Takaa-ajoa jatkui kauan. Ruotsalaisten hevoset olivat aivan uuvuksissa ja kompastuivat tavan takaa. Tuhannesta ratsumiehestä, jotka olivat lähteneet Kannenbergin kanssa, oli lopulta jäljellä vain sata ja muutamia kymmeniä. Loput makasivat pitkänä rivinä tien vieressä. Mutta tuo jäljellejäänyt joukkokin pieneni yhä, sillä puolalaiset jatkoivat yhä ahdisteluaan.
Viimein tultiin ulos metsästä. Jaroslawin tornit näkyivät selvästi taivaan siinnossa, ja pakenevien sydämiin syttyi toivon kipinä. Jaroslawissa oli itse Ruotsin kuningas koko sotajoukkonsa kanssa ja saattoi tulla heille avuksi.
He olivat unhottaneet, että heidän mentyään yli joen silta oli heti purettu.
Czarniecki joko tiesi tämän vakoojiensa kautta tahi tahtoi vartavasten näyttäytyä Ruotsin kuninkaalle ja tämän nähden tuhota tuon onnettoman ukon viimeisetkin jäännökset. Oli miten oli, hän jatkoi yhä takaa-ajoa aivan kuin olisi tahtonut rynnätä suoraan Jaroslawia vastaan.
Viimein oltiin niin lähellä sillan paikkaa, että huudot kuuluivat ruotsalaisten leiriin asti. Joukko upseereita ja sotamiehiä juoksi katsomaan, mitä joen toisella puolen oli tekeillä. He tunsivat heti ratsumiehet, jotka aamulla olivat lähteneet leiristä.
— Kannenbergin joukko! Kannenbergin joukko! alkoivat tuhannet äänet huutaa.
— Melkein viimeiseen mieheen tuhottu!
Samassa nelisti paikalle itse kuningas ja hänen jäljessään Wittenberg,Forgell, Müller ja muita kenraaleja.
Kuningas kalpeni.
— Kannenberg! — sanoi hän.
— Hyvä Jumala! Silta ei ole valmis! — huudahti Wittenberg. — Ne surmataan joka mies!
Kuningas katseli kevättulvien paisuttamaa jokea. Sen keltaiset aallot olivat kuohupäisiä, eikä ollut ajattelemistakaan, että siitä olisi voinut päästä uimalla yli.
Pakenevat ja takaa-ajajat lähenivät rantaa, ja ruotsalaisten nähden hakattiin maahan Kannenbergin viimeisetkin miehet. Koko ruotsalainen armeija ryntäsi yhtenä miehenä Sanin jyrkälle rannalle. Jalkaväki, ratsuväki ja tykkiväki sekaantui toisiinsa, ja kaikki katselivat niinkuin muinoin katseltiin Rooman sirkuksessa näytelmää, mutta katselivat huulet yhteen puristettuina, epätoivo sydämessä ja katseissa ja tuntien voimattomuutensa. Väliin kohosi katsojain rinnasta kauhun huuto, väliin he itkivät, ja sitten taas vallitsi hiljaisuus. Ne tuhat miestä, jotka Kannenberg oli saanut johdettavakseen, olivat koko Ruotsin armeijan ylpeys. Ne olivat veteraaneja, jotka olivat niittäneet kunniaa monissa maissa ja lukemattomissa taisteluissa. Mutta nyt ne juoksentelivat kuin hätääntyneet lampaat niityllä ja tulivat niinkuin lampaat teurastetuiksi. Tuo ei ollut enää taistelua, vaan pyydystystä. Pyörremyrskyn tavoin kiertelivät julmat puolalaiset ratsumiehet aukealla kedolla huudellen monenkaltaisilla äänillä ja ajaen takaa ruotsalaisia. Toisinaan ajoi yhtä ainoata miestä kymmenkunta puolalaista, toisinaan ahdisteli yhtä vain yksi. Moni saavutettu ruotsalainen vain nojautui satulassa eteenpäin helpottaakseen vihollisen työtä; jotkut ryhtyivät taisteluun, mutta huonolla menestyksellä, sillä käsikähmässä eivät ruotsalaiset vetäneet vertoja puolalaisille aatelismiehille, jotka olivat verrattomia miekkailijoita.
Mutta kauheimmin kaikista puolalaisista raivosi pieni ritari, joka istui komean ja nopealiikkeisen hevosen selässä. Pian alkoi koko ruotsalainen sotajoukko seurata hänen toimiaan, sillä kenet hän saavutti, se sai surmansa niin nopeasti, että ei tiedetty kuinka se oli tapahtunut, niin vähän liikutti hän miekkaansa suistaessaan miehiä satulasta. Viimein hän huomasi itse Kannenbergin, jota muutamat toverit ajoivat takaa. Hän komensi heitä jättämään takaa-ajonsa ja meni itse häntä vastaan.
Ruotsalaiset toisella rannalla katselivat hengitystään pidätellen. Itse kuningas meni aivan rantaan saakka, ja hänen sydämensä löi kiivaasti pelon ja toivon vallassa. Kannenberg, joka oli ylhäinen herra ja kuninkaan sukulainen, oli jo lapsuudesta saakka saanut opetusta italialaisilta miekkailumestareilta, eikä hänellä ollut miekkailussa vertaistaan koko Ruotsin armeijassa. Huomattuaan takaa-ajon olevan lopussa hän päätti, kun hän nyt oli menettänyt joukkonsa, pelastaa edes kunniansa kuninkaan silmissä.
Kuin salama hän kiiti pientä ritaria kohti ja samoin tämä häntä vastaan. Kannenberg aikoi työntää miekkansa kahvaa myöten vastustajansa rintaan, mutta sai heti huomata kohdanneensa vertaisensa, sillä hänen miekkansa liukui pitkin puolalaisen ritarin miekan terää, ja hänestä tuntui, kuin hänen kätensä olisi äkkiä turtunut. Vaivoin hän sai torjutuksi iskun, jonka vastustaja samassa häneen suuntasi. Onneksi hevoset sillä hetkellä sivuuttivat toisensa.
Molemmat kääntyivät samalla kertaa ympäri la lähestyivät toisiaan nyt hitaammin. Kannenberg painautui satulassaan kokoon, niin että hän muistutti lintua, jonka pöyhistyneistä höyhenistä pistää esille vain nokka. Hän oli oppinut eräältä firenzeläiseltä peloittavan, kavalan ja melkein vastustamattoman piston, joka oli semmoinen, että vastustajan rintaan suunnattu miekka yllättävällä liikkeellä tähdättiinkin kaulaan. Tätä hän oli päättänyt nyt käyttää.
Varmana asiastaan hän ratsasti yhä hitaammin, mutta Wolodyjowski (hän oli tuo pieni ritari) lähestyi hyvää vauhtia. Hetken ajan hän aikoi käyttää tataarilaista temppuaan ja keikahtaa hevosen vatsan alle, mutta kun hänen vastassaan oli vain yksi mies ja katselijoina kaksi sotajoukkoa, niin hän häpesi luopua ritarien taistelutavasta, vaikka aavistikin, että jotakin erikoista oli odotettavissa.
Kannenberg köyristyi entistä enemmän ja melkein katosi hevosen kaulan taakse. Mutta äkkiä hän pisti päänsä esille kuin käärme ja löi voimakkaan lyönnin miekallaan.
Mutta samassa Wolodyjowskin miekka oli alkanut suhisten pyöriä ilmassa, miekka lennähti pois ruotsalaisen kädestä, ja Wolodyjowskin säilä leikkasi Kannenbergilta osan nenästä ja huulista ja tunkeutui syvälle olkapäähän.
Maailma musteni onnettoman ruotsalaisen silmissä, ja hän horjahti satulassaan, mutta ei pudonnut maahan, sillä Wolodyjowski tarttui hänen käsivarteensa.
Huuto kohosi toisella rannalla ruotsalaisten rinnoista. Zagloba kiiruhti pienen ritarin luo ja sanoi:
— Herra Michal, minä tiesin että käy noin, mutta olin valmistautunut jo kostamaan puolestanne!
— Hän oli mestari! — vastasi Wolodyjowski. — Ottakaa hänen hevostaan suitsista, sillä hän on kelpo mies!
— Haa! Jos ei tuota jokea olisi tuossa, niin voitaisiin pistäytyä tuonne noiden luo juttusille! Minä olisin ensimmäinen…
Hänen puheensa keskeytti luotien vinkuna. Hän ei lopettanut lausettaan, vaan huudahti:
— Menkäämme pois, herra Michal, nuo rosvot ampuvat!
— Eivät niiden luodit ole vaarallisia, — vastasi Wolodyjowski, — sillä he ovat liian kaukana!
Heidän ympärilleen oli kokoontunut puolalaisia ritareita, jotka onnittelivat Wolodyjowskia ja katselivat häntä ihaillen. Wolodyjowski vain kierteli viiksiään, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä.
Mutta toisella rannalla ruotsalaisten joukossa oli kuhinaa kuin mehiläispesässä. Tykkiväki toi esille tykkejä, ja senvuoksi puolalaisessa joukossa torvet soivat peräytymismerkin. Sen kuultuaan jokainen kiiruhti oman joukko-osastonsa luo, ja pian kaikki seisoivat järjestyksessä. He vetäytyivät metsän reunaan, mutta pysähtyivät siihen ikäänkuin jättäen taistelukentän viholliselle ja kehoittaen tätä tulemaan joen toiselle puolelle. Rintaman edessä ratsasti mies, jolla oli yllään lyhyt viitta ja haikaran sulalla koristettu ilveksennahkalakki päässä sekä kullattu komentosauva kädessä.
Hänet saattoi selvästi nähdä, sillä laskevan auringon säteet valaisivat häntä, ja hän ratsasti rykmenttien edessä aivan kuin tarkastaen niitä. Kaikki ruotsalaiset tunsivat hänet heti ja alkoivat huutaa:
— Czarniecki! Czarniecki!
Hän puhui päälliköiden kanssa. Kauimmin nähtiin hänen viivähtävän sen ritarin kohdalla, joka oli voittanut Kannenbergin, ja laskevan kätensä hänen olalleen. Sitten hän kohotti komentosauvansa, ja rykmentit alkoivat hitaasti toinen toisensa jälkeen poistua metsään.
Aurinko laski. Jaroslawissa alkoivat kirkkojen kellot soida. Poistuvat rykmentit alkoivat silloin laulaa: "Herran enkeli ilmestyi Pyhän Neitsyt Maarian luo." Tämän laulun kaikuessa he häipyivät ruotsalaisten näkyvistä.
Sinä iltana kävivät ruotsalaiset makaamaan mitään syömättä ja ilman toivoa saada seuraavana päivänä mitään, millä itseään vahvistaisivat. Nälän tuska esti heitä saamasta untakin. Ennenkuin kukko toisen kerran kiekui, alkoivat nuutuneet sotamiehet yksitellen ja ryhmissä hiipiä ulos leiristä ryöstämään Jaroslawin ympäristössä olevia kyliä. Rohkeutta antoi heille se, että Czarniecki oli joen toisella puolella, ja jos hän olisikin jo tullut yli joen, niin oli heistä kuolemakin parempi kuin nälkä. Kurin laita oli jo niin ja näin, kun noin puolitoistatuhatta miestä poistui tällä tavoin leiristä kuninkaan ankarasta kiellosta huolimatta.
He alkoivat ryöstää ja polttaa, mutta ani harvain heistä oli suotu palata takaisin leiriin. Czarniecki oli tosin Sanin tuolla puolen, mutta tälläkin puolen jokea kierteli aatelis- ja talonpoikaisjoukkoja. Vahvin niistä, sotaisista aatelisista kokoon pantu Strzalkowskin joukko oli samana yönä saapunut Prochnikiin. Kun Strzalkowski näki tulipalojen loimut ja kuuli muskettien paukkeen, niin hän hyökkäsi ryöstäjien kimppuun. Ruotsalaiset puolustautuivat uljaasti, mutta Strzalkowski voitti ja surmasi heidät. Muissa kylissä toiset joukot tekivät samoin. Pakenevia ajettiin takaa aina ruotsalaisten leirin läheisyyteen saakka, ja tämä synnytti pelkoa ja hämmennystä. Kuului tataarin-, unkarin ja puolankielisiä huutoja, ja tämä sai ruotsalaiset luulemaan, että heidän kimppuunsa on käynyt vahva sotajoukko, mahdollisesti itse kaani tataarilaisjoukkoineen.
Syntyi pakokauhu, jota tähän saakka ei koskaan ollut tapahtunut, ja upseerit saivat vain suurella vaivalla järjestyksen palautetuksi. Kuningas, joka aamun koitosta asti oli istunut hevosen selässä, ymmärsi aseman ja mitä kaikesta voisi olla seurauksena. Hän kutsui heti neuvottelukokouksen koolle.
Tämä kokous ei kestänyt kauan, sillä vain yksi mahdollisuus oli olemassa. Sotajoukon henki oli huono, miehillä ei ollut syötävää, ja vihollisen voimat lisääntyivät yhä.
Ruotsalainen Aleksanteri, joka oli luvannut ajaa puolalaista Dariusta takaa vaikkapa tataarilaisille aroille, ei nyt voinut ajatella takaa-ajon jatkamista, vaan hänen täytyi ajatella omaa pelastustaan.
— Voimme palata Sanin vartta pitkin Sandomiriin ja jatkaa sieltä Veikseliä pitkin Varsovaan ja Preussiin, — sanoi Wittenberg. — Näin pelastumme perikadosta.
Douglas tarttui päähänsä.
— Niin monta voittoa, niin paljon vaivoja, näin suuri maa valloitettu, ja kaiken päälle on pakko kääntyä takaisin!
— Voitteko te antaa jonkin neuvon? — kysyi Wittenberg.
— En! — vastasi Douglas.
Kuningas, joka tähän saakka ei ollut puhunut mitään, nousi osoittaen sillä kokouksen päättyneen ja sanoi:
— Annan palaamiskäskyn!
Ei sanaakaan tämän lisäksi hän puhunut koko päivänä.
Rummut alkoivat päristä ja torvet kajahdella ruotsalaisten leirissä. Uutinen, että lähdetään paluumatkalle, kulki silmänräpäyksessä leirin päästä päähän. Tämä sanoma otettiin vastaan ilohuudoin. Olivathan linnoitukset vielä ruotsalaisten käsissä, ja niissä odotti levähdys, muona ja turvallisuus.
Päälliköt ja sotamiehet ryhtyivät niin innokkaasti lähtövalmistuksiin, että tuo innostus, kuten Douglas sanoi, oli meikein häpeällistä.
Douglas itse sai kuninkaalta määräyksen mennä etujoukkojen kanssa järjestämään ylimenoja ja tutkimaan tienoita. Kohta hänen jälkeensä lähti koko armeija liikkeelle taistelujärjestyksessä. — Etunenässä kulki tykistö, takana kuormasto, vierellä jalkaväki, Sotatarvikkeet ja teltat kuljetettiin aluksilla jokea pitkin.
Nämä varokeinot eivät olleet turhia, sillä tuskin oli lähdetty liikkeelle, kun ruotsalaisten takajoukot huomasivat jäljessä seuraavan puolalaisia ratsumiehiä, eivätkä nämä senjälkeen koskaan kadonneet näkyvistä. Czarniecki oli koonnut kaikki joukkonsa ja kaikki lähiseuduilla liikkuvat partiojoukot, pyysi kuninkaalta lisäjoukkoja ja seurasi ruotsalaisten kintereillä. Jo ensimmäisessä yöpymispaikassa oli pakko hälyyttää sotajoukko valveille. Puolalaiset joukot tulivat niin lähelle leiriä, että oli pakko lähettää muutamia tuhansia jalkamiehiä tykkien kera heitä vastaan. Jonkin aikaa kuningaskin luuli Czarnieckin todella aikovan hyökätä, mutta tämä tapansa mukaan lähetti vain erillisiä joukkoja. Hurjasti huutaen ne hyökkäsivät, mutta vetäytyivät kohta taas takaisin. Koko yön kesti tätä menoa, eikä ruotsalaisten yölevosta tullut mitään.
Ja koko matka, kaikki seuraavat yöt ja päivät muodostuivat samanlaisiksi.
Czarnieckille sen sijaan kuningas lähetti lisää kaksi rykmenttiä ratsuväkeä ynnä kirjeen, jossa hän ilmoitti, että hetmanit pian tuovat joukkonsa avuksi ja että kuningas itse lähtee kohta sen jälkeen mukanaan jalkaväki ja tataarilaisjoukot. Häntä pidättivät enää vain neuvottelut kaanin, ruhtinas Rakoczin ja keisarin kanssa. Czarniecki oli tästä sanomasta riemuissaan, ja kun ruotsalaiset seuraavana aamuna lähtivät jatkamaan matkaansa Veikselin ja Sanin yhtymäpaikkaa kohti, hän sanoi eversti Polanowskille:
— Verkko on asetettu, kalat tarttuvat siihen!
— Ja me, — sanoi Zagloba, — teemme niinkuin se kalastaja, joka soitti kaloille huilua ja tahtoi että ne tanssisivat, mutta kun ne eivät sitä halunneet tehdä, niin hän veti ne rannalle; siinä ne kyllä hyppivät, mutta hän pieksi niitä kepillä ja sanoi: "Senkin mokomat, silloin olisi pitänyt tanssia, kun minä pyysin!"
Siihen sanoi Czarniecki:
— Ne tanssivat kyllä, kun herra marsalkka Lubomirski tulee joukkonsa kanssa, johon kuuluu viisituhatta miestä!
— Hän voi ilmestyä tänne millä hetkellä tahansa! — sanoi Wolodyjowski.
— Tänään saapui muutamia aatelismiehiä, — sanoi Zagloba, — ja nämä vakuuttivat, että hän on tulossa valtateitä myöten, mutta yhtyykö hän meihin, sen sijaan että sotisi omin päin, se on eri asia!
— Kuinka niin? — kysyi Czarniecki katsahtaen nopeasti Zaglobaan.
— Hän on hyvin ylpeä ja kunnianhimoinen herra. Tunnen hänet hyvin ja olen ollut hänen uskottunsa. Tutustuin häneen, kun hän oli vielä nuorukainen, Krakovan linnanpäällikön Stanislawin hovissa. Hän harjoitteli siihen aikaan miekkailua ranskalaisten ja italialaisten johdolla ja vihastui minuun kovin, kun sanoin hänelle, että ne olivat poropeukaloita, joista yksikään ei kykenisi vastustamaan minua. Me löimme vetoa, ja minä kellistin seitsemän heistä maahan. Sen jälkeen hän otti oppia minulta, eikä vain miekkailussa, vaan sotataidossakin. Hän on luonnostaan hieman paksupäinen, ja sen, mitä hän osaa, hän on oppinut minulta.
— Oletteko semmoinen mestari? — kysyi Polanowski.
— Exemplum: herra Wolodyjowski on toinen oppilaani. Hänestä minulla on todella iloa.
Czarniecki ei kuullut keskustelun jatkoa, sillä Zagloban sanat olivat saattaneet hänet syviin mietteisiin. Hänkin tunsi Lubomirskin kunnianhimon ja oli varma siitä, että tämä tahtoo joko tehtäväksi hänen päänsä mukaan tahi toimia omin päin, vaikkapa siitä olisi vahinkoa valtiolle.
Czarnieckin ankarat kasvot synkistyivät senvuoksi, ja hän alkoi kierrellä viiksiään.
— Ahaa! — kuiskasi Zagloba Jan Skrzetuskille. — Czarniecki vainuaa jotakin, sillä hän muuttuu yhä enemmän kotkan näköiseksi. Kohta hän iskee kyntensä johonkin!
Mutta nyt sanoi Czarniecki:
— Jonkun teistä, hyvät herrat, olisi vietävä kirje minultaLubomirskille.
— Minä tunnen hänet ja otan mielelläni mennäkseni, — vastasi JanSkrzetuski.
— Hyvä! — vastasi Czarniecki. — Mitä ylhäisempi lähettiläs, sitä parempi.
Zagloba kääntyi Wolodyjowskin puoleen ja kuiskasi:
— Nyt hän jo puhuu nenäänsä. Se osoittaa suurta kiihtymystä.
Asia oli niin, että Czarnieckilla oli hopeainen kitalaki sen jälkeen kuin kuula oli vienyt hänen omansa. Kun hän oli liikutettu, vihainen tahi levoton, niin hänen äänensä aina muuttui teräväksi ja rämiseväksi.
Nyt hän kääntyi Zagloban puoleen:
— Kenties tekin lähdette herra Skrzetuskin mukaan?
— Mielelläni! — vastasi Zagloba. — Jos minä en saa mitään aikaan, niin silloin ei saa kukaan muukaan. On soveliaampaakin, että niin ylhäissyntyisen herran luo saapuu kaksi miestä.
Czarniecki puri huuliaan, nyki viiksiään ja sanoi aivan kuin itsekseen:
— Ylhäissyntyinen… ylhäissyntyinen…
— Sitä etua ei kukaan voi herra Lubomirskilta riistää! — sanoi Zagloba.
Mutta Czarniecki rypisti kulmakarvojaan ja sanoi:
— Vain valtio on korkea ja suuri! Sen veroisia syntyperänsä nojalla ei ole olemassa, vaan ihmiset ovat kaikki pieniä, ja nielköön maa sen, joka tämän unhottaa!
Nämä sanat lausuttiin äänensävyllä, joka sai kaikki vaikenemaan. Czarniecki oli murheellinen ajatellessaan, että marsalkan kunnianhimo voi haitata häntä työssä isänmaan pelastamiseksi. Viimein hän kuitenkin rauhoittui ja sanoi:
— Minun on siis kirjoitettava kirje. Pyydän teitä seuraamaan minua, hyvät herrat!
Jan Skrzetuski ja Zagloba lähtivät hänen mukanaan, ja puoli tuntia myöhemmin he jo nousivat hevosen selkään lähteäkseen Radymnoon, koska kerrottiin marsalkan olevan sotajoukkoineen siellä.
— Jan! — sanoi Zagloba koputellen nahkakoteloa, jossa oli Czarnieckin kirje. — Ole niin ystävällinen ja anna minun itseni puhua herra marsalkan kanssa!
— Tunsitteko todellakin hänet ja opetitte hänelle miekkailua?
— En, sanoin sen vain siksi, että kieli ei kangistuisi suussa eikä henki lakkaisi kulkemasta, mikä helposti tapahtuu, jos on liian kauan vaiti. En ole häntä tuntenut enkä opettanut. Eikö minulla muka ole ollut parempaa tekemistä kuin olla karhuntanssittajana ja opettaa herra marsalkkaa asettumaan takakäpälilleen? Mutta se on samantekevää. Siitä, mitä ihmiset hänestä kertovat, olen huomannut, mikä hän on miehiään, ja minä osaan kyllä kyniä hänet niinkuin keittäjätär kanan. Mutta yhtä asiaa pyydän sinulta: älä mainitse sanallakaan, että minulla on kirje herra Czarnieckilta, älä edes viittaa siihen suuntaan, ennenkuin itse annan sen.
— Mitä ihmettä? Jättäisinkö täyttämättä tehtävän, jota suorittamaan minut on lähetetty? Semmoista ei minulle ole koskaan tapahtunut eikä tapahdu. Se on mahdotonta! Vaikka herra Czarniecki antaisikin sen minulle anteeksi, en kuitenkaan tekisi sitä mistään hinnasta!
— Siinä tapauksessa vedän sapelini tupesta ja pistän kuoliaaksi hevosesi, jotta et voisi tulla kanssani. Oletko koskaan nähnyt, että mikään olisi epäonnistunut, mikä on syntynyt minun aivoissani? Ajattelehan! Eiköhän sinunkin ole kiittäminen minkä mistäkin Zaglobaa? Eivätkö herra Michal ja sinun Halszkasi ole hyötyneet Zagloban neuvoista? Ja me kaikki, kun pelastin miehet Radziwillin kynsistä? Sanon sinulle, että tuosta kirjeestä voi olla seurauksena enemmän pahaa kuin hyvää, sillä Czarniecki oli sitä kirjoittaessaan niin kiihdyksissä, että särki kolme kynää. Muuten voit siitä puhua, jos minun suunnitelmani epäonnistuu. Lupaan kunniasanallani sen antaa silloin, mutta en sitä ennen.
— Jos vain se annetaan perille, niin sama minusta on, milloin se tapahtuu.
— Enempää ei tarvitakaan! Lisää nyt vauhtia, sillä matka on pitkä!
He kannustivat ratsujaan ja lähtivät menemään täyttä laukkaa. Mutta heidän ei tarvinnut ratsastaa kauan, sillä marsalkan etujoukot eivät olleet lähteneet vain Radymnosta, vaan jo Jaroslawistakin. Marsalkka itse oli Jaroslawissa ja majaili Ruotsin kuninkaan entisessä asunnossa.
Kun he tulivat perille, oli marsalkka parhaillaan syömässä päivällistä huomattavimpien upseeriensa kanssa. Mutta kun heidät ilmoitettiin, käski Lubomirski johtamaan heidät heti sisälle, sillä hän tunsi heidän nimensä, jotka olivat tähän aikaan kuuluisia koko valtakunnassa.
Kaikkien silmät kääntyivät heihin, kun he astuivat sisään. Varsinkin Skrzetuskia katsottiin uteliaasti ja ihaillen. Tervehdittyään heitä kohteliaasti marsalkka heti kysyi:
— Näenkö edessäni sen kuuluisan ritarin, joka toi kuninkaalle kirjeen piiritetystä Zbarazista?
— Minä sen toin, — vastasi Skrzetuski.
— Suokoon Jumala vain enemmän semmoisia upseereita!
— Ja minä olen Zagloba! — sanoi vanha ritari työntyen lähemmäksi.
Hän loi katseen koko seurueeseen. Marsalkka, joka tahtoi voittaa kaikkien suosion, huudahti heti:
— Kukapa ei olisi kuullut miehestä, joka surmasi barbaarien johtajanBurlajn ja nostatti koko Radziwillin sotajoukon kapinaan!
— Minä johdin myös sotajoukon herra Sapiehalle, ja totta puhuen sotajoukko olikin valinnut päällikökseen minut eikä häntä! — lisäsi Zagloba.
— Ja te, vaikka olitte niin korkeassa asemassa, luovuitte siitä ja ryhdyitte palvelemaan herra Czarnieckin komennossa?
Zagloba iski silmää Skrzetuskille ja vastasi:
— Jalosukuinen herra marsalkka! Teidän ylevä esimerkkinne on opettanut minulle ja koko maalle, kuinka yksityinen kunnia ja etu on uhrattava yhteishyvän takia.
Lubomirski punastui tyytyväisyydestä, ja Zagloba jatkoi:
— Herra Czarniecki on lähettänyt meidät vartavasten esittämään teidän ylhäisyydellenne hänen ja koko sotajoukon kunnioituksen sekä samalla ilmoittamaan huomattavasta voitosta, jonka Jumala on suonut meidän saada Kannenbergista.
— Olemme jo kuulleet siitä, — vastasi marsalkka jokseenkin kuivasti, sillä kateus alkoi jo nousta hänen mieleensä, — mutta mielellämme kuulemme vielä silminnäkijän kertomuksen siitä.
Zagloba alkoi heti kertoa, mutta esitti asiat osittain toisin kuin ne olivat olleet, sillä Kannenbergin joukko oli hänen mielikuvituksessaan jo kasvanut kahdentuhannen miehen suuruiseksi, ja sen mukaisesti hän kuvasi ruotsalaisten tappionkin.
Kaikki kuuntelivat tarkasti. Marsalkkakin kuunteli, mutta hän synkistyi yhä enemmän, tuli jäykän näköiseksi ja sanoi viimein:
— En kiellä, että herra Czarniecki on etevä sotapäällikkö, mutta hän ei kuitenkaan yksin voine syödä kaikkia ruotsalaisia, ja meille muillekin jäänee jokin suupala.
Tähän vastasi Zagloba:
— Teidän ylhäisyytenne! Ei tätä voittoa saanut herra Czarniecki!
— Kuka sen sitten sai?
— Herra Lubomirski!
Syntyi yleisen hämmästyksen aiheuttama äänettömyys. Marsalkka avasi suunsa, alkoi vilkuttaa silmiään ja katsoi Zaglobaa niin ihmetellen kuin olisi tahtonut kysyä tältä:
— Onkohan päässäsi kaikki ruuvit tallella? Mutta Zagloba ei joutunut hämilleen, vaan jatkoi:
— Kuulin herra Czarnieckin itsensä sanovan koko sotajoukon edessä: "Eivät meidän sapelimme ole lyöneet vihollista (sanoi), vaan Lubomirskin nimi sen on lyönyt, sillä kun (sanoi) he kuulivat, että hän on tänne tulossa, niin he joutuivat sellaisen pelon valtaan, että näkivät joka sotamiehessä marsalkan sotajoukon ja antoivat teurastaa itsensä kuin lampaat!"
Jos auringon kaikki valo yht'aikaa olisi langennut herra marsalkan kasvoille, ei se olisi voinut saada niitä kirkkaammiksi kuin ne nyt olivat.
— Kuinka? — huudahti hän. — Sanoiko Czarniecki itse noin?
— Kyllä, ja paljon muuta lisäksi, mutta en tiedä, onko minun lupa sitä toistaa, sillä hän puhui vain uskotuilleen.
— Puhukaa! Jokainen Czarnieckin sana ansaitsee tulla sata kertaa toistetuksi. Hän on harvinainen mies, sen olen aina sanonut!
Zagloba katsoi marsalkkaan siristäen toista silmäänsä ja mutisi partaansa:
— Nyt olet niellyt koukun, ja kohta vedän sinut ylös.
— Mitä te sanoitte? — kysyi marsalkka.
— Sanon, että sotajoukko hurrasi teidän ylhäisyytenne kunniaksi niin, että se ei olisi sitä sillä tavoin tehnyt edes hänen majesteetilleen kuninkaallekaan, ja Przeworskissa, jossa me koko yön ahdistelimme ruotsalaisia, huusi jokainen taisteluun lähtevä rykmentti: "Lubomirski! Lubomirski!" ja se vaikutti enemmän kuin kaikki: "Hei!" ja "Hakkaa!" Tässä on todistaja, herra Skrzetuski, uljas soturi hänkin, joka ei koskaan elämässään ole valehdellut!
Marsalkka katsahti vaistomaisesti Skrzetuskiin, joka punastui korviaan myöten ja mutisi jotakin.
Mutta samaan aikaan marsalkan upseerit alkoivat kehua ääneen lähettiläitä.
— Viisaasti teki herra Czarniecki, kun lähetti noin miellyttäviä ritareita tänne! Molemmat ovat miesten parhaita, ja toisen puhe on suloinen kuin hunaja!
— Aina olen ymmärtänyt, että herra Czarniecki on minua kohtaan suosiollinen, mutta nyt tekisin hänen hyväkseen vaikka mitä! — huudahti marsalkka melkein kyynelet silmissä innostuksesta.
Nyt Zagloba vuorostaan innostui:
— Jalosukuinen herra marsalkka! Kukapa ei teitä ihailisi, kukapa ei kunnioittaisi teitä, jossa yhdistyvät kaikki kansalaishyveet, Aristideen rehellisyys ja Scipioitten miehuus! Paljon kirjoja olen elämässäni lukenut, paljon nähnyt, paljon miettinyt, ja sydäntäni on viiltänyt se, mitä nyt valtakunnassamme on tapahtunut. Mitä Oleńkaan nähnyt! Opalinskeja, Radziejowskeja, Radziwilleja, joille oma mahti, oma kunnia on ollut tärkeintä kaikesta ja jotka yksityisen etunsa vuoksi joka hetki ovat olleet valmiit luovuttamaan isänmaan! Ajattelin: tämän maan on syössyt turmioon sen omien poikain kunnottomuus. Mutta kuka on minua lohduttanut, kuka on rohkaissut lamautunutta mieltäni? Herra Czarniecki! "Ei!" — sanoi hän. — "Se ei vielä ole joutunut turmioon, niin kauan kuin sillä on Lubomirski. Nuo toiset (sanoi) ajattelevat vain itseään, mutta hän katsoo vain sitä ja etsii vain sitä, että voisi uhrata yksityisen onnensa yhteishyvän alttarille. Nuo toiset pyrkivät esiin, mutta hän vetäytyy vaatimattomasti syrjään antaakseen hyvän esimerkin. Nyt (sanoi) on hän tulossa mahtavan ja voittoisan sotajoukon kanssa, ja jo saapuu kuulumisia (sanoi), että hän tahtoo panna minut tuon sotajoukon johtajaksi osoittaakseen siten muille, miten kunnian tavoittelu, vaikkapa se olisi oikeutettukin, on uhrattava isänmaan takia. Menkää (sanoi) hänen luokseen ja ilmoittakaa hänelle, että minä en tahdo tuota uhrausta, en voi sitä ottaa vastaan, koska hän on etevämpi sotapäällikkö kuin minä ja koska me olisimme valmiit valitsemaan hänet ei vain päälliköksemme, vaan — Jumala suokoon meidän Jan Kasimirillemme pitkän iän — jopa kuninkaaksemmekin!"
Tässä Zagloban sanatulva hiukan pysähtyi, sillä hän pelkäsi menneensä liian pitkälle, ja todellakin seurasi hänen viimeisiä sanojaan hiljaisuus. Mutta Lubomirski oli kuin taivas olisi auennut hänen edessään, hän kalpeni hiukan, punastui sitten, kalpeni uudestaan, hengitti syvään ja lausui viimein:
— Valtiomme on ja on aina oleva oma hallitsijansa ja omien kohtaloittensa päättäjä, sillä siinä on ikivanhan vapautemme perustus… Minä olen vain sen palvelijan palvelija, ja Jumala on todistajani, että minä en nosta silmiäni niihin korkeuksiin, joihin kansalaisen ei tule katsella… Mitä taas tulee sotaväen päällikkyyteen… niin herra Czarnieckin on se otettava vastaan. Tahdoin juuri olla esimerkkinä niille, joilla aina on mielessä syntyperänsä ja sukunsa suuruus ja jotka eivät tahdo tunnustaa mitään valtaa yläpuolellaan, ja tahdon osoittaa, kuinka pro publico bono on unohdettava oma korkea syntyperä. Vaikka en lienekään perin huono sotapäällikkö, niin kuitenkin minä, Lubomirski, alistun vapaaehtoisesti Czarnieckin määräysvallan alaiseksi ja pyydän vain Jumalaa suomaan meille voiton vihollisesta!
— Roomalainen! Isänmaan isä! — huudahti Zagloba tarttuen marsalkan käteen ja painaen siihen huulensa.
Mutta samalla vanha kettu loi syrjäsilmäyksen Skrzetuskiin ja iski tälle silmää.
Kuului upseerien ja muun seurueen äänekkäitä huudahduksia. Melu kasvoi yhä voimakkaammaksi.
— Viiniä! — huudahti marsalkka.
Ja kun pikarit täytettiin, esitti hän ensin maljan kuninkaalle, sitten herra Czarnieckille, jota hän nimitti päällikökseen, ja lopuksi lähettiläille. Zagloba ei ollut myöskään hidas maljoja esittämään ja voitti niin kaikkien sydämet, että itse marsalkka saattoi heitä ovelle ja ritarit seurasivat heitä Jaroslawin portille asti.
Viimein he olivat kahdenkesken. Zagloba ratsasti Skrzetuskin eteen ja kysyi:
— No, Jan?
— Jumaliste! — vastasi Skrzetuski. — Jos en olisi nähnyt omin silmin ja kuullut omin korvin, niin en uskoisi tätä, vaikka taivaan enkeli sen kertoisi!
Mutta Zagloba sanoi:
— Haa! Näetkö nyt! Voin vannoa, että Czarniecki itse korkeintaan olisi pyytänyt Lubomirskia jakamaan vallan kanssaan. Ja mitä hän olisi sillä saavuttanut? Sen vain, että Lubomirski olisi kulkenut omia teitään, sillä jos kirjeessä vedotaan isänmaanrakkauteen ja viitataan yksityisiin pyyteisiin (olen varma, että se sisältää semmoista), niin herra marsalkka olisi heti pöyhistäytynyt ja sanonut: "Aikooko hän opettaa minulle, miten isänmaata palvellaan?…" Minä tunnen nuo tuommoiset!… Onneksi vanha Zagloba otti jutun hoitaakseen, ja kun hän vain avasi suunsa, niin jopa Lubomirski heti ei vain suostunut toimimaan yhdessä, vaan luovutti koko johdon… No, mitä sanot, Jan? Osaako Zagloba käsitellä ylimyksiä?
— Voin vain sanoa sen, että suuni on yhä vielä auki ihmettelystä!
— Tunnen minä heidät! Vilahduta heille vain silmiin kruunua ja kärpännahkaviitan reunaa, niin voit silittää heidän kasvojaan kuin koiran pentua, ja he vielä itse köyristävät selkänsä ja painautuvat sinua vasten. Ei yksikään kissa niin saattaisi lipoa kieltään nähdessään edessään eläviä varpusia. Rehellisimmänkin miehen silmät pullistuvat pelkästä halusta, ja jos sattuu lurjus, semmoinen kuin oli Vilnon vojevoda, niin hän on valmis pettämään isänmaan. Niin suuri on ihmisten turhamielisyys! Herra Jumala, jos olisit antanut minulle yhtä monta tuhatta dukaattia kuin olet luonut tuon kruunun tavoittelijoita, niin minäkin asettuisin ehdokkaaksi. Zagloba ei ole sen huonompi kuin Lubomirski, hänellä on vain vähemmän rahaa… Niin, niin, Jan! Luuletko, että todellakin suutelin hänen kättään? Omaa peukaloani suutelin ja häntä töykkäsin vain nenälläni. Sulatin hänet niinkuin voi sulatetaan pannussa ja taivutin Czarnieckin puoleen… Niin! Suokoon Jumala kuninkaallemme pitkän iän, mutta jos tulee vaali, niin äänestän mieluummin itseäni kuin Lubomirskia… Roch Kowalski antaisi minulle toisen äänen ja herra Michal pistäisi kuoliaaksi vastustuspuolueen jäsenet… Jumal’auta! Sinusta, Jan, tekisin heti kruunun suurhetmanin ja herra Michalista Sapiehan sijaan Liettuan suurhetmanin… Rzedzianista tulisi rahavarain kaitsija… Hänpä vasta kiristäisi juutalaisilta! Mutta vähätpä siitä, pääasia on, että olen saanut Lubomirskin tarttumaan koukkuun ja annan siiman Czarnieckin käteen. Ruotsalaiset peitotaan pehmoisiksi, ja kenen ansio se on? Jostakin toisesta kertoisivat aikakirjat, mutta se onni ei tule minun osakseni… Kunhan ei päällepäätteeksi vielä Czarniecki moittisi vanhaa miestä siitä, että kirjettä ei viety perille… Semmoista on ihmisten kiitollisuus… Haa, olen minä sen jo ennenkin saanut kokea… Toiset istuvat staarostoina ja kasvattavat itselleen ihramahaa, mutta sinä, vanha mies, saat vain keikkua hevoskonin selässä!
– Zagloba viittasi kädellään ja jatkoi:
Vähät ihmisten kiitollisuudesta! Kuoltava on kerran kuitenkin, ja mieluisaa on tietää sitä ennen palvelleensa isänmaata. Paras palkinto on hyvät toverit. Kun mies nousee hevosen selkään, niin sellaisten kelpo veikkojen kanssa kuin sinä ja Michal voi mennä vaikka maailman ääriin… Semmoisiksi olemme me puolalaiset syntyneet. Hevosen selkään vain ja sitten… Saksalainen, ranskalainen, englantilainen ja mustanaamainen espanjalainen hyppäävät heti silmille, mutta puolalaisella on ihmeen paljon kärsivällisyyttä ja hän antaa tuollaisen ruotsalaisrakkarinkin pitkän aikaa härnäillä, mutta kun se menee liian pitkälle, niin hän iskee ruotsalaista kuonolle niin että mies tekee kolme kuperikeikkaa. Sillä uljaita miehiä meillä vielä on, ja niin kauan kuin niitä on jäljellä, niin kauan pysyy valtiokin pystyssä. Pane se korvan taakse, Jan!
Kauan vielä puheli Zagloba tähän tapaan, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä, ja semmoisissa tapauksissa hän oli tavallista puheliaampi ja täynnä viisaita mietelmiä.
Czarniecki ei todellakaan uskaltanut uneksiakaan, että herra kruununmarsalkka rupeaisi hänen komentonsa alaiseksi. Hän halusi vain yhteistoimintaa ja pelkäsi, että siitäkään marsalkan suuren kunnianhimon takia ei tulisi mitään. Ylpeä ylimys oli usein lausunut upseereilleen tahtovansa ahdistaa ruotsalaisia omin päin, sillä jos hän ja Czarniecki yhdessä saisivat voiton, niin koko kunnia siitä tulisi Czarnieckille.
Czarniecki tunsi marsalkan ajatustavan ja oli levoton. Hän luki yhä uudelleen lähettämänsä kirjeen jäljennöksen päästäkseen selville, oliko kirjeeseen pujahtanut jotakin, mikä voisi loukata tuon kunniastaan aran herran itserakkautta.
Hän katui muutamia sanojaan kirjeessä ja lopulta sitäkin, että oli kirjeen lähettänyt. Synkkänä hän istui asunnossaan, meni tavan takaa ikkunan luo ja katseli, joko lähettiläät palaavat. Upseerit näkivät hänet ikkunasta ja arvasivat, mitä hänellä oli mielessä, sillä hän oli huolestuneen näköinen.
— Katsokaa! — sanoi Polanowski Wolodyjowskille. — Nyt ei ole hyvää tulossa, sillä päällikön kasvot ovat kirjavat, ja se on paha merkki.
Czarnieckin kasvoissa oli nimittäin paljon rokonarpia, ja kun hän oli hyvin liikutettu tahi levoton, niin niihin ilmestyi vaaleita ja tummia läikkiä. Kun hänellä oli terävät piirteet, hyvin korkea otsa, tuuheat kulmakarvat, kotkannenä ja läpitunkevat silmät, niin hän noiden läikkien ilmestyessä kasvoihin oli suorastaan peloittavan näköinen.
Hän herättikin pelkoa sekä omissa miehissään että vihollisissa. Kasakkapäälliköt kadottivat kokonaan mielenmalttinsa, kun heidän oli taisteltava Czarnieckia vastaan. Itse Chmielnicki pelkäsi häntä. Juuri hän oli tuottanut kasakoille kauhean tappion Beresteckin luona. Mutta hänen maineensa kasvoi suureksi vasta tuon taistelun jälkeisenä aikana, kun hän tataarilaisten kanssa kulki kuin kaikki hävittävä palo yli arojen, surmasi viimeiseen mieheen kapinoitsevat joukot, valtasi väkirynnäköllä kaupunkeja ja varustuksia ja kiiti myrskyn nopeudella Ukrainan toisesta päästä toiseen:
Yhtä raivokkaasti hän nyt ahdisti ruotsalaisia. "Czarniecki ei, lyö sotajoukkoani taistelussa, vaan tappaa sen kuin salamurhaaja", sanoi Kaarle Kustaa. Mutta Czarniecki katsoi nyt ajan tulleen lakata salamurhasta ja ryhtyä taisteluun. Häneltä puuttui vain kokonaan tykkejä ja jalkaväkeä, joita ilman ei voinut saada mitään pysyväistä aikaan. Tämänpä vuoksi hän halusi yhtyä Lubomirskiin, jolla tosin oli niukasti tykkejä, mutta sen sijaan vuoristolaisista kokoonpantu jalkaväkijoukko.
Czarniecki oli kuin kuumeessa. Viimein hän ei enää voinut pysyä asunnossaan, vaan meni ulos ovesta ja tavattuaan siinä Wolodyjowskin ja Polanowskin kysyi:
— Eikö lähettiläitä näy?
— Ei, nähtävästi heitä pidetään hyvänä! — vastasi Wolodyjowski.
— Mutta minun kirjettäni ei pidettäne hyvänä, sillä muutenhan marsalkka olisi lähettänyt miehiään tuomaan vastauksen!
— Herra kastellaani! — sanoi Polanowski, joka nautti päällikön suurta luottamusta. — Ei maksa vaivaa huolehtia. Jos herra marsalkka liittyy meihin, niin hyvä on, jos ei liity, niin jatkamme entiseen tapaan. Verta vuotaa joka tapauksessa ruotsalaisesta ruukusta, ja tunnettu asiahan on, että kun ruukku on alkanut vuotaa, niin se pian tyhjenee.
— Mutta meidänkin valtakuntamme vuotaa! — vastasi Czarniecki. — Jos ne nyt pääsevät käsistämme, niin ne voimistuvat, saavat apujoukkoja Preussista, ja hyvä tilaisuus on mennyt käsistämme!
Hän teki kärsimättömän liikkeen kädellään. Mutta silloin alkoi kuulua hevosten astuntaa ja Zagloban bassoääni, joka lauloi:
— Kaska leivintupaan meni.Sanoi Stach: Oi kultaseni!Ota mukaan!
Tuuli vonkuu, sataa lunta,eikä ulkona nyt untavedä kukaan!
— Hyvä merkki! He tulevat iloisina takaisin! — huusi Polanowski.
Tulijat olivat huomanneet Czarnieckin, hyppäsivät pois satulasta, antoivat suitset palveluspojan hoitoon ja lähestyivät reippaasti. Äkkiä Zagloba heitti lakkinsa ilmaan ja huusi matkien marsalkan ääntä niin taitavasti, että se, joka ei nähnyt huutajaa, olisi erehtynyt:
— Vivat herra Czarniecki, johtajamme! Czarniecki rypisti kulmakarvojaan ja sanoi:
— Onko teillä kirje minulle?
— Ei ole! — vastasi Zagloba. — On sen sijaan parempaa. Marsalkka koko sotajoukkoineen alistuu vapaaehtoisesti teidän ylhäisyytenne käskynalaisuuteen.
Czarniecki loi häneen tutkivan katseen ja kääntyi sitten Skrzetuskiin päin aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
— Kerro sinä, sillä tuo tuossa on päissään! Zagloba oli tosin jonkin verran kallistellut pikaria. Mutta Skrzetuski vahvisti hänen puheensa todeksi, ja Czarniecki oli aivan ällistynyt.
— Tulkaa kanssani! — sanoi hän tulijoille. — Herra Polanowski ja herraWolodyjowski, tulkaa tekin!
Kaikki astuivat taloon sisälle. He eivät olleet vielä ennättäneet istuutua, kun Czarniecki kysyi:
— Mitä hän sanoi kirjeestäni?
— Hän ei sanonut mitään! — vastasi Zagloba.
— Miksi, se selviää kertomukseni lopussa, mutta nytin cipiam…
Ja hän kertoi koko asian kulun. Czarniecki katseli häntä yhä enemmän ihmetellen, Polanowski piteli päätään, ja herra Michal kierteli pieniä viiksiään.
— Todellakaan en ole tuntenut teitä tähän asti! — huudahti viimeinCzarniecki. — En usko omia korviani!
— Minua on jo kauan mainittu nimellä Odysseus! — vastasi Zagloba kainosti. — Missä on kirjeeni?
— Tässä.
— Huomaan olevani pakotettu antamaan teille anteeksi, että ette ole toimittanut sitä perille. Siinä vasta kettu! Kansleri saisi oppia teiltä, miten neuvotteluja käydään! Totisesti, jos minä olisin kuningas, niin lähettäisin teidät Konstantinopoliin…
— Silloin tänne ilmestyisi satatuhatta turkkilaista! — huudahti herraMichal.
— Kaksisataatuhatta, jos vähänkään olisin voimissani! — oikaisi Zagloba.
— Eikö marsalkka epäillyt mitään? — kysyi taas Czarniecki.
— Hänkö? Hän nieli kaikki, mitä hänelle syötin. Luulin, että hän räjähtää rikki riemusta kuin ruotsalainen kranaatti. Sen miehen voisi imartelulla houkutella vaikka alas helvettiin.
— Kunhan vain kaikki tämä koituisi ruotsalaisille tuhoksi, mutta minä toivon, että niin käy! — sanoi Czarniecki iloissaan. — Te olette ovela mies, mutta älkää liiaksi naurako marsalkalle, sillä moni ei olisi näinkään tehnyt. Hänestä riippuu paljon. Lubomirskin maat ulottuvat Sandomiriin asti, ja kun marsalkka sanoo vain sanan, niin koko seutu nousee kapinaan, talonpojat ryhtyvät vaikeuttamaan ruotsalaisten paluuta, polttavat sillat, piilottavat ruokavarat metsiin… Te olette tehnyt minulle palveluksen, jonka muistan kuolemaani saakka, mutta myös herra marsalkalle minun on oltava kiitollinen, sillä mielipiteeni on, että hän ei ole toiminut pelkästä turhamaisuudesta.
Hän löi kesiään yhteen ja sanoi paashille, joka astui sisään:
— Hevoset heti tänne!… Rauta on taottava kuumana!
Sitten hän kääntyi everstien puoleen:
— Te kaikki tulette kanssani! Tahdon, että seurueeni on suuri!
— Tulenko minäkin? — kysyi Zagloba.
— Te olette rakentanut sillan minun ja marsalkan välille, ja senvuoksi on teidän ensimmäisenä sen yli ajettavakin. Luulen muuten, että teidät kaikki siellä mielellään näkevät luonaan. Tulkaa mukaan, herra veljeni, muuten luulen teidän aikovan jättää työnne keskeneräiseksi!
— Vaikea juttu! Mutta minun pitäisi saada hieman vahvistaa itseäni, sillä voimani ovat vähissä.
— Millä tavoin vahvistaa?
— Paljon olen kuullut puhuttavan herra kastellaanin simasta, jota tähän saakka vielä en ole saanut maistaa. Olisipa hauska nähdä, onko se parempaa kuin marsalkan.
— Tyhjennämme kukin lähtöpikarin! Kun sitten tullaan takaisin, niin on pari nassakkaa asunnossanne teitä odottamassa. — Tämän sanottuaan Czarniecki käski tuoda pikarit, juotiin oiva kulaus hyvän mielialan pohjaksi ja lähdettiin matkaan.
Marsalkka otti Czarnieckin vastaan avoimin sylin, kestitsi ja piti yli yön. Seuraavana aamuna molemmat sotajoukot yhtyivät ja jatkoivat matkaansa Czarnieckin johdolla.
Sieniawan luona puolalaiset taas hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun niin hyvällä menestyksellä, että hakkasivat maahan jälkijoukon ja saivat aikaan hämmennystä pääarmeijan riveissä. Vasta päivän sarastaessa karkoitti heidät tykkituli. Sezajskon luona hyökkäsi Czarniecki vielä voimakkaammin. Huomattavat määrät ruotsalaisia joukkoja takertui liejuun ja joutui puolalaisten käsiin. Matka muuttui ruotsalaisille yhä surkeammaksi. Uupuneet ja nälkiintyneet joukot tuskin jaksoivat kulkea laahustaa eteenpäin. Yhä useampia sotamiehiä sortui tielle. Tavattiin monia niin kurjassa tilassa, että he eivät tahtoneet syödä eivätkä juoda, vaan pyysivät vain saada kuolla. Muukalaiset, joita oli suuri määrä ruotsalaisten riveissä, alkoivat karata ja mennä Czarnieckin puolelle. Ainoastaan Kaarle Kustaan murtumaton tahdonlujuus piti armeijan jäännökset koossa.
Ei siinä kyllin, että vihollinen kulki armeijan kintereillä. Monet "puolueet" tuntemattomine johtajineen ja talonpoikaisjoukot olivat kaiken aikaa armeijan tiellä. Nämä järjestymättömät ja verraten harvalukuiset joukot eivät tosin voineet antautua varsinaiseen taisteluun, mutta kiusasivat armeijaa lakkaamatta. Tahtoen saada ruotsalaiset sen luulon valtaan, että tataarilaiset jo olivat saapuneet avuksi, omaksuivat kaikki puolalaiset joukot tataarilaisten sotahuudon, ja "Allah! Allah!" kaikui yöt päivät yhtä mittaa. Ruotsalainen sotamies ei voinut hetkeäkään hengähtää vapaasti, ei hetkeksikään pistää miekkaa tuppeen. Toisinaan muutamat kymmenet miehet saivat hälyytetyksi koko armeijan jalkeille. Hevosia kaatui kymmenittäin, ja ne syötiin heti, sillä muonaa oli mahdotonta hankkia. Myötäänsä näkivät puolalaiset ratsumiehet kauheasti silvottuja ruotsalaisten ruumiita ja ymmärsivät, että se oli talonpoikien kätten työtä. Suurin osa Sanin ja Veikselin välisessä kulmassa olevia maita oli marsalkan ja hänen sukulaistensa. Kaikki talonpojat siellä tarttuivat yhtenä miehenä aseihin, sillä välittämättä omasta vahingostaan oli marsalkka kuuluttanut, että jokainen, joka ottaa osaa taisteluun, pääsee vapaaksi hänen alamaisuudestaan. Tuskin oli tämä sanoma levinnyt, kun kaikki viikatteet taottiin aseiksi ja joka päivä alettiin tuoda leiriin ruotsalaisten päitä, niin että marsalkan täytyi lopulta kieltää tuo tapa epäkristillisenä.
Silloin alettiin sen sijaan tuoda hansikkaita ja ritarien kannuksia. Epätoivoon saatetut ruotsalaiset kiduttivat julmasti niitä, jotka joutuivat heidän käsiinsä, ja sota muuttui päivä päivältä kauheammaksi. Jokin määrä puolalaisia oli vielä ruotsalaisten puolella, mutta ainoastaan pelosta. Matkalla Sezajskoon karkasi niitä paljon, ja jäljelläolevat osoittivat joka päivä sellaista kurittomuutta leirissä, että Kaarle Kustaa käski teloittaa niitä samalla kertaa suuren määrän. Tämä oli merkkinä yleiseen karkaamiseen, joka pantiin toimeen miekka kädessä. Tuskin kukaan puolalaisista jäi jäljelle, ja Czarniecki, joka täten sai tuntuvan lisän joukkoonsa, alkoi hyökätä yhä suuremmalla voimalla.
Marsalkka Lubomirski auttoi häntä uskollisesti. Kenties hänen luonteensa jalommat puolet saivat tällä kertaa, lyhyeksi aikaa tosin, voiton ylpeydestä ja itserakkaudesta, sillä hän ei säästänyt vaivojaan eikä pelännyt vaaroja, vaan johti usein itse joukkoja eikä antanut ruotsalaisille ollenkaan rauhaa. Koska hän oli hyvä soturi, teki hän suuria palveluksia. Nämä ynnä myöhemmin tehdyt olisivat säilyttäneet hänen muistonsa kunnioitettuna, jollei hän sittemmin olisi yhtynyt häpeälliseen kapinaan, joka vahingoitti isänmaata.
Mutta tähän aikaan teki hän voitavansa saavuttaakseen kunniaa, ja se verhosikin häntä kuin viitta. Hänen kanssaan kilpaili herra Witowski, Sandomirin kastellaani, vanha ja kokenut soturi. Tämä tahtoi olla itse Czarnieckin veroinen, mutta ei onnistunut siinä, sillä hänellä ei ollut johtajan ominaisuuksia.
Nämä kolme ahdistelivat ruotsalaisia mitä ankarimmin. Asiat menivät niin pitkälle, että takajoukkoihin joutuneet jalkaväki - ja ratsuväkirykmentit kulkivat semmoisen pelon vallassa, että pienimmästäkin syystä syntyi pakokauhu niiden keskuudessa. Kaarle Kustaa päätti kulkea aina itse takajoukkojen mukana, jotta hänen läsnäolonsa rohkaisisi miehiä.
Mutta jo heti alussa se oli vähällä maksaa hänen henkensä. Kuninkaalla oli henkivartijarykmentti, joka oli koko Skandinavian parhaista miehistä kokoonpantu valiojoukko. Näitten kanssa hän pysähtyi levähtämään Rudnikin kylään. Syötyään siellä päivällisen papin luona kuningas, joka ei edellisenä yönä ollut silmää ummistanut, päätti käydä vähäksi aikaa levolle. Henkivartijat piirittivät talon valvoakseen kuninkaan turvallisuutta. Mutta papin renkipoika puikahti kylästä, hyppäsi laitumella olevan hevosen selkään ja ratsasti Czarnieckin luo.
Puolalaisten etujoukko seurasi luutnantti Szandarowskin johdolla ruotsalaisia vain puolen penikulman päässä. Luutnantti puheli juuri Roch Kowalskin kanssa, joka oli tuonut käskyjä Czarnieckilta, kun äkkiä molemmat näkivät pojan ratsastavan täyttä laukkaa heitä kohti.
— Kuka peijakas tuolla nelistää? — sanoi Szandarowski. — Ja vielä varsalla?
— Maalaispoika! — vastasi Kowalski.
Poika oli saapunut aivan miesjoukon luo ja pysähtyi vasta sitten, kun varsa pelästyi suurta mies- ja hevosjoukkoa ja nousi takajaloilleen. Poika hyppäsi maahan ja kumarsi ritareille.
— Mitä tahdot? — kysyi Szandarowski lähestyen.
— Meillä on pappilassa ruotsalaisia. Sanotaan, että itse kuningas on niiden mukana! — sanoi poika säkenöivin silmin.
— Paljonko niitä on?
— Korkeintaan kaksisataa miestä. Szandarowskin silmät alkoivat kiilua, mutta hän pelkäsi ansaa, katsoi ankarasti poikaa ja sanoi:
— Kuka sinut lähetti?
— Kukapa minut olisi lähettänyt? Itse minä ratsastin tänne varsalla, olin vähältä taittaa niskani ja hävitin lakkini! Hyvä, että juuttaat eivät nähneet minua!
Pojan hehkuvat posket vakuuttivat hänen puhuvan totta, ja ilmeisesti hän oli hyvin innostunut toimimaan ruotsalaisia vastaan. Hän seisoi upseerien edessä pidellen toisella kädellään varsaa harjasta, hiukset hajallaan ja läähättäen.
— Entä missä on ruotsalaisten muu sotajoukko?
— Lähtivät matkaan jo aamulla. Jäljelle jäi vain ratsuväkeä, ja yksi nukkuu meidän talossamme. Sanotaan, että se on kuningas.
Szandarowski sanoi:
— Poika, jos sinä valehtelet, niin katkaisen kaulasi, mutta jos puhut totta, niin pyydä mitä tahdot!
Poika lankesi maahan hänen jalustimiensa luo:
— Niin totta kuin elän! En tahdo mitään palkintoa, kunhan korkea-arvoinen herra upseeri käskisi antamaan minulle sapelin!
— Antakaa hänelle jokin säilä! — huudahti Szandarowski, jonka kaikki epäluulot nyt olivat hälvenneet.
Joukko lähti liikkeelle ensin ravia ja sitten nelistäen. Poika ratsasti eturivissä varsallaan ilman suitsia. Hän hoputti hevostaan kantapäillään ja katseli säihkyvin silmin paljastettua sapeliaan.
Kun kylä jo oli näkyvissä, poikkesi poika maantieltä lepikkoon.
— Hiljempaa! — sanoi hän. — Kun lepikko loppuu, niin ruotsalaiset ovat pienen matkan päässä oikealla.
Joukko eteni lepikossa hyvin hitaasti, sillä tie oli huonoa suomaata, ja raskaat hevoset upposivat usein polvia myöten. Mutta sitten lehto alkoi harveta, ja saavuttiin sen reunaan.
Noin kolmensadan askelen päässä näkyi loiva, aukea rinne ja siinä pappila sekä sen luona parisataa ratsumiestä.
Jättiläiskokoiset miehet istuivat suurten, joskin laihojen hevosten selässä miekat tahi musketit käsissä, mutta katselivat toiseen suuntaan, nimittäin maantielle, sillä vain sieltäpäin he saattoivat odottaa hyökkäystä. Heidän päittensä yllä liehui komea, sininen leijonalippu.
Etempänä, talon, luona seisoi kaksi vahtia. Toinen niistä oli kääntynyt lepikkoon päin, mutta päivän kilo sattui hänen silmiinsä eikä hän voinut nähdä puolalaisia leppien takaa, joissa jo oli suuret lehdet.
Szandarowski oli tulinen mies, ja hänen verensä alkoi kiehua, mutta hän hillitsi itsensä ja alkoi järjestää joukkoaan. Sillävälin Roch Kowalski laski raskaan kätensä pojan olalle.
— Kuulehan, poika! — sanoi hän. — Näitkö kuninkaan?
— Näin, korkea-arvoinen herra upseeri! — kuiskasi poika.
— Minkä näköinen hän on? Mistä hänet tuntee?
— Hyvin musta kasvoiltaan ja punainen, leveä nauha kupeella..
— Entä hänen hevosensa?
— Pikimusta, laukkipää.
— Pidä varasi ja näytä minulle hänet!
— Hyvä on! Joko kohta lähdemme?
— Pidä suusi kiinni!
He vaikenivat, ja Roch alkoi rukoilla Pyhää Neitsyttä, että tämä soisi hänen joutua kuninkaan läheisyyteen ja ohjaisi taistelussa hänen kättään.
Äkkiä Szandarowskin hevonen hirnahti. Yksi vartiojoukon ritareista hätkähti satulassaan ja laukaisi pistolinsa.
— Allah! Allah! Lyö! Tapa! Uha-u — lyö! — kajahti lepikosta.
Ja joukko syöksyi lehdon pimennosta kuin rajuilma ruotsalaisia kohti.
Alkoi hirveä taistelu vain sapeleilla ja miekoilla, sillä ei kukaan ennättänyt ampua. Silmänräpäyksessä ruotsalaiset ratsumiehet tungettiin laipiota vasten, joka rytisten kaatui, ja heitä iskettiin niin hurjasti, että he joutuivat epäjärjestykseen. Kahdesti he koettivat yhtyä, ja kahdesti heidät erotettiin eri ryhmiksi, jotka vuorostaan jakaantuivat vielä pienempiin ja lopulta hajosivat kuin akanat tuuleen.
Äkkiä alkoi kuulua epätoivoisia huutoja:
— Kuningas! Kuningas! Pelastakaa kuningas! Kaarle Kustaa oli heti taistelun alkaessa juossut ulos ovesta pistoli kädessä, hypännyt hevosen selkään, jota ratsumies oven edustalla piteli, ratsasti nyt yli kaatuneen aidan ja yhtyi ratsumiesjoukkoon, joka piti puoliaan talon piirittänyttä puolalaisjoukkoa vastaan.
— Eteenpäin! — huudahti Kaarle Kustaa.
Ja kaadettuaan yhdellä miekan iskulla maahan puolalaisen ritarin, joka oli nostanut sapelinsa iskeäkseen häntä, hän yhdellä hyppäyksellä pääsi pois taistelun telmeestä. Hänen jäljessään syöksyvät ruotsalaiset ratsumiehet katkaisivat puolalaisten rivin ja lähtivät kiitämään täyttä laukkaa niinkuin hirvilauma, jota koirat ajavat.
Puolalaiset ratsumiehet käänsivät ratsunsa heidän jälkeensä ja takaa-ajo alkoi. Pakenijat ja takaa-ajajat joutuivat maantielle, joka vie Rudnikista Bojanowkoon. Heidät nähtiin etupihalta, jossa päätaistelu oli parhaillaan käynnissä, ja kuului huutoja:
— Kuningas! Kuningas! Pelastakaa kuningas! Noin kahtatoista ruotsalaista ajoi takaa lähes kolmekymmentä puolalaista, Roch Kowalski etunenässä.
Poika, jonka oli määrä näyttää Rochille kuningas, oli häipynyt jonnekin, mutta Roch tunsi Kaarle Kustaan itsekin punaisesta nauhasta. Hän ajatteli nyt hetkensä tulleen, kumartui eteenpäin satulassa, kannusti hevostaan ja lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin.
Puolalaisten kevyemmät ja nopeammat hevoset saivat välimatkan heidän ja ruotsalaisten välillä yhä lyhenemään. Verraten pian saavutti Roch ensimmäisen uhrinsa, nousi seisomaan jalustimien varaan ja löi kauhealla iskulla ruotsalaisen käden poikki, niin että lapaluu irtaantui. Pysähtymättä hän sitten kiiti eteenpäin silmät kuninkaaseen suunnattuina.
Roch sivuutti miehet ja hevoset antautumatta taisteluun, jotta vain voittaisi aikaa. Hän alkoikin päästä yhä lähemmäksi Kaarle Kustaata. Vain kaksi ratsumiestä oli enää heidän välillään muutaman askelen päässä toisistaan.
Nuoli, joka oli lähtenyt jonkun taempana olevan puolalaisen jousesta, suhahti ohi Rochin korvan ja tunkeutui edellä ratsastavan ruotsalaisen niskaan. Ruotsalainen alkoi huojua satulassa, retkahti taaksepäin, korahti kamalasti ja putosi maahan.
Rochin ja kuninkaan välillä oli enää vain yksi mies.
Mutta tämä yksi päätti pelastaa kuninkaan ja käänsi hevosensa. Roch ryntäsi häntä vastaan ja pudotti hänet satulasta semmoisella voimalla, kuin tykin kuula olisi mieheen sattunut, sekä syöksyi raivokkaasti huutaen eteenpäin.
Kenties kuningas olisi ryhtynyt taisteluun ja siinä saanut surmansa, mutta kun Rochin takaa lähestyi vielä muita, ja vähän väliä lenteli nuolia, jotka olisivat voineet haavoittaa hevosta, niin kuningas kannusti ratsuaan, painautui sen harjaa vastaan ja lähti kiitämään kuin pääskynen, jota haukka ajaa.
Roch ei tyytynyt enää käyttämään vain kannuksia, vaan pisteli hevostaan sapelin kärjellä, ja niin jatkui yhä huima meno. Puut, kivet ja oksat vilahtelivat hänen silmissään ja tuuli suhisi korvissa. Kuninkaan hattu lensi pois päästä, ja tahallaan hän heitti kukkaronsa ajatellen, että takaa-ajaja tyytyy siihen. Mutta Kovalski ei siihen katsahtanutkaan ja hoputti yhä hevostaan, joka jo oli läkähtyä väsymyksestä.
Ilmeisesti oli Roch unhottanut koko maailman, sillä kiitäessään eteenpäin hän alkoi huutaa äänellä, jossa oli sekä uhkausta että pyyntöä:
— Seis! Jumalan tähden, seis!
Kuninkaan hevonen kompastui niin pahoin, että kuningas vaivoin sai pysyneeksi satulassa. Roch mylvähti kuin villihärkä, välimatka hänen ja kuninkaan välillä lyheni huomattavasti.
Samassa kuninkaan hevonen kompastui uudelleen, ja ennenkuin kuningas sai sen taas ennalleen, oli Roch tullut jo muutaman sylen päähän.
Hän kohosi jo satulassa iskeäkseen. Peloittava oli hän nähdä. Silmät pullistuivat ja hampaat välähtivät ruskeitten viiksien takaa… Vielä yksi hevosen kompastus, vielä hetkinen — niin koko valtakunnan kohtalo, koko Ruotsin kohtalo ja sodan vaiheet olisi ratkaistu! Mutta kuninkaan hevonen lähti taas juoksemaan, kuningas kääntyi satulassa, kahden pistolin piiput välähtivät ja kaksi laukausta pamahti.
Toinen luodeista murskasi Rochin hevosen polven. Ratsu kohosi takajaloilleen, mutta lysähti sitten maahan ja turpa painui maata vastaan.
Kuningas olisi voinut sillä hetkellä hyökätä vainoojansa kimppuun ja iskeä häntä miekallaan, mutta parin sadan askelen päässä lähestyi muita puolalaisia ratsumiehiä. Senvuoksi kuningas uudestaan painautui satulassaan eteenpäin ja lähti kiitämään nuolen nopeudella.
Roch vapautui hevosensa alta. Hetken hän katsoi tylsästi pois kiitävää kuningasta, alkoi sitten huojua kuin juopunut, istuutui tien viereen ja alkoi murista kuin karhu.
Mutta kuningas kiiti yhä kauempana ja katosi lopulta kokonaan näkyvistä.
Huutaen ja hihkuen lähestyivät toverit Rochia. Yhdellä heistä oli kuninkaan kukkaro, toisella oli kädessään kuninkaan hattu, jonka mustat kamelinkurjen sulat olivat kiinni timanttisoljessa.
— Nämä ovat sinun, toveri! Olet ne hyvin ansainnut! — huusi kumpikin.Toiset taas huusivat:
— Tiedätkö, ketä ajoit takaa? Tiedätkö, kuka se oli? Se oli itseCarolus!
— Tuo sapeli oli vähällä pelastaa koko valtakunnan yhdellä iskulla!
— Ota kukkaro!
— Ota hattu!
— Tämä oli oiva hevonen, mutta näillä rahoilla saat kymmenen sen sijaan!
Roch katseli heitä tuijottavin katsein, nousi viimein ja huudahti:
— Minä olen Kowalski ja tuo on rouva Kowalski… Menkää helvettiin!
— Hän on tullut hulluksi! — alettiin huutaa.
— Antakaa minulle hevonen! Saavutan hänet vielä! — huusi Roch.
Mutta he ottivat häntä käsistä ja veivät hänen rimpuilemisestaan huolimatta hänet takaisin Rudnikiin rauhoitellen ja lohdutellen häntä matkan varrella.
— Annoitpa hänelle kyydin! — huusivat he. Siitä sai tuo voittaja-sankari, tuo niin monen valtakunnan, kaupungin ja sotajoukon kukistaja!
— Hahhaa! Sai tehdä tuttavuutta puolalaisten ritarien kanssa!
— Häntä alkanee jo tympäistä olo Puolassa! Tulivat ahtaat ajat!
— Vivat Roch Kowalski!
— Eläköön uljas ritari, koko sotajoukon ylpeys! Alettiin ryypätä kenttäpulloista. Annettiin Rochille, hän joi yhdellä henkäyksellä pohjaan ja tuli heti paremmalle tuulelle.
Sillä aikaa kuin kuningasta ajettiin takaa maantiellä, pitivät ruotsalaiset ratsumiehet pappilan luona puoliaan urhoollisuudella, joka oli heidän kuuluisan rykmenttinsä arvoinen. Vaikka heidät oli yllätetty ja heti hajoitettu, niin he pian kokoontuivat taas yhdeksi joukoksi sinisen lipun ympärille. Ei kukaan pyytänyt armoa, hevonen kosketti hevoseen, käsivarsi käsivarteen, ja he löivät miekoillaan niin voimakkaasti, että yhteen aikaan voitto jo näytti kallistuvan heidän puolelleen. Puolalaiset ponnistivat kaikki voimansa, sapelit ja miekat kalisivat toisiaan vastaan ja katkeilivat. Toisinaan ratsu sukelsi näkyviin kuin delfiini meren pinnalle, mutta hetken kuluttua se taas upposi ja sekaantui yhteiseen mylläkkään. Huudot lakkasivat, kuului vain hevosten hirnunta, raudan kaamea kalina ja väsyneitten rintain huohotus. Hurja raivo valtasi ruotsalaisten ja puolalaisten sydämet. Taisteltiin miekkojen tyngillä, miehet tarttuivat toistensa hiuksiin ja viiksiin ja purivat toisiaan hampaillaan. Ne, jotka olivat pudonneet hevosten selästä, mutta pysyivät vielä jaloillaan, pistelivät aseillaan hevosia vatsaan ja miehiä pohkeisiin. Taistelun telmeessä miehet muuttuivat jättiläisiksi ja iskivät kuin jättiläiset. Miesten ja hevosten alta alkoi rinnettä alas veri virrata puroina.
Sininen lippu liehui yhä ruotsalaisten joukon päitten yllä, mutta itse joukko pieneni pienenemistään.
Szandarowski riehui kuin hirmumyrsky, mutta yksi ratsumies oli vielä raivoisampi kuin hän. Se ratsumies oli se poika, joka oli tuonut tiedon ruotsalaisista Rudnikiin ja joka nyt muitten mukana oli hyökännyt vihollisia vastaan. Hän löi sapelillaan umpimähkään niinkuin mieletön, niinkuin mies, joka näkee olevansa kuoleman oma ja jonka ainoana pyrkimyksenä on kostaa kuolemansa.
Lipun ympärille kerääntyneiden ruotsalaisten lukumäärä oli peloittavasti pienentynyt. Heitä oli enää vain muutamia, ja puolalaisjoukko kihisi heidän ympärillään. Ruotsalaiset kuolivat äänettöminä, hammasta purren. Ei yksikään käsi ojentunut pyytämään armoa.
Alettiin kesken mylläkän huutaa:
— Ottakaa lippu! Lippu!
Sen kuultuaan poika pisti sapelin kärjellä hevostaan, kiiti huimaa vauhtia eteenpäin ja iski sapelillaan lipunkantajaa kasvoihin. Tämä levitti kätensä ja painoi kasvonsa hevosen harjaa vastaan.
Samalla kaatui sininen lippu.
Lähin ratsumies päästi kovan huudon ja tarttui lipun tankoon, mutta poika kiskaisi sen itselleen, painoi rintaansa vasten ja huusi:
— Se on minun! En anna sitä! Se on minun!
Viimeiset ruotsalaiset syöksyivät raivoisasti hänen kimppuunsa, eräs pisti miekan hänen olkapäänsä läpi, mutta samassa hakattiin kaikki jäljellä olevat ruotsalaisetkin maahan.
Sen jälkeen ojentui muutamia verisiä käsiä poikaa kohti.
— Lippu! Anna lippu! — alettiin huutaa.
Szandarowski tuli hänen avukseen.
— Antakaa hänen olla! Näin omin silmin, kun hän sen otti. Antakoon hän itse sen ylipäällikölle!
— Kastellaani saapuu! — huusivat useat äänet. Tiellä näkyi todellakin kokonainen lippukunta ratsuväkeä, joka kiiruhti pappilaa kohti. Ne olivat laudalaisia, ja etunenässä ratsasti itse herra Czarniecki. Nähdessään taistelun jo olevan lopussa tulijat hiljensivät vauhtia. Szandarowskin sotilaat alkoivat mennä heitä vastaan.
Szandarowski ratsasti kastellaanin luo antamaan kertomusta tapahtumain kulusta, mutta oli niin hengästynyt, että alussa ei tahtonut saada sanaa suustaan ja ääni takertui kurkkuun.
— Itse kuningas oli… en tiedä… pääsikö pakoon…
— Pakeni! Pakeni! — sanoivat ne, jotka olivat seuranneet takaa-ajoa.
— Lippu on otettu!… Paljon kaatuneita! Mitään sanomatta Czarniecki ratsasti katsomaan taistelukenttää. Näky oli peloittava ja surullinen. Parisataa ruumista, ruotsalaisia ja puolalaisia, makasi maassa vieretysten ja monissa paikoin päällekkäinkin. Jotkut pitivät toisiaan tukasta, jotkut makasivat kuin veljellisessä syleilyssä. Monet kasvot olivat niin raadeltuja, että niissä ei enää ollut mitään inhimillistä. Päällikön hevosen jalat tulivat punaisiksi verestä. Veren ja hien haju oli tukahduttava. Äänettömänä Czarniecki ratsasti pappilan ympäri ja katseli talon takana makaavia ruumiita, kunnes taas palasi päätaistelun paikalle.
— Huomaan, että täällä on tehty kunnollista työtä, — sanoi hän viimein, — ja olen tyytyväinen teihin!
Miehet heittelivät verisin käsin lakkejaan ilmaan ja huusivat:
— Vivat Czarniecki!
— Suokoon Jumala pian uuden taistelun!… Vivat!… Vivat!…
Kastellaani sanoi heille:
— Menkää takajoukkoihin lepäämään. Herra Szandarowski, kuka otti lipun vihollisilta?
— Etsikää poika käsiin! — huudahti Szandarowski. — Missä hän on?
Sotamiehet riensivät etsimään ja löysivät pojan tallista varsan luota, joka saamistaan haavoista oli niin heikkona, että veti viimeisiä hengenvetojaan. Ensi silmäyksellä näytti siltä, kuin ei pojallakaan enää olisi pitkältä elinaikaa jäljellä, mutta hän piti yhä lippua molemmin käsin rintaansa vastaan painettuna.
Hänet vietiin heti Czarnieckin luo. Paljain jaloin, hajalla hapsin, rinta paljaana, ruotsalaisten ja oman veren tahrimana hän seisoi päällikön edessä tuskin pysyen jaloillaan, mutta silmät yhä vielä säihkyvinä. Czarniecki hämmästyi nähdessään hänet.
— Kuinka? — sanoi hän. — Tämä poikako riisti kuninkaan lipun?
— Omin käsin ja oman verensä hinnalla! — vastasi Szandarowski. — Hän myös ensimmäisenä toi meille tiedon ruotsalaisista ja osoitti sitten taistelussa sellaista kuntoa, että voitti siinä minut itseni ja kaikki muut!
— Niin on! Se on totinen tosi! — huusivat toverit.
— Mikä on nimesi? — kysyi Czarniecki pojalta.
— Michalko!
— Kenen miehiä?
— Papin.