Muutamana koleana syksypäivänä saapui kuitenkin surmansanoma. — Ei se tullut kirjeessä, eikä sitä isä itse lähettänyt… Muuan naapuri, Käkelän Kalle, sen toi, palatessaan kaukaisesta lännestä, missä oli oleksinut jokseenkin yhtä kauvan kun Kaaprokin. Ja se tiesi kertoa että mies oli lapioinut taskunsa täyteen aarteita ja viihtyi hyvin vieraalla maalla, missä oli hankkinut itselleen uuden eukonkin…
Siitä tuli lopullinen hallayö Hiljan kellastuville toiveille. — Kiljahtaen katkesi häneltä se elähyttävä toivon säije, joka pimeinä, yksinäisinä aikoina oli punoutunut ikäänkuin välttämättömäksi koossa pitäjäksi hänen koko elämänsä ja olemuksensa ympärille. — Armotta katkesi sen ainut kultalanka, ryskyen romahti viimeinen tue, ikipäiviksi olemattomiin upoten!
"Mitä tuosta nyt noin suret… vuosikaudet olet jo itsesi ja poikasi elättänyt… Mitä apua sinulla on miehestäsi ollut?" lohduttelivat kyläläiset.
Mutta sellainen puhe, niin lohduttavaa kun sen tarkoitus olikin, tuotti vaan uutta tuskaa Hiljalle. — Ei hän surrutkaan elämistä eikä elättämistä — ei ainakaan nyt…
Sellaisethuolet olivat toki kuin kääpiöitä sen suuren, kauhean iskun rinnalla, joka sorti sielua ja jäähdytti sisintä! — Leipähuoletko ne silloin pääsäveleenä olisivat soineet, kun se pohja ja perusta jolleka hän ihanimpansa rakensi, taittui ja taipui? — Eikö häntä kukaan ymmärtänyt, — eikö tosiaankaan? — Leipäkö heille ensimäinen ja kaikki kaikessa olikin? — Tämä seikka teki hänet yhä enemmän yksinäiseksi ja avuton yksinäisyys pani sydämen huutamaan hätää, kaikkinielevää, toivotonta hätää! — — —
Pikku Kaapron unelmia ei surmanisku tyyten kyennyt katkaisemaan. — Hän kuuli kyllä puhuttavan jotakin pahaa isästä ja näki äidin itkevän, näki hänen päivä päivältä kalpenevan ja synkkenevän, mutta ne varmat lämpimät toiveet, uupumattomat uskot, jotka kertomuksien siltaa myöten olivat äidin sielusta lapsen sieluun vierineet, olivat liian voimakkaita, selviä ja ihania yhdellä iskulla katketakseen…
Hän ei oikein ymmärtänyt miksi äiti ei enää puhunut isästä ja miksi hän, kun Kaapro alkoi jotakin puhua hänestä, puristi pojan niin tulisesti syliinsä, että oli tukehtua ja sanoi vaan hiljaa tuskin kuultavasti: "Elä puhu Kaaproseni… pieni, pieni poikaraukkani…" Eikä Kaapro sillä kertaa enemmän puhunutkaan, kyyristihe vaan lähemmäksi äidin povea, niinkuin paetaksensa jotakin tuntematonta pahaa, joka näytti väliin hulvivan esiin, kuten hulvii hyökylaine salmen suulta kotilahdelle. — Mutta sittenkin, jäätyänsä taas yksin leikkimään rakenteli hän kivistä ja kävyistä sitä suurta laivaa, jolla he yhdessä äidin kanssa lähtisivät sinne kaukaiseen, ihanaan maahan isän luokse… Isän luokse! —
Uutinen Hiljan onnettomuudesta löysi pian tiensä sydänmaallekin, sinne missä Jaakko yksinään kotimökissänsä eleli. — Kun tyyni jöröluontoinen mies kuuli asian, teki se häneen syvän vaikutuksen ja koko sen illan istui hän tupansa penkillä pää käsien varaan painuneena, muistamatta edes tulta takkaansa virittää…
Oli liian paljon jäytävää miettimistä kerääntynyt yhdellä kertaa hitaisiin aivoihin ja sentähden eivät ajatukset ottaneet ollenkaan juostaksensa vaan töksähtelivät edestakaisin kuin säikkyneet otukset pensaikossa. —
Mitä kauvemmin hän siinä istui, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänessä halu tavata Hiljaa.
Miksi? Sitä hän ei oikeastaan itsekään tietänyt…
Hän tunsi vaan vaistomaista tarvetta olla lähellä häntä, lohduttaa, rohkaista… sillä epäilemättä Hilja nyt oli sen tarpeessa. Hän muisti kyllä Hiljan ennen nauraneen ja ivanneenkin häntä ja se oli ollut sanomattoman katkerata, mutta nyt häipyi hivenekin tuosta katkeruudesta, — jos sitä oli enään viimeaikoina ollutkaan, — ja kaikkivoittava sulaava hellyys levähti kuin päivänpaiste rinnan syvimpiin sokkeloihinkin… Jos Hilja hänellenytkinnauraisi, tunsi hän voivansa anteeksi antaa senkin. Sydämen järkähtämätön käsky oli: Hiljan luokse! — ja sitä täytyi totella.
Kun Hilja seuraavana iltana viritteli tulta tupaansa, astui Jaakko epäröiden, pohjia myöten hämillään, ovesta sisään. — Kohdatessaan Hiljan ihmettelevän katseen, löysi hän äkkiä itsensä kuin pahanteossa, ja olisi kernaasti kääntynyt takaisin kynnykseltä, jos olisi ilennyt. — Mutta se ei enään käynyt päinsä ja hän istuutui uunin viereen pienelle penkille, jonka toiseenpäähän Kaapro oli lelujansa ladellut ja selitti pistäytyneensä lämmittelemään, kun siellä ulkona oli niin julman kylmä tuuli ja täältä tuvasta loisti, tuli niin lämpimästi…
"Pitkä matka sinulla vielä kotiisi onkin…" sanoi Hilja.
"Pitkähän sinne… vaikka onhan tässä iltaa vielä…"
"No ei kait sinneniinpitkä matka ole, kun Amerikkaan", sanoa tokasi pikku Kaapro asettaen molemmat kätensä vieraan polvelle. — Jaakko hytkähti ja vilkasi syrjästä Hiljaan, joka sinä hetkenä näytti niin avuttoman levottomalta. —
"No ei sinne niin pitkä matka ole", vastasi hän sitten lapselle, yhtäkkiä rohkaistuen ja ottaen tämän syliinsä.
"Kuinka pitkä sitten?"
"Hyvin vielä ehtii tänä iltana, kun kiireesti kulkee."
"Mutta nythän on jo pimeä… etkö sinä pelkää?"
"Mitäs minä… eihän siellä metsässä ole kun oravia ja jäniksiä ja nehän ovat vanhoja tuttavia."
"Onkos siellä marjoja — siellä sinun kotonasi?"
"Olihan niitä kesällä. Nyt ei ole enään kun pakkasen puremia puolukoita." — Lapsi taputteli iloisesti käsiänsä ja sanoi pitävänsä paljon puolukoista, ne kun olivat niin hyviä että kasvoivat näin myöhään syksylläkin, vaikka on jo kylmä ja pimeä.
"Voi sinua pikku hupakko, mitä hupiset… Tule jo pois vieraan sylistä, ettet väsytä."
"Anna toki pojan istua… Tämähän on niin hyvä poika tämä pikku Kaapro."
Hilja tuli levottomaksi kun kuuli Jaakon panevan syvän painon pikku-sanalle. Arvatenkin siitä tulee nyt puhe toisestakin Kaaprosta, arveli hän. — Ja vaikka hän kyllä oli tottunut ihmisiltä kuulemaan paljonkin hänestä, oli kuitenkin niin outoa ja arkaa puhua Jaakon kanssa siitä… Jaakko sanoikin: "Se Kaaprohan on kuulema, ruvennut ihan heittiöksi." — Hiljan kalpeille poskille levisi tumma puna ja hänen oli vaikea hengittää. —
"Ei ollut senvertainen mies sinun arvoisesi…"
"Elä hyvä ihminen puhu siitä miehestä — olen jo kyllikseni hänestä kuullut!" Hiljan äänessä oli rukouksen sävy sitä sanoessaan ja lämpimästi ikäänkuin anteeksi pyytäen katseli Jaakko häntä.
"Enhän minä… Enkä minä mitenkään tahdo loukata sinua." Ja sitten olivat he kaikki vaiti.
Jaakko olisi vielä tahtonut sanoa jotakin ystävällistä ja rohkaisevaa, mutta kuinka hän siinä miettikin, lapsen tuuheata tukkaa silitellessään, ei hän vaan mitään kelpaavata keksinyt. Ja silloin tuli hänelle yht'äkkiä kiire pois. — Hän tunsi jälleen olevansa kun pahanteossa ja rinta alkoi jyskyttää niinkuin visainen varsta riihen lattiata.
Mitä mahtoi Hiljakin arvella hänestä…
Varovasti laski Jaakko pojan polveltaan lattialle, varovasti ja hitaasti niinkuin olisi hänen vaikea luopua siitä ja lähteä pimeään yöhön lämpimältä sijaltansa uunin vierestä.
"Niin, pitää sitä lähteä kotiinkin päin astelemaan, ettei yö tavoita.Hyvästi nyt, pikku Kaapro poika!"
"Hyvästi! Ja jos tulet toisen kerran, niin tuo puolukoita tullessasi."
"Kyllä minä tuon!"
Hän ojensi kätensä Hiljalle:
"Kiitoksia vaan lämpimästä!" —
"Eihän siitä kannata kiittää."
Tuskin oli Jaakko päässyt ovesta ulos, kun kalvava kaiho täytti hänen rintansa ja hän olisi tahtonut jälleen lämpimään, armaaseen tupaan katselemaan Hiljaa ja pitelemään poikaa polvillansa…
Vastenmielisin, hitain askelin läksi hän kulkemaan pimeätä metsäpolkua, suurten kuusten humistessa vinhassa syksytuulessa. Kaukainen kotinsa ei ollut koskaan tuntunut niin kolkolta ja yksinäiseltä kuin tänä iltana. — — —
* * * * *
Siitä lähtien vieri aika yhä hitaammin Hiljankin mökissä. Katkeria hetkiä siinä oli kyllä ennenkin eletty, mutta toivo tulevasta oli ylläpitänyt, kulkenut kuin kaikki kannattava teräslanka päivästä päivään. — Vaan sitä ei ollut enään. — Eikä ollut niitä herttaisia hetkiä — kosteikkoja erämaassa, — jolloin äiti, poika sylissänsä, tuuditteli itsensä ja lapsensa valkoisilla tulevaisuuskuvilla onnelliseen uneen, niin pitkään ja sitkeään, että se kesti vuosikausia eikä loppunut ennenkuin pettymyksen katkera kalkki oli tyhjennetty pohjia myöten…
Sitten alkoi siellä ja täällä kuulua lisäksi ääniä, että isäntä aikoo ottaa häneltä mökin pois, kun saapi sen annetuksi toiselle paremmilla ehdoilla.
Se oli sydämmetöntä Hiljan mielestä, varsinkin, kun hän oli niin kiinnikasvanut tähän tupapahaseen ettei voinut muualla elämäänsä mahdolliseksi uneksiakaan… Tämä oli ollut hänen kotinsa siitä pitäen, kun ne yksinäiset ja kuitenkin vaiherikkaat ajat alkoivat. Pitikö hänen nyt todellakin luopua tästä? — Kun ei isäntää itseä kuulunut häätökäskyä tuomaan, tyyntyi Hilja vähitellen. Ehkäpä ne olivatkin taas niitä kyläläisten päättömiä puheita! — Ja voihan isäntä hänellekin vuokraa korottaa, veropäiviä lisätä, kyllä hän tekee, tekee kernaastikin, ennenkuin tietymättömälle taipaleelle lähtee. — Muutamana kesäisenä päivänä, kun vasta; vapautuneet aallot rantakiviä huuhtelivat, kiipesi Kaapro iloisesti äitinsä syliin sanoen:
"Lähdetäänpäs nyt suurella valkoisella laivalla isän luokse, kun järvessä ei ole jäätäkään enää!" —
"Voi sinua, pieni raukka… eihän meillä enää isää olekkaan…"
"Mutta — olihan meillä ennen… Oikein hyvä, oma isä?"
Hiljan silmät täyttyivät kyynelillä.
"Vieras se olikin, — vaikka me sitä omaksemme luulimme." — Hänen sieluansa kirveli, mutta hänen täytyi viimeinkin sanoa ne sanat.
"Voiko sitä olla vieras, vaikka on oma —-?" kysyi lapsi ja hänen silmiinsä tuli miettivä, lohduton ilme.
"Kyllä sitä näkyy voivan…"
Siitä ajasta lähtien kun kohtalon käänne lopetti Hiljan unelmien mahdollisuuden, alkoi Jaakon vakainen, järkkymätön mieli niitä rakennella. — Useimmin kun ennen, piti hänen pistäytyä kylälle, sen ainoan mahdollisuuden houkuttelemana, että sattumalta tapaisi Hiljan. Sillä ei hän ilennyt hänen mökillensäkään mennä, kun ei mitään asiata ollut, eikä sitä osannut aivan tikkusistakaan tehdä…
Pitkä korpitie, jota välistä ennen oli väsymykseen asti astellut, muuttui nyt puolta lyhemmäksi, mieluisaksi kävelymatkaksi. — Ja ne korpitien tuliset toiveet, herttaiset, hymysuuhaaveilut, ne nostivat latvojansa tiepuolessa kasvavien honkienkin ylitse, kohti suurta valoisaa taivasta — aavistuksien herkillä siivillä. —
Kun hän kerran tällaisella retkellään sai kuulla että merten takaa oli Kaapro Kalposen kuoleman viesti saapunut, — tunsi hän suurta levotonta iloa sydämessänsä, sellaista ikiääretöntä, joka vain aniharvoin ihmissieluun hulvahtaa, loistavana, mahtavana, rinnanääriä repien, — niinkuin tila siellä olisi asunnoksi ahdas ja matala riemun suurelle majesteetille…!
"Ehkä se voipi… ehkä kuitenkin kerran voipi tapahtua…" jupisi hän itsekseen takaisin mökilleen kulkiessansa ja tie oli hänestä sillä kertaa niin uskomattoman lyhyt, lyhempi kuin polku oman tuvan ovelta pihan ylitse kaivolle. —
* * * * *
Kulkiessaan kerran Hiljan asunnon ohitse löysi Jaakko Hiljan seisomassa pihaveräjällään masentuneena ja synkeänä. Kysyttyään hänen vointiaan, sai hän kuulla että isäntä oli täyttänyt aikaisemman uhkauksensa ja häätänyt Hiljan poikinensa pois mökistä.
Kertunahon Taavetti ottaa mökin puoltasuuremmalla veropäiväluvulla ja sitäpaitsi on hänellä täysikasvuisia lapsia, joista tarpeenvaatiessa saapi työvoimaa taloon, niin että mikäpä siinä auttoi… eihän hänellä ollut kirjoja eikä kontrahteja — ja jos niitä lie alunpitäin ollutkin, olivat ne ainakin nyt tuntemattomilla teillä, muitten niille sortuneitten matkassa. —
"Surullista on joutua pois paikasta, jota on oppinut sekä pitämään, että rakastamaan kotinansa", päätti Hilja, kuivaten huivin nurkalla esiintunkevan kyyneleen.
Silloin rohkaisi Jaakko mielensä ja otti puheeksi asian, joka kauan oli hänen sieluansa jännittänyt. — Ja siinä, lahonnutta aitaa vasten nojaten, esitti hän Hiljalle ehdotuksensa, sanoi, että olisi heille, niin äidille kun pojallekin tilaa hänen mökissään, siellä yksinäisellä sydänmaalla.
Hilja loi hämmentyen katseensa alas, seisoen siinä punottavin poskin, yhtä sulkeutuneena kuin sanatonnakin.
"Tulisit katsomaan edes…" pyyteli Jaakko, jonka sydän löi niinkuin taistelevan kotkan siipi.
"Eihän sinne kovin pitkä matka ole. Ja jos et luulisi viihtyväsi, niin…" Jaakolta jäi lause kesken kohdatessaan Hiljan katseen, jossa väikkyi omituinen, kauvan kateissa ollut hymyilyn hohde.
Ja hän tuli. — Tuli jo seuraavana sunnuntaiaamuna, kun Jaakko vasta peseytyneenä ja pyhäpäiväpukimissaan istui tupansa rappusilla päivää paistattamassa.
Se oli ensimäinen juhlapäivä Jaakon yksinäisessä mökissä. — Sen hetken iloa laulelivat linnut, tuoksuivat kukat, heinät ja lehdet, — sitä heijasti tyyni, syväsilmäinen lampi, sitä sirisivät sirkat ja ihannoivat juhlalliset jymy-hongat!
"Tulithan sinä kuitenkin…" sanoi Jaakko vapisevin äänin, viedessään vierastaan tupaan.
"Istu, istu peremmälle!" kehoitti hän sitten, pyyhkäisten kämmenellään honkaista penkkiä, joka ulottui pitkin sivuseinää ovensuusta peränurkkaan asti.
"Teki mieleni tulla katsomaan mitenkä sinä täällä elelet…"
"Hyvähän täällä on olla… mikäs täällä! Tulisit vaan sinäkin. On mulla leipää toisellekin ja pojalla olisi kauniit, avarat nurmet tuossa leikkiäksensä…"
Kuinka kaunis se Hilja sinä hetkenä Jaakon mielestä olikaan — aivankuin entisaikoina, aikaisempina tyttövuosinaan, silloin kun yhdessä samaa isäntää palvelivat ja samaa leipää söivät.
"Voi minkätähden sinä et tule!"
"Jospa minä tulisin…" virkkoi Hilja ja hänellä oli sekaisin riemua sekä kyyneltä katseissansa. —
"Minä nauroin ennen sinulle Jaakko ja heittäysin riemumielin sen miehen syliin, joka oli kylliksi raaka pettääksensä ja jättääksensä ei ainoastaan vaimonsa, vaan vielä lapsensakin. — Tein hyvin typerästi nauraissani sinulle, vaan nyt on elämä opettanut minulle, kenelle pitää nauraa, kenelle ei… Anna anteeksi Jaakko! Tahtoisin nyt sovittaa kaiken…"
Auringon säde, joka leikitteli akkunalaudalla, tuohisessa kasvavan balsamin lehdillä, ei välähdellyt kirkkaammin kuin Jaakon katseet, kuultuaan viimeinkin, viimeinkin sen sanan, jota niin monta, pitkää, lohdutonta vuotta oli turhaan saanut odottaa. — — —
Neljäntenä seuraavista sunnuntaista kulki hän, pikku Kaapro sylissänsä, kotipolkua kylältä! kotiin päin Hiljan seuraamana. Tänään oli heidän hääpäivänsä ja tämä oli heidän häämatkansa — näin lyhyt vain — mutta kylliksi riittävä eristämään heidät kaiken maailman melskeiltä, oman tyynen onnensa sopukkaan…
"Onko täällä nyt marjoja?" kyseli lapsi. "On, on!"
"Ja onko kukkia, käpyjä, kaloja, hiekkaa — onko venekin?"
"On, on! Kaikkia mitä tarvitaan, pikku Kaaproseni."
"Kaikkia on mitä tarvitaan, kun on koeteltua, luotettavaa sydänmaan rakkauttakin!" täydensi Hilja hymyillen. —
Miina.
Keijumäen luoteispuolella, vanhan, virattoman sudenkuopan vieressä, suurten koivujen suojaamana sijaitsi Miinan tupa.
Se oli yhtä pieni, harmaa ja lujatekoinen kuin omistajansakin — ja saattoi ylpeillä siitä että oli asujansa oma tekemä.
Kuinka suurella ihmetyksellä me lapset katselimmekaan tuvan liettä, uunia, — sillä nekin olivat Miinan muuraamia, — sanomalehdillä vuorattuja seiniä ja katon pyöreätä kannatushirttä, kuullessamme että hän itse oli ne kaikki rakentanut. Se oli meistä aivankuin satua, sillä todellisuudessa olimme nähneet vain miesten rakennus- ja muuraustöitä tekevän.
Ja meidän täytyi oikein tarkoin seurata tuon kehräävän käden liikkeitä tietäessämme, että se kykenee kirvestäkin käyttämään. —
Kehrätä — kutoa kangasta — rakentaa — ja muurata. Se oli jotakin se!
Ja kun siihen vielä lisäksi tuli ne maukkaat "marjalehtikäiset" ja "mustikkapöppörö", joilla hän meitä kestitsi, niin eihän ollut ihme jos hän mielestämme oli paikkakunnan merkkihenkilö. —
Hänessä oli vain yksi ominaisuus, joka ei ollut mieleisemme — äkäisyys.
Monta hupaista juttua olikin kiertämässä hänen kuuluisasta tuittupäisyydestään…
Hänen pieni taloutensa oli aina hyvässä kunnossa. Suuren sängyn alla, — joka otti ainakin kuudennen osan koko tuvan pinta-alasta ja jonka päädystä aina puhdas, tupsureunainen lakana riippui, — oli kanojen asunto. Ne saivat joka päivä munimisaikanaan pieneksi silputtua paperia — sillä se vahvisti munankuoriainetta ja kun siellä alakerran kovalla lattialla ei ollut tilaisuutta pesän tekoon, pantiin ne vuorotellen sängyn jalkopäähän, pärekopan alle munimaan…
Miina oli sitkeä ja työtelijäs ihminen. Aina hänen tuvassaan kangaspuut helskyivät tai rukki surisi. Vaan jos rukki rupesi juonimaan, eikä tehnyt kunnolla tehtäväänsä tai katkeilivat kankaanloimet "suotta aikojaan", saattoi pienessä tuvassa nousta sellainen meteli, että ohikulkijat luulivat siellä vähintäin kymmenen ihmisen riitelevän. —
Miina pani torumalla rukin tottelemaan, tai jos se ei siitä huolinut, kävi sille niinkuin pahoille lapsille, — se sai vitsaa ja työnnettiin nurkkaan häpeämään. —
Ja useimmissa tapauksissa kuului se auttaneen…
Samoin kävi kankaanlointenkin. Kun Miina oli niitä muutaman kerran oikein perinpohjaisesti liisteröinyt ja ne yhä sittenkin "ilkisivät katketa", — ei siinä enään auttanut muu kuin se äärimmäinen keino.
"No herkesivätkö ne sillä katkeamasta?" kysyivät muut kankurit.
"Ka herkesivät! — Vaan kun et usko kuitenkaan, niin mitäs sitä tulet kysymäänkään… Koeta!" —
Mutta kukaan ei arvannut koettaa.
Miinalla oli tapana iltasin, kun tupa oli lämmitetty ja pelti pantu kiinni, lähteä sukanneuleineen vähäksi aikaa kylään "häkää pakoon."
Kerran häntä tällöin pyydettiin naapurissa sekoittamaan tulella olevaa vellipataa, johon Miina tietysti mielellään suostui, mutta kun puut sattuivat olemaan tuoreita, paloivat hitaasti ja iso vellipata ei pitkään aikaan näyttänyt kiehumisen oireitakaan, suuttui hän ankarasti.
"Ennenhän mie keitän vaikka tervaa, ennenkuin tällaista velliä…" intosi hän.
"Kotona se on puoleen tuntiin keitetty ja syötykin!" —
Ja suuttuneena, puoliääneen itseksensä puhellen lähti hän kotiin heti kun joku talon ihmisistä ennätti kapustan varteen tarttua.
Itsellään oli Miinalla aina kuivia puita.
Milloin olivat ne loppumassa, piti hän talkoon ja silloin kyläläiset toivat kuormansa, kuka halkoja, kuka pitkiä rankoja hänen tuohikattoisen katoksensa täytteeksi. Ja kun nekin joilla ei ollut hevosta, eikä metsää, halusivat päästä osallisiksi hänen talkookestityksestään, niin pistäysivät ne sinne kirves kainalossa ja pilkkoivat puut.
Sillä talkoomiehiä houkutteli muut paremmat herkut, kuin "lehtikäiset" ja "mustikkapöppörö."
Niitä varten pani Miina aina oluen, keitti lämpimät ruuat ja kahvin — ja jos sattui olemaan jouluinen aika, saattoi hänellä toisinaan olla ryypytkin.
Miinan mökki oli jotenkin etäällä naapureista.
Sentähden, häneltä joskus kysyttiin eikö pitkät syksyiset pimeät peloittaneet häntä?
Mutta eihän ne peloittaneet.
Miina oli jo vuosikymmeniä asunut yksin, — siitä lähtien kun lapset lähtivät maailmalle ja Tuomas-vainaa peitettiin kirkon multaan, — eikä vielä milloinkaan mikään muu kuin myrskynryske ollut häirinnyt hänen rauhaansa.
Kerran kuitenkin syksyn pimeimmillään ollessa, kuuli Miina eräänä iltana ryskytystä ja melua ulkoa. Nopeasti työnsi hän silloin rukkinsa syrjään, sytytti pitkän päreen ja kiirehti porstuan ovelle katsomaan. Vaan eihän siellä mitään näkynyt.
Nurkan takaa kuului vaan rumaa ääntä ja uikutusta, jonka helposti tunsi ihmisääneksi.
Ja silloin Miina suuttui.
Pitkä päre loppui paljon ennemmin kuin se tulinen saarna, jonka hän pimeässä ilkkujille antoi…
"Vaikka teidän nenänne olisi sata syltä pitkä, niin kyllä mie sen niistän…" huusi hän niin että musta yö raikui.
Ilvehtijät olivat erehtyneet laskuissaan, eikä sen perästä kuultu, että kukaan olisi käynyt vanhaa Miinaa peloittelemassa.
Mutta Miina itse meni seuraavana aamuna sisarensa pojan luokse, — joka oli hyvä pyssymies, — ja pyysi häntä tulemaan pyssyineen illaksi kotiinsa — siltä varalta että rauhanhäiritsijät palaisivat.
"Enhän minä tok' uskalla ihmisiä ampua…" esteli sisaren poika.
Eikä Miina sitä vaatinutkaan.
"Lataa sie, kyl' mie lasken!" sanoi hän kuohuen
"Ettenkö mie niille häijyille näytä —? Näytän!" —
"Häijy" oli hänen voimasanansa, eikä sitä kukaan osannut lausua sellaisella painolla kuin hän.
Ajan viitake alkoi viimein pystyä Miinaankin, lannistaen vähitellen sitkeän voiman ja työtarmon. Kangaspuille ei hän silloin enään kyennyt eikä hienoimpien lankojenkaan tekoon.
Mutta niinkauvan, kun hän jaksoi istua, sai rohdin kuontalokin kulkea hänen koukistuneitten sormiensa läpi rullalle ja sitä tietä ne menivät pappilan ruustinnan karvamattolangatkin. —
Pahemmin ei voinut kukaan loukata Miinaa, kun puhumalla hänelle vaivaishoidon avusta. —
"Häpeäisit!" sanoi hän vihaisesti.
"Ota itse, jos haluat, — mie ennen vaikka kuolen…"
Ja niin kai hän olisi tehnytkin, säästöjensä loputtua, jos ei tyttärensä olisi saanut häntä houkutelluksi luokseen, nähdessään että vanhuksen oli mahdoton tulla toimeen yksinäisessä tupasessaan.
Mutta ei hän sieltä sittenkään aivan mielisuosiolla lähtenyt. —
Pettymyksiä.
Kaarlo heitti pallon huimaavan korkealle ilmaan.
Suuren lapsijoukon käsivarret kohosivat kuin jännitetyt jouset, ne tempoilivat ja värähtelivät malttamattomuudesta sillä itsekukin oli mielestään juuri se, jonka käsiin pallon oli määrä pudota… Ja huudot: minä, minä, minä, raikuivat kilvan puutarhan nurmikolla!
Pojat, jotka luonto on varustanut vahvemmilla käsivarsilla, rynnistivät etualalle, työntäen kilpailussa heikommat tytöt syrjään. Mutta yksi niistä — pienin ehkä — vilkas ja vikkelä kuin orava, pujottausi vikkelästi joukon läpi, ennätti edelle ja ojensi itsepäisesti pienet, valkoisen pitsin verhoamat käsivartensa ylös, kohti putoavaa palloa, joka kiisi kuin nuoli suoraan ja empimättä pieniin, pehmoisiin tytön käsiin.
"Minä!" kajahti riemuhuuto lapsen suusta ja ylpeänä voitostaan keikautti hän valkohiuksista päätänsä.
Pojat katselivat vähän nyrpeissään sivu suun mennyttä voittoa ja sieltä täältä kuului ääniä, jotka sanoivat:
"Eihän se Elli olisi voittanut, jos —"
"Eikähän se Elli oikeastaan olisi saanut —" mutta lauseitten loppuosat haipuivat jostakin syystä niin hiljaisiksi että ainoastaan vierustoveri saattoi kuulla ne.
Vaan kun Ellin suurien silmien voitonriemu kävi aivan sietämättömäksi, sanoi suurin pojista kuuluvammalla äänellä: "Eikä tämä peli oikeastaan tytöille ollutkaan!"
Kun pallopeli alkoi ikävystyttää, heittäytyivät tytöt piiritanssiin pihamaalle ja pojat lähtivät kiipeilemään leveitä tikapuita ylös rakennuksen katolle.
"Hei vaan, kuinka kauvas täällä näkee!" huusi kehoittavasti se, joka ensinnä perille ehti ja sen kuultuaan nekin jotka vielä tikapuitten juurella seisoivat kapusivat kilvassa ylös. "Ai ihmettä!" kuului reippaasti ylhäältä.
"Kuinka kaunista!" — "Kuinka hauskaa!" — "Melkein päätä pyörryttää!" Pääskysparven lailla viserteli poikalauma räystäällä ja uteliaina, ihaillen korottivat tytöt kaulojansa, silmääräpäyttämättä seuraten toverien liikkeitä.
"Kiivetkäämme mekin sinne! Yks', kaks',kolme!" huudahti Elli ja silmänräpäyksessä oli hän jo puolitiessä portailla.
"Ei, ei Elli!" huusivat silloin isä, äiti ja kaikki muut aikaihmiset verannalta, kauhistunein liikkein vaatien yltiöpäätä heti laskeutumaan alas. Mutta yritteliä vitkasteli… Siitäkin — puolitiestä — näki hän jo laajenneen, loistavan maiseman, joka tältä korkeammalta asteelta katsottuna näytti tuhat kertaa ihmeellisemmältä, viehättävämmältä, kun esimerkiksi verannan kaidepuun takaa, taikkapa kellarin katoltakin, — mihinkä joskus luvallakin oli saanut kiivetä.
"Tule alas! Kuuletko, hetipaikalla alas, sinä pahankurinen lapsi!" Ja pahankurinen lapsi totteli, tullen alas vaikka verkkaan ja nyrpeän näköisenä.
"Miks'en minä saa mennä sinne, yhtähyvin kun pojatkin?" nurkui hän.
"Siksi että se ei sovi tytöille — muista se!" —
Elli painui verannan alimmalle rappuselle istumaan. Äsken niin iloinen, toiminnanhaluinen lapsensielu oli sumennettu ja sulkeutuneena mietti se arvoitusta: miksi en minä yhtähyvin kun pojatkin…
* * * * *
"Se on siis päätetty", sanoi isä tyytyväisesti. "Ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että menestyt lääkäriurallasi Kaarloseni! — Mutta entäs Esko? On jo aika sinunkin vakiintua siitä, miksi aijot maailmassa."
"Siitä olen jo kauvan ollut selvillä, isä. Kun poikasena kerran tein huvihuoneen piirustukset, sanoit sinä että näyttää siltä kun Eskolla olisi tulevaisuutta tällä alalla ja sitä minulla varmasti onkin! Saat uskoa, isä, että minä kerran vien arkkitehtuuriamme loistavan askeleen eteenpäin."
Isä hymyili. "Hyvä, olen siis selvillä ja tyytyväinen lasteni tulevaisuudesta."
"Mutta minuthan sinä aivan syrjäytät, isä", muistutti Elli "vai eikö sinua ollenkaan huvita tietää miksiminäaijon?
"Ah sinä! Noo — sinusta kaiketi tulee kunnianarvoisa pikku rouva, kunhan ennättää — ellet juuri vanhaksi piiaksi aijo", nauroi isä.
Ellin raikkaat kasvot peittyivät synkkiin pilviin ja silmissään loukattu ihmisarvo salamoi…
"Niin, tuomari Arvolahan on sinuun pahoin pikeytynyt. Ja, luullakseni, on hänen kainalossaan tulevaisuutesi turvattu", täydensi Kaarlo.
"Oi, kuinka te olette ilkeitä!" huudahti Elli. "Sekö se siis on tyttöjen päämäärä ja siihenkö heillä vaan on lupa pyrkiä? 'Tulevaisuus turvattu'… on se sekin yks' rääsyinen sana! Ikäänkuin meillä ei olisi oikeutta, niinhyvin kuin velvollisuuttakin, itse, omintakeisesti turvata tulevaisuuttamme!"
"Sillä tavallahan se asia kuitenkin tavallisesti tässä Jumalan luomassa maailmassa menee —"
"Tässä miesten muokkaamassa maailmassa — niin olemme epäilemättä lähempänä totuutta. Vai luuletteko, uskallatteko luulla Jumalasta jotain niin alhaista, äärimmäisen ilkeämielistä, ettähänolisi sysännyt naisen siihen alennustilaan, missä tämä vuosituhansia on saanut värjötellä?"
"Elli, Elli — elä pidä noin suurta suuta. Ehkäpä ne vuosituhannet juuri kumoavat väitteesi —"
"Mahdollisesti, jos naisasia olisi vieläkin siinä pisteessä, missä se Aabrahamin aikoina oli — mutta Jumalan kiitos, ne samaiset vuostuhannet ovat kuitenkin olleet kehityksen, vapautuksen aikoja ja kieltämättä me olemme matkalla oikeutta, täydellistä tasa-arvoa kohden, olkoonpa tämä matkamme viimeinen virstapylväs vielä kuinka kaukana tahansa."
"Sinä olet oikea naisasian agitaattori, Elli!" pisti Kaarlo väliin, hymyillen ainaista ylimielistä hymyänsä.
"Minulla on kunnia olla! Mutta elä sinä yhtään tuolla tavalla hymyile… Kuuleppas, se aika on onneksi mennyt, jolloin naisasiallevoitiin vaan hymyilläja etäällä, etäällä — vaikka tulevassa — on sekin, jolloin sille enäänvaan tarvitaan hymyillä. Nyt on toiminnan, työn ja taistelun aika!"
"Kiitä Luojaa, lapseni, että elät ajassa, joka sallii sinun nauttia työsi hedelmiä", lausui äiti. "Minun nuoruudessani saimme tyytyä — ah emmehän kaikkea uskaltaneet uneksiakaan — mitä te nyt saatte todellisuudessa omistaa ja nauttia…"
"Ja kuitenkaan, äiti, ei vielä meilläkään ole läheskään kaikkea, mitä pitäisi olla! — No niin, isä, minä olen päättänyt lukea lääkäriksi kuten Kaarlokin." —
"Vaipäättänyt? Sehän kuuluu erittäin juhlalliselta… Mutta minulta ei totisesti riitä rahoja siihen, — saan luvan ilmoittaa."
"Vai niin, isä rukka! Olet siis ikuisessa kiitollisuuden velassa kohtalolle, joka salli kolmannen lapsesi syntyä tytöksi, säästääkseen kukkaroasi ja estääkseen sen julmuuden tapahtumasta, mikä olisi ollut välttämätön, jos se kolmaskin olisi ollut poika!"
Isä näytti harmistuneelta, eikä löytänyt pitkään aikaan sanoja vastineeksi.
"Et sinä toki henno särkeä Ellin tulevaisuutta", sanoi viimein äiti pyytävän hellästi niinkuin ainakin.
"Te naiset olette niin hiton itsepäisiä toisinaan…"
"Ei isä, kyllä sinulta pitää riittää rahoja Ellillekin, Kaarlon ja minun on elettävä sitä myöten. Muuten minäkin olen aivan onneton", lämpeni Esko. "Sehän olisi muuten samaa, kuin jos riistettäisiin Elliltä vaatteet meille pojille — ja hän työnnettäisiin alastomana pakkaseen! Se ei saa tapahtua, isä!" —
"Voi tuota Eskoa, sehän on itse olennoitu oikeus ja hyvyys!" riemuitsi Elli. — "Enkös olekin aina sanonut, että Esko se on, joka meidän kotimme piirissä edustaa tulevaisuuden herttaista, ylevää, täydellistynyttä miestä. Tuollaisesta veljestä kannattaa ylpeilläkin!"
Mutta isä vääntelihe nyrpeänä tuolissaan. Hän muistutti suurta mehiläistä, joka on lentänyt kärpäspaperille ja koettaa turhaan irroittautua siitä…