"Ahaa … vai niin … niin kyllä!" huudahti vanha neiti Lorén, joka oli melkein umpi-kuuro ja joka tuli niin iloiseksi, kun hänen joskus onnistui kuulla sanan tahi toisen, "niin, sehän on erinomaisen hauskaa, että täällä pastorskan mielestä on kaunista, minun mielestäni tietysti…"
"Hän sanoi ilman olleen niin kauniin", huusi nyt toiselta puolelta täyttä kurkkua rouva Stork, joka oli enemmän totuutta rakastava kuin hienotunteinen, "sinä kuulit hullusti, Albertina, … ilma, ilma…"
"Vai niin ilma", vastasi neiti Lorén, aina vaan yhtä tyytyväisenä, "niin kyllä, niin kyllä! Niin, kyllä nyt on ollut siunattu ilma … ihana kevät-ilma … en muista meillä moneen vuoteen olleen sellaista…"
"1880 meillä oli samanlaista", ilmoitti rouva Berger.
"Ei, ei näin varhain", vastasi rouva Stork, "jäät lähtivät vasta myöhemmin."
"Niin, mutta kesä tuli nopeammin", vakuutti rouva Kernell ja sitä ei kukaan vastustanut.
Tämän keskustelun jälkeen syntyi hetken syvä hiljaisuus, jota keskeytti ainoastaan viereisessä huoneessa olevien nuorten nauru, sukkapuikkojen helinä ja rouva Storkin arat huokaukset, jotka todistivat hänen salaista pelkoaan, että vierailla olisi ikävä.
Gabrielle tunsi mitenkä poskensa rupesivat polttamaan hänen hävetessään naurettavaa käytöstään, ja hän päätti itsekseen, että tulisi kulumaan aikoja ennenkuin hän jälleen avaisi suutaan tässä seurassa. Mutta mitenkä hän saisi illan kulumaan? — oli vielä ainakin pari tuntia illallisiin. Hän katseli salaa ympärilleen, eikö olisi toivoakaan, että joku pieni tapaturma tapahtuisi, että jotakin särkyisi, että joku rupeaisi voimaan pahoin — mitä tahansa, kunhan hän vaan saisi aihetta nousta ja liikkua vähän. Mutta turhaan, täällä ei ollut vähintäkään toivoa muutokseen, ei mikään voinut olla virheettömämpää, rauhallisempaa ja vähemmän sopivaa kaikenlaiseen onnettomuuteen kuin tämä pieni kutovain ja virkkaavain naisseura, joka jälleen alkoi kuiskaamalla puhua omista asioistaan.
Vaan juuri kun Gabrielle oli lopettanut tämän synkän tutkistelemuksen, kävi koko seuran läpi ikäänkuin sähkövirta, ja kaikki rouvat käänsivät, iloisesti huudahtaen, ihastuneet katseensa ovea kohti.
Gabriellen silmät seurasivat samaa suuntaa ja ilokseen näkikin hän ovessa tohtori Sandinin, joka seisoi siinä punaisena ja lämpimänä jotakuinkin pölyisessä matkapuvussa, vaan säteillen ilosta ja voitonvarmuudesta, että naiset häntä riemulla tervehtivät, minkä näköinen hän sitten olikaan ja milloin tahansa hän tulikaan.
"Voi, miten kiltti olettekaan, tohtori!" huudahti rouva Stork, äkkiä nousten tuolilta ja rientäen häntä vastaan, "niin, meidän tohtori on sentään herttaisin ihminen, mikä löytyy…"
Tohtori vastasi rouva Storkin tervetulijais-tervehdykseen aivan vapaasti syleilemällä häntä ja taputtamalla häntä käsivarrelle ja rouva Stork taas puolestaan näytti niin tyytyväiseltä ja iloiselta, jommoiseksi ainoastaan tohtori Sandin saattoi tehdä hänet.
Tämä kulki nyt ympäri tervehtien naisia. Hänellä oli kaikkia varten ystävällisiä, leikillisiä sanoja, jotka synnyttivät tyytyväisiä hymyilyjä, ja vaikk'ei neiti Lorén voinut kuullakkaan, mitä hän sanoi, oli hän kuitenkin vakuutettu, että se oli hyvin sukkelaa ja lausui heti, sydämmellisesti nauraen: "niin kyllä, niin kyllä!"
Lopetettuaan tervehtämisensä, tuli hän istumaan Gabriellen viereen sekä rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja hypistelemään hänen ompelutarpeitaan. Gabriellen kasvot olivat nyt kokonaan muuttuneet, jäykkä, ylpeä piirre, joka äskettäin oli ollut hänen huulillaan, oli kadonnut, ja hän keskusteli iloisesti ja vapaasti tohtorin kanssa. Rouva Berger ja rouva Kernell loivat toisiinsa merkitsevän katseen. Vai niin, hän oli sellainen, joka ei viihtynyt naisten seurassa! Senpätähden hän äsken näyttikin niin jurolta ja jäykältä.
Nyt tuli Liina sisään tuoden tohtorille kahvia, jota juodessaan rouvat istuivat ympärillä ja katselivat niin ihastuneina, kuin jos tohtori olisi ollut lempikoira, joka kerran sai syödä niin paljon kuin sitä vaan halutti.
"Kas niin, nyt ollaan ravittuja ja tyytyväisiä", sanoi tohtori, laskien luotaan toistamiseen tyhjennetyn kuppinsa ja pyyhkien partaansa ja viiksiään, "se pitää kuitenkin paikkansa, ett'ei meidän maailman katsantokantamme ole muuta kuin ravitsemiskysymys!"
"Niin, miehille!" lausui rouva Berger, pontevasti kehittäen lankaa kerältään ja luoden tohtoriin moittivan katseen, "heille on ruoka kallisarvoisempi kuin puoli elämää, mutta naisilla on pyrintöjä, jotka ovat korkeampia ja tärkeämpiä kuin kylläksi syöminen, saan minä luvan ilmoittaa tohtorille!"
"Suokaa anteeksi, hyvä rouva Berger", vastasi tohtori rukoilevasti, "mutta niin korkealle kuin asetankin naisen, — ja te voitte kaikki todistaa, minun sitä tekevän — millään muotoa voi suostua siihen, ettei ruoka hänellekin ole hyvin tärkeä osa elämän ylläpitämiseksi. Tai kuinka, neiti Lorén?" jatkoi hän ja kääntyi huutaen kuuron neidin puoleen, "kyllä minä luulisin ainakin teidän olevan hyvin riippuvaisen kahvikupistanne?"
"Niin kyllä, niin kyllä", vastasi neiti Lorén, joka tällä kertaa onnistui löytämään aivan oikean vastauksen.
"Emme siltä saa tulla vihamiehiksi", jatkoi tohtori, noustessaan ja mennessään rouva Bergerin luo, "tiedättehän rouva Berger, kuinka minä suosin naiskysymystä ja että minun mielipiteeni on, että naisten tulee saada lukea itsensä miksikä tahansa — paitsi lääkäriksi, se on ainoa pikku seikka, jonka hän mielestäni voi jättää tekemättä — muuten, niinkuin sanottu, miksikä tahansa. On vaan yksi seikka, joka ei mielestäni todista hyvää naisista ja se on, että mies, olkoonpa hän kuinka ruma ja yksinkertainen ja ikävä tahansa, kuitenkin niin helposti saa itselleen vaimon."
Paheksuvien ja tyytymättömien äänien kohina keskeytti tohtorin.
"Odottakaa, odottakaa, niin saatte kuulla!" jatkoi tohtori, tehden kädellään suuremmoisen liikkeen. "Tiedättekö milloinkaan nähneenne mitään suurempaa ja vastenmielisempää kuin pieni pehtori Wetterling punaisine viiksineen ja marraskuun aikuisine silmineen — vaikka ehkä hän on naisväen mieluinen … en tiedä, heillähän kuuluu olevan niin erilaiset mielipiteet kuin herroilla."
"Oi ei … ei … hän on kauhea … hänestä ei suinkaan kukaan saata huolia…" kaikui nyt kuin yhdestä suusta tohtorin ympärillä.
"Vai eikö?" vastasi tohtori riemuiten. "Mutta tässäpä erehdytte, hyvät rouvani ja neitini! Joll'ei Ensbackan Hammar valehtele, eikä minulla ole mitään syytä uskoa sitä, tulee Wetterling näinä päivinä julkaisemaan kihlauksensa erään tytön kanssa, joka on kaikkein kauniimpia paikkakunnalla."
"Mahdotonta … ei, se on vaan juoruja … kuka se olisi?" huudahtivat kaikki naiset hellittäen käsityönsä ja uteliaalla hartaudella tuijottaen tohtoriin.
"Niin kuka se voi olla", toisti tohtori ja katseli veitikkamaisesti ympärilleen. "Ei mikään suurempi eikä pienempi kuin — kauppias Bångin kaunis koti-opettajatar! Mitä sanotte siitä uutisesta, luulisinpa sen kelpaavan."
Hetken vaitiolo seurasi tohtorin odottamatonta ilmoitusta, mutta sitten syntyi yleinen vilkas keskustelu, jossa jokainen, mahdollisuuden mukaan, koetti huutaa kovemmin kuin toiset ja saada omaa mielipidettään asiasta yleisesti tunnustetuksi.
Tohtori istui hieroen käsiänsä ja loi merkitseviä katseita Gabrielleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa "muistatteko, että sanoin, ett'ei mikään maailmassa huvita Ryforsilaisia niin suuresti kuin kauppias Bångin koti-opettajattaret!"
Keskustelun lopetti nyt ilmoitus, että illallinen oli pöydällä ja sitä seuraavat tukalat hetket, jolloin seuran tuli astua saliin ja rouva Bergerin ja rouva Kernellin tuli ratkaista vaikea tehtävä, yht'aikaa olla vaatimattomia eikä ottaa ensiksi ruokaa, vaan ei myöskään sallia toisen sitä tehdä. Mutta heti kun syöminen vaan oli tullut hyvään vauhtiin, alkoi keskustelu uudestaan ja tällä kertaa nuoret tytötkin, jotka nyt vasta saivat tiedon uutisesta, ottivat siihen osaa.
Illallisen kestäessä oli tohtori Gabriellen palveleva kavalieri, joka toi hänelle ruokaa ja hyväntahtoisella leikillisellä tavallaan jutteli hänen kanssaan, ilman että kumpikaan heistä välitti sisältörikkaista katseista, joita aina väliin heihin luotiin.
"Niinpian kuin olette menneet, tulee keskustelu-aine muuttumaan", kuiskasi tohtori. "Näin jo varmoja merkkejä, jotka viittaavat muutokseen."
Gabrielle naurahti. "Kuka minua silloin puolustaa?" kysyi hän ja katsahti tohtoriin vähän keikaillen.
"En minä suinkaan, sillä jos sallitte, pyydän saada saattaa teidät kotiinne. Olen väsynyt pitkästä ratsastuksestani ja tahtoisin mielelläni saada syytä lähteä täältä niin pian kuin mahdollista".
Gabrielle kiitti häntä vakuuttaen olevansa hyvin tyytyväinen, että joku häntä saattoi, sillä hän ei ollut vielä voinut vapautua pelvosta, jota hän tunsi kaikkia noita seppiä ja työmiehiä ja muita miehiä kohtaan, joita täällä kaikkialla tapasi.
"Luuletteko niiden todellakin olevan vaarallisempia täällä kuinTukholmassa?" vastasi tohtori.
"En suinkaan. Mutta eroitus on siinä, että Tukholmassa näkee sentään muitakin ihmisiä, vaan täällä on ainoastaan työmiehiä ja taas työmiehiä ja vieläkin työmiehiä. Ja en voi sitä auttaa, — olkoon se teistä sitten ylpeyttä tahi mitä tahansa — mutta minusta tuntuu rasittavalta olla ainoastaan sellaisten ihmisten keskuudessa, joiden kanssa minulla ei voi olla mitään yhteistä ei mielipiteissä, eikä tavoissa, eikä tunteissa…"
"Luuletteko työmiesten todellakin ajattelevan ja tuntevan toisin kuin te", vastasi tohtori hymyillen, "luuletteko, että he esimerkiksi vihaavat toisella tavalla ja te toisella, että he rakastavat ja ikävöivät toisin kuin te j.n.e.?"
Gabrielle katsoi häneen suurin silmin. "Siitä olen aivan vakuutettu, enkä voi ymmärtää mitenkä te saatatte panna muuta kysymykseenkään. Eikö kasvatus, tottumus ja ammatti vaikuttaisi ihmisiin ja tekisi heidät erilaisiksi?"
"Tekevät kyllä, mitä tulee ulkomuotoon, käytökseen y.m. Mutta tunteet ovat kaikissa kansanluokissa aivan samat, ja tunteet ne kuitenkin, kaikesta huolimatta ovat pääasiana elämässä. Jos työmiehen vaimo tahi kreivin tytär vihaavat, niin tuntevat he aivan samalla tavalla, vaikka toinen ehkä asettuu pensaan taakse ja väijyy kilpailijaansa ja hyökkää hänen päällensä lyöden ja piesten ja toinen taas levittää hänestä pahoja huhuja. Siinä on koko eroitus."
Gabrielle pudisti päätään.
"Ei, eroitus oi ole ainoastaan ulkonainen. Tuollaisien ihmisten tunteet, ajatuksenjuoksu, yksin intohimotkin ovat aivan erinlaiset. Olen kyllä nähnyt minkälaista kansa Säboholmissa oli: asiat ja olot, jotka kauhistuttaisivat meikäläistä, ovat heidän mielestään aivan luonnolliset. Muistan että kerran piti erään vaimon olla apuna tuolla kyökissä ja hänen pieni lapsensa makasi kuolinvuoteellaan; me tahdoimme lähettää hakemaan jotakuta toista, vaan se oli mahdotonta. 'Ei millään muotoa, se ei suinkaan ole tarpeellista', vastasi hän, 'kyllä minä tulen, lapsi ei luullakseni voi elää kuin korkeintaan pari tuntia, ja minä tulen heti, kun se vaan on kuollut.' Oli aivan kuin hän olisi puhunut kissastaan tahi porsaastaan. Ei, voitte olla varma siitä että köyhyys tylsyttää tunteet ja tekee oikeudenkäsitteetkin vääriksi."
"Ja ettekö te luule rikkauden ja ylellisyydenkin sitä tekevän?" vastasi tohtori. "Sen se tekee ja viellä kahta suuremmassa määrässä. Ennenkuin tulin tänne, olin lääkärinä muutamissa rikkaissa perheissä Tukholmassa, enkä ole koskaan eläissäni nähnyt niin tylsyneitä tunteita ja niin vääriä käsitteitä kuin näitten perheitten kaikilla jäsenillä oli. En siltä suinkaan tahdo sanoa, että kaikki rikkaat olisivat niin tylsyneitä, minä vaan väitän rikkauden olevan yhtä siveyttä turmelevan kuin köyhyydenkin ja että suuresti erehdytään väitettäissä köyhien sielu-elämän olevan vähemmän kehittyneen kuin rikkaiden. Kyllä kai minä teidän mielestänne olen aivan mahdoton", lisäsi hän leikillisesti räpyttäen silmiään, "te olette siniverinen, korkeasyntyinen ja hienohermoinen ylimys-ystävä ja minä taas olen vahva-verinen kansanystävä, jonka isoisä oli talonpoika ja olen itsekin jotenkin punainen. Mutta mitä nyt saan luvan tarjota teille?"
Heti illallisen jälkeen sanoi Gabrielle jäähyväiset ja läksi pois; Robert, joka illemmalla oli luvannut tulla häntä noutamaan, olikin lähettänyt sanan, ett'ei hän voinut tulla ja siksi ei Gabriellekaan tahtonut viipyä kauempaa. Myöskin tohtori heitti jäähyväiset, huolimatta kaikista kielloista ja pyynnöistä, että hän viipyisi vielä hetkisen, ja saattoi lupauksensa mukaan Gabriellen tämän portille asti.
Tuskin olivat Gabrielle ja tohtori menneet, kun oli aivan kuin sulku äkkiä olisi poistettu ja juoruileminen esteettä olisi saanut tulvata esiin.
"Minä huomasin sen heti", sanoi rouva Berger, joka luuli olevansa erinomaisen tarkka ihmistuntija ja joka jo niin kauan ja niin voimakkaasti oli siitä huomauttanut, ettei kenenkään mieleen nyt enää edes juolahtanutkaan vastustaa häntä. "Ensi hetkestä huomasin hänen olevan tuollaisen, joka pitää miehistä, eikä viihdy naisten seurassa. En ensin tahtonut sanoa mitään, sillä ihmiset ovat niin taipuvaisia uskomaan, että — erittäinkin täällä Ryforsissa liioitellaan, — mutta nyt luulen, että me vähän jokainen ymmärrämme minkälainen hän on…"
Tämän sanottuaan puristi rouva Berger huulensa kokoon, nyökäytti pari kertaa päätään ja kääri kokoon työnsä salaperäisellä pontevuudella, mikä viittasi suureen joukkoon syvämielisiä, vielä lausumatta olevia huomioita Gabriellen sielu-elämästä.
"Minusta vaan on niin omituista, ett'eivät ihmiset sen enemmän hillitse itseään", sanoi rouva Kernell sävyisästi, "hänhän tuskin suvaitsi sanoa sanaakaan koko ajalla, mutta heti, kun tohtori tuli, tuli hänestä itse puheliaisuus ja iloisuus…"
Rouva Berger naurahti pilkallisesti. "Ja sitä sinä ihmettelet? Sellaisia ihmiset ovat, ystäväni, sellaisia he ovat! Kun he suvaitsevat hillitä itseään, tekevät he sen, muuten ei. Ei tarvitse odottaakaan arkuutta ja hienotunteisuutta, sillä sitä ei ihmisillä yleensä paljoakaan ole…"
Rouva Stork huokasi tavallista syvempään, ja neiti Lorén, joka, vaikk'ei kuullutkaan mitään, kuitenkin mielellään tahtoi ottaa osaa keskusteluun, toisti moneen kertaan tavallisen lausepartensa: "niin kyllä, niin kyllä!"
Mutta kun rouvat ja neidit olivat hetkisen asiaa jauhanneet, arveli rouva Aurell, pieni papinrouva Gärdshällasta, joka ei tähän asti ollut lausunut sanaakaan, että saattoi jo olla tarpeeksi.
"Minun mielestäni hän on pieni, herttainen ja kaunis nainen", sanoi hän tyytymättömän näköisenä katsellen läsnä-olijoita, "ei ole niinkään helppoa ventovieraana tulla jonnekin ja olen varma siitä, että hän tunsi itsensä ujoksi meidän kaikkein joukossa, eikä sentähden tullut sanoneeksi sanaakaan, tuo pieni raukka, kunnes hyvä tohtorimme, joka aina on ystävällinen yksinäisiä naisia ja eläimiä kohtaan, tuli hänelle avuksi!"
Kaikki läsnä-olijat rupesivat nauramaan ja loivat merkitseviä katseita toisiinsa. Vaan rouva Aurell oli aina niin ihanteellinen, hänen mielestään, kuten rouva Bergerillä oli tapana pilkallisesti sanoa, ihmiset ja olot eivät olleet sellaisia kuin ne todellisuudessa olivat, vaan sellaisia jommoisiksi hän ne tahtoi, eikä siis maksanut vaivaa vastustaa häntä.
Hän saikin pitää mielipiteensä Gabriellen ujoudesta, eikä kukaan koettanut saada horjumaan hänen äänetöntä päätöstään tulevaisuudessa auttaa ja suojella tuota pientä papin rouvaa kaikkein henkilöiden keskuudessa ja kaikissa oloissa, jotka olivat hänelle vieraita.
Seurakunta, jonka paimeneksi Robert oli asetettu, ei ollut suuri, vaan semmoisenaan saattoi se uutteralle papille antaa enemmän miettimisen aihetta ja enemmän työtä kuin kaksi kertaa niin lukuisa seurakunta jossakin muussa osassa maata. Sillä koko tämä seutu ikäänkuin vapisi tukahdetusta levottomuudesta, salaisesta tyytymättömyydestä, joka kuumien, maan-alaisten lähteiden tavoin kiehui kansan mielessä. Uskonnollisessa suhteessa olivat työmiehet hajaantuneet lukemattomiin tunnustuksiin, jotka kaikki olivat enemmän tahi vähemmän julkisessa riidassa keskenään. Hengellisiä kysymyksiä väestö eninten pohtikin. Myötänsä kuuluutettiin rukoushetkiä ja kokouksia milloin lähetysmajalle, milloin metsään, milloin jonkun työmiehen kotiin. Väliin saapui joku tunnettu matkustava saarnaaja, kokosi joukottain kuulijoita herätyssaarnaansa ja jätti jälkeensä rajun kuohuilemisen omien nukkuviin sieluihin; väliin oli waldenströmmiläisillä uskonnollisia juhlia huoneustossa, joka oli heidän hallussaan ja jonka he omilla varoillaan olivat rakentaneet; väliin tuli osa pelastus-armeijaa kaupungista tänne ja heille omituinen, jokapäiväinen vaan samalla salaperäinen soitto kaikui silloin koko seudun yli ja viekoitteli ihmiset kirkosta ja rukoussaleista.
Ilma oli ikäänkuin täynnä uskonnollisia kysymyksiä; osassa työmiehiä oli hengellisen elämän nälkä tullut niin voimakkaaksi, että se oli muuttunut melkein jonkinmoiseksi taudiksi, joka ilmaantui alituisessa kokousten ja hengellisten keskustelujen tarpeessa…
Näiden uskonnollisten ilmausten rinnalla oli kansassa luonnollisesti vapaa-uskoisuuden ja kevytmielisyydenkin pesiä, joissa sen sijaan uudet yhteiskunnalliset liikkeet tukahdettuina kuohuivat kahta voimakkaammin. Goodtemplaarien suuressa salissa, joka oli saman talon toisessa kerroksessa — muinoin koulutalo — sekä niin kutsuttu lähetysmaja, tapasivat toisensa ne työmiehet, jotka, yhtä suurella halveksumisella puhuivat waldenströmmiläisten ja uskovien rukoushetkistä ja pelastusarmeijan sotilaista kuin puhdasuskoisista kirkossakävijöistäkin, tästä salista, jonka ainoana jumalallisuutena oli raittius, levisi kansaan liike, jonka tarkoituksena oli vapaa-uskoisuuden, yleisen äänestysoikeuden, korotettujen työpalkkojen, normaali-työpäivän y.m. aikaansaaminen. Goodtemplaarien lahko ylläpitikin vihamielisyyttä herrassäädyn ja työkansan välillä, mikä, huolimatta Ryforsin työväen verrattain hyvästä asemasta, katkeroitti monen mielen. Tehtaan hoitaja, iäkkäänpuoleinen vanhapoika, joka jo kahdenkymmenen vuoden kuluessa oli ollut sahojen hoitajana ja joka perin pohjin tunsi seudun väestön, sanoikin tavallisesti, että itsepintaisimmat ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä ja joita hän työväenkysymyksessä enin pelkäisi, olivat juuri goodtemplarit.
"Uskovaisten ja waldenströmmiläisten kanssa tulee kyllä helposti toimeen", sanoi hän kerran, keskustellessaan Robertin kanssa, "ne ovat yleensä hyväntahtoista väkeä, vaikkeivät olekaan rivakimpia työntekijöitä. Mutta mahdotonta on uskoa, miten ylpeitä herroja goodtemplaarit melkein poikkeuksitta ovat. Kun he vaan ovat voineet lakata juomasta, valtaa heidät auttamaton itserakkaus. Tuntuu aivan siltä kuin he arvelisivat, ett'ei sen jälkeen enään vaadittaisi mitään, että he sen jälkeen olisivat joka suhteessa oivallisia ja nuhteettomia…"
"Se on aivan luonnollista", vastasi Robert vakavasti. "Jokaista tuollaista pyrkimystä täydellisyyteen, joka ei perustu perinpohjaiseen sisälliseen muutokseen, vaan ainoastaan jonkun yksityisen siveellisen hyveen ulkonaiseen omistamiseen, seuraa aina itsevanhurskauden henki, joka kuolettaa kaiken jatkuvan, elimellisen kehityksen…"
"Niin, aivan luonnollista, se kuolettaa sen kokonaan", vastasi tehtaanhoitaja, jota Robertin viimeiset sanat suuresti miellyttivät, vaikk'ei hän täydellisesti ymmärtänytkään niiden merkitystä. "Goodtemplaarismi on epäilemättä sekin arvossa pidettävä ja onkin kyllä vaikuttanut paljon, sitä ei kukaan voi kieltää. Mutta minun vakuutukseni on, että nykyään, ainakin täällä Ryforsissa, kokoontuvat goodtemplaarit suurimmaksi osaksi vaan saadakseen aikaan valtiollisia ja yhteiskunnallisia muutoksia ja liittoutuvat hoitajia ja pehtoreita vastaan ja katkeroittavat heidän elämänsä."
Tällaisen väestön keskuudessa koetti Robert nyt vaikutuksellaan saavuttaa sitä sielun sopusointua ja mielen tasapainoa, jota hän turhaan oli etsinyt työstään Tukholmassa, joka kuitenkin, ihmissilmin katsoen, näytti niin hyvin menestyvän. Alussa — nimittäin senjälkeen kun hän oli tottunut puoleksi täytettyyn kirkkoon ja voittanut tuskallisen pettymyksen, minkä tämä näky hänessä herätti — tunsi hän myöskin, mitenkä, hänen pyrkiessään päästä tuttavalliselle kannalle seurakuntalaistensa kanssa ja saada heitä jälleen sen kirkon yhteyteen, jonka he olivat hyljänneet, uudet harrastukset hänessä heräsivät. Hänen harras, vilpitön toivonsa oli voida olla todellinen paimen sille laumalle, johon hän oli tullut kutsutuksi ja tälle toivomukselle uhrasikin hän koko persoonallisuutensa, ei ainoastaan puhujalahjansa, vaan kaikki harrastuksensa, kaiken aikansa, kaikki voimansa, parilla sanalla sanoen: kaiken elämänsä.
Mutta kuta enemmän hän ahdisti väestön heikkoja puolia, sitä enemmän hän tunsi, mitenkä hän itse ikäänkuin tarttui kaikkiin juoviin, mitkä eroittivat eri puolueet toisistaan ja sitä enemmän lannistui hänen ensimmäinen innostuksensa. Mitenkä olisi mahdollistakaan, että yksi ainoa henkilö saattaisi riittää kaikille näille puolueille, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet sopia keskenään? Mitenkä hän saattaisi olla sielunpaimenena seurakunnassa, joka oli niin vihamielinen kirkkoa kohtaan, niin moneen uskonnolliseen puolueesen hajonnut kuin Ryfors; mistä hän löytäisi lujan pohjan, jolle perustaisi vaikutuksensa, kun kaikki ihmiset häntä kohtelivat kylmyydellä, epäluulolla tahi välinpitämättömyydellä?
Hänen yrityksensä saada väestöä käymään kirkossa näyttivät tulevan yhä vähemmän ja vähemmän hedelmää kantaviksi. Sunnuntai toisensa perään esiintoi hän kaiken kaunopuheliaisuutensa ja mietti saarnansa huolellisemmin kuin milloinkaan ennen; sunnuntai toisensa perään ajatteli hän: "ensi kerralla on asian laita varmaankin parempi", vaan aika kului tuomatta mitään muutosta mukanaan. Ainoastaan lähiseudun niinkutsutuissa säätyläisissä alkoi vähitellen liikkua huhuja Robertin kaunopuheliaisuudesta, ja kuta enemmän nämät huhut kasvoivat, sitä enemmän täyttyivät Ryforsin pienen kappelin penkit säätyhenkilöistä, etupäässä naisista, jotka usein pitkien matkojen päästä tulivat kuulemaan uutta pastoria.
Eräänä iltana loppupuolella kesää, kun Robert istui lukemassa huoneessaan, koputti palvelija ovelle ja sanoi seppä Danielsonin eli vanhan Danielin, kuten häntä yleensä kutsuttiin, olevan salissa ja kysyvän saisiko hän hetkisen puhutella pastoria.
"Aivan kernaasti", vastasi Robert laskiessaan pois kirjan, nousi ja meni saliin, jossa. Daniel seisoi ovensuussa, odottamassa, puettuna työvaatteisiinsa, esiliina edessä, vanha ruskea valetukka solmittuna leuan alle ja lakki kädessään.
"Hyvää iltaa, Daniel", sanoi Robert ystävällisesti, ojentaessaan vanhukselle kätensä, "on hauska nähdä teitä, käykää sisään, niin saamme jutella hetkisen."
"Kiitoksia, pastori", vastasi Daniel hymyillen ja käpristi toista silmäänsä niin että rypyt sen yläpuolella tulivat tavallista tiheämmiksi. "Niin, kas ensiksikin minun täytyy pyytää pastoria olemaan niin hyvän ja antamaan anteeksi suuren rohkeuteni tulla näin, mutta nähkääs pastori, minulla oli vähän jotakin, jota tahtoisin saada sanotuksi…" Daniel vaikeni, raapasi päätään, loi pastoriin hyväntahtoisen, veitikkamaisen katseen, vaan seisoi liikahtamatta ovella.
"Käykää sisään, käykää sisään", toisti Robert vähän kärsimättömästi, avatessaan huoneensa oven ja kädellään viitatessaan Danielille, "käykää sisään, niin saan kuulla mitä Danielilla on sanottavaa…"
Daniel kumarsi muutaman kerran jyrkästi, raapasi jälleen päätään ja seurasi sitten pitkin, varovaisin askelin Robertia hänen huoneesensa.
"Istukaa, hyvä Daniel", sanoi Robert viitatessaan tuoliin ja sulkiessaan oven.
"Suuri kiitos, hyvä pastori, koska pastori kerran on niin ystävällinen ja käskee", vastasi Daniel viivähtäen, istuutui hitaasti tuolin reunalle, pyyhkäsi pari kertaa nenäänsä ja asetti sitte kätensä kumpastakin polveaan vastaan.
"No, saanko nyt kuulla mitä Danielilla on sydämmellään", alkoi Robert istuutuessaan vastapäätä Danielia ja ystävällisesti tuputtaessaan häntä olkapäälle, rohkaistakseen häntä.
"Niin, nähkääs, herra pastori", vastasi Daniel, yhä enemmän käpristäen toista silmäänsä, "asian laita on sellainen, että olen jo useamman viikon käynyt mietiskellen ja tutkistellen sitä, että kirkko on niin tyhjä, kun pastori saarnaa, koska pastori kuitenkin kaikessa tapauksessa julistaa hyvää ja puhdasta oppia. Nähkääs, pastori, niin minä olen ajatellut ja olen tullut siihen loppupäätökseen, ett'ei kaikki sentään mahda ollakaan niin aivan oikein, nähkääs, pastori…"
Robert ei heti vastannut; hän kumartui syvään, nojasi päänsä käteensä ja rypisti tyytymättömänä otsaansa. Tämä suora, teeskentelemätön tapa, jolla Daniel esitti suhteita, jotka olivat Robertille alituisena kiusana ja joita hän oli mietiskellyt ja tutkiskellut enemmän kuin tämä, synnyttivät hänessä suurta mielipahaa.
"Niin, on kyllä totta, on jotakin, joka ei ole niinkuin sen pitäisi", sanoi hän vihdoin, nostaen äkkiä päätänsä, "ja se on aivan yksinkertaisesti se, että kansa on eronnut kirkosta. Jos maailman kuuluisin saarnamies tulisi tänne Ryforsiin ja esiintyisi kirkossa, ei kansa tulisi häntä kuulemaan, jos hän kuuluisi valtiokirkkoon, kuinka silloin voitte vaatia, että heillä olisi halua kuuntelemaan minua? Ei, rakas Daniel, niin kauan kuin kansa on niin hajaantunut eri puolueisiin kuin se nyt on, saa kirkkokin olla puoleksi täynnä."
"Siinä te kyllä olette oikeassa, pastori, olette niinkin", vastasi Daniel ja kääntyi sylkeäkseen, vaan muistikin heti, missä hän oli ja hillitsi itsensä. "Waldenströmmiläisiä ette milloinkaan saa Herran huoneesen, heillä on itsellään omansa, ja missä Kristusta kunnioitetaan niinkuin häntä tulee, sinne he eivät milloinkaan mene. Sillä he eivät kunnioita Kristusta, nähkääs pastori, sitä he eivät tee. Ja goodtemplaarit, ne nyt eivät milloinkaan käy kirkossa, sillä ne ovat ihan jok'ainoa vapaa-uskojia ja utilisteja y.m. samankaltaista. Ja uskovaiset … niin, nyt sanon totuuden aivan suoraan niinkuin se tulee suuhuni, ja pastori on hyvä ja antaa anteeksi rohkeuteni, mutta nähkääs, en ole milloinkaan osannut teeskennellä, niin nähkääs, uskovaiset ne eivät ole oikein selvillä herra pastorista, eivät…"
Robert hymyili katkerasti. Hän tiesi jo entuudesta, että seudun niin kutsutut uskovaiset pitivät häntä maallisena, kääntymättömänä pappina.
"Mutta mitenkä siis te, Daniel, joka kuitenkin itse olette! uskovainen, tulette, minun luokseni?" kysyi hän yhä edelleen hymyillen katkerasti. "Ettekö tekin pidä minua kääntymättömänä pappina, jonka kanssa ette tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä?"
"En tuomitse ketään", vastasi vanha Daniel, ystävällisen, syvämielisen hymyn kirkastaessa kaikkia hänen ryppyjään, "sen jätän Hänelle, joka tutkii sydämmet ja munaskuut. Ihminen näkee sen, mikä silmäin edessä on, vaan Herra katsoo sydämmeen, niinkuin Sam. 10:7 sanotaan. Huomatkaa, siinä sanotaan sydämmeen, sydämmeen siinä sanotaan! Vaan kun muut rupesivat ilkkuilemaan siitä, että minä pidin pastorin puolta, sanoin minä heille näin: ystävät, ettekö näe, sanoin minä, että meidän uudella pastorilla on rakkaus, sanoin minä. Sellaisista on puute, ottakaamme vaari hänestä, sanoin minä. Sillä rakkaus pastorilla kaikessa tapauksessa on, sen minä huomasin teistä jo heti ensi kerralla…"
Daniel nyykäytti muutaman kerran päätään ikäänkuin vahvistukseksi, löi lakkiaan polveaan vastaan ja loi pastoriin omituisen veitikkamaisen ja ystävällisen katseen.
"Kiitoksia vaan, rakas Daniel", vastasi Robert ja taputti vanhaa seppää olkapäälle, "minua ilahuttaa kuulla, että täällä löytyy edes joku, joka ajattelee minusta ystävällisesti. Mutta ette suinkaan te tullut tänne ainoastaan sanoaksenne sitä minulle, vai kuinka?"
Daniel raapasi päätään ja aikoi taas sylkäistä, vaan hillitsi itsensä niinkuin edelliselläkin kerralla.
"Niin, nähkääs pastori, asia on nyt sellainen, että minä olen tässä itsekseni arvellut, ett'ei suinkaan olisi aivan mahdotonta koettaa koota hajonnutta laumaa. Olen tullut siihen päätökseen, että rohkenisin kysymään pastorilta, ettekö tahtoisi tulla luoksemme 'saliin' ja pitää siellä kokousta kerran viikossa tahi niin?"
Robert nousi ja alkoi käymään edestakaisin huoneessa. Danielin puhuessa kuvautui kärsimättömyys hänen kasvoillaan.
"Hyvin kernaasti", sanoi hän lopulta, seisahtuessaan vanhan työmiehen eteen, joka levollisena ja vakavana istui odottamassa vastausta, "mutta te saatte antaa anteeksi, että sanon sen suoraan: näissä hengellisissä kokouksissa ja alituisissa hartaushetkissä on jotakin kivulloista, kiihoitettua. Jos on olemassa todellinen Jumalan sanan halu, niin miks'ei silloin ensiksi tulla kirkkoon? Jos tahdotte minua kuulla, miksi ette silloin — ainakin aluksi — tule minun luokseni siellä, missä Jumala itse on käskenyt minua sanaansa julistamaan? Mielelläni pidän minä kanssanne kokouksia, niin paljon kuin vaan ikään tahdotte, mutta ennen sitä tahdon nähdä teidät kirkossa. Älkäämme luopuko seurakunnastamme, sanotaan — ja sitä käskyä täytyy ennen kaikkea totella."
Daniel mietti hetkisen.
"Niin, nähkääs pastori, mutta ihmisten sydämmiä ja mieliä ei voi kukaan muu kääntää kuin Herra yksin. Ja asiain näin ollen, ihmiset eivät ole halukkaat käymään kirkossa. Pastori on kyllä äärettömän ystävällinen ja herttainen mies, mutta sillä tiellä ette koskaan saa ystäviä käymään kirkossa. Ja jos asian laita tulee olemaan sellainen, että pappi seisoo kirkossa ja polkee jalkaansa ja huutaa: tänne teidän pitää tuleman, jos tahdotte kuulla Jumalan sanaa, ja kansa istuu rukoussalissa ja huutaa: täällä tahdomme laulaa karitsan kunniaksi, niin silloin tulee yhä olemaan sotaa ja eriseuroja, niinkuin kaikkina aikoina on ollutkin. Mutta nyt täytyy mun taas pyytää pastoria antamaan anteeksi suuren rohkeuteni, mutta minä sanon suoraan niinkuin ajattelen, että papin täytyy tulla kansan tykö. Oikea paimen ei istuudu tarhaan ja huuda lampaita ja hauku sitä, joka ei tule, vaan hän menee ulos — huomaa, hän menee ulos ja etsii sitä, joka kadonnut on."
Robert ei heti vastannut, hänen kasvoillaan oli yhä tuo sama tyytymätön ilme. Hän huomasi kyllä totuuden, minkä Danielin sanat sisälsivät, mutta hän oli valtiokirkon pappi ja hänen ensimmäinen ja tärkein velvollisuutensa oli pitää huolta siitä, että kirkkoa pidettiin kunniassa.
"En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi hän vihdoin väkinäisesti, "minkätähden on enemmän mieltä ylentävää kuulla minua rukoussalissa kuin kirkossa, jonne te ette kuitenkaan tahdo tulla?"
"Sen kyllä heti sanon pastorille", vastasi Daniel järkähtämättömän tyvenesti, "mieliala on aina hartaampi ja tuttavallisempi rukoussalissa, jossa jokainen osaa esiintuoda, mitä milloinkin ajattelee ja selvittää sydämmensä huolia ja mietteitään, jotka usein voivat olla hyvinkin mutkallisia. Sitä ei voi tehdä kirkossa, siellä saa istua, vastaan-ottamassa ja yhä vaan vastaan-ottamassa, kunnes tulee uniseksi ja kyllästyneeksi kestitsemisestä. Nähkääs pastori, sellaista me kutsumme kuolleeksi jumalanpalvelukseksi, mutta hartaushetkillä on elämää. Mutta pastori tekee tietysti niinkuin itse tahtoo, enhän minä voi teitä pakoittaa. Sitten oli vielä eräs asia, joka koski saarnaajia Steniä ja pastori Jönsonia, joilla on tapana aina väliin käydä täällä; Jönson, hän nyt vasta on oikea herätyssaarnaja hän, kun hän puhuu, tuntuu aivan siltä kuin olisi tulta ruumiissa ja väliin minun mielestäni on aivan kuin taivas avautuisi ja tulisi uudestaan helluntaipäivä ja Pyhä Henki jälleen vuodatettaisiin meidän päällemme. Kas sillä miehellä vasta lahjat on. Niin, minä vaan ajattelin, että pastorin pitäisi antaa kutsua hänet tänne, sillä täällä kyllä minun mielestäni tarvittaisin herätystä. Strand, Aurellin varapastori, kyllä myös joskus saarnaa täällä ja hän on tosin hyvin hyvä ja uskovainen mies, vaan herätyksen lahjaa hän ei sentään ole saanut siinä määrässä kuin tuo toinen, Jönson nimittäin. Entinen pastorimme Medin oli niin erinomaisen hyvä ja kutsutti hänet aina vähän väliä tänne ja mielessäni ajattelin, ett'ei pastorilla suinkaan olisi mitään sitä vastaan."
Robert seisoi hetkisen, kädellään nojautuen kirjoituspöytään ja rypistetyin kulmakarvoin tuijottaen eteensä. Mikä iva! Hän, joka Tukholmassa oli saarnannut täpösen täysille kirkoille, hän ei täällä voinut täyttää pientä kappeliakaan, ja hänen edessään istui vanha, sivistymätön työmies, joka järkähtämättömän tyvenesti pani hänet ankaran arvostelun alaiseksi.
Loukattu ylpeys katkeroitti hänen mielensä, vaan sydämmensä syvyydessä tunsi hän olevansa sorrettu.
"Ei suinkaan, kutsukaa vaan kernaasti hänet tänne", sanoi hän vihdoinkin väsyneesti, "mutta mitä tekemistä minulla sitten oikeastaan täällä on? Teillä on pappi, ettekä tahdo häntä kuulla, vaan kutsutte tänne muita saarnaajia, mitä minun sitten enää hyödyttää jäädä tänne? En kuitenkaan tahdo vastustaa teidän toivomustanne; jos te luulette, että joku toinen voi antaa teille enemmän kuin minä, niin kutsukaamme vaan hänet tänne!"
"Niin, niin", sanoi Daniel ikäänkuin itsekseen, miettivänä katsoessaan lattiaan, "käsitän kyllä, että on hyvin vaikeata itse tulla oikein pieneksi ja ainoastaan tehdä työtä, että Kristus kasvaisi. Tuo oma itse, se vasta on kavala kettu se, joka ei päästä irti, se tahtoo viimeiseen asti pysyä mukana, se… Niin, niin … niin, niin…"
Daniel huokasi, pyyhkäsi muutaman kerran kädellään nenäänsä, huokasi jälleen ja toisti: "niin, niin … niin, niin."
Terävän veitsen tavoin Danielin sanat koskivat Robertiin. Hän tunsi silmänräpäyksessä tuomion ja totuuden, minkä ne sisälsivät; hän huomasi ajatelleensa ainoastaan omaa itseään, omaa arvoaan, omaa kunniataan, eikä sitä Herraa ja Mestaria, jonka puolesta hän luuli sotivansa. Hetkisen taisteli hän ankaraa taistelua; hänestä tuntui siltä, kuin Jumala vaatisi häneltä melkein yli-inhimillistä nöyryyttä ja hänen sydämmensä pohjasta nousivat katkerat, liikutetut ajatukset: "Sinä tahdot minua rangaista … pyysin sinulta vaatimatonta asemaa … työtä, jossa saattaisin unhoittaa itseni … ja nyt tahdot tehdä minut mitättömäksi … niin, vieläkin sitä pienemmäksi … tahdot osottaa minulle, ettet edes täälläkään minua tarvitse… Herra, mihinkä minä menen?"
"Niin, rakas Daniel, olette aivan oikeassa", sanoi hän lyhyesti ja katkerasti, "tuo oma itse se on, joka tahtoo pysyä esillä, oma itse se oli, joka puhui, kun minä toivoin voittavani seurakunnan itselleni, kun kenenkään muun sekaantumatta asiaan, toivoin pääseväni sen paimeneksi. Siihen pyrkiminen oli hulluutta ja ylpeyttä, ja Jumala on minua rangaissut. — Kutsukaa siis kernaasti tänne saarnaaja, josta puhuitte. Jos hän tahtoo saarnata esimerkiksi ensi sunnuntaina, saa hän tehdä sen hyvin mielellään. Ehkäpä silloin tulee enemmän väkeä kirkkoon ja siinä tapauksessahan toivomukseni on täytetty, vaikka aivan toisin kuin mitä ajattelin."
"Niin, nyt saan kiittää pastoria nöyrimmästi", vastasi Daniel ja nousi seisomaan. "Saan siis kirjoittaa hänelle, Jönsonille nimittäin, että hän tulee sunnuntaina, niin pastori ja hän saavat sitten jutella, mitä tulisi tehdä, jotta seurakuntaan saataisiin vähänkin yksimielisyyttä. Luulen, että pastori ja hän tulevat hyvinkin sopimaan keskenään. Sillä kas sillä miehellä vasta rakkaus on, hänelläkin, ja jollei minulla ole rakkautta, olen minä kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, niinkuin 1 Kor. 15:1 sanotaan. Huomatkaa: kilisevä kulkunen, kilisevä. Niin, nyt minun täytyy vielä kerran pyytää pastorilta anteeksi. Ajattelin kyllä niinkin: 'ei sovi, että tuollainen köyhä raukka kuin sinä, menet oppineitten ja ylhäisten ihmisten luo. Mutta sitten minä ajattelin, että jos vaan henki on oikea, niin kaikki käy hyvin', kas, niin minä ajattelin… Niin, minä nyt toivon, ettei pastori ole minuun suuttunut?"
"Rakas Daniel!" vastasi Robert ja puristi ystävällisesti vanhan sepän kättä, "päinvastoin, olen teille hyvin kiitollinen siitä, että tulitte. Tämä keskustelu on tehnyt minulle hyvää ja olen todellakin iloinnut nähdessäni ihmisen, joka näyttää niin onnelliselta kuin te…"
"Enkö minä sitten olisi onnellinen", huudahti Daniel, pannen kätensä ristiin lakin yli ja hitaasti liikuttaen päätään edestakaisin, "oi, rakas pastori, onnelliselta minä näytän ja onnellinen minä olen päivät umpeen! Raskasta ja katkeraa oli elämä, olen kokenut monenlaista puutetta ja kurjuutta: köyhyyttä, sairautta ja surkeutta, olen ollut juomari ja tappelija, ja irstaisuus oli vähällä turmella minut kokonaan… Mutta kaikki tuo on nyt jo mennyttä … ja nyt on vaan iloa … vaan iloa, nyt voin todistaa, että minulle on kerrassaan yhdentekevää, jos olisin ollut rikas ja mahtava kuin kuningas tahi köyhä ja kurja kuin vanha Daniel. Ajatelkaapas, kun tietää, että synnit ovat anteeksi annetut, ei, ei ainoastaan anteeksi annetut, vaan pois otetut. Ajatelkaapas, kun tietää, että sellainen kurja raukka kuin minäkin saan rukouksellani lähestyä suurta, pelottavaa Jumalaa! Ajatelkaapas, kun ei enää tunne halua syntiin, vaikka ennen teki syntiä ja kirosi ja joi juuri kuin sika. Sillä nähkääs, uskossa Herraan Jesukseen on se omituisuus, että se ei ole samaa kuin viisas oppi, joka sanoo: sinä et saa enää tehdä syntiä, vaan siitä ikäänkuin saa voimaa — huomatkaapas, voimaa olla tekemättä syntiä. Niin, tuo nyt on hyvin mutkallista ja omituista, eikä löydy montakaan ihmistä, joka sitä oikein ymmärtää. Mutta nyt saa pastori vielä kerran suoda anteeksi, että puhun ihan mitä suuhun sattuu ja kysyn pastorilta: ettekö siis itse ole onnellinen?"
Robert ei heti vastannut. Vanhan sepän sanat, joita seurasi läpitunkeva katse viisaista silmistä, tekivät häneen omituisen vaikutuksen.
"En, rakas Daniel", vastasi hän lopulta vähän epävarmasti. "En voi sanoa olevani onnellinen. Mutta sen toki voin teille sanoa, että ainoa onni, mikä minulla on, on Jumalassa ja että Kristus on minun ainoa ja suurin rakkauteni."
"Mutta tottahan pastori silloin on onnellinenkin", intti Daniel.
"Rakas ystäväni", vastasi Robert lyhyesti, "te olette vanha ja olette jo taistellut taistelunne ja nautitte nyt rauhaa, minkä vanhuus tuo mukanaan. Minä olen vielä keskellä taistelua ja näännyn väliin sen helteestä. Mutta minäkin olen kerran tuleva onnelliseksi…"
Daniel pudisti päätään. Hän ei ollut tyytyväinen Robertin vastaukseen, hän tahtoi, että tämä tuntisi itsensä onnelliseksi nyt, juuri nyt, jos hän todellakin oli uudestaan syntynyt Kristuksessa…
"Niin, en voi sille mitään", sanoi Robert lopulta vähän tylysti. "Jumala on onnen suoja, ei kukaan voi sitä väkisin ottaa itselleen. Hyvää yötä nyt, rakas Daniel, kiitoksia käynnistänne ja keskustelustanne, minulle on ollut hyvin mieluista kuulla teidän niin suoraan lausuvan mielipiteenne."
Hän taputti Danielia useita kertoja olkapäälle; sitten lisäsi hän äkkiä, äänensä vapistessa mielenliikutuksesta:
"Rukoilkaa minun puolestani, ystäväni! Minä luulen, että tulen paljon hyötymään siitä, jos muistatte minua rukouksissanne!"
"Kyllä, kyllä", vastasi Daniel ja nyykäytti vahvistukseksi päätään, kyynelten noustessa hänen silmiinsä. "Jumala siunatkoon pastoria ja antakoon teille onnensa ja rauhansa. Hyvää yötä, hyvää yötä, Jumala teitä siunatkoon."
Sitten kumarsi hän muutaman kerran jäykästi, pyyhkäsi nenäänsä, tallusteli huoneesta pitkänä, koukkuisena ja kömpelönä. Vanha, ruskea valetukka oli vähän kallellaan ja pienet viekkaat silmät säteilivät myötätuntoisuudesta ja ystävällisyydestä. Hän astui hyvin varovaisesti poikki salin lattian ja oli yhä edelleen sylkemättä, vaan heti päästyään portaille, kääntyi hän sivullepäin ja sylkäsi pari kertaa pontevasti, ikäänkuin korvatakseen vahinkoa, minkä oli kärsinyt sisällä pastorin luona, jossa hänen täytyi pidättää itseään.
Jäätyään yksin, istui Robert pitkän aikaa, pää käden nojassa, vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän muistutti mieleensä keskustelua, joka hänellä viisi vuotta sitten oli ollut Gabriellen kanssa Säboholmin lehmuskäytävässä ja jolloin hän niin varmaan oli vakuuttanut, ettei hän ainoastaan uskonut onnen olemassa-oloon, vaan myöskin luuli sen omistamisen olevan jokaisen ihmisen omassa vallassa. Saattoiko hän vielä vakuuttaa samaa?
Häntä pöyristytti, kun tämä kysymys, kylmänä ja taipumattomana kuten lääkärin veitsi haavaan, hänen sieluunsa tunkeutui. Mutta väkivaltaisella voimanponnistuksella hän sysäsi sen syrjään ja kävi jälleen käsiksi työhönsä, joka Danielin tullessa oli keskeytynyt.
Illalla myöhemmin läksi hän Gabriellen kera kävelemään. He keskustelivat innokkaasti syysillan pimeässä käydessään katua, ohi työväen asuntojen, joiden akkunoista loimusi takkavalkeain loiste, punaseksi maalatulle, vastaiselle rannalle vievälle sillalle kulkevaa maantietä pitkin. Gabrielle oli hyvällä tuulella ja kertoeli Ryforsyhteiskunnasta tohtorilta kuulemiaan juttuja, joille hän antoi pisteliään leiman, mikä oli piintynyt hänen puheluunsa niinkuin vaatteisiin hajuvesi. Robert kuunteli naurahdellen, taikka pisti jonkun sanan väliin. Välistä vetäen yhtä köyttä milloin pilanpäiten, milloin todenteolla, he koko ajan jatkoivat keskustelua, mutta välttivät kaikkia syvällisempiä aiheita, aivan kuin olisivat kilpaa koettaneet väistää tosiluottaumuksen yritykset.
Illemmalla tohtori tuli kotiin ja soitti sekä lauloi heille. Innokas soitannon ystävä kun oli, Robert irtaihe työpöytänsä äärestä ja istui sohvan kulmassa myöhään iltaan nauttien kauniista sävelistä, jotka kaiullaan nyt kuten ennenkin houkuttelivat väkeä ikkunan ulkopuolelle kuuntelemaan.
Vaan kun tohtori heidät jätti, kun Gabrielle meni levolle ja Robert jäi yksin työhuoneeseensa, niin hänet valtasivat samat surulliset mietiskelyt. Kuten viime vuosien monena levottomana, tuskallisena yönä ennen, niin nytkin uni häntä pakeni. Tuntikaudet hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot käsien välissä, taikka käveli edestakasin pitkin lattiaa tukahuttaakseen yhä rajummaksi käyvän rauhattomuuden. Näitä, loppumattoman pitkiä hetkiä valvoessaan, kun koko ympäristö uinui, ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan yövahdin torven torahdus tahi lautatarhalta kuuluva ykstoikkoinen huuto, "tie auki!" hänen ensi kerran valtasi epäilys koko kauhistavalla voimallaan. Hän ei voinut sitä kauvemmin vastustaa, ei enää niinkuin ennen sitä rukoilemalla tai lukemalla poistaa — se kasvoi vaan kasvamistaan tarun kuvaaman pedon tavalla, jolle, heti kun siltä pää poikki lyötiin, hartioille kasvoi uusi pää, jolla se ikenet irvallaan katsoa muljotti vihollistaan.
Jok'ikinen soppi hänen sielussaan, jok'ainoa rahtunen hänen muistossaan, jonka jo oli verhonnut unheen harso, loihti nyt esiin nuo epäilyn aatokset, jotka heräävät kuni myrkylliset matelijat päivän valon tunkiessa komeroon, jossa ne ovat nukuksissa lojuneet. Ja yön yksinäisessä hiljaisuudessa selkeni hänen sielunelämänsä kuumeentapaisesti ja hänen muistinsa terottui aivan kuin menneisyyskin äkkiä olisi tullut jollain yliluonnollisella tavalla valaistuksi. Keskusteluista, joihin hän oli ottanut osaa epäilijäin tahi kieltäjäin kanssa kuului kuiskeena hänen korvaansa sanoja, jotka hän jo oli luullut kerrassaan unohtaneensa, vaan tällä hetkellä ne kuuluivat yhtä selvästi kuin olisivat olleet eilen puhuttuja. Yksi kuiskasi: "Tiede on se uusi vapahtaja, joka vapauttaa ihmiskunnan kärsimyksen kahleet"; toinen taas: "Se Jumala, jota kutsutaan kaikkivaltiaaksi, vaan joka ei voi pelastaa lapsiaan lukemattomista kärsimyksistä, on varmaan tyhmä tai julma." Kieltävistä tai pilkkaavista kirjoituksista, joita hän oli ennen lukenut voidakseen niitä vastustaa, ilmaantui tulikirjoituksena aineelliseen suuntaan meneviä väitöksiä, joita hän oli paljon mietiskellyt voimatta niitä näyttää vääriksi, jotka hänestä tällä hetkellä näyttivät sisältävän vastustamattoman totuuden. Ja kaikki ne vastaväitteet, joita hän alakuloisuuden vaivatessa oli uskaltanut panna omaa uskoansa vastaan, kaikki nuo pelottavat kysymykset: miksi tämä ilottomuus, vaikka koko luonto julistaa ilonsanomaa, miksi tämä sammumaton onnen jano, miksi tämä pimeydessä elo, mikä elämämme tarkoitus? — Kaikki nämä nyt karkasivat hänen kimppuunsa moninkerroin lisääntyneellä voimalla ja murtaen koko hänen sisällisen olemuksensa, hänen kerrassaan masensivat.
Voiko tosiaankin olla näin? Eikö hänen uskonsa olisikaan muuta kuin narripeliä, toisaalta tunteen ja mielikuvituksen välissä lakkaamattoman taistelun tulos, toisaalta taas sota, jossa hän ainoastaan herkeämättömillä ponnistuksilla oli saanut järjen jäämään alakynteen. Tokkohan nyt koituisi tuo kauhea hetki, jonka hän niin usein ennen oli kamalan näyn muodossa havainnut, jolloin se uskonperustus, jolle hän oli rakentanut koko elämänsä, horjuisi ja romahtaisi rikki.
Tämä uneton yö ei ollut ensimmäinen, jona hän pani vastattavakseen tällaisiin kysymyksiin; ne olivat usein ennenkin, mustien lintujen tavalla, piirittäneet hänen ja suhisseet hänen ympärillään, vaan nyt hän tunsi että oli ensi kerta, jolloin hänellä ei ollut kyllin voimaa ajaakseen pois niitä, nyt ne saivat ensi kerran jäädä ja laatia pesänsä hänen sieluunsa.
Harvinaisen hyvin olikin tuo sivistymätön työmies teeskentelemättömällä kysymyksellään saanut raadelleeksi koko hänen sisimmän olentonsa. Hänelle juontui mieleen, mitä oli keskustellut Danielin kanssa, elävästi hänen eteensä kuvautui vanhan sepän iloloisteinen katse, kun hän sanoi: "onnellinen olen päivät päästään", ja tämän lämpimän uskon ilo verrattuna hänen omaan synkeään alakuloisuuteensa sai hänen käsittämään vastustamattoman selvästi suhteensa Jumalaan. Hän alkoi ymmärtää, että se mies, joka sanoo itseään Herran palvelijaksi ja toimittaa hänen tehtäviään ja joka kumminkaan ei tunne muuta kuin apeaa mieltä ja alakuloisuutta, niin jopa suoraan sanoen, joskus epätoivoakin, että siinä miehessä piilee joku salaisuus, jota se ei uskalla tunnustaa, ei edes omalle itselleen. Ja eikö tämä salaisuus ollutkin juuri se, että hänen uskonsa olikin vain mielikuvitusta, jäännöksiä lapsen ja nuorukaisen uskonnollisista haaveiluista, joita poistaakseen häneltä puuttui rohkeutta. Vaan kun hän oli ehtinyt näin pitkälle, kun hän oli uskaltanut irtaantua tuosta kysymyksestä, silloin hänessä alkoi raivota epätoivon ja tuskan raju sää.
"Ei, Jumalani ja isäni!" hän puhkesi lausumaan, samassa langeten polvilleen ja liittäen kätensä ristiin, "ei, älä tätä, se jo olisi liikaa! Eikö sitten vielä ole tarpeeksi se, että maallinen onneni on riistetty, eikö riitä vielä sekään, että unelmani siitä onnesta, jota saisin nauttia lempimäni naisen keralla on haihtumaisillaan ja että minun oikeudenmukainen toivomukseni saada vaikuttaa hyödyllisesti työlläni on murtumaisillaan, ryöstetäänkö minulta nyt usko sinuunkin, Jumalani ja isäni, sinun rakkautesi, vapahtajani, jonka palvelukselle olen omistanut koko nuoruuteni. Ei, Herra, älä tätä, ota maallisen iloni viimeinenkin vilahdus, vaan anna minun toki pitää luottamukseni siihen, että sinä olot olemassa ja että sinä olet rakkaus."
Äkkiä hän hillitsi itseänsä ja nousi seisaalleen. Jääkylmän teräksen tavoin koski hänen sydämmeensä ajatus, että kun ihminen epäilee, niin lienee rukoileminenkin turha. Sillä hänhän juuri epäili, tokko löytyykään ketään, jota voisi rukoilla, ja siinä luulossa rukoiluhan oli aivan oman epäilynsä rukoilemista…
Vaan hän ei voinut sietää sitäkään kolkkoutta, minkä vaiennetut rukoukset jättivät. Vastoin järkeä ja logiikkaa hän uudelleen alkoi rukoilla, lämpimämmin, voimakkaammin, kuin koskaan ennen. Hän huusi kuten kuningas David: "Miksi hyljäät, Herra, minun sieluni, miksi peität minulta kasvosi?" eikä hän lakannut huutamasta, ennenkuin oli rukoilemalla ja kärsimällä kuolettanut epäilynsä — tahi ehkä pikemmin tuudittanut ne uneen.
Kun hän nousi polviltaan, jossa asennossa oli rukoillut, sai äkillinen huumaus hänet horjahtamaan ja polttava tuska hänen takaraivossaan puserti hänen huuliltaan vastentahtoisen kauhun huudahduksen. Hän koetti päästä vallalle ruumiillisesta heikkoudestaan, mutta huumaus yltyi, ja päänkipu tuli niin vaikeaksi, että hänen täytyi heittäytyä pitkälleen sohvalle ja loikoa siinä yli tunnin ajan kovissa tuskissa.
Hänen terveytensä ei koskaan ollut kehuttava, ja viime vuosien rasittava työ ja sieluntaistelut olivat sitä heikontaneet yhä enemmän. Jo Tukholmassa ollessaan sai hän tavan takaa samanlaisia huimaus ja päänkipu kohtauksia, mutta hänen Ryforsiin tultuaan ne olivat käyneet sekä taajemmiksi että vaikeammiksi. Ja sillä välin kun hän lojui siinä kalpeana, kylmä hiki otsalla, nousi hänessä suloisen surullinen aavistus siitä, ettei taistelua kenties olisi kestävä kauvan.
"Sen parempi", hän ajatteli, "sen parempi — kohta on kaikki ohitse ja unhotettu. Nyt minä pidän eloani niin tärkeänä, kärsimyksiäni niin äärettöminä, vaan jonkun vuoden kuluttua — mitä onkaan silloin väliä siitä, olipa yhtä taistelevaa ja epäilevää ihmistä enemmän tai vähemmän."
Aamuyöstä alkoi kovin kolotus helpottaa, hän nousi tilaltaan, pukeutui ja meni vuoteelleen saadakseen mahdollisesti hiukan lepoa yön viimeisenä hetkenä.
Seuraavana päivänä tunsi hän kumminkin itsensä virkeämmäksi ruumiiltaan ja sielultaan. Tuo kamala epäilys joka oli ahdistanut häntä menneenä yönä, tuntui hänestä nyt selvään päivän valossa painajaiselta, samoin kuin tuo kuolon enne jonka hän luuli tunteneensa kolottavassa päässään ja raukeissa jäsenissään, nyt hänestä näytti vain sairaaloiselta mielikuvitukselta. Taistelu, jonka hän oli kestänyt, oli ollut käännekohta, jolloin hän oli tyhjentänyt itsestään osan siitä kivusta, minkä hän muutoin aina kätki sieluunsa; ne palavat rukoukset joita hän oli huokaillut, niin epäileviä kuin olivatkin, kuitenkin olivat suoneet hänelle levon, jonkamoista hän ei ollut tuntenut kauvan aikaan.
Tämä verrattain hilpeä mieliala sai lisää vahviketta kauniista syksysäästä, joka tänään valoi läpikuultavan hohtavaa ilmaa meren ja lahdelman yli, ja jota Robert, innokas luonnonihailija kun oli, täysin mitoin nautti, sekä siitä seikasta, että kaksi työmiestä tuli iltapäivällä pyytämään häntä puhumaan Ryforsin raittiusseuran huoneustossa näinä päivinä pidettävässä suuressa raittiuskokouksessa. He sanoivat tahtovansa jotain hengellistä, mutta ei mitään "herännäistä", vaan jotakin järjellistä, kuten olivat kuulleet pastorilla olevan tapana puhua. Robert kiitti heitä luottamuksesta ja lupasi heti tulla. Tämä pieni myötätuntoisuuden osoitus vaikutti hänessä todellista iloa, ja tällaisessa mielentilassa ollen hän tarttui, kuni nälkäinen leipäkannikkaan, tilaisuuteen, joka nyt oli hänelle tarjona ja jossa hän voi auttaa ja hyödyttää.
Kokous pidettiin muutamaa päivää myöhemmin raittiuden harrastajain salissa, johon oli kertynyt täpösen täyteen väkeä sahalaitoksesta ja likitienoilta. Robert oli valinnut aiheekseen: Puusepän poika ja työmiesten ystävä, Jesus. Hän alkoi puheensa kertomalla Kristuksen vaatimattomasta kieltäytyvästä asemasta, eikä hän ollut puhunut montakaan minuuttia, ennenkuin hän hämmästyen tunsi, että selittämätön välinpitämättömyyden huuru-verho, joka hänen Ryforsiin tultua oli erottanut hänet kuulijoistaan, täällä oli poistunut, ja että hänellä nyt, niinkuin ennenmuinen, oli kuuntelijain tunteet ja aatokset vallassaan ja että hän mielensä mukaan voi virittää ja johtaa niitä. Tämä huomio vaikutti päivän valon tavoin hänen tunnokkaaseen sieluunsa; myötätuntoisuuden virta, jonka hän lakkaamatta tunsi kulkevan itsensä ja kuulijain välillä, lämmitti ja kiihotti häntä ja sai hänen puhumaan koko muinaisella ihastuksellaan. Kumma kyllä, että hän tuskin edeltä käsin oli ajatellutkaan tätä puhetta; hän ei ollut mihinkään Ryforsissa pitämistään esitelmistä pannut niin vähän vaivaa, niin vähän mietittyä kaunopuheliaisuutta, ja kuitenkaan hän ei ollut koskaan puhunut niinkuin tänään.
Kuulijatkin olivat kovasti kiintyneinä. Kaikkien kasvoissa kuvastui tuo jännitetty ilme, joka todistaa jokaisen ajatuksen, kaiken sielunhuomion olevan kahlittuna siihen, mitä sanotaan. Tuo puhe oli pidetty melkein yksin omaan työväelle työmiehestä ja sen asemasta kristillisyyden valossa. Se oli kuvaus — yhä enemmän kiihtynyt sitä mukaan kuin puhuja lämpeni omista lauseistaan — siitä, kuinka puusepän poika Kristus oli jalostanut työn, ruumiintyön, ruo'an, kovan ruumiintyön, jota maailma pitää halpana. Sillä Kristus ei ollut jalostanut suurien ja mahtavien työtä siunaavalla kädellään; hän ei ollut ottanut käsiinsä valtiomiehen ohjia, hän ei ollut heiluttanut välkkyvää sota-asetta, hän ei ollut kirjottanut oppineita kirjoja; ei, hän oli kädellään painanut aatelisleiman höylään, raskaaseen vasaraan ja kuluneeseen moukariin. Ja se, joka halveksuu työmiestä, se joka pitää häntä alhaisena, siitä syystä että hänen kätensä on karhea ja hänen vaatteensa kulunut, se olisi myöskin halveksinut Kristusta, sillä varmaan oli tuo pyhä käsi, joka paransi sairaita, siunasi lapsia, kova ja karhea kovasta ruumiillisesta työstä.
Sitten Robert siirtyi raamatun erityisesti työntekijöille annettuun suureen lupaukseen, että heidän pidätetyt palkkansa huutavat, tunkien Jumalan korviin. Ja kuten raamatun lupaukset jo ovat käyneet ja yhäti käyvät toteen — miekat vielä kerran taotaan aurankärjiksi ja keihäät puutarha-veitsiksi, samoin on vielä koituva sekin aika, jolloin toteutuu Jakob-apostolin ennustus rikkaista, jotka pidättävät työmiesten palkan. "Niin!" hän puhkesi lausumaan käsi ojennettuna, kasvot loistaen mielenliikutuksesta, joka hänen täytti, "sen toteuttamisen aika on jo käsissä, hetki, jona pidätetyt palkat kiristetään, on jo tullut. Herran Seebaotin valtaistuimelle kohonneet huudot ovat jo saaneet vastauksen. Johan näemme tulevaisuuden taivaanrannalla uuden ajan ruskon koittavan tälle kansanluokalle, joka niin kauvan on huokaillut sorron kahleissa! Näemmehän kuinka vuosisatojen poistuvasta yönpimeydestä pilkistää vapauden onnellinen päivä, jolloin rikkaista ja köyhistä tulee veljekset, jolloin kritillisyyden luoma itsenäisyyden oikeus saa täyden ilmauksen, jolloin ihmisarvon asteenmittaaja ei enää näytä vääriä numeroita, jolloin ei enää kumarreta rikasta laiskuria ja halveksuta työmiestä — jolloin, sanalla sanoen, Kristuksen pakottava rakkaus on tullut kaikeksi kaikessa ja saavuttanut voiton! Sentähden, veljet", hän lausui lopuksi, "minä tahtoisin tehdä teille kysymyksen ja antaa teille erään kehotuksen. Miksi luovutte kristillisyydestä, miksi pilkkaatte sen harrastajia ja julkaisijoita ja luette ne sortajainne joukkoon? Mitä varten työntekijä, jolle Kristus erityisesti osotti rakkauttaan, hänen nimeään häpäisee pilkallisilla sanoilla. Eihän hän koskaan tahtonut teille muuta kuin hyvää, tuo vähäpätöisenä pidetty puusepänpoika, jonka nimessä meidän luulette tahtovan sortaa ja orjuuttaa teitä, miksi palkitsette hänet niin pahoin, miksi ristiinnaulaatte hänet uudelleen pilkallanne ja välinpitämättömyydellänne? Hän huutaa teille 'tulkaa luokseni kaikki, jotka työtä teette' ja te vastaatte: 'kristillisyys on pilaleikkiä, jolla voi huvittaa lapsia ja narria.' Te suositte utilismia, positivismia ja muita nykyajan harha-oppia? Miksi? Hankkiaksenne vapauttako? Kristinusko suo teille vapautta, suloisempaa ja enemmän kuin olette aavistaneet rohkeimmissakaan unelmissanne. Saadaksenne tasa-arvoisuuden harrastajaa kuin Kristus. Edistääksenne veljeyttäkö? Kristushan juuri on tuonut veljeys-aatteen ihmiskuntaan. Hankkiaksenne maallisen hyvyyden tasaamistako? Veljeni, ne, jotka teille sitä lupaavat, ovat valtaan päästyään ensimmäisinä teitä polkemassa jalkoihinsa. Ainoastaanhän, joka itse saattoi kieltäytyä kaikesta, itse alentua kaikkein alhaisimmaksi, hän ainoasti voi näyttää teille oikean tien onneen ja tyytyväisyyteen. Teillä ei ole ketään suurempaa hyväntekijää kuin hän, hän on erityisesti hoitanut teitä, työn ja kieltäymyksen lapsia, miksi, oi miksi kiellätte parhaan ystävänne?"
Robertin puhe vaikutti valtavasti kuulijoihin. Moni heistä oli joko vapaa-aattelija tai uskonnollisesti välinpitämätön, mutta nekin olivat kovasti liikutettuja. Kaikki he tunsivat rakkauden hengen virtaavan vastaansa puhujan sanoista, joilla hän osasi kehystää Kristuksen kuvan harvinaisen houkuttelevalla loisteella, mikä veti kuuntelijat ristiinnaulitun luo, huolimatta siitä uskoivatpa he häneen maailman vapahtajana tahi olivat uskomatta.
Robertin puheen päätyttyä syntyi salissa syvä, merkitsevä hiljaisuus, ja kokouksen jälestä sai hän usealta kädenpuristuksen seuraaman tai kyynelsilmin lausutun lämpimän kiitoksen.
"Niin ei ole kukaan koskaan puhunut", sanoi eräs vanha työmies, joka oli tunnettu sosiaalisista ja kristillis-vihollisista mielipiteistään. "Daniel-vanhus oli kyllä kumminkin oikeassa kun sanoi että on sitä meidän pastorissa rakkautta."
Mutta seuraavana päivänä olivat kaikki Ryforsin nurkat aivan kuin tulessa juorusta ja panettelusta. Kaikki muut mieliseikat, Bångin kotiopettajattaren kihlaus, tohtorin pappilassa käynti, Gabriellen vaatetukset, jäivät syrjään ja Storkilla, kirjuri Merlanderilla, Bångilla ja sahanhoitaja Velinillä, lautatarhalla ja postikonttoorissa ei keskusteltu mistään muusta kuin Robertin sunnuntaisessa työväenkokouksessa pitämästä esitelmästä. Vanha neiti Lorén tuli käsitöineen Storkille aamupäiväkahville kertomaan kuulleensa jotain kauheata. Pastori oli näet saarnassaan sanonut, jotta täällä Ryforsissa tulisi verikahakka ja sota sen vuoksi että muka työväen palkat olivat pidätetyt. Rouva Stork, joka aina uskoi juttuja, varsinkin kun ne olivat pöyristäviä ja kamaloita, tuli suuresti liikutetuksi ja käski Liinan kohta mennä katsomaan että kaikki akkunaluukkujen ruuvit olivat reilassa, siltä varalta että verenvuodatus jo alkaisi samana päivänä.
"Tietäähän sen, miten hirveätä sellainen on", hän sanoi, "kaitsija Kernelliä heitti jonkun aikaa takaperin eräs tyytymätön työmies kivellä päähän. Ja jos kivi sattuu ohimoon, niin ihminen kuolee tuohon paikkaan."
"Mutta voihan tapahtua niinkin että kivieisatukkaan ohimoon", tokasi Liina, joka juuri oli tarkastamassa akkunaluukkuja."
"No siihen sijaan se saattaa osua silmään, eikä ole sen parempi että ihminen tulee sokeaksi! Kyllä aina on onnettomuuden ja kurjuuden tilaisuuksia", lisäsi hän ja vapisi samalla huoatessaan.
Sahanhoitaja Velin silitti ylöspäin vaaleaa, karheaa tukkaansa, kuten hänellä oli tapana tehdä ollessaan vihainen, ja päästi pitkän kirouksen, sillä välin kun hänen vanha taloudenhoitajattarensa, joka oli hänelle kolmenakymmenenä vuonna ollut pahempi hirmuvaltijas, kuin kukaan Xantippa ikänään, aamiaista syödessä kertoi kuulleensa faktori Jansonin Gretalta, joka oli kuullut sen Andersonnilta, kahden työmiehen alhaalla lautatarhassa sanoneen tietävänsä, että jos työlakko tulisi, niin pastori olisi heidän puolellaan. "Hoitaisitte tekin omia asioitanne, ettekä kuuntelisi tuollaisia tyhmyyksiä, joita on paras olla kertomatta!" sanoi sahanhoitaja ja kevensi suuttumustaan tiuskasemalla taloudenhoitajalleen.
"Hyvästi siunatkoon", vastasi tämä nytkyttäen niskaansa, "en millään mokomin houkuttele teitä kuulemaan mitään uutisia. Parempihan on kun saatte kuulla ne tuoreina — työmiehiltä itseltään", hän pisteliäästi lisäsi.
Mutta Robertin esitelmää ei pohdittu vain Ryforsissa. siitä puheltiin koko seudussa, ja mitä laajemmalle huhu levisi, sitä enemmän sitä väritettiin, niin että kun se vihdoin tuli Styrkön hoitajan Kernellin ja kaupungin lehtorin Bergerin kuuluviin, ja varmasti tiedettiin kertoa pastori Wallnerin pitäneen täydellisen sosialisti-saarnan, jossa hän raamatun sanojen nojalla muka oli todistanut työkansan hetken nyt olleen tulleen ja etteivät työlakot ja rauhattomuudet olisi ainoastaan luvallisia, vaan vieläpä välttämättömätkin tosi kristillisen vapauden ja tasa-arvoisuuden saavuttamista varten.
Eikä Robert itsekään luonnollisesti voinut jäädä osattomaksi yleisestä juorusta, hän huomasi jo useamman henkilön esiintymistavastakin häntä kohtaan esitelmänsä vaikutusta. Muutamat naapuriston perheet, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle sangen ystävällisiä, alkoivat nyt vetäidä takasinpäin, niin, olipa niitäkin, joille, kun tuon onnettoman sunnuntain jälkeen kohtasivat hänen, tuli kiire katsoa sivulle, kun eivät tahtoneet häntä tervehtiä.
Robert kävi kuitenkin tietänsä suoraan eteenpäin ja antoi vaan ihmisten puhua ja soimata, mitä ikään heitä halutti. Totta on, että hänessä kuitenkin nousi katkeria tunteita kuullessaan, että hänen sanojansa, jotka olivat tulvineet mitä todellisimmasta ihmisrakkaudesta, oli selitetty väärin, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: "narri, kun luulit voivasi vaikuttaa mitään hyvää, hullu, kun heität helmiä sikojen eteen, totuuksia poroporvareille, jotka eivät käsitä niistä muuta kuin ulkonaisen äänen", mutta vähitellen hän voitti ne tunteet, vaikka ne jättävätkin pohjalle kasan katkeruutta, joka lisäsi hänen rohkeudenpuutettaan ja epäluottamusta itseensä.
Syksyä seurasi talvi; vientitavaranlastaus satamassa alkoi vähetä ja koko Ryfors vaipui kuin uneen. Lahdelma jäätyi, kansa vetäysi ylemmäs metsiin, ja valko vaippa levisi talvilepoon nukkuneille rannoille.
Robertille alkoi kovan ja rasittavan työn aika. Joka sunnuntaiset saarnat täällä tai kaupungissa; taisteluita ja kahakkoja eri puolueiden välillä, joiden harrastuksia oli mahdoton yhdistää; sairaita ja köyhiä oli käytävä katsomassa, joskus aina ylhäällä maaseudulla, jonne hänen oli matkustaminen monet penikulmat lumessa ja pakkasessa: työmies- ja raittiuskokouksia, joissa häntä pyydettiin puhumaan sekä vihdoin joutohetkinä, toisin sanoen öillä, käännöksiä uskonnollisista teoksista — kaikki nämät ja muut samanlaiset tehtävät kuu kuulta veivät hänen aikaansa yhä enemmän.
Talven kuluessa tunsi hän itsensä kuitenkin verrattain onnelliseksi. Hänelle ei jäänyt hetkeäkään aikaa epäilykseen ja mietiskelyihin. Kieltäyvä, melkeinpä kiduttava elintapa piti hänen sisällisen olentonsakin kurissa. Hän ei ollut koskaan kylässä kutsuilla, paitsi rovasti Aurellin luona, hän ei koskaan maistanut viiniä tai polttanut tupakkaa, hän kieltäysi kaikesta, mitä vähänkään saattoi kutsua mukavuudeksi, väliin kaikkein välttämättömimmästäkin, siten hankkiakseen varoja köyhien seurakuntalaistensa auttamista varten.
Vuosi kului tällä tavoin. Työmiehet, paitsi heränneet ja waldenströmiläiset ja ne, jotka eivät koskaan käyneet kirkossa, pitivät häntä, aina raittiuskokouksesta saakka, jossa hän oli niin sanoaksemme äkkirynnäköllä voittanut väestön, vähitellen samana kuin hänen ihastuneet kuulijansa ennen Tukholmassa: epäjumalana, jonka itsetyinen vaikutusvalta veti heitä kirkkoon, ei itsesananvuoksi, vaan sentähden, ettähänsitä julisti. Ja tästä työväen myötätuntoisuudesta hän sai huomaamattaan, kuten hän yleissuosiostansa Tukholmassa muinen oli saanut, sen voiman ja innon joka piti voimassa hänen levotonta, taistelevaa elämäänsä, sen salaisen vaikutusvoiman, mikä innostutti häntä rasittavaan toimintaan. Mutta hän viihtyi — varsinkin tämän vuoden kuluessa paremmin täällä kuin Tukholmassa. "Minä viihdyn hyvin täällä työkansan ja köyhien keskuudessa", hän tammikuussa kirjoitti eräälle ystävälleen, "ylemmistön seurassa en koskaan ollut oikein omassa olennossani. Luonnossani on jotain — sinulle, joka ymmärrät mitä tarkoitan, etkä nosta meteliä siitä, sen uskallan sanoa — vallankumouksen haluista, jonkinlaista vihaa kaikkia noita vastaan, jotka nauttivat hyvinvoinnistaan ja nyyhkivät kuullessaan kauniin saarnan ja kumminkin tietävät muutaman askelen päässä heistä veljen tai sisaren näkevän nälkää. Sen vuoksi tuntuu mieleni rohkeammalta täällä, missä kansanvaltaiset taipumukseni pääsevät parempaan vauhtiin."
Enemmän tutustuttuaan sahalaitoksen oloihin, saatuaan selville työväen palkat, työtunnit j.m.s., hän alkoikin omaperäisemmin vaikuttamalla osoittaa heille myötätuntoisuuttaan. Paljon oli hänen näkemissään sellaista, mitä hän ei hyväksynyt, monta seikkaa, joissa hänen mielestään työväkeä ei kohdeltu niin, kuin olisi heitä pitänyt. Sillä hän ei harhaantunut siihen vertailutapaan, jota tavallisesti noudatetaan jonkun henkilön yhteiskunnallista asemaa, arvosteltaessa; hän näki olosuhteet sellaisinaan, sitä vastustamatonta tosi-asiaa huomioonsa ottamatta, että Norrlandin työmies ansaitsee enemmän kuin työmies Smålandissa, että sahatyömiehellä on huoleton elämä verrattuna kivihiilikaivoksen työmieheen. Hän kysyi vaan itseltään varsin yksinkertaisesti: "kun meidän — joilla täällä on valta ohjata ja hallita — kerran on seisominen ihmisen pojan edessä, niin sanoneeko hän silloin meille: 'Mitä teitte minun vähemmille veljilleni, sepille ja sahatyömiehille, jotka kestivät vaivoja ja kuumuutta, sen teitte minulle'."
Mutta hän ei luullut voivansa myöntämällä vastata tähän kysymykseen.
Ensimmäinen vallitsevista asianhaaroista, joihin hän tahtoi koskea, oli ruokatavarakauppiaan Bångin ottama etuoikeus harjoittaa kaikenlaista sekatavarakauppaa. Silloin kun tämä liike perustettiin, pidettiin sitä sellaisena rakkauden osoituksena työväkeä kohtaan ja kansan etujen harrastamisena, että paikkakunnan sanomalehdet julistivat sen valtavaksi todisteeksi nykyajan tasa-arvoisuuden ja oikeuden harrastamisesta. Kuuluikin kauniilta se, että työmiehet saisivat vähällä rahalla ostaa itselleen osakkeen, tulla liikkeeseen ja sen tuottamaan voittoon osalliseksi ja että tavarain osto tulisi heille yhä halvemmaksi sitä mukaan kuin liike edistyisi. Kauppapuoti tulisi siten olemaan työmiesten oma, sen tulevaisuus olisi riippuva siitä, että kansa siirtäisi kaupantekonsa yksinomaan sinne, ja työväelle tuleva jako-osuus riippuisi liikkeen edistymisestä. Se liike oli kokonaan perustettu ajan hengen ja oikeuden mukaisille periaatteille. Ei ollut mitään voittoa imeviä osakkeen omistajia, ostajat itse olivat vastuunalaiset, vaan samalla myös ainoat voitonsaajat. Paraassa tapauksessa oli niillä työmiehillä, jotka olivat olleet tilaisuudessa kahden osakkeen ostamiseen, toiveita lopulla saada kaikki tavaransa melkein ilmaiseksi.
Mutta työväen yritykseen yhtymisestä, jota sanomalehdet niin koreilla sanoin kuvailivat, ei tullutkaan paljo mitään. Muutamilla harvoilla työmiehillä vain oli varoja ja halua osakkeiden ostoon, jota vastoin köyhemmät perheet, taudin tai hädän kohtaamat, tai joilla oli tuloihinsa nähden liian monta henkeä elätettävänä, luonnollisesti eivät olleet tilaisuudessa tulla yrityksen harrastajiksi. Mitään jako-osuutta — hinnan-alennusta — siis ei tullut heidän osalleen; heidän täytyi siihen sijaan ostaa tavaransa 20 prosenttia kalliimmalla kuin kaupungissa, jonne matkan pituus esti heitä kaupantekoon lähtemästä. Mutta kauppamies oli sen sijaan sen anteliaampi jättämään heille tavaraa velaksi. Sitä tilaisuutta he eivät jättäneet hyväkseen käyttämättä, kun tunsivat itsensä onnellisiksi saadessaan jonkun sokerimurun tai kahvipavun tarvitsematta hetipaikalla siitä maksaa mitään.
Lopputulos koko tuosta loistavasta suunnitelmasta olikin se, että useimmat osakkeet jäivätkin kauppamies Bångin omaan haltuun ja hän sai niistä voitto-osuuden, jolla hän kykeni hankkimaan lattioilleen brysselimatot ja saliinsa pianon.
Kauppamies, kun heti huomasi Robertin vaaralliseksi vastustajakseen, ja kun hänen periaatteenaan oli olla henkilöitä kohtaan, jotka olivat häntä ylempänä ja joista hänelle voi olla jotain hyötyä, tai joita hänen täytyi pelätä, yhtä ystävällinen ja liehakas kuin hän oli kärtyisä alempiaan kohtaan, niinpä hän olikin heti alunpitäin näyttäinyt uudelle pastorille sangen herttaisesti. Tämä herttaisuus lisäytyi yhä enemmän, kun hän sai nähdä Gabriellen, jonka kauneus ja ylimysnimi kerrassaan hänen hypnotisoi, niin ettei hän Gabriellen puotiin tullessa voinut käyttäidä tapansa mukaan. Jouluna ja juhannuksena hän lähetti kunnioituksensa ja ihailunsa osoitteeksi suuria herkkukasoja pappilaan ja hänen kaikessa hiljaisuudessa kytevä, kellenkään ilmaisematon toiveensa oli se, että hänelle ja hänen perheelleen onnistuisi päästä likempään yhteyteen pastorilaisten kanssa, joten hän sitten saisi riemuita ryforsilaisille, noille turhamaisille kurjille raukoille, jotka jäivät homehtumaan omaan pöyhkeilevään tyhmyyteensä!
Pian Robert kumminkin oivalsi olosuhteet tehtaalla. Hän näki harmilla ja tuskalla miten velka-tapa täällä, kuten kaikkialla, nylki työmiehet niin, että ne sitä tuskin huomasivat tai ymmärsivät.
Tuo kaupanomistajan hyötyminen köyhäin hädänalaisesta tilasta, tuo vääryys, että rikas, joka voi ostaa tavaransa summakaupalla, saa ne kenties puolta halvemmalla kuin köyhä, jonka täytyy ostaa sokerinsa palottain ja kynttelinsä kappaleittain — nuo säälimättömät kivet köyhyyden jo ennestään raskaalla kuormalla, joka täällä, missä vaikutus-ala oli enemmän rajoitettu, esiintyi silmäänpistävämmin kuin Tukholmassa, nuo seikat saivat hänen ryhtymään toimenpiteisiin mielien kiihoitusta varten velka-järjestelmää ja kalliita tavaroita vastaan.
Kauppias Bång sai kuitenkin pian vihiä tuosta. Hänelle huhuttiin Robertin käyvän työväen asunnoissa ottamassa selkoa heidän taloudellisesta asemastaan ja siitä, paljoko he tavallisesti saivat maksaa tavaroistaan, ja että hän vielä aikoisi käyttää sanomalehteäkin hyökkäys-aseenaan.
Kauppias Bång tuli hyvin levottomaksi, eikä tiennyt, mikä neuvoksi tulisi. Tuo salainen kiihoitus, jonka tuloksia ei voinut arvata näinä aikoina, jolloin kaikkialla väijyi työlakkoja ja rauhattomuuksia, pelotti häntä. Sen lisäksi hän pelkäsi Robertia, joka oli hänen vastuksenaan. Hän päätti useamman kerran lähteä tapaamaan pastoria itseään ja alottaa keskustelun tuosta vaarallisesta asiasta, siten estääkseen julkisen hyökkäyksen, mutta hänelle nousi kylmä hiki kun hän vaan kuvittelikaan seisovansa tuon nuoren papin edessä, hänen totisen syvän katseensa kohtaamana, katseen, jolla näytti olevan voimaa tunkea aivan ihmisen läpi, ja kauppapalvelija Johan Lind kuuli puotiin saakka, kuinka syvään hän huokaili istuessaan pulpettinsa ääressä konttoorissaan.