Kun lähtevä sitten kietoi kalpeat kätensä äidin kaulaan ja kyyneleinen ääni kysyi:
"Joko minun nyt pitää lähteä äiti?" ei hän enään jaksa pidättäytyä, vaan purskahtaa katkeraan avonaiseen itkuun ja puristaen rajusti poikaa rintaansa vasten tuntee hän siihen paikkaan menehtyvänsä…
Virstan verran saattaa hän pientä mierolaistaan, rohkaisten ja tietä neuvoen.
Vaan kun lapsi katoaa tienkäänteen taakse parahtaa hän kuin poltteessa, juoksee metsään, painuu puitten sekaan alas märälle sammaleelle ja rukoilee tuskissaan niinkuin mielipuoli. — —
Hän tahtoo singauttaa rukoustensa palavat säilät kohti taivasta, luokse Jumalan, — mutta lohduttomuudessaan tuntee hän niitten painuvan alas märälle maalle ja kuihtuvan siihen vierelleen avuttomiksi ajatuksiksi, määrättömän surun pistäväksi orjantappuraruunuksi…
Anna Martikainen.
Martikais-suku oli kotoisin Kelovaaran kylästä, pitäjän äärimmäiseltä pohjoisrajalta..
Sieltä on se vuosikymmenien kuluessa hajautunut pitäjän muihinkin kyliin, lunastaen mistä suuremman, mistä pienemmän tilan haltuunsa. Martikaiset ovat kaikki kaunista, kookasta, vaaleaveristä väkeä, tunnetuita työtelijäisyydestään ja rehellisyydestään. — Onpa heidän maineensa ennättänyt väistyä yli rajankin, naapuripitäjiin. Tällainen on tarina Martikais-suvun synnystä: Kauan sitten, muutamana suurena sota- ja surmavuonna, kun nälkäiset kansanjoukot vaelsivat pohjanpuolesta etelään päin, — ollen ohikulkiessaan jokapäiväisinä vieraina Kelovaaralaistenkin luona, — kerrottiin erään nälkiintyneen vaimoraukan jättäneen salaa lapsensa Kelovaaran varakkaimman talon tupaan.
Se mierolaisjoukkue, jolla oli ollut lapsia mukanaan, oli poikennut talossa jo aamupäivällä, mutta uudesta tulokkaasta ei kellään ollut aavistustakaan, ennenkuin kellon lyötyä kaksitoista seuraavana yönä, jolloin emäntä kuuli heikkoa lapsen itkua tyhjästä ovensuun sängystä ja noustuaan outoa ääntä jää katsomaan, löytänyt pienen kurjannäköisen poikalapsen, luurankoa muistuttavan, pahaisen rääsypeitteensä sisään käärittynä.
Se emäntä oli ollut hyvä ja lämminsieluinen ihminen ja kun lapsen vanhempia ei viranomaistenkaan tiedustelu löytänyt, oli hän ottanut hyljätyn huostaansa, käyttänyt kasteella, Martiksi nimittänyt ja hoitanut niinhyvin kun omansakin.
Mutta hyvä emäntä kuoli Martin vielä pienenä ollessa, lapsi jäi uudelleen kotia, hoitoa ja rakkautta vaille ja turvattomia olivat hänen elämänsä ankarat aamupäivät. Aikaisin sai hän kyetä paimeneksi ja talvisin, kun kylän lehmille ruoka kannettiin navettaan, sai Martti poimia ravintonsa mieron pöydältä.
Siitä huolimatta yleni poika, varsi varttui, käsivarsi vahvistui ja miehen mitan saavutettuaan raivasi hän karhun voimilla lainehtivat vainiot yksinäisen uudismökkinsä ympärille.
Nuoren vaimonsa mieleen oli hän teroittanut ettei mierolaista saa milloinkaan tyhjin suin heidän tuvastaan laskea. — Eikä oltu laskettukaan.
Viljasarkojen kasvaessa oli lasten ilakoiva parvikin kasvanut ja kun ne, — Marttilan pienet pellavapäät, — ylenivät aikaihmisiksi, rytisi salo ja avartui aukea, nopeasti kuin siunaus, kotitalon ympärillä, niin että uuden sukupolven puhjetessa, miero-Martin lastenlasten kasvaessa, oli äskeinen uudistorppa siirtynyt kylän varakkaampien talojen sarekkeeseen. —
* * * * *
Pitkän, punaiseksi maalatun aittarivin takana, heinäpellon keskellä, on kaunis kallioinen saareke, jonka reunassa kohoaa suuri, satalatvainen koivu. Sen tuohi on ihmeteltävän valkoinen ja niin sileä, kuin olisi hienoin silkkihuivi sen ympärille pingoitettu.
Siihen aikaan kun Iso-Marttilan Anna tyttö leikitteli lapsuusleikkejään sen siimeksessä, oli puun tyvi niin paksu, ettei Annan pienet käsivarret ylettyneet puolitiehenkään sen ympärille; vasta sitten kun leikkitoverinsa, Ohrapään Antti, kiersi toiselta puolen kätensä vastaan, hipaisivat sormien päät hiukan toisiansa.
Siitä ajasta lähtien on koivu runsaasti kasvanut, niin pituuttaan, kuin paksuuttaankin ja nykyisin nostaa se jo latvansa paljonkin ylemmäs kaksikerroksisen aittarivin kattoa, kuin katsellakseen askartelua pihamaalla ja seuratakseen Annan toimia siellä, sittenkun tyttönen ei enään viihdy, eikä jouda entisiin leikkeihinsä kalliosaarekkeelle.
Aikaisin on Anna saanutkin niistä luopua, kun äidin kuolema ennenaikojaan on kiinnittänyt hänet taloustoimiin ja nyt, kasvettuaan yli kahdenkymmenen, näyttää kohtalo asettavan isännän huoletkin hänen hartioilleen, isä-ukon yhä enemmän vanhetessa ja jäsenkolotuksen — jota hän on jo vuosikausia sairastanut, — lisääntyessä.
"Nyt se menee Iso-Marttila vieraaseen sukuun, kun kuoli poikaperillinen jo kapaloihinsa ja tytär vieraan miehen kanssa jatkaa talonpitoa", sanottiin pitäjällä.
Ja sama asia huolestutti isä-ukonkin mieltä.
Joskus puhui hän siitä Annallekin.
"Vai vieraaseen sukuun", sanoo Anna. "Nimellisesti myönnän kyllä niin tapahtuvan, mutta itse asiassa katson oman lapseni olevan yhtäpaljon Martikais-sukua, kuin veljenikin lasten, — jos sellaisia nimittäin koskaan tulisi olemaan."
"Se olisi lohdullista oppia se, jos siihen vain uskottaisiin", hymähti isä.
"Minäpä uskon." —
Mutta sen suuntaisen keskustelun jälestä syttyi aina Annan silmiin surunsekainen välke, jonka jokainen saattoi huomata, vaikkei kukaan selittää. Ja joskus saattoi hän, kun kukaan ei huomannut, katsella pitkään pellon ylitse naapuritaloon, Ohrapäähän päin ja silloin toisinaan syvästi huokaistakin…
* * * * *
Hei kuinka virkeästi suhisi keväinen tuuli, taivutellen pihamaan pitkää ruohoa ja puitten vastapuhjenneita tuoksuavia lehtiä, rynnäten sitten aukean riihitarhan yli kaivonkannelle liehuttamaan Annan valkoista huivia, kun tämä ahkerasti ammentaa vettä kaivon ympärillä oleviin altaisiin.
Etempää metsätieltä kuuluu karjankellojen monisointuinen solina ja silloin, tällöin kurkun täyteinen, mahtava ammoo tervehdykseksi juoma-altaiden ääressä odottavalle emännälle.
Viimeistä vesikappaa kaivon viileästä onkalosta nostaessaan eroittaa Annan korva kärryjen rytinää maantieltä ja kotvasen kuluttua hulmahtaa hevosen valkoinen harja tienkäänteen takaa näkyviin, ajajan puoleksi peittyessä tieltä pöllähtävän pölypilven sisään.
Tulennan tulisuudesta, ajannan kiivaudesta tuntee Anna tulijan katsomattaankin Ohrapään Antiksi, eikä ole näkevinäänkään, ennenkuin nuori mies pysäyttää hevosensa kaivon kohdalle ja painuneella äänellä, väsyneen näköisenä, vaikka reippautta teeskennellen, lausuu tervehdyksensä.
"Ehkä sinä juotat minunkin kameelini —" jatkaa Antti, kun Anna vaan äänettömällä päännyökkäyksellä vastaa tehtyyn tervehdykseen ja ohjaa höyryävän hevosensa kaivon viereen, joka ahnaasti kuroittaa komeata kaulaansa täyteläistä vesiallasta kohti.
"Eläannasen juoda liika kylmää vettä", kieltää Anna, hypäten alas kaivon kannelta ja taluttaa hevosen viereiselle altaalle, missä aikaisemmin nostettu vesi puolilämminneenä poreilee.
"Harmo parka…" surkuttelee hän sitten, nyhtäen harjaa länkien alta. "On suorastaan synti ja häpeä, suotta, pakotta ajaa hevonen noin märäksi… Kuinkahan uupunut se raukka lieneekään?"
"Kun puhuu niinkuin jostakin tukinvetäjän konista… KylläHarmojaksaa!" virkkaa Antti väkinäisesti nauraen ja koettaa ohjasta liikutellen häätää purevaa parmaa Harmon selästä, vaistomaisesti vältellen tytön nuhtelevaa katsetta.
"Yhtä väsynyt on mies kun hevonenkin sanoo hän sitten puolustellen. —
"Välttämättömässä työssä muka väsynyt —?"
Annan äänen kylmä sävy kiirehtää Anttia puhumaan muista asioista ja kumartuen istuimen selustan ylitse etsii hän kärrin pohjalta ison, harmaan paperipussin, jossa on ainakin parin markan arvosta puoleksi murenneita leivoksia.
"Jos minä saisin luvan naapurin emännälle tarjota vähän markkina tuomisia", sanoo hän sitten lämpiävällä äänellä. — "Nämät eivät nyt tosin ole yhtä kauniita, kun juuri leipurin hyllyltä otetut, — mutta viiden kolmatta kilometrin maantiematkalla on asiassa osansa. —"
"Samoinkuin naapurin isännän hurjalla ajolla… Kiitoksia vaan, mutta minun suussani ei tuollaiset myöhästyneet tuomiset maistu miltään!" —
"Hm… jätetään sitten vasta tuomatta…"
"Tahi tuodaan oikealla ajalla."
Sammutettuaan janonsa kääntyy Harmo itsestään lähtemään, porhaltaen koti-ikävän painostamana jo kaivon luota täyteen juoksuun.
"Kiitos hyvästä neuvosta!" kuuluu Antin ääni etenevän kärrin tärinän säestämänä sanovan ja eroittaa Annan herkkä korva siitä äänestä muutakin: hillityn harmin ansaitun nuhteen saannista. —
Ohrapään Antti on yksi niistä miekkosista, joitten teot eivät ole kyläläisten soimausten, — joskin usein puheen alaisina. Hän on pohjaltaan hyvä ja tunteellinen, ystävällinen kaikille ja sentähden kaikki katsovatkin hänen markkinamatkojaan ja juopottelujaan niinkuin jonakin ohimenevänä vallattomuutena, jolla on puolittaisen luvallisuuden leimakin, nuoren miehen ikään ja asemaan katsoen…
Isäkään harvoin lausuu varoittavaa sanaa.
"Antaa pojan nyt vähän tuulotella, — kyllä se siitä talttuu", tuumii hän ja kehaisee samalla itsekin nuorena miehenä "ilakoineensa."
Äiti kyllä itkee salassa, varoittaa poikaansa ja kantaa katkeamatonta pelkoa ainoan lapsensa rappeutumisesta. Mutta Antti välittää viisi hänen neuvoistaan. Hänellä on ikäistensä poikasten yleinen vastenmielisyys äitien muka tarpeettomaan huolehtimiseen, — eikä äidillä ole muuta neuvoa, kuin tyytyä siihen osaan mikä hänelle annetaan.
Yksi ainoa vihamies on Antilla — Kello-Kaisa.
Hänet on Antti vihoittanut kerran, sanomalla Kaisaa "pitäjän kalisevammaksi juorukelloksi —" ja sitä ei Kaisa koskaan sulata, vaan levittää kaiken kansan tietoon Antin pienimmätkin erehdykset — aina 'asianmukaisesti' suurennettuna. —
"Johan se Kaisa taas kuuluu kylällä minua kehuneen!" sanoo Antti kerran Kaisan kulkiessa Ohrapään portin ohitse, johon Kaisa vastata kiepsauttaa ettei hän "mokomasta miehestä kehtaa sanoa halaistua sanaa, — ei kylällä eikä kotona!" — ja menee ylpeästi ohitse.
Pari päivää myöhemmin Antin viimeistä kotiintuloa näkee Anna hänen kyntävän kujansuun peltoa, jonka yksi nurkka pistäikse aivan Iso-Marttilan pihan reunaan asti.
Katsellessaan Harmon vakaista kulkua ja Antin astuntaa sen perässä, hulvahtaa Annan mieleen iloinen turvallisuuden tunne.
Kuinka kernaasti hän tahtoisikin kiinnittää tuon pojan kotiturpeeseen, — niin lujasti, niin irroittamattomasti istuttaa siihen, ettei sen mieli milloinkaan joutaville retkilöille tekisi! — Ja tuhat kukkaisena, niinkuin piha-apilan, toivoo hän velvollisuuden ja rakkauden tunteen hänen sydämessään kotia ja kotitoimia kohtaan nousevan, toivoo että niin Antti Ohrapäässä, kun hän itse Iso-Marttilassa todellisella innolla ja hartaalla työhalulla antautuisi kotivainioita viljelemään! —
"Tuntuu oikein hauskalta, kun näkee joskus naapurin Antinkin auran kuressa!" sanoo hän iloisesti isälle ja isäkin kömpii kivistävillä jaloillaan lattian ylitse ikkunan viereen, panee tupakan ja seuraa mietteissään kyntäjän kulkua.
"Kukapa senkin saisi tajuamaan mitä pelto viljelijältään vaatii."
"Ja mitä aika eläjältänsä odottaa. —" Anna ottaa ompeluksensa ja innostuu ajattelemaan lapsuusajan asioita, kuinka he ennen yhdessä Antin kanssa tuolla pellon keskellä kalliosaarekkeella leikittelivät ja toistensa kilvalla taloja rakensivat.
Tavallisesti oli kumpaisellakin oma talonsa, mutta joskus viehättyivät he yhteistäkin kotia rakentamaan ja erimielisyyttä oli ainoastaan siitä, kummanko kotitalon nimellä sitä uudis-asuntoa kutsuttaisiin.
Niin lapsina. — Vaan tiedottomasti jäi niiltä ajoilta kumpaisenkin sydämeen tunne, joka ijän kanssa kasvoi ja vahvistui, — tunne siitä, että joskus vastaisuudessakin saattaisivat he yhteistä taloa rakentaa…
Kunhan Antti vaan ei olisi tuollainen tuhlaajapoika! — Ja kunhan Anna ei niin kylmän ylpeänä kenottaisi! —
"Jos nyt sitten pantaisiin tuohon pihanalus peltoon sitä juhannusruista, kun mielesi kerran tekee", sanoo isä-ukko pitkän vaitiolon perästä.
"Ehkäpä minäkin ennen kuolemaani ennätän tutustua sen tuloksiin."
Anna on jo kauvan sitten ehdottanut tätä isälle ja nyt kun isä, vanhanmiehen vakaisuudella asiaa tuumittuaan, suostuu siihen, on Anna iloinen.
"Juho kyntäköön maan vielä kertaalleen, — vai mitä arvelet isä, — ja sitten siemennetään se."
"Kyntäköön", vahvistaa isä.
"Hyvän sadon se on aina antanutkin tuo kotipelto", muistelee hän sitten. "Ruis siinä on aina ollut miehen mittaista ja sinä vuonna kun äitivainajasi tuotiin taloon, — se oli silloin niinikään rukiina, — työnsi se viljaa kuin uhalla."
"Se kai kantoi isännälleen häälahjan, sekin!"
Ukon kasvoja kaunistaa kirkas hymy. —
Niin kai se oli tehnytkin!
"Ja sinun syntymäkesänäsi se oli ensi kertaa heinänä, — sinä vuonna se säännöllinen vuoroviljelys pantiin voimaan, — ja voi sitä heinän runsautta mikä siitä lähti, sitä haasiain paljoutta mikä sen pinnalla mojotti! — 'Noituus tuosta heinää noin nostattaa, ei sitä siunaus kykene tekemään', sanoi silloin muuan ruotiukko, joka sattui talossa olemaan." —
"'Elähän! Annalle ne heinät kasvaa, Annan onnella ne kortensa korottaa!' vastasi siihen äitisi ja siinä uskossa oli koko väki." —
"Voi… voi —!" nauraa Anna hilpeästi ja se iloinen turvallisuuden tunne, joka äsken hänen mielensä täytti, kasvaa kuin isän kertoma heinäkylvö. —
Se aaltoilee koko päivän lämmittävästi hänen sielussaan ja saa hänet iltapuoleen, kun Antti kynnössään on ehtinyt aivan piha aidan taakse, menemään tämän pakinoille, aivan niinkuin lapsenakin ja aitaa vasten nojaten laskemaan leikkiä ja puhumaan totta pitkän herttaisen hetken.
"Olen koko päivän iloinnut, nähdessäni sinuttällaisessa työssä", sanoo hän avonaisesti.
"Vai niin, — eipä tämä kovinkaan hauskaa ole kesähelteessä." —
"No valjasta sitten talvella Harmosi auran eteen. —"
"Niin ei ainakaan helle haittaa, — niinkö?"
"Minusta nuo hikihelmet ahkeran otsalla ovat kuin aamukaste nurmikossa. — Ja usko pois, Antti, sellaiset turpeenpuskijat kuin minäkin, tuntevat tietämättäänkin suurta kunnioitusta niitä kumpaisiakin kohtaan!" —
"Ettäkö ihan näitäkin, jotka tästä tihuvat…" tiedustaa Antti otsaansa kuivaillen.
Anna ei vastaa siihen mitään, mutta se kaunis välähdys, joka syttyy hänen katseeseensa antaa kysyjälle myöntävän vastauksen — enemmänkin.
Jos Antti olisi niitä ihmisiä, — niinkuin Anna on, — jotka jokapäiväisellä ponnistuksella pyrkivät syventämään tunteitansa, avartamaan järkeänsä — saisi hän nyt sen uskon, että juuri hänen ahkeruutensa hikihelmet ovat tuolle tytölle enemmän, kuin kaikki ne muut yhteensä, jotka vainioita kyntäväin otsia kastaa.
Kun Antti kotvasen katselee heidän entistä leikkitannertaan ja sitä suojaavaa suurta koivua, saa hänen mielensä kappaleen sitä rohkeutta, joka siitä aina Annan lähettyvillä putoaa, — ja ravistaessaan aitaa jonka päällä hänen kätensä lepää sanoo hän, koivua kohti nyökäten:
"Tuollaei ennen tällaista vehettä tarvittu. — Siellä muistaakseni olivat vainiot yhteisiä…"
Annan otsalle lennähtää pieni pimentävä varjo ja hän saapi hetkisen taistella sisässään, ennenkuin entisellä huolettomuudellaan vastaa:
"Niin, — mutta täällä kun sitätarvitaan…"
"Minäpä haluaisin kaataa sen, hajoittaa maan tasalle!"
Antin äänessä on lämpöä ja voimaa, — se on tulvillaan rajatonta pyyntöä.
"Niin minäkin, — sitten — sitten kun sinä ensin näytät, ettei sitä enää tarvita… kunjaksatkantaa sen." —
Tukahuttava toivottomuudentunne hiipii Annan mieleen ja äskeinen varjo asettuu otsalle uudelleen. —
Miksi niin kipeästi viiltääkään sydäntä nyt — ja miksi laskeutuu mieleen aavistus tumma ja kauvas ulottuva niinkuin pitkän puun varjo kuutamolla —?
Siitä huolimatta tahtoo hän näyttäytyä Antille iloisena.
"Kun —?" Antin käsi ryskyttää voimakkaasti aitaa.
"Jaksaahan sen tehdä vaikka paikalla!" —
"Niinsen, — mutta se toinen aita ei kaadukaan yksistään käsivarren voimalla." —
Antinkin silmiin on kokoutunut surun sumua. —
"Elä kerro satuja, Anna, — sano suoraan. — Voisimmeko vielä kerran rakentaa yhteistä taloa?" —
Anna pakoittaa itsensä hymyilemään, vaikka hän mieluummin itkisi ja sitten kokoaa hän kaiken lämpönsä ja arvokkaisuutensa sanoihin:
"Voimme, Antti, sittenkun sinä osoitat olevasi raitis ja kotiturpeeseen kiintynyt mies, — eiennen."
Antin katse painuu alas ja alas painuu hänessä jotain muutakin, jota hän sitten, vakoa pitkin jälleen kulkeissaan, koettaa uhman avulla kohottaa, puoliääneenkin kerta kerran perästä toistamalla: "Sittenhän lienee hitto, ellei mies voi olla juomattakin, — jos tahtoo!"
Ja nyt tunsi hän tahtovansa — todenteolla, koko sielullaan.
Sanoihan Annakin luottaen "sittenkun", vaikka hän olisi voinut yhtähyvin sanoa epäillen — "jos."
Sillä aikaa, kun Anna eräänä päivänä käypi tarkastamassa etäisiä suoviljelyksiä takamaalla, pistäytyy Paavo-serkku — kirkonkylältä — talossa ja illalla, kun Anna isänsä kanssa istuu portailla, — palvelusväen jo nukkumaan asettuessa, — ottaa isä Paavon käynnin puheeksi ja kertoo huolestunein katsein tämän kohtalosta. —
"Ne ovat nyt senkin miesparan asiat kovin huonolla tolalla. Mikä oikein lienee ihmisekseen senkin eukko… Avioliittoon mentiin sellaisella riemun rytinällä ja joutavalla komeilemisella, että vakavain ihmisten tuntoa oikein pisteli, — ja sitten, ei ihmeitäkään aikoja, ennenkuin jo koko pitäjä tiesi, että elettiin niinkuin kissat ja koirat… Liekö ennen Martikaisten suvussa mokomata ilmennyt?"
"Valittiko se sitten?" kysyy Anna tuikeasti.
"Siltähän se kuulosti. — Sanoi puutteen pistävän esiin joka sopesta ja taloustointen olevan aivan hunningolla." —
"On tok' onni ettei niillä ole kun yksi lapsi", sanoo Anna, katkaisten kiivaasti heinänkorren porraskiven vierestä.
"Eihän tuo kuulu sitä ainuttaankaan kunnolleen hoivaavan, — mikä liekään vetelys koko nainen." —
"Tokko se nyt hänessäkään kaikkeen yksinään syy lienee — minusta on Paavokin sellainen joutava… Ja eikö nyt mies jo ottaessaan näe, minkälainen on ihminen! — Minähän olin vasta kolmen-neljäntoista vuotias kun heidän häänsä olivat ja minä jo silloin lapsensilmilläni katsoin kieroon koko ihmiseen. — Tuskin Kello-Kaisakaan juoruineen ja nuuskanenineen on minulle niin vastenmielinen kun Paavon Sohvi. — Sitäkö se sitten valitti?" —
"No sitä. — Sanoi käyneen elämisen oikein piinaksi sellaisen laiskiaisen kanssa, joka ei muutakun riitelee päivät päästään." —
"Kyll' on sitten!" —
Ukko katsoo kysyvästi Annaan, kun ei tiedä kumpaistako hänen huudahduksensa tarkoittaa. Anna huomaa sen ja lisää:
"Kantakoon ristinsä! — olisi se ainakin miehekkäämpää." —
"Elä sinä ole niin ankara." — "Kello-Kaisan juttuihin ei ole paljon luottamista", jatkaa Anna pienen vaitiolon jälkeen, "muistuu tuossa vaan mieleeni hänen kerran kertoneen, että Paavolla jo siihen aikaan kun Sohvi tänne ilmestyi oli toinen morsian, — en enään muista miksikä se sitä nimitti, — vaan että Paavo sitten hylkäsi sen toisen, kun se oli yksinkertainen maantyttö ja rupesi tätä komeilevaa kaupunkilaispiikaa mielittelemään. Jos asiassa on perää, niin pitäköön nyt hyvänänsä!" —
Isä-ukko pyyhkäisee valkoisia hiuksiansa, jotka pitkinä, harvoina haipenina valuvat korville ja siirrähtää hiukan kauemmaksi ovi aukon luota, josta viileytyvä iltailma huokuu sisään, Annan vetäistessä senpuolisen ovenpuoliskon kiinni.
"Taitaa siinä jutussa olla hivenen perääkin", selvittää hän sitten.
"Niillä tosiaankin taisi olla piiput sinnepäin kallellaan sen entisen Kaitorannan Aliinan kanssa, joka nyt kuuluu olevan loisena tuolla Rautharjun Töyrylässä, sen, — jos muistat, joka toissavuonna tässä sadetta piti, silloinkun se armoton jumalanilma Turkian saunan poltti." —
Muistihan Anna. —
"Se, joka oli niin kunnon ihmisen näköinen, — oikein viehättävä!"
Annan katseet siirtyvät haaveksivina harhailemaan pitkin pilvetöntä iltataivasta, näyttää siltä kun hän etsisi ja haluaisi löytää sieltä jonkun pilvenhattaran, johon katseensa kiinnittäisi, mutta kaikki on tyhjää, paljasta, äärestä ääreen asti. —
Hieno usva kerros kohoaa rantaniityn pinnalle, kiertyen harmahtavana harsona niityn laiteella kasvavan pajupensaikon ympärille, josta se jättää näkyviin ainoastaan pitemmät latvat ja ulotuttaa sitten matalan, mukautuvan vyönsä kivisen karjapolun ylitse metsään, missä se jälleen, alavan haavikon helmassa uskaltaa kohottautua entiselle korkeudelleen.
Anna hypähtää äkkiä seisaalleen, kun kiskoutuakseen irti jostakin painostavasta ja kehoittaa isää menemään levolle.
"Kunhan tässä vaan ei olisi ollut liiaksi viileyttä teidän kipeille jäsenillenne", sanoo hän huolestuneesti, tukien isää käsipuolesta portaita noustessa.
"Kesähän nyt on, laps-kulta." —
"Kuulkaahan isä, eiköhän pitäisi pyytää sitä Paavon Taunoa joksikin aikaa tänne. Minun on niin sääli lapsiparkaa." —
"No mikähän siinä on… Jos menet sunnuntaina kirkkoon, niin ota poika rattaillesi. Kyllä kait se äitinsä raahtii sen laskea…"
Annan silmät eivät tahdo ummistua sinä iltana. Aatokset harhailevat sinne, tänne ja mielikuvat kutovat kokonaisuutta vaikutelmien hajanaisista säikeistä. —
Sitä Aliinaa hän nyt enimmäkseen ajattelee, koettaen palauttaa muistiinsa hänen pienimmätkin piirteensä.
Siinä se oli tuvan penkillä istunut, siniseksi maalattu korivakkanen vieressään ja näyttänyt niin varman vakaiselta ja hätäilemättömältä, vaikka ulkona jyski ja jyrisi sellainen ukkosenilma, ettei sitä oltu miesmuistiin eletty. —
Ja kun sade sitten virtoina valui kaltevan pihan pinnan ylitse, muisti Anna, että hän oli siirrähtänyt lähemmäksi ikkunaa ja seurannut siitä ojasien vuolasta vierintää — ja tällöin oli hänen kasvoilleen laskeutunut niin kaunis, rauhanomainen ilme.
Lieneekö silloin miettinyt oman elämänsä ukkossäitä, vaiko pettymystensä äkkinäisiä pyörteitä. —
Anna saa noista muistelmistaan poimituksi luulon, — jonka hän sittemmin kehittää varmaksi uskoksi mielessään — että Paavon elämän täytyisi olla tuhat kertaa mieluisamman jos tuo surusilmäinen Aliina olisi sillä sijalla, missä nyt on Sohvi. —
Mutta asiahan ei ollut enää autettavissa — — Se vaan on varmaa, että hän tuopi ensi sunnuntaina pienen Tauno-pojan kotiinsa, näyttelee hänelle Iso-Marttilan omaisuudet ja ominaisuudet, juhlii lapsen mieltä kotinsa päiväpaisteisella rauhalla ja kylvää hänen sydämeensä suuren rakkauden siemenen, joka idettyään ja kasvettuaan tuntee sukulaislämpöä mustaa multaa, heilimöivää heinää ja humisevaa metsää kohtaan! —
Kesäisen aamuyön häikäisevä paiste läikkyy jo huoneessa, ennenkuin Anna nukkuu, mutta siitä huolimatta on hän jälleen aikaisin jalkeilla ja lähtee Pikku-Hilman kanssa lypsylle, kun karjakko Heta on edellisenä päivänä loukannut kätensä.
Pikku-Hilma on yhtäpaljon kasvatti kuin palvelijatar, pienestä pitäen on hän talossa ollut. Hän on ihmeen pieni ikäisekseen ja senvuoksi yhdistetäänkin — yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta — tuo "pikku"-sana hänen nimeensä. Hän on avomielinen, pirteä luonne, eikä hänet suuret silmänsä lakkaa hetkeksikään nauramasta. —
Tietämättään on hän jonkinlaisena yhdistävänä siteenä isäntä- ja palvelusväen välillä. —
Vaikka on varhainen aamu ja unta vielä silmännurkassa purkaa Pikku-Hilma jo iloista pätkää loppumattomasta lauluvarastostaan, asetellessaan maitosaavia telineelleen tarhan aidan vieressä.
Raita se kasvoi rannallaJa raidan alla myrtti —Tämän kylän pojat onKuin kerjäläisen nyrkki…
Vaan kun hän huomaa emännän pihaportista tulevan herkiää hän laulamasta, kyyristyy Muurikin viereen ja alkaa vetää vaahtoavaa maitoa, niin että sinkkinen kiulu soi…
"Perttiläiset sanoivat, että heillä on antaa vanha vene siihen juhannuskokkoon, jos se taas tehdään kylän yhteinen", ilmoittaa hän sitten, kaataessaan Muurikin maitoa aidan yli siivilään.
"Niin kait se tehdään kun ennenkin. — Pitäisi vaan koettaa hommata muuta parempaakin huvia siihen, kun sitä tavallista kokko-humua."
"Mitäs siihen sitten —?"
"Olen ajatellut että ei olisi hullumpaa pitää siinä pojille pieni raittiusesitelmä. Ehkä se juhannus-yönä teroittuisi paremmin mieleen." —
"Tosiaankin!" — Pikku-Hilma on heti innostunut asiaan ja vielä maitokorvoa aittaan kannettaessa kehoittaa hän emäntää tekemään totta tuumasta.
"No jos vaan saataisiin esitelmän pitäjä." —
"Saataisiinko? Kyllä kait emäntä siihen sopivin lienee."
"Mene nyt suolle —!"
"Enkä mene! Olittepahan kansanopistossakin ollessanne pitänyt esitelmän."
"Ole nyt höpisemättä. — En minä sellaiseen kykene, toistahan se toki on kun jos vähän toverien kesken… Pitää pyytää opettaja Terhoa."
"Liittyipäs meidän Juhokin raittiusseuraan, sen jälkeen kun emäntä kerran sanoi sille ettei se ole mies eikä mikään, joka sekoittaa järkensä sellaisella myrkyllä ja tuhlaa vielä terveytensä ja rahansakin mokomaan liemeen." —
"Juholle valaisi asian oma älynsäkin, — eihän hän, Jumalan kiitos, pahimpia tuulihattuja ole."
Niinä kolmena päivänä, jotka vielä ovat jälellä sunnuntaihin, toivooAnna alituiseen hyvää kirkkomatkailmaa ja sen hän saakin.
Pieni sadekuuro aamuyöllä on sitonut maantien pölyn ja koko luonto uhkuu mehevintä tuoreutta.
Virstottain kahden puolen tietä kohoaa komeaa koivumetsää, jota Anna ylpeydellä katselee:
Se on hänen metsäänsä.
Siinä ajaessaan muistuu hänen mieleensä, kuinka pari vuotta sitten eräs rullatehtaan metsänostaja oli puoliväkisin tahtonut viedä juuri tämän sorean koivikon rullapuiksi. Ammattimiehen kekseliäisyydellä ja luistavalla puhetaidolla oli hän koettanut saada kaupan syntymään ja isä-ukko oli jo vähän myönnellytkin, mutta Anna oli ollut järkähtämätön kiellossaan.
Olisiko hän enään milloinkaan hyvällä omallatunnolla voinut ajaa tätä tietä, tämän komean metsikön lävitse, jos hän olisi vierasten kätten sallinut ryöstää sen uhkeuden, lopettaa sen sini-ilmoja kohti kohoavan elämän! — Hänet pidätti jo kauneuden vaatimuskin siitä kaupasta, puhumattakaan sen aineellisen puolen kouraantuntuvasta tappiosta, — sillä mies olisi vienyt metsän aivan polkuhinnasta.
Ja Anna muistaa oikein äkäisesti sanoneensa sille etteiheilläolla mitään iilimatoja, vaanuhrattaisiinkin, — jos ei olisi varaa ylimääräisestä antaa, — jotain paikkakunnan luonnon kauneudellekin.
Sitten vasta oli mies uskonut.
Kirkolle tultuaan ajaa Anna hevosensa Paavo Martikaisen pihaan, jossa se päästetään irti aisoista.
"Tulet kuin Luojan lähettämänä", sanoo Paavo alakuloisesti. "Täällä onSohvi kovin sairaana."
"No —?"
"Kuumetta sillä on aikalailla ja arveleehan se tohtori, että voipi vaaralliseksikin kääntyä… Käski Taunoakin pitämään erillään sairaasta."
Anna tarttuu siihen paikalla, kuin onkeen.
"Minäpä vienkin sitten pojan mennessäni meille. Syntihän on jättää lasta tarttumalle alttiiksi ja onhan teillä, niin ollen, ilman häntäkin hankaluutta täällä."
Paavo katsoo pitkään komeata serkkuaan, mutta myöntyy heti.
"Onhan se suuri ilo poikarukallekin", sanoo hän kiitollisuuden väre äänessä.
Hoitaja, joka tulee juuri sairaan luota, ilmoittaa Annalle, että tuskin se sairas nyt vierasta tuntisikaan, kun äsken juuri tajutonna houraili — ja Anna on hyvillään kun pääsee näkemästä häntä.
Hänet on vallannut sietämätön painostus heti pihaportista sisään ajettuaan ja mielellään lähtee hän kävelemään kirkkoa kohden, kun kellot alkavat soida.
Taluttaen Taunoa vierellään kertoo hän tälle heidän yhteisestä matkastaan metsien ja kylien läpi, sinne, pitäjän laiteella olevaan Iso-Marttilaan ja lapsi on aivan haltioissaan ihastuksesta.
Anna panee kohta merkille sen, että lapsi ei pyri puhumaan mitään äidistään, eikä kaipaa häntä.
Ja yhtäkkiä tuntuu hänestä niin kummalta, melkein siltä kuin kuristettaisiin kurkusta. —
Niitä voipi siis löytyä sellaisiakin äitejä, jotka eivät ole lapsilleen enemmän kuin muutkaan ihmiset.
Tuo pieni, päivettynyt poikanen, jota hän käsi puolessaan kuletti, saattoi hänet tietämään sen ja hän oli ensimäinen kaikista näkemistään lapsista, joka niin teki. Niille muille oli äiti ollut kaiken olemisen mahdollisuus. —
Huimasti hulmuaa juhannuskokko Keilan kummulla ja herttaisen hilpeätä juhlamieltä loihtii se kummun täyteisen väkijoukon mieleen.
Iloiseen ihmishälinään sekaantuu metsässä heläjävä käen kukunta, jota yksi ja toinen tytöistä jääpi hetkiseksi kuuntelemaan, huomauttaen vierustoverilleen sen kesäisestä tunnelmasta.
Aukealla kentällä, jonka luonto on muodostanut ja tanssinhaluiset jalat silittäneet, pyörii jo kymmenkunta paria ja kentän reunassa, tasapintaisella kivellä, jonka ympärille on pystytetty koivun näreitä, istuu soittaja ja pää kallellaan, silmät ummessa, säveleihinsä kokonaan sulautuneena vinguttaa viuluansa.
Hän on kylässä asuva vanha soittaja, joka tietää tulla kutsumattakin sinne, missä nuoriso kokoontuu. —
Tieto siitä, että opettaja Terho tulee puhumaan jotakin kokkomäellä, on houkutellut sinne vanhojakin ihmisiä, jotka hiljaisina, säkene hartautta kasvoillaan istuvat kivillä ja ruohikossa, niinkuin kirkkomäelläkin toimituksen alkamista odotellessa.
Jokunen vanha vaimo viittaa ylenkatseellisin elein tanssiviin päin ja sanoo nyreästi:
"Siellä ne nyt taas survivat, niinkuin hyttyset sateen edellä", johon muuan lähellä seisova tyttö terhakasti vastaa että: "Niinpähän te itsekin nuoruutenne juhannuksina teitte, vaikka sitä nyt rupeatte moittimaan. —"
"Puhunpahan sitä, minkä ikä opetti… eikä olisi haitaksi sinullekaan, vaikka vanhemman neuvon varteen ottaisit." —
"Pyh —" sanoo tyttö, raivaa itsellensä tietä joukon läpi ja menee hänkin kisakentän reunalle ottajaansa odottamaan. —
Hetkisen kuluttua keskeytetään soitto, tanssivat parit hajautuvat ja niitten tilalle kerääntyy pieni joukkue naisia ja miehiä, jotka heläyttävät ilmoille raikkaan säveleen. —
"Olet maamme armahin SuomenmaaIhanuuksien, ihmeen maa!Joka niemehen, notkohon, saarelmaanKodin tahtoisin nostattaa. —"
Laulusta soiva heimoustunne lämmittää kuulijain mieliä ja suuri osa väestäkin yhtyy sen säveliin.
Se on monellekin tuutulaulua tutumpi. —
Vanha, sauvaansa nojaava ukko, joka seisoo vinoon kasvaneen kärrikkäpetäjän juurella, sieppaa ensisäveleen kajahtaessa lakin päästänsä, vaan päästyään selville siitä, ettei laulu olekaan "Jumalan sanaa" panee hän lakin jälleen paikoilleen. —
Laulun loputtua eroaa Anna laulajien joukosta ja menee istumaan Antin viereen kivelle.
"Kuuluiko miltään —?"
"Kuului kyllä. Kiitoksia vaan!"
"Olisit sinäkin tullut laulamaan."
"Milloinkas minä olisin oppinut…"
Niin, milloinka —?
Annan silmännurkasta kurkistaa surutar, vaan hän karkoittaa sen nopeasti: juhannustulilla leikkivät vain valoisat henget. —
Antti on kaiken iltaa leikkisä ja iloinen, näyttääpä oikein ylpeältäkin kun Anna istuu hänen vieressään.
Ja kun tämä on ensimäinen juhannusilta, monen edellisensä perästä, jona Antti on kokonaan vapaa alkohoolin höyryistä, näyttää elämä, ihmiset ja koko juhannuksen vietto aivan erilaiselta hänen silmissään.
Se huomio nostattaa valoisia toiveita Annankin rintaan. —
Voi kuinka paljon, paljon hän rakensikaan sinä iltana, sille perusteelle, juhannustulien loimuavassa valossa! —
Opettaja Terhon lämmin esitelmä raittiudesta, sen suuresta siunauksellisuudesta, lisää hänen juhlatunnelmaansa. Väkisinkin täytyy hänen puheen kestäessä seurata syrjästä Antin kasvojen ilmeitä, ja vaikkei hän voi päätelläkään minkä vaikutuksen se tekee, saa hän ilon aiheen siitäkin, että Anttionkuulemassa tuota esitystä.
Kun tanssi jälleen viriää ja viulu kiveltä soi pyörivät Antti jaAnnakin tanssivien joukossa.
Anna ei ole mikään tanssimestari, hän on hyvin vähän huvitellut itseänsä sillä, mutta tänä iltana tuntee hän jalkansa notkeammiksi, koko olentonsa kevyemmäksi.
Hetkin hänestä tuntuu kuin olisi tämä heidän kihlajaisiltansa ja koko väkijoukko heidän pitovieraitaan — ja tuntuu niinkuin kokon kultaiset liekit kiertyisivät paksuiksi, katkeamattomiksi sormuksiksi juhlivan joukon päitten ylitse. —
Kentän laiteella seisoo Pikku-Hilma hohtavin poskin ja nauraa heläyttelee toisten tyttöjen sukkeluuksille.
"Emäntä, minä olen tanssinut niin hirmuisesti!" virkkaa hän kun Anna jaAntti lopettavat kierroksensa sille kohdalle.
"No nythän on juhannusilta!" —
"Ja se on vaankerranvuodessa!" —
Anna hymyilee Pikku-Hilman innostukselle ja samalla huomaa hän kuinka Antti, kuin jotakin ennennäkemätöntä havaittuaan, kiinnittää katseensa tytön rusoittaviin kasvoihin. —
Samassa tulee opettaja Terho puhuttelemaan Annaa ja kun ohitse ryntäävä tyttöparvi työntää Antin syrjään, ei hän palaa enään puhelevien luokse, vaan seuraa siitä, missä on, heidän keskusteluansa.
Opettaja näyttää puhuvan innostuneesti, katseittensa alinomaa riippuessa Annan kasvoilla. Anna pudistaa toisinaan päätään, hymyilee epäillen ja selittää jotakin vilkkaasti, niinkuin torjuen. Sitten näyttää Terho kohteliaalla kädenliikkeellä pyytävän häntä istumaan ja kun Anna istuu lähellä olevalle kivelle, istuu opettajakin hänen vierelleen puhelua jatkamaan. —
Antti tuntee jotain kipeätä rinnassaan, siirtyy vielä muutamia askeleita kauemmaksi ja murahtaa melkein puoliääneen:
"Iso-Marttilan herraksiko sinä nälkäkurkikin pyrit."
Samassa leimahtaa hänessä kuin ukkosen salama, — hän tuntee alkohoolin hajua nenässään ja halua kulauttaa sitä monta, monta ryyppyä suuhunsa… Pikku-Hilma seisoo hilpeänä hänen lähellään ja kun Terho yhä vieläkin puhelee Annan kanssa, astuu Antti päättäväisesti Pikku-Hilman luokse, kiertää kätensä tytön ympärille ja pyörii nauraen hänen kanssaan pois.
"Se on siis päätetty!" sanoo Terho iloisesti nousten kiveltä.
"Niin, mutta —"
"Vai vieläkin vastaväitteitä! Olihan meidän ohjelmamme niin lyhyt jo ilmankin, ja jos siitä nyt vielä tingitään puolet pois, niin —"
"Eihän siitä toki puolia tingitäkään!" nauraa Anna.
"Ja kun se ei olisi omani…" jatkaa hän hetken kuluttua epäröiden.
"No mutta sehän se juuri mieltäkiinnittävää onkin! — Vaan jos se teistä on vika, niin voittehan lohduttautua sillä, ettei sitä kukaan tiedä —"
"No olkoon sitten herran nimessä!" —
Kun karkeloiva joukko jälleen pysäytetään, näyttävät toiset vilkastuvan ja kyselevät uteliaina toisiltaan: "saadaanko täällä vielä muutakin kuulla?" —
"En minä sen opettajan saarnoja enään viitsisi kuunnella", tokaisee eräs syrjäkylän renkimies, vaan kun hän näkee Annan verkalleen nousevan koivujen ympäröimälle kivelle, huudahtaa hän äänekkäästi että kenttä kajahtaa:
"Ka tytöthän täällä nyt puhheita pitävätkin!" —
Annan tyynessä ja myrskyssä vakainen olento on suuressa jännityksessä ja hän katuu jo, että on lupautunut koko runonlausuntaan. Mutta noustuaan kivelle ja oivallettuaan peräytymisen mahdottomuuden tyyntyy hänen mielensä kohta, — niinkuin tyyntyy laine, joka on ehtinyt iskeä rantaäyrästään vasten. Paperiarkki, johon hän tarkoitetulla selvyydellä on runonsa kirjoittanut, käypi tarpeettomaksi, kun hän säe säkeeltä yhä rohkaistuen alkaa lausua:
Sydämesi syvät pyrkimyksetTähtää korkealle, ylöspäin!Kokoele pienet kokemuksesPaina mieleesi ne, — täydentäin.Elä arvottomaks itseäsi arvaaSiitä yhteistyökin kärsivi:Taistelijain rivi viel on harvaa –Hyväneteen uhraa voimasi!Raittiuden puhtaan lipun allaTaistele ja pyri eteenpäin.Pimeyttä viel on kaikkialla:Johda kansas mieltä valoon päin!Eturivit vaikka kaatuisvatkinVanhain tapain kivimuurille,Yli sen, — tai siihen seuraajatkin:Voitto viimein tulee suurille! —Nuoriso! — Sä Suomen kevät touko,Suuri, ihana on sulla maa!Poista riveistäsi raakuus outo,Katso että se ei valtaa saa! —Paljon hyvää antaa aikas sulle,Mist ei ennen nähty untakaan —Luoja voimaa suopi valitulleenTehtäväänsä toteuttamaan.Kiitollisna, valppain riemumielinKoita, tahdo siis sä täyttää neVaatimukset, — sekä kirkkaat toiveetJotka kansas panee sinulle!Näytä, että tahto, työ, on voimaaEdistyksen peltosaralla,Kun vaan määränpää on kirkastettu Eikä"rivit" säästä vaivoja. —— — — — — — — — — — — —
Päästyään loppuun ei Anna tunne sen kummempaa tunnetta kuin kotonaankaan, leivottuaan leivät laudalle nousemaan. —
"Täällähän on aivan kun mennä pyhänä Liukun kansanjuhlassa…" kuulee hän jonkun väkijoukosta sanovan.
"On täällä, veikkonen, lystimpikin…"
* * * * *
"Tuostane puhelivatkin!" selviää Antille Annan lausuessa runoaan ja kun Anna laskeutuu kiveltä, rientää hän empimättä hänen luokseen.
"Etkä kertonut minullekaan mitään tästä ennakolta!" —
"Mitenkäs minä, kun en varmaan itsekään tietänyt…"
Eikä jyrise enään Antin sisässä, eikä salamoi, — tyytyväisesti hän vaan hymyilee, kun opettaja tulee kättä paiskaten Annaa kiittämään.
Muutamana päivänä, juhannuksen jälkeisellä viikolla, tupsahtaa Paavo Martikainen yht'äkkiä Iso-Marttilan tupaan. Anna on rannalla pesemässä vaatteita ja Tauno on myöskin siellä, ruohoista tehtyjä sorsia uittamassa, mutta Pikku-Hilma, joka sattuu olemaan tuvassa juuri vieraan tullessa, viepi emännälle sanan rantaan ja sanoo samalla "että se serkkunne oli niin kummallisen näköinen." —
Anna, aavistaen jotakin, ei virka mitään Taunolle isän tulosta, vaan lähtee yksinään ylös jättäen Pikku-Hilman työtänsä jatkamaan.
Kumman näköinen se onkin Paavo, istuessaan siinä tuvan penkillä isännän vieressä.
"Nyt se ei ole Sohvikaan enään elävien joukossa…" sanoo hän kätellessään Annaa.
"Ei vain, — kuolemakseen se siis sen taudin poti."
"Niin teki."
Paavo on Annan mielestä niinkuin lakoon lyöty laiho ja hän ihmettelee sitä itsekseen, tietäessään minkälaiset tuon vasta katkenneen avioliiton vaiheet olivat olleet.
"Tauno-rukka, kuka meistä nyt ilmoittaa sen hänelle?"
Paavon kasvoille leviää vahva katkeruuden ilme, joka, eletyt tapaukset taustanaan, tahtoo sanoa ettei se teko ole niinkään vaikea suorittaa…
"Sanottavahan se on lapsellekin, — eikä se nyt niin kovasti taida osata kaivatakaan…" sanoo isäukko. "Mentävähän se on täältä niin yhden kun toisenkin, — kunkin ajallansa —" jatkaa hän sitten huokaisten, "ja vastaan otettava se on itsekunkin kuoleman viesti —"
Samassa pujahtaa Taunokin ovesta sitään. "Katsoppas täti! — tämä sorsa karkasi ihan ruohikkoon asti!" — huudahtaa hän reippaasti, vaan huomattuaan isän pysähtyy iloisessa hämmästyksessä keskelle lattiata:
"Tulikos isäkin tänne!" —
Hetkisen kuluttua, kuultuaan äidin kuolemasta, istuu hän isän polvella, eikä näy pienintäkään surun värettä hänen kasvoillaan.
"Jääkös isäkin nyt tänne, kun siellä kotona ei ole enään äitiäkään…Täällä onkin, — isä — paljon hauskempi olla!" —
Anna hymähtää väkisinkin, katsoo lasta lämpimästi, hyväilevästi. —
"Tahtoko Tauno jäädäkin tätin pojaksi?"
"Tahtoo!"
Poika kiipeää alas isän sylistä, juoksee Annan luokse ja sanoo pyytävästi:
"Ottaako täti isänkin pojaksensa, — isällä on muuten yksin ikävä…"
"Voi voi sinua raukkaseni! — Mitäs täti noin suurella pojalla tekee!" —
Lapsen sanat saavat kaikkien suut hymyilemään.
Vaari silittää hänen pellavaista tukkaansa hyväillen ja sanoo: "Pidä sittenkin noin hyvää huolta isästäsi, kun hän on tällainen vanha rahjus kuin minä —"
Paavo on lähtenyt kotoaan heti vaimonsa kuoltua, lähtenyt kiireesti, niinkuin takaa ajettu.
Vasta sitten, kun on päässyt metsään, pitkälle, talottomalle taipaleelle, hiljentää hän kulkuansa ja tuntee samalla rauhoittuvansa.
Hän on istunut pitkän aikaa tien vieressä kivellä, selvitellen ajatuksiaan, aikeitaan… Tuntuu niinkuin olisi hän päässyt pujahtamaan pois palavasta huoneesta, johon on ollut teljettynä ja jossa jokainen silmänräpäys on uhannut tukehtumisella.
Mitä hän nyt tekee, — mihin oikeastaan menee?
Ja hänen on mahdoton ajatellakaan asettuvansa jälleen entiseen kotiinsa, sinne, niille tanhuille, jotka ovat pelkkiä katkeria muistoja täynnä! — Hänestä tuntuu kuin olisi hän itsekin, koko olemuksensa, tympäisevän lian peittämänä… Sitten vasta kun siitä vapautuisi, voisi hengittää! — Yhtäkkiä välähtää hänen mieleensä ajatus: hän myypi asuntonsa, kaiken, koko muistojen rojun ja lähtee ulos avaraan maailmaan — tuuleutumaan! — puhdistumaan! —
Mutta hänellähän on pieni poikanen, Tauno, — kuinka hän siis voipi lähteä —? — — —
"Mikä sinua oikein vaivaa, Paavo?" kysyy Anna serkultaan nähdessään tämän levottomana harhailevan paikasta toiseen ja välistä ajatuksiinsa jähmettyvän.
"Tosiaankin! — Ei sitä muut kunAnnaMartikainen kysy vastakuolleen vaimon mieheltä mikä vaivaa —"
"Kyllä se oli rehellinen kysymys, joka ansaitsee rehellisen vastauksenkin: En minä häntä sure, enkä kaipaa… tahtoisin, totta puhuen, olla muistamattakin häntä!" —
Anna katsoo häneen pitkään ja totisesti.
"Niin, — on parasta olla rehellinen itseäänkin kohtaan —sitä tietäpääsee pikemmin tasapainoon… Toinen asia on sitten, onko sinulla todellakin syytä olla niin katkera hänen muistolleenkin —?"
"Hänkavalsiminut — ja onneni." Paavon hampaat kalahtavat kuin kylmässä ja hänen äänessään on kamala kaiku. —
"Onko sitten totta se puhe entisen Kaitorannan Aliinasta?"
Vastaukseksi ryntää kipeä voihkaisu Paavon rinnasta, hän muuttuu vieläkin synkemmäksi ja painaa kasvonsa käsiinsä. —
Pitkän, pitkän äänettömän hetken perästä murahtaa hän: "Totta on." —
"Et ole sitten syyttä kärsinyt, mies poloinen!" —
Annan syyttävä ääni on kuin ihanaa voidetta Paavon haavalle, — sen kova kirvely helpoittuu hetkeksi.
"Se oli kostoa, rangaistusta. — Minä uskoin viekottelevan naisen sanoja, tarkoitettuja valeita, annoin sen pimittää järkeni — ja niin hylkäsin hyvän, uskollisen tyttöni — Aliinan."
Annankin silmissä kimmeltää kyyneleet.
"Vankilasta päässyt pahantekijä tuntee varmaankin samoin kun minä nyt: iloa vapautuksestaan — surua vankilamuistoistaan… Enkä minä tule entiselleni, jos en pääse täältä pois — kauvas!"
"Voithan lähteä."
"Voin, — jos sinä olet sillä aikaa isänä ja äitinä Taunolle?" —
"Kernaasti. — Kun vaan aina muistat, mihin menetkin, olevasi pienen, herttaisen pojan isä." —
Ohrapään emäntä, jonka hiukset alkoivat jo ennen neljääkymmentä harmeta, on viime vuoden kuluessa ikäänkuin nuorentunut. Hänen otsallaan asuu rauha, silmistään loistaa ilo ja astuntakin on muuttunut kevyeksi kuin tytön.
Äidin muutos on seuraus pojan muutoksesta.
Koko pitkän vuoden aikana ei Kello-Kaisalla ole ollut pienintäkään aihetta panetella Anttia: se poika on ollut kylänsä parhaimpia.
Monta kertaa on hän käynyt kaupungissa tämänkin vuoden ajalla, mutta ei ole mies tullut sieltä, niinkuin ennen humalassa, — eikä ole tarvinnut matkain jälkeen pohmelopäiviä pitää. — Kukaan ei ole vuosikauteen nähnyt Anttia juopuneena — ei ryyppyäkään ottavan.
"Tämä meidän Antti on nyt oikea vesikaartilainen", sanoo isä.
"Niinhän sen on oltavakin!" hymyilee äiti.
Ja Antti itse hymyilee myöskin.
Mutta raittiusseuran jäseneksi hän ei rupea: vahvuuttaanko vahvistaakseen, vaiko heikkouttansa peläten. —
Erilailla kuin ennen luistaa nyt työtkin Ohrapäässä: nuori isäntä on itse ahkeruus — ja esikuva palvelusväelle. Harmokin näyttää iloitsevan rauhallisesta työstä, kun ei tarvitse niinkuin ennen kiitää pitkin pölyisiä maanteitä, ei kiusaantua kärpästen käsissä kuumissa pihoissa, tai talvipakkasessa suojatonna värjötellä.
Useimmin kuin ennen pistäytyy Antti nykyisin naapurin emäntää katsomassa, tämän kanssa hilpeätä leikkiä laskemassa.
Siitä "väliaidan kaadannasta" ei hän vaan virka sanaakaan, — heillä on kuin äänetön sopimus, sitä asiaa leikilläkään koskettamasta. —
On kaunis elokuun ilta.
Ruishalmeet ovat kootut kuhilaille, suviviljat kypsyneet ja puolukatkin ehtineet tienvierelle punoittamaan.
Antti on hijonut viitakkeensa, jossa varsi on miehen mittainen ja jolla hän huomena aikoo kaurasarkoja katkaista. Sen laskee hän tikapuulle, asettaa varovasti siihen, ettei se kenenkään päälle kaatuisi ja lähtee sitten niitettyä piennarta myöten suoraan pellon ylitse Iso-Marttilaan. —
Portilla tulee opettaja Terho häntä vastaan, niin iloisena ja ystävällisenä että Antti oikein hämmästyy.
"Mitähän sen tuon naama nyt noin loistaa…" tuumii Antti vaanien, — hänen sisäänsä on sittenkin jäänyt hitunen routaa opettajaa kohtaan siitä viime kesäisestä juhannusillasta. —
"Joko kauraan on käyty käsiksi?" kysyy opettaja tervehdittyään.
"Huomena aloitetaan."
"Jo se nyt on aikakin, kohta karisee."
"Sen se pian tekee." —
"Kohta sitä minäkin onneni viljan niitän…" hymyilee Terho, viitaten kädellään taloon päin, "… jonka halla taaskin olisi pannut, jos ei tuolta naisen lämmin käsi olisi ehtinyt avuksi!"
"Vai niin —" sanoo Antti hölmistyneenä, tuijottaen opettajaan tajuttomasti.
"Mutta nyt on lopultakin kaikki niin hyvin, ettei konsanaan!" —
"Taidatte olla hyvinkin ihastunut Anna Martikaiseen…"
"Totta puhuen on hänkin niitä tyttöjen parhaita!" vastaa Terho aivankun ei huomaisikaan kaunaa Antin äänessä. —
"Vaan nyt on minunkin jouduttava kotiin ja kirkolle vielä tänä iltana.— Hyvästi!"
Antti ei astu askeltakaan lähemmäksi taloa, vaan istuu siihen missä on, kiviröykkiön viereen portin taakse.
Kummasti jyskää tunteet hänen tunnossaan ja vinhasti vinkuu epäluulon yltyvä tuuli…
"Mitähän tuo mies oikeastaan sanoi…sitäköhänse tarkoitti? — Ei, ei se voinut sitä olla — — mutta mitäs hittoa se sitten oli…!"
Karkea kirous syöksyy Antin suusta ja tuhoa ennustavin katsein tähtää hän siihen suuntaan, mihin Terho vastikään katosi.
Sitten ei hän itsekään tiedä, kauanko on siinä myllertävin miettein istunut, kun Pikku-Hilman ääni herättää hänet todellisuuteen.
"Käykää toki peremmälle isäntä!" nauraa tyttö.
"Ei meillä ole ennenkään vieraita näin ovensuussa istutettu!" —
Antilla on katkera vastaus valmiina, mutta samassa hän huomaa sen mielettömyyden — ehkempä aiheettomuudenkin — ja pakoittaen itsensä leikilliseksi puhelee hän hetkisen yhtä ja toista tytölle.
Mutta vaikka hän kuinka koettaa hillitä itseänsä ja tekeytyä välinpitämättömäksi Terhon suhteen, kysyy hän lopultakin hänestä Pikku-Hilmalta.
Tyttö, joka on heti huomannut jotakin erikoista Antin käytöksessä, tekeytyy salaperäiseksi ja kertoo veitikkamaisesti opettajan olleen oikein kauan heillä tänä iltana — mitä niillä lienee oikein ollut tekeillä, — sitä hän ei tiennyt — "mutta jonkinlaista kontrahtia siellä vaan rustattiin. —"
"Oliko siinä isäntäkin yhdessä hommassa?" kysyy Antti.
"Oli kyllä."
Se tieto saa Antin aivan suunniltaan, eikä hän sinä iltana astuisiIso-Marttilan kynnyksen yli, ei vaikka kuolemalla uhattaisiin. —
"Ja sitten sen piti joutua tänä iltana vielä kirkolle —: pappilaan…"
Antin elämä on yhtäkkiä muuttunut niin tyhjäksi, niin mauttomaksi. —
"Hiisi vieköön, minkälaista vesivelliä se osaa ollakin!" —
Siitä lähtien on hän kotonaan kiukkuinen ja vaativainen.
Ei hänelle kelpaa ruoka eikä juoma.
Näinkin pieni seikka saa hänet suunniltaan: hän istuikse illallispöytään, ottaa leivän ja alkaa siitä viipaletta leikata, vaan kun veitsi sahaa tylsästi leivän sitkeätä sydäntä, suuttuu Antti, viskaa leivän pöydälle ja veitsen lattialle, mennen syömättä kamariinsa.
"Jumaliste, — minkälaisia veitsetkin tässä talossa ovat!" —
Äiti suree jälleen poikaansa, koetellen arvailla syytä tuohon äkkipäätä puhjenneeseen ärtyisyyteen — mutta turhaan.
Viimein puhuu hän siitä isällekin.
"Hitto hänen tuuliaan tietäköön!" murahtaa isä.
Antilta itseltään ei äiti asiata utele. —
Kerran kohtaa Antti kylätiellä Annan.
"Vielähän sinä elät!" huudahtaa Anna iloisesti.
"Jokos minun piti kuoleman sitten —?"
"No siltähän se on näyttänyt, kun ei ihmistä viikkokausiin kuulu, ei näy…"
"Liehän niitä muita mieluisimpiakin kävijöitä —teillä—."
Antti on niin hullunkurisen ynseä sitä sanoessaan, että Annan täytyy väkisinkin purskahtaa nauruun.
Mutta kun Antti yhä vaan murjottaa, muuttuu hänkin vakaiseksi ja tiedustaa syytä "ilmanmuutokseen."
Siihen kuitenkaan selvyyttä saamatta.
Annaa harmittaa Antin ivallinen ja ynseä käytös, — hänkin sanoo jonkun ohdakkeisen sanan — ja niin eroavat he, kumpainenkin suunnalleen, tyytymättömällä, myrtyneellä mielellä. — — —
* * * * *
"Narri minä olen, — oikein hitonmoinen narri!" jupisee Antti kiihdyksissään, kertaillen niitä sanoja monasti päivän kuluessa.
"Mutta en minä sitä enään kauvan ole!"
Illalla etsii hän isän kompeista sen kaapin avaimen jossa tietää isän viinalekkeriään säilyttävän. Saatuaan sen käsiinsä hyökkää hän kaapille, kuin nälkäinen eläin halmeeseen, asettelee vapisevin käsin avainta lukkoon, heti osaamatta — kuuntelee, pidättäytyy ja kuulostaa onko ketään lähettyvillä.
Ei ole.
Avain kiertyy kerran, kiertyy kahdesti, lukko naksahtaa auki ja vanha, tuttu näköala — melkein jo unhoitettu — avautuu Antin silmien eteen. —
Ahnaasti vetää hän alkohoolin voimakasta hajua sieramiinsa, nauttii siitä ja hymyilee —
"Oi sinä kirkas ja makia —" virkkaa hän ivalla, oman povenpoltteensa uhalla, ottaa kaapista pullon ja lasin, sulkee oven ja menee omaan huoneeseensa.
* * * * *
Elokuun illan hienoisen hämärän laskeutuessa pihamaalle ja ensimäisen kalpean tähdentuikkeen syttyessä taivaalle, astuu Antti jälleen ulos huoneestaan.
Hän on iloinen, uhmaavan huoleton —
Tuuli se kukkaa heilutteleeKahden puolen aitaa —Naapurin tyttö se kullakseniPiankin tulla taitaa! —Antti istuu portaille hetkiseksi ja kun ei kukaan näe pui hänpuristettua nyrkkiä Iso-Marttilaan päin. —
"Minusta nähden, elä siellä miten haluat — hyväkin röökinä… Nyt vaan et minua enään narraa — et jumaliste narraakaan!" —
"Kaikkien tähden tässä suremaankin — pyh — niinkuin minä olisin hänen varassaan…minä!" —
"Pikku-Hilma on ihanainen kuin päivännousu — iloinen kuin sirkka — houkutteleva kuin lammen lumme — o-ni! Piikatyttö monin verroin emäntäänsä ehompi…" —
"Mahtaa se Anna Martikaista harmittaa, kun naapurin isännät noin vaan hänet sivuuttaen, poimii tyttösen kuin kukkasen juuri hänen ylpeän jalkansa juuresta!" —
Hämärän harmaa huntu tummenee, äänet talon ympärillä vaikenee. Suuri, lämminrintainen maa-emo näyttää nukahtaneen ja taivas levittää vasta kesätallesta otetun tähtivaipan sen hartioille. —
Antti astuu horjahtavin askelin naapuritaloa kohti. — Lauhassa iltayössä kuuluu hiljainen koputus Pikku-Hilman aitan ovella ja väräjävä ääni pyytäen toistaa:
"Pikku-Hilma!"—
Avolieden räiskyvä tuli on aurinkoakin armaampi pitkinä, pimeinä syyspuhteina, kun ulkona tuulee ja sataa ja lehdettömät puut suhisevat synkeätä syyslaulua.
Väki istuu hiljaisena puhdetöissään Iso-Marttilan avarassa tuvassa: rengeillä ovat työreet tekeillä, emäntä ja palvelustytöt istuvat surisevien rukkiensa ääressä, sormiensa nopeilla liikkeillä ujuttaen kuontalon pehmeän käärön lujaksi hohtavaksi langaksi, jota lyhdyn teräsnielu ahnaasti nielee ja pyörä kiivaasti rullalle pyörittää.
Pikku Tauno on päivän puuhista uupuneena kallistanut päänsä Annan helmalle ja nukkunut siihen. Lieden hehkuva lämpö on maalannut kosteat ruusut pyöreille poskipäille ja käsi pitelee unessakin lujasti päreestä tehtyä kolmio-ristikkoa, jonka Juho on äsken muovaellut hänelle.
Vanha isäntä, jonka jäsenkolotus on kokonaan kytkenyt vuoteeseen, lojuu miettiväisenä, kädet niskan alla, sängyssään ja katselee seinällä vaappuvaa valoa. —
Noin hän on nähnyt sen monen vuosikymmenen ajan tuossa tanssivan, illoin ja aamuin tupaa ja perhettä valaisevan, lämmittävän —
Vaan kauvanko saanee enää sitä katsella?
Haudan hiekkaisilla seinillä — mihinkä sitten suljetaan — eivät lieden lämmittävät valot väiky…
Siellä saa maata liikkumatta, ahtaitten lautojen väliin sullottuna, — eikä tunne, ei tajua enään niitä asioita, jotka elämää sulostuttivat: ei tuvan lieden lämmintä, ei piha-apilan tuoksua, ei lasten elämänhaluista hälinää — ei mitään! — Käsi on kylmä, — silmä sammunut, — ja kirstun kantta kiinnittää vahva, rautainen naula — huu! — Siihen asti on nopsajalkainenkin päässyt — ei etemmäs…
Mutta henkeä ei pidätä hauta, sen lentoa ei kytke karkea, keltainen sora, — se leväyttää kerran vaan siipiänsä, niinkuin lintu, ja kohoaa toisille kotituville, lämpöisemmille avoliesille! —
Sellaisia mietti vanha isäntä vuoteellaan.
"Kerropas nyt jotakin illan kuluksi, isä", virkkaa Anna.
"Mitäpäs minä nyt. — Eikö liene kerrottavani jo kerrottu."
"Isännän tarina varastohan on loppumaton!" —
"Loppunsa on kaikella ilman alla. — Mutta laittakaa pojat rekienne nokat vähän pystymmät, helpommin kulkevat ensitalven paksussa hangessa." —
"Mistäs isäntä vielä tietää minkälaiset ensitalven hanget ovat?" —
"Kuret lensivät kovin korkealla lähtiessään." Isäntä huokasee raskaasti — "Korkealla lensivät, korkealla." — Sitten kertoilee hän muistojaan runsaslumisista talvista, minkälaista oli milloinkin ollut ja minkänäköisiä muotoja talvi milloinkin oli talon ympärille muovaellut.
Aittarivin eteen se ainakin juoksutti pitkän, kaarevaharjaisen kinoksen, jonka lävitse joka talvi korkea seinäinen tunneli puhkaistiin.
Mutta kerran, kun lunta oli ollut enemmän kuin kolmena talvena yhteensä, oli se eräänä pyry-yönä haudannut pienen jauho-aitan aivan näkymättömiin. —
Karjakko kun aamulla oli mennyt lehmille juomajauhoja hakemaan, ei ollut nähnyt edes harjaakaan — ja työtä siinä oli tehty, ennenkuin aitan ovi oli hangesta löydetty. —
"Taisivat jäädä lehmät sinä aamuna suurusjuomatta…"
"Jäivät ne, — hyvä kun illakseen saivat." — "Pikku-Hilma pelästyisi sellaista nietosta ihan kuollakseen —"
"Höpsis! — 'Pikku-Hilma' ei olekaan arkalasta kotoisin." —
Anna on jo pitemmän aikaa ihmetellyt, mikä on Pikku-Hilman muuttanut.
Sillä ei ole tyttö enään entisensälainen. Nykypäivinä sattuu jo sellaisiakin hetkiä, jolloinka silmä ei enään naura, eikä kieli peiponlailla laulele. — Poskien rusokin on hiukkasen vaimentunut, — tosin hiukkasen vaan — ja huulten mansikatkin haaltuneet…
Kenties se on ohimenevää, jotain satunnaista, vähäpätöistä sairautta, arvelee emäntä ja kun hän jälleen, milloin navetasta, milloin kaivolta, kuulee tyttösen helähtävän laulun, tuntee hän ilon levollisuutta mielessään.
Herra varjelkoon hänen pihlajamarjaansa milloinkaan rypistymästä! —
Kauan sen jälkeen kun muut iltasin ovat vaipuneet unen uumeniin, valvooAnna kamarissaan kauniitten käsitöittensä ääressä.
Lampun valo lähettää pitkän valojuovan pimeään pihaan — lähettää kauemmaksikin: pellon ylitse naapuriin! —
Sinne saapuu se väräjävänä säteenä ja väräjävin sydämin ottaa Ohrapään nuori isäntä sen vastaan. —
Se mustareunainen väärinkäsityksen pilvi, joka syyskesällä uhkasi heidän suhdettaan, on hävinnyt.
Avomielisyyden ensimäinen kosketus on sen hajoittanut.
Anna on nauranut sydämellisesti Antin kertoessa epäilyksistänsä:
"Voi, voi sinua mieletöntä poikaa!"
Ja Antti on ollut nolona, kun Anna on ilmoittanut lainanneensa opettaja Terholle muutaman summan rahaa, jota Terho oli pyytänyt, voidakseen viettää häitään, sillä hän oli ollut jo useampia vuosia kihloissa ja olisi täytynyt pitkittää kihlausaikaansa vieläkin, jos ei olisi saanut seisovaa lainaa asioittensa auttamiseksi.
"No kun minä luulin, että se mies viepi sinut kokonaan…"
Vaikka ulkona on syys liejuisine teineen, alastomine lehtoineen ja auringottomine aikoineen, on Annan rinnassa kirkkahin kevät — elämän ajan paisteisin päivä! —