Hän ei kyennyt jatkamaan, hänen äänensä vapisi ja hän kätki kasvot käsiinsä.
Robert sulki hänet syliinsä ja hellästi hymyilemällä sai hänet katsomaan ylös päin.
"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän, "minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, vaan jos niin luulet, jos sinusta tuntuu siltä, niin sangen mielelläni tahdon sanoa antavani anteeksi ja unhoittavani kaikki. Äläkä kuvittele mielessäsi, että ero sinusta on syynä sairauteeni. Saattaahan olla niin, että se pahensi sitä, mutta vaikkapa olisikin sillä lailla, niin on sen sijaan sanomatoin ilo sinun jälleen täällä olostasi ja siitä että taas saan puhella kerallasi kuten nyt, ja se ilo, jota tunsin voidessani vaimoni keralla olla kärsivän lähimmäisen sairasvuoteen luona ja tuntea ajatuksemme yhtyvän rukouksessa ja rakkaudessa — se ilo on tuottanut minulle jälleen vuosikausiksi terveyttä ja voimia. Hyvää yötä nyt, rakkahani, menkäämme nyt levolle … yö on jo pian lopussa … ja minä tunnen itseni väsyneeksi."
Hän suuteli Gabriellea ja lausui toistamiseen rakkautta hehkuvan selityksensä siitä, miten onnellinen oli, ja meni sitten levolle.
Robertin arvelu hyvin nukkumisesta kävikin toteen: hän nukkui rauhassa monta tuntia, ja herätessään hän tunsi yhä samaa elinvoimaa, kuin edellisenä iltana.
Mutta iltapäivällä yltyivät taas kivut ankarammiksi kuin koskaan ennen, ja kun hän illemmalla nousi nojatuolistaan lähteäkseen verannalta, jossa oli istunut tunnin, pari, tapasi hänet uusi pyörtymiskohtaus, tällä kertaa vaikeampi ja pitkällisempi kuin sen edellinen, ja sitä seurasi aika ajoin uudistuva osittainen halvaus. Näytti siltä kuin olisi hänen henkeensä vuotanut uutta voimaa, ja kuin olisi saanut kyvyn olemaan iloisena ja elämään kärsimyksen ja kuoleman varjojen keskellä… Näinä päivinä hän keskusteli paljon, ei ainoastaan Gabriellen ja pastori Strandin, vaan myöskin kirjanpitäjä Sidvallin keralla, jolle hän anteeksi anoen myönsi kantaneensa katkeraa vihaa häntä ja hänen ystäviään kohtaan, eikä kukaan heistä voinut unhoittaa, miten hän jo kypsynein voimin selitteli heille Jumalan peitettyjä salaisuuksia, jotka vielä hiukan aikaisemmin olivat olleet hänelle itselleen oudot, vaan jotka tuntuivat tulevan hänen sielunsa silmille yhä selvemmiksi ja ihanammiksi, sitä mukaa kuin kuolon pimeys läheni.
"Veli", sanoi hän eräänä iltana pastori Strandille. "toivon, että joku tahtoisi kirjoittaa elämäkertani ja epäilemättä paljastaa koko henkisen elämäni, jotta ihmiset siitä oppisivat tuntemaan eroituksen väärän ja totisen, kuolleen ja elävän uskon välillä. Moni ihminen pysytteleikse kiinni kuolleessa uskossa minun laillani, edes huomaamattaan sitä. Kukapa niistä kalkeista, jotka tungeskelivat kirkkoihin, joissa minä puhuin, jotka vesissäsilmin kuuntelivat saarnojani, jotka keräytyivät hartauskokouksiimme, kukapa niistä tuli ajatelleeksi sitä, että minä oikeastaan vaan olinkin häpäisijä — sillä häpäisijäonjokainen, joka saarnaa Kristuksesta ymmärtämättä pelastuksen salaisuutta. Kuollut usko on kauhistavaa, petollista.RakastanKristusta, vaikken häntäomista. Sellainen on kaunotaidetta, vaan ei Kristinuskoa. Uskonnonihanuusviettelee minua, se viehättää minua, ja vetää minut mukaansa suloisilla tunnelmillaan, kunnes vihdoin herään ja tunnen mädäntyneen hajun, joka lähtee sisässäni olevasta ruumiista. Ja hyvä on että herään, enkä ainiaaksi jää valheeseeni nukkumaan… Nyt nyt tunnen eroituksen Kristuksen rakastamisen ja omistamisen välillä, Kristinuskon oppina käsittämisen javoimanaomistamisen välillä… Mutta nyt on liian myöhä … minä kuolen … eikä kukaan saa kuulla todistuksiani…"
Hiukan aikaa vaiti oltuaan hän jatkoi:
"Vielä eräs seikka, niin kauvan kuin olen täydessä tajunnassani. Ota paperia ja kirjoita, mitä sanelen. Sitten saat antaa sen kiertää ympäri sekä tässä seurakunnassa, että myös Tukholmassa … mieluimmin tahtoisin, että se luettaisiin julkisesti…"
Pastori Strand nyökäytti myönnytykseksi päätään ja otti esiin muistikirjan; Robert alkoi selvällä äänellä, ottamatta sanaakaan takaisin, lausua:
"Teidän kaikkien, jotka pian loppuun kuluneen elämäni ajalla olette julistaneet Jumalan sanaa, pyydän antamaan anteeksi sen, että minä, uskotoin, Kristukselle vieras, puhuin teidän kanssanne pelastuksen salaisuudesta, vaikken sitä ymmärtänyt. Antakaa Kristuksen tähden minulle anteeksi tämä häväistys! Ja te, veljeni kirkon palvelijain keskuudessa, jos teidän seassanne on joku, joka on syyllinen samaan syntiin kuin minä, niin kavahtakoon hän itseänsä — kuolon ovelta kehoitan häntä lakkaamaan saarnaamasta ja julistamasta elämän sanaa, kun hänellä itsellään ei ole elämää! Jos hän on totuutta harrastava ja kunniallinen, on hän ennemmin tai myöhemmin heräävä valheesta ja minun laillani joutuva epäilykseen. Ja siitä, etten tällä hetkellä itsemurhaajana makaa haudassani, on minun kiittäminen ainoastaan Jumalan ääretöintä armoa, josta tällä tunnustuksella tahdon todistaa."
Hänen voimansa alkoivat huomattavasti vähetä. Kädet ja jalat rampeutuivat aika ajoin, ja ankarat kivut päässä saattoivat hänen vaipumaan tajuttomaan tilaan, jonka johdosta ympärillä olevat luulivat jo taistelun loppuneen. Vaan sitten virisi taas elon liekki, kivut jättivät hänet hetkeksi rauhaan, ja hänen ajatuksensa saivat taas entisen selkeytensä ja voimansa.
Mutta hänen ulkomuotonsa oli viime aikana niin muuttunut, ettei kukaan olisi voinut, seuraamatta sairauden kasvavaa hävitystyötä, tuntea häntä. Etenkin hänen nukkuessaan teki tuo muutos valtavan vaikutuksen. Ja kun Gabrielle, joka lakkaamatta valvoi hänen vuoteensa vieressä, istui katsellen noita nääntyneitä kasvoja, näyttäytyi väliin hänen mielikuvitukselleen kauhistuttavana vastakohtana toinen näky: sen nuoren miehen kuva, jonka hän yhdeksän vuotta sitten eräänä aamuna kohtasi lehtokujassa Säboholmassa. Hän näki hänen istuvan penkillä, hän näki kauniit jaloa henkeä kuvastavat kasvot, tummat silmät ja hiukan suruisen suun, joka väliin hymyili niin ystävällisesti, niin veitikkamaisesti, vaan väliin taas näytti niin kauhean ankaralta ja totiselta… Hän kuuli äänen monet eri väreet … näki hänen nuorekkaan, sulavan vartalonsa, joka uhkui terveyttä ja voimaa… Ja hänen ympärillään oli kesä täydessä kukoistuksessaan, kesä, joka näytti lupaavan niin paljon onnea … joka kuiskaten kertoi niin kauniin tarun lemmestä ja ilosta…
Hänen rintaansa alkoi ahdistaa ja hänen täytyi pitää kättään suunsa edessä tukahuttaakseen esiin pyrkiviä nyyhkytyksiä. Kuinka julmasti olikaan elämä pettänyt heitä kumpaakin. Kuinka aurinko, kesä ja lempi olivatkaan valehdelleet! Oliko tuo nyt todellakinhän, tuo luuranko, jolla oli kuopalle painuneet silmät, ja jonka kasvoihin äärettömät kivut olivat ainiaaksi painaneet kärsimyksen leiman? Hänen rinnassaan kuohahti karvas mieli, joka pusersi hänen silmistään kuumia kyyneleitä. Miksi … mistä syystä näin kauheita kärsimyksiä?…
Näytti siltä kuin Robert olisi lukenut hänen ajatuksistaan, sillä hän avasi samassa silmänsä ja katsoi häntä surumielisesti hymyillen.
"Minun laillani kuritetuksi ja murretuksi tuleminen saattaa tuntua kovalta", sanoi hän kuiskaamalla. "Saattaa tuntua ihmeelliseltä, että täytyy kärsiä niin paljon voidakseenkokonaanantaa sydämmensä Jumalalle, kokonaan kääntyä Kristuksen puoleen… Mutta minä olin kova, kaulani oli kuin rautakanki, otsani kuni kupari… Sitäpaitsi onhan pelastus niin suuri ja tärkeä, ainoa tärkeä seikka elämässä, niin ettei mikään maksu siitä ole liian kallis. Ja kun kerran ijäisyys on tulossa, niin silloinhan emme välitä hetkisen kestäneistä tuskista! Nyt olen selvillä siitä. Samaten tuntunee kauhistavalta niistä, jotkaeivätole luopuneet itsestänsä, silloin kun he tuona suurena päivänä menevät kammioonsa, ja taivaan autuuden säde välähtää heidän silmäinsä ohi, ja he ymmärtävät täydellisesti mitä he panivat alttiiksi aikansa petollisille huvituksille. Oi, jos voisin varoittaa kaikkia, jotka vielä ovat kahden vaiheella, taistelemassa … jos voisin sanoa heille, miten arvottomilta kaikki maalliset surut ja ilot näyttävät kuolinhetkenä… Luulempa ettei monenkaan elämä ole ollut niin yhtämittaista ruumiin ja sielun kärsimystä kuin minun, ja kuitenkin voin nyt kuolema silmäini edessä vakuuttaa, että on vallan yhdentekevää minulle jos olisin ollut, kuten ihmiset sanovat, onnellinen taikka onnetoin … etten pidä sen aikaisia kärsimyksiä minään … en yhtään minään…"
Nuo ajatukset olivat viimeisiä, mitä hän lausui; sittemmin virkkoi hän vaan joitakuita yksityisiä sanoja. Enimmäkseen hän virui äänetöinä, silmät ummessa; väliin hän vaikeroi hiljaa ja rukoili kerran toisensa jälkeen: "Jumalani … isäni…" Kun kuolema lähestyi ja kivut tulivat ankarammiksi, nostettiin hänet istumaan vuoteelleen, ja siinä asennossa oli hän tuntikausia päänalaisten varassa, nojaten päätään Gabriellen rintaan. Väliin hänen ruumiinsa hätkähti, ja hän liikahutti kättään, väliin hän taas kuiskasi tuskin kuuluvasti: "Jesus … Vapahtajani…" Tohtori Sandin, joka pastori Strandin keralla seisoi hänen vuoteensa vieressä, tahtoi kerran koettaa saada hänet asettumaan pitkälleen, vaan silloin sanoi hän selvällä äänellä, josta voi päättää, että hän vielä oli täydessä tajussaan ja vielä täydelleen tunsi ruumiilliset kipunsa: "ei … ei … älkää koskeko minuun … en voi kestää … kaikki on pian ohitse…"
Yht'äkkiä hän oikaisi ruumiinsa suoraksi ja avasi silmänsä.
"Kristus … elämä … valkeus…" huudahti hän selvällä äänellä.
Sitten huoahti hän raskaasti, hänen rinnastaan kuului korahdus, puistallus kävi läpi ruumiin ja pää vaipui taaksepäin.
Kuin ilta-auringon säde välähtää myrskyiseen mereen ja aaltojen mustia hyrskyjä valaisten, todistaa olevan olemassa äärettömiä aloja, joissa vallitsee aurinko ja valo, niin laskeusi hänenkin taistelujen ja epäilysten näännyttämille kasvoilleen syvä rauha, josta kuvastui ijäisen elämän koitto.
* * * * *
Hänen maahanpanijaisensa olivat seuraavana sunnuntaina Ryforsin kappelissa, ja hautaamisen toimitti sekä vainaajan että Gabriellen toivomuksen mukaan pastori Strand. Todisteena siitä, miten yleiseen pidetty hän oli ollut, huolimatta siitä että hänen omasta mielestään hänen työnsä Jumalan palvelijana oli mennyt kokonaan väärälle tolalle, ja siitä, etteivät ne rakkauden siemenet, joita hän oli kylvänyt veljiensä sydämmiin, jäisi hedelmöimättä, oli se osanotto, jota hänen kuolemansa herätti sekä Ryforsissa että laajalla sen ympäristössä, se suru, joka kuvastui kaikkien kasvoissa, ne suuret joukot työkansaa, jotka eri haaroilta vaelsivat osoittamaan viimeistä kiitollisuuden työtä sille, jonka sydän oli niin lämpimästi heille sykkinyt, ja vihdoin eri puolueet — heränneet, waldenströmiläiset, baptistit j.n.e. — jotka, huolimatta erilaisista mielipiteistään, keräytyivät hänen hautansa ympärille.
Kun pastori Strand oli toimittanut säädetyt hautaustehtävät, puhui hän monen sydämmelle käyvin sanoin vainajasta ja hänen elämänsä tehtävästä. Hän huomautti siinä erittäinkin sydämmellisestä myötätuntoisuudesta kaikkia kärsiviä kohtaan, lämpimästä, aina uskollisesta rakkaudesta niitä kohtaan, jotka saivat hikoilla ja nähdä vaivaa, hän huomautti, miten juuriseoli ollut pastori Wallnerin työn ja toiminnan ydin.
"Hänellä oli vikansa, kuten meillä kaikilla" — sanoi puhuja lopuksi — "voitaisiinhan esimerkiksi moittia häntä siitä, että hän liian kiihkeästi harrastaessaan oikeutta, väliin joutui harhateille, joilta hän ainoastaan Jumalan armon kautta tuli pelastetuksi. Mutta se seikka saa jäädä hänen ja hänen Vapahtajansa välille, jonka sovittamissalaisuuden koko syvyyden hän käsitti ennen kuolemaansa.Yhdenseikan tiedän, ja se on: kenenkään sydän ei ole koskaan sykkinyt lämpimämmin veljilleen kuin hänen sykki. Tahtoisin sanoa, että se sykki tuskallisen lämpimästi, sillä liian raju osanottonsa tuli usein sairalloiseksi ja kuihdutti häntä itseään. Ettekä koskaan ole saava, työkansa, muistakaa että olen sanonut sen teille, ette koskaan ole saava paimenta, joka olisi teille sitä, mitä Robert Wallner on ollut: joka ei koskaan arastellut vaivoja eikä uhrauksia, joka ei yhtään välittänyt omista eduistaan, vaan aina oli valmis panemaan itsensä, koko henkilönsä sieluineen ruumiineen alttiiksi seurakuntansa parhaaksi."
Toimituksen lopuksi hän luki Robertin vähää ennen kuolemaansa saneleman tunnustuskirjoituksen, ja näitä vainajan viimeisiä terveisiä kuunnellessa valtasi syvä liikutus sekä lukijan, että koko kuuntelijakunnan.
Sitten vietiin ruumisarkku kirkkomaalle ja kätkettiin hautaan, jonkaRobert itse oli valinnut viimeiseksi lepokammiokseen.
Gabrielle ei lähtenyt Ryforsista; tuon paikan jota hän kerran niin suuresti oli inhonnut, olivat vähitellen kaikki siellä kestetyt kärsimykset, muistot kaikista siellä päättyneistä taisteluista vähitellen painuneet niin syvälle hänen ajatuksiinsa ja mielikuvitukseensa, ettei hän enää voinut siitä erota.
Ensi aikoina Robertin kuoleman jälkeen tapahtui Gabriellessa suuri muutos. Tuska ja tunnonvaivat saattoivat hänet epätoivon ja perikadon partaalle. Kuluneet vuodet kummittelivat herkeämättä hänen mielessään. Robertin kuva kalpeine kasvoineen, kärsivine katseineen, vainosi häntä, ei lempeänä ja anteeksiantava, kuten hän oli todellisuudessa, vaan katkerin mielin nuhdellen ja syyttäen kovista sanoista ja laiminlyödyistä velvollisuuksista.
Tuossa … tuossa hän viruu sohvallaan, sairaana, kärsivänä … yksin, aina vaan yksin… Ja siitä, että hän koettaa muuttaa tuon kohtauksen, ei lähde apua … ei auta, vaikka hän on asettavinaan itsensä seisomaan hänen vuoteensa viereen ja koko mielikuvituksensa voimalla koettaa saada hymyilyn hänen huulilleen ja lausuu hänen manansa: "minullahan ei ole mitään anteeksi annettavaa", — ei, hymyily poistuu, kasvot ovat kalpeat ja synkät, silmistä kohtaa ihmeellisen suruinen, nuhteleva katse … hän on yksin … aina vaan yksin … yksin sairaudessa, surussa ja sieluntaisteluissa…
"Minä hylkäsin hänet", vaikeroi hän tuskissaan, "minä hylkäsin hänet silloin kuin hän paraiten tarvitsi apuani … olin huono vaimo … lemmettömyydelläni murhasin hänet…"
Sitten hän ajatuksissaan muuttaa koko kuluneen elämänsä. Hän asettaa itsensä Robertin sivulle sellaisena vaimona, jota tämä on itselleen uneksinut, ottaa osaa hänen toimiinsa ja harrastuksiinsa, he rukoilevat yhtä isää, rakastavat yhtä Vapahtajaa — hän on terve ja onnellinen … hänen toimintansa menestyy… Tuo näky häikäisee hänet; menneisyys, jonka hän on tahrannut itsekkäisyydellään, vaatii kostoa, se herättää kalvavan ikävöimisen saamaan takaisin puolison, jonka hän kerran oli hyljännyt, ja onnen, jota hän oli pitänyt halpa-arvoisena.
"Robert … Robert…" kuiskaili hän väännellen käsiään, "miksi turmelin lempemme, miksi hävitin nuoruutemme, miksi tallasin jalkoihini kerran omistamani onnen?"
Ja suurentaen syyllisyyttään, hän tekee virheensä moninkertaiseksi. Hänelle ei enää juolahda mieleen miten Ryfors oli tuntunut iljettävältä, koti yksinäiseltä ja miten Robertin luonne oli ollut sairalloisen herkkätuntoinen. Hänen ylenmäärin kiusautunut mielikuvituksensa luopi uusia kuvia, kuvia lemmestä ja onnesta, jota ei koskaan todellisuudessa ole ollut olemassa. Ja noiden kuvien valossa näyttävät hänen vikansa kauhistavilta, mahdottomilta sovittaa…
Mutta jouduttuaan niin pitkälle epäilyksessään, ettei hänelle enää löytynyt koko maailmassa minkäänlaista lohdutusta tai apua, kun ei enää ollut muuta neuvoa kuin avuttoman lapsen tavoin heittäytyä polvilleen ja huutaa: "pelasta minut, sillä minä menehdyn!" — silloin hän oli pelastettu. Hänen täytyi vaeltaa katumuksen polun pimeimpään sopukkaan saakka, vaan päästyään sinne, niin murrettuna kuin ihminen ikänä voi olla, koitti päivä, ja hän alkoi herätä uuteen elämään — uutena ihmisenä, uusilla ajatuksilla, uudella elämän katsantokannalla, uusilla elon tarkoituksilla. Hänen omatuntonsa tuskat lauhtuivat, kauhean mielikuvituksen luoma tunne auttamattomasta syyllisyydestä poistui, hänen katumuksensa tuli järkeväksi ja oikeaksi, hän saattoi rukoilla, ja hän sai nauttia anteeksiannon suloisuutta. Vähitellen Robertin kuvakin sai toisellaisen leiman … synkät, nuhtelevat kasvojen ilmeet katosivat, hymyily, jota hän oli tahtonut väkisin pusertaa esiin, heräsi jo itsestään, ja hän tunsi että menneisyyden erehdykset ja synnit nyt olivat sovitetut.
Hänen koko elämässään alkoi siitä hetkestä saakka tapahtua täydellinen muutos. Entisestä maailman-naisesta tuli ankara ja vakaa kristitty, jota hänen entiset seurustelutoverinsa pitivät haaveilevana, "heränneenä." Sama voima ja tuoreus hänen luonnossaan, jonka vaikutuksesta hän kerran oli vastenmielisyydellä kuunnellut nuoren valtioviisaan pilantekoa niistä jotka kulkivat "virsikirja toisessa taskussa ja korttipeli toisessa", vaikutti nytkin sen, ettei hän tyytynyt pysähtymään puolitiehen, vaan kokonaan luopui maallisesta elämästä, jonka puutteellisuus ja kurjuus selvään kuvastuivat hänelle uuden valon koitteessa.
Mutta kuten kaikille, jotka elettyään vaan itsekkäitä nautintoja varten, jonkun ulkonaisen mullistuksen kautta muuttavat suuntaa, niin hänellekin kääntymys tuli rajuna, melkein uskonvimman tapaisena. Hän luopui kaikista huvituksista ja toimista, joita hän ennen oli harrastanut, hän kutsui synniksi kaikkein viattomintakin huvia kuten sanomalehden tai maallisen kirjan lukemista ja kirosi säälimättä kaikkia, jotka vielä sellaisiin olivat mieltyneet. Hän luopui toisin ajattelevista mahdollisimman mukaan välttäen niiden seuraa, niinpä hän ensi vuonna Robertin kuoleman jälkeen karttoi vanhoja ystäviään, Aurellin perhettä, ja oleskeli vaan kaikkein ankarimpain heränneiden seurassa.
Vaan liiallisuuteen meneminen — tapa, millä nälkään nääntymäisillään oleva sielu haki henkistä ravintoa — niin luonnolliselta kuin se tuntuukin henkilölle sellaiselle, joka on vuosikaudet raa'an itsekkäisyyden sokaisemana harjoittanut väkivaltaa henkensä jaloimpia pyrintöjä vastaan, rauhoittui vähitellen ja hänen henkinen elämänsä tasaantui. Kääntymyksensä alkuaikana hän oli pelolla karttanut lähenemästä kaikkea, mikä vaan ei näyttänyt hengelliseltä, ja siten usein tullut osoittamaan kovuutta ja välinpitämättömyyttä sekä melkein joutunut uusien uskon toveriensa arvostelujen ja määräysten orjaksi, vaan tuo pelko poistui poistumistaan aina sitä mukaan kuin Kristuksen rakkaudessa eläminen hänessä lisääntyi ja hän alkoi saada kokea sen mukana tulevaa henkistä vapautta.
Tuo vapaus kehitti hänet itsenäiseksi, joka luontonsa monista erilaisista, maailman-elämän rikkomista voimista vähitellen muodosti orgaanisen yhtäjaksoisen kokonaisuuden. Kristuksessa hän oli löytänyt itsensä; hänen oli onnistunut kuolettaa tuo pintapuolinen, rikkiruhjottu olento, jonka hyvyys oli ristiriidassa kovasydämmisyyden kanssa, ja jonka siveellinen raukeus oli häpeänä hänen ylpeydelleen; kärsimysten kuumuudessa, Kristuksen rakkauden tulessa hän oli muodostunut kokonaiseksi todelliseksi olennoksi — "jolla oli Jumalan leima otsassaan."
Pintapuolisesta katsojasta hänen elämänsä kenties näyttää, olleen säännötöintä ja suunnitelmia vailla. Hän vuokrasi pienen asunnon mäen rinteellä lähetystalon lähistössä, ja siellä eleli hän yksinomaan sairaita ja köyhiä varten. Hän täydensi Robertin työtä siellä. Väliin hän oli useampia päiviä kotoaan poissa; silloin hän aina asui jonkin sairaan, köyhän perheen luona, jossa hän pelastusarmeijan sotilasten tavoin työskenteli sekä sielun että ruumiin pelastukseksi.
Hänen Tukholmassa asuvat sukulaisensa ja entiset seurakumppaninsa pitivät häntä luonnollisesti, toiset enemmän, toiset vähemmän mielisairaana. Mutta olieräs, jolle Gabriellen itsensäkieltäymystä harrastava elämänlaatu ei antanut rauhaa,eräsjota tuo ihmeellinen muutos välistä miellytti, välistä taas harmitti kuni arvattava arvoitus, jonka monimutkainen salaperäisyys välistä voi saada arvaajan mielen ihan kuohuksiin. Kreivinna Barneken nimittäin ei saanut rauhaa siitä lähtien, kun oli saanut tiedon kasvattityttärensä kääntymyksestä; maneetin neulan tavoin vetää tuo vähäinen seutu Norrlannissa, jossa Gabrielle oli kamppaillut elämänsä suurimman taistelun, hänen ajatuksiaan puoleensa ja täyttää hänen mielensä kateellisella, mietiskelevällä ikävöimisellä. — — —
Kirkkotarhan eräässä kulmassa, kummulla, jolta voi nähdä kauvas merelle, on hauta, jota koristaa yksinkertainen graniittipatsas.
Kummulta aukeaa laaja näköala saariston yli, aina taivaan rantaan saakka, missä meri ja taivas yhteen sulautuu. Kauniina kesäiltoina uinailee meri rauhallisna kummun edustalla; lännestä hehkuu laskevan auringon loiste ja punertaa veden pinnan, kunnes yö tulollaan himmentää hohteen ja saattaa hiljaisuuden vieläkin syvemmäksi. Syys-iltoina taas, kun myrsky ulvoo, kun kuohut pauhaavat ja lännen pilvistä hohtaa tulipunainen loiste, valaisten lakkapäitä laineita, silloin kuuluvat kummulle meren äänet virittäen vainoajille valtavan kuolinvirren.
Sellaisina iltoina siellä usein seisoo mustiin puettu yksinäinen nainen. Väliin hän kumartuu järjestämään hautakummun kukkasia, väliin taas nojautuu käsivarsillaan hautaa ympäröivää aitausta vasten, unelmiin vaipuneena. Mereltäpäin tulee kylmiä tuulen puuskia, ilta alkaa hämärtää, ja laskevan auringon viimeisen säteen valossa välähtää hautakiven kullattu kirjoitus:
Robert Fredrik Wallner.
Pimeydestä — varjojen hautta — valoon.