Helppo on ymmärtää Sapiehan hämmästys, kun Kmicic ei vain itse palannut vahingoittumattomana, vaan toi myös mukanaan muutamia kymmeniä ratsumiehiä ja vanhan palvelijansa. Kmicicin piti kahdesti kertoa hetmanille ja Oskierkalle asiain kulku, eikä näiden ihmettelyllä ollut rajoja.
Mutta Kmicicillä ei ollut paljon aikaa kertomiseen eikä lepoon. Hän oli perin uuvuksissa, mutta päätti siitä huolimatta vielä samana yönä mennä tarkastamaan tataarilaisiaan, jotka olivat Janowon tuolla puolen metsissä ja teillä Radziwillin sotajoukkojen selkäpuolella. Muuten ihmiset tuohon aikaan nukkuivat hyvin satulassakin. Andrzej antoi satuloida hevosensa ja päätti ottaa matkalla hyvät unet.
Juuri kun hän oli lähdössä, tuli hänen luokseen Soroka ja sanoi:
— Teidän armonne!
— Mitä sinulla on kerrottavaa, vanhus?
— Tulin kysymään, milloin minun on lähdettävä.
— Mihin?
— Taurogiin.
Kmicic alkoi nauraa ja sanoi:
— Et lähde ollenkaan Taurogiin, vaan minun kanssani!
— Kuten käskette! — vastasi vääpeli. Samassa lähdettiin. Matka oli pitkä, sillä oli kierrettävä metsän läpi, ettei kohdattaisi Boguslawin joukkoja, mutta niinpä Kmicic ja Soroka saivatkin riittävästi nukkua ja tulivat seikkailuitta tataarilaisten luo.
Akbah-Ulan ilmestyi heti Babiniczin eteen ja antoi selostuksen toimenpiteistään. Andrzej oli niihin tyytyväinen. Kaikki sillat oli poltettu, padot säretty. Vedet olivat muutenkin kevään alkaessa peittäneet pellot, niityt ja alavat tiet muuttaen ne liejuisiksi soiksi.
Boguslawilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin antautua taisteluun, voittaa tahi kukistua. Peräytymistä ei ollut ajateltavissakaan.
— Olet laihtunut, — sanoi Kmicic Akbah-Ulanille töytäisten häntä hiukan nyrkillään vatsaan, — mutta taistelun jälkeen pullistat mahasi ruhtinaan dukaateilla.
— Jumala on luonut vihollisen, jotta rohkeilla sotilailla olisi, mistä ottavat saalista,-vastasi tataarilainen arvokkaasti.
— Seisooko Boguslawin ratsuväki edessänne?
— On niitä siellä muutamia satoja hyviä ratsuja, ja eilen lähetettiin heille rykmentti jalkaväkeä. Ovat kaivautuneet maahan.
— Kenties heidät voisi houkutella sieltä kentälle?
— Eivät tule.
— Entä kiertää ja pakottaa siten liikkeelle?
— Ovat aivan tiellä, joten se ei käy päinsä.
— Täytyypä keksiä jotakin!
Mutta sinä yönä ei Kmicic keksinyt mitään. Sen sijaan hän aamulla meni läheltä tarkastamaan Suchowolon ja Janowon välillä olevaa vihollisleiriä ja huomasi Akbah-Ulanin liioitelleen. Jalkaväen koko kaivanto supistui siihen, että oli luotu vähäisiä valleja. Niiden avulla saattoi puolustautua vain tataarilaisia vastaan, jotka eivät mielellään hyökänneet suoraan tuleen.
— Kunpa minulla olisi jalkaväkeä, niin juttu olisi selvä, — ajatteliKmicic.
Mutta ei ollut mitään toiveita saada jalkaväkeä, jota Sapiehallakin oli niukasti.
Kmicic meni niin lähelle, että Boguslawin jalkaväki alkoi häntä ampua. Hän ei välittänyt siitä, vaan jatkoi kuulasateessa tarkasteluaan, ja tataarilaistenkin oli pakko pysytellä hänen rinnallaan. Sitten teki ratsuväki hyökkäyksen sivulta päin. Oli väistyttävä, eivätkä tataarilaisten nuolet tehneet sanottavasti jälkeä.
Paluumatkalla Kmicic ei suunnannut kulkua suoraan Suchowoloon, vaan länttä kohti, ja saapui Kamionkaan.
Suon joki tulvi leveänä. Kmicic katseli sitä, viskasi veteen muutamia oksia nähdäkseen virran voiman ja sanoi Akbah-Ulanille:
— Me kierrämme tästä heidän sivuitseen ja hyökkäämme heidän selkäänsä!
— Hevoset eivät pääse vastavirtaa!
— Virta on heikko, tuskin kulkee. Kyllä ne menevät.
— Hevoset kohmettuvat, eivätkä miehet kestä. On vielä kylmä.
— Miehet saavat lämmitellä myöhemmin. Yritys tehtiin illalla. Noin kahdeksansataa hevosta syöksyi jokeen ja alkoi uida. Kmicic itse oli etunenässä, mutta huomasi pian kulun niin hitaaksi, että sitä menoa olisi tarvittu kaksi päivää vallien taakse kiertämiseen.
Silloin hän käski suuntaamaan matkan toista rantaa kohti.
Se oli vaarallinen yritys. Toinen ranta oli suomaata, johon hevoset, vaikka olivatkin kevyitä, upposivat vatsaa myöten. Ne kulkivat kuitenkin eteenpäin, joskin hitaasti.
Tähdet taivaalla osoittivat, että oli sydänyö. Silloin kuului kaukaa etelästä päin ampumista.
— Taistelu on alkanut! — huudahti Kmicic.
— Me hukumme! — vastasi Akbah Ulan.
— Tulkaa jäljessäni!
Tataarilaiset olivat ymmällä, mutta näkivät sitten Kmicicin hevosen äkkiä kohoavan suosta. Ilmeisesti se oli päässyt kovalle pohjalle.
Siinä alkoi hietamatalikko, jonka päällä oli vettä vain hevosen rintaan asti. Matka kävi nyt joutuisasti. Kaukana vasemmalla alkoi tuikkaa tulia.
— Siellä ovat vallit! — sanoi Kmicic hiljaa. Kierrämme ne!
Pian he todellakin sivuuttivat vallit. Sitten käännyttiin vasempaan ja hevoset painautuivat taas jokeen. Vallien tuolla puolen oli tarkoitus nousta maihin.
Tällä matkalla hukkui noin sata hevosta, mutta miehet pääsivät kaikki maihin. Kmicic käski hevosensa menettäneitä miehiä istuutumaan toisten selän taakse ja lähti valleja kohti. Hän oli aikaisemmin jättänyt kahdensadan vapaaehtoisen tehtäväksi hätyyttää valleja edestäpäin samaan aikaan kuin hän hyökkäisi takaapäin. Kun he lähestyivät, niin hän kuulikin laukauksia, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään.
— Hyvä on! — sanoi hän. — Sillä puolen olevat hyökkäävät.
Ja he syöksähtivät eteenpäin.
Pimeässä saattoi huomata vain joukon päitä, jotka heilahtelivat hevosten askelten tahdissa. Ei kalahtanut sapeli eikä varukset. Tataarilaiset ja vapaaehtoiset osasivat kulkea kuulumatta kuin sudet.
Janowon puolelta alkoi ampuminen kuulua yhä voimakkaampana. Selvää oli, että Sapieha eteni koko rintamalla.
Mutta valleilta, joita kohti Kmicic kulki, kuului myös huutoja. Muutamat nuotiot siellä roihusivat, ja niiden valossa Andrzej näki jalkamiesten tähystelevän kentälle, jossa ratsastajat ahdistivat hänen vapaaehtoisiaan.
Hänetkin huomattiin valleilta, mutta lähestyvää joukkoa ei tervehditty kuulasateella, vaan ilohuudoilla, sillä luultiin Boguslawin lähettäneen sinne apujoukon.
Mutta kun tulijat olivat tuskin enää sadankaan askelen päässä valleista, alkoi jalkaväki liikehtiä levottomasti. Yhä useampi sotamies varjostaen silmiään kädellään katseli, mitä väkeä tulijat oikeastaan olivat.
Silloin kuului ilmassa kamala kirkuna, ja tulijat hyökkäsivät kuin myrsky eteenpäin, saarsivat jalkaväen, ja koko tuo joukko alkoi nytkähdellä. Oli kuin jättiläiskäärme olisi kuristanut uhriaan, johon se aikaisemmin oli iskenyt silmänsä. Joukosta kuului huutoja: »Allah! Herr Jesus! Mein Gott!»
Vallien toiselta puolen kuului uusia huutoja, sillä vapaaehtoiset huomasivat nyt Babiniczin päässeen valleille ja hyökkäsivät pienestä lukumäärästään huolimatta kiivaasti Boguslawin ratsuväkeä vastaan. Samassa taivaasta, joka jo jonkin aikaa oli pilveillyt, yht'äkkiä alkoi putoilla rankkasade. Nuotiot sammuivat, ja taistelu jatkui pimeässä.
Mutta sitä ei kestänyt kauan. Boguslawin saarrettu jalkaväki tuhoutui kokonaan. Ratsumiehet, joiden joukossa oli paljon puolalaisia, laskivat aseensa. Muukalaiset ja nimenomaan sata rakuunaa surmattiin.
Kun kuu taas tuli esiin pilvien takaa, niin sen valossa näkyi vain tataarilaisjoukko, joka tappoi haavoittuneita ja ryösti saalista. Mutta vain vähän aikaa. Kuului terävä pillin vihellys, ja tataarilaiset ja vapaaehtoiset hyppäsivät yhtenä miehenä hevosen selkään.
— Tulkaa jäljessäni! — huudahti Kmicic. Hän johti heidät tuulen vauhdilla Janowoon. Neljännestuntia myöhemmin oli onneton kylä sytytetty neljältä puolelta palamaan, ja tunnin kuluttua se oli yhtenä tulimerenä. Näin Kmicic ilmoitti hetmanille voittaneensa Boguslawin sotajoukon takajoukot.
Mutta itse hän veren tahrimana kokosi tataarilaisensa johtaakseen heidät eteenpäin.
He olivat jo järjestyneet riviin, kun äkkiä kentällä, jota tulipalo kirkkaasti valaisi, he näkivät edessään osaston vaaliruhtinaan suurikokoisia ratsumiehiä. Heitä johti ritari, joka näkyi kauas, sillä hänellä oli hopeainen haarniska ja hän ratsasti valkoisella hevosella.
— Boguslaw! — huudahti Kmicic äänellä, joka ei ollenkaan ollut ihmisäänen kaltainen, ja hyökkäsi koko joukkonsa kanssa eteenpäin.
Nuo kaksi joukkoa kulkivat toisiaan vastaan kuin kaksi myrskyn nostattamaa aaltoa. Välimatka oli pitkä, mutta hevoset molemmilla puolilla lähtivät kiitämään niin huimaa vauhtia, että jalat tuskin koskettivat maata. Toiselta puolen jättiläiskokoiset miehet kiiltävät kypärät päässä ja suorat miekat ilmaan kohotettuina, toiselta puolen tataarilaisten tumma parvi.
Toisiaan vastaan kiitävät joukot törmäsivät yhteen ja tapahtui kauheata. Tataarilaisten joukko huojui ja painui maahan kuin vilja tuulessa. Jättiläiskokoiset miehet ajoivat heidän ylitseen ja lensivät eteenpäin niinkuin miehillä ja hevosilla olisi ollut ukkosen voima ja myrskyn siivet.
Hetkisen kuluttua nousi muutamia tataarilaisia maasta ja lähti ajamaan ritareita takaa. Tuon villin lauman voi sotkea hevosten jalkoihin, mutta sillä se vielä ei ole tuhottu. Yhä useampia nousi ajamaan takaa poistuvia ritareita. Suopungit alkoivat vinkua ilmassa.
Pakenevien etunenässä kiiti edelleen valkoisella hevosella ratsastava ritari, mutta takaa ajavien joukossa ei ollut Kmiciciä.
Vasta aamun sarastaessa alkoivat tataarilaiset palata, ja melkein jokainen heistä kuljetti nuoran silmukassa ritaria. Viimein löydettiin myös Kmicic ja vietiin tajuttomana Sapiehan luo.
Hetmani itse istui hänen vuoteensa vieressä. Keskipäivän aikaan Andrzej avasi silmänsä.
— Missä on Boguslaw? — olivat hänen ensimmäiset sanansa.
— Lyöty perin pohjin… Aluksi hänellä oli onnea, mutta kun hän hyökkäsi Oskierkan jalkaväen kimppuun, menetti hän melkein kaikki miehensä ja koko taistelun. Lieneekö viittäsataakaan päässyt pakoon, sillä suuren joukon surmasivat vielä tataarilaisenne.
— Entä hän itse?
— Pakeni.
Kmicic oli vähän aikaa vaiti ja sanoi:
— Vaikeata on vielä vetää vertoja hänelle. Hän pudotti minut yhdellä iskulla satulasta. Onneksi teräksinen kasvojen suojus oli niin luja, että se pelasti henkeni… No, etsin hänet käsiini vaikkapa maailman ääristä.
Mutta hetmani sanoi antaen hänelle kirjeen:
— Katsokaa, millaisen sanoman olen saanut taistelun jälkeen!
Kmicic luki seuraavat sanat:
»Ruotsin kuningas on lähtenyt liikkeelle Elbingenistä ja menee Zamośćieen sekä sieltä Lembergiin meidän kuningastamme vastaan. Tulkaa kaikkine sotavoiminenne pelastamaan kuningasta ja isänmaata, sillä yksin en kestä. —Czarniecki.»
Syntyi vähäksi aikaa äänettömyys.
— Lähdettekö kanssamme vai menettekö tataarilaistenne kanssa Taurogiin? — kysyi hetmani.
Kmicic sulki silmänsä. Hän muisti, mitä isä Kordecki oli hänelle aikoinaan puhunut ja vastasi:
— Yksityisasiat myöhemmin! Viholliset pyrkivät isänmaamme valtiaiksi!
Hetmani syleili häntä.
— Ole veljeni! — sanoi hän. — Ja koska olen jo vanha, niin ota siunaukseni!