Muurin portilta talonpojat ja aateliset, eri seutujen asukkaat, kaiken ikäiset ja säätyiset ihmiset ryömivät kirkkoon polvillaan, laulaen hengellisiä lauluja. Tämä virta kulki sangen hitaasti ja pysähtyen tavan takaa kapeammissa kohdissa. Laulujen ja rukousten lomassa kumarsivat kulkijat painaen otsansa maahan. Silloin kuuluivat vain kerjäläisten anovat äänet; nämä istuivat ihmisvirran kummallakin puolen ja paljastivat nähtäviksi rujot jäsenensä. Heidän uikutukseensa sekaantuivat lanttien kilahdukset, kun ne putoilivat läkki- ja puuastioihin. Ja uudelleen lähti päitten virta kulkemaan eteenpäin ja laulut alkoivat taas kaikua.
Sikäli kuin virta läheni kirkon ovea, kasvoi hartaus ja muuttui hurmioksi. Kaikkialla näkyi ylöspäin kohotettuja käsiä, taivaaseen luotuja silmiä, innostuksesta kalvenneita tahi rukouksen vääristämiä kasvoja.
Säätyerotus katosi kokonaan. Sekaisin olivat siinä talonpoikain viitat ja aatelisten vaipat, sotamiesten nutut ja porvarien keltaiset takit.
Kirkon ovella tungos vielä kasvoi. — Ihmisten ruumiit eivät enää olleet virta, vaan silta niin tiivis, että olisi voinut kulkea päitä ja olkapäitä myöten koskematta maahan. Ei riittänyt ilmaa hengitettäväksi eikä tilaa ruumiille, mutta henki, joka heitä elähdytti, teki heidät lujiksi kuin rauta. Jokainen rukoili, ei kukaan ajatellut mitään muuta. Jokaisen kannettavana oli koko tuon joukon paino, mutta ei kukaan sortunut, vaan tuhansien likistämänä tunsi voimansa kasvavan tuhatkertaisiksi ja sen voiman avulla tunkeutui eteenpäin rukoukseen vaipuneena, innostuksen hurmiossa.
Kmicic oli miehineen ensimmäisten joukossa, ja he olivat myös kirkossa ensimmäisiä. Virta painoi hänet sitten ihmeitätekevään kappeliin, jossa kaikki lankesivat kasvoilleen itkien ja suutelivat haltioituneina lattiaa. Niin teki myös Andrzej, ja kun hän vihdoin uskalsi kohottaa päänsä, niin hänet täytti semmoinen ilon ja onnen, mutta samalla myös pyhän vavistuksen tunne, että hän oli pyörtyä.
Kappelissa vallitsi punertava valohämy, jota alttarin luona liekehtivät kynttilät eivät kyenneet sanottavasti haihduttamaan. Värillistä valoa tuli ikkunoittenkin kautta, ja kaikki tuo punainen, sinipunerva, kultainen ja tulenkeltainen välke väreili seinillä ja sen veistoksilla ja painautui nurkkien pimentoon, josta hahmottui näkyviin oudon näköisiä, aivan kuin uneen vaipuneita esineitä. Salaperäiset valon pilkahdukset ja varjot sulautuivat pimeyteen niin huomaamatta, että kaikki ero valon ja pimeyden välillä katosi. Alttarin kynttilöillä oli kultaiset kehät liekin ympärillä. Suitsutusastioista pöllähteli savu purppuranpunaisina pilvinä. Uhritoimitusta suorittavan munkin valkea puku heijasteli hillittyjä sateenkaaren värejä. Kaikki tämä oli puolittain näkyvää, puolittain peitettyä, ylimaailmallista — valojen ja varjojen häilyntä ei ollut tästä maailmasta, vaan salaperäistä, mystillistä, pyhää, rukouksen ja hartauden kyllästämää.
Kirkon päälaivasta kuului ihmisäänten sorina kuin suuren meren kaukainen pauhu, mutta täällä vallitsi syvä hiljaisuus, jonka keskeytti vain messupapin ääni.
Munkin laulua säestivät urut, joiden sävelet olivat lempeitä ja suloisia kuin enkelien harpun äänet. Väliin ne olivat kuin veden lirinää lähteestä, väliin putoilivat hiljaa ja tiheään kuin kevätsade.
Mutta äkkiä alkoivat rämistä torvet ja rummut — ja kaikki sydämet vavahtivat.
Verho jumalankuvan edestä avautui, ja jalokivien kimmellys lähetti valovirran alas rukoilijoitten päiden päälle.
Nyyhkytyksiä, itkua ja huudahduksia kuului yli kappelin.
— »Salve Regina», — huusivat aatelismiehet, — »monstra Te esse matrem». Talonpojat taas huusivat: »Pyhä Neitsyt! Jumalan äiti! Taivaan kuningatar! Pelasta, auta, lohduta, armahda meitä!»
Ja kauan kaikuivat nämä huudot sekä naisten nyyhkytykset, onnettomien valitukset, sairaitten ja raajarikkojen pyynnöt, että ihme tapahtuisi.
Kmicic oli melkein tajuton. Hän tunsi vain edessään äärettömyyden, jota hän ei voinut ymmärtää eikä saavuttaa, mutta jonka edestä kaikki muu hävisi. Mitä olivat epäilyt tämän varmuuden rinnalla, joka oli suurempi kuin että se saattoi mahtua hänen olemukseensa, mitä olivat onnettomuudet tämän lohdutuksen rinnalla, mitä oli ruotsalainen sotavoima tämän turvan rinnalla, mitä inhimillinen pahuus tämmöisen suojelijan rinnalla?
Hän lakkasi ajattelemasta, ja kaikki muuttui hänessä vain tunteeksi. Hän unhotti kaiken, lakkasi tietämästä kuka hän oli ja missä hän oli… Hänestä tuntui, että hän oli kuollut, että hänen sielunsa lensi urkujen sävelten kantamana, sekaantui suitsutuksen savuun. Kätensä, jotka olivat tottuneet käyttämään miekkaa ja vuodattamaan verta, hän kohotti ylöspäin innostuksen vallassa.
Sillä välin oli messu loppunut. Andrzej ei tietänyt itsekään, miten hän jälleen oli joutunut kirkon päälaivaan. Pappi saarnatuolissa puhui, mutta Kmicic ei pitkään aikaan siitä mitään kuullut eikä mitään ymmärtänyt aivan niinkuin unesta herännyt ihminen ei heti huomaa, missä uni loppuu ja todellisuus alkaa.
Ensimmäiset sanat, jotka hän tajusi, kuuluivat: »Täällä sydämet muuttuvat ja sielut puhdistuvat, eikä ruotsalainen voi tätä voimaa voittaa, eivät myös voi pimeässä vaeltavat sammuttaa totuuden valoa!»
— Amen! — sanoi Kmicic itsekseen ja alkoi lyödä rintaansa. Hänestä tuntui nyt, että hän oli tehnyt suuren synnin luullessaan, että kaikki oli jo hukassa ja että ei ollut mitään toivoa.
Jumalanpalveluksen päätyttyä hän pysähdytti ensimmäisen kohtaamansa munkin ja ilmoitti tahtovansa puhutella prioria asiassa, joka koski kirkkoa ja luostaria.
Priori otti hänet vastaan heti. Hän oli jo iäkäs mies, elämänsä iltaan kallistumassa. Hänen kasvoissaan oli harvinaisen rauhallinen ilme. Tuuhea, musta parta ympäröi kasvoja, sinisissä silmissä oli läpitunkeva katse. Valkeassa puvussaan hän muistutti pyhimystä. Kmicic suuteli hänen hihaansa, priori laski kätensä hänen päänsä päälle ja kysyi, kuka hän oli ja mistä tuli.
— Tulen Samogitiasta, — vastasi Andrzej, palvelemaan Pyhää Neitsyttä, onnetonta isänmaata ja hylättyä kuningasta, joita jokaista vastaan olen rikkonut, minkä kaiken tarkemmin selitän pyhässä ripissä, jonka pyydän saada jo tänään tahi huomenna, sillä katumus rikosteni johdosta ahdistaa minua. Oikean nimeni sanon teille, kunnioitettava isä, myös silloin rippisalaisuutena, mutta en muuten, sillä ihmiset vihaavat minua ja voisivat olla haitaksi parannukselleni. Ihmisten edessä on nimeni Babinicz omistamani maatilan mukaan, joka on vihollisen vallassa. Mutta minä tuon tärkeän tiedon, jota pyydän teitä, kunnioitettava isä, kärsivällisesti kuuntelemaan, sillä se koskee tätä pyhäkköä ja luostaria.
— Lausun iloni aikomuksestanne parantaa elämänne, — sanoi prioriKordecki. — Ripin saatte ensi tilassa, ja nyt olen valmis kuuntelemaan.
— Paljon olen matkannut, — sanoi Kmicic, — paljon nähnyt ja itseäni surulla kiduttanut… Kaikkialla on vihollinen voimistunut, kaikkialla nostavat vääräuskoiset päätään, vieläpä katolilaisetkin siirtyvät vihollisen leiriin. Menestyksestä ylpistyneenä vihollinen nyt aikoo saastaisella kädellään käydä Jasna Góran kimppuun.
— Mistä olette saanut sen tiedon? — kysyi priori Kordecki.
— Olin viime yön Kruszynissa. Sinne saapuivat Weyhard Wrzeszczowicz ja keisarin lähettiläs Lisola, joka oli matkalla Brandenburgin hovista Ruotsin kuninkaan luo.
— Ruotsin kuningas ei ole enää Krakovassa, — sanoi pappi katsoen terävästi Kmiciciä silmiin.
Mutta Andrzej ei luonut silmiään alas, vaan jatkoi:
— En tiedä, onko vai ei… Tiedän vain, että Lisola oli matkalla hänen luokseen ja Wrzeszczowicz oli lähetetty häntä vastaan ja saattamaan. Molemmat puhuivat minun läsnäollessani saksaa minusta välittämättä, koska luulivat, että minä en ymmärrä heidän puhettaan. Weyhardin puheesta sain sen käsityksen, että hän aikoo vallata luostarin ja sen aarteiston, johon hän on saanut kuninkaalta luvan.
— Ja te kuulitte sen omin korvin?
— Niin totta kuin olen tässä!
— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi priori tyynesti.
Kmicic pelästyi. Hän luuli priorin nimittävän Jumalan tahdoksi Ruotsin kuninkaan käskyä eikä aikovan sitä vastustaa. Hämillään hän sanoi:
— Pultuskissa näin kirkon ruotsalaisten käsissä. Sotamiehet löivät korttia Herran huoneessa, oluttynnyreitä oli alttarilla ja epäsiveellisiä naisia sotamiesten mukana.
Pappi katsoi häntä yhä silmiin.
— Omituista, — sanoi hän, — rehellisyys ja vilpittömyys loistaa silmistänne.
Kmicic punastui:
— Kohdatkoon minua kuolema, jos se ei ole totta, mitä puhun!
— Joka tapauksessa ne ovat tärkeitä tietoja, joista täytyy neuvotella. Sallitteko, että pyydän tänne vanhimpia isiä ja muutamia arvossapidettyjä aatelismiehiä, jotka nyt asuvat täällä ja auttavat meitä neuvoilla näinä vaikeina aikoina?…
— Mielelläni toistan heille, minkä kerroin. Priori Kordecki poistui ja palasi neljännestunnin kuluttua mukanaan neljä isää.
Pian astui sisään myös miekankantaja Rózyc Zamoyski, lipunkantaja Okielnicki, Piotr Czarniecki, nuori sotilaallisen näköinen upseeri, ja muutamia muita eri-ikäisiä aatelismiehiä. Priori Kordecki esitteli heille herra Babiniczin Samogitiasta ja kertoi kaikille Kmicicin tuoman uutisen. Toiset hämmästyivät suuresti ja alkoivat katsella Andrzejta tutkivin ja epäluuloisin katsein. Kun ei kukaan alkanut ensimmäisenä puhua, lausui priori Kordecki:
— Jumala varjelkoon minua epäilemästä tätä ritaria pahoista aikeista tahi valheesta, mutta hänen tuomansa uutiset näyttävät minusta niin epätodenmukaisilta, että pidin tarpeellisena meidän neuvotella yhdessä. Mitä parhaassa tarkoituksessa toimienkin on tämä ritari voinut erehtyä tahi kuulla väärin tai myös väärinkäsittää, ovatpa myös jotkin vääräuskoiset voineet hänet tahallaan johtaa harhaan. Täyttää sydämemme pelolla, saada aikaan hämminkiä pyhässä paikassa, estää jumalanpalvelustamme — se on heille verraton ilo, josta ei yksikään heistä ilkimielisyydessään mielellään luovu.
— Se tuntuu minusta sangen luultavalta,-sanoi isä Nieszkowski, vanhin joukossa.
— Pitäisi ensin tietää, eikö tämä ritari itse ole harhaoppinen, — sanoiPiotr Czarniecki.
— Olen katolilainen niinkuin tekin! — vastasi Kmicic.
— Meidän on ensin tarkattava olosuhteita, — lausui Zamoyski.
— Olosuhteet ovat nykyisin sellaiset, — sanoi priori Kordecki, — että näyttää kuin Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä tahallaan löisivät tämän vihollisemme sokeudella, ettei se tietäisi määrää vääryyksilleen. Muuten eivät vihamiehemme koskaan olisi uskaltaneet kohottaa miekkaa tätä pyhää paikkaa vastaan. Eivät he omalla voimallaan ole kukistaneet valtakuntaamme, vaan sen omat pojat ovat heitä auttaneet. Mutta niin syvälle kuin kansamme onkin vajonnut, niin paljon kuin se onkin syntiä tehnyt, niin onhan itse synnilläkin rajansa, jonka yli se ei mene. Kansamme on luopunut kuninkaastaan, se on pettänyt maansa, mutta äitiänsä ja suojelijaansa, taivaan kuningatarta, se ei ole lakannut kunnioittamasta. Vihollinen halveksii ja pilkkaa meitä kysyen, mitä entisistä hyveistä meillä on jäljellä. Minä vastaan: ne ovat kaikki hävinneet, mutta jotakin on sittenkin vielä jäänyt jäljelle, nimittäin usko Pyhään Neitsyeen, ja tälle perustalle voi vielä kaiken rakentaa uudelleen. Ja minä näen selvästi, että jos yksikin ruotsalainen kuula tunkeutuu näihin pyhiin muureihin, niin paatuneimmatkin luopuvat ruotsalaisista, muuttuvat ystävistä vihamiehiksi, kohottavat miekan heitä vastaan. Mutta ruotsalaisetkin ymmärtävät hyvin tämän. Senvuoksi he eivät koskaan uskalla käydä Jasna Góran kimppuun, jollei, kuten mainitsin, Jumala tahallaan heitä sokaise, sillä sinä päivänä kääntyisi onni heistä pois ja me tulisimme järkiimme.
Kmicic kuunteli hämmästyen priori Kordeckin sanoja, jotka juuri olivat vastaus siihen, mitä Wrzeszczowicz oli suustaan syytänyt Puolan kansaa vastaan. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän lausui:
— Miksi me emme, kunnioitettava isä, uskoisi itse Jumalan soaisseen vihollisemme? Ajatelkaamme vain heidän kopeuttaan, heidän maallisen omaisuuden tavoitteluaan, heidän kiskomisiaan ja veroja, joita he kiristävät hengelliseen säätyyn kuuluviltakin, niin ymmärrämme helposti, että he haikailematta voivat ryöstää temppelinkin.
Priori Kordecki ei vastannut suorastaan Kmicicille, vaan jatkoi kääntyen koko seuran puoleen:
— Tämä ritari kertoo nähneensä lähettiläs Lisolan matkalla Ruotsin kuninkaan luo. Kuinka se on mahdollista, kun minulla on Krakovan paulinilaisveljiltä saatu varma tieto, että kuningas ei ole enää Krakovassa eikä koko Vähässä-Puolassakaan, vaan on lähtenyt heti Krakovan antauduttua Varsovaan?
Kmicic ei osannut tähän mitään sanoa.
— Mutta minä otaksun, — jatkoi priori, — että Ruotsin kuningas ei halunnut tavata keisarin lähettilästä, vaan tahallaan vältti häntä. Carolus mielellään tekee niin, että hän äkkiarvaamatta tulee ja lähtee. Hän on muuten vihoissaan keisarin välitysyrityksestä, ja olen taipuvainen uskomaan, että hän on lähtenyt pois muka tietämättä lähettilään tulosta. Sekään ei minua vielä ihmetytä, että niin huomattava henkilö kuin kreivi Wrzeszczowicz on lähetetty saattojoukon kanssa lähettilästä vastaan, sillä saattoi olla valtioviisasta sillä tavoin sokeroida karvas pala. Mutta kuinka on ymmärrettävä, että kreivi Wrzeszczowicz heti uskoi aikeensa paroni Lisolalle, joka on katolilainen sekä meille ja koko valtakunnallemme ja maanpakolaiselle kuninkaallemme myötätuntoinen?
— Mahdotonta! — sanoi isä Nieszkowski.
— Ei se mene minunkaan päähäni, — sanoi Zamoyski.
— Wreszczowicz on itse katolilainen ja meidän hyväntekijämme, — lausui eräs toinen isä.
— Ja tämä ritari sanoo kuulleensa sen omin korvin? — kysyi PiotrCzarniecki tylysti.
— Ottakaa huomioon sekin, — lisäsi priori, — että minulla on turvakirja Kaarle Kustaalta. Siinä vakuutetaan, että luostari ja kirkko ovat ainaiseksi vapautetut majoituksesta ja veroista.
— Myönnettävä on, — sanoi Zamoyski juhlallisesti, — että näissä tiedoissa ei ole mitään paikkansa pitävää. Ruotsalaisille olisi Częstochowon valtaus vahinko eikä etu, kuningas ei ole täällä joten Lisola ei voinut olla menossa hänen luokseen, Wrzeszczowicz ei ole voinut uskoa hänelle salaisuuksiaan, sitäpaitsi hän ei ole harhaoppinen, vaan katolilainen, ei luostarin vihollinen, vaan sen hyväntekijä, ja, loppujen lopuksi, vaikka itse saatana häntä houkuttelisi käymään luostarin kimppuun, niin hän ei uskaltaisi tehdä sitä vastoin kuninkaan tahtoa ja turvakirjaa.
Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:
— Mitä vastaatte tähän ja miksi, missä tarkoituksessa tahdotte peloittaa kunnianarvoisia isiä ja meitä muita täällä?
Kmicic seisoi kuin syytetty oikeuden edessä. Toiselta puolen hänet valtasi epätoivo, kun hän ajatteli, että luostari joutuisi vihamiehen saaliiksi, toisaalta hän häpesi, sillä hän itse huomasi, että kaikki puhui hänen tiedonantoaan vastaan ja häntä voitiin helposti pitää valehtelijana. Tätä ajatellessa alkoi viha kiehua hänessä, synnynnäinen kiivaus heräsi, loukattu ylpeys sitä vielä voimisti ja esille tuli entinen puolivilli Kmicic. Hän taisteli sisällisesti, mutta voitti itsensä, kokosi kaiken kärsivällisyytensä ja toistettuaan itsekseen: »Syntieni tähden! Syntieni tähden!» — hän vastasi värin vaihtuessa hänen kasvoillaan:
— Toistan vielä kerran, mitä olen kuullut: Weyhard Wrzeszczowicz aikoo vallata luostarin. En tiedä milloin se tapahtuu, mutta luulen sen tapahtuvan pian… Minä varoitan, ja teidän on syy, jos ette ota varoitusta varteen.
Tähän vastasi Piotr Czarniecki painokkaasti:
— Hiljempaa, herra ritari, hiljempaa!… Älkää korottako ääntänne!
Sen jälkeen hän lausui kokoontuneille:
— Sallitteko, kunnioitetut isät, että teen muutamia kysymyksiä tälle tulokkaalle?
— Teillä ei ole oikeutta loukata minua! — huusi Kmicic.
— Ei ole siihen haluakaan, — vastasi Piotr kylmästi. Mutta tässä on kysymys luostarista ja Pyhästä Neitsyestä. Senvuoksi teidän on nieltävä harminne tahi ainakin toistaiseksi hillittävä mieltänne. Te tuotte meille uutisia, me tahdomme ne tarkistaa. Se on paikallaan eikä saa teitä ihmetyttää, mutta jos ette halua vastata, ajattelemme, että pelkäätte puhuvanne ristiin.
— Hyvä on! Kysykää! — sanoi Kmicic purren hampaitaan.
— Sanotte olevanne Samogitiasta?
— Niin.
— Ja olette tullut tänne päästäksenne palvelemasta ruotsalaisia jaRadziwill petturia?
— Niin.
— Mutta siellä on myös semmoisia, jotka eivät palvele häntä, vaan isänmaata, on joukkoja, jotka ovat kieltäytyneet häntä tottelemasta, on herra Sapieha — miksi ette ole liittynyt heihin?
— Se on minun asiani!
— Ahaa! Teidän asianne! — toisti Czarniecki. — Mutta ehkä suvaitsette vastata muihin kysymyksiini?
Andrzejn kädet vapisivat, katse kiintyi raskaaseen vaskiseen soittokelloon, joka oli hänen edessään pöydällä, ja siirtyi siitä kysyjän päähän. Hänet valtasi hurja halu temmata tuo kello ja lennättää se Czarnieckin kalloon. Entinen Kmicic yhä enemmän pääsi voitolle jumalisesta ja katuvaisesta Babiniczista. Mutta hän hillitsi vielä kerran itsensä ja sanoi:
— Kysykää!
— Jos olette Samogitiasta, niin tiedätte, mitä petturin hovissa tapahtuu. Mainitkaa minulle ne, jotka ovat avustaneet isänmaan tuhoamisessa, mainitkaa everstit, jotka ovat hänen käytettävinään.
Kmicic tuli kalmankalpeaksi, mutta mainitsi kuitenkin muutamia nimiä.Czarniecki kuunteli ja sanoi:
— Minulla on kuninkaan hovissa palveleva ystävä, herra Tiesenhausen, joka on minulle kertonut vielä yhdestä, kaikkein huomattavimmasta. Ettekö tiedä mitään tuosta päälurjuksesta?
— En.
— Kuinka se on mahdollista? Ettekö ole kuullut hänestä, joka on vuodattanut veljesverta kuin Kain?… Ettekö ole Samogitiassa kuullut puhuttavan Kmicistä?
— Kunnianarvoisat isät! — huudahti äkkiä Andrzej väristen kuin kuumeessa. — Kysyköön minulta joku hengellisen säädyn mies, sen minä kestän… Mutta älkää Jumalan tähden antako tuon pikkuaatelisen kauempaa minua kiusata!
— Jättäkää hänet rauhaan! — sanoi priori Kordecki Piotrille. - Eihän nyt ole kysymys tästä ritarista.
— Vain yksi kysymys vielä, — sanoi Zamoyski. Ja kääntyen Kmicicin puoleen hän kysyi:
— Te ette luullut, että uutisianne epäiltäisiin?
— En, niin totta kuin Jumala on taivaassa! — vastasi Andrzej.
— Miten suuren palkinnon toivoitte saavanne? Vastauksen asemesta Andrzej pisti kuumeisesti väräjävät kätensä nahkasäkkiin, joka riippui hänen vyössään, ja kun hän veti ne siitä ulos, sirotti hän pöydälle kaksi kourallista helmiä, smaragdeja, turkooseja ja muita kalliita kiviä.
— Kas tässä!… sanoi hän käheällä äänellä. — En tullut palkinnon takia!… Nämä ovat helmiä ja muita jalokiviä… Kaikki on sotasaalista, bojaareilta otettuja… Katsokaa!… Tarvitsenko minä palkintoja?… Tarkoitukseni oli uhrata nämä Pyhälle Neitsyelle… mutta vasta ripin jälkeen… puhtaasta sydämestä… Niin se on… Niin minä palkintoa tavoittelin… On minulla enemmänkin!…
Ottakaa!
Kaikki vaikenivat hämmästyneinä nähdessään aarteet, jotka noin huolimattomasti heitettiin esille. Jokainen kysyi pakostakin itseltään: mitä syytä tuolla miehellä on pettää, jos hän ei tavoittele palkintoa?
Piotr Czarniecki joutui aivan ymmälle, sillä sellainen on ihmisen luonto, että toisen mahdin ja rikkauden näkeminen häikäisee. Hänen epäluulonsa haihtuivat, sillä kuinka saattoi otaksua, että mies, joka noin sirotteli aarteita ympärilleen, olisi voitonhimossa tahtonut peloittaa munkkeja?
Läsnäolijat katsoivat toisiinsa, mutta Kmicic seisoi aarteitten ääressä pää pystyssä kuin ärsytetty nuori kotka, silmät säkenöivinä ja puna poskilla. Tuore haava, joka kulki ohimosta yli posken, tuli sinertäväksi, ja hän oli peloittavan näköinen, kun hän loi uhkaavan katseen Czarnieckiin, johon hänen vihastuksensa etupäässä kohdistui.
— Teidän vihastuksenne läpi kuultaa totuus, — sanoi priori Kordecki, — mutta korjatkaa aarteenne, sillä Pyhä Neitsyt ei voi vastaanottaa sitä, mikä sille tarjotaan vihan, vaikkapa oikeutetunkin vihan vallassa. Muuten ei, kuten jo sanoin, ole nyt kysymys teistä, vaan uutisista, jotka ovat saattaneet meidät pelon ja kauhun valtaan. Jumala tietää, eikö siinä ole jokin väärinkäsitys tahi erehdys, sillä kuten itse huomaatte, ei puheenne pidä yhtä tosiasiain kanssa. Kuinka voimme käskeä pois uskovaiset, lakkauttaa Pyhän Neitsyen palveluksen ja pitää portit yöt päivät suljettuina?
— Pitäkää portit suljettuina! Jumalan tähden pitäkää portit suljettuina! — huudahti Kmicic väännellen käsiään niin että sormien nivelet natisivat. Hänen äänensä oli niin vilpitön ja epätoivoinen, että toiset tahtomattaan vapisivat aivan kuin vaara jo olisi ihan lähellä. Zamoyski sanoi:
— Mehän pidämmekin tarkoin silmällä, mitä ympäristössä tapahtuu, ja muureja korjataan parhaillaan. Päivällä voimme päästää kansaa jumalanpalvelukseen, mutta varuillaan täytyy olla jo senkin takia, että Carolus on mennyt pois ja Wittenberg hallitsee rautakourin Krakovassa sortaen hengellisiä yhtä paljon kuin maallikkojakin.
— Vaikka en usko hyökkäyksen tapahtuvan, niin ei minulla ole mitään varovaisuutta vastaan, — sanoi Piotr Czarniecki.
— Ja minä lähetän lähettejä Wrzeszczowiczin luo, — sanoi Kordecki, — kysymään, eikö kuninkaan turvakirja enää mitään merkitse.
Kmicic huokasi helpotuksesta.
— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! — huudahti hän.
— Herra ritari! — sanoi hänelle Kordecki. — Jumala palkitkoon teitä hyvän tarkoituksenne vuoksi … Jos olette syystä meitä varoittanut, niin olette ainaiseksi ansioitunut Pyhän Neitsyen ja isänmaan edessä. Mutta älkää ihmetelkö, että otimme epäluuloisesti vastaan ilmoituksenne. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kuin meitä on peloitettu. Jotkut ovat tehneet sen nurjamielisyydestä uskoa kohtaan järkyttääkseen luottamusta Pyhään Neitsyeen. Toiset ovat tehneet sen voitonhimosta jotakin ansaitakseen. Vielä on niitäkin, jotka ovat tehneet sen voidakseen kertoa uutisia ja herättääkseen huomiota. Kenties joukossa on semmoisiakin, jotka on petetty, niinkuin luulemme teille tapahtuneen. Saatana on perin kiivas tätä pyhäkköä vastaan ja tekee kaiken voitavansa häiritäkseen täällä jumalanpalvelusta ja uskovaisten osanottoa siihen, sillä ei mikään saata helvetin sotajoukkoja semmoiseen raivoon kuin palveleminen häntä, joka on rikki polkenut käärmeen pään… Mutta nyt on vesperin aika. Rukoilkaamme Pyhältä Neitsyeltä armoa, antautukaamme hänen suojaansa ja menköön kukin nukkumaan turvallisena, sillä missä on turvallisuutta ja rauhaa, jos ei hänen siipiensä alla?
Kaikki erkanivat.
Kun iltajumalanpalvelus oli pidetty, ripitti isä Kordecki itse Andrzejn. Sitä kesti kauan. Sen jälkeen oli Andrzej puoliyöhön asti polvillaan kappelin lukittujen ovien edessä.
Sydänyöllä hän palasi koppiinsa, herätti Sorokan ja käski tämän piiskaamaan häntä siihen asti, kunnes selkä ja hartiat alkoivat vuotaa verta.
Aikaisin seuraavana aamuna vallitsi luostarissa outo ja tavaton liike. Portit olivat tosin avoinna ja hurskailla oli vapaa pääsy sisälle, jumalanpalvelus toimitettiin kuten tavallisesti, mutta sen päätyttyä käskettiin kaikkia sivullisia poistumaan luostarin alueelta. Itse priori Kordecki kulki Zamoyskin ja Czarnieckin kanssa huolellisesti tarkastamassa muureja sekä sisä- että ulkopuolelta. Siellä täällä määrättiin tehtäväksi korjauksia. Kaupungin sepiltä tilattiin keihäitä, palokoukkuja, pitkävartisia taistelukirveitä ja nuijia. Koska tiedettiin tämmöisiä aseita ennestään olevan luostarissa melkoisen määrän, niin alettiin kaupungilla puhua, että oli odotettavissa hyökkäys luostaria vastaan. Huhua vahvistivat yhä uudet toimenpiteet.
Illalla oli jo pari sataa miestä työssä muureilla. Raskaita tykkejä, joita aikaisemmin oli lähetetty luostariin kaksitoista kappaletta, asetettiin uusille laveteille ja asianmukaisiin paikkoihin. Luostarin kellareista kantoivat munkit ja alokkaat kuulia, jotka ladottiin kasoihin tykkien luo. Tuotiin ruutilaatikoita ja jaettiin varusväelle musketteja. Torneihin ja pattereihin asetettiin vahteja, joiden piti yötä päivää tarkoin pitää silmällä ympäristöä. Sen lisäksi lähetettiin tiedustelijoita eri suunnille.
Luostarin muutenkin hyvin varustettuihin aittoihin tuli uusia elintarvevarastoja kaupungista ja luostarille kuuluvista kylistä.
Huhu hyökkäyksestä kohtasi koko seutua kuin ukkosen isku. Porvarit ja talonpojat kokoontuivat yhteen neuvottelemaan. Monet eivät ottaneet uskoakseen, että vihollinen uskaltaisi ahdistaa Jasna Góraa.
Vuoroin uskottiin, vuoroin epäiltiin. Toiset vääntelivät käsiään odottaen näkevänsä Jumalan vihan peloittavat merkit maassa ja taivaassa, toiset vaipuivat äänettömään ja neuvottomaan epätoivoon, jotkut taas valtasi tavaton raivo. Ja kun kerran inhimillinen mielikuvitus oli levittänyt siipensä lentoon, niin alkoi kierrellä yhä järjettömämpiä ja uskomattomampia huhuja. Kaupunki kihisi kuin muurahaispesä, jota on pengottu.
Iltapäivällä suuret joukot porvareita ja talonpoikia vaimoineen ja lapsineen piiritti luostarin muureja itkien ja vaikeroiden. Auringon laskiessa meni priori Kordecki heidän luokseen ja kysyi:
— Mitä te täältä tahdotte?
— Tahdomme tulla luostariin puolustamaan Jumalan Äitiä! — sanoivat miehet heiluttaen viikatteita ja heinähankoja.
— Me tahdomme viimeisen kerran nähdä Pyhän Neitsyen! — vaikeroivat naiset.
Isä Kordecki asettui kallion kielekkeelle ja puhui:
— Helvetin portit eivät voi voittaa taivaan voimaa. Rauhoittukaa ja rohkaiskaa mielenne! Vääräuskoisten jalka ei astu näille pyhille muureille, ei luterilainen eikä kalvinilainen harhaoppi vietä menojansa tässä pyhäkössä. En tiedä, tuleeko ylpeä vihollinen tänne vai eikö, mutta sen tiedän, että jos hän tulee, niin hänen on peräytyminen häpeällä, sillä korkeammat voimat murskaavat hänen joukkonsa ja onni luopuu hänestä. Rohkaiskaa mielenne! Ette te viimeistä kertaa näe suojelijaamme, vielä suuremmassa loistossa te tulette hänet näkemään ja te saatte nähdä uusia ihmetöitä. Olkaa rohkeat, pyyhkikää kyynelenne ja olkaa lujat uskossa, sillä minä sanon teille — en minä, vaan Jumalan henki puhuu minun kauttani — että ruotsalainen ei astu näille muureille. Pimeys ei sammuta valoa, samoin kuin yö, joka nyt lähestyy, ei voi estää Jumalan aurinkoa huomenna nousemasta!
Yö oli todellakin tulossa. Pimeys levisi jo ylt'ympäri, vain kirkko punoitti auringon viimeisissä säteissä. Sen nähden ihmiset polvistuivat muurien luo ja rohkeutta valahti heidän sydämiinsä. Torneista alkoi soidaangelus. Isä Kordecki viritti laulunAngelus domini, ja siihen yhtyi koko väkijoukko. Muureilla seisovat sotamiehet ja aateliset yhtyivät myös lauluun, uudelleen soivat isommat ja pienemmät kirkonkellot ja koko vuori kaikui ja soi kuin jättiläisurut.
Kun joukko alkoi lähteä, siunasi priori Kordecki sitä ja sanoi:
— Ne miehet, jotka ovat olleet sodassa, osaavat käyttää aseita ja tuntevat miehuutta sydämessään, tulkoot huomisaamuna luostariin!
— Olen ollut sodassa! Olen palvellut jalkaväessä! Minä tulen! — huusivat monet äänet.
Väkijoukko hajaantui hitaasti. Yö kului rauhallisesti. Herätessään aamulla kaikki huusivat iloisesti: »Ei ole ruotsalaisia!» Se ei kuitenkaan estänyt jatkamasta aloitettuja töitä.
Ilomielin Kmicic katseli sotaan varustautumista, sotamiesten harjoituksia, tykkien ja muitten aseitten kuntoon laittamista. Tämä oli hänen elementtiänsä. Keskellä näitä hävityskoneita, tätä vilinää ja kuumeista toimintaa oli hänen mielensä kevyt ja iloinen. Hänen oli sitäkin hauskempi ja kevyempi olla, kun hän oli ripissä tunnustanut koko elämänsä synnit niinkuin vain tehdään kuolinvuoteella, ja saanut vastoin odotustaan synninpäästön, sillä isä Kordecki oli nähnyt hänen vilpittömän pyrkimyksensä parannukseen.
Andrzej oli siis vapautettu siitä raskaasta taakasta, jonka alle hän oli ollut miltei sortua. Ankaria katumusharjoituksia oli hänelle määrätty, ja joka päivä hänen selkänsä veristyi Sorokan piiskanlyönneistä. Lisäksi oli häntä käsketty olemaan nöyrä, ja se oli vielä vaikeampaa, sillä nöyryyttä ei ollut hänen sydämessään, päinvastoin se oli täynnä ylpeyttä ja omahyväisyyttä. Lopuksi hänen piti hyvillä töillä osoittaa parannuksensa, ja se taas oli helpointa kaikesta. Hän itse juuri sitä hartaasti halusikin. Hyviksi töiksi hän käsitti taistelun ruotsalaisia vastaan aamusta iltaan ilman lepoa ja ilman sääliä. Miten ihana toimiala hänelle tässä avautuikaan! Piestä ruotsalaisia ei vain isänmaan puolesta ja sen hallitsijan puolustukseksi, jolle hän oli vannonut uskollisuutta, vaan lisäksi myös taivaallisen kuningattaren tähden — se oli suurempi onni kuin hän oli ansainnutkaan.
Missä oli nyt se aika, jolloin hän oli seisonut kuin tien haarassa kysyen itseltään, minne oli mentävä? Missä oli se aika, jolloin hän ei tietänyt, mihin ryhtyisi, kun hän kaikkialla kohtasi epätoivoa ja itsekin alkoi menettää toivonsa?
Nyt nämä ihmiset täällä, nuo valkoiset munkit ja tuo kourallinen talonpoikia ja aatelismiehiä, valmistautuivat puolustautumaan ja taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Tämä oli ainoa valtakunnan kolkka, missä semmoista tehtiin, ja tänne oli Andrzej joutunut aivan kuin onnen tähden johtamana. Voitosta hän oli aivan varma, vaikka koko ruotsalaisten sotajoukko olisi keräytynyt näiden muurien luo. Rukous, ilo ja kiitollisuus täyttivät hänen sydämensä.
Tässä mielentilassa hän käyskenteli muureilla ja tarkasteli töitä. Tuntijan silmällä hän huomasi, että ne suoritettiin hyvin ja että niitä tekemässä olivat taitavat miehet, jotka tiesivät velvollisuutensa ratkaisevan hetken tullessa. Hän ihaili kunnioittamansa priori Kordeckin levollisuutta ja Zamoyskin taitavuutta, eikä hän ollut nyrpeä edes Czarnieckille, vaikka ei vielä ollut voittanut harmiaan tätä kohtaan. Mutta Czarniecki katseli häntä tylysti ja tavattuaan hänet muurilla tiedustelijain palaamisen jälkeen sanoi:
— Ruotsalaisia ei näy, herra ritari, ja jos he eivät tule, niin teidän maineenne on mennyttä kalua!
— Jos heidän tulostaan on jotakin haittaa tälle pyhälle paikalle, niin menköön sitten mieluummin minun maineeni! — vastasi Kmicic.
— Ette haluaisi haistella heidän ruutiaan. Tunnemme kyllä tuommoiset ritarit, joilla on jäniksen nahkaa saappaissa!
Kmicic loi silmänsä alas kuin tyttö.
— Tahdotte riitaa, — sanoi hän. — Mitä pahaa minä olen teille tehnyt?Unohtakaa kauna niinkuin minäkin olen tehnyt.
— Te nimititte minua pikkuaateliseksi, — sanoi terävästi Czarniecki. — Mikä te sitten olette, jos saan kysyä? Ovatko Babiniczit jossakin suhteessa parempia kuin Czarnieckit?… Onko sukunne senaattorisukua?
— Hyvä herra, — vastasi Kmicic iloisesti, — jos minulle ei olisi määrätty katumusharjoitukseksi nöyryyttä eivätkä piiskan iskut joka päivä pehmittäisi selkääni entisten syntieni sovitukseksi, niin nimittäisinpä teitä vielä muuksikin, mutta minä pelkään lankeamista vanhaan syntiini. Mitä siihen tulee, ovatko Babiniczit vaiko Czarnieckit parempia, niin sehän nähdään, kun ruotsalaiset tulevat.
— Minkä viran te silloin aiotte saada?… luuletteko ehkä saavanne päällikön tehtävän?
Kmicic synkistyi.
— Ensin syytitte minua voitonhimosta, nyt puhutte kunniaviroista. Mutta en ole tullut tänne semmoisia tavoittelemaan, sillä paljon korkeammalle olisin voinut päästä muualla. Aion olla tavallinen sotamies, vaikkapa teidänkin johdossanne.
— Mitä tarkoitatte tuolla »vaikkapa»?
— Tarkoitan, että katsotte minuun karsaasti ja varmaankin teette oloni vaikeaksi.
— Hm! Saattaa olla! On kaunista teidän puoleltanne tyytyä olemaan halpa sotamies, sillä näkyy, että teillä on kova luonto eikä juuri taipumusta nöyryyteen. Tappeletteko mielellänne?
— Sen näytän, kun ruotsalaiset tulevat, kuten jo sanoin.
— Entä jos ruotsalaiset eivät tule?
— Silloin… niin, tiedättekö mitä? Menkäämme etsimään heitä! — sanoiKmicic.
— Tuo miellyttää minua! — huudahti Czarniecki.
— Voisi koota verraten suuren joukon… Sleesia ei ole kaukana täältä, ja pian olisi miehiä kertynyt…
— Ja se olisi samalla hyvänä esimerkkinä muille! — sanoi Kmicic innostuen. — Minullakin on muutamia miehiä… Kunpa näkisitte heidät oikein työssä!
— Hm! Niin…, — sanoi Czarniecki. — Jumaliste! Antakaa kätenne!
— Antakaa tekin! — sanoi Kmicic.
Ja enempää arvelematta he syleilivät toisiaan.
Samassa kulki isä Kordecki ohi ja nähtyään, mitä oli tapahtunut, siunasi heitä. He kertoivat hänelle heti, mistä olivat sopineet. Pappi vain hymähti rauhallisesti ja jatkoi matkaansa lausuen aivan kuin itsekseen:
— Sairas alkaa tervehtyä.
Illalla valmistelutyöt päättyivät, ja linnoitus oli puolustuskunnossa. Ei puuttunut mitään: ei elintarpeita, ei ruutia eikä kuulia. Vain muurit olisivat saaneet olla lujemmat ja varusväki lukuisampi.
Częstochowo tahi paremminkin Jasna Góra oli valtakunnan pienimpiä ja heikoimpia linnoituksia, vaikka sen asema oli oivallinen. Puolustusväkeä olisi kyllä saanut miten paljon tahansa, mutta munkit ottivat tahallaan pienimmän mahdollisen määrän säästääkseen ruokavaroja.
Senvuoksi oli niitäkin, varsinkin saksalaisten tykkimiesten joukossa, jotka olivat vakuutettuja siitä, että Częstochowo ei kestä hyökkäystä.
Ah, he luulivat ymmärtämättömyydessään, että muurit olivat ainoa turva, eivätkä tietäneet, mitä ovat uskon innoittamat sydämet! Isä Kordecki peläten heidän levittävän mielen masennusta toisten joukkoon erotti heidät kaikki toimistaan, yhtä lukuunottamatta, jota pidettiin mestarina ammatissaan.
Samana päivänä tuli Kmicicin luo ukko Kiemlicz poikineen pyytämään, että saisivat eron palveluksestaan.
Andrzejn valtasi vihastus.
— Koirat! — sanoi hän. — Vapaaehtoisesti kieltäydytte semmoisesta onnesta ettekä tahdo puolustaa Pyhää Neitsyttä! Hyvä, olkoon niin! Maksun hevosista olette saaneet, ottakaa loput saatavastanne!
Hän otti kukkaron ja paiskasi sen maahan.
— Tässä on palkkanne! Tahdotte vaania saalista muurin tuolla puolen! Olette mieluummin rosvoja kuin Neitsyt Marian puolustajia! Pois silmistäni! Te ette ole ansiolliset täällä olemaan ja kuolemaan semmoisen kuoleman kuin meitä täällä odottaa. Pois, pois!
— Emme ansiolliset, — sanoi ukko levittäen kätensä ja painaen alas päänsä, — silmillämme näkemään Jasna Góran pyhäkköä! Taivaan valtiatar! Syntisten turvapaikka! Kelvottomat, kelvottomat!
Hän kumarsi syvään, niin syvään, että oli kaksinkerroin, ja sieppasi lattialta kukkaron.
— Mutta muurin tuolla puolenkin, — hän sanoi, — jatkamme palvelustamme… Teidän armonne!… Jos jotakin erikoista sattuu, niin heti ilmoitamme kaikesta… Teemme kaiken, mitä pitää… Teidän armollanne on muurien ulkopuolella uskollisia palvelijoita…
— Pois! — toisti Andrzej.
He poistuivat kumarrellen. Pelko painoi heidän mieltään, ja he olivat onnellisia, että asia päättyi sillä tavoin. Illalla heitä ei enää ollut linnoituksessa.
Tuli pimeä ja sateinen yö. Oli marraskuun kahdeksas päivä. Aikainen talvi oli tulossa, ja sadevirtojen mukana tuli ensimmäisen kerran lumiräntää. Hiljaisuuden keskeyttivät vain muurilla olevien vartijain huudot, ja pimeässä vilahteli siellä täällä priori Kordeckin valkoinen puku. Ei Kmicickään nukkunut. Hän oli muureilla Czarnieckin kanssa, ja he keskustelivat sotaseikkailuistaan. Czarniecki ei voinut olla jonkin verran kehuskelematta ja puhui:
— Tehtiin mitä voitiin. Jokaisen surmaamani ruotsalaisen muistoksi laitoin solmun miekankantimeen. Minulla on nyt kuusi solmua, mutta Jumalan avulla niitä tulee lisää. Siksi on sapelini niin korkealla. Pian en voi käyttää koko kanninta, mutta en avaa solmuja, vaan annan panna jokaiseen turkoosin ja sodan loputtua ripustan sapelini jonkin pyhimyskuvan luo — siinä on minullavotum. Entä onko teillä monta ruotsalaista omallatunnolla?
— Ei yhtään! — vastasi Kmicic häpeissään.
— Sen sijaan olette varmaan aika joukon venäläisiä peitonnut?
— Onhan niitä.
— Ruotsalaiset ovat pahempia, sillä useimmat heistä ovat loitsijoita. Suomalaisilta ovat he oppineet käyttämään noitakeinoja, ja jokaisella on kaksi tahi kolme pirua palveluksessaan, onpa sellaisiakin, joilla niitä on seitsemän. Nämä suojelevat heitä kahakoissa… Mutta jos he tulevat tänne, niin pirut eivät voi heitä auttaa, sillä semmoisella alalla, mihin näkyy kirkon torni, ovat pirut voimattomia. Oletteko kuullut siitä?
Kmicic ei vastannut, kallisti päätään ja kuunteli tarkasti.
— Ne tulevat! — sanoi hän äkkiä.
— Kutka? Mitä te puhutte?
— Kuulen kavioitten kapsetta.
— Tuuli vain panee sadepisarat rapisemaan.
— Kristuksen nimessä, se ei ole tuuli, se on hevosten kavioitten kopinaa! Minulla on erikoisen tarkka kuulo… Se on suuri ratsujoukko, ja se on jo lähellä, vaikka tuuli estää kuulemasta. Aseihin! Aseihin!
Kmicicin huuto herätti lähellä torkkuvat vartijat, mutta se ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun alhaalta pimeästä kuului torven törähdyksiä. Kaikki heräsivät ja hyppäsivät pökertyneinä vuoteistaan kysellen toisiltaan:
— Tuomiopasuunatko nyt soivat synkässä yössä? Sitten alkoi munkkeja, sotamiehiä ja aatelisia virrata valleille. Kellonsoittajat kiiruhtivat torneihin, ja pian alkoivat kaikki kellot kaikua, suuret sekä pienet, aivan kuin tulipalossa, ja niiden kumahtelut sekaantuivat torvien ääneen, joka yhä jatkui.
Palavia soihtuja heitettiin tervatynnyreihin, jotka oli varattu sitä varten. Punainen loimu valaisi ympäristön, ja nyt Jasna Góran väki näki joukon hevosen selässä istuvia torvensoittajia aivan lähellä torvet suun edessä ja näiden takana sankat joukot ratsumiehiä liehuvine lippuineen.
Torvensoittajat puhalsivat vielä jonkin aikaa aivan kuin tahtoisivat näillä äänillä osoittaa ruotsalaisjoukon suurta voimaa ja lopullisesti säikähdyttää munkit. Viimein ne vaikenivat. Yksi soittajista erkani joukosta, lähestyi porttia heiluttaen valkoista liinaa ja huusi:
— Hänen majesteettinsa Ruotsin, Götan ja Vendein kuninkaan nimessä,Suomen, Viron, Karjalan, Bremenin, Werdenin, Stettinin, Pommerin jaKasubian suuriruhtinaan, Rügenin ruhtinaan, Inkerin, Wismarkin jaBaijerin herran, Pfalzin, Julichin, Kleven ja Bergin kreivin — avatkaa!
— Päästäkää hänet sisälle! — kuului priori Kordeckin ääni.
Avattiin vain pikkuportti. Tulija epäröi hetken, mutta laskeutui sitten hevosen selästä, astui muurien sisäpuolelle ja nähdessään joukon valkeita viittoja kysyi:
— Kuka teistä on veljeskunnan päämies?
— Minä! — vastasi priori Kordecki.
Mies antoi hänelle sinetöidyn kirjeen ja sanoi:
— Herra kreivi odottaa Pyhän Barbaran luona vastausta.
Priori Kordecki kutsui heti munkit ja aatelin neuvottelukokoukseen.
Mennessään sanoi Czarniecki Kmicicille:
— Tulkaa tekin!
— Tulen vain uteliaisuudesta, — sanoi Andrzej, — sillä tämä ei kuulu minuun. Muulla kuin suullani aion nyt palvella Pyhää Neitsyttä!
Kun kaikki olivat kokoontuneet neuvottelusaliin, avasi priori Kordecki kirjeen ja luki:
»Teille on tunnettua, kunnioitetut isät, millä kunnioituksella ja rakkaudella aina olen kohdellut tätä pyhää paikkaa ja veljeskuntaanne samoinkuin sekin, miten alati olen teitä suojellut ja tehnyt teille hyvää. Olkaa senvuoksi vakuutetut, että ystävyyteni teitä kohtaan on nytkin yhä sama kuin ennenkin. En tule tänään luoksenne vihollisena, vaan ystävänä. Jättäkää pelkäämättä luostarinne minun suojelukseeni, kuten nykyiset olosuhteet vaativat. Tällä tavoin saavutatte rauhan ja turvallisuuden, jota haluatte. Minä lupaan teille juhlallisesti, että pyhäköt jäävät loukkaamattomiksi, varanne koskemattomiksi ja minä itse suoritan kaikki kulut. Harkitkaa siis tarkoin, mitä voitatte luovuttamalla luostarin minulle. Muistakaa myös, että suurempi onnettomuus voi teitä kohdata ankaran kenraali Müllerin puolelta, jonka toimenpiteet tulevat olemaan sitäkin rasittavammat, kun hän on harhaoppinen ja oikean uskon vihollinen. Kun hän tulee, täytyy teidän alistua välttämättömyyteen ja täyttää hänen tahtonsa. Turhaan te silloin, tuntien tuskaa sielussanne ja ruumiissanne, kadutte sitä, että ette ole ottaneet varteen ystävällistä neuvoani.»
Wrzeszczowiczin entiset hyvät työt muistuivat elävästi munkkien mieleen. Heidän joukossaan oli niitä, jotka luottivat hänen vakuutuksiinsa ja pitivät hänen kehoitustaan haluna torjua vaaroja ja onnettomuuksia.
Mutta ei kukaan käyttänyt puheenvuoroa, vaan kaikki odottivat, että isä Kordecki puhuisi. Tämä oli vaiti vähän aikaa, ja vain hänen huulensa liikkuivat hänen hiljaa rukoillessaan. Sitten hän sanoi:
— Tuleeko todellinen ystävä yöllä ja peloittaa tuolla tavoin torventoitotuksin nukkuvat Jumalan, palvelijat? Tulisiko hän noiden tuhansien asestettujen miesten etunenässä, jotka seisovat nyt muuriemme luona? Miksi hän ei tullut viiden tahi kymmenen miehen kanssa, koska hän hyväntekijänä saattoi odottaa iloista vastaanottoa? Mitä merkitsee tuo vahva sotavoima, jollei uhkausta sen varalta, että emme luovuttaisi luostaria?… Rakkaat veljet, muistakaa myöskin, että tämä vihollinen ei ole koskaan pitänyt sanaansa eikä valaansa. Meillä on suojeluskirje kuninkaalta, joka on meille vapaaehtoisesti lähetetty ja jossa nimenomaan luvataan, että luostari on vapaa majoituksesta, — ja nyt on hänen väkensä muuriemme edustalla kuuluttamassa vaskitorvin hänen petollisuuttansa. Rakkaat veljet! Ylentäköön kukin sydämensä Jumalan puoleen, jotta Pyhä Henki häntä valaisisi, ja puhukoon sitten kukin, mitä omatunto ja huolenpito tästä pyhäköstä hänelle neuvoo.
Syntyi hiljaisuus.
Sitten kuului Kmicicin ääni:
— Kuulin Kryszynissa Lisolan kysyvän: »Entä kurkistatteko munkkien aartehistoon?» — ja tähän vastasi Wrzeszczowicz, hän, joka nyt seisoo tuolla muurien ulkopuolella: »Jumalan äiti ei tarvitse taalereita, jotka ovat priorin raha-arkussa.» Nyt sama Wrzeszczowicz kirjoittaa teille, kunnioitetut isät, että hän ei kajoa omaisuuteenne ja itse suorittaa kulut. Huomatkaa hänen rehellisyytensä laatu!
— Ilman provinsiaalia, jolle olemme velvolliset olemaan kuuliaisia, emme voi päättää mitään, — sanoi isä Dobrosz.
Pappi Tomicki lisäsi:
— Sota ei ole meidän toimialaamme. Kuunnelkaamme senvuoksi, mitä sanovat ne ritarit, jotka ovat kokoontuneet tähän luostariin Jumalan Äidin suojaan.
Kaikkien katseet kääntyivät Zamoyskiin, joka oli vanhin ja huomattavin joukossa. Hän nousi ja puhui:
— On kysymyksessä teidän kohtalonne, kunnioitettavat isät. Verratkaa vihollisen voimaa siihen vastarintaan, jota voimienne ja varojenne mukaan voitte tehdä, ja päättäkää itse. Mitäpä neuvoja me, teidän vieraanne, voisimme teille antaa? Mutta koska kysytte meiltä, kunnioitettavat isät, mitä on tehtävä, niin vastaan: olkoon antautumisen ajatus meistä kaukana niin kauan kuin hätä ei siihen pakota. On häpeällistä ja arvotonta pelkurimaisella myöntyväisyydellä ostaa epävarma rauha valapattoiselta viholliselta. Me olemme tulleet vapaaehtoisesti vaimoinemme ja läpsinemme tänne Pyhän Neitsyen turviin ja järkähtämättömästi olemme päättäneet elää kanssanne ja, jos se on Jumalan tahto, kuolla yhdessä. Jumalan Äiti, joka on vuodattanut sydämiimme halun puolustaa häntä jumalattomia vääräuskoisia vastaan, varmasti tulee palvelijainsa avuksi ja tukee meitä oikeassa asiassamme.
Zamoyski vaikeni. Kaikki tunsivat saavansa hänen sanoistaan voimaa ja miehuutta. Kmicic, joka aina toimi hetken tunteitten mukaan, juoksi hänen luokseen ja vei hänen kätensä huulilleen.
Toisia tämä innosti, ja jokaisesta oli tuon nuoren innostuksen puuska hyvä merkki. Halu puolustaa luostaria kasvoi.
Samassa kuului ikkunan alta vanhan kerjäläisen väräjävä ääni, joka lauloi:
— Turhaan sä, uskoton, voimaasi luotat,helvetin joukotkin avukses tuotat,turhaan sä myös punot juonias noita:Et mua voita!
Vaikka mun tuhannet pakanat saartais,lentävät liskot mun päätäni kaartais,turhat ois sittenkin keinosi sinun:voitto on minun!
— Siinä on meille viittaus, — sanoi priori Kordecki, — jonka Jumala antaa vanhan kerjäläisen suun kautta. Pitäkäämme puoliamme, veljet, sillä ei koskaan kenelläkään piiritetyllä ole ollut sellaista turvapaikkaa kuin meillä!
— Uhraamme mielellämme henkemme! — huudahti Piotr Czarniecki.
— Emme luota valapattoihin! Emme luota vääräuskoisiin emmekä niihin katolilaisiin, jotka ovat antautuneet pahan hengen palvelukseen! — huusivat toiset äänet tukahduttaen kuulumattomiin niiden sanat, jotka olivat toista mieltä.
Päätettiin lähettää kaksi munkkia Wrzeszczowiczin luo ilmoittamaan, että portit pysyvät suljettuina ja että piiritetyt aikovat puolustautua, mihin heidät oikeuttaa kuninkaan suojeluskirje.
Samalla tuli lähettiläiden nöyrästi pyytää Wrzeszczowiczia luopumaan aikeestaan tahi ainakin lykkäämään sen, kunnes munkit olisivat ennättäneet neuvotella veljeskunnan provinsiaalin Teofil Broniewskin kanssa, joka nyt oli Sleesiassa.
Lähettiläät lähtivät, ja toiset jäivät odottamaan pamppailevin sydämin neuvottelusaliin. Nämä rauhalliset, sotaan tottumattomat munkit eivät voineet olla tuntematta pelkoa ajatellessaan, että hetki oli nyt lyönyt ja heidän oli valittava velvollisuuden täyttämättä jättäminen tahi vihollisen viha ja kosto.
Tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun molemmat lähettiläät palasivat. Heidän päänsä olivat alaspainetut, heidän kasvonsa surulliset ja kalpeat. Ääneti he ojensivat priori Kordeckille uuden kirjeen Wrzeszczowiczilta, ja tämä luki sen ääneen. Siinä oli kahdeksan antautumisehtoa, joihin viitaten Wrzeszczowicz kehoitti munkkeja luovuttamaan luostarin.
Lopetettuaan lukemisen priori katsoi kauan läsnäolijoita ja sanoi viimein juhlallisella äänellä:
— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Pyhän Jumalanäidin nimeen!Muureille, rakkaat veljet!
— Muureille! Muureille! — kaikuivat huudot salissa.
Hetkeä myöhemmin valaisi luostarin rakennusta kirkas liekki. Wrzeszczowicz oli antanut sytyttää tuleen Pyhää Barbaran kirkkoa ympäröivät rakennukset. Tulipalo sai pian vallan vanhoissa taloissa ja voimistui joka hetki. Punertavia savupatsaita kohosi taivasta kohti ja kirkkaat tulikielet valaisivat niiden kasvua. Viimein oli koko taivas tulimerenä.
Tulen valossa nähtiin ratsastavia sotamiesosasto ja, jotka nopeasti siirtyivät paikasta toiseen. Alkoi sotamiesten tavallinen mielivalta. Ratsumiehet ajoivat karjan ulos navetoista, se juoksenteli pelästyneenä edestakaisin ja mölisi surkeasti. Joukko yhteen painautuneita lampaita syöksyi päättömästi tuleen. Palon haju levisi kaikille suunnille ja kohosi luostarin muureille asti. Monet puolustusmiehistöstä näkivät ensikerran sodan kauhuja, ja heidän sydämensä jähmettyi, kun he näkivät sotilaitten ajavan takaa miehiä ja lyövän heitä miekalla sekä laahaavan naisia maata pitkin hiuksista. Tulen veripunaisessa valossa näkyi kaikki niin selvästi kuin kämmenellä. Huudot ja lausutut sanatkin tunkeutuivat piiritettyjen korviin asti.
Koska luostarin tykit eivät vielä toimineet, hyppäsivät ratsumiehet hevosten selästä ja lähestyivät aivan muurien luo heristellen miekoillaan ja musketeillaan.
Tavan takaa saapui lähelle joku keltaiseen ratsumiehen takkiin puettu miehen rumilas, pani kätensä torveksi suun eteen ja syyti piiritetyille herjauksia ja uhkauksia, joita nämä kuuntelivat kärsivällisesti.
Kmicic seisoi Czarnieckin vieressä aivan lähellä Pyhän Barbaran kirkkoa ja näki kaiken selvästi. Hänen poskilleen nousi puna, silmät kiiluivat kuin tähdet, ja kädessä hänellä oli oivallinen jousi, jonka hän oli perinyt isältään. Hän kuuli uhkaukset ja pilkkapuheet, ja viimein, kun jättiläiskokoinen ratsumies saapui kallion juurelle ja alkoi sadatella, Andrzej kääntyi Czamieckiin päin:
— Jumalan tähden! Hän häpäisee Pyhää Neitsyttä! Minä ymmärrän saksaa… hän herjaa kamalasti!… En voi sitä sietää!
Hän kohotti jousen, mutta Czarniecki tarttui hänen käteensä.
— Jumala rankaisee häntä herjauksistaan! — sanoi hän. — Isä Kordecki on kieltänyt meitä ensin ampumasta. Alkakoot he!
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun ratsumies kohotti musketin perän lähelle kasvojaan ja laukaus pamahti. Luoti ei lentänyt muurille asti, vaan putosi jonnekin kallion koloon.
— Nyt on lupa? — huudahti Kmicic.
— On! — vastasi Czarniecki
Kmicic sotaan tottuneena miehenä tuli heti aivan levolliseksi. Ratsumies varjosti kädellään silmiään ja katseli, mihin hänen luotinsa oli mennyt. Sillä välin Kmicic jännitti jousen ja laukaisi. Jousi visersi kuin leivonen, mutta Kmicic nojautui eteenpäin ja huusi:
— Sattui! Sattui! Samassa kuului nuolen vingahdus. Ratsumies pudotti musketin, nosti molemmat kätensä ylös, pää retkahti, ja mies putosi selälleen maahan. Hetkisen hän sätkytteli kuin vedestä nostettu kala ja penkoi maata jaloillaan, mutta ojentautui äkkiä ja jäi makaamaan liikkumattomana.
— Se oli yksi! — sanoi Kmicic.
— Pankaa solmu miekankantimeen! — sanoi Czarniecki.
— Ei niihin solmuihin riitä kirkonkellon nuorakaan, jos Jumala suo! — huudahti Andrzej.
Samassa kiiruhti kaatuneen luo toinen ratsumies katsomaan, mitä oli tapahtunut, tahi ehkä ottamaan kaatuneen kukkaron. Mutta taas vingahti nuoli, ja mies kaatui edellisen päälle.
Nyt alkoivat paukkua kenttätykit, joita Wrzeszczowicz oli tuonut mukanaan. Hän ei voinut niillä ampua rikki linnoitusta niinkuin hän myöskään ei voinut sitä vallata pelkällä ratsuväellä, mutta hän tahtoi peloittaa munkkeja. Alku oli nyt ainakin tehty.
Priori Kordecki ilmestyi Czarnieckin viereen ja hänen mukanaan oli isä Dobrosz, joka rauhan aikana oli luostarin tykistön päällikkönä ja pyhinä ampui juhlalaukaukset, minkä vuoksi häntä veljeskunnan keskuudessa pidettiin aimo tykkimiehenä.
Priori siunasi tykin ja osoitti sitä isä Dobroszille. Tämä kääri hihat ylös ja suuntasi tykin kahden rakennuksen välillä olevaan aukkoon, jossa liikehti muutamia ratsumiehiä ja näiden joukossa upseeri miekka kädessä. Pappi Dobrosz tähtäsi kauaa, sillä kysymyksessä oli hänen maineensa. Viimein hän otti sytyttimen ja laukaisi tykin.
Pamahdus kajahti ja savu esti mitään näkemästä. Pian kuitenkin tuuli haihdutti savun. Rakennusten välissä ei nyt enää näkynyt ainoatakaan ratsumiestä liikkeessä. Muutamia makasi hevosineen maassa, toiset olivat kadonneet.
Munkit alkoivat laulaa muureilla. Laulua säesti Pyhän Barbaran kirkon luona olevain sortuvain rakennusten ryske. Tuli pimeämpää. Vain kipunapatsas kohosi rakennusten sortuessa ilmaan.
Wrzeszczowiczin joukoissa alkoivat taas torvet soida, mutta niiden ääni tuntui etenevän. Tulipalo oli sammumassa. Pimeys vallitsi vuoren juurella. Sieltä täältä kuului hevosen hirnuntaa, mutta se loittoni ja heikkeni yhä. Wrzeszczowicz vetäytyi poispäin.
Isä Kordecki polvistui muurilla.
— Maria, Jumalan äiti! — lausui hän voimakkaalla äänellä. — Anna senkin, joka saapuu hänen jälkeensä, samoin poistua häveten ja voimaton viha sydämessään!
Hänen näin rukoillessaan hajaantuivat pilvet hänen päänsä yllä, ja kirkas kuun hohde valaisi tornit, muurin, polvistuneen priorin ja palaneitten rakennusten rauniot.
Seuraavana päivänä oli Jasna Góran edustalla rauhallista, ja munkit käyttivät tilaisuutta valmistautumalla entistä innokkaammin puolustukseen.
Priori Kordecki ennätti kaikkialle. Hän toimitti jumalanpalvelukset, oli läsnä neuvotteluissa, ei ollut poissa päivä- eikä yömessuista, kulki muureilla, puheli aatelisten ja talonpoikien kanssa, ja hänen kasvonsa ja olemuksensa olivat koko ajan niin rauhalliset kuin kivipatsaan. Hänen sielunsa oli kuin kirkas lähde, josta virtasi uskoa. Kaikki joivat siitä täysin siemauksin, ja se, kenellä oli sairas sielu, tuli terveeksi. Missä hänen valkoinen pukunsa vilahti, siellä kasvot kirkastuivat, silmät ilostuivat ja suut lausuivat: »Hyvä isämme, lohduttajamme, turvamme, toivomme!» Suudeltiin hänen käsiään ja hänen viittaansa, mutta hän hymyili lempeästi ja kulki eteenpäin, ja hänen ympärillään, hänen edessään ja takanaan kulki luottamus ja ilo.
Kuitenkaan hän ei jättänyt käyttämättä maallisiakaan pelastuskeinoja. Isät, jotka tulivat hänen koppiinsa, tapasivat hänet joko polvillaan rukoilemassa tahi kirjoittamassa kirjeitä, joita hän lähetti eri tahoille. Hän kirjoitti Krakovan ylikomendantille Wittenbergille pyytäen häntä säästämään pyhää paikkaa, hän kirjoitti Jan Kasimirille, joka Opalessa teki viimeisiä yrityksiä pelastaakseen kiittämättömän kansansa. Hän kirjoitti Wrzeszczowiczille ja eversti Sadowskille, joka oli tshekkiläinen ja luterilainen ja Müllerin käskettävänä, mutta oli ritarillinen mieleltään ja koetti kaikin tavoin saada ankaran kenraalinsa luopumaan hyökkäyksestä luostaria vastaan.
Kaksi eri mielipidettä taisteli keskenään Müllerin leirissä Wielunissa. Wrzeszczowicz närkästyneenä marraskuun 8 päivänä kohtaamastaan vastarinnasta koetti kaikin tavoin saada kenraalin ryhtymään hyökkäykseen. Hän puhui luostarin määrättömistä aarteista ja vakuutti, että tuskin koko maailmassa oli kirkkoa, joka oli Częstochowon kirkon veroinen rikkaudessa. Sadowski taasen moniin syihin vedoten neuvoi ehdottomasti luopumaan hyökkaystuumista ja jättämään luostarin rauhaan.
Wrzeszczowiczin mielipide pääsi voitolle. Retkeen Częstochowoa vastaan päätettiin ryhtyä.
Päätöstä ei edes pidetty salassa, minkä vuoksi Wielunista hyvissä ajoin voitiin toimittaa tieto Częstochowoon. Sanaa tuova munkki ei hetkeäkään ollut otaksunut, että luostari aikoisi tehdä vastarintaa. Hän tahtoi vain antaa Jasna Góran veljille ennakolta tiedon asiasta, että he voisivat pitää varansa ja siten saada paremmat ehdot antautuessaan. Ilmoitus oli omiaan lamauttamaan munkkeja. Muutamat jo heti menettivät rohkeutensa. Mutta priori Kordecki vahvisti heitä oman sydämensä hehkulla ja sai siinä määrin omalla innostuksellaan heidät muuttumaan, että he valmistautuivat taisteluun samalla tavalla kuin suuriin kirkkojuhliin, nimittäin iloisin ja hartain mielin.
Zamoyski ja Czarniecki puolestaan suorittivat myös lopulliset valmistelut hyökkäyksen varalta. Linnoituksen muurien kupeessa olevat kojut poltettiin, niin että koko päivän luostaria ympäröi palava rengas. Mutta sen jälkeen luostarin tykeillä saattoikin esteettömästi ampua mihin suuntaan tahansa, ja niiden mustat kidat katselivat kauas eteensä aivan kuin odottaen kärsimättömästi vihollista tervehtiäkseen tätä peloittavalla jylinällään.
Talvi lähestyi nopein askelin. Kylmä pohjatuuli puhalsi ja lätäköt jäätyivät. Priori Kordecki käveli muureilla, hieroi sinisiksi paleltuneita sormiaan ja sanoi:
— Jumala lähettää pakkasen avuksemme! Vaikeata on nyt laittaa pattereita ja kaivaa maata, ja sillä aikaa kuin te asutte lämpimissä huoneissa, saavat viholliset tehdä tuttavuutta pohjatuulten kanssa.
Mutta siksipä juuri Burchard Müller päätti suorittaa asian nopeasti. Hän otti retkelle mukaansa yhdeksäntuhatta miestä, pääasiallisesti jalkaväkeä, ja yhdeksäntoista tykkiä. Sen lisäksi hänellä oli mukanaan kaksi osastoa puolalaista ratsuväkeä, mutta niitä hän ei voinut ottaa lukuun ensiksikin sen tähden, että ratsuväkeä ei voi käyttää kalliolle rakennettua linnoitusta vallatessa, ja toiseksi sen takia, että puolalaiset lähtivät mukaan haluttomasti ja ilmoittivat etukäteen, että he eivät ota osaa taisteluihin. Pikemminkin he olivat tulleet suojellakseen luostaria, jos se valloitettaisiin, voittajien ryöstöltä. Muuten heidän oli ollut pakko seurata mukana jo senkin vuoksi, että niin oli käsketty.
Matka Wielunista Częstochowoon on lyhyt. Marraskuun 28 päivänä oli hyökkäyksen määrä alkaa. Ruotsalainen kenraali laski sen kestävän enintään kaksi päivää ja saavuttavansa päämääränsä neuvottelujen tietä.
Sillä välin priori Kordecki edelleen valmisteli mielialaa sopivaksi. Jumalanpalveluksia pantiin toimeen samaan tapaan kuin suurina juhlina, ja jos eräitten kasvot eivät olisi olleet kalpeat ja levottomat, niin olisi voinut luulla iloisen ja juhlallisen »hallelujan» juuri kajahtavan. Priori itse toimitti messun, ja kaikki kellot soivat. Messun jälkeen toimeenpantiin kirkollinen juhlakulkue.
Etunenässä kulki isä Kordecki kantaen pyhää sakramenttia Zamoyskin ja Czarnieckin seuraamana. Sitten seurasi kuoripoikia kantaen palavia soihtuja ja tämän jälkeen valkopukuisten munkkien rivi. He kulkivat katse taivaaseen luotuna ja laulaen, kokonaan vaipuneina Jumalaa ajattelemaan ja unhottaen maailman. Kulkueessa oli myös talonpoikia, jotka viitoissaan ja pitkine hiuksineen muistuttivat ensimmäisiä kristittyjä. Pikku lapset, pojat ja tytöt, joita oli joukossa, yhtyivät vienoilla äänillään yhteiseen lauluun. Ja Jumala kuuli nämä laulut, nämä sydänten vuodatukset, tämän hurskauden, joka maallista painoa paeten etsi turvaa Jumalan siipien suojasta. Tuuli lakkasi puhaltamasta, ilma tyyntyi, taivas oli taas sininen, ja syksyn aurinko valoi lempeätä, vaaleata, mutta vielä lämmintä valoansa maan päälle.
Kulkue kulki kerran yli muurien, mutta se ei kääntynyt takaisin eikä hajaantunut, vaan jatkoi kulkuaan. Monstranssista lankesi välke priorin kasvoille, ja niistäkin näytti jokin valo säteilevän. Isä Kordeckin silmät olivat suljettuina, ja autuas hymy väikkyi hänen huulillaan. Hänen sielunsa oli taivaassa, ikuisessa kirkkaudessa, riemussa ja rauhassa. Mutta aivan kuin hän sieltä olisi saanut käskyn muistaa tätä maallistakin temppeliä ja sen ihmisiä sekä hetkeä, joka oli tulossa, hän silloin tällöin pysähtyi, avasi silmänsä, kohotti monstranssin ja siunasi.
Hän siunasi kansaa, sotajoukkoa ja liehuvia lippuja; hän siunasi muurit ja vuoren, tykit, kuulat ja aseet; hän siunasi kaukaa näkyvät kylät, pohjoisen, etelän, idän ja lännen aivan kuin hän olisi tahtonut yli koko ympäristön ja koko maan levittää Jumalan voiman.
Kello oli jo kaksi ja kulkue oli yhä muureilla. Silloin alkoi kaukana, missä maa ja taivaan ranta yhtyivät siniseen utupilveen, häämöttää jotakin, joka liikkui ja lähestyi. Äkkiä kuului kulkueen loppupäästä huuto:
— Ruotsalaiset! Ruotsalaiset tulevat! Sitten syntyi hiljaisuus, aivan kuin sydämet ja kielet olisivat jähmettyneet. Vain kellot kumahtelivat edelleen. Mutta läpi hiljaisuuden kuului isä Kordeckin kaikuva ja rauhallinen ääni:
— Veljet, riemuitkaamme! Voiton ja ihmeen hetki lähestyy!
Ja kohta sen jälkeen:
— Sinun suojaasi antaudumme, Äiti, Valtiatar, Kuningattaremme!
Ruotsalaisten joukko, joka oli ollut kuin pilvi, oli muuttunut pitkän käärmeen kaltaiseksi, joka kiemurteli lähemmäksi. Muureilta katselevat munkit saattoivat pian selvästi nähdä kaikki yksityiskohdat. Edessä kulki ratsuväki, sen jälkeen jalkaväki nelikulmion muotoisena joukkona. Jokainen rykmentti muodosti pitkän suorakaiteen, ja jokaisen yläpuolelle muodostui toinen, pienempi rivi keihäistä. Sitten seurasivat tykit kita käännettynä taaksepäin ja maata kohti.
Niitten mustat tahi keltaiset piiput kiilsivät pahaa ennustavasti auringossa. Niitten jäljessä heilahteli kuoppaisella tiellä ruutilaatikoita, ja sitten seurasi loppumattomasti kuormia, joissa oli telttoja ja kaikenlaisia sotatarpeita.
Uhkaava ja samalla kaunis näky oli tuo järjestyksessä etenevä sotajoukko, joka aivan kuin pelkoa synnyttääkseen marssi luostarin asujain silmien edessä. Ratsuväki erosi muusta joukosta ja nelisti edellä huojuen kuin vilja tuulessa. Se hajaantui useampiin suurempiin tahi pienempiin osastoihin. Eräät osastot saapuivat linnoituksen luo, toiset kiitivät ympärillä oleviin kyliin ryöstämään, toiset taas alkoivat kulkea linnoituksen ympäri, tarkastaa muureja ja miehittää lähimpiä rakennuksia. Yksityiset sanansaattajat ratsastivat täyttä laukkaa suurempien ryhmien luota kauemmas jalkaväen luokse ilmoittamaan upseereille, mihin oli sopivaa asettua. Kavioitten kapse ja hevosten hirnunta, kutsumiset, huudot, tuhansien äänien sorina ja pyöräin ratina kuuluivat selvästi piiritettyjen korviin heidän seisoessaan edelleen rauhallisina muureilla ja katsoessaan ihmettelevin silmin tuota suurta vilinää ja vihollisen liikehtimistä.
Viimein saapuivat jalkaväkirykmentit ja alkoivat etsiä linnoituksen läheisyydestä sopivia paikkoja asemikseen. Samalla anastettiin luostariin kuuluva Częstochowon kylä, jossa ei ollut sotaväkeä ja jonka talonpojat olivat piiloutuneet ulkorakennuksiinsa.
Suomalaisten rykmentti, joka sinne saapui ensimmäisenä, hyökkäsi rajusti aseettomien talonpoikien kimppuun. Heidät vedettiin tukasta ulos piilopaikoistaan ja vastaanhangoittelevat surmattiin. Muut ajettiin ulos kylästä, ja ratsumiesten hätyyttäminä he hajaantuivat kaikkiin ilmansuuntiin.
Jo sitä ennen oli sanantuoja saapunut luostarin portille ja kehoittanut Müllerin nimessä munkkeja antautumaan. Luostarin puolustajat, jotka olivat nähneet Częstochowossa harjoitetun julmuuden, vastasivat tykkitulella.
Nyt, kun asukkaat oli ajettu pois kaikista lähellä olevista rakennuksista ja ruotsalaiset asettuneet niihin, oli ensityöksi tuhottava nuo rakennukset, että vihollinen ei voisi niiden turvin vahingoittaa luostaria. Muurit alkoivat täristä tykkien paukkeesta ja kirkon ikkunain ruudut helisivät. Valkoisten hattarain kaltaisina lentelivät tulikuulat ruotsalaisten keskuuteen, ja siitä, mihin ne putosivat, kohosi kohta savupatsaita.
Rakennukset syttyivät palamaan.
Ruotsalaiset syöksyivät suin päin ulos rakennuksista ja hajaantuivat eri suuntiin. Epäjärjestystä alkoi syntyä heidän keskuudessaan. He siirsivät etemmäksi tykkinsä, joita ei vielä oltu saatu asetetuiksi paikoilleen. Müller hämmästyi. Hän ei ollut odottanut tämmöistä vastaanottoa eikä aavistanut luostarissa olevan semmoisia tykkimiehiä.
Yö oli tulossa, ja hän tarvitsi aikaa saattaakseen järjestykseen joukkonsa. Senvuoksi hän pyysi aselepoa.
Munkit suostuivat siihen mielellään.
Yöllä poltettiin kuitenkin vielä iso varastohuone runsaine ruokavaroineen. Sinne oli Länsi-Göötanmaan rykmentti majoittunut.
Tuli levisi rakennuksessa niin nopeasti ja kuulat putoilivat niin tiheään, että ruotsalaiset eivät ennättäneet ottaa mukaansa muskettejaan eikä ruutivarastoaan, joka räjähti tulessa.
Ruotsalaiset valvoivat koko yön. He tekivät valmistuksia, laittoivat pattereita, asettivat telttoja paikoilleen. Vaikka sotamiehet olivat useissa taisteluissa monen vuoden aikana karaistuja ja luonnostaan urheita ja toimeliaita, eivät he kuitenkaan ilomielin odottaneet alkavaa päivää. Ensimmäinen päivä oli heille tuottanut tappion.
Luostarin tykit olivat tuottaneet niin suuren mieshukan, että kokeneimmat upseerit katsoivat sen aiheutuneen varomattomuudesta piirityksessä. Jos seuraava aamu toisikin voiton, niin ei se sanottavasti toisi kunniaa, sillä mitä merkitsisi vähäpätöisen linnoituksen ja luostarin valtaaminen niin monen suuren ja sata kertaa paremmin varustetun kaupungin valloittajille? Vain runsaan saaliin toivo kiihoitti taisteluhalua, mutta toiselta puolen taas se mielenahdistus, joka oli vallannut puolalaiset heidän lähestyessään kuuluisaa Jasna Góraa, vaikutti ruotsalaisiinkin lamauttavasti. Edellisiä kauhistutti ajatus, että pyhäkkö häväistäisiin, jälkimmäiset pelkäsivät jotakin epämääräistä, jota he eivät oikein osanneet itselleen selvittää ja jota he ylimalkaisesti nimittivät taikavoimaksi. Uskoihan itse Burhard Müller semmoiseen, kuinka siis sotamiehet eivät olisi uskoneet!