— Kuulkaahan! — sanoi hän. Riita taukosi, Kiemliczit kiiruhtivat hänen luokseen, ja he jatkoivat matkaa yhdessä joukossa.
— Tunnetteko tien Sleesian rajalle? — kysyi Andrzej.
— Tokihan, Jumalan äidin nimessä, kyllä tunnemme! — vastasi ukko.
— Eikä tiellä ole ruotsalaista sotaväkeä?
— Ei, ne ovat kaikki Częstochowon luona… Jonkun yksityisen ruotsalaisen saattaa tavata, mutta sehän ei ole haitaksi.
Seurasi jonkin aikaa kestävä äänettömyys.
— Te olette siis olleet Kuklinowskin palveluksessa, — kysyi sittenKmicic.
— Niin… kyllä! Ajattelimme, että pysyttelemällä täällä läheisyydessä voimme palvella pyhää veljeskuntaa ja teidän armoanne. Mutta me emme ole taistelleet luostaria vastaan, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon! Emme ole nauttineet mitään palkkaakaan, sen vain, mitä meidän on onnistunut löytää ruotsalaisten taskuista.
— Kuinka? Ruotsalaistenko?
— Niin, me tahdoimme vaikkapa muurien ulkopuolella palvella Pyhää Neitsyttä. Siksi liikuskelimme öisin leirin ympärillä ja joskus päivälläkin, kun niin sattui, ja kun joku ruotsalainen sattui olemaan erillään toisista, niin me… tuota noin… me hänet…
— Pehmitimme! — lopettivat lauseen Kosma ja Damian.
Kmicic naurahti.
— Saipa Kuklinowski teistä hyvät palvelijat! — sanoi hän. — Tiesikö hän siitä?
— Asetettiin tutkimuskomiteoita, toimitettiin kuulusteluja… Hän tiesi asian ja vaati, senkin roisto, meiltä taalerin jokaisesta päästä… Uhkasi muussa tapauksessa antaa meidät ilmi… Senkin rosvo, nylki köyhiä ihmisiä… Siksipä me olimmekin uskollisia teidän armollenne, sillä teidän armonne on toista maata… Teidän armonne antaa vielä omistaankin, mutta hän otti taalerin joka päästä, hyötyi meidän työstämme, meidän vaivannäöstämme… Hiisi hänet vieköön!
— Minä palkitsen teitä runsaasti siitä, mitä olette tehneet! — sanoiKmicic. — En odottanut semmoista teiltä.
Kaukainen tykin jyrinä keskeytti hänen puheensa. Nähtävästi ruotsalaiset alkoivat taas ampua aamun sarastaessa. Kohta jyrinä tuli kovemmaksi. Kmicic pysähdytti hevosensa. Hän luuli erottavansa luostarin tykkien äänen ruotsalaisten tykeistä. Heristellen uhkaavasti nyrkkiään siihen suuntaan, missä vihollisen leiri oli, hän sanoi:
— Ampukaa, ampukaa! Missä on suurin tykkinne?
Jättiläistykin menetys teki Mülleriin todellakin musertavan vaikutuksen, koska hänen kaikki toiveensa juuri perustuivat tuohon tykkiin. Jalkaväki oli jo valmis väkirynnäkköön, portaat ja risukimput olivat jo varatut, mutta nyt täytyi luopua koko väkirynnäköstä.
Yritys räjähdyttää luostari ilmaan maanalaisten ruutihautojen avulla epäonnistui kokonaan. Tottuneet kaivantojen laittajat, joita oli tuotu Olkuszista, kohtasivat luostaria lähestyessään kovan kallion ja joutuivat kaikista varokeinoista huolimatta luostarin tarkan tykkitulen uhreiksi. Mieliala sotajoukossa lamautui päivä päivältä yhä enemmän ja yhä vakuutetumpia oltiin siitä, että luostaria oli mahdoton valloittaa.
Viimein alkoi itse Müllerkin olla yhä vähemmän toivehikas, ja kolubriinin menettäminen saattoi hänet aivan epätoivoon. Hänet valtasi täydellisen voimattomuuden tunne. Seuraavana päivänä pidettiin sotaneuvottelu. Müllerin tarkoituksena oli vain antaa upseereille tilaisuus kehoittaa häntä luopumaan koko piirityksestä.
Kokoonnuttiin synkkinä ja alakuloisina. Ei kenenkään silmistä näkynyt toivoa eikä taisteluintoa. Äänettöminä istuuduttiin pöydän ympärille suuressa, kylmässä huoneessa, jossa hengitys muuttui höyryksi, ja kasvot sen sisällä olivat kuin sumussa. Puolalaiset päälliköt olivat poissa kokouksesta. Ei kukaan puhunut, sillä ei kukaan tahtonut ensimmäisenä esittää sitä, mikä kuitenkin oli ainoa mahdollisuus. Kaikki odottivat, mitä Müller sanoisi. Tämä antoi tuoda pöytään lämmitettyä viiniä toivoen siten saavansa puheen luistamaan.
Puhe alkoikin kohta luistaa. Ei kukaan vieläkään tahtonut ensimmäisenä ehdottaa piirityksestä luopumista, mutta sen sijaan tuotiin esille kaikki kauna ja katkeruus, joka täytti mielet. Äkäisiä syytöksiä tehtiin Wrzeszczowiczia vastaan, ja Hessenin prinssi pisteli väliin kärkeviä huomautuksiaan. Sadowski lausui haikailematta ajatuksensa Wrzeszczowiczin uusimmasta suunnitelmasta, joka oli se, että oli levitettävä huhu, että kaivantojen laittajat olivat löytäneet maanalaisen käytävän, joka johti kirkon alle.
— Kun tämä huhu leviää, — sanoi Wrzeszczowicz, — niin puolalaisetkin rukoilevat munkkeja antautumaan, jotta tämä taikauskon tyyssija säilyisi paikallaan.
— Jumaliste, tuohan on tarkalleen kuin juttu Troijan piirityksestä, mutta hän luulee keksineensä jotakin vallan uutta! — sanoi Sadowski.
Mutta Mülleriä tämä tuuma miellytti. Hän tiesi, että luostarissa oli eräs, tosin heikko, puolue, joka halusi antautumista, ja saattoihan pelko levitä varusväen keskuuteen ja vallata nekin, jotka tähän saakka olivat halunneet taistella viimeiseen asti.
— Koettakaamme, koettakaamme! — sanoi Müller. — Suostuneekohan Kaliński tahi Zbrozek vielä menemään lähettiläänä luostariin, ja uskonevatko he tuon käytävän olemassaoloa?
— Joka tapauksessa Kuklinowski suostuu, — vastasi Wrzeszczowicz. —Mutta parempi olisi, että hän itsekin uskoisi käytävän olevan olemassa.
Samassa kuului ulkoa kavioitten kapsetta.
— Jopa saapui myös herra Zbrozek! — sanoi Hessenin prinssi katsoen ulos ikkunasta.
Kohta sen jälkeen kuului eteisestä kannusten kilinää, ja Zbrozek astui, tahi paremminkin syöksyi, huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kiihtyneet, ja ennenkuin upseerit ennättivät kysyä syytä hänen mielenliikutukseensa hän huudahti:
— Kuklinowski on kuollut!
— Mitä? Mitä te sanotte? Mitä on tapahtunut? — kysyi Müller.
— Sallikaa minun hiukan hengähtää! — sanoi Zbrozek. — Sitä, minkä minä olen nähnyt, ei kukaan voi kuvitellakaan.
— Sanokaa pian! Onko hänet murhattu? — huusivat kaikki.
— Kmicic! — vastasi Zbrozek.
Upseerit hyppäsivät kaikki paikoiltaan ja katselivat Zbrozekia kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Hän puhui läähättäen:
— Jos en olisi nähnyt omin silmin, niin en uskoisi, sillä se on aivan yliluonnollista. Kuklinowski on vainaja, kolme sotamiestä tapettu, Kmicic kadonnut jäljettömiin. Tiesin, että hän on pelättävä mies. Hänen maineensa tunnetaan koko maassa… Mutta tämmöistä ei ole ihminen voinut tehdä, sen on tehnyt piru… Hän on vapautunut siteistään, tappanut sotamiehet ja kiduttanut Kuklinowskin kuoliaaksi.
— Se on mahdotonta! Sitä ei voi uskoa! — kuiskasi Sadowski.
— Tuo Kmicic näytti, mihin hän pystyy! — sanoi Hessenin prinssi. — Me emme uskoneet eilen puolalaisia, kun he meille puhuivat, mikä hän on miehiään. Luulimme heidän liioittelevan tapansa mukaan.
— Täällä tulee hulluksi! — huudahti Wrzeszczowicz.
Müller piteli käsillään päätään eikä puhunut mitään. Kun hän viimein nosti silmänsä, säkenöi niistä vihastusta ja epäluuloa.
— Herra Zbrozek! — sanoi hän. — Vaikka se olisi ollut pirukin eikä ihminen, niin ei hän olisi voinut suorittaa sitä ilman jonkun apua ja petosta. Kmicicillä oli täällä ihailijansa ja Kuklinowskilla vihamiehensä, ja te kuuluitte niiden joukkoon!
Zbrozek oli tuittupäinen soturi. Kuultuaan syytöksen, joka kohdistui häneen, hän tuli vielä kalpeammaksi, nousi paikaltaan, meni Müllerin eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin.
— Epäileekö teidän ylhäisyytenne minua? — kysyi hän.
Syntyi perin kiusallinen äänettömyys. Kaikki läsnäolijat olivat varmat siitä, että jos Müller vastaa myöntävästi, niin tapahtuu jotakin kauheata ja sotahistoriassa ennen esiintymätöntä. Jokainen tarttui miekan kahvaan. Sadowski veti miekkansa tupesta.
Mutta samassa upseerit näkivät ikkunasta, että piha oli täynnä puolalaisia ratsumiehiä. Luultavasti nekin olivat tulleet tuomaan tietoa Kuklinowskin kuolemasta. Jos nyt olisi syntynyt kahakka, olisivat ne aivan varmasti asettuneet Zbrozekin puolelle. Müllerkin näki ne, ja vaikka hän oli kalpea kiukusta, niin hän kuitenkin hillitsi itsensä eikä ollut huomaavinaan, että Zbrozekin esiintymisessä oli uhmailua, vaan sanoi äänellä, jonka hän koetti saada kuulumaan luonnolliselta:
— Kertokaa meille asia yksityiskohtaisesti! Zbrozek seisoi vielä jonkin aikaa laajentunein sieraimin, mutta hänkin hillitsi mielensä, ja sitäpaitsi hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle, kun äsken saapuneet toverit myös tulivat sisälle.
— Kuklinowski on murhattu! — sanoivat he töinen toisensa jälkeen.
— Kuklinowski on tapettu!
— Hänen joukkonsa on hajoamassa! Sotamiehet ovat hulluina!
— Antakaa herra Zbrozekin puhua, koska hän ensimmäisenä toi uutisen! — huusi Müller.
Vähitellen melu asettui, ja Zbrozek alkoi puhua:
— Herroille on tunnettua, että viime neuvottelussa vaadin Kuklinowskin kaksintaisteluun. Olin Kmicicin ihailija, se on totta, mutta täytyyhän teidänkin, jotka olette hänen vihollisiaan, myöntää, ettei kuka tahansa kykene suorittamaan sellaista tekoa kuin tuo tykin räjähdyttäminen oli. Miehuutta on kunnioitettava vihollisessakin, ja siksi ojensin hänelle käteni, mutta hän ei antanut minulle omaansa, vaan nimitti minua petturiksi. Senvuoksi ajattelin: tehköön Kuklinowski hänelle mitä tahtoo… Tahdoin vain sitä, että jos Kuklinowski menettelisi vastoin ritarillisuuden vaatimuksia, niin tuosta teosta ei häpeä lankeaisi kaikkien puolalaisten ja niiden joukossa minunkin päälle. Senvuoksi tahdoin joka tapauksessa taistella Kuklinowskin kanssa, ja varhain tänä aamuna minä kahden toverini kanssa lähdin Kuklinowskin leiriin. Hän ei ollut siellä. Sanottiin, että hän ei ollut palannut koko yönä, mutta ei oltu levottomia, koska luultiin hänen jääneen teidän ylhäisyytenne luokse. Eräältä sotamieheltä sain sitten tietää, että hän oli yöllä vienyt Kmicicin erääseen riiheen, jossa aikoi hänet paistaa elävänä. Menen riihen luo, ovet ovat auki. Astun sisälle ja näen alastoman ruumiin riippuvan orressa… Ajattelin, että se oli Kmicic, mutta kun silmäni tottuivat pimeään, huomasin, että ruumis oli laiha ja luiseva, kun taas Kmicic oli kuin Herkules… Ihmettelin, miten hän oli voinut niin kutistua yhdessä yössä… Menin lähemmäksi — se oli Kuklinowski!
— Orressa? — kysyi Müller.
— Niin! Tein ristinmerkin, sillä luulin, että tämä oli lumousta. Vasta kun näin kolmen sotamiehen ruumiit, valkeni minulle asian oikea laita. Tuo hirveä mies oli ne tappanut, ripustanut tämän orteen, kärventänyt pahasti ja sitten poistunut.
— Sleesian raja on lähellä! — sanoi Sadowski.
Syntyi äänettömyys.
Kaikki epäluulo Zbrozekia kohtaan katosi Müllerin mielestä. Mutta itse tapaus saattoi hänet ymmälle ja synnytti hänessä epämääräistä levottomuutta. Hän näki ympärilleen kasaantuneina vaaroja, tahi oikeastaan niiden uhkaavia varjoja, eikä tietänyt, kuinka niitä vastaan oli taisteltava. Hän tunsi, että häntä ympäröi jonkinmoinen vastoinkäymisten ketju. Sen ensimmäiset renkaat olivat hänen silmiensä edessä, mutta seuraavat tulevaisuuden pimeän peitossa. Hänet valtasi semmoinen tunne, kuin hän olisi luhistumaisillaan olevassa talossa, joka saattoi millä hetkellä hyvänsä sortua hänen päälleen.
Wrzeszczowicz löi äkkiä otsaansa.
— Kautta Jumalan! — sanoi hän. — Kun eilen näin Kmicicin, tuntui minusta, että olin hänet jossakin tavannut. Olen varmasti ollut jossakin hänen kanssaan tekemisissä, mutta missä?… missä?
Hän alkoi hieroa otsaansa.
— Mitä se meitä auttaa? — sanoi Müller. — Jos muistattekin, herra kreivi, niin ette sillä laita tykkiä eheäksi ettekä herätä kuolleista Kuklinowskia!
Sen jälkeen hän kääntyi upseerien puoleen:
— Kutka teistä, hyvät herrat, haluavat lähteä kanssani tapahtumapaikalle?
Kaikki olivat valmiit lähtemään, sillä jokainen oli utelias.
Hevoset tuotiin esille ja lähdettiin matkaan kenraali etunenässä. Kun he lähestyivät riihtä, näkivät he kymmenkunta puolalaista ratsumiestä rakennuksen luona tiellä ja kedolla.
— Mitä väkeä nuo ovat? — kysyi Müller Zbrozekilta.
— Varmaankin Kuklinowskin miehiä. Zbrozek alkoi viitata yhtä ratsastajista luokseen:
— Tule tänne! Joudu! Sotamies tuli luo.
— Oletteko Kuklinowskin joukosta?
— Kyllä.
— Missä on muu osa rykmenttiä?
— Ovat menneet tiehensä. Sanoivat, että eivät tahdo enää sotia JasnaGóraa vastaan.
— Mitä hän sanoo? — kysyi Müller. Zbrozek käänsi kenraalille sotamiehen sanat.
— Kysykää häneltä, minne ne ovat menneet, — sanoi kenraali.
Zbrozek toisti kysymyksen.
— Ei sitä kukaan tiedä,-vastasi sotamies. Muutamat menivät Sleesiaan. Toiset sanoivat tahtovansa palvella Kmiciciä, sillä toista semmoista päällikköä ei ole puolalaisten eikä ruotsalaisten joukossa.
Kun Zbrozek käänsi Müllerille nämäkin sotamiehen sanat, vaipui kenraali ajatuksiinsa. Sellaiset miehet kuin Kuklinowskin olivat todellakin valmiit empimättä siirtymään Kmicicin johtoon. Mutta silloin he saattoivat olla uhkana, jollei juuri Müllerin armeijalle, niin ainakin kuormastolle ja kulkuyhteydelle.
Vaarat kasaantuivat yhä.
Samaan suuntaan lienee ajatellut myös Zbrozek, sillä hän sanoi aivan kuin vastaukseksi noihin Müllerin ajatuksiin:
— Varmaa on, että myrsky on nousemassa koko valtakunnassa. Kun tuommoinen Kmicic vain huudahtaa, niin sadat ja tuhannet kerääntyvät hänen ympärilleen, varsinkin sen jälkeen, mitä hän nyt on tehnyt.
— Ja mitä hän voittaa? — kysyi Müller.
— Teidän ylhäisyytenne muistanee, että tämä mies saattoi Chowańskin epätoivoon, ja Chowańskilla oli kuusi kertaa niin paljon miehiä kuin meillä. Ei yksikään kuorma tule meille, jos hän niin tahtoo, ja koska kaikki maatilat on ryöstetty, voi leirissä syntyä nälänhätä.
— Luotatteko sotamiehiinne?
— Enemmän kuin itseeni! — sanoi Zbrozek rohkeasti ja avomielisesti.
— Kuinka? Enemmän kuin itseenne?
— Niin, sillä totta puhuen olemme saaneet tarpeeksemme tästä piirityksestä.
— Olen varma siitä, että se pian loppuu.
— Kysymys on vain: miten? Muuten linnoituksen valloittaminen olisi nyt yhtä suuri onnettomuus meille kuin piirityksestä luopuminen.
He olivat saapuneet riihen luo. Müller astui alas hevosen selästä, toiset upseerit tekivät samoin, ja kaikki menivät sisälle. Sotamiehet olivat jo ottaneet Kuklinowskin alas, asettaneet oljille ja peittäneet loimella. Kolmen sotamiehen ruumiit olivat hänen vieressään.
— Ne on surmattu puukoilla, — kuiskasi Zbrozek.
— Entä Kuklinowski?
— Kuklinowskissa ei ole muita haavoja kuin palohaava kupeessa. Hän on joko paleltunut kuoliaaksi tahi tukehtunut, sillä hänellä on oma hattunsa suussaan.
— Nostakaa peite!
Sotamies nosti loimen kulmaa. Näkyviin tulivat kauheat, siniset ja pöhöttyneet kasvot silmät pullollaan. Jäljellejääneet yksityiset viiksien karvat törröttivät kankeina ja hengityksestä huurteisina. Kasvot olivat niin kamalan näköiset, että Müller, vaikka olikin tottunut näkemään monenlaisia kauhuja, peräytyi ja huusi:
— Peittäkää hänet! Tämähän on kauheata! Synkkä äänettömyys vallitsi riihessä.
— Miksi me tänne tulimme? — kysyi Hessenin prinssi sylkäisten. — Nyt ei käy syönti koko päivänä.
Äkkiä Müller sai jonkinmoisen raivokohtauksen, joka lähenteli mielenvikaisuutta. Hänen kasvonsa tulivat sinisiksi, silmät mulkoilivat, ja hän kiristeli hampaitaan. Villi verenhimo valtasi hänet, ja hän tahtoi välttämättömästi kostaa jollekulle. Kääntyen Zbrozekin puoleen hän huudahti:
— Missä on se sotamies, joka tiesi Kuklinowskin olevan riihessä? Tuokaa hänet tänne! Hän on varmaankin osallinen rikokseen!
— En tiedä, onko se sotamies enää täällä! — vastasi Zbrozek. — KaikkiKuklinowskin miehet ovat menneet tiehensä.
— Ottakaa hänet sitten kiinni! — huusi Müller raivoissaan.
— Ottakaa itse! — huusi Zbrozek niinikään raivostuen.
Taaskin riippui aivan kuin hiuskarvasta, puhkeaisivatko ruotsalaisten ja puolalaisten kireät välit kahakaksi. Puolalaiset painautuivat lähemmäksi Zbrozekia ja kalisuttivat sapeleitaan.
Samassa kuului ulkoa melua, laukauksia ja kavioitten kapsetta. Riiheen syöksähti ruotsalainen ratsuväen upseeri.
— Kenraali! — huusi hän. — Luostarista on tehty hyökkäys ulos! Ruutihautaa laittavat louhijat on hakattu maahan! Yksi ratsuväkiosasto on ajettu pakoon!
— Minä tulen hulluksi! — huusi Müller repien tekotukkaansa. — Ratsujen selkään!
Hurjaa vauhtia lähdettiin heti luostaria kohti, niin että lumi sinkoili kavioista. Sata Sadowskin ratsumiestä yhtyi joukkoon ollakseen Müllerin apuna. Tiellä he näkivät hajoitetun ratsuväkiosaston miehiä epäjärjestyksessä pakenemassa. Niin olivat jo tähän saakka verrattomat ruotsalaiset sotilaat menettäneet miehuutensa! Olipa patteritkin jätetty oman onnensa nojaan, vaikka niitä ei uhannut mikään vaara. Muutamia pakolaisia pistivät upseerit ja ratsumiehet kuoliaiksi.
Kenraali joukkoineen saapui linnoituksen luo parahiksi nähdäkseen hyökkääjien palaavan onnellisesti takaisin luostariin. Heidän laulunsa, riemuhuutonsa ja naurunsa kuuluivat selvästi Müllerin korviin. Vieläpä jotkut yksityiset sotamiehet heristelivät verisiä sapeleitaan esikunnalle. Ruotsalaisen kenraalin vieressä olevat puolalaiset tunsivat Zamoyskin, joka oli hyökkäysjoukon johtajana ja nyt nähtyään esikunnan pysähtyi ja kumarsi sille kohteliaasti. Eipä kumma! Hän tunsi olevansa jo luostarin tykkien turvissa.
Pattereilta kohosi savua, ja viheltäen lensi kuulia upseerien joukkoon.Muutamat ratsumiehet pitelivät kupeitaan, ja vaikerrusta kuului.
— Olemme ampumalinjalla!… Takaisin! — komensi Sadowski.
Zbrozek tarttui Müllerin hevosen suitsiin.
— Kenraali, takaisin! Henki on kysymyksessä! Müller oli kuin jähmettynyt, ei puhunut mitään ja antoi johtaa itsensä pois kuulasateesta. Tultuaan päämajaansa hän lukitsi huoneensa eikä ottanut koko päivänä ketään vastaan.
Silloin Wrzeszczowicz otti johdon käsiinsä ja alkoi erittäin tarmokkaasti valmistella väkirynnäkköä. Uusia valleja luotiin, sotamiehet olivat kallionlouhijain apuna ruutihautoja laittamassa. Kuumeinen toiminta vallitsi koko leirissä, uusi henki näytti syntyneen piirittäjiin.
Muutamia päiviä myöhemmin levisi ruotsalaisten leirissä ja erikoisesti puolalaisten keskuudessa huhu, että louhijat olivat löytäneet maanalaisen käytävän, joka johti aivan kirkon alle ja että riippui vain kenraalin omasta tahdosta, räjähdyttäisikö hän koko luostarin ilmaan.
Rajaton riemu valtasi pakkasen, nälän ja tuloksettoman työn näännyttämät sotamiehet.
Wrzeszczowicz oli läsnä kaikkialla, innostutti sotamiehiä, vahvisti sata kertaa päivässä todeksi uutisen maanalaisen käytävän löytymisestä ja pani toimeen kekkereitä.
Tuon riemun kaiku kuului lopulta luostariin asti. Salaman nopeudella levisi muureilla tieto, että miinoja oli jo valmiina luostarin räjähdyttämistä varten. Rohkeimmatkin masentuivat. Naiset ympäröivät itkien priorin asunnon, ojensivat hänen näyttäytyessään lapsia häntä kohti ja huusivat:
— Älä tuhoa viattomia!… Niiden veri tulee sinun päällesi!
Tuo sankari munkin viitassa sai elää raskaampia ja katkerampia päiviä kuin koskaan ennen. Onneksi ruotsalaiset eivät ryhtyneet väkirynnäkköön, koska sillä juuri tahtoivat osoittaa piiritetyille, että eivät enää tarvitse kuulia eivätkä muita aseita, kun he kerran voivat saavuttaa tarkoituksen sytyttämällä vain sytytyslangan. Mutta siksipä pelko luostarissa yhä kasvoi, öisin olivat jotkut kuulevinaan ääntä maan alta ja arvelivat ruotsalaisten siellä liikuskelevan. Suuri osa veljeskuntaakin menetti rohkeutensa ja saapui isä Stradowskin johdolla taivuttamaan prioria ryhtymään neuvotteluihin vihollisen kanssa antautumisesta. Suuri osa aatelia ja sotilaita kannatti heitä. Isä Kordecki kehoitti pitkässä ja innokkaassa puheessa munkkeja ja aatelisia säilyttämään mielenmalttinsa. Puhe vaikuttikin. Taas palasi sydämiin toivo, ja munkit palasivat kirkkoon, sotamiehet muureille.
Lounaisella portilla törähti torvi. Kaikki kiiruhtivat katsomaan, mitä oli tekeillä.
Ruotsalainen sanansaattaja, toi kirjeen.
Munkit kokoontuivat neuvottelusaliin. Kirje oli Wrzeszczowiczilta, ja siinä ilmoitettiin, että jos linnoitus ei antaudu huomiseen mennessä, niin se räjähdytetään ilmaan.
Mutta luostarissa-olijain mielet olivat rohkeat. Olipa jo alettu epäillä koko räjähdyttämisen mahdollisuuttakin.
— Tyhjää peloitusta! — huusivat priori ja aateliset.
— Jos niin on, niin kirjoittakaamme heille, että eivät suotta meitä säälisi, vaan räjähdyttäisivät!
Ja niin todella kirjoitettiinkin.
Samaan aikaan sotamiehet, jotka olivat kokoontuneet kirjeen tuojan ympärille, naureskelivat tämän peloitteluille.
— Hyvä on! — sanoivat he. — Turhaa teidän onkin meitä säästää. Pikemmin vain menemme taivaaseen!
Se taas, joka antoi lähetille vastauskirjelmän, sanoi tälle:
— Älkää kuluttako turhaan sanoja ja aikaa!… Ahdistaahan teitä puutekin, kun taas meillä, Jumalan kiitos, ei ole mitään hätää.
Näin meni myttyyn Wrzeszczowiczin viimeinenkin juoni. Kun vielä päivä oli kulunut, havaittiin, miten perusteettomia uhkailut olivat olleet, ja rauha palasi luostariin.
Joulu lähestyi. Vanha kerjäläisvaimo toi Müllerille isä Kordeckilta kirjeen, jossa pyydettiin aselepoa. Vahdit ja upseerit nauroivat ja pilkkasivat näin harvinaista lähettilästä, mutta kerjäläisvaimo vastasi: — Kukaan muu ei tahtonut lähteä, koska te kohtelette lähettiläitä kuin rosvot, mutta minä läksin leipäpalan tähden. Minulla ei ole enää pitkä aika elettävänä maan päällä, ja teitä minä en pelkää. Jos ette sitä usko, niin olenhan vallassanne.
Mutta hänelle ei tehty mitään pahaa, vieläpä Müller, tahtoen taas koettaa myönnytysten vaikutusta, suostui priorin pyyntöön.
Tuli joulun aatto. Hämärän tultua valaistiin koko luostari joulukynttilöillä. Oli tyyni ja kaunis, mutta kylmä ilta. Ruotsalaiset sotamiehet, jotka kylmästä kohmettuneina seisoivat valleilla, katselivat kaukaa luostarin tummille muureille, ja heidän mieleensä muistuivat lämpimät majat kotimaassa, vaimo, lapset ja kynttilöin koristetut kuuset, ja monesta rautaan puetusta rinnasta kohosi kaipauksen, murheen ja epätoivon huokaus.
Mutta luostarissa istuivat piiritetyt oljilla peitettyjen pöytien ääressä ja mursivat joululeipää. Ilo ja rauha säteili kaikkien kasvoista, sillä jokainen aavisti, olipa melkein varmakin, että koettelemusten aika pian on ohi.
— Huomenna taas aloitetaan pommitus, mutta se on viimeinen kerta, — sanoivat munkit ja sotilaat. — Kenet Jumala on määrännyt kaatumaan, hän olkoon kiitollinen, sillä joka jouluna kuolee uskon puolesta, sille ovat taivaan portit avoinna, ja hän tulee autuaaksi.
He toivottivat toisilleen menestystä, pitkää ikää tahi taivaallista kruunua, ja sellainen rauha täytti kaikki sydämet, kuin kaikki vaara jo olisi ohi.
Priorin vieressä oli yksi tuoli tyhjänä. Pöydällä tämän tuolin kohdalla oli nippu joululeipää, joka oli sidottu taivaansinisellä nauhalla.
Kun kaikki olivat istuutuneet pöytään, mutta kukaan ei käynyt tuolle tyhjälle paikalle, sanoi Zamoyski:
— Ketä varten, kunnioitettu isä, on tuo paikka?
— Ei ketään varten, — vastasi priori, — vaan sen nuoren miehen muistoksi, jota kaikki rakastivat kuin omaa poikaansa ja jonka sielu nyt katsoo meitä iloiten siitä, että olemme säilyttäneet hänet kiitollisessa muistossa.
— Totisesti! — sanoi Zamoyski. — Hänellä on nyt parempi olo kuin meillä. Olemme hänelle kiitollisuuden velassa.
Kyynelet nousivat isä Kordeckin silmiin. Czarniecki sanoi:
— Vähäisempiäkin urotöitä kuin hänen mainitaan aikakirjoissa. Jos Jumala antaa minun elää kauan ja joku minulta kysyy, kuka oli vanhan ajan sankarien veroinen soturi, niin vastaan: Babinicz.
— Hänen nimensä ei ollut Babinicz, — sanoi priori Kordecki.
— Kuinka? Eikö ollut Babinicz?
— Olen jo kauan tietänyt hänen nimensä, mutta rippisalaisuutena. Mutta kun hän lähti vaaralliselle retkelleen, sanoi hän minulle: »Jos kuolen, niin saakoot tietää, kuka olen, jotta oikea maine jäisi nimelleni ja vanhat syntini olisivat pois pyyhityt.» Hän lähti ja jäi sille tielleen, ja siksi voin nyt ilmoittaa teille: hän oli Kmicic!
— Tuo kuuluisa Kmicic Liettuasta! — huudahti Czarniecki tarttuen päähänsä.
— Niin! Sillä tavoin Jumalan armo muuttaa sydämet!
— Ah, nyt ymmärrän, kuinka hän saattoi ottaa suorittaakseen tuon tehtävän. Nyt ymmärrän, mistä johtui tuo rohkeus ja miehuus, jonka veroista ei ollut muissa! Kmicic, Kmicic! Tuo peloittava Kmicic, josta koko Liettua kertoo!
— Tämän jälkeen hänestä ei kerro vain Liettua, vaan koko Puola!
— Hän meitä ensimmäisenä varoitti Wrzeszczowiczista!
— Hänen neuvostaan suljimme ajoissa porttimme ja ryhdyimme valmistuksiin!
— Hän ampui ensimmäisen ruotsalaisen jousellaan!
— Ja miten monta tykkiä hän heiltä turmelikaan! Entä kuka surmasi deFossin?
— Entä se iso tykki! Kenen ansio on, että emme pelkää huomista pommitusta?
— Muistelkoon jokainen kunnioittaen häntä ja ylistäköön kaikkialla hänen nimeään, jotta oikeus tapahtuisi! — sanoi priori Kordecki. — Suokoon Jumala hänelle iankaikkisen rauhan!
— Ja ikuinen valo loistakoon hänen ylitseen! — vastasivat kaikki yhteen ääneen.
Mutta Czarniecki ei voinut rauhoittua, vaan hänen ajatuksensa palasivat yhä Kmiciciin.
— Vaikka hän oli vain tavallisena sotamiehenä, — sanoi hän, — niin hänessä oli jotakin, joka vaikutti, että johto heti siirtyi hänelle. Minua ihmetytti usein, että miehet vapaaehtoisesti tottelivat tuollaista poikaa. Totta puhuen hän oli päällikkö minun patterillani, ja minä itse tottelin häntä. Kunpa edes olisin tietänyt, että se oli Kmicic!
— Ihmetyttää minua kuitenkin, — sanoi Zamoyski, — että ruotsalaiset eivät ole ylpeillen ilmoittaneet hänen kuolemastaan.
Isä Kordecki huokasi:
— Hän lienee lentänyt ilmaan yhdessä tykin kanssa.
— Antaisin hakata käden itseltäni, jos se palauttaisi hänet henkiin! — huudahti Czarniecki. — Että tuommoinen mies kuin Kmicic on antanut räjähdyttää itsensä ruudilla!
— Hän antoi henkensä puolestamme! — huokasi isä Kordecki.
— Varmaa on, — sanoi Zamoyski, — että jos tuo kolubriini vielä olisi paikallaan patterilla, niin en näin iloisin mielin ajattelisi huomispäivää.
— Huomenna Jumala antaa meille uuden voiton! — sanoi isä Kordecki. —Noakin arkki ei voi hukkua vedenpaisumukseen.
Näin he puhelivat, ja sitten palasivat taas munkit kirkkoon ja sotamiehet vartioimaan muureja ja portteja. Suurta valppautta ei kuitenkaan tarvittu. Myöskin ruotsalaisten leirissä vallitsi tyyni rauha, sillä heilläkin oli juhlista jaloin.
Oli ihmeen kaunis yö. Tähdet tuikkivat taivaalla vuoroin punertavina, vuoroin sinisinä. Kuun viheriä hohde valaisi lumikenttiä linnoituksen ja vihollisen leirin välillä. Oli niin tyyntä, että semmoista ei ollut koko piirityksen aikana ollut.
Keskiyön aikana ruotsalaiset sotamiehet kuulivat hiljaista urkujen hyminää, sitten yhtyivät siihen ihmisäänet, lopulta kaikki kirkon kellot. Iloa, lohdutusta ja suurta rauhaa henki näistä sävelistä, mutta ruotsalaisten sydämiä alkoi ahdistaa yhä suurempi alakuloisuus ja epäilys.
Zbrozekin ja Kalińskin sotamiehet menivät lupaa pyytämättä aivan luostarin muurien luokse. Heitä ei päästetty sisälle, koska pelättiin salajuonia, mutta heidän sallittiin olla muurien luona. Jotkut heistä polvistuivat lumeen, toiset nyökkäilivät surullisesti ja huokailivat tahi löivät rintoihinsa luvaten parannusta. Kaikki kuuntelivat hartaasti ja kyynelsilmin soittoa ja laulua.
Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan tukahdutti taas tykkien jyske kaikki muut äänet. Kaikki patterit savusivat, maa tärisi, kirkon katolle lensi kuten ennenkin pommeja, kuulia ja kranaatteja, putkiin kiinnitettyjä tulisoihtuja, joista tippui sulavaa tinaa, ja putkettomia tulisoihtuja, rautakappaleita ja palavia tappuroita. Ei koskaan vielä oltu ammuttu noin taukoamatta, ei koskaan ollut semmoinen rauta- ja tuliaalto pyyhkeillyt luostaria. Mutta ruotsalaisten tykkien joukosta puuttui tuo kolubriini, joka yksinään kykeni tuottamaan niin suuria vaurioita, että väkirynnäkkö olisi ollut mahdollinen.
Muuten piiritetyt jo olivat niin tottuneet tähän kaikkeen, että jokainen tarkoin tiesi tehtävänsä ja puolustus sujui ilman komennuksia. laukauksiin vastattiin laukauksilla, jotka yleensä olivat vielä paremmin tähdättyjä.
Illemmalla lähti Müller katsomaan auringon viimeisten säteitten valossa pommituksen tuloksia, ja hänen katseensa sattui kirkon torniin, joka seisoi rauhallisena, taustanaan sininen taivas.
— Tämä luostari seisoo iankaikkisesta iankaikkiseen! — huudahti hän kiivaasti.
— Amen! — sanoi Zbrozek tyynesti.
Illalla kokoontuivat upseerit kenraalin päämajaan neuvotteluun tavallista synkempinä. Müller aloitti keskustelun.
— Tämänpäiväinen pommitus, — sanoi hän, — ei ole tuottanut mitään tuloksia. Ruutimme alkaa loppua, miehistö on sulanut puoleen alkuperäisestä, ja jäljelläolevatkin ovat haluttomia eivätkä usko voittoon. Ruokavarastoja meillä ei ole, emmekä voi toivoa saavamme apujoukkoja.
— Ja luostari seisoo yhtä vakavasti paikallaan kuin ensimmäisenä piirityspäivänä! - lisäsi Sadowski.
— Mitä meille jää? — Häpeä…
— Olen saanut käskyn, — sanoi kenraali, — että joko selvittäisin nopeasti loppuun tämän asian tahi vetäytyisin pois ja menisin Preussiin.
— Mitä jää tehtäväksemme? — toisti Hessenin prinssi.
Kaikkien katseet kääntyivät Wrzeszczowicziin. Tämä sanoi:
— Pelastaa kunnia!
Müller naurahti katkonaisesti ja käheästi aivan kuin olisi kiristellyt hampaitaan.
— Herra Wrzeszczowicz tahtoo opettaa meitä herättämään kuolleita! — sanoi hän.
Wrzeszczowicz ei ollut kuulevinaan.
— Kunniansa ovat pelastaneet ainoastaan kaatuneet! — sanoi Sadowski.
Müller alkoi tulistua.
— Ja tuo luostari seisoo yhä tuolla?… tuo Jasna Góra, tuo kanakoppi?… Eikä minun ole onnistunut sitä valloittaa?… Ja mekö peräydymme? Näenkö minä unta?
— Tuo luostari seisoo yhä, — toisti Hessenin prinssi, — ja meidän on pakko peräytyä… voitettuina!…
Syntyi jonkin aikaa kestävä äänettömyys. Näytti siltä, kuin kenraali ja upseerit olisivat tunteneet jonkinmoista hurjaa nautintoa ajatellessaan omaa nöyryytystään ja häpeäänsä.
Sitten ryhtyi Wrzeszczowicz puhumaan selvästi ja painokkaasti:
— Usein on tapahtunut, että piiritetty linnoitus on maksanut lunnaita piirittäjille, ja nämä ovat poistuneet voittajina, sillä se, joka maksaa, tunnustaa siten itsensä voitetuksi.
Upseerit, jotka alussa olivat kuunnelleet puhujaa välinpitämättöminä ja ylimielisinä, alkoivat nyt kuunnella tarkemmin.
— Antaa luostarin maksaa meille jonkinmoiset lunnaat, — jatkoi Wrzeszczowicz. — Silloin ei sanota, että emme voineet sitä valloittaa, vaan sanotaan, että emme tahtoneet.
— Mutta suostuvatko he? — kysyi Hessenin prinssi.
— Takaan sen päälläni, — sanoi Weyhard, — ja enemmälläkin: sotilaskunniallani!
— Se ei ole mahdotonta, — sanoi äkkiä Sadowski. — Olemme saaneet kylliksemme tästä piirityksestä, mutta niin on heidänkin laitansa. Mitä teidän ylhäisyytenne tästä ajattelee?
Müller kääntyi Wrzeszczowiczin puoleen:
— Monta raskasta hetkeä, raskaampaa kuin koskaan elämässäni, on minulle tuottanut teidän neuvojenne seuraaminen, herra kreivi, mutta tästä viimeisestä olen teille kiitollinen.
Kaikki huokasivat helpotuksesta. Todellakaan ei enää voinut olla kysymystä muusta kuin kunnian pelastamisesta.
Seuraavana päivänä kokoontuivat upseerit miehissä kuulemaan priori Kordeckin vastausta Müllerin kirjeeseen, jossa esitettiin lunnaitten maksamista ja joka oli lähetetty varhain aamulla.
Saatiin odottaa kauan. Müller koetti olla iloisen näköinen, mutta hänen iloisuutensa vaikutti teennäiseltä. Ei yksikään upseereista voinut istua paikallaan. Kaikkien sydämet löivät rauhattomasti.
Hessenin prinssi ja Sadowski seisoivat ikkunan luona ja keskustelivat matalalla äänellä.
— Mitä luulette? Suostuvatko he? — kysyi edellinen.
— Kaikki puhuu suostumisen puolesta. Kenpä ei haluaisi vapautua tämmöisestä kauheasta vaarasta muutaman tuhannen taalerin hinnasta, etenkin kun munkeilla ei ole tahi ainakaan ei pitäisi olla maallisen kunnian himoa eikä sotilaallisia kunniakäsityksiä. Pelkään vain kenraalin pyytäneen liikaa.
— Paljonko hän määräsi?
— Neljäkymmentätuhatta taaleria munkeilta ja kaksikymmentätuhatta aatelisilta! No, pahimmassa tapauksessa he tinkivät.
— Suostukaamme, Jumalan tähden suostukaamme! Jos tietäisin heidän olevan rahan puutteessa, niin tarjoaisin omistani, kunhan päästäisivät meidät kunnialla menemään.
— Sanonpa teidän ylhäisyydellenne, että vaikka tällä kertaa pidän Wrzeszczowiczin neuvoa hyvänä ja luulen heidän maksavan lunnaat, niin olen kuitenkin semmoisessa kuumeessa, että kestäisin mieluummin kymmenen taistelua kuin tämän odotuksen.
— Uh, olette oikeassa! Mutta tuo Wrzeszczowicz… hän voi vielä päästä korkealle…
— Vaikka hirsipuuhun!
Keskustelijat eivät arvanneet oikein. Kreivi Weyhard Wrzeszczowiczia odotti vielä kaameampi kohtalo.
Heidän keskustelunsa keskeytti laukausten jyrinä.
— Mitä tämä on? lannoituksesta ammutaan?! huudahti Müller.
Hän hyppäsi paikaltaan ja riensi ulos.
Toiset juoksivat ulos hänen jäljessään ja alkoivat kuunnella.Säännöllisten laukausten ääni kuului todellakin linnoituksesta.
— Mitä ihmettä tämä on?… Tappelevatko he siellä keskenään vai mitä?En käsitä! — huusi Müller.
— Minä selitän asian teidän ylhäisyydellenne! — sanoi Zbrozek. — Nyt on Tapanin päivä, ja nuo ovat kunnialaukauksia Zamoyskien, isän ja pojan, kunniaksi.
Samassa kuului linnoituksesta eläköönhuutoja ja niiden jälkeen taas laukauksia.
— Niillä on runsaasti ruutia! — sanoi Müller nyreänä. — Se on uusi letkautus meille.
Mutta hän oli saava vielä toisen ja kipeämmin koskevan letkautuksen. Ruotsalaiset sotamiehet olivat jo niin läpeensä kyllästyneitä ja miehuutensa menettäneitä, että lähimpiä pattereita vartioivat joukot nuo laukaukset kuultuaan pakenivat suin päin.
Müller näki kokonaisen rykmentin parhaita smoolantilaisia tarkka-ampujia epäjärjestyksessä sivuuttavan hänen päämajansa. Hän kuuli myös upseerien tätä katsellessaan sanovan toisilleen:
— On, on kuin onkin jo aika lähteä täältä!
Vähitellen kaikki taas rauhoittuivat, mutta kiusallinen vaikutelma jäi jäljelle. Kenraali ja upseerit palasivat taas sisälle ja odottivat kärsimättömästi. Yksinpä Wrzeszczowiczinkin tähän saakka liikkumattomat kasvot ilmaisivat levottomuutta.
Viimein kuului eteisestä kannusten kilinää, ja sisälle tuli torvensoittaja posket punaisina pakkasesta ja viikset kuurassa.
— Vastaus luostarista! — sanoi hän antaen värilliseen vaatteeseen laitetun, nuoralla kiinni köytetyn käärön.
Müllerin kädet vapisivat, ja hän olisi mieluummin leikannut nuoran poikki kuin ryhtynyt hitaasti aukomaan solmuja. Parikymmentä silmää oli tähdättynä kääröön, upseerit tuskin uskalsivat hengittää.
Kenraali kiersi auki käärön, ja pöydälle putosi nippu joululeipiä.
Silloin hän kalpeni, ja vaikka selitykset olivat tarpeettomat, niin hän sanoi:
— Puolalaista joululeipää!
— Eikö muuta? — kysyi joku joukosta.
— Ei mitään muuta! — vastasi kenraali kuin kaiku.
Syntyi hiljaisuus, jota keskeytti vain silloin tällöin läähätys, hampaiden kiristys tahi sapelin kalina.
— Herra Wrzeszczowicz! — sanoi Müller uhkaavalla äänellä.
— Hän ei ole täällä! — vastasi yksi upseereista. Ja taas syntyi äänettömyys.
Sen sijaan seuraavana yönä oli liikettä leirissä. Heti pimeän tultua alkoi kuulua komentosanoja, suurten ratsumiesjoukkojen liikehtimistä, jalkaväen säännöllistä astuntaa, hevosten hirnumista, kuormien ratinaa, tykkien kumeata kolinaa, aseitten kalinaa, puheen sorinaa ja huutoja.
— Alkaneeko aamulla taas uusi hyökkäys? — kyselivät vahdit porteilla.
Mutta he eivät voineet nähdä mitään, sillä illalla oli taivas mennyt pilveen ja alkoi sataa runsaasti lunta. Suuret, valkoiset lumihiutaleet peittivät kaikki näkyvistä. Kello viiden tienoissa aamulla vaikenivat kaikki äänet, mutta lunta putoili yhä tiheään. Muureille ja sen sakaroille syntyi uusia muureja ja uusia sakaroita. Lumi peitti koko luostarin ja kirkon aivan kuin kätkeäkseen sen hyökkääjien katseilta ja suojellakseen sitä tuliammuksilta.
Viimein alkoi päivä sarastaa. Kellot olivat jo kutsuneet aamurukoukseen, kun eteläisellä portilla vartioivat sotamiehet kuulivat hevosen hirnuntaa. Portin edustalla seisoi talonpoika aivan lumisena. Hänen takanaan oli matala, puinen reki, jonka eteen oli valjastettu laiha hevoskaakki.
Talonpoika alkoi hakata käsiään yhteen, hyppiä jalalta toiselle ja huutaa:
— Avatkaa, hyvät ihmiset!
— Kuka siellä? — kysyttiin muurilta.
— Omaa väkeä, Dzbowista!… Toin kunnioitettaville isille vähän metsänriistaa.
— Kuinka ruotsalaiset ovat päästäneet sinut tulemaan?
— Mitkä ruotsalaiset?
— Jotka piirittävät luostaria.
— Oh, ei siellä ole enää yhtään ruotsalaista!
— Kiitetty olkoon Jumala! Ovatko he menneet pois?
— Ei näy enää jälkiäkään lumen alta!
Tiellä näkyi nyt joukko porvareita ja talonpoikia, kuka hevosella, kuka jalan. Joukossa oli naisiakin, ja kaikki huusivat jo kaukaa:
— Ruotsalaiset ovat poissa! Ruotsalaiset ovat poissa!
— Ne ovat menneet Wjeluniin!
— Avatkaa portit! Ei siellä leirissä ole ainoatakaan miestä.
— Ruotsalaiset ovat menneet pois! Ruotsalaiset ovat menneet pois! — alettiin huutaa muureilla, ja salaman nopeudella levisi tämä tieto.
Sotamiehet riensivät kirkonkellojen luo ja alkoivat soittaa niitä. Jokainen, joka vain kynnelle kykeni, tuli esille kammioista, asunnoista, kirkosta.
Uutinen kulki suusta suuhun, Luostarin piha oli täynnä munkkeja, aatelia, sotamiehiä, naisia ja lapsia. Riemuhuudot kaikuivat. Toiset juoksivat muureille katsomaan tyhjää leirin sijaa, toiset purskahtelivat nauruun tahi itkuun.
Jotkut eivät vielä ottaneet uskoakseen. Mutta talonpoikia ja porvareita saapui suurin joukoin, ja nämä vahvistivat uutisen todeksi.
Iloisina ja laulellen niitä tuli Częstochowosta ja lähikylistä sekä metsistä. Yhä uusia huhuja liikkui. Kaikki olivat nähneet ruotsalaisten poistumisen ja tiesivät, minne nämä olivat menneet.
Muutamia tunteja myöhemmin oli rinne ja mäen juuri täynnä väkeä. Luostarin portit olivat selkoselällään kuten ennen sotaa. Kaikki kellot soivat soimistaan. Niiden riemuitsevat kumahdukset lensivät kauas, ja ne kuuli koko Puola.
Lumi peitti näkyvistä ruotsalaisten jäljet.
* * * * *
Keskipäivällä samana päivänä oli kirkko täpötäynnä kansaa. Isä Kordecki itse toimitti jumalanpalveluksen, ja väkijoukosta tuntui, kuin alttarilla olisi seisonut enkeli ja kuin hänen sielunsa messun sävelten kantamana suitsutuksen savupilvien mukana olisi kohonnut Kaikkivaltiaan valtaistuimen luo kiitosta veisaamaan.
Tykkien jyrinä ei enää tärisyttänyt muureja eikä ikkunain ruutuja, eikä rappaus irtautunut savupilvinä seinistä. Laukausten pamahdukset eivät keskeyttäneet rukouksia eikä sitä kiitoshymniä, jonka vanha priori aloitti kansan riemuitessa ja itkiessä:
»Te Deum laudamus!»