— Joutavia! Kyllä se menee kohta ohi! Minun rykmenttitoverini, majuri Gortalov, jonka turkkilaiset pistivät kuoliaaksi eräässä rynnäkössä, oli aika poika! Oo! Harvinainen mies! Urhoollinen sotilas! Sistovossa hän marssi miehistönsä edessä turkkilaisia vastaan niin rauhallisesti kuin olisi johtanut katrillia, löi, iski, huusi, särki miekkansa, sieppasi nuijan ja murskasi sillä vihollisia! Koko peto! Mutta kun ukkonen kävi, niin silloin hän oli hermostunut kuin nainen… Naurettavaa! Kalpeni kuin te, horjui, huokasi!… Sitäpaitsi suuri juoppo, pelaaja — kuvitelkaa, miten se sopi hänelle!
Ippolit Sergejevitsh kuunteli, pyysi anteeksi, rauhotti kaikkia ja kirosi itseään. Häntä todellakin pyörrytti, ja kun täti Lutshitskaja nosti erään pullon hänen nenänsä alle ja komensi: "Haistakaa!" niin hän otti pullon ja hengitti ahnaasti sen kirpeää hajua tuntien, että koko tämä kohtaus oli naurettava ja alensi hänen arvoaan Varjenkan silmissä.
Sade rapisteli yhä ikkunaruutuja, salamat välähtivät katsoen huoneeseen, jyrinä helisti ikkunalaseja, ja kaikki tämä herätti everstin mielessä muiston taistelusta sotatantereella.
— Viimeisessä kahakassa… en muista enää, missä se tapahtui… oli samanlaista kuin nyt. Ukkosta, sadetta, salamoita, yhteislaukauksia… luutnantti Vjahirjev vetää konjakkipullon taskustaan, nostaa huulilleen: bul-bul-bul! Samassa kuula — trah! — ja pullo on säpäleinä! Luutnantti katsoo pullonkaulaa kädessään ja sanoo: piru vieköön, turkkilaiset tappelevat pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Minä hänelle: te erehdytte, luutnantti, turkkilaiset ampuvat pulloja, mutta te tappelette pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Metkasti sanottu?
— Joko voitte paremmin? — kysyi täti Lutshitskaja IppolitSergejevitshiltä.
Tämä puri hammasta, kiitti häntä ja katsellessaan läsnäolevia ikävän tuskallinen ilme kasvoillaan huomasi Varjenkan hymyilevän epäluuloisesti ja kuuntelevan hämmästyneenä Jelisaveta Sergejevnan kuiskauksia. Vihdoin hänen onnistui päästä irti näistä ihmisistä, ja pienessä huoneessa, joka oli hänelle varattu, hän koetti selvitellä tunteitaan sateen rapistellessa ikkunaruutuja.
Voimaton viha itseään kohtaan ja toivo ymmärtää, mitä oli tapahtunut, taistelivat hänen rinnassaan. Kuinka hän oli saattanut menettää kyvyn hillitä itseään? Oliko hän viehättynyt tyttöön niin syvästi? Mutta hänen ei onnistunut löytää lujaa perustaa eikä päästä mihinkään johtopäätökseen. Kiihtynyt tunne raivosi vihurina. Ensin hän päätti vielä samana päivänä selittää tytölle kaikki, mutta samassa hän luopui siitä muistaessaan, että se johtaisi hänet velvollisuuteen määrätä tarkoin suhteensa Varjenkaan. Olihan hänen mahdoton naida tuo kaunis hirviö! Ippolit Sergejevitsh moitti itseään myöskin siitä, että hän oli antanut viehättymisensä kehittyä niin pitkälle, ettei osannut enää hoitaa ohjaksia. Hänestä oli näyttänyt, että hän oli valmis antautumaan hänelle ja että tyttö vain kylmästi leikkii hänen kanssaan. Hän syytti Varjenkaa typeräksi, eläimelliseksi, sydämettömäksi, mutta väitti samalla itseään vastaan puolustaen tyttöä. Ja sade piiskasi koko ajan uhkaavasti ikkunaruutuja, ja koko talo vapisi ukkosen jyristessä.
Vihdoin hän sai puristetuksi itsensä järkevyyden pihteihin, ja kaikki hänen kiihtyneet tunteensa virtasivat takaisin jonnekin sydämen syvyyteen tehden tilaa harmin tunteelle.
Nuori tyttö, jonka mahdoton seurapiiri on turmellut, johon terve järki ei voi vaikuttaa, joka on horjumaton harhaluuloissaan, sellainen merkillinen tyttö oli kolmen kuukauden kuluessa tehnyt hänestä melkein eläimen! Hän tunsi, kuinka tosiasian häpeä painosti häntä. Hän oli tehnyt voitavansa tehdäkseen tytöstä kunnon ihmisen, mutta sen tehtyään hänen olisi pitänyt jättää hänet eikä antaa tytön herättää aistillisuuden häpeällistä temmellystä.
— Minua vähemmän kunnon ihminen olisi tässä tapauksessa ollut viisaampi minua, — ajatteli hän ja tunsi samassa pistoksen rinnassaan. — Kunnollisuusko minua siitä pidätti? Ehkä vain voimattomuus? Entä jollei se olekaan tunne, vaan hekuma, joka minua kiihottaa? Voinko minä yleensä rakastaa? Kelpaanko aviomieheksi, isäksi?Elänköminä?
Tähän tapaan ajatellen hän tunsi joutuvansa kylmyyden ja kiusallisen pelkuruuden valtaan.
Hänet kutsuttiin illalliselle.
Varjenka katsoi häneen uteliaasti ja kysyi:
— Joko päänsärky on mennyt ohi?
— Kyllä, kiitos kysymästä… — vastasi hän kuivasti ja istuutui mahdollisimman kauas hänestä.
Eversti torkkui tuolissaan nyökäytellen päätään ja kuorsahdellen. Naiset istuivat kaikki sohvassa jutellen joutavista asioista. Sateen humu oli hiukan vaimentunut, mutta sen itsepintaisesta äänestä saattoi kuulla, että se oli lujasti päättänyt valella maata hyvin kauan.
Pimeä katsoi ikkunoista sisään. Huoneessa oli painostava ilma, ja tätä painostusta lisäsivät kolmesta sytytetystä lampusta nouseva öljyn haju ja everstin parfymit. Ippolit Sergejevitsh oli hermostunut; hän katsoi Varjenkaan ja ajatteli:
— Eipä tule luokseni… miksei? Kunpa Jelisaveta ei vain olisi tehnyt havaintoja ja lörpötellyt hänelle tyhmyyksiään.
Roteva Fjokla puuhasi ruokailuhuoneessa. Hän katsoi tuontuostakin vierashuoneessa istuvaan Ippolit Sergejevitshiin, joka ääneti poltteli paperossia.
— Neiti! Illallinen on katettu… — ilmotti Fjokla ovesta.
— Olkaa hyvä, Ippolit Sergejevitsh… Täti, ehkemme herätä isää .. nukkukoon täällä… muuten hän rupee taas juomaan.
— Se on järkevästi… — huomautti Jelisaveta Sergejevna.
Mutta täti Lutshitskaja selitti puoliääneen kohautellen olkapäitään:
— Kaikki on jo myöhäistä… jos hän juo, niin hän kuolee pikemmin, mutta nauttii enemmän, ja jollei hän juo, niin elää kauemmin, mutta nauttii vähemmän…
— Sekin on järkevästi… — nauroi Jelisaveta Sergejevna.
Illallispöydässä Ippolit Sergejevitsh istui Varjenkan vieressä ja teki sen havainnon, että tytön läheisyys herättää uudestaan hänessä hämmennystä. Hänen teki mielensä siirtyä niin lähelle, että tulisi koskettaneeksi edes tytön pukua. Hän piti itseään silmällä ja päätti, että hänen tunteessaan on paljon aistillisuutta, mutta vähän hengen voimaa…
— Veltto sydän! — huudahti hän surullisesti itsekseen. Ja heti sen jälkeen hän melkein ylpeästi pani merkille, että nyt hän ei pelkää sanoa totuutta omasta itsestään ja ymmärtää oman "minänsä" jokaisen liikkeen.
Itsensä kanssa askarrellen hän vaikeni.
Varjenka kääntyi ensin useasti hänen puoleensa, mutta kun hänen vastauksensa olivat kovin lyhyitä ja kuivia, niin tyttöä ei haluttanut keskustella hänen kanssaan. Kun he illallisen jälkeen jäivät sattumalta kahdenkesken, kysyi Varjenka yksinkertaisesti:
— Miksi olette niin alakuloinen? Onko teidän ikävä vai oletteko tyytymätön minuun?
Ippolit Sergejevitsh vastasi, ettei häntä vaivaa alakuloisuus eikä tyytymättömyys.
— Mikä teitä sitten vaivaa? — kysyi tyttö itsepäisesti.
— Ei mikään erikoisesti… mutta liian suuri huomaavaisuus saattaa joskus vaikuttaa ihmiseen väsyttävästi.
— Liian suuri huomaavaisuus? — kysyi Varjenka miettivästi. — Kenen puolelta? Isänkö? Tätihän ei ole puhunut kanssanne.
Ippolit Sergejevitsh tunsi punastuvansa tämän avosydämisyyden ja toivottoman itsepäisyyden edessä. Mutta vastausta odottamatta Varjenka pyysi hymyillen:
— Älkää olko tuollainen enää, minä pyydän… Minä en voi sietää ikäviä ihmisiä… Tiedättekö mitä? Pelatkaamme korttia… osaatteko?
— Huonosti… ja tunnustan, etten hyväksy tätä hyödytöntä ajanvietettä… — ilmotti toinen tuntien jo olevansa suostuvainen sovintoon.
— Enkä minäkään… mutta mitä tehdä? Nyt te näette, kuinka meillä on ikävää! — sanoi tyttö huolissaan. — Minä tiedän, että te olette tuollainen vain siksi, että teidän on ikävä.
Ippolit Sergejevitsh rupesi vakuuttamaan asian olevan päinvastoin, ja jota kauemmin hän puhui, sitä lämpimämmiksi muuttuivat hänen sanansa, kunnes hän vihdoin, itsekään sitä huomaamatta, lopetti:
— Elämä erämaassakaan ei voisi teidän kanssanne olla ikävää, jos te vain tahtoisitte…
— Mitä minun pitää tehdä? — iski tyttö, jonka toivo ilahuttaa toista näytti olevan aivan vilpitön.
— Teidän ei tarvitse tehdä mitään, — vastasi toinen, kätkien syvälle itseensä sen, mitä olisi tahtonut vastata.
— Ei, totisesti… te olette tullut tänne lepäämään, teillä on niin paljon raskasta työtä, teidän täytyy koota voimia, ja ennen teidän tuloanne Jelisaveta sanoi minulle: Sinun täytyy auttaa minua tuulettamaan ja virkistämään sitä kirjatoukkaa… mutta mitä minä… mitä minä voin tehdä? Tosiaankin, jos minä tietäisin, että se poistaisi teistä ikävän… niin minä suutelisin teitä.
Ippolit Sergejevitshin silmissä musteni, ja veri syöksähti niin voimakkaasti hänen sydämeensä, että hän melkein horjahti.
— Koettakaa… suudelkaa… suudelkaa… — sanoi hän kaameasti seisten tytön edessä, jota hän ei kuitenkaan nähnyt.
— Ohoo! Kas vaan! — virkahti Varjenka nauraen ja katosi samassa.
Ippolit Sergejevitsh syöksähti tytön jälkeen ja pysähtyi vasta ovessa, mutta kaikki hänessä tempautui pakenevan jälkeen.
Hetken kuluttua hän huomasi everstin. Ukko nukkui pää painuksissa ja kuorsaili makeasti. Juuri tämä kuorsaaminen herätti Ippolit Sergejevitshin, jonka piti saada itsensä vakuutetuksi, että yksitoikkoinen ja valittava ääni, jonka hän kuuli, ei noussut hänen omasta rinnastaan, vaan kuului ikkunain takaa, ja että se on sade, joka itkee, eikä hänen haavoitettu sydämensä. Silloin viha hänessä kuohahti.
— Sinä leikit… sinä leikit?… — sähisi hän hampaittensa välistä ja uhkasi Varjenkaa nöyryyttävällä rangaistuksella. Hänen rintaansa poltti, mutta jaloissa tuntui kuin jääneulain pistoksia.
Naiset tulivat nauraen huoneeseen, ja heidän läsnäolonsa pakottiIppolit Sergejevitshin hillitsemään itsensä. Täti Lutshitskaja nauroiniin kovasti, että tuntui kuin hänen keuhkonsa olisivat revetä.Varjenkan kasvoilla oli vilkas, viekas hymy, mutta JelisavetaSergejevnan nauru oli pidätettyä.
— Minuako he noin nauravat?! — ajatteli Ippolit Sergejevitsh.
Varjenkan esittämästä kortinpeluusta ei tullutkaan mitään, ja tämä antoi Ippolit Sergejevitshille tilaisuuden poistua kamariinsa syyttäen pahoinvointia. Poistuessaan vierashuoneesta hän tunsi selässään kolme kysyvää, kummastelevaa katsetta.
Nyt hänen rinnassaan oli jotakin säikkymätöntä ja raskasta ja hänen samalla kertaa teki ja ei tehnyt mielensä määritellä tätä omituista, melkein sairaalloista aistintaa.
— Minä kiroan mokomat nimettömät tunteet! — huudahti hän itsekseen.
Vesipisarat putoilivat jossakin yksitoikkoisesti:
— Tak… tak…
Istuttuaan tunnin verran taistellen oman itsensä kanssa ja koettaen turhaan käsittää sitä, mikä oli jäänyt käsittämättä, hän päätti käydä nukkumaan ja nousta seuraavana aamuna vapaana kaikesta nöyryyttävästä. Mutta maatessaan sängyssä hän vähitellen rupesi kuvittelemaan näkevänsä Varjenkan sellaisena kuin oli nähnyt hänet portailla salaman valossa kädet ojennettuina ylös ja rinta nautinnosta väristen. Ja hän alkoi miettiä, että jos hänen pitäisi olla rohkeampi tyttöä kohtaan… mutta hän keskeytti oman ajatuksensa ja päätti lauseen näin: niin hän kietoisi kaulaansa kieltämättä kauniin, mutta hirveän epämukavan, raskaan ja itsepäisen rakastajattaren, jonka luonne on villin kissan ja aistillisuus raakaa, se on varma!
Mutta yhtäkkiä hänen sekavassa mielessään välähti ajatus; hän vapisi kiireestä kantapäähän, hyppäsi vuoteesta, juoksi ovelle ja avasi sen lukosta. Sitten hän heittyi hymyillen takaisin vuoteeseensa ja alkoi tuijottaa oveen ajatellen itsekseen innokkaasti:
— Sellaista on tapahtunut…
Hän oli joskus lukenut samanlaisesta tapauksesta: nainen astui keskellä yötä huoneeseen ja antautui mitään kysymättä, vaatimatta, ainoastaan elääkseen hetken. Varjenka, — onhan hänessä jotakin yhteistä kertomuksen sankarittaren kanssa, — saattaa tehdä samoin. Eikö hänen suloisessa huudahduksessaan: "Kas vaan!" — kaikunut lupaus, jota hän ei ollut heti kuullut? Ja nyt Varjenka on kohta tuleva valkoisissa… väristen häpeästä ja halusta!
Ippolit Sergejevitsh nousi useamman kerran vuoteestaan, kuunteli hiljaisuutta, sadetta ja jäähdyttäen kuumaa ruumistaan. Mutta eipä vain kuulunut varovaisten askelten toivottua ääntä yön hiljaisuudessa.
— Millaisessa asennossa hän mahtaa astua sisään? — ajatteli hän ja kuvitteli näkevänsä Varjenkan kynnyksellä päättäväinen ja ylpeä ilme kasvoilla. — Tietysti hän antaa ylpeästi kauneutensa hänelle! Kuningattaren lahja! Tai hän hiipii sisään pää painuksissa, hämillään, häveten, kyynelet silmissä. Tai hän ilmaantuu yhtäkkiä nauraen hiljaa hänen tuskilleen, jotka hän tietää, on aina tiennyt, vaikkei olekaan ilmaissut sitä siten kiusatakseen häntä ja tuottaakseen itselleen yhä suurempaa nautintoa.
Tällaisessa mielettömyyttä lähentelevässä hourailussa Ippolit Sergejevitsh makasi pitkän aikaa nauttien mielikuvituksensa loihtimista hekumallisista kuvista, jotka kiihottivat hänen hermojaan. Hän ei huomannut, että sade oli tauonnut ja että tähdet tuikkivat kirkkaalta taivaalta hänen kamariinsa. Hän odotti askeleita, odotti naista, joka toisi hänelle nautintoa. Mutta uneliaassa hiljaisuudessa ei kuulunut askeleita. Toisinaan toivo saada syleillä tyttöä sammui hänessä hetkeksi, ja silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä lyönneissä olisi kuulunut moitetta häntä itseään kohtaan, ja hän tunnusti sisimmässään, että se mieliala, jossa hän paraikaa elää, on hänelle vieras, häpeällinen, sairaalloinen ja inhottava. Mutta ihmisen sisällinen maailma on liian moninainen ja vaihteleva, jotta jokin voima voisi pitää tasapainossa kaikki pyrkimykset, ja sentähden jokaisen ihmisen elämässä on kuilu, johon hän varomattomuuttaan putoaa, kun aika on tullut. Ja vaiston katkeran ivan tähden ne, jotka ovat varovaisia, putoavat syvemmälle ja loukkaavat itsensä pahemmin.
Aina aamun valkenemiseen saakka hän houraili himonsa kiduttamana, kun vihdoinkin kuuli askeleita. Hän istuutui vuoteelle — hän vapisi ja hänen silmänsä olivat tulehtuneet — ja odotti ja tunsi, että kun odotettu ilmaantuu, niin hän ei jaksa lausua yhtäkään sanaa kiitollisuuden osotteeksi. Askelet lähestyivät hitaammin, raskaammin…
Ovi aukeni hiljaa… Ippolit Sergejevitsh heittyi takaisin vuoteeseen ja jäi makaamaan kuin kuollut silmät ummessa.
— Kas kun minä herätin herran… Minä aioin ottaa kengät ja housut… — sanoi roteva Fjokla unisella äänellä lähestyen vuodetta hitaasti kuin härkä. Huokaisten, haukotellen ja siirtäen huonekaluja hän kokosi vieraan vaatteet ja poistui jättäen jälkeensä keittiön hajua.
Ippolit Sergejevitsh makasi kauan murtuneena ja lyötynä pannen välinpitämättömästi merkille, kuinka kuvat, jotka koko yön olivat hänen hermojaan kiduttaneet, katosivat vähitellen hänen mielestään.
Sitten vanha Fjokla toi hänen vaatteensa takaisin ja poistui. Ippolit Sergejevitsh alkoi pukeutua tekemättä selvää itselleen, miksi näin varhain. Sitten hän päätti lähteä uimaan, ja se virkisti häntä jonkun verran. Hän hiipi ohi huoneen, josta kuului everstin kuorsausta, sitten erään toisen huoneen ohi, jonka suljetun oven eteen hän pysähtyi. Mutta huolellisesti harkittuaan ja tarkastettuaan hän huomasi, ettei se ollut oikea ovi. Unisena hän saapui vihdoin puutarhaan ja läksi kulkemaan kapeata käytävää pitkin, jonka tiesi vievän joen rantaan.
Oli valoisa ja viileä, ja auringon säteet idässä eivät olleet vielä menettäneet purppuraista väriään. Rastaat pakisivat iloisesti kirsikkapuissa. Puitten lehdillä kimalsi timanttimaisia sadepisaroita, jotka säteilevinä ilon kyynelinä putoilivat maahan. Maa oli kostea, mutta se oli niellyt kaiken yöllä sataneen veden eikä missään näkynyt rapakkoa eikä lätäköitä. Kaikki oli niin puhdasta, tuoretta ja uutta, ikäänkuin kaikki olisi syntynyt vasta kuluneena yönä, ja kaikki oli niin hiljaista ja liikkumatonta, ikäänkuin se ei olisi vielä tottunut elämään maan päällä ja näki nyt ääneti ihmetellen ensi kerran auringon häikäisevän kauneuden.
Ippolit Sergejevitsh katseli ympärilleen, ja se samea verho, joka oli peittänyt hänen järkensä ja sielunsa sitten eilisillan, rupesi vähitellen hälvenemään tehden tilaa uudestisyntyneen aamun puhtaille tuulahduksille, jotka toivat suloisia ja virkistäviä tuoksuja.
Hän tuli joelle, jonka pinta heijasti auringon purppuraisia ja kultaisia säteitä. Sateen samentama vesi kuvastaa heikosti rantojen vihreyttä. Kala loiskahtaa jossakin lähellä, ja tämä loiske ja lintujen laulu ovat ainoat äänet, jotka häiritsevät aamun hiljaisuutta. Jollei maa olisi ollut kostea, niin hän olisi ehkä käynyt sille pitkälleen aivan joen rantaan jonkun tuuhean oksan alle ja maannut siinä, kunnes sielunsa olisi tyyntynyt eletyistä myrskyistä.
Ippolit Sergejevitsh asteli rantaa pitkin, joka mutkitteli mielivaltaisesti muodostaen hiekkaisia niemekkeitä ja rehevärantaisia poukamia, ja melkein joka viides askel avasi hänelle uuden kuvan. Hän kulki ääneti vesirajaa pitkin tietäen, että edessäpäin on yhä uutta ja uutta. Ja hän katseli tarkasti jokaisen poukaman ja puitten piirteitä, ikäänkuin olisi tahtonut tietää, mikä erotti tämän kuvan edellisestä.
Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.
Varjenka seisoi alasti hänen edessään vyötäisiään myöten vedessä ja puristeli hiukan kumarassa vettä märjistä hiuksistaan. Aamun viileys ja auringon säteet antoivat ruusunpunaisen hohteen tytön iholle, jolla vesipisarat kimalsivat kuin hopeaiset suomukset. Ne vierähtivät verkalleen hänen hartioitaan ja rintojaan myöten alas veteen, mutta ennenkuin putosivat, ne säteilivät kauan auringossa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet erota nuoresta ruumiista, jota olivat juuri hyväilleet. Ja tytön hiuksista vuoti vettä ruusunpunaisten sormien lomitse, vuoti lempein, korvaa hivelevin äänin.
Ippolit Sergejevitsh katsoi innostuksella, hartaudella kuin jotakin pyhää — niin puhdas ja sopusointuisa oli nuoren, naisellista nuoruuden voimaa uhkuvan tytön kauneus. Ippolit Sergejevitsh tunsi vain yhden halun, halun saada katsoa tyttöä. Pähkinäpensaassa hänen päänsä päällä lauloi satakieli, mutta hänen mielessään auringon valo ja kaikki ihanat äänet näyttivät olevan tuossa kylpevässä tytössä, jonka ruumista hyväillen aallot hiljaa kiitivät ohi.
Mutta suloinen on yhtä lyhytaikaista kuin kauneus on harvinaista, ja sen, minkä Ippolit Sergejevitsh näki edessään, sen hän näki vain hetken, sillä tyttö nosti päänsä ja vihaisesti huudahtaen heittyi veteen kaulaa myöten.
Tämä liike kuvastui miehen sydämessä, joka myöskin hytkähti, ikäänkuin se olisi pudonnut johonkin hyvin kylmään. Tyttö katsoi häneen säihkyvin silmin ja hänen otsassaan oli yrmeä poimu, joka painoi hänen kasvoihinsa säikähdyksen, ylenkatseen ja vihan ilmeen. Ippolit Sergejevitsh kuuli hänen inhosta värisevän äänensä:
— Pois… menkää pois! Mitä te?… Kuinka te kehtaatte!…
Mutta tytön sanat sattuivat hänen korvaansa heikosti, epäselvästi kuin ääni jostakin hyvin kaukaa, eivätkä ne kieltäneet häneltä mitään. Ja hän ojensi kätensä tyttöä kohti pysytellen töin tuskin jaloillaan, jotka vaivoin jaksoivat kantaa luonnottomasti eteenpäin kumartunutta ja himon tuskassa palavaa ruumista. Hänen olemuksensa jokainen hermosyy pyrki tyttöä kohti, ja hän kaatui polvilleen maahan aivan vesirajaan.
Tyttö huusi vihaisesti, teki liikkeen aikoen uida pois, mutta pysähtyi, ja sanoi värisevällä äänellä:
— Menkää pois!…
— Minä en voi… — tahtoi Ippolit Sergejevitsh vastata, mutta hänen vapisevat huulensa eivät saaneet sanaakaan sanotuksi.
— Varo itseäsi!… Mene matkoihisi! — huusi tyttö. — Kehno!Alhainen!…
Mutta Ippolit Sergejevitsh tuijotti häntä silmiin kuivasti palavilla silmillään ja odotti tyttöä polvillaan maassa. Ja hän olisi odottanut samassa asennossa, vaikka olisi tiennyt, että joku heilutti kirvestä hänen päänsä päällä murskatakseen hänen kallonsa.
— Hyi sinua… inhottava koira… kyllä minä kohta… —- sähisi tyttö inhoten ja syöksyi vedestä häntä kohti.
Varjenka kasvoi hänen silmissään, kasvoi kasvamistaan säteillen kauneutta — nyt hän seisoi kiireestä kantapäähän alastonna hänen edessään ihmeen ihanana, vihaisena. Polvillaan oleva odotti häntä intohimoisella vavistuksella. Nyt tyttö kumartui häneen päin… Ippolit Sergejevitsh kietoi käsivartensa hänen ympärilleen — mutta syleilikin ilmaa.
Samassa isku jollakin märjällä, raskaalla esineellä sokaisi hänen silmänsä ja oli kaataa hänet selälleen.
Hän hieroi silmiään ja sai märkää hiekkaa sormiinsa, mutta hänen päähänsä ja hartioihinsa sateli iskuja satelemistaan. Mutta nämä iskut eivät herättäneet hänessä tuskaa, vaan jotakin muuta, ja hän peitti päänsä käsillään pikemmin koneellisesti kuin vaistomaisesti. Hän kuuli katkeria nyyhkytyksiä… Vihdoin kaatoi voimakas isku rintaan hänet selälleen. Lyönnit taukosivat. Kuului risahduksia pensaista, ja sitten oli aivan hiljaista.
Uskomattoman pitkiä olivat synkän hiljaisuuden hetket. Yksinäinen mies makasi yhä liikkumattomana selällään häpeänsä murtamana ja täynnä vaistomaista pyrkimystä kätkeytyä maahan maailmalta. Kun hän avasi silmänsä, näki hän syvän, sinisen taivaan, joka tuntui hänestä etenevän yhä korkeammalle…
… Hän makasi siten siksi, kun vilu alkoi häntä puistuttaa. Kun hän avasi silmänsä, näki hän Varjenkan itsensä yli kumartuneena. Tytön käsistä tippui vettä hänen kasvoilleen.
— No… oletteko nyt tyytyväinen?… Kuinka te voitte näyttäytyä talossa tuollaisena?… kurjana, likaisena, märkänä, ryysyisenä… Hyvänen aika! Sanokaa, että putositte jokeen… Kuinka te kehtasitte?… Minä olisin voinut tappaa teidät, jos jokin ase olisi osunut käteeni.
Varjenka puhui hänelle vielä pitkän aikaa, mutta se ei vähentänyt eikä lisännyt sitä, mitä hän tunsi. Eikä hän vastannut mitään tytön sanoihin, ennenkuin tämä sanoi lähtevänsä pois. Silloin Ippolit Sergejevitsh kysyi hiljaa:
— Te… enää… enkö minä saa nähdä teitä koskaan?
Kysyessään tätä hän samalla muisti ja ymmärsi, että hänen olisi pitänyt sanoa tytölle:
— Suokaa minulle anteeksi…
Mutta hän ei ennättänyt sanoa tätä enää, sillä tyttö katosi jo puitten taa heiluttaen hänelle kättään.
Ippolit Sergejevitsh jäi siihen istumaan nojaten puunrunkoa tai jotakin muuta vasten ja tuijotti tylsästi eteensä katsoen, kuinka joen samea vesi virtasi hänen jalkainsa juuressa hitaasti… hitaasti… hitaasti…