Tämä leikki julmasti kuin kissa hiiren kanssa käsitellen miekkaansa yhä huolettomammin. Hän pisti vasemman kätensä housuntaskuun. Kmicic raivosi, sähisi ja sai vihdoin yhteenpurtujen hampaittensa välistä puserretuksi pari käheätä sanaa:
— Tehkää loppu… hävettää…
— Olkoon menneeksi! — sanoi Wolodyjowski. Kuului kiljahdus, lyhyt, mutta kauhea, sitten tukahtunut huudahdus. Kmicic huitoi käsillään, miekka putosi maahan, ja hän kaatui kasvoilleen everstin jalkain juureen…
— Elää, — sanoi Wolodyjowski, — kosk'ei kaatunut selälleen.
Ja hän käänsi Kmicicin nutun lievettä ja pyyhki siihen miekkansa.
Laudalaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen:
— Tappakaa se petturi!… Tappakaa! Lyökää palasiksi!
Muutamat Butrymeista hyökkäsivät jo luo paljastetut miekat käsissä. Samassa tapahtui jotakin tavatonta: pienikasvuinen eversti kasvoi näkijäin silmissä jättiläiseksi, miekka lensi lähimmän Butrymin kädestä aivan kuin äsken Kmiciciltä, ja herra Wolodyjowski huusi säihkyvin silmin:
— Takaisin!… Nyt hän on minun eikä teidän!… Pois!
Kaikki vaikenivat peläten ritarin vihaa, ja hän jatkoi:
— Minä en anna teurastaa!… Koska me olemme aatelista syntyperää, niin meidän pitää muistaa ritarillisia tapoja eikä surmata haavoittuneita. Sitä ei saa tehdä edes viholliselle, vielä vähemmän vastustajalle, joka on voitettu kaksintaistelussa.
— Hän on petturi! — ärähti joku Butrymeista. — Sellainen on tapettava,
— Jos hän on petturi, on hänet jätettävä hetmanille ja rangaistava varoitukseksi muille. Muuten, kuten jo sanoin teille: hän on nyt minun eikä teidän. Jos hän jää eloon, voitte haastaa hänet oikeuteen, ja elävältä saatte paremmin korvausta kuin kuolleelta. Kuka osaa sitoa haavoja?
— Krzych Domaszewiez. Hän on laudalaisten vanha haavuri.
— Toimittakaa hänet sidotuksi ja kantakaa sitten sisälle sänkyyn. Minä menen lohduttamaan onnetonta neitiä.
Sen sanottuaan herra Wolodyjowski työnsi miekkansa huotraan ja meni sisälle taloon. Laudalaiset alkoivat nyt pyydystää Kmicicin kasakoita, jotka tästä lähtien joutuivat kyntämään Laudan peltoja. He antautuivat suurimmaksi osaksi heti ilman vastarintaa. Sitten laudalaiset kävivät kuormien kimppuun saaden niistä oivallisen saaliin. Muutamat yllyttivät ryöstämään taloakin, mutta eversti Wolodyjowskin nimi ja ehkä myöskin neiti Billewiczin läsnäolo estivät heitä siitä. Kaatuneensa, joitten joukossa oli kolme Butrymia ja kaksi Domaszewiczia, he nostivat rattaille haudatakseen heidät kristillisesti. Kaatuneille kasakoille kaivoivat talonpojat kuopan puutarhan taakse.
Etsiessään neiti Billewicziä täytyi herra Wolodyjowskin penkoa koko talo, ennenkuin hän löysi neidin rahakammiosta, jonka pieni, raskas ovi erotti makuukamarista. Huone oli pienen pieni, kapeine ristikkoikkunoineen, ja se oli rakennettu kivestä niin lujaksi, että herra Wolodyjowski heti huomasi, että se olisi säilynyt eheänä, jos Kmicic olisikin räjähdyttänyt talon ilmaan. Tämä paransi hänen käsitystään Kmicicistä.
Aleksandra-neiti istui kirstulla lähellä ovea pää painuksissa ja kasvot hajalla olevan tukan peitossa. Hän ei nostanut päätään, vaikka kuuli lähestyviä askeleita. Varmaankin hän ajatteli, että tulija oli Kmicic tai joku hänen miehistään. Herra Wolodyjowski pysähtyi ovelle, otti lakin päästään, yskähti pari kolme kertaa, mutta huomattuaan, ettei sekään auttanut, sanoi:
— Armollinen neiti… te olette vapaa!…
Tuuhean tukan lomitse katsoi ritariin kaksi sinistä silmää, ja sitten näyttäytyivät niitten takaa kauniit, kalpeat, ikäänkuin elottomat kasvot. Herra Wolodyjowski oli odottanut kiitoksia, ilonhuudahduksia, mutta neiti istui liikkumatta tuijottaen tulijaan.
Ritari toisti:
— Malttakaa mielenne, armollinen neiti. Jumala on nähnyt viattomuutenne. Te olette vapaa ja voitte palata Wodoktyyn.
Tällä kertaa nousi neiti Billewiczin kasvoille ymmärtäväisempi ilme.Hän nousi, viskasi hiuksensa taakse ja kysyi.
— Kuka te olette?
— Michal Wolodyjowski, eversti Vilnon vojevodan rakuunarykmentissä..
- Olen kuullut taistelua… laukauksia… Kertokaa…
Neiti Billewicz havahtui nyt kokonaan.
— Kiitän teitä! — sanoi hän hiljaisella äänellä, jossa väreili kalmankammo. — Entä hän?… Miten on hänen käynyt?…
— Kmicicinkö? Älkää pelätkö, neiti, hän makaa tiedotonna pihalla… ja kehumatta itseäni tunnustan tehneeni sen.
Wolodyjowski sanoi sen jonkinlaisella itsetyydytyksellä, mutta jos hän odotti ihmettelyä, niin hän pettyi suuresti. Neiti Billewicz ei virkkanut sanaakaan, vaan alkoi horjua ja käsillään haparoida tukea ja vaipui vihdoin samalle kirstulle, jolta hän vast'ikään oli noussut.
Ritari syöksyi hänen luokseen.
— Mikä teitä vaivaa, armollinen neiti?
— Ei mikään… ei mikään… Odottakaahan! Onko herra Kmicic kaatunut?…
— Mitäpä nyt Kmicicistä, — keskeytti Wolodyjowski. — Nyt on kysymys teistä.
Samassa neidin voimat palautuivat. Hän nousi jälleen ja katsoen ritaria suoraan silmiin huusi vihaisesti, kärsimättömästi, epätoivoisesti:
— Jumalan nimessä, sanokaa, onko hän kaatunut?…
— Herra Kmicic on haavoittunut, — vastasi hämmästynyt Wolodyjowski.
— Elääkö hän?
— Elää.
— Hyvä on. Kiitän teitä…
Ja yhä horjuvin askelin neiti läksi ovea kohti. Wolodyjowski seisoi hetkisen paikallaan nyhtäen kiivaasti viiksiään ja ravistaen päätään. Vihdoin hän virkkoi itsekseen:
— Kiittikö hän minua siitä, että Kmicic on haavoittunut, vai siitäkö, että hän elää?
Ja hän meni neidin jälkeen ja näki hänen seisovan keskellä viereistä makuuhuonetta kuin kivettyneenä. Neljä laudalaista aatelismiestä kantoi juuri Kmiciciä sisään. Kaksi etumaista seisoi kyljittäin ovessa, ja heidän käsivarsiensa yli riippui herra Andrzejn kalpea pää silmät ummessa ja mustia veripisaroita tukassa.
— Varovasti! — sanoi kantajain jäljessä kulkeva Krzych Domaszewicz, — varovasti ovessa. Nostakaa hänen päätään vähäisen.
— Millä minä sitä nostan, kun molemmat kädet ovat kiinni? — vastasi toinen etumaisista.
Aleksandra-neiti lähestyi kalpeana kuin haavoittunut itse ja kohotti veristä päätä kaksin käsin.
— Sehän on meidän neiti! — huudahti Krzych Domaszewicz.
— Niin on… Varovasti! — sanoi neiti hiljaa. Herra Wolodyjowski katseli vain ja nyhti viiksiään yhä kiivaammin.
Kmicic laskettiin vuoteelle. Krzych Domaszewicz alkoi pestä hänen päätään ja kiinnitti sitten jo edeltäpäin valmistetun siteen laastareineen paikoilleen.
— Maatkoon nyt vain rauhassa! — sanoi hän. — Kyllä sillä miehellä on ihan rautainen pää, kosk'ei moisesta iskusta haljennut. Ehkä hän siitä kohta paraneekin, sillä onhan hän vielä nuori. Mutta aimo iskun hän sai…
Samassa hän kääntyi Oleńkan puoleen sanoen:
— Neiti pesköön nyt kätensä… Tässä on vettä. Hyvä on sydämenne, koska moisen miehen tähden ette pelännyt tahria käsiänne.
Hän kuivatti neidin kädet hurstilla. Neiti kalpeni kalpenemistaan ihan näkyvästi.
Herra Wolodyjowski riensi taas hänen luokseen.
— Teidän ei pidä viipyä täällä, armollinen neiti! Koska olette osoittanut kristillistä laupeutta viholliselle, niin voitte nyt palata kotiinne.
Ja Wolodyjowski tarjosi käsivartensa. Mutta Oleńka ei edes katsonut häneen, vaan kääntyi Krzych Domaszewiczin puoleen sanoen.
— Herra Domaszewicz, olkaa hyvä ja saattakaa minua.
He menivät ulos. Herra Wolodyjowski seurasi heitä. Pihalla laudalaiset alkoivat neidin nähtyään huutaa ja tervehtiä, mutta hän astui eteenpäin kalpeana, horjuvin askelin, huulet puristettuina yhteen ja silmissä kuumeinen kiilto.
— Eläköön neiti! Eläköön eversti! — huudettiin lujasti.
Tuntia myöhemmin palasi herra Wolodyjowski laudalaistensa kanssa kotiin. Aurinko oli jo noussut; oli säteilevä kevätaamu. Laudalaiset kulkivat epäjärjestyksessä maantietä pitkin jutellen kuluneen yön tapahtumista ja ylistäen herra Wolodyjowskia taivaaseen saakka. Mutta tämä ratsasti ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei saanut mielestään noita sinisiä silmiä, jotka olivat katsoneet häneen tuuhean tukan alta, eikä tuota sorjaa, hienoa, surun taivuttamaa vartaloa.
— Ihmeen ihana! - jupisi hän itsekseen. — Todellinen ruhtinatar… Hm! Olen pelastanut hänen maineensa ja varmaan myöskin henkensä, sillä vaikka räjähdys ei olisikaan hävittänyt rahakammiota, niin olisi hän kuitenkin kuollut pelkästä säikähdyksestä… Hänen tulisi olla minulle kiitollinen… Mutta kuka niitä naisia ymmärtää?!…
Nämä ajatukset veivät herra Wolodyjowskilta unen seuraavana yönä. Useita päiviä hän ajatteli vain Aleksandra-neitiä tuntien, että neiti oli syvästi vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta olisivathan Laudan aateliset tahtoneet naittaa tytön hänelle! Aleksandra-neiti oli tosin ilman muuta antanut kieltävän vastauksen, mutta silloin hän ei ollut Wolodyjowskia nähnyt eikä tuntenut. Nyt oli asian laita aivan toinen. Hän oli oikean ritarin tavoin oman henkensä uhalla pelastanut tytön ryöstäjän käsistä; hän oli yksinkertaisesti valloittanut hänet kuin linnoituksen… Kenen hän siis olisi jollei valloittajan? Voisiko hän siis kieltää valloittajalta jotakin, vaikkapa kättään? Koettaako onneaan? Entä jos hänen kiitollisuutensa on muuttunut rakkaudeksi? Useinhan maailmassa tapahtuu, että pelastettu neito lahjoittaa sekä kätensä että sydämensä pelastajalleen! Jollei tytössä muuten olisikaan heti rakkaus herännyt, niin voisihan hän koettaa herättää sen.
— Mutta jos hän muistelee ja rakastaa vielä sitä toista?
— Se ei ole mahdollista! — virkkoi herra Wolodyjowski itsekseen. — Jos tyttö ei olisi karkoittanut Kmiciciä luotaan, ei tämä olisi häntä väkivalloin vienyt.
Olihan Aleksandra-neiti tosin osoittanut hänelle suurta myötätuntoa, mutta naisen tapa on sääliä haavoittuneita, olivatpa ne sitten vaikka vihollisiakin.
Tyttö oli nuori ja turvaton; hänen olisi siis paras aika mennä naimisiin. Luostariin hänellä nähtävästi ei halua ollut, sillä olisihan hän jo sinne mennyt. Niin kaunista neitosta tulisivat varmaan monet miehet omakseen toivomaan joko rikkauden, kauneuden tai jalosukuisuuden tähden. Hihhei! Rakkain tulisi hänelle kuitenkin olemaan sellainen suojelija, jonka urotyöt hän on omin silmin saanut nähdä!
— Onpa jo aika sinun, Michal, tulla järkiisi, — puheli herra Wolodyjowski itsekseen. — Vielä olet nuori, mutta vuodet vierivät nopeasti. Rikkauksia et tule ansaitsemaan, mutta naarmuja kyllä nahkaasi. Ja kerran tästä nuoruuden hullutuksesta on kuitenkin loppu tuleva.
Tässä herra Wolodyjowskin mieleen johtui kokonainen parvi neitosia, joita hän oli jo elämässään huokaillut. Monta kaunista ja jalosukuista oli niitten joukossa, mutta ei yhtään Aleksandra-neitiä rakastettavampaa ja ihanampaa. Tämän sukua ja tätä neitoa ylistivät kaikki ihmiset paikkakunnalla, ja hänen silmistään loisti sellainen rehellisyys ja ylevyys, että miekkonen se, ken sellaisen vaimon saisi.
Herra Wolodyjowski käsitti, että nyt oli tarjona tilaisuus, jollaista ei ikänä enää tulisi olemaan, etenkin kun hän oli tehnyt neidille korvaamattoman palveluksen.
— Miksi viivytellä? — ajatteli hän. — Parempaa ei voi toivoakaan!Koetanpa onneani!
Mutta, oh! Se sota, ja käsi oli jo parantunut! Häpeällistä olisi ritarille kulkea lemmenasioissa, kun isänmaa kohottaa kätensä rukoillen apua. Herra Michalissa oli rehellisen soturin sydän, ja vaikka hän oli palvellut sotaväessä poikavuosista alkaen ja ottanut osaa kaikkiin sotiin, mitä hänen aikanaan oli maassa käyty, niin hän piti yhä kiinni velvollisuudestaan ajattelematta lepoa.
Mutta juuri siksi, että hän ei palvellut isänmaataan oman etunsa tai kunniansa tähden, vaan pyhästä innostuksesta, hän tunsi oman arvonsa, ja tämä antoi hänelle rohkeutta.
— Muut ovat riidelleet, minä olen sotinut, — ajatteli hän. — Jumala palkitsee sotilasta ja auttaa häntä nytkin.
Mutta koska ei ollut aikaa kuljeskella lemmenasioissa, täytyi toimia ripeästi ja onnenkaupalla: ajaa Wodoktyyn, kosia suoraa päätä ja tuota pikaa viettää häät tai saada rukkaset.
— Olenhan saanut ennenkin! — jupisi herra Wolodyjowski kiertäen keltaisia viiksiään. — Mitäpä minä siitä!
Yksi puoli tässä asiassa häntä ei kuitenkaan miellyttänyt. Kosia näin pian sen jälkeen kuin on neidon pelastanut, eikö se tulisi muistuttamaan lainanantajasta, joka tahtoo lainansa, vieläpä korot, mahdollisimman pian takaisin?
— Ehk'ei se olisi ritarillista?
Pyh! Mistä voisi sitten toivoa kiitollisuutta, jollei suoritetusta palveluksesta? Ja jollei hätäisyys miellyttäisi neitoa, jos hän panisi pahakseen, niin voisihan hänelle sanoa: »Armollinen neiti, vaikka kokonaisen vuoden minä teitä huokailisin ja ihailisin silmiänne, mutta olen sotilas, ja sotatorvi soi!»
— Niinpä lähden yrittämään! — päätti herra Wolodyjowski
Mutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen ajatus. Jos neito vastaisi hänelle: »Lähde ensin sotaan, arvoisa soturi, ja tule sitten vuodeksi minua huokailemaan, sillä minä en anna sieluani ja ruumistani miehelle, jota en tunne.»
Silloin olisi kaikki hukassa.
Että niin olisi, sen tiesi herra Wolodyjowski varsin hyvin. Sillä vaikk'ei kukaan hänen poissaollessaan — voittaisikaan neidon sydäntä, ei herra Wolodyjowski ollut ensinkään varma kestävyydestään. Hänen omatuntonsa sanoi, että hänessä itsessään rakkaus syttyi palamaan kuin oljet, mutta sammui myös yhtä helposti.
Silloin olisi kaikki hukassa!… Ja hän jatkaisi vaeltamistaan leiristä leiriin, taistelusta taisteluun, ilman suojaa, ilman läheistä ystävää…
Vihdoin herra Wolodyjowski ei tietänyt mitä tehdä.
Sisällä tuntui painostavalta, ja hän otti lakkinsa mennäkseen ulos paistattamaan toukokuun päivää. Ovessa hän töykkäsi muuatta Kmiciciltä vangiksi otettua kasakkaa vasten, joka jaossa oli tullut ukko Gasztowtin osalle. Kasakka lämmitteli itseään auringonpaisteessa ja soitteli luuttumaista banduraansa.
— Mitä sinä täällä teet? — kysyi herra Wolodyjowski.
— Soittelen, herra eversti, — vastasi kasakka kohottaen kuihtuneet kasvonsa kysyjää kohti.
— Mistä sinä olet kotoisin? — kysyi herra Michal sitten tyytyväisenä siitä, että vapautuisi mietteistään.
— Kaukaa olen, Wiahlan seuduilta.
— Miks'et ole karannut niinkuin toverisi? Kyllä te olette aika poikia! Aateliset säästivät henkenne Lubiczissa saadakseen teistä työntekijöitä, mutta tuskin oli teidät päästetty köysistä, kun te jo karkaatte minkä kerkiätte.
— Minä en karkaa. Tänne kuolen kuin koira.
— Onko täällä niin hyvä sitten ollaksesi?
— Kuka enemmän rakastaa aavikoita, se livahtaa, mutta minun on täällä parempi. Minulla oli ampumahaava jalassa, mutta sen sitoi aatelisneiti, tämän ukon tyttäriä, joka puhui minulle niin kauniisti. Sellaista kaunotarta en ole vielä silmissäni nähnyt!… Miksi minä täältä lähtisin?
— Kuka se sinut sitten hurmasi?
— Maryska.
— Ja sinä jäät?
— Jään kuin jäänkin.
— Luuletko saavasi ukolta tyttären?
— En tiedä varmaan.
— Ennen hän antaa mokomalle päin kuonoa kuin tyttärensä.
— Mutta minulla on rahoja kuopattuna maahan: kaksi kourallista.
— Ryöstetyitäkö?
— Ryöstetyitä.
— Olipa sinulla niitä vaikka koko säkillinen, niin olet kuin oletkin moukka, mutta ukko on aatelinen.
— Minä olen pajarinsukua.
— Jos niin on, olet vielä moukkaakin huonompi: petturi. Kuinka olet voinut palvella vihollista?
— En ole palvellut.
— Mistä Kmicic teidät sitten otti?
— Maantieltä. Minä olin sotahetmanin palveluksessa, mutta sitten joukot laskettiin hajalle, kun ei ollut mitä syödä. Kotiini en voinut palata, sillä se oli hävitetty. Kun sitten muut läksivät ryöstelemään pitkin maanteitä, läksin minäkin mukaan.
Herra Wolodyjowski ihmetteli kovasti, sillä hän oli luullut Kmicicin hyökänneen Wodoktyyn viholliselta saaduilla voimilla.
— Herra Kmicic ei ole siis saanut teitä Trubeckilta?
— Meidän joukoissamme oli kyllä ollut koko liuta miehiä, jotka olivat olleet Trubeckin ja Chowanskin palveluksessa, mutta ne pakenivat kaikki tyynni jo matkalla.
— Miksi rupesitte sitten herra Kmicicin palvelukseen?
— Hän on kuuluisa atamaani. Ja meille oli kerrottu, että ken hänen palvelukseensa rupeaa, saa varmasti säkillisen taalereja. Sentähden liityimme häneen. Mutta Jumala ei antanut meille onnea.
Herra Wolodyjowski ravisti päätään ajatellessaan, että Kmiciciä oli liiaksi mustattu. Sitten hän tarkasteli kalpeata pajaria ja ravisti taas päätään.
— Sinä rakastat siis tuota tyttöä?
— Oi!… Rakastan!
Herra Wolodyjowski läksi miettien: kas siinä päättäväinen mies! Hän ei pohdi päätään puhki: hän on rakastunut ja jää tänne. Se onkin paras! Jos hän todellakin on pajarinsukua, niin hän on parahiksi tasa-arvoinen aateliselle maalaistytölle. Kun hän on kaivanut rahansa maasta, niin ehkä ukko antaakin hänelle Maryskansa. Ja miksi? Siksi, että hän on saanut päähänsä, että tyttö on hänen. Niin pitää minunkin tehdä.
Näissä mietteissään herra Wolodyjowski asteli aurinkoista tietä pitkin. Toisinaan hän pysähtyi tuijottamaan maahan tai ylös ilmaan ja jatkoi sitten taas matkaansa. Yht'äkkiä hän huomasi taivaalla parven villisorsia.
Hän alkoi laskea: lähden, en lähde, lähden, en lähde… viimeiseksi: lähden.
— Lähden, ja sillä hyvä!
Ja hän kääntyi takaisin kotiin. Matkalla hän pistäytyi ohimennen talliin, jonka edustalla hänen kaksi sotilaspalvelijaansa pelasi noppaa.
— Kuulehan, Syruc, — virkkoi herra Wolodyjowski, — onko Basiorin harja palmikoitu?
— On, herra eversti!
Herra Wolodyjowski meni talliin. Basior alkoi hirnahdella pilttuussaan. Ritari astui hevosen luo, taputti sitä ja alkoi laskea palmikoita sen harjassa.
— Lähden, en lähde, lähden… Tulos oli taaskin mieleinen.
— Satuloikaa hevoset ja pukeutukaa siististi! — komensi herraWolodyjowski.
Sitten hän meni joutuisasti sisälle taloon ja alkoi pukeutua. Hän veti jalkaan pitkävartiset, keltaiset ratsastussaappaat, joissa oli kullatut kannukset, ja puki ylleen uuden, punaisen sotilaspuvun, kiinnitti kupeelleen kullalla kirjaellun harjoitusmiekan ja rinnalleen välkkyvän, teräksisen puolihaarniskan. Hänellä oli myöskin ketunnahkainen lakki haikaransulkineen, mutta koska sellainen sopi vain puolalaiseen pukuun, jätti hän sen kirstuunsa ja pani sen sijaan päähänsä ruotsalaisen kypärän. Sitten hän meni kuistille.
— Minne armollinen eversti on matkalla? — kysyi ukko Gasztowt, joka istui portailla.
— Minnekö matkalla?… Täytyy tästä ajaa kuulemaan, kuinka neitiBillewicz voi, muuten hän saattaisi pitää minua tomppelina.
— Ihan silmiä häikäisee teitä katsellessa. Jollei neiti nyt rakastu, on hän sokea…
Samassa tuli siihen kaksi nuorinta talon tytärtä maitokiulut kädessä. Kun he huomasivat herra Wolodyjowskin, jäivät he kuin hämmästyksen lyöminä paikalleen seisomaan.
— Ihan kuin kuningas! — sanoi Zonia.
— Armollinen eversti on kuin häihin menossa! — lisäsi Maryska.
— Ehkä tästä päästäänkin vielä häihin, — nauroi ukko Gasztowt. — Hän on näet menossa neiti Billewiczin luo.
Ukko oli tuskin ennättänyt lopettaa, kun täytetty maitokiulu putosi Maryskan käsistä ja maito juoksi pitkin lattiaa aina herra Wolodyjowskin jalkoihin saakka.
— Katso eteesi! — sanoi Gasztowt vihaisesti. — Hulttio!
Maryska ei virkkanut sanaakaan, otti kiulun ylös ja poistui hiljaa.
Herra Wolodyjowski nousi hevosensa selkään ja ajoi kahden sotilaspalvelijansa saattamana Wodoktyyn. Päivä oli kaunis. Auringon säteet kimaltelivat herra Wolodyjowskin haarniskassa ja kypärässä, niin että kaukaa näytti kuin toinen aurinko olisi kulkenut tietä pitkin.
— Saa nähdä palaanko sormuksen vai rukkasten kanssa? — jupisi ritari itsekseen.
— Mitä suvaitsette, herra eversti? — kysyi Syruc.
— Hölmö!
Sotilaspalvelija vetäytyi isäntänsä hevosen taakse. Wolodyjowski jatkoi:
— Kaikeksi onneksi tämä ei ole ensikerta. Ajatus antoi hänelle rohkeutta.
Kun hän saapui Wodoktyyn, ei Aleksandra-neiti häntä ensin tuntenut, ja hänen täytyi sanoa nimensä. Silloin emäntä tervehti tulijaa kohteliaasti, mutta hieman jäykästi. Herra Wolodyjowski puolestaan, vaikka olikin soturi, käyttäytyi kuten aito hovimies ainakin, sillä hän oli oleskellut ylhäisissä perheissä. Hän kumarsi arvokkaasti vieden käden sydämelleen ja lausui:
— Olen tullut tiedustelemaan armollisen neidin terveyttä sen järkyttävän tapauksen jälkeen. Minun olisi pitänyt saapua jo eilen, mutta en tahtonut häiritä vielä silloin.
— On sangen kaunista teidän puoleltanne säilyttää minut mielessänne vielä senkin jälkeen kuin olette pelastanut minut sellaisesta vaarasta… Olkaa hyvä ja käykää istumaan, te olette minulle erittäin tervetullut vieras.
— Armollinen neiti, — vastasi herra Michal, — jos olisin unohtanut teidät, en olisi ansainnut sitä suurta armoa, minkä Jumala on minulle osoittanut antaessaan sekundantikseni niin kunnianarvoisan henkilön kuin te.
— Minä tässä olen kiitollisuudenvelassa ensiksi Jumalalle ja sitten teille…
— Jos niin on, niin kiittäkäämme Häntä molemmat, sillä minä en pyydäkään Häneltä mitään muuta kuin saada vastedeskin suojella teitä, milloin vain tarve vaatii.
Sen sanottuaan herra Wolodyjowski alkoi nyhtää pystyjä, vahattuja viiksiään, sillä hän oli tyytyväinen itseensä, kun oli heti mennyt in medias res [itse asiaan. Suom. huom.] ja paljastanut tunteensa neidille. Aleksandra-neiti istui hämillään ja vaiti, ollen kaunis kuin kevätpäivä. Kalvas puna nousi hänen poskilleen, ja silmät lymysivät pitkien ripsien alle, jotka loivat varjoa kukkeille poskipäille.
— Tuo hämi on hyvän merkki, — ajatteli herra Wolodyjowski.
Hän yskähti ja jatkoi:
— Te tiedätte, armollinen neiti, että minä olen ottanut isoisänne jälkeen laudalaisten johdon käsiini?
— Tiedän kyllä, — vastasi Oleńka. — Ukkovainaja ei voinut itse ottaa osaa viimeiseen sotaretkeen, mutta hän oli sangen iloinen saadessaan kuulla kenelle Vilnon vojevoda oli luovuttanut laudalaisten sotalipun. Hän sanoi kuulleensa kehuttavan teitä erinomaiseksi soturiksi.
— Sanoiko hän todellakin niin?
— Kuulin itse, kuinka hän ylisti teitä taivaaseen saakka, ja taistelun jälkeen tekivät laudalaiset samoin.
— Minä olen tavallinen sotilas enkä ansaitse sellaista ylistystä, yhtä vähän kuin muutkaan. Iloitsen kuitenkin siitä, etten ole neidille tuiki tuntematon, sillä nyt ette voi luulla, että joku tuntematon ja epäluotettava vieras on pudonnut eteenne kuin pilvistä. On hyvä aina tietää kenen kanssa on tekemisissä, sillä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka kuljeskelevat ympäri sanoen olevansa familiantteja [tarkoittaa ylhäissukuista puolalaista aatelista. Suom. huom.], mutta jotka, Jumala paratkoon, usein eivät ole edes tavallistakaan aatelissukua.
Herra Wolodyjowski oli tahallaan johtanut keskustelun niin, että sai tilaisuuden kertoa, mitä miehiä hän oli. Oleńka myönsi heti:
— Teitä, herra eversti, kukaan ei epäile, sillä täällä Liettuassa asuu samanniminen aatelissuku.
— Nämä ovat Ossorya-sukua, mutta minä olen Korczakin Wolodyjowskeja, jotka ovat kotoisin Unkarista ja erään Attilan ritarin jälkeläisiä. Tämä ritari oli vihollisen ahdistaessa tehnyt Pyhälle Neitsyelle lupauksen, että kääntyy katoliseen uskoon, jos jää eloon. Hän piti sanansa, kun oli pelastunut pääsemällä kolmen virran yli, ja nuo kolme virtaa ovat juuri kuvattuina meidän vaakunassamme.
— Te ette olekaan siis kotoisin näiltä seuduilta?
— En ole, armollinen neiti. Ukraina on minun syntymäseutuni, ja siellä omistan vielä tänä päivänä kylän, joka äskettäin on joutunut vihollisen käsiin. Olen pienestä pitäen palvellut armeijassa ja harrastanut enemmän yleistä hyvää kuin omia yksityisiä asioitani. Ensin olin vähävenäläisen vojevodan, ikuisesti kaivatun ruhtinas Jeremin palveluksessa, ottaen osaa kaikkiin hänen sotaretkiinsä. Jumala voi todistaa, armollinen neiti, etten ole tullut tänne ylistämään itseäni. Tahtoisin vain saattaa tietoonne, etten ole mikään tyhjänkerskaaja, joka toitottaa suuria sanoja, mutta pelkää henkeään. Minä olen uskollisesti palvellut isänmaatani halki koko elämäni ja niittänyt vähäisen kunniaakin tahraamatta omaatuntoani. Niin on asian laita, kautta Jumalani, ja sen voivat luotettavat miehet todistaa.
— Jospa kaikki olisivatkin teidän kaltaisianne, herra eversti! — huoahti Oleńka.
— Armollinen neiti ajattelee varmaankin sitä väkivallantekijää, joka rohkeni nostaa kätensä teitä vastaan?
Aleksandra-neiti loi katseensa maahan eikä vastannut sanaakaan.
— Hän on saanut minkä ansaitsi, — jatkoi herra Wolodyjowski. — Sanotaan hänen toipuvan, mutta tuomiotaan hän ei kuitenkaan voi välttää. Kaikki kunnon ihmisetkin tuomitsevat häntä sanoen hänen liittyneen vihollisiimme ja saaneen heiltä apua, mutta se ei ole totta. Ne kasakat, joiden kanssa hän hyökkäsi kimppuumme, eivät olleet viholliselta, vaan maantieltä koottuja.
— Mistä te sen tiedätte? — kysyi Oleńka vilkkaasti kohdistaen sinisten silmäinsä katseen herra Wolodyjowskiin.
— Kasakoilta itseltään. Kyllä se Kmicic on kummallinen mies! Kun minä ennen kaksintaistelua syytin häntä petturiksi, niin hän ei väittänyt vastaan, vaikka olin väärässä. Se mies on ylpeä kuin itse paholainen.
— Oletteko kertonut tästä kaikille?
— En vielä, kun en ole sitä tiennyt, mutta tästä puolin tulen kertomaan. Pahinta vihollistakaan ei pidä syyttää moisesta tapahtumattomasta rikoksesta.
Aleksandra-neidin katse kohdistui taas pienikasvuiseen ritariin ilmaisten myötätuntoa ja kiitollisuutta.
— Te olette yhtä kunnioitettava kuin harvinainen ritari!…
Herra Wolodyjowski kiersi viiksiään tyytyväisesti.
— Asiaan, Michal! — ajatteli hän. Sitten hän lausui:
— Sanonpa armolliselle neidille vielä jotakin!… Minä moitin herra Kmicicin menettelyä, mutta en ihmettele, että hän sillä tavalla koetti saada haltuunsa teidät, jolle itse Venus sopisi kamarineidiksi. Se oli hänen epätoivonsa, joka johti hänet moiseen kehnoon tekoon ja varmasti vielä johtaa, jos vain tilaisuus tarjoutuu. Mitenkä te, joka olette niin tavattoman kaunis, voisitte olla yksin ja ilman suojelijaa? Useita on maailmassa sellaisia Kmicicejä, useita sydämiä te vielä sytytätte, yhä useammat vaarat ovat edessänne. Jumala soi minulle armon pelastaa teidät tällä kertaa, mutta Marsin torvet soivat jo… Kuka on teitä vastedes suojeleva? Armollinen neiti, sotureita syytetään huikentelevaisuudesta, mutta väärin. Minunkaan sydämeni ei ole kivestä eikä ole voinut kestää teidän verratonta sulouttanne…
Herra Wolodyjowski lankesi polvilleen Oleńkan eteen.
— Armollinen neitiseni, — jatkoi hän, — olen perinyt sotalipun teidän isoisältänne, sallikaa minun periä hänen poikansatytärkin! Jättäkää minun huostaani teidän suojelemisenne, niin voitte olla rauhassa ja huoletta minun sodassa ollessanikin, sillä pelkkä nimeni riittäisi teitä suojelemaan.
Oleńka oli hypähtänyt pystyyn tuolilta ja kuunteli hämmästyneenä herraWolodyjowskin puhetta. Tämä jatkoi:
— Olen varaton sotilas, mutta olen aatelismies ja rehellinen mies ja vannon, ettei aateliskilvessäni enemmän kuin omallatunnollanikaan ole pienintäkään tahraa. Minä teen ehkä väärin pitäessäni tällaista kiirettä, mutta se teidän pitää ymmärtää, sillä isänmaa kutsuu minua, enkä minä voi sitä jättää edes teidän tähtenne… Ettekö anna minulle toiveita? Ettekö sano hyvää sanaa?
— Te pyydätte minulta mahdottomia, hyvä mies… Kautta Jumalan, minä en voi! — vastasi Oleńka pelokkaasti.
— Se riippuu kokonaan teistä…
— Juuri siksi vastaan teille suoraan: ei! Oleńka rypisti kulmakarvojaan ja jatkoi:
— Armollinen herra eversti! Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, en kiellä sitä. Pyytäkää minulta mitä hyvänsä, olen valmis antamaan kaikki paitsi kättäni.
Herra Wolodyjowski nousi.
— Te ette siis välitä minusta? Niinkö?
— En voi!
— Onko tuo viimeinen sananne?
— Viimeinen ja peruuttamaton. — Ehkä tämä kiireellisyys tuntuu teistä vastenmieliseltä? Antakaa minulle toiveita!
— En voi, en voi…
— Täällä minulla siis ei ole onnea enemmän kuin sitä on ollut missään muuallakaan! Armollinen neiti ei siis palkinnut minun palveluksiani, vaikk'en tullut palkintoa hakemaan, kun tulin pyytämään kättänne, sillä olen tehnyt sen vapaasta tahdosta. Jos te olisitte vastannut minulle, että annatte sen velvollisuudesta, olisin minä siitä kieltäytynyt. Missä ei ole hyvää tahtoa, siinä ei ole onneakaan! Te olette ylenkatsonut minut… mutta Jumala suokoon, ettette saisi vielä huonompaa kuin minä! Lähden talosta niinkuin tulinkin enkä ikänä enää palaja. Täällä minua ei pidetä minään. Sanottu ja tehty! Eläkää onnellisena vaikkapa juuri tuon Kmicicin kanssa. Ehkä olette minulle vihoissanne juuri siksi, että erotin teidät miekallani. Koska pidätte häntä minua parempana, niin ette sovi minulle.
Oleńka tarttui kaksin käsin päähänsä ja toisti muutaman kerran:
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!…
Mutta Oleńkan epätoivo ei vaikuttanut enää herra Wolodyjowskiin, joka kumarrettuaan poistui vihaisena. Ritari nousi heti hevosensa selkään ja ajoi pois.
— Ikänä en jalallani sinne astu! — sanoi hän. Sotilaspalvelija Syruc, joka ajoi jäljessä, joudutti hevosensa everstin viereen ja kysyi:
— Mitä herra eversti sanoo?
— Hölmö! — vastasi herra Wolodyjowski.
— Teidän armonne sanoi sen jo äsken tänne ajaessamme.
Seurasi hiljaisuus. Sitten herra Michal alkoi taas jupista:
— Kiittämättömyyttä minulle siellä syötettiin… Ylenkatseella palkittiin rakkauteni… Tulen sotaväessä naimattomana palvelemaan kuolemaani saakka. Niin näkyy olevan tähtiin kirjoitettu… Hitto vieköön! Moinen kohtalo!… Missä yritätkin, aina rukkaset… Tässä maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta!… Mitä lie hänellä sitten ollut minua vastaan?
Herra Wolodyjowski rypisti kulmakarvojaan ja pinnisti ajatuksiaan.Yht'äkkiä hän löi kämmenellään reiteensä.
— Nyt tiedän! — huudahti hän. — Hän rakastaa vielä sitä toista…Toisin ei voi olla!
Mutta tämä havainto ei karkoittanut pilviä hänen kasvoiltaan.
— Sitä pahempi minulle, — ajatteli hän hetken kuluttua, — sillä jos neiti Billewicz vielä kaiken tämän jälkeen rakastaa häntä, niin hän ei enää lakkaa rakastamasta häntä… Kmicic on tehnyt niin paljon pahaa kuin on voinut. Nyt hän lähtee sotaan, niittää kunniaa ja pelastaa maineensa… Eikä häntä voi tästä estää, vaan pikemminkin auttaa, koska isänmaan etu on kysymyksessä… Ja hän on oiva sotilas… Mutta millä ihmeen tavalla hän on voinut voittaa tytön rakkauden?… Niin, kukapa sen arvaa?… Toisilla on sellainen onni, että sen kuin katsovat vain tyttöön, niin tämä on valmis vaikka tuleen… Jospa saisi tietää miten he menettelevät tai jos oppisi jonkin taikatempun, niin ehkä toiste paremmin vetelisi!… Ansiot eivät merkitse mitään, kun on kysymys naisista. Herra Zagloba oli oikeassa sanoessaan, että nainen ja repolainen ovat kaksi kavalinta otusta maan päällä… Surkeata, että pitikin käydä näin huonosti! Niin hiton sievä tyttö ja niin kunnollinen, sanotaan. Mutta ylpeä kuin itse paholainen!… Ties tokkohan tuo Kmiciciä kuitenkaan huolinee, vaikka rakastaakin, sillä onhan Kmicic julmasti loukannut ja häväissyt häntä… Olisihan hän voinut rauhallisesti tulla tyttöä noutamaan, mutta rupesi mieluummin ryöstäjäksi… Tyttö lienee valmis luopumaan naimisiinmenon haaveista… Minun on vaikea ollakseni, mutta tyttö-paran kai vieläkin vaikeampi…
Ja herra Wolodyjowski tuli liikutetuksi ajatellessaan Oleńkan kohtaloa.Hän alkoi huojuttaa päätään, huoahdella, kunnes vihdoin virkkoi:
— Jumala häntä auttakoon! En ole hänelle vihoissani. Eivät ne olleet ensimmäiset rukkaseni, mutta tytölle se oli ensimmäinen suru. Tyttöparka on ihan suunniltaan epätoivosta, kun olen sitä Kmiciciä niin pahanpäiväisesti kolhinut ja päälle päätteeksi vielä ärsyttänyt… Sitä ei olisi pitänyt tehdä… Mutta täytyy hyvittää. Ansaitsisinpa selkääni moisesta menettelystä. Kirjoitan tytölle anteeksipyyntökirjeen ja lupaan auttaa häntä minkä voin.
Syruc, joka taas ajoi everstin viereen, keskeytti hänen päivittelynsä sanoen:
— Anteeksi, herra eversti, mutta tuolla mäellä ajaa herra Charlamp muutamien muitten kanssa.
— Missä?
— Tuolla noin!
— Siellä näkyy olevan kaksi ratsumiestä… mutta herra Charlampin pitäisi olla vojevodan luona Vilnossa. Kuinka sinä tuntisit hänet näin kaukaa?
— Keltaisesta hevosesta tunnen. Senhän tuntee joka mies koko armeijassa.
— Niin todellakin… keltainen näkyy olevan. Mutta se voi olla joku toinen.
— Ei ole, sillä minä tunnen sen myöskin käynnistä… Se on herraCharlamp aivan varmaan.
Molemmat kannustivat hevosiaan, vastaantulevat tekivät samoin, ja pian herra Wolodyjowski tunsi, että se todellakin oli herra Charlamp.
Tämä oli Wolodyjowskin vanhoja tuttuja, kokenut, oivallinen sotilas ja luutnantti Liettuan armeijan ratsuosastossa. Ennen hän ja herra Wolodyjowski olivat tuon tuostakin otelleet keskenään, mutta sitten heistä oli tullut hyvät ystävät yhteisillä sotaretkillä saman lipun alla. Herra Wolodyjowski karahdutti hänen luokseen ja huusi levittäen käsivartensa:
— Hei! Terve, sinä komeanenäinen mies! Mitä kuuluu? Mistä tulet?
Luutnantti, jolla totisesti oli jättimäinen nenä, heittäytyi everstin käsivarsille, ja he syleilivät toisiaan iloisesti. Lauhduttuaan herra Charlamp sanoi:
— Sinun luoksesi tulen, tuoden käskykirjeen ja rahaa.
— Käskykirjeen ja rahaa?… Keneltä?
— Vilnon vojevodalta, meidän hetmaniltamme. Hän lähettää sinulle kirjelmän pyytäen, että heti ryhtyisit pestaamaan väkeä, ja toisen herra Kmicicille, jonka myös pitäisi olla näillä seuduilla.
— Herra Kmicicille?… Mitenkä kaksi voi pestata samalla paikkakunnalla?
— Hänen pitäisi lähteä Trokyyn ja sinun jäädä tänne.
— Mistä tiesit tulla tänne minua etsimään?
— Hetmani itse on kovasti sinua tiedustellut, ja vihdoin hän saikin muutamilta laudalaisilta tietää olinpaikastasi, ja minä ajoin heti tänne… Sinä olet siellä yhä suuressa arvossa!… Kuulin ruhtinaan, meidän hetmanimme, itse sanovan, ettei hän ollut ikänä odottanut saavansa periä mitään vähävenäläisen vojevodan jälkeen, mutta saikin periä hänen kaikkein suurimman soturinsa.
— Suokoon Jumala hänen saavan periä myöskin sotaonnea… Minulle on suuri kunnia saada pestata sotaväkeä, ja minä ryhdyn toimeen heti… Sotakelpoista väkeä täällä on riittävästi, kun vain on millä heidät varustaa. Onko sinulla paljonkin rahaa mukanasi?
— Kun tulemme Pacuneleen, saat laskea.
— Sinä olet jo ollut Pacunelessa? Pidä varasi, sillä siellä on paljon kauniita tyttäriä!
— Taidatpa samasta syystä viihtyä siellä niin hyvin… Mutta odotapas, minulla on myöskin yksityinen kirje sinulle hetmanilta.
— Anna tänne!
Herra Charlamp otti esille kirjeen, jossa oli Radziwillien sinetti.Herra Wolodyjowski avasi sen ja alkoi lukea:
»Kunnioitettu herra eversti Wolodyjowski!
Tietäen teidän hartaan pyrkimyksenne palvella isänmaata lähetän teille samalla määräyksen ryhtyä pestaamaan sotaväkeä, mutta ei tavalliseen tapaan, vaan suurella innolla, sillä periculum in mora [viivyttelemisessä on vaara. Suom. huom.]. Jos tahdotte ilahduttaa meitä, niin laittakaa lippukuntanne kuntoon heinäkuun loppuun mennessä tai viimeistään syyskuun puoliväliin. Meitä huolestuttaa se, mistä saisitte hyviä hevosia, etenkin kun voimme lähettää niukasti rahoja, sillä emme ole meille vanhastaan nurjamieliseltä valtiovarainhoitajalta saaneet; enempää. Antakaa puolet näistä rahoista herra Kmicicille, jolle herra Charlamp myöskin tuo määräyskirjelmän. Toivomme hänen ahkerasti toimivan hyväksemme. Kuitenkin, kun olemme kuulleet huhuja mainitun Kmicicin väkivallasta Upitassa, niin lienee paras, että otatte haltuunne hänelle osoitetun kirjelmän ja ratkaisette, voiko sitä antaa hänelle vai eikö. Jos hän mielestänne on syypää liian moniin rikoksiin, niin älkää sitä hänelle antako. Me pelkäämme nimittäin, että vihamiehemme, kuten valtiovarainhoitaja ja Vitebskin vojevoda, alkavat huutaa, että me uskomme tärkeitä tehtäviä kelvottomille henkilöille. Jos hän kuitenkaan ei ole syypää suurempiin rikoksiin, niin antakaa kirjelmä, ja koettakoon herra Kmicic palveluksessamme ahkeruudella hyvittää hairahduksensa, älköönkä mikään tuomioistuin siinä tapauksessa vaatiko häntä vastaamaan teoistaan, koska hän silloin on meidän oikeutemme alainen. Osoittakoon tämä tehtävä samalla, että luotamme teihin täydellisesti.
Janusz Radziwill,Birźen ja Dubinkin vojevoda.»
— Hetmani on kovasti huolissaan siitä, mistä saat hevosia, — sanoi herra Charlamp, kun lyhytkasvuinen ritari oli lopettanut lukemisen.
— Vaikeata niitä on saada, — vastasi herra Wolodyjowski. — Täkäläinen alempi aatelisto tulee varmasti miehissä ensimmäiseen kutsuntaan, mutta heillä on samogitialaiset hevosensa, jotka eivät kelpaa sotapalvelukseen. Heidän pitäisi täydellä syyllä saada toiset.
— Ovathan ne kestäviä ja ravakoita hevosia.
— Mutta pienikasvuisia. Ja miehet täällä ovat päinvastoin isokasvuisia. Kun he ajavat noilla hevosillaan, näyttää siltä, kuin lippukunta ratsastaisi koirilla. Kyllä siitä hommaa tulee!… Mutta minä ryhdyn heti asiaan. Annapas minulle Kmicicin määräyskirjelmä. Minä annan sen itse hänelle, kuten hetmani käskee. Tämä tuli hänelle otolliseen aikaan!
— Kuinka niin?
— Sen tähden että hän on tataarilaiseen tapaan ruvennut ryöstämään neitosia. Hänellä on yhtä paljon prosesseja edessä kuin hiuksia päässä. Siitä ei ole vielä viikkoa kulunut, kun minä hänen kanssaan miekkailin.
— Oho! — huudahti Charlamp. — Jos sinä hänen kanssaan ottelit, niin nyt hän kai makaa.
— Hän on jo toipumaan päin ja viikon, parin kuluttua terve. Mitä uutta de publicis?
— Pahaa, vanhaan tapaan… Valtiovarainhoitaja Gosiewski on yhä riidassa meidän ruhtinaamme kanssa, ja kun hetmanit ovat eripuraisia, niin asiat eivät mene oikeita latuja. Vähän parempi on asemamme kuitenkin, ja luulen, että jos yksimielisiä olisimme, niin kyllä me vihollisen kanssa tulisimme aikoihin. Jumala suokoon, että saamme niskasta pitäen karkoittaa heidät sinne, mistä ovat tulleetkin. Valtiovarainhoitaja on syynä kaikkeen!
— Mutta toiset sanovat, että suurhetmani itse.
— Ne ovat pettureita. Vitebskin vojevoda niin väittää, sillä hän on jo aikoja sitten vehkeillyt salaa yhdessä valtiovarainhoitajan kanssa.
— Vitebskin vojevoda on kelpo kansalainen.
— Oletko sinäkin Sapiehojen puolella Radziwilleja vastaan?
— Minä olen isänmaan puolella; se on jokaisen velvollisuus. Siinäpä se pahin onkin, että sotilaatkin jakautuvat puolueisiin sen sijaan että kävisivät sotaa vihollista vastaan. Mutta Sapieha on kunnon mies, ja sen minä sanoisin itse ruhtinaallekin, vaikka olenkin hänen palveluksessaan.
— Kunnon kansalaiset ovat koettaneet sovittaa heidät, mutta turhaan! — sanoi Charlamp. — Kovasti nykyään lentää lähettejä kuninkaalta meidän ruhtinaamme luo… Huhutaan siellä suuressa maailmassa olevan taas jotakin tekeillä. Olemme odottaneet yleistä kutsuntaa kuninkaan johdolla, mutta siitä ei ole tullut mitään. Sanotaan, että jossakin muualla se voisi olla tarpeellisempaa.
— Ehkä Ukrainassa?
— Mistä minä sen tietäisin! Mutta luutnantti Brochwicz on kertonut minulle, mitä hän omin korvin on kuullut. Tiesenhausen saapui kuninkaan lähettinä meidän ruhtinaamme luo, ja he sulkeutuivat huoneeseen ja puhelivat kauan keskenään. Mistä he puhuivat, sitä Brochwicz ei voinut kuulla, mutta kun he tulivat ulos, kuuli hän hetmanin itse sanovan näin: »Tästä voi syttyä vielä uusi sota.» Kyllä me olemme julmasti ajatelleet ja arvailleet, mitä nuo sanat voisivat merkitä!
— Hän kuuli varmasti väärin! Ketä vastaan nyt lähdettäisiin sotimaan?Keisari on pikemmin meidän kuin vihollisemme puolella, Ruotsin kanssakestää aselepoa vielä kuusi vuotta, ja tataarit auttavat meitäUkrainassa, mitä he eivät suinkaan tekisi ilman Turkin suostumusta.
— Me emme myöskään keksineet mitään.
— Kun ei mitään ollut. Mutta Jumalan kiitos, että sain taas työtä. Olen jo ikävöinyt taistelutanterille.
— Sinä viet siis itse kirjelmän Kmicicille.
— Kuten sanoin: hetmani käskee minua niin tekemään. Minun täytyy sitäpaitsi muutenkin käydä tervehtimässä häntä, kuten ritarillinen tapa vaatii, ja kun minulla on kirjelmä, on syytäkin. Mutta annanko sen hänelle, se on toinen juttu. Täytyy harkita, koska se on jätetty riippumaan minusta.
— Se on hyvä, sillä minun täytyy joutua taas matkaan. Minulla on kolmas kirje herra Stankiewiczille. Sitten täytyy lähteä Kiejdanyyn toimittamaan tykkejä ja sitten Birźeen katsomaan, onko linnoituksessa kaikki valmiina puolustukseen.
— Vai Birźeen?
— Niin.
— Se on minusta kummallista. Vihollinen ei ole saanut ainoatakaan uutta voittoa ja on vielä kaukana Birźestä, joka sijaitsee Kuurinmaan rajalla. Ja jos, kuten näkyy, uusia rykmenttejä muodostetaan, pitäisi riittää väkeä niillekin seuduille, jotka jo ovat vihollisen hallussa. Kuurinmaalaiset eivät ajattele sotaa meitä vastaan. He ovat kyllä hyviä sotilaita, mutta heitä on niin vähäisen, että Radziwill itse voisi kuristaa heidät yhdellä kädellä.
— Kummallista se on minustakin, — vastasi Charlamp, — etenkin kun minua on käsketty joutumaan ja, jos kaikki ei ole kunnossa, ilmoittamaan ruhtinas Boguslawille, jonka pitäisi lähettää insinööri Peterson sinne.
— Mitä tämä merkinnee?! Kunhan tästä ei vain syttyisi sisällinen sota! Jumala meitä siitä varjelkoon! Niin pian kuin ruhtinas Boguslaw on mukana, on pirulla syytä iloita.
— Älä sano! Hän on rohkea soturi.
— Sitä en kiellä, mutta hän on pikemmin saksalainen tai ranskalainen kuin puolalainen… Valtakunnasta hän vähät välittää, mutta Radziwilleista kyllä. Se on juuri hän, joka lietsoo meidän hetmanissamme, Vilnon vojevodassa, ylpeyden henkeä, vaikka sitä muutenkin olisi hetmanissa tarpeeksi. Myöskin Sapiehojen ja Gosiewskin eripuraisuus on hänen työtään.
— Sinähän olet suuri poliitikko, näemmä. Riennäpäs vain naimisiin,Michal, jottei sinun älysi joutuisi hukkaan.
Wolodyjowski katsoi toveriinsa tutkivasti.
— Naimisiin?…
— Niin juuri! Taidatpa ollakin kosiomatkalla, koska olet noin paraatipuvussa?
— Jätä minut jo rauhaan!
— Tunnusta pois…
— Pitäköön kukin rukkasensa hyvänään… On niitä sinullakin. Mutta nyt ei ole aikaa ajatella sellaisia, kun pää on täynnä sotaisia asioita.
— Oletko valmis heinäkuussa?
— Heinäkuun lopulla olen, vaikka pitäisi nuo hevoset maasta kaivaa.Jumalan kiitos, että sain työtä, muuten olisi suru minut syönyt.
Tiedot hetmanilta ja ajatukset edessäolevasta ankarasta työstä karkoittivat herra Wolodyjowskin huonon tuulen, ja ennenkuin he olivat saapuneet Pacuneleen, hän ei enää muistanutkaan äskeistä vastoinkäymistä. Tieto käskykirjeestä levisi nopeasti ympäri kylän. Aateliset saapuivat heti kysymään, oliko se totta, ja kun herra Wolodyjowski vakuutti sen olevan, teki se syvän vaikutuksen. Kaikki olivat valmiita lähtemään sotaan, mutta muutamat valittivat sitä, että se sattui juuri heinäkuun lopulle, kun elonkorjuu on ovella. Herra Wolodyjowski lähetti heti pikalähettejä toisiin kyliin, Upitaan ja suurimpiin kartanoihin. Illalla saapui muutamia Butrymeja, Stakianeja ja Domaszewiczeja.
Vihollista haukuttiin kovasti ja ennustettiin loistavia voittoja. Butrymit vain vaikenivat, mutta sitä ei pantu pahaksi, koska tiedettiin heidänkin olevan yhtä miestä. Seuraavana päivänä jo kuhisi kylissä kuin mehiläispesissä. Ei puhuttu enää herra Kmicicistä ja Aleksandra-neidistä, sillä sotaretki oli yleisenä keskustelun aiheena. Herra Wolodyjowski oli suonut Oleńkalle anteeksi rukkaset lohduttaen itseään sillä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Hän ei ollut vielä selvillä siitä, mitä tehdä Kmicicin käskykirjelmällä.
Herra Wolodyjowskille alkoi nyt ankaran työn, kirjelmäin ja matkustusten aika. Seuraavalla viikolla hän muutti Upitaan, jossa pestaaminen alkoi. Aatelia, sekä ylempää että alempaa, tuli tulvimalla hänen luokseen maineen houkuttelemana. Runsaimmin saapui kuitenkin laudalaisia, joille oli hankittava hevosia. Tämä tuotti herra Wolodyjowskille paljon puuhaa, mutta neuvokas kun oli se onnistui hänelle kuitenkin. Samaan aikaan hän kävi tervehtimässä herra Kmiciciä Lubiczissa. Tämä oli jo parantunut aika lailla, vaikk'ei ollutkaan vielä jättänyt vuodetta. Jos herra Wolodyjowskin miekka oli raskas, niin oli hänen kätensä kevyt.
Herra Kmicic tunsi hänet heti ja kalpeni hiukan nähdessään tulijan. Hän vei vaistomaisesti kätensä vuoteen yläpuolella riippuvaa miekkaa kohti, mutta huomattuaan hymyn vieraan kasvoilla ojensikin laihtuneen kätensä hänelle sanoen:
— Kiitän, että tulitte tervehtimään. Se oli ritarillista.
— Tulin kysymään, kannatteko kaunaa minulle? — sanoi Michal-herra.
— En, sillä minut voitti miekkailumestari. Mutta huonosti minun oli käydä.
— Mitenkä jaksatte nyt?
— Te taidatte ihmetellä, että pääsin hengissä käsistänne? Ainakin minä sitä ihmettelen.
Herra Kmicic hymyili ja lisäsi:
— Mutta eihän asia ole silti menetetty. Voittehan tehdä minusta lopun milloin haluatte.
— Enhän minä tullut ensinkään siinä tarkoituksessa…
— Te olette joko itse paholainen tai osaatte noitua, — keskeytti Kmicic. — Minun ei luonnollisesti tee mieleni kehua itseäni nyt, kun melkein palaan toisesta maailmasta, mutta ennenkuin olin tavannut teidät, ajattelin aina: jollen ole ensimmäinen miekkailija valtakunnassa, niin ainakin toinen. Sanokaa, missä olette oppinut miekkailutaitonne?
— Osaksi on minulla ollut synnynnäisiä taipumuksia, — vastasi Michal-herra, — ja sitäpaitsi on isäni opettanut minua pienestä pitäen. Hän tapasi sanoa: »Jumala on antanut sinulle vaatimattoman ulkomuodon, ja jolleivät ihmiset tule sinua pelkäämään, niin he nauravat.» Sitten opin myöskin ollessani vojevodan palveluksessa Vähä-Venäjällä. Siellä oli muutamia miehiä, jotka löivät minut.
— Onko mahdollista, että oli sellaisia?
— Oli niitä. Esimerkiksi herra Podbipienta, liettualainen ja familiantti, joka kaatui Zbarazin luona. Rauha hänen sielulleen! Siinä oli sitten niin julman väkevä mies, ettei uskaltanut ajatellakaan häntä vastustaa, muuten hän olisi voinut yhdellä iskulla halkaista sekä varustukset että vastustajan. Sitten oli siellä vielä ystäväni herra Skrzetuski, josta varmaankin olette kuullut.
— Kuinka! Hänkö, joka hyökkäsi Zbarazista murtautuen kasakkajoukkojen läpi! Kukapa ei olisi kuullut hänestä puhuttavan? Niitä miehiäkö te olettekin? Ja zbarazilainen? Teen kunniaa! Siinä tapauksessa olen varmasti kuullut teistä puhuttavan Vilnon vojevodan luona. Onko teidän etunimenne Michal?
— On kyllä. Oikeastaan olen Jerzy ( = Yrjö) Michal, mutta koska Pyhä Mikael johtaa koko taivaan sotajoukkoja ja on saavuttanut jo niin monta voittoa helvetin lippukunnista, niin pidän mieluummin hänet suojeluspyhimyksenäni.
— Niin, eihän Pyhä Yrjänä sentään vedä vertoja Pyhälle Mikaelille. Te olette siis sama Wolodyjowski, joka kaatoi Bohunin.
— Sama.
— No, eipä ole häpeä saada sellaiselta mieheltä vasten kuonoa. Jumala suokoon, että meistä tulisi ystävät. Te sanoitte minua tosin petturiksi, mutta siinä te erehdyitte.
Sen sanottuaan Kmicic rypisti kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi tuntenut kipua haavassa.
— Minä myönnän erehtyneeni, — vastasi herra Wolodyjowski, — mutta minä sain tietää sen jo teidän miehiltänne ennen kuin nyt teiltä. Ja huomatkaa: muuten minä en olisikaan tullut tänne.
— Kyllä minua on näillä seuduilla haukuttu! — selitti Kmicic katkerasti. — Oli miten hyvänsä. Tunnustan, että olen syypää yhteen ja toiseen, mutta kyllä paikkakunnan asukkaat ovatkin ottaneet minut hävyttömästi vastaan.
— Eniten te olette vahingoittanut itseänne Wolmontowiczen palolla ja viimeisellä ryöstöllä.
— Kyllä minua nyt uhataankin prosesseilla. Olen saanut jo koko joukon haasteita. Eivät anna sairaankaan olla rauhassa. Olen polttanut Wolmontowiczen, se on totta, ja ihmisiä olen tappanut, mutta rangaiskoon Jumala minua, jos tein sen pahuuttani. Yöllä ennen paloa olin tehnyt pyhän lupauksen elää kaikkien kanssa sovussa, vieläpä maksaa upitalaisille vahingonkorvausta, sillä olin, totta puhuen, tehnyt siellä pahaa jälkeä. Mutta kun minä sinä yönä palasin kotiin, niin mitä näin? Minun toverini oli teurastettu kuin härät! Kun sain tietää, että Butrymit olivat sen tehneet, silloin heräsi itse saatana minussa… ja minä kostin kauheasti… Ja voitteko arvata miksi heidät oli surmattu? Sain sittemmin tietää sen eräältä Butrymilta, jonka kimppuun hyökkäsin metsässä: siksi, että he olisivat tahtoneet tanssia Butrymien naikkosten kanssa eräässä kapakassa… Kukapa ei olisi kostanut?
— Se on totta, — vastasi Wolodyjowski, — että teidän tovereitanne oli kohdeltu liian julmasti, mutta tokkohan laudalaiset heitä tuhosivat? Ei suinkaan; syynä heidän tuhoonsa oli heidän oma maineensa, jonka he olivat tuoneet mukanaan, sillä jos jotkut sotilaat olisivat kohteliaasti tyttöjä tanssittaneet, niin ei heitä senvuoksi olisi surmattu.
— Miesparat! — jatkoi Kmicic seuraten omaa ajatustaan. — Kun olen nyt maannut täällä kuumeessa, ovat he harva se ilta tulleet luokseni tuon oven kautta… Olen nähnyt heidän seisovan vuoteeni ympärillä sinisinä, raastettuina ja valittavan: »Jendrus, anna lukea meille messuja, sillä me kidumme kovasti…» Hiukseni ihan ovat nousseet pystyyn, ja tulikiven hajua on tuntunut huoneessa heidän jälkeensä… Messuja olen kyllä luetuttanut; kunpa se sitten olisi auttanut!
Seurasi hetken hiljaisuus.
— Ja mitä ryöstöön tulee, — jatkoi Kmicic, — niin te ette voi tietää, että neiti Billewicz on pelastanut henkeni, kun laudalaiset ajoivat minua takaa, mutta käskenyt sitten minua menemään matkoihini. Mitäpä muuta olisin voinut tehdä?!
— Se oli kuitenkin aito tataarilainen teko.
— Te ette mahtane tietää, mitä on rakkaus ja kuinka epätoivoiseksi ihminen voi tulla menettäessään sen, jota eniten rakastaa.
— Enkö minä tietäisi mitä rakkaus on? — huudahti herra Wolodyjowski harmistuneesti. — Aina siitä hetkestä saakka, jolloin aloin kantaa miekkaa, olen alinomaa ollut rakastunut… Totta kyllä, minä olen rakastanut useampaa kuin yhtä, mutta se johtuu siitä, etten ole koskaan saanut vastarakkautta. Muussa tapauksessa kukaan ei olisi ollut uskollisempi minua.
— Mitä rakkautta se sellainen on, että rakastaa milloin yhtä, milloin toista, — arveli Kmicic.
— Kerronpa teille mitä olen omin silmin nähnyt. Chmielnickin kapinan alkuaikoina Bohun, sama, joka nykyään Chmielnickin jälkeen nauttii suurinta kunniaa kasakkain joukossa, ryösti Skrzetuskin rakastetun, ruhtinatar Kurcewiczin. Se oli rakkautta! Koko sotajoukko itki nähdessään Skrzetuskin parran epätoivon surusta harmaantuvan, vaikka mies oli vasta vähän päälle kaksikymmentä vuotta. Mutta arvatkaapas, mitä hän teki?
— Mistäpä minä sen arvaisin?
— Koska isänmaa oli vaarassa ja tarvitsi häntä, koska julma Chmielnicki lähestyi voitokkaasti, niin hän ei lähtenyt etsimään ruhtinatartaan. Hän uhrasi surunsa Jumalalle ja otti osaa kaikkiin ruhtinas Jeremin johtamiin taisteluihin, kunnes Zbarazin luona saavutti sellaisen maineen, että kaikki nyt ihaillen mainitsevat hänen nimensä. Verratkaa nyt kuinka menetteli hän ja kuinka te, ja mikä ero!
Kmicic vaikeni ja puri viiksiään. Wolodyjowski jatkoi:
— Mutta siksipä Jumala palkitsikin Skrzetuskia ja antoi hänelle neidon. Heti Zbarazin taistelun jälkeen he menivät naimisiin, ja nyt on heillä jo kolme lasta. Skrzetuski palvelee yhä armeijassa. Mutta te olette harjoittanut väkivaltaa auttaen siten vihollista ja olitte vähällä menettää henkenne, puhumattakaan siitä, että muutamia päiviä sitten olitte vähällä päästä neidistännekin.
— Millä tavalla? — kysyi Kmicic nousten istumaan vuoteessaan. — Mitä hänelle on tapahtunut?
— Ei mitään. Eräs mies vain on pyytänyt hänen kättään toivoen häntä vaimokseen.
Kmicic kalpeni, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä alkoivat säihkyä. Hän aikoi nousta, karkasi jo puoleksi pystyyn ja huusi:
— Kuka se lurjus oli? Sanokaa!
— Minä, — vastasi herra Wolodyjowski.
— Te? Te? — toisti Kmicic ihmetellen. — Tekö?…
— Minä juuri.
— Petturi! Sen saatte vielä maksaa!… Entä hän?… Kautta Jumalan, kertokaa kaikki!… Suostuiko hän?
— Kielsi vähääkään arvelematta.
Seurasi taas hetken hiljaisuus. Kmicic hengitti raskaasti ja tuijottiWolodyjowskiin. Tämä jatkoi:
— Miksi sanotte minua petturiksi? Olenko minä muka teidän veljenne tai puhemiehenne? Olenko syönyt sanani? Voitin teidät kaksintaistelussa ja olisin voinut tehdä teille mitä hyvänsä.
— Vanhan tavan mukaan olisi toinen meistä maksanut tuon verellään. Jollen miekalla olisi kyennyt, niin olisin ampunut, ja vieköönpä minut sitten vaikka itse paholainen!
— Jos hän olisikin suostunut, en minä olisi kuitenkaan ryhtynyt kanssanne toistamiseen kaksintaisteluun. Mitä syytä minulla olisi ollut sellaiseen? Mutta tiedättekö miksi hän antoi kieltävän vastauksen?
— Miksi? toisti Kmicic kuin kaiku.
— Siksi, että rakastaa teitä.
Se meni yli sairaan voimien. Kmicic vaipui patjoille, hiki nousi otsalle, ja hän makasi siinä hetken aikaa sanatonna.
- Kovasti olen vielä heikko, — virkkoi hän sitten. — Mistä te tiedätte, että hän rakastaa minua?
— Onhan minulla silmät, joilla näen, ja järki, jolla ymmärrän. Etenkin nyt, kun olen saanut rukkaset, käsitän kaikki niin hyvin. Ensiksikin: kun kaksintaistelun jälkeen tulin ilmoittamaan hänelle, että hän on vapaa, koska te olitte joutunut häviölle, oli hän pyörtyä, ja sen sijaan että olisi osoittanut minulle kiitollisuuttaan, hän tuskin huomasi minua. Toiseksi: kun Domaszewiczit kantoivat teidät tänne, niin hän kohotti hellävaroen kuin äiti päätänne. Kolmanneksi: kun minä häntä kosin, hän osoitti minut luotaan kuin koiran. Jolleivät nämä seikat todista mielestänne tarpeeksi, on miekanisku lyhentänyt järkeänne.
— Kunpa tuo olisi totta! — huudahti Kmicic heikosti. — Täällä minun haavaani voidellaan jos jollakin… mutta minulle ei voisi löytää sen parempaa balsamia kuin teidän sananne.
— Onko se petturi, joka tuo balsamia?
— Suokaa anteeksi. Päässäni ei ole tilaa sellaiselle onnelle, kuin että hän vielä ottaisi minut…
— Minä sanoin, että hän rakastaa teitä, mutta ottamisesta en ole mitään puhunut… Se on toinen asia!
— Jollei hän huoli minua miehekseen, niin ruhjon pääni seinään. En voi elää ilman häntä!
— Ehkä hän ottaisikin, jos te rehellisesti katuisitte rikoksianne. Nythän on sota, voitte lähteä taistelutanterille, voitte tehdä rakkaalle isänmaalle suuria palveluksia, voitte niittää urhoollisen soturin kunniaa ja hankkia hyvän maineen. Kukapa olisi synnitön? Kenelläpä ei olisi syytöksiä omallatunnollaan?… Jokaisella… Mutta jokaisella on myös tie avoinna katumukseen ja parannukseen. Te olette tehnyt itsenne syypääksi mielivaltaan, älkää enää tehkö sitä; te olette rikkonut isänmaata vastaan aiheuttamalla sisäistä sekasortoa sodan aikana, pelastakaa se nyt vaarasta; te olette tehnyt vääryyttä kansalaisille, palkitkaa… Se on teille paljon parempi tie kuin ruhjoa päänsä seinään.
Kmicic katsoi kunnioittavasti Wolodyjowskiin ja sanoi sitten:
— Te puhutte kuin tosi ystävä.
— En ole ystävänne, joskaan en, totta puhuen, vihamiehennekään, mutta neitoa minun käy sääliksi, vaikka hän antoikin minulle rukkaset, sillä tulin sanoneeksi hänelle ankaria sanoja… Minä en rukkasten tähden mene hirteen, eiväthän ne olleet ensimmäiset, enkä vihan kaunaa myöskään kanna. Jos voin auttaa teidät hyvälle tielle, teen palveluksen isänmaalle, koska olette oivallinen ja kokenut sotilas.
— Mutta onko minulla aikaa päästä tuolle hyvälle tielle? Monet oikeudenkäynnit odottavat minua. Minun täytyy vuoteeltani suoraan oikeuteen… Enkä tahdo paeta. Niin paljon oikeudenkäyntejä! Ja oikeus tuomitsee varmasti syylliseksi.
— Tämä pelastaa niistä! — sanoi herra Wolodyjowski ottaen esille käskykirjeitään.
— Käskykirjelmä! — huudahti Kmicic. — Kenelle?
— Teille! Eikä teidän tarvitse mennä oikeuteen täällä, koska olette tämän mukaan hetmanin oikeuden alainen. Kuunnelkaa, mitä ruhtinas kirjoittaa minulle.
Ja herra Wolodyjowski luki Kmicicille Radziwillin yksityisen kirjeen, huokasi sitten syvään, kiersi viiksiään ja sanoi:
— Kuten kuulitte, riippuu minusta, annanko käskykirjelmän teille vai enkö.
Pelko ja toivo kuvastuivat Kmicicin kasvoilla.
— Entä mitä teette? — kysyi hän vaisulla äänellä.
— Minä annan, — vastasi Wolodyjowski.
Kmicic ei ensin virkkanut mitään. Hänen päänsä painui patjalle, ja hän jäi hetkeksi tuijottamaan kattoon. Yht'äkkiä hänen silmänsä alkoivat kostua, ja niissä tuiki tuntemattomat vieraat, kyynelet, värisivät jo ripsissä.
— Lyötäköön minut säpäleiksi, — sanoi hän vihdoin, — jos koskaan olen tavannut jalompaa miestä kuin te!… Jos te minun tähteni olette saanut rukkaset ja jos, kuten arvelette, Oleńka rakastaa minua, niin olisi joku muu tämän varmasti kostanut minulle ja syössyt minut entistä syvemmälle… Mutta te ojennatte minulle kätenne ja kiskotte minut kuin haudasta ylös!
— Minä tahdon uhrata omat etuni rakkaan isänmaan tähden, jolle te vielä voitte tehdä suuria palveluksia. Mutta sen sanon teille, että jos olisitte lainannut nuo kasakat Trubeckilta tai Chowanskilta, niin siinä tapauksessa en olisi antanut teille käskykirjelmää. Olipa onni, ettette ollut sitä tehnyt!
— Etevä esimerkki muille! — huudahti Kmicic. — Antakaa minun puristaa kättänne! Suokoon Jumala, että saisin joskus tehdä teille vastapalveluksen. Olen teille kiitollinen koko ikäni!
— No niin… Kuulkaahan sitten: Teidän ei siis tarvitse ilmaantua minkään oikeusistuimen eteen, vaan ryhtyä työhön. Jos te olette hyödyksi isänmaalle, niin kyllä täkäläinen aateli suo teille anteeksi, sillä isänmaa on sen sydämellä… Te voitte vielä hyvittää rikoksenne, voittaa hyvän maineen ja säteillä kunniaa kuin aurinko… Ja sitten tiedän vielä erään neitosen, joka varmasti valmistaa teille lahjan palkinnoksi.
— Hei! — huusi Kmicic innoissaan. — Miksi loikoilla täällä sängyssä, kun vihollinen polkee isänmaata! Hei! Onko siellä ketään? Poika, tuo saappaani!… Ei kuulu ketään!… Yksin olen!… Mutta lyököön salama minut, jos näillä patjoilla kauan piehtaroin!
Herra Wolodyjowski hymyili tyytyväisesti ja virkkoi:
— Teidän henkenne on vielä ruumistanne paljon voimakkaampi.
Sitten hän nousi lähteäkseen, mutta Kmicic ei päästänyt häntä, ennenkuin saisi tarjota hänelle viiniä.
Oli jo ilta, kun pienikasvuinen ritari läksi Lubiczista suunnaten matkansa Wodoktyyn.
»Minä hyvitän parhaiten kovat sanani», ajatteli hän, »kun kerron neidille, että Kmicic ei nouse ainoastaan vuoteeltaan, vaan myöskin häpeästään… Hän ei ole mikään pohjaltaan pilaantunut mies, vaan hän on julman tulinen. Minä tuon neidille varmasti lohdutuksen ja luulen, että hän ottaa minut ystävällisemmin vastaan nyt kuin silloin, kun itseäni tarjosin…»