Vangittuaan Braunin ja annettuaan nylkeä häneltä nahan Sakowicz heti asettui yhteyteen eversti Hamiltonin, ruotsalaisten palveluksessa olevan englantilaisen, kanssa, joka oli päällikkönä Poniewiezessä, ja he päättivät yhteisvoimin hyökätä miekankantaja Billewiczin joukon kimppuun.
Babinicz oli tällöin kadonnut jonnekin metsien kätköihin eikä hänestä oltu moneen päivään kuultu mitään. Muuten ei Sakowicz puolestaan olisi vähääkään välittänyt, vaikka hän olisi ollut lähelläkin, sillä huolimatta eräänlaisesta pelosta, jota hän tunsi Babiniczia kohtaan, hän oli nyt valmis vaikkapa menettämään henkensä, kunhan vain sai kostaa. Anusian paosta saakka hän oli ollut raivoissaan. Pettyneet laskelmat ja loukattu itserakkaus saivat hänet pois tasapainosta, mutta myöskin hänen sydämensä kärsi. Alussa hän oli tahtonut ottaa Anusian vaimokseen vain sen omaisuuden takia, jonka tämän ensimmäinen sulhanen oli tälle testamentissaan määrännyt, mutta sitten hän oli häneen silmittömästi rakastunut sillä tavalla kuin hänenkaltaisensa mies voi. Asiat menivät niin pitkälle, että hän, joka ei pelännyt koko maailmassa ketään muuta kuin Boguslawia, hän, jonka katsekin jo sai ihmiset pelosta kalpenemaan, katsoi kuin koira tuon tytön silmiin, totteli häntä, alistui hänen oikkuihinsa, täytti kaikki hänen toivomuksensa, koetti arvata hänen ajatuksensa.
Tyttö oli käyttänyt vaikutusvaltaansa, pannut hänen päänsä pyörälle sanoillaan ja katseillaan, antanut hänen palvella kuin orja ja lopuksi pettänyt hänet.
Sakowicz oli sitä lajia ihmisiä, joiden mielestä vain se on hyvää, mistä heille on etua, mutta kaikki se on pahaa, mikä heitä vahingoittaa. Hänen silmissään oli Anusia tehnyt hirveän rikoksen ja ansaitsi mitä kovimman rangaistuksen. Jos tämä olisi sattunut jollekin muulle, olisi herra staarosta vain nauranut ja laskenut leikkiä, mutta kun se oli kohdistunut häneen itseensä, niin hän karjui kuin haavoitettu peto ja ajatteli vain kostoa. Hän tahtoi saada syyllisen käsiinsä elävänä tai kuolleena. Mieluummin hän olisi tahtonut hänet haltuunsa elävänä voidakseen kostaa sotilaan tavalla, mutta jos kuolema kohtaisi tytön heti, niin samapa se, kunhan vain ei kukaan muu häntä saisi.
Päästäkseen varmemmin tarkoituksensa perille hän lähetti miekankantajan luo lahjotun miehen, joka toi kirjeen muka Babiniczilta. Tässä valekirjeessä Babinicz ilmoitti tulevansa viikon sisällä Wolmontowicziin.
Miekankantaja meni ansaan, ja luottaen Babiniczin vastustamattomaan voimaan hän ei edes salannut kirjeen sisällystä. Hän leiriytyi vakavasti Wolmontowicziin, ja levittämällä uutista hän sai sinne tulemaan melkein koko Laudan väestön. Metsistä tulivat viimeisetkin pakolaiset osaksi senkin vuoksi, että syksy oli jo loppumassa ja pakkaset olivat alkaneet, osaksi uteliaina näkemään kuuluisan soturin.
Samaan aikaan lähestyi Poniewiezesta päin Hamilton ja KiejdanystaSakowicz.
Viimeksimainittu ei kuitenkaan aavistanutkaan, että hänen jäljessään hiipi kuin susi muuan kolmas, joka tosin ei ollut saanut mitään kutsua, mutta jolla, oli tapana ilmestyä sinne, missä häntä vähimmän osattiin odottaa.
Kmicicillä ei ollut aavistustakaan siitä, että Oleńka oli Billewiczin vapaajoukossa. Taurogissa, jonka hän oli hävittänyt tulella ja miekalla, hän oli saanut tietää, että Oleńka oli paennut neiti Borzobohatan kanssa, mutta hän otaksui heidän menneen Bialowiezen korpeen, jossa oli turvassa rouva Skrzetuski ja paljon muita aatelisnaisia. Tähän otaksumaan oli sitä enemmän aihetta, kun hän tiesi, että vanha miekankantaja oli aikonut viedä tytön turvaan juuri noihin läpipääsemättömiin metsiin.
Herra Andrzejta harmitti aika lailla, kun hän ei löytänyt Oleńkaa Taurogista, mutta toiselta puolen häntä lohdutti se, että tyttö oli päässyt Sakowiczin käsistä ja oli sodan loppuun saakka turvallisessa paikassa.
Koska hän ei nyt voinut lähteä Oleńkan jäljessä tuonne salolle, niin hän päätti ahdistaa vihollista Samogitiassa siihen asti kunnes saisi sen kokonaan karkoitetuksi. Onni seurasikin häntä. Puolentoista kuukauden aikana hän sai voiton toisensa jälkeen, ja aseellista väkeä tulvi hänen johdettavakseen niin runsaasti, että tataarilaisjoukko pian oli vain neljäsosa hänen koko sotavoimastaan. Viimein hän oli karkoittanut viholliset koko läntisestä Samogitiasta, ja kun hän kuuli Sakowiczista, jonka kanssa hänellä oli selvittämättömiä asioita, hän suuntasi kulkunsa vanhoille tutuille seuduille ajaakseen häntä takaa. Näin lähestyivät molemmat Wolmontowiczia. Miekankantaja, joka aikaisemmin oli ollut kauempana, oli nyt jo viikon ajan ollut joukkoineen siellä, eikä hänen mieleensäkään noussut ajatus, että niin peloittavia vieraita oli tulossa.
Eräänä iltana ilmoitti kaksi Butrym-nimistä nuorukaista, jotka olivat paimentamassa karjaa Wolmontowiczin läheisyydessä, jonkin sotajoukon ilmestyneen näkyviin metsästä ja lähestyvän etelän puolelta. Miekankantaja oli liian vanha ja kokenut soturi ollakseen ryhtymättä mihinkään varokeinoihin. Osan jalkaväestään, joka jo oli saanut pyssyjä, hän sijoitti äsken rakennettuihin taloihin, ja osan kylän reunaan. Itse hän ratsuväen kanssa asettui hiukan taemmaksi laajalle kedolle, joka yhdeltä puolen rajoittui jokeen. Miekankantaja teki näin etupäässä saadakseen kiitosta Babiniczilta, joka varmaankin ymmärsi antaa arvon järkeville toimenpiteille. Mutta hänen asemansa oli todellakin luja. Kylää, jonka Kmicic aikoinaan oli polttanut kostaakseen toveriensa surman, oli alettu vähitellen taas rakentaa. Mutta väliin oli tullut ruotsalaisten sota ja keskeyttänyt työn, minkä vuoksi tiellä oli hirsi- ja lautakasoja. Aitojen vierellä niitä oli niin suuret pinot, että harjaantumatonkin jalkaväki saattoi niiden takana kauan pitää puoliaan.
Joka tapauksessa ne olivat ratsuväelle hyvänä turvana ensimmäistä hyökkäystä vastaan. Näyttääkseen Babiniczille sotataitoaan miekankantaja lähetti pienen tiedustelujoukonkin.
Mutta miten suuri olikaan hänen hämmästyksensä ja alussa myös pelästyksensä, kun hän kuuli kaukaa metsän reunasta laukauksia ja sitten näki tiedustelujoukkonsa ajavan täyttä laukkaa takaisin suuri vihollisjoukko kintereillään!
Miekankantaja riensi heti jalkaväen luo antamaan lopullisia määräyksiä. Sillävälin alkoi metsästä tulla esille yhä suurempia vihollisjoukkoja, ja niinkuin heinäsirkkaparvi ne lähestyivät Wolmontowiczia. Niiden aseet välkkyivät laskevan auringon valossa. Metsä oli aivan lähellä kylää, ja kohta metsästä tultuaan viholliset lähtivät ratsastamaan täyttä laukkaa päästäkseen suoraan kylään sisälle. Mutta äkkiä jalkaväen muskettituli pysähdytti heidät. Ensimmäiset rivit peräytyivät melkoisessa epäjärjestyksessä, ja vain muutamat pääsivät aivan hirsikasojen luo.
Miekankantaja oli ennättänyt täydelleen tyyntyä. Hän riensi ratsuväen luo ja käski jokaisen, jolla oli pistoli tai pyssy, mennä auttamaan jalkaväkeä. Vihollinen oli ilmeisesti myös musketeilla varustettu, sillä se alkoi heti ampua sangen kiivaasti, vaikkakin epäsäännöllisesti.
Molemmilla puolin ammuttiin siis milloin kiivaammin, milloin laimeammin. Vinkuen lensivät luodit aina ratsuväen luokse asti, sattuivat taloihin, aitoihin ja hirsikasoihin. Wolmontowicz alkoi peittyä savuun, ja ruudin haju täytti tien.
Anusia siis sai nähdä, mitä oli toivonut, nimittäin taistelun.
Miekankantajan käskystä olivat molemmat neidit jo taistelun alkaessa nousseet ratsujensa selkään siltä varalta, että vihollisten lukumäärän ollessa kovin suuri he voisivat paeta muun joukon mukana. Heidän paikkansa oli ratsumiesten viimeisessä rivissä. Mutta vaikka Anusialla oli pikku sapelinsa vyöllään, niin hän kohta menetti rohkeutensa. Hän, joka niin hyvin selviytyi upseereista rauhan aikana, menetti kokonaan tarmonsa, kun näki edessään Bellonan poikia taistelukentällä. Luotien vinkuna ja kalahtelu peloitti häntä. Sekamelska, lähettien kiireinen liikkuminen, muskettien pauke ja haavoittuneitten vaikertelu olivat saattaa hänet tainnoksiin, ja ruudin haju tukahdutti häntä. Hän tunsi itsensä aivan raukeaksi, kasvot kalpenivat, ja hän alkoi uikuttaa kuin pieni lapsi. Viimein täytyi yhden upseereista, nuoren herra Oleczan, ottaa hänet syliinsä. Hän puristi tyttöä rintaansa vastaan lujemmin kuin oli tarpeellista ja olisi mielellään pidellyt häntä vaikkapa tuomiopäivään asti.
Mutta ympärillä olevat sotamiehet alkoivat nauraa.
— Hamesankari! — huusivat useat äänet. — Menkää vahtimaan kanoja ja kynimään höyheniä!
Toiset taas huusivat:
— Herra Olecza! Olette saanut kilven käsivarrellenne, mutta sen läpi tunkeutuvat Cupidon nuolet varsin helposti!
Ja sotamiehet tulivat oikein hyvälle tuulelle.
Monet kuitenkin katselivat mieluummin Oleńkaa, joka esiintyi aivan toisella tavalla. Alussa oli hänkin kalvennut, painanut päänsä alas ja sulkenut silmänsä, kun muutamia luoteja oli pudonnut lähelle häntä. Mutta sitten oli sotilasveri hänessä päässyt voitolle, hänen poskensa alkoivat punoittaa, hän nosti päänsä pystyyn ja katseli pelkäämättä eteensä. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin hän olisi nauttinut ruudin hajusta. Kun savupilvet aidan luona sakenivat ja estivät näkemästä taistelun kulkua, niin rohkea tyttö ratsasti upseerien mukana eteenpäin ollenkaan ajattelematta vaaraa.
Ratsuväen riveistä kuului ihailevaa äänten sorinaa:
— Kas siinä on sotilasverta! Siinä olisi soturin vaimo!
— Vivat neiti Billewicz!
— Kunnostautukaamme, hyvät herrat! Se maksaa vaivan, kun tuollaiset silmät ovat katselemassa!
— Eivät amatsonitkaan olleet näin urhoollisia muskettitulessa! — huudahti muuan nuori upseeri unohtaen innoissaan, että amatsonit elivät ennen ruudin keksimistä.
— Olisipa aika saada tämä jo loppumaan. Jalkaväki on suorittanut tehtävänsä hyvin ja hevoset ovat aika lailla uuvuksissa.
Vihollinen ei todellakaan saanut mitään aikaan ratsuväellään. Tavan takaa se kannusti hevosiaan ja syöksyi aidan luo, mutta muskettituli sai sen peräytymään epäjärjestyksessä. Ja niinkuin aalto vetäytyessään takaisin matalalta rannalta jättää jälkeensä simpukoita, pieniä kiviä ja kuolleita kaloja, samoin jäi joka hyökkäyksen jälkeen tielle aidan eteen joitakin hevosten ja miesten ruumiita.
Viimein hyökkäykset loppuivat. Vain yksityisiä ratsumiehiä lähestyi vähän väliä, ja he laukaisivat kylään päin pistolinsa tahi muskettinsa vetääkseen puoleensa kylässä olijain huomion. Mutta miekankantaja kiipesi tekeillä olevan talon vieressä olevalle tiilikasalle ja huomasi vihollisen takajoukkojen siirtyvän niitä peltoja ja viidakkoja kohti, jotka olivat Wolmontowiczin vasemmalla puolella.
— Ne yrittävät tuolta päin! — huudahti hän ja lähetti heti osan ratsuväkeä talojen väliin estämään puutarhoista käsin vihollisen hyökkäystä.
Puolen tunnin kuluttua oli vapaajoukon vasemmalla siivellä alkanut uusi taistelu, jossa niinikään käytettiin ampuma-aseita.
Puutarhat vaikeuttivat hyökkäystä, mutta vaikeuttivat myös puolustusta. Sitäpaitsi vihollinen oli levittäytynyt pitkäksi rintamaksi ja oli siten vähemmän alttiina luodeille.
Taistelu muuttui vähitellen yhä rajummaksi ja yhä vaivalloisemmaksi, sillä hyökkäykset aidan puolelta jatkuivat samaan aikaan.
Miekankantaja alkoi tulla levottomaksi. Hänen oikealla puolellaan oli soita ja joki, joka ei ollut kovin leveä, mutta syvä ja liejuinen, niin että sen yli ei ollut helppo mennä ainakaan nopeasti. Vain yhdessä paikassa johti karjan käyttämä polku laakealle rannalle.
Herra Tomasz alkoi yhä useammin katsahdella siihen suuntaan.
Äkkiä hän näki lehdettömien pajujen lomitse iltaruskon valossa kimaltelevia aseita ja tumman ryhmän sotamiehiä.
— Babinicz saapuu! — ajatteli hän. Mutta samassa riensi hänen luokseen herra Chrzastowski, joka oli ratsuväkieskadroonan johtaja.
— Joen luona näkyy ruotsalaista jalkaväkeä! — huusi hän kauhuissaan.
— Tämä on petosta! — huudahti herra Tomasz.
— Kautta Kristuksen haavojen! Hyökätkää eskadroonanne kanssa tuon jalkaväen kimppuun, muuten ne hyökkäävät sivulta!
— Niitä on suuri joukko! — vastasi herra Chrzastowski.
— Koettakaa pidättää niitä edes tunti, niin me pelastaudumme sillä välin metsiin!
Herra Chrzastowski riensi pois, ja kohta nähtiin hänet kedolla kahdensadan miehen etunenässä kulkemassa vihollisen jalkaväkeä vastaan, joka tämän nähtyään nopeasti asettui taisteluasentoon viidakkoon. Ratsuväki hyökkäsi, ja pajukosta vastattiin muskettitulella.
Miekankantaja ei nyt enää toivonutkaan voittoa, vaan epäili päinvastoin, saisiko edes jalkaväkensä pelastetuksi.
Hän saattoi vielä peräytyä mukanaan osa ratsuväkeä ja tytöt sekä etsiä pelastusta metsästä, mutta tuommoinen peräytyminen oli samaa kuin täydellinen tappio, sillä silloin olisi suurin osa vapaajoukosta tuhoutunut ja sen mukana myös Laudan väestö, joka oli keräytynyt Wolmontowicziin nähdäkseen Babiniczin. Koko Wolmontowicz olisi siinä tapauksessa tietysti hävitetty maan tasalle.
Ainoana toivona oli, että Chrzastowski saisi torjutuksi vihollisen jalkaväen.
Taivas oli jo pimentynyt, mutta kylässä oli aivan valoisaa, sillä aitaa lähinnä olevan talon luona oleva lastukasa oli syttynyt tuleen. Pian syttyi itse talokin palamaan, ja veripunainen loimo valaisi kylää. Tässä valossa näki miekankantaja Chrzastowskin ratsuväen palaavan kiireesti ja epäjärjestyksessä ja sen jäljessä ruotsalaisen jalkaväen rientävän kylää kohti hyökätäkseen sitä vastaan.
Silloin miekankantaja ymmärsi, että täytyi paeta ainoata vapaana olevaa tietä.
Hän kiiruhti jo ratsuväen jäännösten luo, kohotti sapelinsa ja huudahti: "Peräytykää, hyvät herrat! Mutta järjestyksessä! Järjestyksessä!" — kun äkkiä takaakin päin pamahti laukauksia ja kuului sotamiesten huutoja.
Miekankantaja ymmärsi tulleensa saarretuksi ja joutuneensa satimeen, josta ei ollut pääsyä eikä pelastusta.
Hän saattoi enää vain kaatua kunnialla. Siksi hän ratsasti ratsuväkensä eteen ja huusi:
— Kaatukaamme joka mies! Vuodattakaamme veremme uskon ja isänmaan puolesta!
Hänen jalkaväkensä muskettituli aidan luona ja kylän vasemmalla reunalla heikkeni, ja vihollisen yhä voimakkaammat huudot osoittivat voiton varmuutta.
Mutta mitä merkitsivät nuo kiivaat torven törähdykset Sakowiczin joukon keskellä ja rumpujen pärinä ruotsalaisten riveissä?
Melu kasvaa yhä ja on omituisen sekavaa, aivan kuin se ei ilmaisisikaan voittoa, vaan pelkoa.
Tuli aidan luona lakkaa yht'äkkiä. Vasemmalla olevat Sakowiczin ratsumiesjoukot kiiruhtavat suin päin valtatielle. Oikealla puolella oleva jalkaväki ei hyökkääkään eteenpäin, vaan alkaa peräytyä pajukkoon.
— Mitä tämä on? Kautta Kristuksen haavojen! Mitä tämä on? — huutaa miekankantaja.
Vastaus tulee siitä osasta metsää, josta Sakowiczin joukko oli saapunut. Nyt sieltä tulee esille miehiä, hevosia, lippuja ja sapeleita, ja ne kulkevat — ei, ne kiitävät kuin tuulispää eteenpäin. Palon punaisten liekkien valossa ne näkyvät aivan selvästi. Niitä on tuhansia! Hän vavahtelee niiden alla, ja on kuin metsästä olisi tullut esille jokin tuhatpäinen hirviö, joka nyt oli tulossa kylää kohti nielläkseen sen. Pelkoa ja kuoleman kauhistusta ne synnyttävät lähestyessään. Nyt, nyt ne jo ovat aivan lähellä, nyt ne hyökkäävät! Ne lakaisevat maahan Sakowiczin joukon.
— Voi suuri Jumala! — huutaa miekankantaja riemuiten. — Ne ovat meikäläisiä! Varmaankin se on Babinicz.
— Babinicz! — huutavat kaikki hänen miehensä.
— Babinicz! — huutavat kauhistuneet äänet Sakowiczin joukon riveistä.
Ja koko vihollisjoukko kääntyy oikealle päästäkseen jalkaväkensä luo.
Aita kaatuu rytisten hevosten työntyessä sitä vastaan. Laidunmaa täyttyy pakenevista, mutta uudet tulokkaat ovat jo heidän kimpussaan ja hakkaavat heitä armottomasti maahan. Kuuluu huutoja, valitusta ja sapelien viuhinaa. Sitten hyökätään jalkaväen kimppuun, se poljetaan jalkoihin ja hajoitetaan. Viimein koko joukko vyöryy joelle päin, katoaa pajukkoon, siirtyy toiselle rannalle. Ne ovat vielä näkyvissä, lyövät ja pistelevät yhtä mittaa. Mutta ne siirtyvät yhä edemmäksi. Vielä kerran nähdään sapelien välähtävän, sitten koko joukko katoaa viidakon taakse, pimeyteen, etäisyyteen.
Miekankantajan jalkaväki alkoi lähteä pois aidan luota ja taloista, joita ei enää tarvinnut puolustaa. Ratsuväki taas seisoi jonkin aikaa paikoillaan äänettömänä hämmästyksestä. Vasta kun palava talo rytisten sortui, kuului äkkiä jokin ääni:
— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Se oli myrskyn puuska!
— Noista vainotuista ei yksikään pääse hengissä! — lisäsi toinen.
— Hyvät herrat! — sanoi äkkiä miekankantaja.
— Miksi emme aja takaa niitä, jotka hyökkäsivät kimppuumme takaapäin?He ovat pakenemassa, mutta me voimme heidät vielä saavuttaa.
— Lyö! Iske! — huusivat monet äänet yht'aikaa. Koko ratsujoukko syöksyi vihollisten viimeisen osaston jälkeen. Wolmontowicziin jäi vain ukkoja, naisia, lapsia ja molemmat neidit.
Tulipalo sammutettiin silmänräpäyksessä, ja sitten päästettiin riemu valloilleen. Itkien ja nyyhkyttäen kohottivat naiset kätensä taivasta kohti ja huusivat kääntyen siihen suuntaan, mihin Babinicz oli mennyt:
— Jumala sinua siunatkoon, voittamaton soturi! Pelastajamme, joka olet meidät, lapsemme ja kotimme pelastanut tuhosta!
Ja vanhat Butrymit sanoivat kuin yhdestä suusta:
— Jumala sinua siunatkoon! Jumala sinua johtakoon! Ilman sinua olisiWolmontowicz jo mennyttä!
Oi, jospa he olisivat tietäneet, että se, joka nyt pelasti kylän, oli sama mies, joka kaksi vuotta sitten oli sen hävittänyt tulella ja miekalla!…
Kun tulipalo oli sammutettu, lähtivät kaikki korjaamaan haavoittuneita. Hurjistuneet pojat kuljeksivat ympäri taistelukentän kartut käsissä ja antoivat kuoliniskun ruotsalaisille ja Sakowiczin joukon rosvoille.
Oleńka ryhtyi heti johtamaan sairasten hoitoa. Toimeliaana ja tarmokkaana hän puuhasi niin kauan, kunnes jokainen haavoittunut oli saanut hoitoa ja haavansa sidotuiksi.
Sitten koko väestö hänen esimerkkiään noudattaen polvistui rukoilemaan kaatuneitten puolesta. Koko yönä ei kukaan Wolmontowiczissa ummistanut silmiään, vaan kaikki odottivat miekankantajan ja Babiniczin paluuta ja puuhasivat valmistaakseen voittajille mahdollisimman arvokkaan vastaanoton. Kaikki metsästä tuodut härät ja lampaat saivat antaa henkensä. Tulet paloivat aamuun asti.
Ainoastaan Anusia ei voinut ottaa osaa mihinkään, sillä häneltä oli vienyt kaikki voimat ensin pelko ja sitten niin suuri riemastus, että hän oli kuin suunniltaan. Oleńkan täytyi hoidella häntäkin, sillä hän itki ja nauroi vuorotellen ja heittäytyi tuon tuostakin ystävättärensä kaulaan puhellen sekavia sanoja.
— No! Kuka meidät pelasti, miekankantajan ja hänen joukkonsa ja koko Wolmontowiczin? Ketä Sakowicz pakeni? Kuka voitti sekä hänet että ruotsalaiset?… Herra Babinicz! Mitä? Minä tiesin, että hän tulisi, tiesin! Minä hänet tänne kutsuin! Oleńka! Oleńka! Minä olen onnellinen! Enkö sanonut sinulle? Häntä ei voita kukaan! Hänelle ei edes herra Czarniecki vedä vertoja! Oi Jumalani, Jumalani! Tuleeko hän tänne takaisin, sano?… Kuuletko, Oleńka? Kaukaa, kuuluu hevosten hirnuntaa…
Mutta mitään hevosten hirnuntaa ei kuulunut. Vasta aamulla kuului kavion kapsetta, huutoja ja lauluja. Miekankantaja palasi. Koko kylä täyttyi ratsumiehistä, joitten hevoset olivat vaahdossa. Ei tahtonut tulla loppua huudoista, lauluista ja kertomuksista.
Veren tahrimana, hengästyneenä, mutta iloisena miekankantaja kertoi yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli ajanut vihollisen ratsuväkiosastoa takaa kaksi penikulmaa ja tuhonnut sen viimeiseen mieheen. Hän ja koko sotajoukko samoinkuin kaikki laudalaisetkin olivat vakuutettuja, että Babinicz saattoi palata millä hetkellä tahansa.
Mutta tuli keskipäivä ja tuli iltapäivä, eikä Babiniczia kuulunutkaan.
Anusian kasvoihin oli ilmestynyt punaisia läikkiä.
— Tahtoiko hän todellakin tavata vain ruotsalaiset eikä minua? — ajatteli hän. — Tietysti hän on saanut kirjeen, koska hän tuli tänne…
Tyttö raukka ei tietänyt, että Braun ja Jur Billewicz jo olivat toisessa maailmassa eikä Babinicz ollut saanut mitään kirjettä.
Jos hän olisi sen saanut, niin hän olisi palannut kuin salamaWolmontowicziin, mutta… ei sinun tähtesi, Anusia!
Kului taas päivä. Miekankantaja ei ollut vielä menettänyt toivoaan eikä poistunut kylästä.
Anusia ei puhunut mitään.
— Hän nöyryytti minua kauheasti! Mutta sen olen ansainnut huonoudellani ja synneilläni! — ajatteli hän.
Kolmantena päivänä herra Tomasz lähetti muutamia miehiä tiedusteluretkelle.
Nämä palasivat neljäntenä päivänä tuoden sen tiedon, että Babinicz oli valloittanut Poniewiezin ja surmannut kaikki ruotsalaiset. Mihin hän senjälkeen oli mennyt, sitä ei kukaan tietänyt.
— Nyt emme häntä löydä, ennenkuin hän itse taas tulee esille! — sanoi miekankantaja.
Anusia oli tämän jälkeen kuin nokkonen. Jokainen nuori aatelismies tai upseeri, joka häntä lähestyi, poltti näppinsä.
Viidentenä päivänä hän sanoi Oleńkalle:
— Herra Wolodyjowski on aivan yhtä hyvä soturi, mutta vähemmän epäkohtelias!
— Mutta kenties, — vastasi Oleńka miettiväisenä, — kenties herraBabinicz pysyy uskollisena sille, josta hän sinulle puhui.
— Pysyköön! Minusta se on aivan samantekevää…
Mutta hän ei puhunut totta, sillä hänestä se ei ollenkaan ollut samantekevää.
Sakowicz oli kärsinyt niin perinpohjaisen tappion, että hän töin tuskin pääsi vain neljän miehen seuraamana piiloon metsiin Poniewiezin läheisyydessä. Siellä hän kuljeksi talonpojan puvussa kuukausimääriä uskaltamatta tulla ihmisten ilmoille. Babinicz taas hyökkäsi Poniewieziä vastaan, tuhosi siellä olevan ruotsalaisen ratsuväen ja ajoi takaa Hamiltonia, joka ei voinut mennä Liivinmaalle, koska suuria puolalaisjoukkoja oli Szawlessa ja Birzessä, ja joka senvuoksi oli poikennut syrjään itään päin toivoen pääsevänsä Wilkomierziin. Hänellä ei juuri ollut toiveita saada joukkoansa pelastetuksi, mutta hän tahtoi kuitenkin päästä joutumasta Babiniczin kynsiin, sillä oli yleisesti tunnettua, että tämä verenhimoinen soturi turhista vaivoista päästäkseen surmasi vankinsa.
Onneton englantilainen siis pakeni kuin susilauman ahdistama hirvi, mutta Babinicz seurasi häntä koko ajan. Tämän vuoksi hän ei ollut palannut Wolmontowicziin eikä edes ottanut selkoa, mikä se joukko oli, joka hänen siellä oli onnistunut pelastaa.
Maa oli jo alkanut olla aamuisin huurteessa, ja se vaikeutti pakoa, sillä hevosten kavioitten jäljet näkyivät metsäpoluilla. Mitään laidunmaata ei löytynyt, ja hevoset kärsivät nälkää.
Ratsastajat eivät uskaltaneet pysähtyä pitkäksi aikaa kyliin peläten joutuvansa leppymättömän vihollisen käsiin.
Lopulta heidän kärsimyksensä menivät yli kaikkien rajojen. He elättivät henkeään ainoastaan lehdillä, puunkuorilla ja omilla hevosillaan, jotka kaatuivat väsymyksestä.
Viikon kuluttua he itse alkoivat pyytää everstiään ryhtymään taisteluun Babiniczin kanssa, sillä heistä oli parempi kuolla taistelussa kuin nälkään.
Hamilton noudatti heidän toivomustaan ja pysähtyi vastarintaa yrittämään Androniszkiin. Ruotsalaisten voimat olivat niin paljon pienemmät, että englantilainen ei voinut uneksiakaan voitosta. Mutta hän oli itsekin perin uupunut ja tahtoi kuolla.
Taistelu, joka alkoi Androniszkissa, päättyi Troupin läheisyydessä, missä viimeiset ruotsalaiset kaatuivat.
Hamilton kaatui sankarina puolustautuessaan muutamia tataarilaisia vastaan eräässä tienristeyksessä. Tataarilaiset tahtoivat ensin ottaa hänet elävänä, mutta suuttuivat hänen vastarinnastaan ja pistivät hänet viimein kuoliaaksi sapeleillaan.
Mutta myös Babiniczin joukko oli niin väsynyt, että se ei jaksanut lähteä lähellä olevaan Troupiin, vaan yöpyi taistelupaikalle sytytettyään nuotiot aivan vihollisten ruumiitten keskelle. Syötyään he nukkuivat sikeään uneen. Tataarilaisetkin jättivät ruumiitten ryöstämisen seuraavaan päivään.
Kmicic suostui tähän levähdykseen etenkin hevosten takia.
Mutta seuraavana aamuna hän nousi aikaisin tarkastaakseen sitkeän taistelun tuottamia vahinkoja ja jakaakseen saaliin oikeudenmukaisesti. Hän asettui kummulle samaan paikkaan, missä Hamilton oli kaatunut, ja puolalaiset ja tataarilaiset päälliköt astuivat vuorotellen hänen luokseen tekemään selkoa mieshukasta ja muista seikoista. Kmicic kuunteli niinkuin tilanomistaja kesällä kuuntelee voutinsa selostusta ja iloitsi runsaasta sadosta.
Akbah-Ulan lähestyi häntä enemmän pelätin kuin ihmisen näköisenä, sillä hänen nenänsä oli taistelussa lyöty mäsäksi, kumarsi ja antoi Kmicicille veren tahriman paperin sanoen:
— Effendi, tämmöisen kirjeen löysimme ruotsalaisten johtajalta ja annamme sen käskyn mukaisesti! Kmicic oli kerta kaikkiaan määrännyt, että kaikki kaatuneilta löydetyt paperit oli annettava hänelle heti taistelun jälkeen, koska niistä usein voi saada tietoja vihollisen aikeista.
Mutta tällä kertaa asia hänestä ei ollut kiireellinen. Hän nyökkäsi Akbah-Ulanille ja pisti paperin takkinsa sisälle. Akbahin joukkoineen hän käski heti lähteä Troupiin, jonne ne saisivat jäädä pitemmäksi aikaa lepäämään.
Sitten kulkivat kaikki rykmentit hänen ohitseen. Etunenässä kulkivat tataarilaiset, joita ei enää ollut täyttä viittäsataa miestä. Muut olivat kaatuneet alituisissa taisteluissa. Mutta jokaisella tataarilaisella oli satulaan, turkkiin ja lammasnahkalakkiin ommeltuna niin paljon ruotsalaisia riikintaalareita sekä preussilaisia taalereita ja dukaatteja, että hän maksoi painonsa kullassa. Sitäpaitsi nämä miehet olivat kokonaan toista maata kuin muut tataarilaiset, sillä heikoimmat joukosta olivat menehtyneet sodan vaivoihin, ja jäljelle oli jäänyt vain hartiakkaita miehiä, jotka olivat vahvoja kuin karhut ja kestäviä kuin rauta. Yhtämittainen harjaantuminen taisteluun oli tehnyt heidät kykeneviksi kahakassa pitämään puoliaan säännöllistä puolalaista ratsuväkeäkin vastaan, ja preussilaisia ratsumiehiä ja rakuunoita he teurastivat kuin lampaita. Taisteluissa he aina raivoisasti puolustivat toveriensa ruumiita saadakseen sitten jakaa näiden aarteet.
Nyt he kulkivat Kmicicin ohi ryhdikkäinä, viheltäen pilleillään ja heiluttaen lippujaan sekä niin hyvässä järjestyksessä, että säännöllinen sotaväki ei olisi tehnyt sitä paremmin. Heidän jälkeensä tulivat miekoilla ja musketeilla varustetut rakuunat, joukko, jonka herra Andrzej suurella työllä oli muodostanut monenlaisista vapaaehtoisista. Heidän johtajanaan oli entinen vääpeli Soroka, joka nyt oli kohonnut kapteenin arvoon. Tämä rykmentti, joka oli puettu samanlaisiin, preussilaisilta rakuunoilta ryöstettyihin pukuihin, oli muodostettu etupäässä alhaisosta, mutta Kmicic piti tämmöisistä miehistä, sillä he tottelivat sokeasti ja kestivät nurkumatta kaikki vaivat.
Kahdessa seuraavassa vapaaehtoisten rykmentissä palveli vain aatelia. Ne olivat kuumaverisiä ja levottomia miehiä, joista jonkun muun johdossa olisi tullut rosvojoukko, mutta Kmicicin rautakourissa heistä oli tullut säännöllistä sotajoukkoa muistuttava joukko. He eivät olleet niin hyviä tulessa kuin rakuunat, mutta olivat näitä etevämpiä rajuissa hyökkäyksissä, eikä heillä käsikähmässä ollut vertaistaan koko armeijassa, sillä jokainen heistä osasi miekkailla.
Näiden jäljessä tuli lopuksi noin tuhat uutta vapaaehtoista, kelpo väkeä, joka kuitenkin tarvitsi vielä paljon koulutusta kelvatakseen säännölliseen sotaan.
Kaikki nämä joukot kohottivat ohikulkiessaan eläköönhuudon ja tervehtivät Kmiciciä sapeleillaan. Tämä puolestaan tunsi riemun täyttävän sydämensä. Olihan tuo huomattava ja kelpo joukko! Paljon hän jo oli sen avulla saanut aikaan ja paljon vuodattanut vihollisen verta ja Jumalan avulla saattoi ehkä vielä muutakin toimittaa.
Hänen muinaiset rikoksensa olivat suuret, mutta hänen uudet ansionsakin olivat melkoiset. Hän oli noussut alennuksestaan ja katunut syntejään, ei luostarin kammiossa, vaan sotakentällä, ei tuhassa, vaan veressä. Hän oli puolustanut Pyhää Neitsyttä, isänmaata ja kuningasta, ja nyt hän tunsi mielensä yhä kevyemmäksi ja iloisemmaksi. Vieläpä ylpeyskin täytti hänen nuoren sydämensä, sillä eivät kaikki olisi pystyneet siihen; mihin hän.
Paljon urhoollisia aatelismiehiä ja ritareita oli Puolassa, mutta miksi yksikään heistä ei ollut tämmöisen joukon johtajana, ei edes Wolodyjowski eikä Skrzetuski? Kuka oli pelastanut Częstochowon, kuka oli pelastanut kuninkaan vuorensolassa? Kuka oli voittanut Boguslawin? Kuka ensimmäisenä oli tulella ja miekalla hävittänyt vaaliruhtinaan Preussia? Eikä nyt enää Samogitiassakaan ollut vihollisia.
Tätä kaikkea ajatellessaan Kmicic tunsi samaa kuin haukka, joka on levittänyt siipensä lentääkseen yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Ohikulkevat joukot tervehtivät häntä voimakkain huudoin, ja hän kysyi pää pystyssä itseltään: "Miten korkealle kohoankaan?" Hänen kasvonsa alkoivat hehkua, sillä tällä hetkellä hänestä tuntui, että hänestä oli tuleva hetmani. Mutta jos hänelle suotaisiin hetmanin sauva, niin sen olisi tuottanut sotakenttä, haavat, ansiot, urhoollisuus. Sitä ei nyt välkytellyt hänen silmiensä edessä mikään petturi, kuten aikoinaan oli tehnyt Radziwill, vaan sen antaisi hänen käsiinsä kiitollinen isänmaa kuninkaan tahdosta. Mutta hänen ei ollut nyt tuhlattava aikaa ajattelemalla, milloin tämä tapahtuisi, vaan taisteltava, taisteltava huomenna niinkuin hän oli taistelut eilen!
Hän siirtyi kuvitteluista taas todellisuuteen. Minne hänen oli mentäväTroupista ja missä uudessa paikassa käytävä ruotsalaisten kimppuun?
Silloin hänen mieleensä muistui kirje, jonka Akbah-Ulan oli antanut ja joka oli löydetty Hamiltonilta. Hän pisti käden povelleen, otti kirjeen, silmäsi siihen, ja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.
Kirjeen ulkosivulla oli nimittäin seuraava, ilmeisesti naisen kirjoittama osoite:
"Hänen Ylhäisyydelleen Herra Babiniczille, tataarilaisten ja vapaaehtoisten joukkojen päällikölle." — Minulle?… — sanoi herra Andrzej.
Sinetti oli murrettu, minkä vuoksi hän nopeasti avasi kirjeen, silitti sitä kädellään ja alkoi lukea.
Mutta hän ei ollut vielä päässyt loppuun, kun hänen kätensä alkoivat vavista, hänen kasvojensa ilme muuttui, ja hän huudahti:
— Ylistetty olkoon Jumalan nimi! Laupias Luoja! Palkinto tulee minulleSinun käsistäsi!
Hän syleili molemmin käsin kummulla olevaa ristiä ja painoi päänsä sitä vastaan. Muulla tavoin hän ei tällä hetkellä osannut kiittää Jumalaa eikä löytänyt muita sanoja, sillä riemu tulvahti myrskynä hänen sydämeensä ja kohotti hänet taivaaseen asti.
Se oli Anusia Borzobohatan kirje. Ruotsalaiset olivat ottaneet sen Jur Billewicziltä, ja toisen vainajan kautta se nyt oli joutunut Kmicicin käsiin. Herra Andrzejn pään kautta lenteli tuhansia ajatuksia nopeasti kuin tataarilaisten nuolet.
Oleńka siis ei ollutkaan salolla, vaan Billewiczin joukon mukana. Ja hän, Kmicic itse, on nyt pelastanut hänet ja samalla tuon Wolmontowiczin, jonka hän muinoin toveriensa tähden oli polttanut. Ilmeisesti oli Jumala johdattanut hänen askeleitaan, jotta hän saisi samalla kertaa hyvittää kaikki sekä Oleńkaa että laudalaisia kohtaan tekemänsä vääryydet, Hänen syntinsä olivat nyt poispyyhityt. Saattoiko Oleńka nyt olla antamatta hänelle anteeksi ja samoin tuo harmaatakkinen laudalaisten joukko? Voivatko he muuta kuin siunata häntä? Ja mitä sanoo armas tyttö saadessaan tietää, että se Babinicz, joka oli voittanut Radziwillin, joka vyötäisiään myöten oli kahlannut saksalaisten ja ruotsalaisten veressä, joka oli karkoittanut vihollisen Samogitiasta, oli hän, tuo petturina pidetty Kmicic, joka ei enää ollut rikollinen ja turvattomaksi julistettu kavaltaja, vaan uskon, kuninkaan ja isänmaan puolustaja!
Jo Samogitian rajan yli tultuaan oli Kmicic tuntenut halua kuuluttaa kaikille, kuka tuo mainehikas Babinicz oli, ja hän oli jättänyt sen tekemättä vain pelosta, että pelkkä hänen todellisen nimensä kaiku jo vieroittaisi kaikki hänestä, saisi kaikki häntä epäilemään ja kieltämään häneltä apunsa ja luottamuksensa. Tuskin kahtakaan vuotta oli vielä kulunut siitä, kun hän Radziwillin houkuttelemana oli tuhonnut ne joukot, jotka eivät olleet tahtoneet yhdessä Radziwillin kanssa nousta kuningasta ja isänmaata vastaan. Vielä kaksi vuotta sitten hän oli ollut suuren petturin oikeana kätenä!
Mutta nyt oli kaikki muuttunut! Nyt, niin monen voiton jälkeen ja semmoiseen kunniaan kohonneena hänellä oli oikeus astua tytön eteen ja sanoa: "Minä olen Kmicic, mutta sinun pelastajasi!" Hänellä oli oikeus huutaa yli koko Samogitian: "Minä olen Kmicic, mutta sinun pelastajasi!"
Eikä Wolmontowicz ollut kaukana! Viikon oli Babinicz ajanut takaa Hamiltonia, ja ennen viikonkaan kulumista olisi Kmicic Oleńkan jalkain juuressa.
Herra Andrzej nousi liikutuksesta kalpeana ja silmät säihkyvinä ja huudahti ratsupalvelijalleen:
— Tuo hevoseni! Pian! Pian!
Palvelija toi Kmicicin ratsun ja kiiruhti pitelemään jalustinta, mutta pysähtyi äkkiä ja huudahti:
— Teidän armonne! Joitakin outoja miehiä on tulossa luoksemme Troupista päin herra Sorokan kanssa, ja he ratsastavat ravia!
— Vähätpä heistä! vastasi Kmicic.
Molemmat ratsastajat olivat tällä välin saapuneet muutaman askelen päähän, ja toinen heistä lähti yhdessä Sorokan kanssa nelistämään eteenpäin, tuli Kmicicin eteen ja nosti ilveksennahkaista lakkiaan, niin että hänen tulipunainen tukkansa näkyi.
— Huomaan olevani herra Babiniczin edessä! — sanoi hän. — Olen iloinen, että minun onnistui tavata teidät.
— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua? — kysyi Kmicic kärsimättömästi.
— Olen Wierszull, entinen ruhtinas Jeremi Wisniowieckin tataarilaisjoukon ratsumestari. Olen tullut kotiseuduilleni värväämään sotaväkeä uutta sotaa varten ja sitäpaitsi tuon teille kirjeen suurhetmani Sapiehalta.
— Uutta sotaa varten? — kysyi Kmicic rypistäen kulmiaan. — Mitä te puhutte?
— Sen selvittää teille tuo kirje paremmin kuin minä, — sanoi Wierszull antaen hetmanin kirjeen.
Kuumeisesti Kmicic mursi sinetin. Sapiehan kirje oli näin kuuluva:
"Rakas herra Babinicz! Uusi vedenpaisumus isänmaan yli! Ruotsalainen on tehnyt liiton Rakóczyn kanssa, ja Puolan jako on päätetty asia. Kahdeksankymmentätuhatta unkarilaista, siebenbürgiläistä, valakialaista ja kasakkaa voi millä hetkellä tahansa tulla eteläisen rajan yli. Ja koska tässä äärimmäisessä vaarassa meidän on ponnisteltava kaikki voimamme jättääksemme edes kunniakkaan nimen kansallemme tuleviin aikoihin, käsken täten Teitä hetkeäkään viivyttelemättä pitkiä päivämatkoja tehden kiiruhtamaan suoraan etelään yhtyäksenne meihin. Tapaatte meidät Brzesissä, josta viipymättä saatte jatkaa matkaa eteenpäin. Sanalla sanoen:periculum in mora! Ruhtinas Boguslawin on onnistunut päästä vapaaksi vankeudesta, mutta herra Gosiewski pitää tarkoin silmällä Preussia ja Samogitiaa. Vielä kerran huomauttaen Teille, että on kiiruhdettava, luotan siihen, että rakkaus onnettomaan isänmaahan on oleva parhain kannustimenne."
Lopetettuaan lukemisen Kmicic antoi kirjeen pudota maahan ja alkoi käsin pyyhkiä kasvojaan, joille oli noussut kylmä hiki. Viimein hän hämmentynein katsein katsoi Wierszullia ja kysyi hiljaisella, tukahtuneella äänellä:
— Miksi herra Gosiewskin on jäätävä Samogitiaan, mutta minun riennettävä etelään?
Wierszull kohautti olkapäitään.
— Kysykää herra hetmanilta Brzesissä! Minä en voi sanoa mitään.
Äkkiä valtasi ankara vihanpuuska Kmicicin, hänen silmänsä salamoivat, hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi, ja hän huusi hurjalla äänellä:
— Mutta minä en mene sinne! Ymmärrättekö?
— Niinkö? — vastasi Wierszull. — Minun tehtävänäni oli tuoda määräys, ja muu on teidän asianne! Nöyrin palvelijanne! Olin aikonut pyytää saada viettää pari tuntia luonanne, mutta sen jälkeen, mitä kuulin, etsin mieluummin muuta seuraa.
Hän käänsi hevosensa ja ratsasti pois. Kmicic istuutui ristin juurelle ja alkoi tylsästi katsella taivaalle aivan kuin tehdäkseen havaintoja säästä. Palvelija vei hevosen pois, ja ympärillä vallitsi hiljaisuus.
Oli kaunis, kirkas aamu, puoleksi syksyinen, puoleksi talvinen. Oli aivan tyyni, mutta ristin ympärillä kasvavista koivuista putoili hiljaa kellastuneita ja pakkasen käpertämiä lehtiä maahan. Suuret varis- ja harakkaparvet lentelivät läheisyydessä, ja eräät niistä laskeutuivat kovaa ääntä pitäen maahan ristin läheisyyteen, koska tiellä ja kedolla vielä oli hautaamattomia ruotsalaisten ruumiita. Sitten Kmicic sulki silmänsä ja istui kauan aikaa liikkumatta.
Viimein hän hätkähti, rypisti kulmiaan, heräsi tylsästä tilastaan ja alkoi puhua itsekseen:
— En voi muuta! Kahden viikon kuluttua lähden, mutta en nyt. Tuli mitä tuli! En minä ole tuonut Rákóczya tänne. En voi! Liika on liikaa!… Vähänkö olen taistellut ja kärsinyt, viettänyt unettomia öitä satulassa, vuodattanut omaa ja toisten verta? Tämäkö on palkka siitä?… Jos en olisi saanut tuota kirjettä, niin olisin mennyt. Mutta molemmat kirjeet tulivat yht'aikaa aivan kuin tehdäkseen murheeni ja kärsimykseni suuremmaksi… Minä en lähde sinne, vaikka koko maailma menisi nurin! Kahdessa viikossa ei isänmaa sorru, mutta muuten näyttää Jumalan viha olevan sen päällä, eikä sitä voi ihmisvoimin pelastaa. Oi hyvä Jumala! Venäläiset, ruotsalaiset, preussilaiset, unkarilaiset siebenbürgiläiset, valakilaiset, kasakat, kaikki samalla kertaa! Kuka niitä kaikkia voi vastustaa! Oi Jumala! Mitä on edessäsi rikkonut tämä onneton isänmaa, tämä hurskas kuningas, koska olet kääntänyt heistä pois kasvosi etkä osoita laupeutta, vaan kuritat yhä kovemmin? Eikö vielä ole vuodatettu kylliksi kyyneleitä, kylliksi verta? Kansa täällä on jo unhottanut, mitä ilo on, tuuli ei täällä enää puhalla, vaan se vaikeroi, sade ei putoile, vaan itkee, mutta Sinä yhä vain kuritat ja kuritat! Armahda, Herra! Auta, Isä!… Me olemme tehneet syntiä, mutta olemmehan tehneet parannuksen!… Olemme jättäneet kotimme, nousseet ratsun selkään ja taistelemme taistelemasta päästyä! Olemme jättäneet omavaltaisuutemme ja keskinäiset kiistamme… Miksi siis et anna meille anteeksi? Miksi et meitä pelasta?
Mutta äkkiä hän kuuli omantunnon äänen. Oli kuin voimakas ääni taivaasta olisi puhunut hänelle:
— Oletteko luopuneet omavaltaisuudestanne? Entä mitä sinä, onneton, juuri tällä hetkellä teet? Sinä ylistät omia ansioitasi, mutta kun ensimmäinen koettelemus tulee, niin sinä pahankurisen hevosen tavoin vikuroit ja huudat: En lähde! Äitisi on sortumassa, uudet miekat uhkaavat puhkaista hänen rintansa, mutta sinä käännyt pois hänestä, et tahdo nostaa kättäsi hänen puolustuksekseen, tavoittelet omaa onneasi ja huudat: En lähde! Hän ojentaa verisiä käsiään, on jo kaatumassa, kuolema jo lähestyy häntä ja hän huutaa: "Lapseni, pelastakaa minut!" Mutta sinä vastaat hänelle: En lähde!… Voi teitä! Voi sellaista kansaa! Voi sellaista valtakuntaa!
Kmicicin hiukset nousivat pystyyn kauhusta, ja koko ruumis alkoi väristä kuin kuumeessa. Hän heittäytyi maahan ja voihki:
— Jeesus, älä rankaise! Jeesus, armahda! Tapahtukoon Sinun tahtosi!Minä lähden, minä lähden! Jonkin aikaa hän makasi ääneti ja nyyhkien.Kun hän viimein nousi, kuvastui hänen kasvoillaan alistuvaisuus jarauha, ja hän rukoili vielä:
— Herra, älä vihastu minun murheeni tähden, sillä olin onneni kynnyksellä! Mutta tapahtukoon Sinun tahtosi! Nyt ymmärrän, että tahdoit minua koetella ja senvuoksi panit minut ikäänkuin tienhaaraan. Vielä kerran: Tapahtukoon Sinun tahtosi! Minä en katso taakseni! Sinulle, Herra, uhraan tämän suuren murheeni, tämän kaihoni, tämän raskaan pettymykseni. Korvatkoon tämä kaikki sen, että säästin ruhtinas Boguslawia, josta isänmaa itkee. Sinä näet nyt, Herra, että viimeisen kerran tavoittelin yksityistä onneani. Se ei koskaan enää tapahdu. Minä suutelen vain vielä tätä rakasta maata ja Sinun verisiä jalkojasi… ja sitten minä lähden, minä lähden, Kristus! Ja hän lähti.
Mutta taivaan kirjasta, johon ihmisten pahat ja hyvät teot kirjoitetaan, pyyhittiin tällä hetkellä pois kaikki hänen rikoksensa, sillä hän oli nyt kokonaan uudestisyntynyt ihminen.
Ei mihinkään kirjaan ole kirjoitettu, kuinka monta taistelua Puolansotajoukko, aateli ja rahvas vielä taistelivat vihollista vastaan.Taisteltiin metsissä kedoilla, kylissä, kaupungeissa ja kauppaloissa.Taisteltiin puolalaisessa ja saksalaisessa Preussissa, Masowiassa;Suur-Puolassa, Vähässä-Puolassa, Liettuassa ja Samogitiassa.Taisteltiin levähtämättä päivät ja yöt.
Jokainen kaistale maata imi verta. Sankarien nimet, loistavat teot, suuret voitot ovat kadonneet muistista, sillä niitä ei ole kirjoitettu aikakirjoihin eikä lauluissa ylistetty. Mutta tämä jättiläisponnistus mursi vihdoin vihollisen voiman.
Ja niinkuin uljas jalopeura, joka vihollisen iskuista kaatuneena on maannut kuin kuolleena, äkkiä nousee, pudistelee majesteetillista harjaansa ja karjaisee voimakkaasti, mutta metsästäjät valtaa kauhu ja he pakenevat, samoin nyt Puola nousi peloittavassa majesteetillisuudessaan täynnä vihaa ja valmiina pitämään puoliaan koko maailmaa vastaan. Mutta sen viholliset pelästyivät ja herpaantuivat. He eivät enää ajatelleet saalista, vaan ainoastaan sitä, miten pääsisivät hengissä jalopeuran kidasta ja saapuisivat kotiinsa.
Ei auttanut, että unkarilaiset, siebenbürgiläiset, kasakat ja valakialaiset tekivät uusia liittoja. Vielä uusi myrskyn puuska tosin pyyhkäisi yli Krakovan, Varsovan ja Brzesin, mutta se murtui puolalaisten rintoja vasten ja haihtui kohta kuin usva.
Ruotsin kuningas, joka ensimmäisenä huomasi sodan turhaksi, meni Tanskaan. Petollinen vaaliruhtinas, joka kumarteli voimakkaalle, mutta oli häikäilemätön heikompia kohtaan, lankesi maahan Puolan edessä ja alkoi sotia ruotsalaisia vastaan. Rakóczyn rosvojoukot pakenivat siebenbürgiläisiin maihinsa, jotka Lubomirski hävitti tulella ja miekalla.
Mutta heidän oli ollut helpompi tunkeutua Puolaan kuin päästä sieltä rangaistuksetta pois. Heidät saavutettiin erään joen ylimenopaikassa, ja siebenbürgiläiset kreivit pyysivät polvillaan armoa Potockilta, Lubomirskilta ja Czarnieckilta.
— Me luovutamme aseemme, me maksamme korvaussumman, kunhan vain päästätte meidät menemään! — huusivat he.
Hetmanit ottivat lunnaat ja säälivät tätä ryysyistä sotajoukkoa, mutta aivan kotimaan rajalla tataarilaiset hakkasivat heidät maahan.
Rauha alkoi vähitellen palata Puolan lakeuksille. Kuningas piiritti vielä Preussin linnoituksia, ja Czarniecki aikoi hyökätä joukkoineen Tanskaan, sillä Puola ei enää voinut tyytyä vain vihollisen karkoittamiseen.
Kylät ja kaupungit nousivat uudelleen tuhasta. Kansa palasi metsistä, aurat ilmestyivät taas pelloille.
Syksyllä vuonna 1657, heti unkarilaisten sodan päätyttyä, vallitsi jo rauha useimmissa seuduissa ja maakunnissa, varsinkin Samogitiassa.
Ne laudalaiset, jotka aikoinaan lähtivät sotaan Wolodyjowskin johdolla, olivat vielä jossakin retkeilemässä, mutta heidän paluutansa odotettiin.
Sillävälin heidän kotikylissään kasvava nuoriso ja vanhukset kyntivät, kylvivät ja yhteisvoimin rakensivat taloja, jotta sotureilla palatessaan edes olisi katto päänsä päällä ja jotakin syötävää.
Oleńka oli jo jonkin aikaa asunut Wodoktyssa Anusia Borzobohatan ja miekankantajan kanssa. Herra Tomasz ei ollut kiireissään menemään Billewicziinsä, koska se oli poltettu ja koska hänestä oli hauskempi olla tyttöjen parissa kuin yksinään. Oleńkan avulla hän nyt isännöi Wodoktyssa.
Oleńka tahtoi panna Wodoktyn hyvään kuntoon, sillä sen ja Mitrunyn hän aikoi lahjoittaa benediktiläisluostarille, johon hän itse uudelta vuodelta menisi nunnaksi.
Punnittuaan kaikkea, mitä hän oli kokenut, kaikkia kohtalon vaihteluja ja pettymyksiään ja surujaan., hän oli tullut siihen vakaumukseen, että juuri tämä oli Jumalan tahto. Jokin kaikkivaltias käsi tuntui työntävän häntä luostarikammiota kohti, ja oli kuin jokin ääni olisi sanonut hänelle:
— Siellä saat parhaan levon ja siellä loppuvat kaikki maalliset surut!
Hän päätti totella tuota ääntä. Kuitenkin hän tunsi sisimmässään, että hänen mielensä ei vielä kyennyt täydelleen irtautumaan maallisista, ja senvuoksi hän tahtoi valmistautua tekemällä hyviä töitä, työllä ja palavalla hurskaudella. Usein häntä kuitenkin näissä hänen pyrkimyksissään esti maailmalta kuuluva kaiku.
Niinpä esimerkiksi alettiin puhua, että tuo kuuluisa Babinicz oli Kmicic. Jotkut eivät mitenkään ottaneet sitä uskoakseen, toiset väittivät itsepintaisesti tietoa todeksi.
Oleńka ei uskonut liian hyvin hän muisti kaikki Kmicicin teot ja hänen olonsa Radziwillin palveluksessa voidakseen hetkeäkään otaksua, että hän olisi Boguslawin voittaja, niin uskollinen kuninkaan palvelija ja niin innokas isänmaan ystävä. Hänen rauhansa oli kuitenkin mennyttä, murhe ja tuska raatelivat taas hänen sydäntään.
Hän olisi etsinyt apua jouduttamalla luostariin menoaan, mutta luostarit olivat autioina. Ne nunnat, jotka eivät olleet joutuneet sotilaitten väkivallan uhriksi sodan aikana, alkoivat nyt vasta kokoontua.
Sitäpaitsi vallitsi maassa nälänhätä, ja sen, joka tahtoi saada suojaa luostarin muurien sisäpuolelta, oli tuotava mukanaan elintarpeita ei vain itselleen, vaan koko luostarille.
Oleńkakin tahtoi tuoda luostariin leipää tullessaan, olla nunnille ei vain sisar, vaan myöskin hyväntekijä.
Herra Tomasz tiesi, että hänen työnsä tulisi Jumalan hyväksi, ja työskenteli senvuoksi innokkaasti. Hän ja Oleńka kävivät yhdessä tarkastamassa tiluksia ja valvoivat syystöitä, joista sato oli keväällä saatava. Toisinaan oli heidän mukanaan myös Anusia Borzobohata, joka ei voinut sulattaa Babiniczin häntä kohtaan osoittamaa yliolkaista käytöstä ja uhkasi myös mennä luostariin sekä odotti vain Wolodyjowskin paluuta sanoakseen jäähyväiset tälle vanhalle ystävälleen. Useimmiten kuitenkin miekankantaja ja Oleńka olivat kahden noilla retkillään, sillä Anusia ei ollut huvitettu talousasioista.. Kerran he menivät Mitrunyyn, jossa parhaillaan rakennettiin latoja ja navettoja sodassa palaneitten sijalle.
Menomatkalla he poikkesivat kirkkoon, sillä oli Wolmontowiczin taistelun vuosipäivä, sen taistelun, jossa Babinicz oli heidät pelastanut kauheasta vaarasta. Koko päivä meni kaikenlaisissa puuhissa, niin että he vasta illalla pääsivät lähtemään Mitrunysta.
He olivat menomatkalla kulkeneet kirkon ohi, mutta paluumatkalla vaativat asiat heitä kulkemaan Lubiczin ja Wolmontowiczin kautta. Tuskin oli Oleńka nähnyt ensimmäiset Lubiczin savut, kun hän kääntyi poispäin ja alkoi kiireesti lukea rukouksia karkoittaakseen tuskalliset ajatuksensa. Miekankantaja ratsasti äänettömänä ja katseli ympärilleen.
Kun he jo olivat kulkeneet aidan ohi, sanoi miekankantaja:
— Oivallista maata! Lubicz on kahden Mitrunyn veroinen.
Oleńka luki edelleen rukouksiaan.
Mutta miekankantajassa ilmeisesti heräsi eloon vanha maanviljelijä, kenties myös rahanahne aatelismies, sillä vähän ajan kuluttua hän alkoi taas puhua aivan kuin itsekseen:
— Mutta oikeuden mukaan tuo kaikki on oikeastaan meidän… Entistä Billewiczien omaisuutta, meidän hikeämme ja työtämme. Tuo onneton mies on varmaankin aikoja sitten kuollut, koska hänestä ei ole mitään kuulunut, ja vaikkapa kuuluisikin, niin oikeus on meidän puolellamme.
Hän kääntyi Oleńkan puoleen:
— Mitä mieltä sinä olet?
Tyttö vastasi:
— Se on kirottu paikka. Käyköön sen miten tahansa!
— Mutta katsohan, oikeus on meidän puolellamme! Paikka oli kirottu, kun se oli huonoissa käsissä, mutta hyvissä käsissä siitä tulee siunattu. Oikeus on meidän puolellamme.
— Ei koskaan! En tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä! Isoisä määräsi sen ilman mitään ehtoja hänelle, ja ottakoot hänen sukulaisensa sen!
Näin sanoen hän hoputti hevostaan. Miekankantaja niinikään kannusti hevostaan, eivätkä he hiljentäneet vauhtia ennenkuin ulkona kedolla. Yö oli jo tullut, mutta oli aivan valoisa, sillä iso, punainen kuu oli kohonnut Wolmontowiczin metsän takaa ja valaisi koko seudun kultaisella hohteella.
— Jumala on antanut kauniin yön! — lausui miekankantaja katsellen kuun kehää.
— Kuinka Wolmontowicz hohtaakaan kirkkaana! — sanoi Oleńka.
Heidän keskustelunsa katkaisi vaunujen ratina. Vaunuja ei vielä näkynyt, sillä tie siinä paikassa oli mäkinen, mutta kohta he näkivät parin hevosia, sitten vielä parin, joka veti häkkirattaita, sekä näiden ympärillä muutamia ratsumiehiä.
— Mitähän väkeä nuo ovat? — sanoi miekankantaja.
Hän pysähdytti hevosensa, ja Oleńka pysähtyi hänen rinnalleen.
Tulijat lähestyivät ja olivat kohta heidän kohdallaan.
— Seis! — huudahti miekankantaja. — Ketä te siinä kuljetatte?
Yksi ratsumiehistä kääntyi häneen päin ja vastasi:
— Herra Kmiciciä, jonka unkarilaiset ampuivat Magierowin luona.
— Sana tuli lihaksi! — huudahti miekankantaja.
Maailma alkoi pyöriä Oleńkan silmissä, hänen sydämensä lakkasi lyömästä ja hengitys pysähtyi. Jotkin äänet hänen sisällään huusivat: "Jeesus, Maria! Se on hän." Sen jälkeen hän ei enää ollenkaan tajunnut, missä hän oli ja mitä tapahtui.
Mutta hän ei pudonnut hevosen selästä, sillä hän oli tarttunut kädellään suonenvedontapaisesti rattaitten häkin reunaan. Kun hän tuli tajuihinsa, hänen katseensa sattui mieheen, joka liikkumattomana makasi rattailla… Niin, se oli hän, Andrzej Kmicic! Hän makasi selällään rattailla. Pää oli kiedottu liinaan, mutta kuun punaisessa valossa näkyivät selvästi hänen kalpeat, rauhalliset, aivan kuin marmoriin veistetyt kasvonsa, jotka kuoleman henkäys jo oli kangistanut. Silmät olivat syvälle painuneet ja suljetut, eikä pieninkään liikahdus ilmaissut hänen olevan elossa.
— Jumalan huomaan!… — sanoi miekankantaja paljastaen päänsä.
— Seis! — huudahti Oleńka.
Ja hän kysyi hiljaisella, kuumeisella äänellä:
— Onko hän vielä elossa?
— On, mutta hän on kuolemaisillaan. Miekankantaja katsahti Kmicicin kasvoihin ja sanoi:
— Te ette ennätä viedä häntä Lubicziin.
— Hän on käskenyt meitä viemään hänet lopultakin sinne, sillä hän tahtoo kuolla siellä.
— Jumalan huomaan! Kiiruhtakaa!
— Hyvästi!
Rattaat lähtivät liikkeelle, ja miekankantaja ja Oleńka lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan toiseen suuntaan. He kiitivät Wolmontowiczin läpi kuin kaksi aavetta ja saapuivat Wodoktyyn vaihtamatta sanaakaan matkalla. Vasta hevosen selästä laskeutuessaan Oleńka kääntyi miekankantajan puoleen:
— Pitää lähettää hänelle pappi! — sanoi hän tukahtuneella äänellä. —Lähteköön heti joku Upitaan!
Miekankantaja riensi täyttämään hänen käskyään. Tyttö kiiruhti huoneeseensa ja polvistui Pyhän Neitsyen kuvan eteen.
Pari tuntia myöhemmin kuului kulkusten kilinää Wodoktyn portilta. Pappi oli lähdössä Lubicziin viemään Herran ehtoollista.
Oleńka oli yhä polvillaan. Hänen huulensa toistelivat litaniaa, jota luetaan kuolevien puolesta. Sitten hän löi kolmasti otsansa lattiaan ja lausui:
— Herra, laske hänelle ansioksi, että hän kuolee vihollisen käden kautta! Anna hänelle anteeksi! Armahda häntä!
Hän rukoili koko yön. Pappi viipyi Lubiczissa aamuun asti. Palatessaan hän poikkesi Wodoktyyn. Oleńka juoksi ulos häntä vastaan.
— Joko hän?… — kysyi hän voimatta sanoa enempää.
— Hän elää vielä, — vastasi pappi.
Seuraavina päivinä kiiti useita kertoja päivässä sanansaattajia Wodoktysta Lubicziin, ja jokainen niistä palasi tuoden sen tiedon, että sairas "vielä eli". Viimein yksi niistä toi sen Kiejdanysta sairaan luo haetun välskärin antaman tiedon, että sairas paranee, sillä ampumahaavat kehittyvät suotuisaan suuntaan ja ritari alkaa saada voimia.
Neiti Aleksandra antoi toimittaa kiitosmessun Upitassa, mutta siitä päivästä alkaen lakkasivat sanansaattajat kulkemasta, ja — ihmeellistä! — samalla kuin tytön sydän rauhoittui, siinä alkoi saada sijaa entinen katkeruus herra Andrzejta kohtaan. Hänen rikoksensa tulivat joka hetki tytön mieleen, ja ne olivat niin suuret, että niitä ei voinut antaa anteeksi. Vain kuolema saattoi painaa ne unhoon. Kun Kmicic taas palasi elämään, painoivat hänen rikoksensa häntä yhtä raskaina kuin ennenkin… Ja kuitenkin Oleńka joka päivä toisti uudestaan kaiken, mitä saattoi esiintuoda hänen puolustuksekseen.
Mutta niin paljon Oleńka kärsi näinä päivinä, niin paljon ristiriitaisia tunteita oli hänen sydämessään, että hänen terveytensä alkoi horjua.
Tämä huolestutti suuresti herra Tomaszta, ja eräänä iltana, kun he olivat kahdenkesken, hän kysyi tytöltä:
— Oleńka, sano minulle suoraan, mitä sinä ajattelet herra Andrzejsta!
— Jumala on todistajani, että minä en tahdo ajatella häntä! — vastasi tyttö.
— Katsohan… sinä olet mennyt heikon näköiseksi… Hm!… Kenties sinä vielä… Minä en tyrkytä mitään, mutta tahtoisin mielelläni tietää, mitä sinä oikein ajattelet… Etkö ole sitä mieltä, että isoisävainajasi tahto on täytettävä?
— Ei koskaan! — vastasi Oleńka. — Muuten isoisä jätti minulle takaportin avoimeksi… ja sitä aion käyttää uutena vuotena. Niin tulee hänenkin tahtonsa täytetyksi.
— En minäkään ollenkaan uskonut sitä, — vastasi miekankantaja, — mitä täällä jotkut ovat jutelleet, että nimittäin Babinicz ja Kmicic ovat sama henkilö. Mutta hän on joka tapauksessa Magierowin luona taistellut vihollista vastaan ja vuodattanut verta isänmaan puolesta. Se on myöhäinen parannus, mutta kuitenkin parannus!
— Nythän Boguslawkin palvelee kuningasta ja valtakuntaa, — vastasi tyttö katkerasti. — Antakoon Jumala heille kummallekin anteeksi, varsinkin sille, joka on vuodattanut vertansa… Ihmisillä on kuitenkin aina oikeus sanoa, että suurimman onnettomuuden, vaaran ja alennuksen aikana he nousivat tätä isänmaata vastaan ja palasivat sen palvelukseen vasta sitten, kun vihollinen jo oli menettänyt jalansijan ja heidän oma etunsa vaati liittymään voittajaan. Siinä on heidän rikoksensa! Nyt ei ole enää pettureita, sillä petturuudella ei voita mitään. Mutta mikä ansio se on?… Eikö se ole todistus siitä, että tuollaiset ihmiset aina ovat valmiit palvelemaan mahtavinta: Suokoon Jumala, että olisi ollut toisin, mutta sellaisia rikoksia ei sovita Magierow…
— Sinä olet oikeassa! En voi kieltää! — vastasi miekankantaja. — Se on katkera totuus, mutta totuus kuitenkin! Kaikki entiset petturit ovat siirtyneet kuninkaan puolelle.
— Kmicicin rikos on vielä hirveämpi kuin ruhtinas Boguslawin, — jatkoi Oleńka, — sillä hän tarjoutui nostamaan käden kuningasta vastaan, mitä ruhtinaskin kauhistui. Voiko sattumalta osunut luoti sovittaa sen?… Antaisin hakata itseltäni pois tämän käden, jos saisin sen tekemättömäksi… mutta se on tapahtunut, eikä sitä enää voi auttaa! Jumala on ilmeisesti antanut hänen jäädä henkiin, jotta hän voisi katua syntejään… Oi, me pettäisimme itseämme, jos tahtoisimme vakuuttaa itsellemme, että hän on kunnon mies. Ja mitä se toimittaisi? Antaako omatunto pettää itseään? Tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä on särkynyt, se ei voi tulla enää eheäksi, eikä sen pidäkään tulla. Minä iloitsen siitä, että Kmicic elää, minä tunnustan sen, sillä se osoittaa, että Jumala ei vielä tahdo kokonaan kieltää häneltä armoaan… Mutta riittää jo! Olen onnellinen, jos saan kuulla hänen sovittaneen rikoksensa, mutta mitään muuta en tahdo enkä halua, vaikka sydämeni saisi kärsiä vielä enemmän… Jumala häntä auttakoon!…
Oleńka ei voinut sanoa enää muuta, sillä hän purskahti katkeraan itkuun. Mutta ne olivat hänen viimeiset kyynelensä. Hän oli sanonut kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja sen jälkeen palasi taas rauha hänen mieleensä.