— Hyväinen aika! Tottahan te itse tunnette hyvin omat puistonne ja voitte lähteä yksin. Miksi neiti Aleksandran pitäisi vaivautua.
— Yksin en lähde! — sanoi miekankantaja päättävästi.
Boguslaw katsahti uudelleen tutkivasti häneen, istuutui mukavammin nojatuoliinsa ja koputteli kädessään olevalla kepillä saappaitaan.
— Niinkö? — sanoi hän. — Hyvä on! Siinä tapauksessa annan kaksi rykmenttiä ratsuväkeä saattamaan teitä sinne ja takaisin.
— Emme me tarvitse mitään rykmenttejä. Yksin menemme ja tulemme. Se on meidän puoltamme, ei meitä siellä vaara uhkaa.
— Vieraistani huolehtivana isäntänä minä en voi sallia, että neiti Aleksandra matkustaa ilman asestettua saattojoukkoa. Valitkaa siis itse: joko menette yksin tahi teitä seuraa vartiosto!
Miekankantaja huomasi takertuneensa omaan verkkoonsa, ja hän suuttui siitä niin, että unhottaen kaiken varovaisuuden huusi:
— Valitkaa itse, teidän korkeutenne! Joko lähdemme me kahden ilman vartiostoa tahi minä en anna rahoja!
Oleńka loi häneen rukoilevan katseen, mutta hän oli jo aivan punainen kiivastuksesta. Luonnostaan hän oli varovainen mies, jopa arkakin, ja koetti kaikesta päästä vähällä, mutta kun hänen kärsivällisyytensä loppui ja kun oli kysymyksessä Billewiczien kunnia, niin hän jonkinmoisella epätoivon rohkeudella hyppäsi vaikka kaikkein mahtavimmankin vihamiehen silmille.
Nytkin hän asetti vasemman kätensä puuskaan, puristi samalla sapeliaan ja huusi täyttä kurkkua: — Ollaanko täällä vankeja? Onko tarkoitus sortaa vapaata kansalaista? Poljetaanko perusoikeuksia?
Boguslaw nojasi hartioitaan nojatuolin selustinta vasten, katseli häntä tarkkaavaisesti, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut mitään vihastusta, vain hänen katseensa tuli hetki hetkeltä kylmemmäksi ja kävelykeppi iski tiheämmin saappaisiin. Jos miekankantaja olisi paremmin tuntenut ruhtinaan, niin hän olisi huomannut, että oli joutumassa suureen vaaraan.
Boguslawin kanssa oli suorastaan peloittavaa olla tekemisissä, sillä ei koskaan voinut tietää, millä hetkellä tämä kohtelias ritari ja itsensä hillitsemään tottunut diplomaatti muuttui julmaksi ja hillittömäksi ylimykseksi, joka yhtä julmasti kuin itämaiden yksinvaltiaat kukisti kaiken vastarinnan. Hieno sivistys, Euroopan huomattavimmissa hoveissa opittu käytöstapa, ihmisten parissa saavutettu tyyni ja hieno esiintyminen olivat kuin kauniita, suuria kukkia, joiden takana piileksi tiikeri.
Mutta miekankantaja ei sitä tietänyt, vaan huusi vihastuksensa sokaisemana edelleen:
— Älkää teeskennelkö enää, teidän korkeutenne, sillä teidät tunnetaan!… Ei Ruotsin kuningas eikä vaaliruhtinas, joita molempia te palvelette isänmaan vahingoksi, eikä teidän ruhtinasarvonne suojele teitä tuomioistuimen edessä, ja aatelin sapelit opettavat kyllä tapoja… senkin nulikka!
Boguslaw nousi, taittoi voimakkaissa käsissään keppinsä, heitti palaset miekankantajan jalkoihin ja sanoi peloittavana, käheällä äänellä:
— Tuossa ovat teidän tuomioistuimenne! Tuossa ovat teidän säätyoikeutenne!
— Törkeätä väkivaltaa! — huusi miekankantaja.
— Vaiti, kurjimus, tahi lyön sinut mäsäksi, — huusi ruhtinas.
Hän astui miekankantajaa kohti tarttuakseen tämän rinnuksiin ja paiskatakseen hänet seinää vasten. Mutta samassa Oleńka asettui heidän väliinsä.
— Mitä teidän korkeutenne tahtoo tehdä? — sanoi hän.
Ruhtinas pysähtyi.
Tyttö seisoi sieraimet laajentuneina, kasvot hehkuvina ja silmät säkenöivinä kuin vihastunut Minerva. Rinta kohoili kuin meren pinta, ja hän oli niin ihana seisoessaan siinä vihastuneena, että Boguslawin katsoessaan häntä valtasi voimakas intohimo.
Ruhtinaan viha lauhtui, hän tyyntyi ja katsoi vielä vähän aikaa Oleńkaan, hänen ilmeensä tuli lempeäksi, hän painoi pään rinnalleen ja sanoi:
— Antakaa anteeksi, taivaallinen neiti!… Sydämeni on niin täynnä murheita ja ikävyyttä, että en voi hillitä itseäni.
Sen sanottuaan hän poistui huoneesta. Oleńka väänteli käsiään, ja miekankantaja, joka oli tullut taas järkiinsä, repi tukkaansa huudahtaen:
— Minä olen turmellut kaikki, minä olen syynä sinun onnettomuuteesi!
Ruhtinas ei näyttäytynyt koko päivänä. Hän söi päivällistäkin omassa huoneessaan kahden kesken Sakowiczin kanssa. Hän oli kuohuissaan sydämen pohjaa myöten eikä kyennyt ajattelemaan niin selvästi kuin tavallisesti. Kuume jäyti häntä. Se oli alkua siihen ankaraan kuumetautiin, jonka kohtaukset häntä myöhemmin hirveästi vaivasivat. Mutta tällä kertaa hän katsoi tilansa johtuvan harvinaisen voimakkaasta rakkaudesta ja ajatteli, että hänen piti joko saada himonsa tyydytetyksi tahi kuolla.
Kerrottuaan koko keskustelunsa miekankantajan kanssa Sakowiczille hän sanoi:
— Käteni ja jalkani ovat tulessa, tulikipunoita liikkuu suonissani, suuni on kuiva. Tuhannen sarvipäätä, mitä tämä merkitsee?… Ei koskaan ennen minulle ole sattunut tällaista!…
— Teidän korkeutenne on täyteen ahdettu ennakkoluuloja aivan kuin paistettu salvokukko puuroa. Ruhtinas Puuropää!… Hahhahhah!
— Hölmö!
— Hyvä on!
— En tarvitse sukkeluuksianne!
— Ottakaa, teidän korkeutenne, luuttu ja menkää soittamaan tytön ikkunain alle. Kenties näette ikkunassa… miekankantajan nyrkin. Hyi hitto! Semmoistako on Boguslaw Radziwillin rohkeus?
— Hölmö!
— Hyvä! Huomaan, että teidän korkeutenne alkaa puhella itsekseen ja lausua itselleen totuuden päin silmiä. Rohkeammin vain, ei pidä antaa korkean arvon peloittaa itseään!
— Katsokaahan, Sakowicz, jos Kastorini heittäytyy kovin tuttavalliseksi, niin potkaisen sitä kuonoon! Teille voi kyllä käydä huonomminkin!
Sakowicz hyppäsi pystyyn yhtä raivostuneen näköisenä kuin aikaisemmin miekankantaja ja alkoi, erinomainen matkija kun oli, huutaa äänellä, joka hämmästyttävästi muistutti miekankantajan ääntä:
— Ollaanko täällä vankeja? Tahdotaan sortaa vapaata kansalaista, polkea perusoikeuksia?
— Riittää jo, — sanoi ruhtinas kuumeisesti. — Siellä suojeli tyttö omalla ruumiillaan tuota vanhaa aasia, mutta täällä ei ole ketään, joka suojelisi teitä.
— Koska hän astui esille, niin hänet olisi pitänyt ottaa!
— Sen teenkin! Mutta tässä on jotakin noituutta. Joko hän on taikonut minut tahi muuten ovat asianhaarat muodostuneet sellaisiksi, että minä suorastaan en voi hallita järkeäni… Kunpa olisitte nähnyt, miltä hän näytti suojellessaan tuota ukon rahjusta!… Mutta tehän olette tomppeli!… Katsokaa, miten käteni ovat tuliset! Rakastaa semmoista, pitää semmoinen omanaan, saada semmoisen kanssa…
— Perillisiä! — lisäsi Sakowicz.
— Niin, niin! Niin on oleva, muuten intohimoni vuoksi räjähdän kappaleiksi kuin kranaatti! Herra Jumala, kuinka on laitani!… Menenkö minä naimisiin vai mitä, piru soikoon?
Sakowicz tuli vakavaksi.
— Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!
— Minä ajattelen mitä tahdon ja teen mitä tahdon, vaikka kokonainen rykmentti Sakowiczeja koko päivän huutaisi korvaani: "Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!"
— Ah, näen, että tästä on leikki kaukana!
— Olen sairas, noiduttu, minun on se tehtävä!
— Miksi teidän ruhtinaallinen korkeutenne ei halua noudattaa minun neuvoani?
— Minäpä noudatan! Vieköön piru kaikki unet, kaikki Billewiczit, koko Liettuan ja sen tuomioistuimet ja Jan Kasimirin kaupan päällisiksi! Muuten en saa mitään aikaan… Riittää! Tässä on suuri asia kysymyksessä. Ja minä, tomppeli, olen tähän asti horjunut puoleen ja toiseen! Pelkäsin unia, Billewiczejä, oikeusjuttuja, aatelin mielipidettä, Jan Kasimirin menestystä. Sanokaa minulle, että olen tomppeli! Kuuletteko? Minä käsken teitä nimittämään itseäni tomppeliksi!
— Mutta minä en tottele, sillä nyt näen edessäni todellisen Radziwillin. Mutta sairas te varmaankin olette, teidän korkeutenne, sillä noin kiihtyneenä en ole teitä koskaan nähnyt. Kaikki selviää vielä kyllä.
Äkkiä Sakowicz löi otsaansa.
— Nyt tiedän, teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Olen kuullut tämänkaltaisen tapauksen sattuneen Preussissa…
— Kuiskuttaako piru jotakin korvaanne? Sanokaa se pian!
Mutta Sakowicz ei vastannut pitkään aikaan mitään. Viimein hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän sanoi:
— Kiittäkää onneanne, teidän korkeutenne, siitä, että se on antanut ystäväksenne Sakowiczin!
— Mitä uutta! Mitä uutta!
— Tilsitissä on muuan Plaska, vai mikä hän lienee, joka aikoinaan oli pappina Noworanyssa, kääntyi sitten Lutherin uskoon, meni naimisiin ja siirtyi vaaliruhtinaan turviin ja on nykyjään kalakauppias. Aikoinaan koetti piispa Parczewski saada hänet takaisin Samogitiaan, missä häntä varmaankin olisi odottanut polttorovio, mutta vaaliruhtinas ei tahtonut luovuttaa samanuskoista.
— Mitä se minuun kuuluu? Älkää puhuko pötyä!
— Mitäkö se teidän korkeuteenne kuuluu? Täytyyhän sen kuulua. Hän ompelee teidät kaksi yhteen niinkuin päällyksen ja aluksen, ymmärrättekö? Mutta kun poropeukaloa ei lasketa ammattilaisiin kuuluvaksi, niin hänen ompeluksensa voi helposti purkaa, ymmärrättehän. Tätä ompelua eivät asianomaiset ammattimiehet tunnusta päteväksi, ja senpä vuoksi ei siitä nouse huutoa eikä hölyä. Mestarilta voi sitten vääntää niskat nurin, ja teidän korkeutenne on ensimmäinen lausumaan valittelunsa siitä, että olette joutunut petoksen uhriksi, ymmärrättekö? Sitten ei muuta kuincrescite et multiplicamini. Minä ensimmäisenä annan siunaukseni.
— Ymmärrän ja en, — sanoi ruhtinas. — Piru vieköön, ymmärrän täydelleen! Sakowicz, lienette syntynyt maailmaan hampaat suussa. Hirsipuussa te päätätte päivänne, ei ole muuta mahdollisuutta… Oi, herra staarosta! Niin kauan kuin minä elän, ei hiuskarvakaan putoa päästänne eikä palkinto jää tulematta… kyllä minä…
— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne! Te pyydätte juhlallisesti neiti Billewiczin kättä häneltä itseltään ja miekankantajalta. Jos nämä vastaavat kieltävästi, niin käskekää nylkeä minulta nahka, tehkää siitä rensselit sandaaleihinne ja menkää katuvaisena pyhiinvaellusmatkalle… Roomaan. Teidän on vain sanottava miekankantajalle ja neidille, että vaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan takia, jotka tahtovat naittaa teille Bipontin ruhtinattaren, avioliitto on pidettävä salassa rauhan tuloon asti. Avioehdot voitte muuten laatia millaiset hyvänsä, sillä missään tapauksessa ei kumpikaan kirkko niitä tunnusta. Mitä arvelette?
Boguslaw oli vaiti vähän aikaa, ja hänen kuumeisille kasvoilleen nousi vielä toinen puna. Sitten hän sanoi:
— Minulla ei ole aikaa, kolmen päivän kuluttua minun on lähdettäväSapiehaa vastaan.
— Siksipä juuri! Jos olisi enemmän aikaa, niin ei voisi sopivasti selittää, miksi on niin kiire. Vain ajan niukkuus tekee ymmärrettäväksi sen, että otetaan ensimmäinen pappi, mikä käsiin saadaan. Se on reipas tyttö, ja voitte ottaa hänet retkelle mukaan. Jos Sapieha teidät voittaisi, niin te kuitenkin puoleksi olisitte voitolla.
— Hyvä! Hyvä! — sanoi ruhtinas.
Mutta samassa hän sai ensimmäisen kuumekohtauksensa, niin että ei kyennyt puhumaan. Hän kangistui, mutta alkoi sitten nytkähdellä kuin vedestä nostettu kala. Mutta ennenkuin pelästynyt Sakowicz ennätti hakea lääkärin, meni kohtaus jo ohi.
Seuraavana päivänä ruhtinas Boguslaw meni miekankantajan luo.
— Herra miekankantaja! — sanoi hän jo kynnyksellä. — Tein itseni viime kerralla syypääksi pahaan rikkomukseen, sillä kiivastuin omassa talossani. Mea culpa! Vikani on sitä suurempi, kun loukkasin miestä, joka kuuluu Radziwilleille vanhastaan ystävälliseen sukuun. Mutta nyt olen tullut pyytämään anteeksi. Palauttakoon vilpitön katumukseni välimme entiselleen. Te tunnette vanhastaan Radziwillit ja tiedätte, että me emme hevin pyydä anteeksi. Ettehän te, perheemme vanha ystävä, vetäne pois kättänne, kun ojennan teille omani?
Näin sanoen hän ojensi kätensä, ja miekankantaja, jonka sydämestä jo pahin kiivastus oli haihtunut, tarttui hänen käteensä, vaikkakin empien, ja sanoi:
— Teidän korkeutenne! Antakaa meille jälleen vapautemme, se on paras hyvitys!
— Te olette vapaat ja voitte lähteä vaikka tänään!
— Kiitän teidän korkeuttanne! — sanoi miekankantaja ihmeissään.
— Vain yhden ehdon panen ja toivon, että Herran tähden ette sitä hylkää.
— Mikä se on? — kysyi miekankantaja peloissaan.
— Että tahdotte kuunnella kärsivällisesti, mitä minulla on sanottavaa.
— Jos se vain on ehtona, niin kuuntelen vaikka iltaan asti.
— Älkää antako minulle heti vastausta, vaan harkitkaa tunti tahi pari.
— Jumala tietää, että vapaaksi päästäkseni olen valmis myönnytyksiin.
— Vapauden te kyllä saatte, mutta en tiedä, halunnetteko sitä käyttää ja onko tarpeellista jättää minun taloni. Olisin iloinen, jos pitäisitte kotiani Taurogissa omananne, mutta kuunnelkaa nyt! Tiedättekö, miksi vastustin neiti Billewiczin lähtöä? Sentähden, että arvasin teidän tahtovan yksinkertaisesti paeta, mutta minä olen niin rakastunut pojantyttäreenne, että häntä nähdäkseni olisin valmis uimaan joka päivä Hellespontoksen yli niinkuin Leander teki Heron tähden…
Miekankantaja tuli tulipunaiseksi.
— Ja tämmöistä teidän korkeutenne uskaltaa puhua minulle?
— Teille nimenomaan, rakas ystävä!
— Herra ruhtinas! Etsikää menestystä hovinaisten parista, mutta älkää rohjetko koskettaa aatelisneitoa! Voitte pitää häntä vankina, mutta ei ole lupa häntä häväistä!
— Ei ole lupa häväistä, — vastasi ruhtinas, — mutta on lupa kumartaa vanhalle Billewiczille ja sanoa hänelle: Kuulkaa minua, isä! Antakaa minulle pojantyttärenne vaimoksi, sillä en voi elää ilman häntä!
Miekankantaja hämmästyi niin, että ei saanut sanaa suustaan, kierteli vain viiksiään ja katseli silmät selällään. Sitten hän alkoi hieroa käsin kasvojaan ja katsella vuoroin ruhtinaaseen ja vuoroin ympärilleen. Viimein hän sanoi:
— Näenkö unta vai olenko valveilla?
— Ette nuku, hyvä ystävä, ette nuku, mutta jotta vielä paremmin tulisitte vakuutetuksi, toistan cum omnibus titulis: minä, ruhtinas Boguslaw Radziwill, Liettuan suuriruhtinaskunnan tallimestari, pyydän teiltä, Tomasz Billewicziltä, Rosienin miekankantajalta, pojantyttärenne, jahtimestarintyttären neiti Aleksandran kättä.
— Kuinka? Herran tähden? Onko teidän ruhtinaallinen korkeutenne tarpeeksi punninnut asiaa?
— Minä olen punninnut, nyt punnitkaa te, onko ritari neidon arvoinen!
— Onko teidän korkeutenne ottanut huomioon säätyerotuksen?
— Puhuuko Billewicz tuolla tavoin? Niinkö vähän arvoa annatte vanhalle suvullenne?
— Teidän korkeutenne, minä tiedän, että sukumme juuri on etsittävä vanhasta Roomasta, mutta…
— Mutta suvussanne ei ole ollut hetmaneja eikä kanslereita, — keskeytti ruhtinas. — Vähät siitä! Kun kerran aatelismies meidän valtakunnassamme voi tulla valituksi kuninkaaksi, niin hänen tiellään ei ole mitään kynnyksiä. Minä polveudun Brandenburgin prinsessasta, isäni Ostrogin ruhtinattaresta, mutta isoisäni, muistossa kuuluisa Krzysztof I, se, jonka liikanimenä oli salama, suurhetmani, kansleri ja Vilnon vojevoda, nai neiti Sobekin, eikä silti kruunu pudonnut hänen päästään, sillä neiti Sobek oli aatelia ja siis saman veroinen kuin kuka muu hyvänsä. Mutta kun isävainajani meni naimisiin vaaliruhtinaan tyttären kanssa, niin ihmeteltiin, että hän ei kylliksi pitänyt kiinni arvostaan, vaikka hänestä tuli hallitsijahuoneen sukulainen. Noin peijakkaan pöyhkeätä on aateli! No, hyvä ystävä, ettehän vain arvelle, että Sobek oli parempi kuin Billewicz?
Näin puhuen ruhtinas kutkutti tuttavallisesti miekankantajan polvea.Aatelismies taipui kuin vaha ja vastasi:
— Jumala palkitkoon teidän ruhtinaallisen korkeutenne jalomielisyyden!… Taakka putoaa sydämeltäni! Kunpa ei olisi tuota erotusta uskonnoissa…
— Katolinen pappi saa meidät vihkiä, minä en itsekään halua toista!
— Koko elämämme ajan olemme siitä kiitolliset, sillä tässä on kysymysJumalan siunauksesta!
— Perillisiin nähden taas, — sanoi ruhtinas hymyillen, — en tahdo kiistellä, sillä ei ole sellaista asiaa, jota en olisi valmis tekemään ihanan pojantyttärenne takia.
Miekankantajan kasvot kirkastuivat aivan kuin aurinko olisi niitä valaissut.
— Jumala ei todellakaan ole kitsastellut antaessaan hänelle kauneutta! — sanoi hän.
Boguslaw nipisti aatelismiestä käsivarresta, nojautui häneen päin ja kuiskutti hänen korvaansa:
— Ensimmäisestä tulee poika, ja kaunis poika tuleekin, sen minä takaan!
— Hihihii!
— Eihän muuten voi olla, kun äiti on Billewicz.
— Äiti Billewicz ja isä Radziwill! — lisäsi miekankantaja nauttien näiden nimien yhdistämisestä. — Hihii! Kylläpä syntyy puheen porinaa yli koko Samogitian! Entä mitä sanovat vihamiehemme Siciriskit, kun Billewiczit noin kohoavat arvossa?
— Me karkoitamme heidät Samogitiasta!
— Suuri Jumala, laupias Jumala, tutkimattomat ovat Sinun tiesi, mutta jos olet tuominnut Sicinskit halkeamaan kateudesta, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!
— Amen! — lisäsi Boguslaw.
Jonkin aikaa vaiti oltuaan Boguslaw puhui:
— Eilen teidän vielä sopi, mutta nyt ei enää sovi otaksua, että tahdoin vain heittää teille pölyä silmiin, kun puhuin olevani kuninkaan ja isänmaan puolella. Toistan nyt vaitioloonne luottaen niinkuin sukulaiselle ainakin, että se, mitä puhuin rauhasta ja sen ehdoista, oli silkkaa totuutta. Teki minunkin mieleni syöksyä taistelutanterelle, ja semmoiseenhan minua luontoni vetää, mutta kun huomasin, että pelastus ei ole sitä tietä saavutettavissa, niin oli pakko turvautua toiseen keinoon. Tärkeätä olisi nyt saada sopimukset aikaan. Ruotsin kuningas on käyttänyt minua välittäjänään neuvotteluissa, ja tiedättekö minkätähden? Kas, Caroluksen toinen sisar on naimisissa De la Gardien kanssa, mutta toinen, Bipontin prinsessa, on vielä naimaton, ja hänet kuningas tahtoisi antaa minulle puolisoksi, jotta saisi sukumme liittolaisekseen ja valmiin puolueen itselleen Liettuassa. Siitä johtuu hänen suopeutensa minua kohtaan, johon myös vaaliruhtinas häntä kehoittaa.
— Kuinka siis? — kysyi miekankantaja levottomana.
— Minä en tietysti teidän kyyhkyläistänne vaihda mihinkään prinsessaan.Mutta minun ei sovi suututtaa ruotsalaista petoa, ja siksi vitkastelen.Mutta sitten, kun sopimus on saatu allekirjoitetuksi, sitten katsotaan!
— Entäpä jos ne eivät allekirjoitakaan, kun saavat kuulla, että teidän korkeutenne menee naimisiin?
— Herra miekankantaja! — sanoi ruhtinas vakavasti. — Olette syyttänyt minua epäisänmaallisuudesta… Nyt minä kansalaisena kysyn teiltä: onko minulla oikeus yksityisen onneni takia uhrata valtion onni?
Miekankantaja mietti.
— Minusta näyttää, — sanoi hän sitten, — että häät täytyy lykätä, vaikka sanotaankin, että mikä pitkistyy, se mutkistuu.
— Minun mieleni ei muutu, sillä tämä rakkaus kestää elämäni ajan, ja mitä uskollisuuteen tulee, niin siinä suhteessa ei Penelope ole minun veroiseni.
Miekankantaja alkoi entistä enemmän olla peloissaan, sillä hänellä oli aivan päinvastainen käsitys ruhtinaan uskollisuudesta, mutta ruhtinas lisäsi vielä ikäänkuin kukkuraksi kaikelle:
— Te olette oikeassa: asiat voivat mutkistua. Huomispäivästä ei kukaan voi olla varma. Minä voin sairastua, — parhaillaan on jotakin tulossa, sillä eilen sain niin ankaran taudinkohtauksen, että Sakowicz oli pulassa kanssani. Voin kuolla, kaatua retkellä Sapiehaa vastaan, ja paljonhan siellä onkin kaikenlaista tulossa.
— Jumalan tähden, keksikää jokin neuvo, teidän korkeutenne!
— Mitä minä voin keksiä! — sanoi ruhtinas surullisesti. — Itsekin mielelläni tahtoisin sitoa itseni suloisilla siteillä.
— Antakaa siis vihkiä itsenne, tuli sitten mitä tuli!
Boguslaw hypähti pystyyn.
— Kautta pyhän evankeliumin! Teidän pitäisi älynne vuoksi olla Liettuan kansleri! Kolmeen päivään ei toinen olisi keksinyt sitä, minkä te heti oivalsitte. Juuri niin! Antaa vihkiä ja olla sitten mitään hiiskumatta! On siinä pää! Minä lähden joka tapauksessa kahden päivän kuluttua Sapiehaa vastaan, sillä se on pakko. Siihen mennessä valmistan salaisen käytävän neidin huoneeseen ja sitten lähden matkaan. Teillä on valtiomiehen pää! Kaksi tahi kolme uskottua saa tietää salaisuuden ja olla todistajina, jotta avioliitto tulisi solmituksi kaikkia muodollisuuksia noudattaen. Sopimuskirja tehdään, myötäjäisistä annetaan takuu, ja sitten toistaiseksi — sh! ei hiiskahdusta! Hyvä ystävä, kiitän teitä sydämestäni! Tulkaa syliini ja menkää sitten lemmittyni luo! Odotan hänen vastaustaan kuin tulisilla hiilillä! Sillävälin lähetän Sakowiczin noutamaan pappia. Näkemiin!
Ruhtinas päästi hämmästyneen miekankantajan irti syleilystään ja riensi pois huoneesta.
— Jumala nähköön, — sanoi miekankantaja itsekseen päästyään hiukan tasapainoon, — annoin ilmeisesti hänelle niin hyvän neuvon, että Salomonkaan ei tarvitsisi semmoista hävetä, mutta toivoisin, että sitä ei tarvitsisi noudattaa. Salaperäistä, salaperäistä… Mutta katsoipa asiaa miten päin tahansa, näin sen täytyy mennä… Hm! Se on ainoa mahdollisuus, huomaahan sen sokeakin. Kunpa nuo hiiden ruotsalaiset paleltuisivat kuoliaiksi! Jos ei olisi noita neuvotteluja, niin olisi loistavat häät, ja koko Samogitia saapuisi niihin. Mutta nyt täytyy miehen hiipiä oman vaimonsa luo töppösissä, että kukaan ei kuulisi. Hyi hitto! Sicinskit eivät vielä lähitulevaisuudessa halkea kateudesta, mutta se heidän kohtalokseen kuitenkin vielä tulee.
Hän lähti Oleńkan luo.
Sillä välin ruhtinas taas neuvotteli Sakowiczin kanssa.
— Aatelismies tanssi takajaloillaan kuin karhu, — puhui hän Sakowiczille, — mutta kyllä hän minut ikävystytti! Uh! Sen sijaan puristin häntä syleilyssäni niin, että hänen luunsa rutisivat. Ja kun sanoin häntä sedäksi, niin kylläpä oli ukolla suu messingillä. Hyi, hyi, maltahan! Kyllä sinusta teen sedän, jommoisia minulla on koko joukko eri puolilla maailmaa! Sakowicz! Minä näen jo, miten tyttö odottaa minua huoneessaan ja miten hän ottaa minut vastaan sulkien silmänsä ja pannen kätensä ristiin… Maltahan sinäkin! Suutelen silmät päästäsi!… Sakowicz, saatte elämänne ajaksi omaksenne Prudyn!… Milloin Plaska voi saapua tänne?
— Ennen iltaa! Kiitän teidän ruhtinaallista korkeuttanne Prudystä.
— Ei kestä… Ennen iltaako? Siis millä hetkellä tahansa… Kun voisi vihkiä vielä tänään, vaikkapa yöllä!… Onko teillä avioliittosopimus valmiina?
— On. Olen ollut runsaskätinen teidän ruhtinaallisen korkeutenne nimessä. Olen merkinnyt neidille myötäjäisiksi Birzen. Enkö sanonutkin teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne, että he kyllä suostuvat?
— Ukko ei tehnyt ollenkaan vaikeuksia.. Olen utelias kuulemaan, mitä tyttö sanoo… Kumma, kun ei äijää vielä kuulu!
— He ovat langenneet toistensa kaulaan, itkevät liikutuksesta ja siunaavat teidän ruhtinaallista korkeuttanne ihaillen hyvyyttänne ja kauneuttanne.
— Tokkopa sentään kauneuttani? Olen surkean näköinen. Tunnen olevani sairas ja pelkään eilisen kohtauksen uudistuvan.
Ruhtinas meni kuvastimen luo.
— Silmänalukset ovat siniset, ja tuo poropeukalo Fouret on laittanut tänään kulmakarvoistani kierot. Katsokaa, eivätkö ne olekin aivan kierot? Annan vääntää hänen sormensa muskettien hanoiksi ja otan apinan kamaripalvelijakseni! Miksi ei miekankantajaa kuulu?… Tahtoisin jo päästä tytön luo. Kai hän antaa suudella jo ennen vihkimistä… suudella… päästä makuun! Kuinka pian tänään tulikaan pimeä! Kunhan Plaska ei eksyisi…
— Plaska ei eksy, se veijari on pimeyden lapsia.
— Veijarin hommaa ovat vihkiäisetkin.
— Veijari naittaa veijarin veijarin tavoin. Ruhtinas tuli hyvälle tuulelle.
— Häät eivät voi olla toisenlaiset, kun parittaja on sulhaspoikana!
He vaikenivat hetkeksi ja alkoivat molemmat nauraa, mutta heidän hohotuksensa kaikui omituisen kolkolta pimeässä huoneessa. Ilta pimeni yhä.
Ruhtinas alkoi astua edestakaisin huoneessa kolahdutellen keppiä, johon hän raskaasti nojasi, sillä viime taudinkohtauksen jälkeen olivat hänen jalkansa vielä heikot.
Poikaset toivat huoneeseen monihaaraisia kynttilänjalkoja kynttilöineen ja poistuivat, mutta ilmavirta sai kynttiläin liekit lepattamaan, niin että ne pitkään aikaan eivät voineet palaa suorina, vaan valuttivat runsaasti vahaa.
— Katsokaa, miten kynttilät palavat! — sanoi ruhtinas. — Mitä se ennustaa?
— Että yhden neidon siveys tänä iltana sulaa kuin vaha.
— Omituista, miten kauan tuota lepatusta kestää!
— Kenties vanhan Billewiczin sielu liitelee liekkien päällä.
— Hölmö! — sanoi Boguslaw ärtyisästi. — Valitsittepa sopivan ajan puhuaksenne hengistä!
Syntyi taas äänettömyys.
Kuului askelten ääniä, ja huoneeseen tuli miekankantaja sekä neiti Kulwiec. Ruhtinas astui kiireesti heitä vastaan. Sakowicz nousi seisomaan.
— No, mitä? Saanko jo mennä Oleńkan luo? — kysyi ruhtinas.
Miekankantaja levitti vain kätensä ja painoi päänsä alas.
— Teidän korkeutenne! Pojantyttäreni sanoo, että eversti Billewiczin testamentti kieltää häntä määräämästä kohtalostaan, mutta vaikka se ei kieltäisikään, niin hän ei tulisi teidän ruhtinaallisen korkeutenne puolisoksi, koska ei teitä rakasta.
— Sakowicz, kuulitteko? — lausui peloittavalla äänellä Boguslaw.
— Tuosta testamentista kyllä minäkin tiesin, — sanoi miekankantaja, — mutta en alussa käsittänyt niin, että se olisi voittamaton impedimentum.
— Minä välitän vähät teidän aatelistestamenteistanne! — sanoi ruhtinas.— Syljen teidän aatelistestamenteillenne! Ymmärrättekö?
— Mutta me välitämme! — sanoi herra Tomasz loukkaantuneena. —Testamentin mukaan tyttö saa joko mennä luostariin tahi puolisoksiKmicicille.
— Kenelle, sinä viheliäinen? Kmicicille!… Kyllä minä näytän teilleKmicicin!
— Ketä teidän korkeutenne sanoo viheliäiseksi? Billewicziä?!
Miekankantaja tarttui raivostuneena miekkansa kahvaan, mutta Boguslaw iski häntä rintaan niin, että mies kiljahtaen kaatui maahan. Sitten ruhtinas potkaisi kaatuneen tieltään ja syöksyi avopäin ulos huoneesta.
— Jeesus! Maria! Joosef! — huusi neiti Kulwiec.
Mutta Sakowicz tarttui hänen käsivarteensa, asetti tikarin hänen rintaansa vastaan ja sanoi.
— Hiljaa, kullanmuru, hiljaa, armas kyyhkyläiseni, muuten katkaisen sinulta sulokaulan kuin ontuvalta kanalta! Istu täällä rauhallisesti äläkä mene yläkerrokseen, sillä siellä vietetään sinun sisarentyttäresi häitä!
Mutta neiti Kulwiecin suonissa virtaili ritariverta. Heti kun hän kuuliSakowiczin sanat, hänen pelkonsa muuttui epätoivoksi ja vihastukseksi.
— Roisto! Rosvo! Hulttio! — huusi hän. — Teurasta minut, sillä minä huudan tämän yli koko valtakunnan! Veljeni on surmattu, omaiseni häväisty, en tahdo minäkään elää! Iske, roisto, surmaa! Ihmiset hoi, tulkaa! Katsokaa!…
Enempää hän ei saanut sanotuksi, sillä Sakowicz pani ison kätensä hänen suulleen.
— Hiljaa! — sanoi hän. — En minä sinua surmaa. Miksi rupeaisin antamaan pirulle sitä, mikä muutenkin on hänen? Mutta että et kirkuisi kuin riikinkukko, sidon ihanat huulesi sinun omaan liinaasi ja otan itse luutun ja soitan sinulle lemmenlaulun. Et voi olla lempimättä minua!
Näin sanoen hän taitavasti kuin rosvo kietoi neiti Kulwiecin pään huiviin, sitoi silmänräpäyksessä vyöllä hänen kätensä ja jalkansa ja paiskasi hänet sohvalle.
Sitten hän istuutui hänen luokseen mukavaan asentoon ja kysyi niin tyynesti kuin olisi aloittanut aivan tavallisen keskustelun:
— Mitä te ajattelette? Luulenpa, että myös Boguslaw helposti suorittaa asiansa?
Samassa hän hypähti pystyyn, sillä ovi aukeni nopeasti ja huoneeseen tuli neiti Aleksandra.
Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin liitu, hiukset hiukan epäjärjestyksessä, kulmakarvat rypyssä ja silmät säkenöivät.
Nähdessään maassa makaavan miekankantajan hän kumartui tämän puoleen ja alkoi käsillään sivellä hänen päätään ja rintaansa.
Miekankantaja huokasi syvään, avasi silmänsä, kohottautui puoleksi ja alkoi katsella ympärilleen kuin unesta heräävä. Viimein hän kätensä varassa koetti nousta, mikä vähän ajan kuluttua neidin avulla onnistuikin. Huojuen hän kulki nojatuolin luoja vaipui siihen.
Nyt vasta Oleńka huomasi neiti Kulwiecin, joka makasi sohvalla.
— Oletteko surmannut hänet? — kysyi hän Sakowiczilta.
— Jumala varjelkoon! — sanoi Sakowicz.
— Käsken päästämään hänet siteistä! Hänen äänensä oli niin käskevä, että Sakowicz ei vastannut sanaakaan, aivan kuin käskijänä olisi ollut itse ruhtinatar Radziwill, vaan alkoi päästää siteistä pökertynyttä neiti Kulwiecia.
— Ja nyt, — sanoi tyttö, — menkää herranne luo! Hän makaa tuolla yläkerroksessa.
— Mitä on tapahtunut? — huudahti Sakowicz. — Te vastaatte hänestä!
— En sinulle, palvelija! Pois!
Sakowicz riensi pois huoneesta kuin mieletön.
Sakowicz ei kahteen päivään poistunut ruhtinaan vuoteen äärestä, sillä toinen taudinkohtaus oli ankarampi kuin ensimmäinen. Radziwillin hampaat olivat niin lujasti yhteen puristuneet, että ne täytyi vääntää tikarilla erilleen, jotta voitiin kaataa lääkettä suuhun. Sen jälkeen hän tuli tajuihinsa, mutta vapisi ja heittelehti vuoteellaan ja ojentautui kuin kuolettavasti haavoitettu peto. Kun tämä tila meni ohi, seurasi tavaton raukeus. Koko yön hän tuijotti kattoon mitään puhumatta. Aamulla hän unilääkkeitä saatuaan vaipui sikeään uneen, josta heräsi puolenpäivän aikaan kovasti hikoillen.
— Kuinka teidän ruhtinaallinen korkeutenne voi? — kysyi Sakowicz.
— Minun on parempi. Onko tullut kirjeitä?
— On vaaliruhtinaalta ja Stenbockilta. Ne ovat tuolla pöydällä, mutta niiden lukeminen on lykättävä tuonnemmaksi, koska teidän korkeutenne vielä on heikko.
— Antakaa ne heti tänne… kuuletteko! Sakowicz antoi kirjeet. Boguslaw luki ne läpi kahdesti, mietti vähän aikaa ja sanoi:
— Huomenna lähdemme Podlasieen.
— Huomenna teidän korkeutenne on vuoteessa, kuten tänäänkin.
— Hevosen selässä kuten tekin! Olkaa vaiti, älkää väittäkö vastaan!
Sakowicz vaikeni, ja jonkin aikaa kesti hiljaisuutta, jossa vain kuului danzigilaisen kellon tikutus.
— Neuvo oli typerä ja suunnitelma tyhmä, — sanoi ruhtinas äkkiä. —Minäkin olin tyhmä, kun kuuntelin teitä.
— Tiesin kyllä, että jos asia ei onnistu, niin minä saan syyn niskoilleni, — vastasi Sakowicz.
— Koska neuvoitte hassutuksia.
— Neuvo oli hyvä, mutta jos niillä on jokin piru suojelijanaan, joka heidät auttaa kaikesta selviytymään, niin en minä siitä ole vastuussa.
Ruhtinas kohottautui vuoteellaan.
— Luuletteko?… — sanoi hän katsoen terävästi Sakowicziin.
— Eikö teidän ruhtinaallinen korkeutenne sitten tunne paavinuskolaisia?
— Tunnen, tunnen! Minäkin olen usein ajatellut, että tässä on noituutta. Eilisestä lähtien olen varma asiasta. Lausuitte juuri minun oman ajatukseni, ja sentähden kysyin, onko se todellakin luulonne. Mutta kuka heistä voi olla yhteydessä pahan hengen kanssa?… Ei ainakaan tyttö, sillä hän on siveä… eikä miekankantajakaan, sillä hän on liian tyhmä…
— Vaikkapa tuo täti…
— Olisiko se mahdollista?
— Varmuuden vuoksi sidoin hänet eilen, pantuani sitä ennen tikarini hänen kurkulleen ja… voitteko kuvitella, teidän korkeutenne… kun tänään katsoin tikarin terää, oli se kuin tulessa sulatettu.
— Näyttäkää!
— Viskasin tikarin kaivoon, vaikka sen kahvassa oli kallis turkoosi. En tahtonut sitä enää koskettaa.
— Minä kerron nyt, mitä minulle eilen tapahtui… Riensin tytön luo kuin mielipuoli. En muista, mitä puhuin… sen vain tiedän, että tyttö huudahti: "Mieluummin syöksyn tuleen!" Tiedätte, että siellä on hyvin suuri takka. Hän hyppäsi siihen. Minä hänen jäljessään, sain hänet osittain vedetyksi pois tulesta. Hänen vaatteensa olivat jo tulessa. Minun piti sammuttaa ja samalla pidellä häntä kiinni. Silloin tunsin taudinkohtauksen tulevan, hampaani kiristyivät, oli kuin joku olisi kuristanut kurkusta. Sitten näyttivät kipinät, jotka lentelivät ympärillämme, muuttuvan mehiläisiksi ja surisevan kuin mehiläiset…
— Entä senjälkeen?
— En muista mitään, olin vain pelon vallassa ja ikäänkuin putoamassa pohjattomaan kaivoon. Se oli kamalaa! Vieläkin sitä muistaessani hiukset nousevat pystyyn. Eikä se vain ollut kauhua, vaan… kuinka sanoisin… ääretöntä tyhjyyttä ja kaihoa ja käsittämätöntä raukenemista… Onneksi auttoivat taivaalliset voimat minua, muuten en nyt puhelisi kanssanne.
— Teidän ruhtinaallisella korkeudellanne oli taudinkohtaus, ja silloin näkee kaikenlaisia harhanäkyjä. Varmuuden vuoksi voisi kuitenkin hakkauttaa jokeen avannon ja uittaa tuota akkaa.
— Hitto hänestä! Huomennahan lähdemme matkaan, sitten tulee kevät, yöt lyhenevät ja pahat henget kaikkoavat.
— Jos huomenna lähdetään, niin on parasta, että teidän ruhtinaallinen korkeutenne ei enää välitä tuosta tytöstä.
— On pakkokin olla välittämättä… Mutta nyt olen vapaa koko himostani.
— Päästäkää heidät, menkööt hiiteen täältä!
— Ei käy päinsä!
— Miksi?
— Tuo aatelismies tunnusti omistavansa paljon rahoja, jotka on kaivettu maahan Billewiczissä. Jos päästän heidät, ottavat he rahat ja piiloutuvat metsiin. Tahdon pidättää heidät täällä ja ottaa rahat pakko-otolla… Nyt on sota, ja se on luvallista. Muutenhan hän itsekin niitä tarjosi. Annan kaivaa joka kohdasta Billewiczien puistoja, kyllä rahat löytyvät. Kun miekankantaja istuu täällä, niin hän ei pääse huutamaan yli Liettuan, että häneltä on ryöstetty rahat. Minä vihastun ajatellessani, miten paljon rahaa olen tuhlannut noihin huveihin ja turnajaisiin, ja aivan hyödyttömästi.
— Minua on tuo tyttö jo kauan harmittanut. Sanonpa teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne, että kun hän eilen tuli ja sanoi minulle kuin kaikkein alhaisimmalle rengille: "Mene, palvelija, yläkertaan, siellä makaa sinun herrasi!" — niin olin vähältä vääntää häneltä niskat nurin, sillä ajattelin, että hän itse oli pistänyt teidän ruhtinaallista korkeuttanne veitsellä tahi ampunut pistolilla.
— Olitte viisas, kun ette sitä tehnyt. Varokaa kajoamasta häneen!
— Onko meidän todellakin huomenna lähdettävä Podlasieen?
— Niin varmasti kuin Jumala on taivaassa. Onko sotajoukot lähetetty käskyni mukaisesti?
— Ratsumiehet ovat jo menneet Kiejdanyyn, josta heidän on riennettävä Kovnoon ja odotettava siellä… Puolalaiset rykmenttimme ovat vielä täällä, en saanut vielä järjestetyksi heidän lähtöään. Glowbicz lähtee mukanamme, Karlström ruotsalaisineen kulkee etujoukkona. Hänelle olen antanut määräyksen, että matkalla ei saa sääliä kapinoitsijoita ja varsinkaan ei talonpoikia.
— Hyvä. Onko tykistö lähtenyt?
— On.
— Siis myös Paterson?
— Ei! Paterson on täällä ja hoitaa Ketlingiä, joka on pahasti haavoittunut omaan miekkaansa. Jos en tietäisi, että Ketling on rohkea upseeri, luulisin hänen tahallaan haavoittaneen itseään päästäkseen ottamasta osaa retkeen.
Ruhtinas kutsutti luokseen Patersonin, ja hänen vuoteensa ääressä pidettiin neuvottelu, jonka tuloksena oli, että seuraavana päivänä lähdetään hyvissä ajoin liikkeelle ja edetään nopeasti Podlasieen.
Illalla Boguslaw tunsi itsensä jo niin hyvinvoivaksi, että otti osaa upseeriensa kemuihin ja laski siellä leikkiä myöhään yöhön kuunnellen hyvillä mielin hevosten hirnuntaa ja aseitten kalinaa, kun joukot tekivät lähtövalmistuksia.
— Aavistan, että tämä retki palauttaa minulle terveyden, — puhui hän upseereilleen. — Olen täällä neuvottelujen ja huvien keskellä homehtunut. Mutta Jumalan avulla toivon, että käteni iskuja saavat tuntea sekä liittoutuneet että ex-kardinaali.
Tähän rohkeni Paterson lausua:
— On onni, että Delila ei ole leikannut Simsonin hiuksia.
Boguslaw katseli häntä vähän aikaa omituisin katsein, joka sai skotlantilaisen hämilleen. Sitten valaisi peloittava hymy ruhtinaan kasvot.
— Jos Sapieha on pylväs, — sanoi hän, — niin huojutan häntä niin, että koko valtakunta romahtaa hänen päälleen.
Keskustelu oli käynyt saksaksi, jonka vuoksi kaikki läsnäolevat palkkaupseerit sen täydelleen ymmärsivät ja vastasivat kuorossa:
— Amen!
Aamun sarastaessa lähti joukko liikkeelle, ruhtinas etunenässä. Preussilainen aateli, jota oli ollut loistavassa hovissa, alkoi lähteä kotiinsa.
Heidän kanssaan lähtivät Tilsitiin ne, jotka Taurogissa olivat olleet sodan vaaroja paossa ja joille Tilsit nyt oli turvallisempi olinpaikka. Jäljelle jäivät vain miekankantaja, neiti Kulwiec ja Oleńka, jos ei oteta lukuun Ketlingiä ja vanhaa upseeri Braunia, joka oli vähälukuisen turvajoukon päällikkönä.
Miekankantaja oli muutamia päiviä vuoteessa ja sylki verta, mutta hän ei ollut saanut mitään varsinaista vammaa, tervehtyi vähitellen ja alkoi miettiä pakoa.
Saapui kirjeentuoja Billewiczestä ja antoi Boguslawin lähettämän kirjeen. Miekankantaja ei aluksi tahtonut lukea kirjettä, mutta muutti mieltään, kun Oleńka arveli, että oli parasta tietää kaikki vihollisen aikeet.
"Rakas herra Billewicz! Concordia res parvae crescunt, discordia maximae dilabuntur! Kohtalo määräsi, että me emme eronneet niin hyvässä sovussa kuin myötätuntoni teitä ja ihanaa pojantytärtänne kohtaan olisi vaatinut, mutta syy ei ole minun, sillä tiedätte itse parhaiten, miten vilpittömät aikeeni palkittiin kiittämättömyydellä. Mitä vihapäissä tulee tehneeksi, se on ystävyyden takia jätettävä lukuunottamatta, ja siksi toivon, että te tahdotte kiivaan käytökseni antaa anteeksi sen vääryyden takia, jonka puoleltanne kärsin. Minä puolestani annan teille sydämestäni anteeksi, niinkuin kristillinen rakkaus vaatii, ja haluan saattaa välimme entiselleen. Vakuuttaakseni teidät siitä, että sydämeeni ei ole jäänyt kaunaa, olen tahtonut suostua vastaanottamaan palveluksen, jota minulle tarjositte, ja otan siis tarjoamanne rahat…"
Miekankantaja keskeytti tässä lukemisensa, iski nyrkkinsä pöytään ja huusi:
— Ennen minä kuolen kuin killinkikään minun rahalippaastani hänelle liikenee!
— Lukekaahan eteenpäin! — sanoi Oleńka. Miekankantaja nosti taas kirjeen silmiensä lähelle. "… Tämän rahasumman hakemisella en tahdo teitä vaivata enkä panna henkeänne näinä levottomina aikoina vaaraan, minkä vuoksi olen antanut määräyksen kaivaa sen maasta ja laskea."
Miekankantajan ääni loppui, ja kirje putosi hänen käsistään lattialle. Jonkin aikaa näytti siltä, kuin hän olisi menettänyt puhelahjansa, sillä hän repi vain sormillaan tukkaansa. Viimein hän huudahti:
— Iskeköön häntä jokainen, joka uskoo Jumalaan!
Mutta Oleńka sanoi:
— Taas yksi vääryys lisää, siis Jumalan rangaistus lähenee, sillä mitta on kohta täysi!
Miekankantajan epätoivo oli niin suuri, että Oleńkan täytyi häntä lohduttaa ja vakuuttaa että rahoja ei vielä voi katsoa menetetyiksi sillä olihan tuo kirje kuitin veroinen, ja Radziwillilta, jolla oli niin paljon tiluksia, voi kyllä toivoa saavansa uloshaetuksi omansa.
Mutta sen sijaan oli vaikea tietää, mikä heidän kummankin kohtaloksi vielä tulisi jos Boguslaw palaisi voittajana Taurogiin. Siksi he alkoivat yhä enemmän ajatella pakoa.
Oleńkan mielestä pako oli kuitenkin lykättävä siihen asti, kunnes Hassling-Ketling tervehtyisi, sillä Braun oli juro ja epäystävällinen sotilas, joka noudatti sokeasti määräyksiä ja jota oli vaikea suostuttaa.
Tyttö tiesi varsin hyvin, että Ketling oli haavoittanut itseään saadakseen jäädä hänen läheisyyteensä, ja siksi hän uskoi Ketlingin tekevän mitä tahansa hänen hyväkseen. Hänen omantuntonsa eteen tosin nousi tuon tuostakin kysymys, onko hänellä oikeutta oman pelastuksensa vuoksi panna vaaraan toisen ihmisen menestys ja kenties henkikin, mutta vaara, joka häntä Taurogissa uhkasi, oli niin kauhea, että sen rinnalla oli Ketlingiä virkavirheestä uhkaava vaara monin verroin vähäisempi. Ketling, joka oli erinomaisen hyvä upseeri, saattoi helposti löytää paremman palveluspaikan ja samalla mahtavampia suojelijoita, kuten kuninkaan, Sapiehan tahi Czarnieckin. Samalla hän palvelisi hyvää asiaa ja voisi osoittaa kiitollisuuttaan sille maalle, missä hän maanpakolaisena oli saanut turvaa. Kuolema uhkasi häntä vain siinä tapauksessa, että hän joutuisi Boguslawin käsiin, mutta vielä ei Boguslaw ollut koko Puolan valtias.
Kun nuoren upseerin terveys tuli siinä määrin entiselleen, että hän jo saattoi hoitaa virkaansa, kutsutti Oleńka hänet luokseen.
Ketling ilmestyi hänen eteensä kalpeana ja riutuneena, mutta täynnä kunnioitusta ja ihailua.
Kyynelet nousivat Oleńkan silmiin, kun hän näki nuoren upseerin onnettomana ja kärsivänä. Hänen tervehdykseensä ja kysymykseensä, miten paraneminen edistyy, Ketling vastasi:
— Terveyteni paranee, ikävä kyllä, mutta mielelläni kuolisin.
— Teidän täytyy jättää tämä palvelus! — sanoi tyttö katsoen häneen osaaottavasti. — Niin kelpo sydämen kuin teidän täytyy myös varmasti tietää palvelevansa kelpo isäntää ja oikeata asiaa. Milloin palvelusaikanne päättyy?
— Vasta puolen vuoden kuluttua.
Oleńka oli vähän aikaa vaiti, mutta katsoi sitten häneen lempeästi kauniilla silmillään ja sanoi:
— Kuulkaa minua, herra ritari! Puhun teille kuin veljelle ja uskotulle: teidän pitää poistua täältä!
Sitten hän ilmoitti hänelle sekä pakoaikeensa että toiveensa saada häneltä apua. Hän alkoi esittää, että Ketling voisi kaikkialla saada työtä, mutta kelpo työtä, hänen kelpo sydämensä arvoista ja ritarin kunnian vaatimusten mukaista. Viimein hän lopetti sanomalla:
— Olen teille kiitollinen kuolinhetkeeni asti. Minä antaudun Jumalan turviin ja omistan elämäni hänen palvelemiseensa, mutta missä olettekin, kaukana tahi lähellä, sodassa tahi rauhan toimissa, minä rukoilen puolestanne, pyydän Jumalaa suomaan veljelleni ja hyväntekijälleni rauhaa ja onnea, koska minä en voi antaa hänelle muuta kuin kiitollisuuteni ja esirukoukseni.
Hänen äänensä alkoi väristä. Upseeri kuunteli hänen sanojaan kalmankalpeana, polvistui viimein, pani molemmat kädet otsalleen ja vastasi vaikerrusta muistuttavalla äänellä:
— En voi, neiti! En voi!
— Te annatte minulle siis kieltävän vastauksen? — kysyi hämmästyenOleńka.
Vastauksen asemesta upseeri alkoi rukoilla.
— Suuri ja laupias Jumala! lapsuudestani asti ei vilppi koskaan ole noussut huulilleni, enkä ole itseäni häväissyt tekemällä väärää tekoa. Nuorukaisena puolustin heikoilla käsilläni kuningastani ja isänmaatani. Miksi, Jumalani, panet päälleni niin raskaan rangaistuksen ja lähetät tuskan, joka on minulle ylivoimainen!
Sitten hän kääntyi Oleńkan puoleen:
— Neiti, te ette tiedä, mitä käsky merkitsee sotilaalle! Kuuliaisuus ei ole ainoastaan hänen velvollisuutensa, vaan hänen ylpeytensä ja kunniansa. Minua sitoo vala ja enempikin kuin vala, nimittäin ritarisanani, että en jätä palvelustani ennen määräaikaa ja että sokeasti täytän kaikki, mitä virkaani kuuluu. Olen sotilas ja aatelismies, ja Jumala auttakoon minua, että en koskaan seuraisi niiden palkkasoturien esimerkkiä, jotka rikkovat kunnian ja viran vaatimukset. En teidänkään käskystänne tahi pyynnöstänne, neiti, riko antamaani lupausta, vaikka minun on tuskallista se sanoa. Jos saisin määräyksen olla päästämättä ketään pois Taurogista ja minut pantaisiin vartioimaan porttia, ja jos te, neiti, silloin tahtoisitte vastoin määräystä siitä mennä, niin te pääsisitte menemään, mutta vain minun ruumiini yli. Te, neiti, ette tuntenut minua ja erehdyitte suhteeni. Mutta säälikää minua, ymmärtäkää, että minä en voi auttaa teitä pakoon enkä edes saa kuulla siitä, sillä määräys on täsmällinen, ja se on annettu Braunille ynnä meille viidelle tänne jääneelle upseerille. Jumalani, jos olisin aavistanut tuollaisen määräyksen tulevan, olisin mieluummin lähtenyt sotaretkelle! En voi saada teitä, neiti, vakuutetuksi, ettekä te usko, mutta Jumala näkee, että henkeni antaisin puolestanne empimättä… kunniaani en voi, en voi antaa!
Oleńka ei tahtonut voida selvitä hämmästyksestään. Hänellä ei ollut aikaa harkita, eikä hän ennättänyt huomata, miten harvinaisen jaloluontoinen henkilö hänellä oli edessään. Hän huomasi vain, että viimeinenkin pelastuksen mahdollisuus oli luisumassa hänen käsistään.
— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi hän viimein.
Ketling tunsi, että hänen oli aika mennä, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Hänen kalpeat huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet lausutuksi sanaakaan.
Hän tahtoi langeta tytön jalkoihin ja pyytää anteeksi, mutta tunsi toiselta puolen, että tällä oli yllin kyllin kantamista omassa onnettomuudessaan. Viimein hän kumarsi ja poistui ääneti, mutta heti käytävään tultuaan hän repäisi siteen avoimelta haavaltaan ja kaatui tajuttomana. Tunnin kuluttua palatsin vartija löysi hänet ja toimitti hoitoon, mutta nuori upseeri sairastui pahoin eikä voinut kahteen viikkoon nousta vuoteesta.
Ketlingin mentyä Oleńka oli jonkin aikaa aivan ymmällä. Kieltävä vastaus oli hänelle täydellinen yllätys, ja siksi hän ensihetkellä, niin voimakas kuin — olikin, tunsi olevansa vain heikko nainen, ja vaikka hän toistelikin itsekseen: "Tapahtukoon Jumalan tahto!" niin vuolaat kyynelet alkoivat tulvia hänen silmistään.
Huoneeseen tuli miekankantaja ja nähtyään tytön arvasi heti, että tällä oli ikävä uutinen kerrottavana. Hän kysyi vilkkaasti:
— Herran tähden, mitä kuuluu?
— Ketling kieltäytyy, — vastasi tyttö.
— Kaikki ne ovat roistoja ja lurjuksia! Kuinka! Eikö hän siis tahdo auttaa?
— Hän ei vain ole auttamatta, — sanoi tyttö kiukutellen kuin pieni lapsi, — vaan sanoopa vielä estävänsäkin sen, vaikkapa henkensä uhalla.
— Miksi, Herran nimessä?
— Semmoinen on kohtalomme. Me olemme onnettomimmat kaikista ihmisistä!
— Surmatkoon salama nuo kaikki vääräuskoiset! — huusi miekankantaja. —Ei ole kunnon ihmisten elämistä tämmöisinä aikoina!
Hän alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa ja puida nyrkkiään.Viimein hän sanoi kiristellen hampaitaan:
— Mieluummin olisin tekemisissä Vilnon vojevodan kanssa, tuhat kertaa mieluummin vaikkapa Kmicicin kanssa kuin noiden kauniiksi maalattujen lurjusten, joilla ei ole kunniaa eikä omaatuntoa!
Kun Oleńka ei vastannut mitään, vaan alkoi yhä katkerammin itkeä, tuli miekankantaja lempeämmäksi ja alkoi puhua:
— Älä itke! Kmicic tuli mieleeni vain sen vuoksi, että hän edes kykenisi vapauttamaan meidät tästä Babylonian vankeudesta. Kyllä hän näyttäisi noille kaikille Brauneille, Ketlingeille, Patersoneille ja itse Boguslawillekin! Ne ovat kaikki samanlaisia pettureita! Älä itke, ei itku mitään auta! Tässä täytyy keksiä neuvot. Koska Ketling ei tahdo auttaa hitto hänet vieköön! — niin meidän on tultava omin neuvoin toimeen. Sinulla on muka miehuullinen mieli, mutta tärkeällä hetkellä et osaa muuta kuin nyyhkyttää. Kyllä me selviydymme!
Oleńka pyyhki silmänsä.
— Luuletteko, että onnistumme? — kysyi hän.
— Luulen, että on välttämätöntä, ja koska on välttämätöntä, niin on mahdollistakin, vaikkapa vaikeudet näyttäisivät millaisilta.
— Tein pahasti, kun itkin, — sanoi Oleńka. — Ryhtykäämme mahdollisimman pian miettimään!
Kyynelet olivat kokonaan kuivuneet hänen silmistään, ja kulmakarvat saivat hänen ajatellessaan entisen tarmoa ilmaisevan asentonsa.
Kauan tuumittuaan he päättivät olla ryhtymättä mihinkään, ennenkuin ensimmäiset tiedot Boguslawista saapuisivat Taurogiin. He panivat toivonsa siihen, että Jumala rankaisee isänmaanpetturia ja tunnotonta miestä. Hän saattoi kaatua, saattoi sairastua, Sapieha saattoi voittaa hänet, ja silloin syntyisi Taurogissa hämmennystä, eikä heitä vartioitaisi yhtä tarkasti kuin nyt.
He alkoivat odottaa, mutta kului kuukausi, pitkä ja ikävä aika odottaville, ennenkuin saapui ensimmäinen sanantuoja, eikä häntäkään oltu lähetetty Taurogiin, vaan Stenbockin luo Preussiin.
Ketling, joka viimeisen keskustelun jälkeen ei uskaltanut näyttäytyäOleńkalle, lähetti hänelle heti kirjelipun, jossa ilmoitettiin:
"Ruhtinas Boguslaw on voittanut Krzysztof Sapiehan Branskin luona.Muutamia rykmenttejä jalka- ja ratsuväkeä on otettu vangiksi. Hän meneeTykocinia vastaan, missä on Horotkiewicz."
Se vaikutti Oleńkaan kuin ukkosen isku. Suuri sotapäällikkö ja taitava ritari olivat hänen tyttömäisen käsityksensä mukaan sama asia. Koska hän oli nähnyt Boguslawin Taurogissa helposti saavan voiton parhaista ritareista, niin hänestä oli selvää, että Boguslaw edusti ilkeätä, mutta voittamatonta mahtia, jota vastaan muut turhaan taistelivat.
Hänessä sammui kokonaan toivo, että Boguslaw joutuisi tappiolle. Turhaan miekankantaja koetti rauhoittaa häntä ja lohdutti sillä, että ruhtinas ei ollut vielä joutunut tekemisiin vanhan herra Sapiehan kanssa, jonka kykyä todisti sekin, että kuningas äskettäin oli antanut hänelle hetmanin arvon. Oleńka ei uskonut, ei uskaltanut uskoa. — Kuka hänet voi voittaa? Kuka riittää hänelle? — vastasi hän vain.
Myöhemmät sanomat näyttivät osoittavan hänen pelkonsa aiheelliseksi.
Muutamaa päivää myöhemmin Ketling taas lähetti kirjelipun, jossailmoitettiin, että Horotkiewicz oli lyöty ja Tykocin valloitettu. "KokoPodlasie", kirjoitti hän, "on ruhtinaan vallassa, joka ei odota herraSapiehaa, vaan nopeasti rientää tätä vastaan".
— Herra Sapieha joutuu myös tappiolle, — ajatteli tyttö.
Mutta samaan aikaan lensi kuin kevättä ennustava pääskynen sanoma toisaalta päin. Näihin lähellä meren rantaa oleviin valtakunnan osiin se tuli myöhään, mutta sen sijaan niin ihanana ja ihmeellisenä kuin legendat kristittyjen ensimmäisiltä ajoilta:
— Częstochowo! Częstochowo! — kulki suusta suuhun.
Sydänten jää suli, ja oli kuin kukat olisivat puhjenneet kevätauringon lämmittämään maahan. Częstochowo piti puolensa. Hänet itsensä, Puolan Kuningatar, nähtiin suojelemassa muuria taivaallisella viitallaan; kranaatit ryömivät hänen pyhien jalkainsa juureen kuin koirat, ruotsalaisten kädet kuivettuivat, musketit kasvoivat kiinni heidän kasvoihinsa ja he poistuivat häveten ja peläten.
Kuullessaan tämän sanoman toisilleen tuntemattomat ihmiset syleilivät toisiaan ilosta itkien. Toiset valittivat sitä, että sanoma tuli niin myöhään.
— Me olemme eläneet täällä niin kauan itkussa, — sanoivat he, — me olemme eläneet surussa ja murheessa, kun olisi pitänyt riemuita!
Sitten alkoi kuulua kohina yli koko valtakunnan Mustalta mereltä Itämereen niinkuin molempien merten aaltojen pauhu. Uskollinen ja hurskas kansa nousi puolustamaan Kuningatartaan. Kaikkiin sydämiin syttyi toivo, kaikki silmät alkoivat säihkyä. Se, mikä tähän asti oli näyttänyt peloittavalta ja voittamattomalta, pieneni silmissä.
— Kuka voittaa Boguslawin? — puhui miekankantaja tytölle. — Kuka hänelle riittää? Nyt tiedät kuka! Pyhä Neitsyt!
Boguslawista ei pitkiin aikoihin kuulunut kerrassaan mitään. Oli aivan kuin hän olisi sotajoukkoineen uponnut mereen. Taurogiin jääneet upseerit alkoivat olla levottomia sekä pitää tulevaisuuttaan epävarmana. Parempi olisi ollut mikä sanoma tahansa ruhtinaan kohtalosta kuin tämä täydellinen äänettömyys. Mutta mikään tieto ei voinut saapua perille, sillä juuri siihen aikaan hirveä Babinicz tataarilaisineen ahdisti ruhtinasta ja otti kiinni kaikki hänen sanansaattajansa.
Eräänä päivänä saapui Taurogiin muutamien kymmenien sotamiesten saattamana neiti Anna Borzobohata.
Braun otti hänet sangen ystävällisesti vastaan, koska niin oli pakko tehdä, sillä niin määräsi Sakowicz kirjeessä, jonka Boguslaw itse oli allekirjoittanut ja jossa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckin hovineidille käskettiin osoittamaan kaikkea kunnioitusta. Neiti Anna oli reippaalla mielellä ja alkoi heti tulostaan asti heitellä Brauniin semmoisia silmäyksiä, että juro saksalaisparka kulki kuin tulisilla hiilillä. Muitakin upseereita neiti Anna alkoi komennella ja oli Taurogissa kuin kotonaan. Jo ensimmäisenä iltana hän tutustui Oleńkaan, joka tosin katseli häntä epäluuloisesti, mutta otti hänet vastaan kohteliaasti toivoen saavansa kuulla uutisia.
Anusialla ei niistä ollut puutetta. Keskustelu alkoi Częstochowosta, sillä siitä olivat Taurogin vangit halukkaimmat kuulemaan. Miekankantaja pani ihan kädet korvien taakse, että sanaakaan ei menisi häneltä hukkaan, ja väliin hän aina keskeytti Anusian kertomuksen huudahtamalla:
— Kunnia Jumalalle korkeudessa!
— Ihmettelen sitä, — sanoi Anusia viimein, — että vasta äsken olette kuulleet näistä Pyhän Neitsyen ihmeistä, sillä se on jo vanha asia, ja minä olin silloin vielä Zamośćiessa eikä herra Babinicz vielä ollut tullut minua hakemaan… Sitten alettiin kaikkialla lyödä ruotsalaisia, sekä Suur-Puolassa että meillä, ja kaikkein pahimmin heitä pieksi herra Czarniecki, jonka pelkkä nimi jo saa heidät pakenemaan.
— Ahaa! Herra Czarniecki! — huudahti miekankantaja hieroen käsiään. — Hän antaa heille pippuria! Kuulin jo Ukrainassa häntä mainittavan suureksi soturiksi.
— Jo ovat kruunun hetmanitkin ryhtyneet taistelemaan ruotsalaisia vastaan, — jatkoi Anusia, — ja liitto on tehty Tyszowcyssa ja kuningas on siihen yhtynyt ja universaaleja on annettu ja talonpojatkin ahdistelevat ruotsalaisia… ja Pyhä Neitsyt antaa siunauksensa.
Hänen puheensa oli kuin linnun liverrystä, ja se liverrys sai miekankantajan kokonaan heltymään. Vaikka hän tunsi osan noista uutisista, niin hän kuitenkin mylvähteli ilosta kuin puhvelihärkä. Oleńkan poskia pitkin virtailivat kyynelet.
Sen nähdessään Anusia, jolla oli hyvä sydän, hypähti heti Oleńkan luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
— Älkää itkekö… Minun on teitä sääli enkä voi teitä katsella… Mitä te itkette?
Hänen äänensä oli niin vilpitön, että Oleńkan epäluuloisuus haihtui kokonaan.
— Itken ilosta, — vastasi Oleńka, — mutta murheestakin, sillä me olemme täällä raskaassa vankeudessa, emme voi hetkeäkään olla turvalliset…
— Kuinka? Ruhtinas Boguslawin luona?
— Tuon petturin ja vääräuskoisen luona! — huudahti miekankantaja.
— Sama on minunkin kohtaloni, — sanoi Anusia, — mutta minä en silti itke. En kiellä, että ruhtinas on petturi ja kerettiläinen, mutta hän on hieno ritari ja pitää arvossa naisia.
— Kunpa häntä helvetissä pidettäisiin samalla tavalla arvossa! — vastasi miekankantaja. — Te ette häntä vielä tunne, sillä hän ei ole ahdistellut teitä sillä tavoin kuin tätä tyttöä. Hän on oikein lurjusten lurjus, ja tuo Sakowicz on toinen! Suokoon Jumala, että herra Sapieha antaisi molemmille aika kyydin!
— Jos antaa, niin antaa… Ruhtinas Boguslaw on varsin sairas, eikä hänen sotajoukkonsa ole erikoisen suuri. Totta on, että hän eteni nopeasti ja hajoitti muutamia rykmenttejä ja, otti valtaansa Tykocinin ja minut, mutta ei hän riitä Sapiehan voimille. Voitte uskoa minua, sillä olen nähnyt molemmat sotajoukot.
— Näetkö nyt? Mitä sanoinkaan sinulle? — sanoi miekankantaja Oleńkalle.
— Ruhtinas Boguslawin tunnen vanhoilta ajoilta, — jatkoi Anusia. — Hän on sukua Wisniowieckeille ja Zamoyskeille. Hän kävi kerran luonamme Lubnyssa, silloin kun ruhtinas Jeremi lähti retkelle tataarilaisia vastaan. Senpä vuoksi hän nyt käskikin osoittamaan minulle kunnioitusta, sillä hän muisti, että olin talon väkeä ja ruhtinattaren suosikki. Olin silloin pieni lapsi, en tämmöinen kuin nyt. Hyvä Jumala! Kukapa silloin olisi voinut aavistaa, että hänestä tulee isänmaanpetturi! Mutta älkää olko levottomia, sillä joko hän nyt ei palaa tänne tahi me jotenkuten neuvottelemme itsemme täältä pois.
— Jo me koetimme! — sanoi Oleńka.
— Eikö se onnistunut?
— Kuinka se olisi voinut onnistua? — vastasi miekankantaja. —Lyöttäydyimme erääseen upseeriin, jolta luulimme saavamme apua, muttahän oli valmiimpi estämään kuin auttamaan. Vanhin upseereista on tuoBraun, ja sitähän ei itse pirukaan suostuta.
Anusia loi silmänsä alas.
— Ehkäpä minä onnistuisin, — sanoi hän. — Herra Sapiehan vain pitäisi tulla näille seuduille, jotta olisi mihin turvautua.
— Suokoon Jumala, että hän tulisi mahdollisimman pian! — lausui miekankantaja. — Hänen miestensä joukossa on paljon sukulaisiamme, tuttujamme ja ystäviämme. Siellä ovat myös entiset sotatoverini Wolodyjowski, Skrzetuski ja Zagloba.
— Minä tunnen heidät, — sanoi Anusia ihmeissään, — mutta he eivät ole herra Sapiehan armeijassa. Ah, kunpa he olisivatkin olleet siellä, varsinkin herra Wolodyjowski (sillä herra Skrzetuski on naimisissa), niin en minä olisi täällä, sillä hän ei olisi antanut saartaa itseään niinkuin herra Kotczyc.
— Eiväthän he vain liene kaatuneet, kun ette nähnyt heitä?
— Ei, ei! — vastasi Anusia. — Niin kuuluisien ritarien kuolemasta olisi puhuttu, mutta minä en kuullut mitään. Ei heille kukaan mitään voi. Vaikka herra Michal on pieni, niin ruhtinas Jeremi kuitenkin sanoi, että jos koko valtakunnan kohtalo riippuisi taistelusta mies miestä vastaan, niin hän valitsisi taisteluun herra Michalin.
Miekankantaja oli tyytyväinen, kun oli saanut puhetoverin, käveli huoneessa pitkin askelin ja kysyi:
— Te siis tunnette hyvin herra Michalin!
— Kyllä, olemme monta vuotta olleet yhdessä.
— Varmaankaan se ei mennyt ilman rakastumista?
— Se ei ole minun syyni, — sanoi Anusia heittäytyen vaatimattoman näköiseksi.
— Mutta se minua surettaa, että nuo miehet eivät ole hetmanin joukossa, sillä sellaisten sotilaitten avulla olisi helpompi voittaa.
— Siellä on eräs, joka korvaa ne kaikki.
— Kuka se on?
— Herra Babinicz Witebskin vojevodakunnasta. Olette kai kuullut hänestä?
— En ollenkaan, ja se minusta on kummallista.
Anusia kertoi lähdöstään Zamośćiesta ja kaikesta, mitä matkalla tapahtui. Babinicz kasvoi hänen kertomuksessaan niin suureksi sankariksi, että miekankantaja rupesi vakavasti miettimään, kuka se voisi olla.
— Minähän tunnen koko Liettuan, — sanoi hän. — Siellä on sukuja, joiden nimet ovat sentapaisia: Babilleja, Babinowskeja, Babinskeja ja niin edespäin, mutta Babiniczeista en ole kuullut. Luulenpa, että se on valenimi. Hm! Babinicz!… Mahtaa olla nokkela ritari, kun osasi tehdä kepposet Zamoyskillekin.
— Ah, hän on suurenmoinen! — huudahti Anusia.
Miekankantaja tuli hyvälle tuulelle.
— Niinkö? — sanoi hän asettuen kädet puuskassa Anusian eteen.
— Kenties te ajattelette, mene tiedä, mitä kaikkea? — sanoi Anusia.
— Hyväinen aika, mitä minä ajattelisin?
— Mutta Babinicz kertoi minulle heti Zamośćiesta lähdettyämme, että hänen sydämensä on saanut eräs toinen. Hän mahtaa olla korvia myöten rakastunut. Ehkäpä hänestä piankin kuulemme.
— Suokoon Jumala!
— Minä sanon teille, miksi luulen niin… Joka kerta nimittäin, kun tuoBabinicz mainitsi ruhtinas Boguslawin, hän kalpeni ja puri hammasta.
— Silloin meistä tulee ystävät! — sanoi miekankantaja.
— Varmasti!… Ja hänen turviinsa pakenemme, jos hän tänne ilmestyy.