— Te ajattelitte, että minusta tulisi ylipäällikkö vain nimeltä, — sanoi Zagloba maistellen maljastaan. — Nunquam! En tavoitellut sitä arvoa, mutta kun te minut siihen asetitte, niin vaadin kuuliaisuutta ja järjestystä. Tiedän, mitä merkitsee virka-arvo, ja saattepa nähdä: toisen Zbarazin tänne laitan, toisen Zbarazin totisesti! Läkähtyy siinä Radziwill ja läkähtyvät ruotsalaiset ennenkuin nielevät minut. Soisinpa Chowańskinkin tuppautuvan tänne — piilottaisinpa hänet niin, ettei häntä löydettäisi viimeisellä tuomiollakaan. Täällähän ne ovat lähellä, tulkoot koettamaan! Simaa, herra Michal!
Wolodyjowski täytti pikarin. Zagloba joi sen yhdellä henkäyksellä pohjaan, rypisti kulmakarvojaan aivan kuin muistellen jotakin ja sanoi:
— Mistä puhuin? Mitä tahdoin?… Ahaa! Simaa, herra Michal!
Wolodyjowski täytti taas pikarin.
— Kerrotaan, — sanoi Zagloba, — että herra Sapiehakin mielellään ryyppää hyvässä seurassa. Eipä kumma! Jokainen kelpo mies tekee sitä. Vain petturit, jotka suunnittelevat isänmaalle tuhoa, pelkäävät viiniä, etteivät tulisi ilmaisseeksi tuumiaan. Radziwill juo koivun mahlaa, mutta saa kuoltuaan juoda tervaa. Jumal'auta! Aavistan edeltäkäsin, että herra Sapieha ja minä tulemme pitämään toisistamme, sillä olemme toistemme kaltaisia kuin hevosen korvat tahi pari saappaita. Sitäpaitsi hän on yksi ylipäällikkö ja minä olen toinen. Kyllä minä laitan täällä kaikki kuntoon, niin että kaikki on valmista, kun hän tulee. Paljon on sälytetty hartioilleni, mutta minkäs sille voin! Kun ei ole muita, jotka, ajattelisivat isänmaata, niin ajattele sinä, vanha Zagloba, niin kauan kuin sinussa henki pihisee. Pahin juttu on se, että minulla ei ole kansliaa.
— Mitä te kanslialla tekisitte? — kysyi Skrzetuski.
— Entä miksi kuninkaalla on kanslerinsa? Miksi sotajoukossa pitää olla sotajoukon kirjuri? Täytyy näin ollen tilata minulle jostakin kaupungista sinetti.
— Sinetti?… — toisti innostuneena Rzedzian katsoen yhä enenevällä kunnioituksella Zaglobaa.
— Mihin te käytätte sinettiä? — kysyi Wolodyjowski.
— Tuttavallisessa piirissämme voitte, herra Michal, teititellä minua vanhaan tapaan. En minä käytä sinettiä, vaan kanslerini. Huomatkaa se ennen kaikkea!
Zagloba loi läsnäolijoihin niin ylpeän ja arvokkaan katseen, ettäRzedzian hypähti seisomaan ja Stanislaw Skrzetuski mutisi:
— Honores mutant mores!
— Mitä teen kanslialla? Kuulkaahan, — sanoi Zagloba. — Ensiksikin ne onnettomuudet, jotka ovat kohdanneet isänmaatamme, johtuvat minun käsitykseni mukaan epäsiveellisyydestä, omavaltaisuudesta ja ylellisyydestä (simaa, herra Michal!), niin, ylellisyydestä — ne viat jäytävät meitä kuin rutto. Mutta varsinkin ovat onnettomuuteen syynä kerettiläiset, jotka yhä rohkeammin loukkaavat oikeata oppia ja vetävät päällemme suojelijamme, Pyhän Neitsyen, vihan.
— Niin se on! — sanoivat toiset yhteen ääneen. — Eriuskolaiset ensimmäisinä yhtyivät vihollisiin, ja mene tiedä vaikka olisivat itse ne tänne tuoneet.
— Exemplum siitä on Liettuan suurhetmani!
— Mutta tässäkään vojevodakunnassa, jossa minä olen ylipäällikkönä, ei ole puutetta kerettiläisistä, esimerkiksi Tykocinissa ja muissa paikoissa, jonka vuoksi oman menestymisemme takia julkaisen semmoisen universaalin, että sen, joka elää synnissä, on kolmessa päivässä tehtävä parannus, muuten hänen omaisuutensa takavarikoidaan sotajoukon ylläpidoksi.
Ritarit katselivat ällistyneinä toisiaan. He tiesivät, että Zagloba oli nopeaälyinen ja ovela mies, mutta eivät osanneet aavistaa, että hän oli moinen valtiomies ja osasi noin hyvin arvostella yleisiä asioita.
— Ja te kysytte, — sanoi Zagloba voitonriemuisena, — mistä otan rahat sotajoukon ylläpitoon?… Entäs takavarikoimiset? Ja kaikki Radziwillin omaisuus, joka näin ollen tulee sotajoukolle?
— Onkohan vain, oikeus todella meidän puolellamme? — pisti Wolodyjowski väliin.
— Nyt on sellaiset ajat, että oikeus on sen puolella, jolla on sapeli! Mikä oikeus sitten on ruotsalaisilla ja kaikilla muilla vihollisilla elämöidä valtiomme alueella?
— Se on totta! — vastasi herra Michal vakaumuksella.
— Ei se vielä riitä! — huudahti Zagloba innostuen. — Annan toisen universaalin Podlasien vojevodakunnan aatelille ja niille naapuripiireille, jotka eivät vielä ole vihollisen vallassa, että he yhtyisivät yhteiseen yritykseen. Aatelisten on asestettava palvelijansa, jotta meillä olisi riittävästi jalkaväkeä. Tiedän, että monet heistä ovat valmiit lähtemään, mutta odottavat jonkinmoista kuulutusta ja jonkinmoista hallituksen määräystä. Siinä niillä on hallitus ja universaali…
— Todellakin teillä on valtiokanslerin pää! — huudahti Wolodyjowski.
— Simaa, herra Michal!… Kolmannen kirjeen lähetän Chowańskille, jossa käsken hänen mennä hiiteen, muuten savustamme hänet ulos kaikista kaupungeista ja linnoista. Tosin he nyt ovat Liettuassa rauhallisina paikoillaan eivätkä anasta linnoja, mutta Zoltarenkon kasakat ryöstelevät kulkien tuhannen ja kahden tuhannen miehen suuruisina joukkoina. Pitäkööt niitä kurissa, muuten saavat selkäänsä meiltä.
— Voisimme todellakin antaa heille selkään, — sanoi Jan Skrzetuski. —Miehemme tekisivät puhdasta jälkeä!
— Olen minäkin sitä ajatellut ja lähetän tänään jo uudet partiojoukot Wolkowyskowin luo, mutta et haec facienda et haec non omittenda… Neljännen kirjeen lähetän kuninkaallemme, hyvälle herrallemme, lohduttaakseni häntä murheessa sillä tiedolla, että vielä on niitä, jotka eivät ole häntä hylänneet ja joiden sydämet ja sapelit ovat valmiina häntä auttamaan. Olkoon vieraalla maalla edes tämä lohdutus isällämme, rakkaalla herrallamme. Jagiellon jälkeläisellä… olkoon… olkoon…
Zagloba alkoi nikotella, sillä hän oli jo aika lailla päissään, ja purskahti itkemään kuninkaan kovaa kohtaloa. Herra Michal säesti häntä hieman hillitymmin, ja Rzedziankin nyyhkytti tahi oli nyyhkyttävinään, kun taas Skrzetuskit panivat päänsä käsien varaan ja olivat vaiti.
Mutta tätä kesti vain hetken. Zagloban valtasi äkkiä vihastus.
— Entä vaaliruhtinas! — huusi hän. — Kun hän kerran on tehnyt liiton Preussin kaupunkien kanssa, niin ryhtyköön taisteluun ruotsalaisia vastaan älköönkä heilutelko häntäänsä molemmille puolille, vaan tehköön sen, mitä uskollinen vasalli on velvollinen herraansa kohtaan, tulkoon avuksi.
— Kenpä tietää, vaikka hän vielä menisi ruotsalaisten puolelle, — sanoiStanislaw Skrzetuski.
— Menisi ruotsalaisten puolelle? Kyllä minä hänelle näytän! Preussin raja ei ole kaukana, ja minulla on muutamia tuhansia sapeleita käytettävänäni. Niin totta kuin olen tämän uljaan joukon ylipäällikkö, käyn häntä tervehtimässä tulella ja miekalla! Ettäkö ei ole muonaa? Hyvä, saamme sitä riittävästi preussilaisten aitoista.
— Herra Jumala! — huudahti innostuen Rzedzian. — Teidän armonne on täysin kruunupäitten veroinen.
— Kirjoitan hänelle heti: »Herra vaaliruhtinas! Riittää jo piilosilla oloa! Riittää vähempikin kiemurtelu ja touhuaminen! Lähtekää liikkeelle ruotsalaisia vastaan, tahi minä tulen Preussiin vierailemaan. Muuta mahdollisuutta ei ole…» Antakaa mustetta, kynä ja paperia! Rzedzian, menetkö viemään kirjeen?
— Menen! — sanoi Rzedzian ilostuneena uudesta asemastaan.
Mutta ennenkuin Zagloba ennätti saada pyytämänsä kirjoitusvälineet, alkoi kuulua huutoja talon edustalta ja joukko sotamiehiä näkyi olevan ikkunain edessä. Zagloba tovereineen meni katsomaan, mitä oli tekeillä.
Selville kävi, että tuotiin tykkejä, joista Zagloba oli puhunut.Sotamiehet riemuitsivat niitä katsellessaan.
Bialystokin kuvernööri herra Stepalski astui Zagloban luo ja lausui:
— Jalosukuinen herra ylipäällikkö! Siitä ajasta saakka kuin muistossa kuolematon Liettuan suuriruhtinaskunnan herra marsalkka määräsi Bialystokista varoja Tykocinin linnan ylläpitoon, olen minä mainittujen varain hoitajana uskollisesti ja rehellisesti toiminut tuon linnan hyväksi, minkä voin myös tileillä koko valtakunnan edessä todistaa. Kahdenkymmenen vuoden aikana olen varustanut tuota linnaa ruudilla, tykeillä ja aseilla pitäen pyhänä velvollisuutenani käyttää joka pennin siihen tarkoitukseen, minkä jalosukuinen herra marsalkka oli määrännyt. Kun nyt vaihteleva kohtalo on tehnyt Tykocinin linnasta yhden lujimpia tukikohtia isänmaan vihollisille tässä vojevodakunnassa, niin olen kysynyt Jumalan edessä omaltatunnoltani, onko minun edelleen toimittava entiseen tapaan vai onko velvollisuuteni antaa kaikki haltuuni jääneet tavarat teidän jalosukuisuutenne käsiin…
— Se on velvollisuutenne, — keskeytti Zagloba hänet arvokkaasti.
— Pyydän vain, että teidän jalosukuisuutenne tahtoisi koko sotajoukon läsnä ollessa todistaa ja antaa minulle kirjallisen kuitin, että en ole ottanut mitään noista tavaroista itselleni, vaan olen antanut kaikki valtion huostaan, jonka edustajana nyt olette te, jalosukuinen herra ylipäällikkö.
Zagloba nyökkäsi myöntävästi ja alkoi heti tutkia luetteloa.
Siitä näkyi, että tykkien lisäksi oli kolmesataa saksalaista muskettia, kaksisataa moskovalaista sotakirvestä ja kuusituhatta zlotya käteistä rahaa.
— Rahat jaetaan sotajoukolle, — sanoi Zagloba, — musketit ja sotakirveet taas…
Hän katseli ympärilleen.
— Herra Oskierka! — sanoi hän. — Ottakaa ne haltuunne ja muodostakaa jalkaväkiosasto… Jalkaväkeä tarvitaan lisää…
Sen jälkeen hän kääntyi kaikkien muiden puoleen.
— Hyvät herrat! On rahaa, on tykkejä, tulee olemaan jalkaväkeä ja elintarpeita… Tämmöistä on minun toimintani johtajana!
— Vivat! — huusi sotaväki.
— Ja nyt juoskoot sotamiehet aika kyytiä kyliin hankkimaan lapioita ja kuokkia. Rakennamme varustuksia, toisen Zbarazin. Älköön kukaan, olipa upseeri tahi muu, hävetkö työskennellä lapio kädessä!
Näin puhuttuaan ylipäällikkö poistui asuntoonsa sotajoukon innostuneitten huutojen seuraamana.
— Jumaliste, tuolla miehellä on päätä! — sanoi Wolodyjowski JanSkrzetuskille. — Asiat alkavat kulkea uudella vauhdilla.
— Kunhan vain Radziwill ei tulisi aivan pian, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — sillä hän on päällikkö, jonka veroista ei ole toista koko valtakunnassa. Meidän Zagloba on kyllä hyvä muonittaja, mutta ei häntä voi verrata tuommoiseen sotapäällikköön.
Itse Zaglobakin odotti levottomana Janusz Radziwillin tuloa. Hän muisti kaikki Radziwillin voitot, ja hetmanin haamu kasvoi hänen mielikuvituksessaan luonnottoman suureksi. Itsekseen hän sanoi:
— Oh, kukapa tuon pedon kynsistä selviää!… Sanoin, ettei hän minua muserra, mutta hän nielaisee minut kuin haikara sammakon.
Ja hän vannoi itsekseen, ettei ryhdy koskaan ratkaisevaan taisteluunRadziwillin kanssa.
— Tulee piiritys, — ajatteli hän, — ja se venyy aina pitkälle. Voi turvautua neuvotteluihin, ja niiden aikana voi Sapieha tulla.
Siltä varalta, että Sapieha ei tulisi, päätti Zagloba kaikessa noudattaa Jan Skrzetuskin mielipidettä, sillä hän muisti, miten suuressa arvossa ruhtinas Jeremi piti tätä upseeria ja hänen taitoaan sota-asioissa.
— Te, herra Michal, — sanoi Zagloba Wolodyjowskille, — olette luotu hyökkäämään, ja voipa teidät lähettää tiedusteluretkelle, vieläpä tärkeällekin, sillä osaatte selviytyä ja käytte vihollisen kimppuun kuin susi lampaan niskaan. Mutta annahan olla, jos olisi oltava kokonaisen sotajoukon hetmanina, niin tokkopa päänne sitä kestäisi — eihän teillä ole älyä niin liiaksi, että sitä riittäisi muillekin kaupattavaksi. Mutta Jan on toista, hän on johtaja-ainesta, ja jos minua ei olisi, niin hän voisi täyttää paikkani.
Näihin aikoihin saapui ristiriitaisia sanomia. Kerrottiin Radziwillin jo olevan tulossa Preussin kautta, mutta sitten ilmoitettiinkin hänen päinvastoin voittaneen Chowańskin sotajoukon, vallanneen Grodnon ja olevan tulossa sieltä vahvan joukon kanssa. Toiset taas vakuuttivat, ettei Radziwill ollut voittanut Chowańskia, vaan sen oli tehnyt Sapieha ruhtinas Michal Radziwillin avulla. Mutta tiedustelujoukot eivät tuoneet mitään varmoja tietoja, kertoivat vain, että Wolkowyskin luona oli joukko Zoltarenkon väkeä uhkaamassa kaupunkia. Koko ympäristö oli jo tulessa.
Tiedustelijain palaamisen jälkeisenä päivänä alkoi saapua pakolaisiakin, jotka vahvistivat tiedon todeksi ja kertoivat asukkaitten lähettäneen lähettiläitä Chowańskin ja Zoltarenkon luo pyytämään, että kaupunkia säästettäisiin. Chowański vastasi, että kysymyksessä on rosvojoukko, jolla ei ole mitään tekemistä hänen sotaväkensä kanssa. Zoltarenko taas neuvoi asukkaita maksamaan lunnaita, mutta tätä eivät köyhät, tulipaloista ja rosvouksista kärsineet asukkaat kyenneet tekemään.
He pyysivät herra ylipäällikköä auttamaan heitä, ennenkuin neuvottelut lunnaista päättyvät. Zagloba valitsi puolitoista tuhatta uljasta miestä, muun muassa laudalaisen osaston, kutsutti luokseen Wolodyjowskin ja sanoi hänelle:
— No, herra Michal, nyt on aika teidän näyttää taitoanne. Menkää Wolkowyskiin ja tehkää siellä loppu rosvojoukosta, joka uhkaa suojatonta kaupunkia. Te ette ole ensikertalainen tämmöisissä hommissa, ja luulenpa, että pidätte tällaisen tehtävän uskomista teille suosion osoituksena.
Sitten hän kääntyi toisten päällikköjen puoleen:
— Minun itseni on jäätävä leiriin, sillä ensiksikin on kaikki edesvastuu minulla ja toiseksi ei ole arvoni mukaista ruveta tekemisiin rosvojen kanssa. Kunhan Radziwill tulee, niin nähdään oikeassa sodassa, kumpi on etevämpi, hetmaniko vai minä!
Wolodyjowski ja hänen miehensä lähtivät mielellään, sillä leirielämä ikävystytti heitä ja mieli teki veritöihin. Laulaen he lähtivät matkaan, ja ylipäällikkö, istuen hevosen selässä risti kädessä, siunasi lähtijät. Jotkut ihmettelivät Zagloban menettelyä, mutta hän itse muisti, että Zolkiewski ja muutkin hetmanit tavallisesti myös siunasivat taisteluun lähteviä joukkoja. Muutenkin hän mielellään järjesti kaikki toimenpiteensä juhlallisiksi kohottaakseen arvoaan sotamiesten silmissä.
Tuskin oli joukko ennättänyt kadota näkyvistä, kun hän jo alkoi huolestua sen kohtalosta.
— Jan, — sanoi hän, — eikö olisi lähetettävä hiukan lisää miehiäWolodyjowskille?
— Olkaa huoletta! — vastasi Skrzetuski. — Wolodyjowskista on tämä retki samaa kuin pienen annoksen syöminen. Tämmöistähän hän, Luoja nähköön, on tehnyt koko elämänsä ajan.
— Entäpä jos hän joutuu taistelemaan ylivoimaa vastaan? Nec Hercules contra plures.
— Ei tarvitse puhua semmoisesta soturista! Hän ottaa kaikesta selon ennen hyökkäystä, ja jos vihollinen on ylivoimainen, niin hän kaappaa minkä voi ja tulee pois tahi pyytää itse apuväkeä. Voitte olla rauhassa. Kului kolme päivää. Leiriin tuli runsaasti muonaa, saapui miehiäkin palvelukseen, mutta herra Michalista ei kuulunut mitään. Zagloba tuli yhä levottomammaksi, ja huolimatta Skrzetuskin selityksistä, että Wolodyjowski ei mitenkään voinut ennättää tässä ajassa takaisin retkeltään, hän lähetti sata Kmicicin ratsumiestä tiedusteluretkelle.
Tiedustelijat lähtivät, ja taasen meni kaksi päivää ilman mitään tietoja.
Vihdoin seitsemäntenä päivänä, harmaana, sumuisena iltapäivänä,Bobrownikiin muonitusasioissa lähetetyt sotamiehet palasivat nopeastileiriin ja ilmoittivat nähneensä sotajoukon tulevan metsästäBobrownikin luona.
— Herra Michal! — huudahti Zagloba iloissaan. Mutta sotamiehet väittivät, että se oli muuta.
He eivät olleet menneet joukkoa vastaan juuri sen vuoksi, että sillä oli outoja merkkejä, jommoisia herra Wolodyjowski ei käyttänyt. Sitäpaitsi oli itse joukkokin suurempi. Sotamiehet eivät kyenneet sen suuruutta arvioimaan. Toiset arvelivat, että niitä oli kolmetuhatta, toisten mielestä viisituhatta tahi enemmänkin.
— Minä otan kaksikymmentä ratsumiestä ja lähden tiedusteluretkelle, — sanoi ratsumestari Lipnicki.
Hän lähti. Kului tunti ja toinenkin. Viimein ilmoitettiin, että tulossa on kokonainen suuri sotajoukko.
Jostakin käsittämättömästä syystä levisi heti yli leirin huhu:
— Radziwill tulee!
Tämä viesti pani kuin sähköisku koko leirin liikkeeseen. Sotamiehet riensivät valleille ja jotkut olivat pelästyneen näköisiä. Ei asetuttu säädettyyn järjestykseen: ainoastaan Oskierkan jalkaväki seisoi sille määrätyssä paikassa. Vapaaehtoisten joukossa vallitsi pakokauhu. Mitä erilaisimpia huhuja kulki suusta suuhun. »Radziwill on tuhonnut perin pohjin Wolodyjowskin joukon ja myös Kmicicin miehet», — sanoivat jotkut. »Ei yksikään ole päässyt pakoon», — kertoivat toiset. »Herra Lipnicki on kadonnut aivan kuin maa olisi hänet nielaissut», — puhuivat eräät. — »Missä on ylipäällikkö? Missä on ylipäällikkö?»
Päälliköt juoksivat järjestämään joukkoja.
Kun Zagloba kuuli huudon: »Radziwill tulee!» — niin hän hämmästyi suuresti eikä ensihetkellä tahtonut uskoa sitä. Miten sitten oli käynyt Wolodyjowskin? Oliko hän antanut niin saartaa itsensä, ettei yksikään mies päässyt tuomaan siitä tietoa? Entä toinen tiedustelujoukko? Ja herra Lipnicki?
— Mahdotonta! — toisti itsekseen Zagloba pyyhkien hikeä otsaltaan.— Tuo käärme, tuo murhamies, tuo Lusifer olisiko hän jo jättänytKiejdanyn? Joko on viime hetki tulossa?
Mutta yhä useammat äänet huusivat joka puolelta: »Radziwill!Radziwill!» Zagloba lakkasi epäilemästä ja kiiruhti Skrzetuskin luo.
— Jan, pelasta, nyt on aika!
— Mitä on tapahtunut? — kysyi Skrzetuski.
— Radziwill tulee! Annan kaiken sinun huostaasi, sillä ruhtinas Jeremi vainajakin sanoi, että olet synnynnäinen johtaja. Minä itse pidän asioita silmällä, mutta sinä saat käskeä ja johtaa.
— Ei suinkaan se ole Radziwill, — sanoi Skrzetuski. — Mistä päin sotajoukko on tulossa?
— Wolkowyskista. Kerrotaan, että Wolodyjowski on saarrettu, ja samoin se toinen joukko, jonka äskettäin lähetin.
— Wolodyjowski olisi antanut saartaa itsensä? Ette näy tuntevan häntä.Hän juuri on tulossa eikä kukaan muu.
— Kuulethan, että se on tavattoman suuri joukko.
— Jumalan kiitos! Herra Sapieha näkyy siis olevan tulossa.
— Mitä ihmettä sinä puhut? Silloinhan he olisivat meille ilmoittaneet.Lipnicki meni vastaan.
— Sehän juuri todistaa, että tulija ei ole Radziwill. He ovat tunteneet toisensa ja tulevat yhdessä. Menkäämme, menkäämme!
— Sitähän minäkin sanoin! — huusi Zagloba. — Kaikki hätääntyivät, mutta minä ajattelin: se on mahdotonta! Heti nousi tuo ajatus mieleeni. Mennään pian, Jan, pian! Mutta nuo pelästyivät… heh!
He menivät kiireesti vallille. Zagloban kasvot loistivat, hän pysähtyi vähän väliä ja huusi kovalla äänellä:
— Hyvät herrat! Vieraita tulee! Älkää hätäilkö! Jos se on Radziwill, niin näytän hänelle tien takaisin Kiejdanyyn!
— Näytämme hänelle! — huusi sotajoukko.
— Sytyttäkää roviot valleille! Emme piiloudu, nähkööt meidät, me olemme valmiit! Sytyttäkää kokot!
Puita kannettiin kasoihin, ja neljännestunnin kuluttua valaisivat liekit leiriä ja taivas punoitti. Sotamiehet katsoivat pimeyteen Borownikin suuntaan.
Pimeydestä kuului kaukaa muskettien laukauksia. Zagloba nykäisiSkrzetuskia liepeestä.
— Aloittavat tulen! — sanoi hän levottomana.
— Riemulaukauksia, — vastasi Skrzetuski. Kohta laukausten jälkeen kuului iloisia huutoja.
Ei ollut enää syytä epäillä. Hetkisen kuluttua saapui uupuneilla ratsuilla joukko miehiä huutaen:
— Herra Sapieha, Vitebskin vojevoda! Tämän kuultuaan syöksähtivät sotamiehet kuin tulvavirta valleilta tulijoita vastaan huutaen niin, että olisi voinut luulla sitä vihollisten yllättämästä kaupungista päästetyksi huudoksi.
Zagloba nousi hevosen selkään ja ratsasti päälliköitten etunenässä vallien eteen yllään kaikki arvonmerkit.
Vähän ajan kuluttua Vitebskin vojevoda ratsasti valopiiriin upseeriensa etunenässä, rinnallaan Wolodyjowski. Hän oli jo vanhanpuoleinen mies. Kasvot eivät olleet kauniit, mutta ne olivat älykkäät ja ystävälliset. Hänellä oli harmaat, tasaisiksi leikatut viikset ja pieni parta, mikä teki hänet ulkomaalaisen näköiseksi, vaikka hän oli puettu puolalaiseen tapaan. Vaikka hän oli kuuluisa monista sotaisista urotöistä, oli hän kuitenkin enemmän valtiomiehen kuin sotilaan näköinen. Ne, jotka tunsivat häntä lähemmin, sanoivat, että herra vojevodan kasvoihin oli Minerva jättänyt huomattavammat jäljet kuin Mars. Joka tapauksessa saattoi huomata ensi silmäyksellä, että siinä oli oikeamielinen kelpo mies.
— Odotimme kuin isää! — huusivat sotamiehet.
— Tulipa johtajamme! — lausuivat liikutettuina toiset.
— Vivat! Vivat!
Zagloba päällikköjoukon kanssa ratsasti hänen luokseen, ja vojevoda pysähdytti hevosensa sekä alkoi tervehtiä ilveksennahkaisella hatullaan.
— Jalosukuinen, korkea-arvoinen herra vojevoda! — alkoi Zagloba puhua. — Vaikka olisin niin kaunopuheinen kuin muinaiset roomalaiset ja itse Cicero tahi, mennäkseni vielä kaukaisempiin aikoihin, kuuluisa ateenalainen Demostenes, niin en kuitenkaan osaisi julki tuoda sitä riemua, mikä täyttää sydämemme nähdessämme teidän jalon persoonanne. Sydämissämme riemuitsee koko valtiomme tervehtäen viisasta senaattoria ja parhainta poikaansa. Ilo on sitä suurempi, kun se on odottamaton. Seisoimme näillä valleilla aseissa, valmiina ei tervehtimään vierasta, vaan taistelemaan, ei kuulemaan riemuhuutoja, vaan aseitten kalsketta, ei vuodattamaan kyyneleitä, vaan vertamme!… Kun sitten sadat kielet kertoivat sanoman, että tulossa on isänmaan suojelija eikä petturi, Vitebskin vojevoda eikä Liettuan suurhetmani, Sapieha eikä Radziwill…
Sapiehan mieli teki nähtävästi pian päästä ratsastamaan sisälle leiriin, sillä hän teki äkkiä kädellään hyväntahtoisen, mutta ylhäisen eleen ja sanoi:
— Tulee vielä Radziwillkin. Parin päivän kuluttua hän on täällä.
Zagloba hämmentyi, sillä ensiksikin katkesi hänen puheensa lanka, ja toiseksi tieto Radziwillin tulosta järkytti häntä. Hän seisoi hetken Sapiehan edessä tietämättä mitä sanoisi, mutta tointui pian, otti sitten vyöstään komentosauvan ja lausui juhlallisesti:
— Sotajoukko teki minut ylipäällikökseen, mutta minä annan tämän merkin ansiokkaampiin käsiin näyttääkseni nuorisolle esimerkin, miten suurimmistakin arvoista on luovuttava pro publico bono. Sotamiehet alkoivat huutaa, mutta Sapieha vain naurahti ja sanoi:
— Kunhan vain Radziwill ei luulisi, että te häntä peläten olette luovuttanut komentosauvan. Hän olisi siitä iloissaan.
— Kyllä hän minut tuntee, — vastasi Zagloba, — eikä syytä minua pelkuriksi, sillä minä ensimmäisenä Kiejdanyssa annoin hänen kuulla kunniansa ja vaikutin toisiin esimerkilläni.
— Kun niin on, niin viekääpä meidät leiriin, — sanoi Sapieha. — Matkalla herra Wolodyjowski kertoi minulle, että te olette oivallinen isäntä ja että teillä on mitä tarjota, ja me olemme väsyneitä ja nälkäisiä.
Näin sanoen hän kannusti hevostaan, ja kaikki ratsastivat hänen jäljessään leiriin suuren riemun vallitessa. Zagloba muisti kerrottavan, että Sapieha pitää kemuista ja maljojen maistelemisesta ja päätti juhlia asianmukaisella tavalla hänen tuloaan. Juhlasta tulikin niin loistava, ettei semmoista oltu leirissä vielä pidetty. Maljojen ääressä Wolodyjowski kertoi, mitä oli tapahtunut Wolkowyskin luona. Äkkiä oli hänen kimppuunsa käynyt melkoista vahvempi joukko, jonka petturi Zoltarenko oli lähettänyt miestensä avuksi, ja asema oli jo vaikea, kun herra Sapiehan odottamaton tulo muutti epätoivoisen puolustuksen mitä loistavimmaksi voitoksi.
— Annoimme heille sellaisen muistomarjan, — sanoi hän, — että he eivät pian pistä nenäänsä leirinsä ulkopuolelle.
Sitten keskustelu siirtyi Radziwilliin. Vitebskin vojevoda tiesi tuoreimmat uutiset ja oli kuullut luotettavilta ihmisiltä, mitä Kiejdanyssa oli tapahtunut. Hän kertoi, että Liettuan hetmani oli lähettänyt erään Kmicicin viemään Ruotsin kuninkaalle kirjettä ja pyytämään, että hyökättäisiin kahdelta taholta yht'aikaa Podlasieen.
— Ihme kerrassaan! — huudahti Zagloba. — Ilman tuon Kmicicin kehoitusta emme vieläkään olisi kokoontuneet yhteen, ja Radziwill olisi voinut syödä meidät yksitellen kuin rinkelit ikään.
— Sen kaiken on herra Wolodyjowski minulle kertonut, — sanoi Sapieha, — ja minä huomaan tuossa miehessä suurta kiintymystä teihin. Vahinko, että hän ei yhtä suuresti rakasta isänmaata. Mutta sellaiset ihmiset, joilla ei ole mitään johtotähteä, eivät palvele ketään kunnollisesti ja ovat valmiit pettämään jokaisen samoin kuin tässä tapauksessa Kmicic Radziwillin.
— Mutta meidän joukossamme ei ole pettureita, ja kaikki me olemme valmiit puolustamaan viimeiseen veripisaraan asti teidän jalosukuisuuttanne! — sanoi Zyromski.
— Uskon, että täällä on mitä oivallisimpia sotilaita, vastasi vojevoda, - mutta en aavistanut, että täällä olisi kaikki niin hyvässä järjestyksessä. Siitä minun on oltava kiitollinen herra Zagloballe.
Zagloba punastui ilosta, sillä hänestä oli tuntunut kaiken aikaa, että Vitebskin vojevoda kohteli häntä ystävällisesti, mutta ei sillä arvonannolla, jota entinen ylipäällikkö olisi toivonut. Hän alkoi kertoa kaikesta mitä oli tehnyt, millaisia varastoja oli koonnut, miten oli hankkinut aseita ja muodostanut jalkaväkiosaston sekä miten laajaan kirjeenvaihtoon hänen oli täytynyt ryhtyä. Hieman kerskailevasti hän mainitsi kirjeistä, jotka hän oli lähettänyt maanpaossa olevalle kuninkaalle, Chowańskille ja vaaliruhtinaalle.
— Saatuaan minun kirjeeni täytyy vaaliruhtinaan selvästi asettua joko meidän puolellemme tahi meitä vastaan, — sanoi hän ylpeästi.
Vitebskin vojevoda oli iloinen mies ja kenties tullut hieman iloiselle päälle. Hän siveli viiksiään, hymähti ivallisesti ja sanoi:
— Ettekö ole kirjoittanut Saksan keisarille?
— En, — sanoi Zagloba hämmästyen.
— Se on vahinko, — vastasi vojevoda. — Siinähän olisitte puhunut vertaisellenne.
Päälliköt purskahtivat nauramaan, mutta Zagloba kiiruhti osoittamaan, että jos vojevoda pyrki olemaan viikate, niin hän puolestaan oli kivi, johon viikate kalahtaa.
— Teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän. — Vaaliruhtinaalle saatoin kirjoittaa, sillä olen sikäli itsekin aatelismiehenä vaaliruhtinas, että jokin aika sitten olin äänelläni valitsemassa Jan Kasimiria.
— Hyvin sanottu! — lausui Vitebskin vojevoda.
— Mutta niin mahtavan herran kuin keisarin kanssa en ole kirjeenvaihdossa, — jatkoi Zagloba, — ettei minuun sovitettaisi sananpartta, jonka kuulin Liettuassa…
— Miten se kuului?
— »Mikä lieneekin nöyräpäinen — mahtaa olla Vitebskistä!» — vastasiZagloba tyynesti.
Päälliköt tämän kuultuaan pelästyivät, mutta Vitebskin vojevoda kävi selkä kenossa istumaan ja nauroi vatsaansa pidellen.
— Hyvinpä minut höyhensi!… Sallikaa minun syleillä teitä!… Kun rupean parranajohommaan, pyydän teiltä kieltänne lainaksi!
Kemut jatkuivat myöhään yöhön. Ne keskeytti muutamien Tykocinissa asuvien aatelisten tulo. Nämä ilmoittivat Radziwillin etujoukkojen saapuneen jo mainitun kaupungin luo.
Radziwill olisi jo kauan sitten hyökännyt Podlasieen, jolleivät erityiset syyt olisi pidättäneet häntä Kiejdanyssa. Ennen kaikkea hän odotti ruotsalaisia apujoukkoja, mutta Pontus de la Gardie viivytteli tahallaan niiden lähettämistä. Vaikka ruotsalainen kenraali oli sukua itse kuninkaalle, niin hän ei sittenkään syntyperään, vaikutusvaltaan ja rikkauteen nähden vetänyt vertoja tuolle liettualaiselle ylimykselle. Kun nyt kohtalo oli niin järjestänyt, että Radziwill oli riippuvainen Pontuksesta, niin kenraalille tuotti tyydytystä, kun sai osoittaa valtaansa ja antaa tuon mahtavan herran tuntea riippuvaisuutensa.
— Pari vuotta sitten hän olisi pitänyt onnena saada minulta kirjeen ja olisi määrännyt sen testamentissa jälkeläisilleen, mutta nyt hän esiintyy melkein hallitsijan tavoin, — sanoi Radziwill hoviherroilleen.
Muuan hoviherroista, laajalti koko ympäristössä tunnettu leukailija, uskalsi kerran tämän johdosta vastata:
— Sananlasku sanoo, että sitä niittää mitä kylvää. Radziwill suuttui ja käski panna miehen torniin, mutta päästi hänet sieltä pois seuraavana päivänä ja lahjoitti hänelle kultaisen soljen, sillä hänellä kerrottiin olevan rahaa, ja ruhtinas tahtoi lainata häneltä rahoja velkakirjaa vastaan. Aatelismies otti soljen vastaan, mutta ei antanut rahaa.
Viimein tuli ruotsalaisia apujoukkoja kahdeksansataa raskasaseista ratsumiestä. Kolmesataa jalkamiestä ja sata kevyttä ratsumiestä oli Pontus lähettänyt suoraan Tykocinin linnaan, jotta hänellä olisi siellä kaiken varalta oma joukkonsa.
Chowańskin joukot väistyivät näitten miesten tieltä tekemättä heille vähintäkään vastarintaa. Liittoutuneitten joukot olivat tähän aikaan hajaantuneina ympäri Podlasien ja ryöstelivät vain Radziwillin tiluksia.
Luultiin apujoukkojen saavuttua ruhtinaan lähtevän heti liikkeelle, mutta hän viivytteli yhä. Syynä siihen olivat viestit, jotka kertoivat liittoutuneitten päällikköjen olevan riidassa keskenään.
— Täytyy antaa heille aikaa käydä kiinni toistensa haiveniin, — sanoi ruhtinas. — He syövät toisensa itse ilman sotaakin, ja sitten me käymme Chowańskin kimppuun.
Mutta pian alkoi tulla aivan toisenlaisia sanomia. Päälliköt eivät olleetkaan tuhonneet toisiaan, vaan olivat päinvastoin kokoontuneet sovussa Bialystokiin. Ruhtinas vaivasi päätään miettimällä tuon muutoksen syytä. Viimein tuli ruhtinaan korviin ylipäällikön nimi Zagloba. Kerrottiin leirin varustuksista, muonituksesta, tykeistä, jotka Zagloba oli ottanut Bialystokista, liittoutuneitten joukon kasvamisesta ja joukoittain tarjoutuvista vapaaehtoisista. Ruhtinas Janusz vimmastui niin, että toisinaan ei kukaan uskaltanut häntä lähestyä.
Vihdoin saivat joukot käskyn valmistautua lähtöön. Yhdessä päivässä oli koko divisioona valmiina: rykmentti saksalaista jalkaväkeä, kaksi skotlantilaista, yksi liettualainen. Herra Korf johti tykistöä, Ganchoff ratsuväkeä. Paitsi rakuunoita ja ruotsalaisia ratsumiehiä oli siinä vielä Niewiarowskin lentävä joukko ja itse ruhtinaan mainio joukko-osasto. Se oli varsin voimakas sotajoukko, jossa oli veteraaneja. Tämän suuruisella sotavoimalla oli ruhtinas ensikertoja sotiessaan Chmielnickiä vastaan saanut ne voitot, jotka olivat tehneet hänen nimensä kuolemattomaksi.
Mutta nyt oli tämän kuuluisan soturin tähti laskemassa, ja hänellä itsellään oli pahoja aavistuksia. Hän katsoi tulevaisuuteen eikä nähnyt selvästi. Hän menee Podlasieen, murskaa ratsujensa alle kapinoitsijat, antaa nylkeä nahan iljettävältä Zaglobalta — entä mitä sitten? Miten asiat sitten kehittyvät? Iskeekö hän Chowańskin kimppuun, kostaa entiset kolttoset ja niittää uusia laakereita? Hän ajatteli näin ja epäröi. Yhä enemmän huhuttiin, että pohjoiset joukot peläten ruotsalaisia lakkaavat sotimasta ja kenties yhtyvät Jan Kasimiriin. Silloin menisi Radziwillilta viimeinen tilaisuus näyttää voimaansa. Jos Jan Kasimir osaisi tehdä rauhan ja saada nykyiset vihamiehensä lähtemään ruotsalaisia vastaan, niin onni voisi kääntyä hänen puolelleen ja samalla Radziwillia vastaan.
Puolasta tosin tuli parempia sanomia. Ruotsalaisten menestys oli suurempi kuin oli osattu odottaa. Vojevodakunta toisensa jälkeen alistui heidän valtaansa. Suur-Puolassa he hallitsivat kuin Ruotsissa, Varsovassa oli vallassa Radziejowski. Vähä-Puola ei tehnyt vastarintaa. Krakovan antautumista odotettiin joka hetki. Sotajoukon ja aatelin hylkäämänä ja menettäneenä luottamuksen kansansa uskollisuuteen oli kuningas poistunut Sleesiaan, ja itse Kaarle Kustaa ihmetteli, miten helposti hän oli kukistanut tuon mahtavan sotavoiman, joka oli ennen voittoisasti taistellut ruotsalaisiakin vastaan.
Mutta noissa helposti saavutetuissa voitoissapa juuri Radziwill näki vaaran, joka uhkasi häntä. Hän aavisti, että menestyksen sokaisemat ruotsalaiset eivät ota häntä lukuun eivätkä välitä hänestä, varsinkin kun oli nähty, että hän ei ollutkaan niin mahtava ja kaikkivaltias Liettuassa kuin kaikki ja hän itsekin olivat luulleet.
Antaisiko näin ollen Ruotsin kuningas hänelle Liettuan tahi edes Valko-Venäjän? Eiköhän mieluummin luovuttamalla jonkin itäisen kolkan valtiosta tyydyttäisi alati nälkäistä naapuriaan, jotta hänellä olisi vapaat kädet Puolassa?
Nämä kysymykset alati vaivasivat Janusz-ruhtinaan mieltä. Hän epäili, että Pontus de la Gardie ei olisi uskaltanut kohdella häntä niin yliolkaisesti, jos ei olisi ollut varma siitä, että kuningas hyväksyy hänen menettelynsä. Saattoipa olla pahemminkin, nimittäin että hänelle suorastaan oli annettu ohjeet niin menetellä.
— Niin kauan kuin johdettavanani on muutamia tuhansia miehiä, — ajatteli Radziwill, — minuun vielä kiinnitetään huomiota, mutta kun minulta loppuvat rahat ja palkatut rykmenttini hajaantuvat — miten silloin käy?
Hän ei ollut saanut veroja äärettömiltä tiluksiltaan. Suurin osa niistä, joka oli Liettuassa ja ulottui aina Kiovan Podlesiaan saakka, oli ryöstetty putipuhtaaksi, loput olivat liittoutuneitten käsissä.
Toisinaan ruhtinaasta tuntui, että hän on syöksymässä kuiluun. Kaikkien hänen toimiensa ja vehkeilyjensä tuloksena oli vain, että hän sai petturin nimen.
Toinenkin näky häntä kauhistutti, nimittäin — kuolema. Joka yö se seisoi hänen vuoteensa päässä ja viittasi hänelle kädellään kuin sanoakseen: »Tule pimeyteen, toiselle puolen Tuonelan virran…»
Jos hän olisi ollut kunniansa kukkulalla, jos hän olisi voinut vaikkapa vain yhdeksi päiväksi tahi tunniksi panna päähänsä kruunun, jota hän niin kiihkeästi oli halunnut, niin hän olisi ottanut tuon peloittavan, äänettömän vieraan vastaan silmäänsä räpäyttämättä. Mutta kuolla kunniattomana ja ihmisten halveksimana oli pahempaa kuin helvetissä eläminen tuosta miehestä, joka oli ylpeä kuin saatana.
Usein hän ollessaan yksin tahi vain kahden kesken astrologinsa kanssa, johon hän suuresti luotti, painoi käsillään ohimoitaan ja toisteli käheällä äänellä:
— Palaa! Palaa! Palaa!
Tämmöisissä oloissa hän hankkiutui lähtemään Podlasieen. Lähtöpäivän edellisenä päivänä tuli tieto, että ruhtinas Boguslaw oli lähtenyt Taurogista.
Se sanoma sai ruhtinaan ikäänkuin vilkastumaan. Boguslaw toi mukanaan nuoruutta, sokeata luottamusta tulevaisuuteen. Hänestä oli uudelleen syntyvä birzeläinen sukuhaara, vain häntä varten ruhtinas Janusz työskenteli.
Hän aikoi lähteä hevosilla tulijaa vastaan, mutta kun etiketti ei sallinut vanhemman mennä nuorempaa vastaan, niin hän tyytyi lähettämään kullatut ajopelit ja koko Niewiarowskin osaston sekä antamaan määräyksen, että oli ammuttava tykeillä tervehdyslaukauksia.
Kun serkut tervehdittyään toisiaan ja noudattaen kaikkia tavanmukaisia menoja viimein olivat kahden kesken, syleili Janusz Boguslavia ja alkoi hokea kiihtyneellä äänellä:
— Olen taas saanut takaisin nuoruuteni ja terveyteni!
Mutta ruhtinas Boguslaw katsoi häneen terävästi ja sanoi:
— Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa?
— Jättäkäämme pois arvonimet, kun ei ole kuulijoita… Mikäkö minua vaivaa? Sairaus jäytää niin, että kohta kaadun kuin laho puu… Mutta älkäämme puhuko siitä… Kuinka voivat vaimoni ja Maryska?
— Ovat lähteneet Taurogista Tylsyyn. Molemmat ovat terveitä,Marieon kuin ruusunnuppu, josta tulee ihana kukka.Ma foi! Ei kellään koko maailmassa ole kauniimpaa jalkaa, ja palmikot viistävät maata.
— Niinkö kauniilta hän sinusta näytti? Se on hyvä. Jumala johti sinut tulemaan tänne. Minun on helpompi olla, kun näen sinut… Entä mitä viestejä tuotde publicis?… Mitä vaaliruhtinas puuhaa?
— Tiedäthän, että hän on tehnyt liiton preussilaisten kaupunkien kanssa?
— Tiedän.
— Mutta ne eivät oikein luota häneen… Danzig ei tahdo ottaa vastaan hänen joukkojaan… Saksalaisilla on hyvä nenä.
— Senkin tiedän. Etkö ole kirjoittanut hänelle? Mitä hän ajattelee meistä?
— Meistä?… toisti Boguslaw hajamielisesti. Hän alkoi vilkuilla ympärilleen huoneessa ja nousi sitten paikaltaan. Ruhtinas Janusz luuli hänen jotakin etsivän, mutta hän meni kuvastimen luo, katsoi siihen ja alkoi sivellä oikealla kädellään kasvojaan. Viimein hän sanoi:
— Iho on hiukan halkeillut matkalla, mutta huomenna se on jo terve… Mitäkö vaaliruhtinas ajattelee meistä? Ei mitään… Kirjoitti, ettei unohda meitä.
— Ei unohda? Kuinka niin?
— Minulla on kirje mukanani. Näytän sen sinulle… Hän kirjoittaa, että kävipä miten tahansa, niin hän ei unhota meitä… Minä uskon sen, sillä sitä vaatii hänen oma etunsa. Vaaliruhtinas välittää valtiostamme saman verran kuin minä vanhasta peruukistani ja antaisi sen mielellään ruotsalaisille, jos voisi kahmaista itselleen Preussin. Mutta ruotsalaisten mahtavuus alkaa tehdä hänet levottomaksi, ja hän tahtoisi vastaisen varalta liittolaisen, ja sen hän saa sinusta, jos sinä nouset Liettuan valtaistuimelle.
— Kun vain se toteutuisi!… En minä sitä valtaistuinta itseni takia tavoittele!
— Koko Liettuaa ei kenties heti voi saada valtaansa, mutta hyväksi aluksi melkoisen alan, johon kuuluvat Valko-Venäjä ja Samogitia.
— Entä ruotsalaiset?
— Ruotsalaiset mielellään näkevät meidät itäpuolellaan.
— Vuodatat balsamia haavoihin.
— Balsamia — ahaa!… Muuan poppamies Taurogissa kauppasi minulle balsamia, joka hänen sanojensa mukaan suojelee sitä, joka voitelee sillä itsensä, sapelin ja keihään iskuilta. Käskin heti voidella hänet itsensä sillä, ja sotamieheni saivat pistää häntä keihäillä ja — ajattelehan! — keihäs meni kyllä läpi!…
Ruhtinas Boguslaw alkoi nauraa hohottaa niin, että valkoiset hampaat hohtivat. Janusz ei pitänyt tästä puheenaineesta, vaan alkoi taas puhuade publicis.
— Olen lähettänyt kirjeitä Ruotsin kuninkaalle ja useille ylimyksillemme, — sanoi hän. — Kyllä kai sinäkin olet saanut kirjeen Kmicicin kautta?
— Maltahan! Sitä vartenhan minä tänne tulinkin. Mitä sinä ajatteletKmicicistä?
— Tulinen huimapää, vaarallinen mies, joka ei siedä ohjaksia, mutta yksi niitä harvoja, jotka ovat meille vilpittömästi uskollisia.
— Niinpä kyllä, — vastasi Boguslaw, — minut hän oli vähällä lähettää taivaan valtakuntaan.
— Mitä? — kysyi Janusz levottomana.
— Sanotaan, että sapen kuohunta on sinulle vaarallista ja aiheuttaa tukehtumiskohtauksia. Lupaa kuunnella minua kärsivällisesti ja rauhallisesti, niin kerron sinulle Kmicicistäsi jotakin, mikä saa sinut tuntemaan häntä hiukan enemmän kuin tähän asti.
— Hyvä! Minä olen kärsivällinen! Mutta asiaan! Ruhtinas Boguslaw kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut Pilwiszkissä.
— Jumalan ihme sai tuon ilmetyn pirun pääsemään käsistäni, — sanoi hän.
Yhtä suuri ihme oli se, että ruhtinas Janusz ei saanut tukehtumiskohtausta. Mutta sen sijaan oli pelättävissä, että hän saisi halvauksen. Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kiristi hampaitaan, painoi sormillaan silmiään ja huusi viimein käheällä äänellä:
— Niinkö?… Hyvä on!… Hän on vain unohtanut, että hänen armaansa on minun vallassani…
— Rauhoitu Herran tähden ja kuuntele eteenpäin! — keskeytti Boguslaw. — Taistelin hänen kanssaan ritarillisesti, ja jos en kirjoita tätä tapausta päiväkirjaani enkä sillä kehuskele, niin se tapahtuu vain siksi, että minua hävettää. Annoin tuon hölmön vetää itseäni nenästä kuin lasta, minä, josta Mazarin sanoi, ettei minun veroistani oveluudessa ole koko Ranskan hovissa. Mutta vähät nyt siitä… Luulin alussa tappaneeni tuon Kmicicisi, mutta nyt minulla on todistuksia siitä, että hän elää.
— Ei se mitään! Me löydämme hänet, kaivamme vaikka maan alta!… Mutta nyt annan hänelle iskun, joka tekee niin kipeätä kuin hänet nyljettäisiin elävänä.
— Et sinä anna hänelle mitään iskua, vahingoitat vain itseäsi. Kuulehan! Tänne tullessani huomasin erään moukan hevoskaakkinensa pysyttelevän minun ajopelieni läheisyydessä. Kutsutin hänet luokseni. Minne olet menossa? — Kiejdanyyn. — Mitä kuljetat? — Kirjettä ruhtinas vojevodalle. — Otin kirjeen, ja kun meidän kesken ei ole salaisuuksia, luin sen… Tässä se on!
Hän antoi Janusz-ruhtinaalle kirjeen, jonka Kmicic oli kirjoittanut metsässä lähtiessään Kiemliczien kanssa matkaan.
Ruhtinas luki sen kiireesti läpi, puristi sen raivoissaan kokoon ja huusi:
— Se on totta! Kautta Luojan, se on totta! Hänellä ovat hallussaan kirjeeni, ja niissä on semmoista, mitä Ruotsin kuningas voi pitää ei vain halveksimisena, vaan verisenä loukkauksena!
Hän sai hengenahdistuskohtauksen, suu vääristyi ja haukkoi ilmaa, kädet repivät auki vaatteita rinnalta. Ruhtinas Boguslaw paukutti käsiään yhteen ja sanoi sisään tuleville palvelijoille:
— Hoidelkaa herraa, ja kun hän tulee entiselleen, pyytäkää häntä tulemaan minun huoneeseeni!
Hän poistui.
Kahden tunnin kuluttua Janusz koputti Boguslawin oveen. Hänen silmänsä olivat verestävät, silmäluomet turvonneet ja iho sinertävä. Boguslaw otti hänet vastaan vuoteella loikoen, kasvot voideltuina mantelimaidolla, jonka piti tehdä iho pehmoiseksi ja kauniiksi. Ilman tekotukkaa ja ihomaalia hän oli paljon vanhemman näköinen kuin tavallisesti, mutta ruhtinas Janusz ei kiinnittänyt siihen huomiota.
— Luulenpa kuitenkin, — sanoi hän, — että Kmicic ei voi julkaista noita kirjeitä, sillä se olisi samaa kuin kuolemantuomio tuolle tytölle. Hän ymmärtää hyvin, että vain siten hän voi pitää minua vallassaan, mutta minäkään en voi kostaa, ja se tieto minua raivostuttaa.
— Nuo kirjeet pitää jollakin tavoin saada käsiin, — sanoi Boguslaw.
— Muttaquo modo?
— Sinun on lähetettävä hänen luokseen joku ovela mies. Voittakoon tuo hänen ystävyytensä, siepatkoon kirjeet sopivassa tilaisuudessa ja pistäköön häntä itseään tikarilla. Täytyy luvata suuri palkinto.
— Mutta kuka sen tekee?
— Jos tämä olisi Parisissa tai vaikkapa vain! Saksassa, niin löytäisin yhdessä päivässä sata halukasta, mutta tässä maassa ei saa edes tätäkään tavaraa.
— Ah, jos hänet saisi elävänä käsiinsä! Maksaisinpa hänelle kaikesta samalla kertaa!… Sanon sinulle, että tuon miehen röyhkeys menee yli kaikkien rajojen. Siksihän minä hänet lähetinkin matkaan, että hän pyrki hyppimään nenälleni ja koetti joka asiassa saada tahtonsa läpi… Ainakin sata kertaa jo olin antamaisillani käskyn, että hänet on ammuttava… Mutta en voinut, en voinut…
— Sano, onko totta, että hän on sukulaisemme?
— Hän on todellakin sukua meille Kiszekin kautta.
— Mutta hän on vannonut kostavansa meille viimeiseen hengenvetoon saakka. Onneksi annoin hänelle opetuksen, että meidän kanssamme ei käy leikitteleminen. Myönnä, että menettelin häntä kohtaan niinkuin oikea Radziwill ainakin, ja jos joku ranskalainen ritari olisi tehnyt tämmöistä, niin hän kehuskelisi sitä kaiket päivät, paitsi silloin kun nukkuu, syö tahi suutelee… Kun ne tapaavat toisensa, niin ne valehtelevat toisilleen niin, että päivä ei ilkeä paistaa… Mutta mistä tytöstä sinä puhuit?
— Neiti Billewiczistä.
— Samantekevää, mikä hänen nimensä on, mutta onko hän kaunis?
— Semmoisiin seikkoihin ei ole tapanani kiinnittää huomiota, mutta varmaa on, että Puolan kuningattaren ei tarvitsisi pitää häpeänä olla hänen näköisensä.
— Puolan kuningatar? Maria Lundvikia? Cinq-Marsin aikana hän kenties oli jonkin näköinen, mutta nyt koirat ulvovat nähdessään hänet. Jos sinun neiti Billewiczisi on sen näköinen, niin voit pitää hänet itselläsi. Mutta jos hän on todella kaunis, niin anna hänet minulle. Vien hänet Taurogiin, ja hänen kanssaan yhdessä mietimme, miten kostamme Kmicicille.
Janusz mietti vähän aikaa.
— En anna häntä sinulle, — sanoi hän sitten. — Sinä teet hänelle väkivaltaa, ja silloin Kmicic julkaisee kirjeet.
— Minäkö käyttäisin väkivaltaa jonkin maalaiskaunottaren vuoksi?… Ollenkaan kerskumatta voin sanoa olleeni toisenlaistenkin kanssa tekemisissä, enkä ole koskaan käyttänyt väkivaltaa…
— Et tunne tätä tyttöä. Hän on hyvästä kodista, itse siveys, voisipa sanoa: nunna.
— Tunnemme nunnatkin…
— Sitäpaitsi hän vihaa meitä — hän on isänmaallinen. Hänpä juuri pani Kmicicin pään pyörälle… Vähän on sellaisia meidän tyttöjemme joukossa. Hänellä on miehen järki… ja hän on innokas Jan Kasimirin puoluelainen.
— Koetamme lisätä Jan Kasimirin puoluelaisten lukumäärää.
— Ei, ei se käy päinsä. Kmicic julkaisee kirjeet. Minun on varjeltava tyttöä kuin silmäterääni — toistaiseksi. Sitten annan hänet sinulle tahi rakuunoillesi, se on samantekevää!
— Annan kunniasanani, että en tee hänelle väkivaltaa, ja yksityisesti antamani sanan pidän aina. Politiikassa on asianlaita kokonaan toinen… Hävettäisi minua itseänikin, jos en muuten saavuttaisi tarkoitustani.
— Et saavuta.
— Pahimmassa tapauksessa saan vasten kuonoa, mutta naisen kädestä se ei ole häpeä… Sinä menet Podlasieen; mitä teet siis hänelle? Mukaasi et voi häntä ottaa, tänne et jättää, sillä tänne tulevat ruotsalaiset, ja tyttö tulee meidäncomme otagepitää hallussamme. Eikö ole parempi, että otan hänet Taurogiin ja Kmicicille lähetän kirjeen, jossa sanon: »Anna kirjeet, niin annan sinulle tytön.»
— Niin on, — sanoi ruhtinas Janusz, — se on hyvä keino.
— Jos taas, — jatkoi Boguslaw, — en anna häntä ihan sellaisena kuin sain, niin se on alkua kostoomme.
— Mutta annoit kunniasanasi, että et käytä väkivaltaa.
— Annoin ja sanon vieläkin, että minua hävettäisi…
— Sitten sinun on otettava myös hänen setänsä, miekankantaja, joka on täällä hänen kanssaan.
— En halua. Miehellä on varmaankin täkäläisen tavan mukaan olkia saappaissaan, ja sitä minä en siedä.
— Tyttö ei tahdo lähteä yksin.
— Saammehan nähdä. Pyydä heidät tänään illalliselle, jotta saan nähdä, maksaako vaivan ryhtyä hommaan. Sillä välin minä mietin menettelytavan. Mutta älä Herran tähden puhu hänelle mitään Kmicicin teosta, sillä se vain kohottaisi Kmicicin arvoa hänen silmissään ja vahvistaisi hänen uskollisuuttaan. Äläkä illallisen aikana ollenkaan väitä minua vastaan, puhuinpa vaikka mitä.
Ruhtinas Janusz kohautti hartioitaan ja poistui. Boguslaw pani molemmat kädet päänsä alle ja alkoi tehdä suunnitelmaansa.
Illallisille oli kutsuttu paitsi miekankantajaa ja Oleńkaa myös muutamia huomattavimpia kiejdanylaisia upseereita ja ruhtinas Boguslawin hovimiehiä. Hän itse saapui niin komeassa asussa, että silmiä häikäisi. Hänen peruukkinsa oli kauniisti käherretty, kasvojen viehkeä väri muistutti maitoa ja ruusua, viikset olivat kuin silkkiä, ja silmät loistivat kuin tähdet. Hänen pukunsa oli musta; kaulaa ympäröivä leveä kaulus oli mitä ihaninta, äärettömän kallista brabantilaista pitsiä, ja samanlaiset olivat kalvosimet. Rinnalla riippuivat kultavitjat, ja oikealta olkapäältä kulki vasemmalle lantiolle saakka hollantilaisesta nahasta valmistettu miekankannin, joka oli niin täynnä jalokiviä, että se oli kuin säihkyvä valojuova Samoin välkkyi miekan kahva täynnä timantteja, ja hänen kenkiensä ruusukkeissa oli kaksi metsäpähkinän suuruista jalokiveä. Koko olemus oli ylevä ja kaunis.
Toisessa kädessä hänellä oli pitsinenäliina, toinen käsi lepäsi harvinaisen pitkillä kamelikurjen sulilla koristetulla hatulla, joka ajan tavan mukaan riippui miekan kahvassa.
Kaikki, myös ruhtinas Janusz, katselivat häntä ihmetellen ja ihaillen. Vojevodalle muistuivat mieleen nuoruuden vuodet, jolloin hän itse samalla tavoin himmensi Ranskan hovissa kaikki kauneudellaan ja rikkaudellaan. Nuo vuodet olivat jo kaukana, mutta hetmanista tuntui nyt, kuin hän olisi uudestaan syntynyt tuossa loistavassa ritarissa, jolla oli sama nimikin kuin hänellä.
Ruhtinas Janusz ilostui ja töykkäsi ohi kulkiessaan etusormellaan serkkuansa rintaan.
— Sinä loistat kuin aurinko, — sanoi hän. — Neiti Billewiczin tähdenkö olet noin laittautunut?
— Auringon on helppo tunkeutua kaikkialle, — vastasi Boguslaw ylpeästi.
Ja hän ryhtyi jatkamaan keskustelua Ganchoffin kanssa, jonka viereen hän kenties tahallaan oli asettunut, sillä Ganchoff oli harvinaisen ruma mies. Hän oli kuin jokin pimeyden henki, ja hänen rinnallaan Boguslaw näytti valkeuden hengeltä.
Nyt tulivat sisälle naiset — rouva Korf ja Oleńka. Boguslaw loi häneen nopean silmäyksen ja kumarrettuaan rouva Korfille asetti jo sormensa huulilleen lähettääkseen neiti Billewiczille ritarien tavan mukaan lentosuukon, mutta huomasi silloin hänen ylpeän ja arvokkaan ryhtinsä ja muutti samassa menettelytapaa Hän otti hatun oikeaan käteensä, astui neidon luo ja kumarsi niin syvään, että peruukin suortuvat valahtivat yli olkapäiden, miekka tuli vaakasuoraan asentoon ja hatun sulat kävivät permantoon. Sen kunnioittavammin ei olisi voinut tervehtiä Ranskan kuningatartakaan. Neiti Billewicz, joka oli kuullut hänen tulostaan, arvasi heti, kuka oli hänen edessään, tarttui sormiensa nenillä hameeseensa ja niiasi hänelle syvään.
Boguslaw nosti päänsä pystyyn, heilautti peruukin suortuvat taakse ja meni nopeasti Oleńkan luo. Hän antoi paashille hattunsa ja tarjosi samassa Oleńkalle käsivartensa.
— En usko silmiäni… on kuin näkisin unessa tämän, — sanoi hän taluttaen Oleńkan pöytään. — Sanokaa minulle, ihana jumalatar, mikä ihme on siirtänyt teidät Olymposta Kiejdanyyn?
— Vaikka olenkin vain yksinkertainen aatelistyttö enkä jumalatar, — vastasi Oleńka, — en kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että pitäisin teidän ylhäisyytenne sanoja muuna kuin kohteliaisuutena.
— Vaikka koettaisin olla kuinka kohtelias, niin en pysty sanomaan niin paljon kuin teidän kuvastimenne.
— Se ei puhu kohteliaammin, vaan totuudenmukaisemmin, — sanoi Oleńka, pannen ajan muodin mukaisesti suunsa suppuun.
— Jos tässä huoneessa olisi kuvastin, veisin teidät heti sen eteen… Mutta katsokaa sen puutteessa silmiini, niin huomaatte, että niiden ihailu on vilpitön.
Boguslaw taivutti päätään, ja Oleńkaa kohtasivat hänen säihkyvät silmänsä, suuret ja mustat kuin sametti, mutta samalla lempeät, läpitunkevat ja liekehtivät. Tytön kasvoille kohosi heleä puna, hän loi silmänsä alas ja vetäytyi hiukan poispäin, sillä hän tunsi Boguslawin painavan kädellään hiljaa hänen kättään rintaansa vasten.
Käytiin pöytään. Boguslaw istuutui Oleńkan viereen, ja näkyi, että tytön kauneus teki häneen erittäin voimakkaan vaikutuksen. Varmaankin hän oli luullut tapaavansa aatelistytön, joka oli arka kuin hirvi ja punaposkinen kuin unikon kukka, mutta saikin nähdä ylpeän neidin, jonka silmistä näkyi taipumaton tahto, äly ja pelottomuus, kasvoissa kuvastui tyyneys, mutta koko olemus oli samalla niin suloinen ja viehättävä, että hän missä kuninkaallisessa hovissa tahansa olisi joutunut kunnioittavan huomion esineeksi maan ensimmäisten ritarien puolelta.
Hänen kauneutensa herätti ihailua ja omistamisen halua, mutta samalla hänessä oli jonkinmoista ylhäisyyttä, joka sai Boguslawin pakostakin ajattelemaan: »Olin liian nopea puristamaan hänen kättään… Tuollaiset pitää ottaa taitavasti eikä yllättämällä.»
Kuitenkin hän päätti voittaa tytön sydämen ja tunsi hurjaa iloa ajatellessaan, että oli tuleva hetki, jolloin tuo neitseellinen majesteetillisuus ja puhdas kauneus taipuu hänen tahtoonsa. Kmicicin ankarat kasvot asettuivat tämän unelman tielle, mutta se vain kiihoitti yhä enemmän rohkeata nuorta miestä. Nämä tunteet saivat punan nousemaan hänen poskilleen, hänen verensä alkoi kiertää nopeammin, ja hän säteili kuin timanttinsa.
Keskustelu pöydässä tuli yleiseksi, eli paremmin sanoen muuttui yhteiseksi Boguslawin ylistelyksi, jota tämä loistava ritari kuunteli hymyillen aivan kuin se olisi hänelle tuttu ja jokapäiväinen asia. Ensin puhuttiin hänen urotöistään sodassa ja hänen kaksintaisteluistaan. Hänen voittamiensa ruhtinaitten, markiisien ja paronien nimiä mainittiin yhä useampia, ja hän itse lisäsi niihin silloin tällöin välinpitämättömästi vielä jonkun. Kuulijat hämmästyivät, ruhtinas Janusz silitti tyytyväisenä pitkiä viiksiään ja Ganchoff sanoi:
— Vaikka asemani ja syntyperäni eivät asettaisikaan esteitä, niin enpä haluaisi joutua otteluun teidän ylhäisyytenne kanssa, ja ihmettelen vain, että vielä on uskalikkoja, jotka semmoiseen antautuvat.
— Mikäpä siinä, herra Ganchoff, — sanoi ruhtinas. — On tuimannäköisiä miehiä, joiden pelkkä ulkomuoto peloittaa muita, mutta sitä ei Jumala ole minulle suonut… Minun ulkomuotoani ei pelästy neitokaan.
— Niinkuin hyttynen ei pelkää tulisoihtua, — sanoi rouva Korf, — ennenkuin palaa siinä.
Boguslaw rupesi nauramaan, mutta rouva Korf jatkoi kiemaillen:
— Herroja sotilaita huvittavat enimmän kertomukset kaksintaisteluista, mutta meistä naisista olisi hauska kuulla jotakin teidän ylhäisyytenne rakkausseikkailuista. Huhuja niistä on kulkenut tänne asti.
— Vääriä huhuja, teidän armonne… Matkan varrella ovat ne saaneet lisiä… Kerran minut tosin tahdottiin naittaa… Hänen majesteettinsa Ranskan kuningatar oli niin suopea…
— Prinsessa de Rohanin kanssa, — keskeytti Janusz.
— Toisenkin, nimittäin prinsessa de la Forsen kanssa, — vastasi Boguslaw. — Mutta kun ei edes kuningaskaan voi pakottaa sydäntä syttymään lempeen, ja varoja taas, Jumalan kiitos, meidän ei ole tarvis hakea Ranskasta, niin ei niistä jauhoista leipää syntynyt… Ne olivat rakastettavia neitoja, se on totta, ja ihmeen kauniita, mutta meillä on vielä kauniimpia… Ei tarvitse mennä tätä huonetta etemmäksi löytääkseen semmoisen.
Hän loi pitkän silmäyksen Oleńkaan, mutta tämä ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi puhella miekankantajan kanssa. Rouva Korf otti taas puheenvuoron:
— Kaunottaria täällä kyllä on, mutta ei ole teidän ylhäisyytenne vertaisia sukuperän ja rikkauden puolesta.
— Sallikaa, teidän armonne, minun olla toista mieltä, — sanoi Boguslaw vilkkaasti. — Ensiksikään en pane kysymykseenkään, että puolalainen aatelisnainen ei olisi Rohanien ja Forsein veroinen, toiseksi ei olisi ensikerta, jos Radziwill naisi pikkuaateliin kuuluvan, — siitähän on aikakirjoissa useita esimerkkejä. Vakuutan, että se aatelisneito, joka saa Radziwillin omakseen, menee Ranskan hovissakin edelle sikäläisistä prinsessoista.
— Rakastettava herra! — kuiskasi miekankantaja Oleńkalle.
— Tätä mieltä olen aina ollut, — jatkoa Boguslaw, — vaikka usein Puolan aateli on minua hävettänyt, kun olen verrannut sitä ulkomaalaiseen, sillä ei muissa maissa olisi voinut tapahtua sellaista kuin täällä, että kaikki olisivat hylänneet kuninkaansa, vieläpä uhanneet hänen henkeään. Ranskalainen aatelismies voi tehdä minkä muun rikoksen tahansa, mutta kuningastaan hän ei petä.
Läsnäolijat alkoivat ihmeissään katsoa toisiaan ja ruhtinasta, ruhtinas Janusz rypisti kulmiaan ja Oleńka loi ihaillen ja kiitollisena siniset silmänsä Boguslawiin.
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Boguslaw kääntyen Janusz-ruhtinaan puoleen, — tiedän, että te ette voinut menetellä toisin, sillä koko Liettua olisi joutunut onnettomuuteen, jos olisitte seurannut minun neuvoani. Mutta vaikka kunnioitan teitä iältänne vanhempana ja rakastan kuin veljeä, niin en lakkaa olemasta kanssanne eri mieltä Jan Kasimirista. Olemme uskottujen piirissä ja minä puhun niinkuin ajattelen: hän on verraton hallitsija, hyvä, lempeä ja hurskas, ja minulle hän on kaksin verroin kallis. Minähän ensimmäisenä puolalaisista häntä seurasin, kun hän pääsi ranskalaisten vankeudesta. Tosin olin silloin vain lapsi, mutta siitä huolimatta en häntä koskaan unhota, ja antaisin mielelläni vereni suojellakseni häntä edes niiltä, jotka uhkaavat hänen pyhää persoonaansa.
Vaikka Janusz jo ymmärsi Boguslawin pelin, niin se hänestä kuitenkin, oli liian rohkeata ja uskallettua noin vähäisen päämäärän saavuttamiseksi. Salaamatta tyytymättömyyttään hän sanoi:
— Herran tähden, mistä murhayrityksistä entistä kuningastamme vastaan teidän ylhäisyytenne puhuu? Kuka niitä toimeen panee? Mistä sellainen hirviö löytyy Puolan kansaa keskuudesta?… Semmoista ei, vakuutan sen, ole koko valtiomme olemassaolon aikana tapahtunut.
Boguslaw painoi päänsä alas.
— Siitä ei ole kuukauttakaan, — sanoi hän surumielinen vivahdus äänessään, — kun matkustin Podlasiesta vaaliruhtinaan Preussiin, Taurogiin. Tällöin tuli luokseni muuan aatelismies, hyvästä perheestä. Hän nähtävästi tuntematta todellista kiintymystäni armolliseen kuninkaaseemme ja luullen että minä kuten muutkin olin kuninkaan vihollinen lupasi minulle suurta palkintoa vastaan mennä Sleesiaan, ryöstää haltuunsa Jan Kasimirin ja antaa elävänä tahi kuolleena ruotsalaisten käsiin.
Kaikki istuivat mykkinä kauhistuksesta.
— Ja kun minä vihastuen ja inhoten torjuin moisen tarjouksen, — lopetti – Boguslaw, — niin tuo härkäpäinen mies sanoi minulle: »Menen Radziejowskin luo, hän ostaa ja maksaa minulle vastaavan painon kultaa.»
— Minä en ole entisen kuninkaan ystävä, — sanoi Janusz, — mutta jos minulle olisi tehty tuommoinen ehdotus, niin olisin muitta mutkitta antanut panna tekijän seinää vastaan ja ammuttanut.
— Ensi hetkessä minäkin aioin tehdä niin, — vastasi Boguslaw, — mutta keskustelu tapahtui kahden kesken, ja vähänkö on jo muutenkin pidetty ääntä Radziwillien julmuudesta ja omavaltaisuudesta. Pelästytin häntä vain sanomalla, että Radziejowski ja Ruotsin kuningas, vieläpä Chmielnickikin, varmasti hirtättäisivät hänet moisista puuhista, sanalla sanoen sain roiston luopumaan tuumastaan.
— Ei häntä kuitenkaan olisi pitänyt päästää hengissä pois! — huudahti rouva Korf.
Boguslaw kääntyi äkkiä Janusz-ruhtinaan puoleen:
— Toivon kuitenkin, että hän ei vältä rangaistusta. Teidän ylhäisyytenne vain voi häntä rangaista, sillä hän on teidän hoviväkeänne ja teidän eversti…
— Herra Jumala, minun hoviväkeäni?… Minun everstini?… Kuka se on?… Kuka?… Sanokaa!
— Hänen nimensä on Kmicic! — sanoi Boguslaw.
— Kmicic! — huusivat kaikki kauhuissaan.
— Se ei ole totta! — huusi yht'äkkiä neiti Billewicz nousten seisomaan silmät säihkyvinä.
Syntyi painostava äänettömyys. Toiset olivat vielä pelästyksissään Boguslawin uutisen johdosta, toiset hämmästyivät tuon neidon rohkeutta, joka uskalsi päin silmiä syyttää nuorta ruhtinasta valheesta. Miekankantaja alkoi änkyttää: »Oleńka, Oleńka!» — mutta Boguslaw tuli surullisen näköiseksi ja sanoi vihastumatta:
— Jos hän on teidän sukulaisenne tahi sulhasenne, niin valitan, että kerroin tämän uutisen. Mutta heittäkää pois hänet sydämestänne, sillä hän ei ole teidän arvoisenne!
Oleńka seisoi vielä hetken tuskaisena, kauhistuneena ja tulistuneena, mutta vähitellen puna hänen poskiltaan hävisi ja kasvot muuttuivat kylmiksi ja kalpeiksi. Hän vajosi takaisin tuolilleen ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne… Minä epäilin syyttä sanojanne… Siltä mieheltä voi odottaa mitä tahansa…
— Rangaiskoon minua Jumala, jos tunnen muuta kuin sääliä! — vastasi lempeästi Boguslaw.
— Hän oli neidin sulhanen, — sanoi ruhtinas Janusz. — Minä itse heidät vein yhteen. Hän oli nuori, kuumaverinen mies ja oli liiaksi mellastellut. Pelastin hänet oikeuden käsistä, sillä hän oli hyvä sotilas. Tiesin, että hän on huimapää ja pysyy ikänsä semmoisena. Mutta että hän aatelismiehenä voisi olla noin alhainen, sitä en odottanut edes häneltäkään.
— Hän oli huono mies, tiesin sen jo ennen! — sanoi Ganchoff.
— Miksi et varoittanut minua? — kysyi Janusz nuhtelevasti.
— Pelkäsin teidän ylhäisyytenne epäilevän minua, koska hänet aina asetettiin edelle minusta.
— Hyvät herrat, — huudahti Boguslaw, — puhutaan nyt muusta! Jos teidän on raskasta kuulla tätä, niin kuinka sitten onkaan neiti Billewiczin.
— Älkää välittäkö minusta, teidän ylhäisyytenne! — sanoi Oleńka. — Voin nyt kuulla mitä tahansa.
Mutta illallinen oli jo lopussa. Tuotiin vettä käsien pesemistä varten. Ruhtinas Janusz nousi ensimmäisenä pöydästä ja tarjosi käsivartensa rouva Korfille, ruhtinas Boguslaw Oleńkalle.
— Jumala on jo rangaissut petturia, — sanoi Boguslaw Oleńkalle, — sillä ken on menettänyt teidät, on menettänyt taivaan riemun… Vain kaksi tuntia sitten tutustuin teihin, ihana neiti, mutta tahtoisin nähdä teitä ikuisesti, ei murheellisena ja kyynelöivänä, vaan onnessa ja autuudessa!
— Kiitän teidän ylhäisyyttänne! — sanoi Oleńka.
Kun naiset olivat poistuneet, palasivat miehet pöytään pikarien ääreen, joita käytettiinkin ahkerasti. Ruhtinas Boguslaw ryyppäsi vahvasti, sillä hän oli tyytyväinen itseensä. Ruhtinas Janusz puheli miekankantajan kanssa.
— Huomenna lähden sotajoukkoineni Podlasieen, — sanoi ruhtinas. — Kiejdanyyn tulee ruotsalainen varusväki. Jumala tietää, milloin palaan. Te ette voi jäädä tänne neidin kera, nuo sotamiehet eivät ole sopivaa väkeä hänen läheisyyteensä. Te lähdette molemmat ruhtinas Boguslawin kanssa Taurogiin, missä neiti saa paikan vaimoni hovinaisena.
— Teidän ylhäisyytenne! — vastasi miekankantaja. — Jumala on antanut meille oman kotinurkan, miksi siis menisimme vieraille maille! Teidän ylhäisyytenne on hyvin ystävällinen, kun pitää meistä huolta, mutta en tahtoisi käyttää väärin teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisuutta, vaan palata kotiini.
Ruhtinas ei voinut sanoa miekankantajalle kaikkia syitä, minkä tähden hän ei mistään hinnasta tahtonut päästää Oleńkaa käsistään, mutta osan niistä hän mainitsi mahtavan ylimyksen häikäilemättömyydellä.
— Jos pidätte sitä hyväntahtoisuutena, niin sitä parempi. Mutta sanon teille, että se on myös varovaisuustoimenpide. Te olette panttivankinani ja vastaatte minulle kaikista Billewiczeistä, jotka, kuten hyvin tiedän, eivät ole ystäviäni, vaan ovat valmiit nostamaan kapinaan koko Samogitian, kun lähden pois… Antakaa heille se neuvo, että pysyisivät alallaan eivätkä toimisi ruotsalaisia vastaan, sillä teidän ja veljentyttären henki riippuu siitä.