— Se riippuu teidän kysymyksestänne ja minun mielentilastani, — vastasiBoguslaw katsellen yhä itseään peilistä.
Kmicicin silmät iskivät säkeniä, mutta hän jatkoi kuitenkin rauhallisesti:
— Kas tässä kysymykseni: hetmani sanoo, että kaikki hänen toimenpiteensä tarkoittavat valtakunnan parasta ja pelastusta, ja tämä on aina hänen kielellään. Pyydän teidän ylhäisyyttänne vastaamaan suoraan, onko tämä vain tekosyy, vai tarkoittaako hetmani todella maan parasta?…
Ruhtinas loi lyhyen, läpitunkevan silmäyksen Kmiciciin.
— Jos sanoisin, että se on vain tekosyy, niin auttaisitteko meitä vielä?
Kmicic kohautti halveksivasti olkapäitään.
— Kuten sanoin, minun menestykseni riippuu teidän menestyksestänne.Miten tulee käymään, se on minusta yhdentekevää.
— Te tulette kohoamaan korkealle! Muistakaa, mitä olen sanonut. Mutta miks'ei Janusz Radziwill ole koskaan avomielisesti puhunut kanssanne?
— Ehkä siksi, että hän on umpimielinen… tai ehkä vain siksi, ettei ole tullut sitä tehneeksi.
— Te olette tarkkanäköinen, huomaan, sillä totta on, että hän on umpimielinen eikä suvaitse antaa muitten katsoa hänen kortteihinsa. Silloinkin, kun hän puhuu minun kanssani, saattaa hän unohtaa itsensä ja ruveta laveasti puhumaan isänmaanrakkaudestaan. Vasta kun minä nauran hänelle päin kasvoja, hän hillitsee itsensä.
— Se on siis tekosyy? — kysyi Kmicic. Ruhtinas käänsi tuolinsa ympäri, istuutui sille kahdareisin, laski käsivartensa sen selkämyställe ja vaikeni hetken aikaa ikäänkuin tuumien asiaa. Sitten hän alkoi:
— Kuulkaa, herra Kmicic! Jos me Radziwillit eläisimme Espanjassa, Ranskassa tai Ruotsissa, missä poika seuraa isäänsä valtaistuimella ja missä oikeus kuninkuuteen on Jumalalta itseltään, silloin me varmasti palvelisimme kuningastamme ja tyytyisimme korkeimpiin virkoihin, jotka kuuluisivat meille sekä syntyperämme että rikkautemme tähden. Mutta täällä, tässä maassa, jossa kuningas ei ole Jumalan, vaan aateliston valitsema, jossa kaikki on in liberis suffragiis [vapaassa valinnassa], me voimme tehdä itsellemme kysymyksen: miksi on Vaasa eikä Radziwill hallitseva?… Jos joku Vaasan suvusta onkin valtaistuimella, niin sellaiseen voi vielä tyytyä, sillä he ovat kuninkaallista sukuperää, mutta kuka takaa, ettei aateliston päähän pälkähdä istuttaa valtaistuimelle Vaasan jälkeen joku herra Harasimowicz, Simoharawicz tai suorastaan joku herra Tyhjänpantti… Hyi, kuka tietää, kuka vielä valitaan kuninkaaksi! Ja meidän, Radziwillien, jotka olemme saksalaisia valtioruhtinaita, täytyisi vanhan tavan mukaan polvistua suutelemaan herra Tyhjänpantin kättä… Hyi! Kaikkien sarvipäisten nimessä on aika tehdä loppu mokomasta! Katsokaa, miten on Saksassa laita! Kuinka moni itsenäinen ruhtinas sopisi sieltä maihin ja rikkauksiin nähden meille alistaarostaksi. Ja kuitenkin he hallitsevat ja kantavat kruunujaan ollen meistä edellä, vaikka heille paremmin sopisi kantaa meidän laahustimiamme. On aika tehdä tällaisesta loppu, arvoisa ritari, on aika toteuttaa isäni suunnitelmat!
Ruhtinas innostui, nousi ja alkoi astella pitkin huonetta.
— Tämä ei tule tapahtumaan ilman vaikeuksia ja vastuksia, — jatkoi hän, — sillä Olykan ja Nieswiezin Radziwillit eivät tahdo auttaa meitä. Tiedän ruhtinas Michalin kirjoittaneen serkulleni, että meidän pitäisi pikemmin ajatella jouhista pakkopaitaa kuin kuninkaan manttelia. Ajatelkoon itse sitä, katukoon, istukoon tuhkaan ja ruoskituttakoon selkäänsä. Koska hän kerran tyytyy kuninkaalliseen pöydänkattaja-arvonimeensä, niin leikatkoon hyveellisesti kukonpoikasia halki koko hyveellisen elämänsä aina hyveelliseen kuolemaansa saakka! Kyllä me tulemme toimeen ilman häntäkin emmekä laske kättämme, sillä nyt on paras aika toimia. Valtakunta joutuu hornan tuuttiin, sillä se on käynyt niin heikoksi, ettei pysty vastustamaan ketään. Joka puolelta viholliset kömpivät sen rajojen yli, kuin raja-aidat olisivat palaneet. Sellaista, mitä täällä on tapahtunut ruotsalaisille, ei ole vielä missään koko maailmassa sattunut! Me voimme kyllä veisata: Te Deum laudamus! [Sinua, Jumala, kiitämme] mutta se on joka tapauksessa jotakin kuulumatonta. Vihollinen hyökkää maahan, vihollinen, joka on tunnettu ryöstönhalustaan, eikä tapaa vastustusta, vaan päinvastoin kaikki rientävät hylkäämään entisen isäntänsä ja liittyvät uuteen, kaikki: magnaatit, aateliset, armeija, linnat, kaupungit… häpeämättä, kainostelematta, ilman kunniantuntoa… Historia ei tunne toista sellaista tapausta! Hyi, minkälaista roskaväkeä tässä maassa asuu!… Kuinka tällainen maa voisi jäädä hukkumatta? Ruotsalaisten armoon on luotettu, mutta kyllä tässä vielä saadaan tuta miltä niitten armo maistuu! Siellä Suur-Puolassa ruotsalaiset jo vääntävät musketeillaan aatelisilta sormet käsistä… Ja niin tulee käymään kaikkialla, sillä toisin ei voisikaan käydä, koska mokoman kansan täytyy hukkua, täytyy joutua naapuriensa orjaksi!…
Kmicic oli käynyt yhä kalpeammaksi, ja hänen täytyi koota kaikki voimansa voidakseen pidättää sisäistä raivoansa puhkeamasta esille. Mutta ruhtinas oli kokonaan omien ajatustensa vallassa ja oman kaunopuheisuutensa lumoissa ja jatkoi kiinnittämättä huomiotaan kuulijaan:
— Tässä maassa, hyvä mies, on sellainen tapa, että jos ken kuolinkamppailussaan makaa, niin omaiset kiskovat viime hetkessä pois päänaluksen kuolevan pään alta ja lopettavat siten hänen kärsimyksensä. Minä ja Vilnon vojevoda olemme päättäneet tehdä maalle tämän viimeisen palveluksen. Mutta joukko saaliinhimoisia naapureita vaanii perintöä, emmekä me voi ottaa haltuumme kaikkea, mutta osan otamme, pienimmän osan. Sukulaisina on meillä siihen oikeus. Jollei tämä vertaus miellyttäisi, käytän toista. Koko valtakunta on kuin suuri, punainen vaate, jota omakseen kiskovat ruotsalaiset, venäläiset, Chmielnicki, tataarit, vaaliruhtinas ja yleensä jokainen, joka sen liepeillä asuu. Vilnon vojevoda ja minä olemme päättäneet, että meidän tulee saada niin paljon siitä vaatteesta, että se riittää yhdeksi purppuraviitaksi. Sentähden me emme kiellä muita kiskomasta, mutta kiskomme itsekin. Pitäköön Chmielnicki Ukrainan, kiistelkööt ruotsalaiset ja brandenburgilaiset Preussista ja Suur-Puolasta, vieköön Rakóczy tai ken hyvänsä Vähän-Puolan, mutta Liettua on oleva Janusz Radziwillin ja tuleva sitten hänen tyttärensä kanssa minun omakseni!
Kmicic nousi nopeasti.
— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, tämän juuri halusin tietää.
— Lähdettekö?
— Lähden.
Ruhtinas katsoi tarkkaavasti Kmiciciin ja huomasi nyt vasta, kuinka kalpea ja kiihtynyt tämä oli.
— Mikä teidän on? — kysyi Boguslaw.
— Olen aivan uupunut ja päätäni pyörryttää. Kyllä käyn vielä heittämässä hyvästi, ennenkuin lähden matkalle.
— Joutukaa sitten, sillä minä aion jatkaa jo iltapuolella matkaa.
— Tunnin kuluttua olen täällä.
Näin sanoen Kmicic kumarsi ja poistui.
Viereisessä huoneessa makaavat nousivat hänet nähdessään seisomaan, mutta hän hoiperteli ohi kuin humalainen kiinnittämättä heihin huomiotaan. Ulkokynnyksellä hän tarttui kaksin käsin päähänsä ja alkoi hokea:
— Jeesus natsarealainen, juutalaisten kuningas. Jeesus, Maria, Joosef!
Hoipertelevin askelin hän kulki pihan poikki, vahdin ohi. Portin ulkopuolella seisoivat hänen miehensä vääpeli Sorokan johdolla.
— Minun jälkeeni! — komensi Kmicic.
Ja hän riensi kaupungin halki majataloa kohti.
Soroka, joka oli jo kauan ollut Kmicicin palveluksessa ja tunsi tämän hyvin, huomasi heti, että nuorelle everstille oli tapahtunut jotakin tavatonta.
– Olkaa varuillanne! — kuiskasi hän miehille.
– Hukka perii sen, johon hänen vihansa nyt kohdistun!
Sotilaat seurasivat ääneti Kmiciciä, joka pikemmin juoksi kuin käveli huitoen käsillään ja mutisten tolkuttomia sanoja.
Sorokan korvaan osui katkonaisia sanoja: »Murhamiehiä, kerettiläisiä, pettureita… Konna ja petturi… Molemmat samanlaisia!»
Sitten Kmicic kaikesta päättäen alkoi muistella entisiä asetovereitaan, sillä hän mutisi sellaisia nimiä kuin: Kokosinski, Kulwiec, Ranicki, Rekuc… Muutaman kerran hän mainitsi myöskin Wolodyjowskin. Soroka kuunteli häntä kummastellen, kävi yhä alakuloisemmaksi ja ajatteli itsekseen:
— Tässä tulee kohta verta vuotamaan…
Sillävälin he olivat saapuneet majataloon. Kmicic sulkeutui heti huoneeseensa eikä antanut kokonaiseen tuntiin itsestään elonmerkkiä.
Sotilaat alkoivat sillä aikaa satuloida hevosiaan, vaikk'eivät olleet saaneet käskyä.
— Eipä ole haitaksi, — arveli Soroka, — sillä paras on olla valmiina.
— Valmiita ollaan! — vastasivat siihen vanhat sotakarhut viiksiään kierrellen.
Kohta kävikin selville, että Soroka tunsi everstinsä, sillä yht'äkkiä ilmaantui Kmicic ovelle, lakitta, vain paita ja housut yllään.
— Satuloikaa hevoset! — huusi hän.
— On jo satuloitu.
— Laittakaa kuormat kuntoon!
— On jo laitettu.
— Dukaatti mieheen! — huusi nuori eversti, joka kiihtymyksestään huolimatta pani tyydytyksellä merkille, että hänen soturinsa aavistivat hänen ajatuksensa.
— Kiitämme, herra eversti! — kaikui kuin yhdestä suusta.
— Kaksi miestä heti matkalle kuormahevosten kanssa Dembowaa kohti. Kaupungin halki on ajettava hiljaa, mutta heti kun olette päässeet kaupungin ulkopuolelle, niin täyttä laukkaa aina metsään saakka.
— Ymmärrämme!
— Neljä miestä lataamaan musketteja! Minulle on satuloitava kaksi hevosta!
— Tiesinhän, että jotakin tulee tapahtumaan, — mutisi Soroka.
— Vääpeli seuratkoon minua! — huusi Kmicic. Ja puettuna ohuesti, niinkuin oli, hän meni pihan poikki Sorokan seuraamana, jonka silmät olivat ihmetyksestä selkoselällään. Kmicic pysähtyi kaivon luo, osoitti sankoa, joka riippui kaivonvivussa, ja komensi:
— Kaada vettä niskaani!
Vääpeli tiesi kokemuksesta, kuinka vaarallista oli olla tottelematta silmänräpäyksessä ensimmäistä käskyä. Hän täytti sangon vedellä ja kaatoi veden Ahdrzejn niskaan. Tämä alkoi purskua ja pärskyä kuin valaskala ja huusi:
— Vielä kerran!
Soroka teki tempun vielä kerran ja ammensi vettä sellaisella kiireellä, kuin olisi ollut kysymyksessä tulipalon sammuttaminen.
— Riittää! — pääsi Kmiciciltä vihdoin. — Seuraa nyt minua sisälle auttamaan ylleni kuivia vaatteita.
Molemmat menivät majataloon.
Portissa heitä vastaan tulivat ne kaksi kuormahevosta, jotka olivat saaneet käskyn lähteä matkalle.
— Hitaasti halki kaupungin, mutta sitten täyttä laukkaa! — sanoi Kmicic heille vielä ja meni sisälle.
Puolen tunnin kuluttua hän ilmaantui ulos täysissä tamineissaan. Hänen yllään oli hirvennahkainen kauhtana, jonka ympäri oli vyötetty nahkainen vyö pistoleineen, ja jaloissa pitkävartiset saappaat.
Sotilaat huomasivat, että panssaripaidan reuna pisti esiin kauhtanan alta ja että Kmicic siis oli varustautunut kuin taisteluun. Miekka oli vyötetty korkealle, jotta nopeammin saisi sen kahvan käteensä. Hänen kasvonsa näyttivät rauhallisilta, mutta uhkaavilta.
Kun Kmicic oli silmäillyt sotilaitaan ja tullut vakuutetuksi, että he olivat varustautuneet, kuten piti, nousi hän hevosensa selkään, ojensi majatalon isännälle dukaatin ja ajoi pihalta.
Soroka ratsasti hänen vieressään ja kolme miestä hänen takanaan mukanaan varahevonen. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet torille, joka oli täynnä ruhtinas Boguslawin joukkoja. Nähtävästi olivat nämä saaneet käskyn varustautua matkalle, koska ne olivat vilkkaassa toiminnassa. Ratsumiehet satuloivat hevosiaan, jalkamiehet hakivat muskettejaan, jotka oli asetettu ristikkoon talojen edustalle, kuormahevosia valjastettiin vankkurien eteen.
Kmicic näytti heräävän mietteistään.
— Kuulehan, Soroka, — sanoi hän, — jatkuuko maantie suoraan staarostan pihalta eteenpäin tarvitsematta palata takaisin torille?
— Entä minne on matka, herra eversti?
— Dembowaan.
— Siinä tapauksessa se jatkuu sieltä suoraan.
— Hyvä on! — virkkoi Kmicic.
Jonkin ajan kuluttua saattoi kuulla hänen mutisevan itsekseen:
— Niin niin, kunpa ne pojat nyt eläisivät! Vähän on sellaisia miehiä, jotka pystyvät suorittamaan sellaisia temppuja kuin tämä.
Sillävälin he olivat sivuuttaneet torin ja tulleet staarostan asunnolle vievälle tielle.
— Seis! — komensi Kmicic yht'äkkiä. Sotilaat pysähtyivät ja kääntyivät häneen päin.
— Oletteko valmiit kuolemaan? — kysyi hän lyhyesti.
— Olemme! — vastasivat orszalaiset sotakarhut kuin yhdestä suusta.
— Me ajoimme suoraan Chowanskin kitaan, eikä hän kuitenkaan syönyt meitä… Muistatteko?
— Muistamme!
— Tänään on uskallettava suuria asioita… Jos onnistumme, niin armollinen kuningas palkitsee teitä runsaasti… Siitä olen varma… Mutta jollemme onnistu, niin surma meidät perii!
— Miks'ei se onnistuisi?! — huudahti Soroka, jonka silmät alkoivat loistaa kuin vanhan suden silmät.
— Sen täytyy onnistua! — vakuuttivat muut kolme, Bilous, Zawratynski jaLubieniec.
— Me ryöstämme Boguslaw-ruhtinaan! — sanoi Kmicic.
Ja hän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen niin mieletön päähänpisto tekisi sotilaihin. Mutta nämä vaikenivat myöskin ja tuijottivat häneen ihmetellen. Heidän viiksensä vain liikkuivat ja kasvoille levisi hurja ilme. — Surma on lähellä, palkinto kaukana! — virkkoi Kmicic.
— Vähätpä siitä! — murahti Zawratynski.
— Sotaväki on kaikki torilla… mutta pihalla on vain muutamia vahteja ja parikymmentä hovilaista, jotka eivät pahaa aavista ja joilla ei ole edes miekkoja, — sanoi Kmicic.
— Jos kerran herra eversti uskaltaa panna päänsä alttiiksi, niin miksi emme me uskaltaisi? — sanoi Soroka.
— Kuulkaa! — jatkoi Kmicic. — Jollemme ota häntä viekkaudella, niin hän pysyy ottamatta kokonaan… Kuulkaa! Minä menen sisälle ja tulen heti takaisin ruhtinaan kanssa… Jos ruhtinas käy istumaan minun hevoselleni, niin nousen minä toisen hevosen selkään, ja niin sitä lähdettiin… Kun sitten olemme tulleet sadan tai parin sadan askelen päähän, niin on kahden teistä käytävä häneen käsiksi ottamalla hänestä kiinni, ja sitten annamme mennä täyttä laukkaa!
— Kuten käskette! — sanoi Soroka.
— Jos meitä ei näy, — selitti Kmicic edelleen, — ja sisältä kuuluu laukaus, niin te ammutte vahdit ja pidätte minulle hevosen valmiina, kunnes juoksen ulos.
— Kuten käskette! — vastasi Soroka.
— Eteenpäin! — komensi Kmicic.
Soturit kannustivat ratsujaan ja pysähtyivät neljännestunnin kuluttua kaupunginvanhimman talon edustalle. Portin luona seisoi yhä kuusi vahtisotilasta ja sisäänkäytävän luona neljä. Pihalla hyöri vaunujen ympärillä muutamia tallirenkejä, joita eräs mies, puvusta päättäen ulkomaalainen, piti silmällä.
Tallin edessä valjastettiin hevosia kaksien muitten vaunujen eteen, ja muutamat suurikasvuiset palvelijat kantoivat niihin matkalaukkuja ja vaunupeitteitä. Näitä piti silmällä mustapukuinen mies, joka näytti lääkäriltä tai tähtien tutkijalta.
Kmicic antoi vartijaupseerin ilmoittaa tulostaan, kuten edelliselläkin kerralla, ja sai heti luvan astua sisään ruhtinaan luo.
— Kuinka voitte nyt? — kysyi ruhtinas iloisesti. — Te lähditte niin nopeasti talosta, että luulin sanojeni loukanneen teitä, ja minä jo pelkäsin, ette saisi teitä enää tavata.
— Enhän olisi voinut lähteä matkalle käymättä ilmaisemassa teille kunnioitustani, — vastasi Kmicic.
— No niin! Ajattelin mentyänne, että kyllä hetmani tietää kenen hän lähettää matkalle niin tärkeissä asioissa. Nyt tahdon minäkin käyttää teitä hyväkseni ja antaa myötänne muutamia kirjeitä yhden itse Ruotsin kuninkaalle. Mutta miksi olette varustautunut kuin sotaan?
— Siksi, että olen matkalla seuduille, joilla liikkuu konfederaatteja, ja sitäpaitsi kuulin täällä kaupungissa, että aivan äskettäin muuan kapinallinen lippukunta käväisi täällä, minkä teidän ylhäisyytenne itsekin on vahvistanut todeksi. Onpa täällä Pilwiszkissä se antanut Zoltarenkon väelle oikein aimo selkäsaunan, mikä sopikin erinomaisen hyvin sen kuuluisalle päällikölle.
— Kenelle?
— Herra Wolodyjowskille. Tämän matkassa ovat Mirski, Oskierka ja molemmat Skrzetuskit, joista toinen on juuri sama Zbarazin sankari, jonka rouvan teidän ylhäisyytenne aikoi ryöstää ja viedä Tykociniin. Nämä kaikki ovat nousseet hetmania vastaan, mikä on aikamoinen vahinko, sillä miehet ovat erinomaisia sotureita. Mutta eihän sille mahda mitään! Valtakunnassa on vielä sellaisia pässinpäitä, jotka eivät tahdo käydä käsiksi punaiseen vaatteeseen yhdessä kasakkain ja ruotsalaisten kanssa ja kiskoa siitä itselleen niin paljon kuin suinkin.
— Pässinpäistä ei tässä maailmassa ole puutetta, vähimmin meidän maassamme! — huudahti ruhtinas. — Tässä ovat kirjeet. Kun tapaatte Ruotsin kuninkaan, niin kertokaa hänelle luottavasti, että minä olen sielultani yhtä innokas hänen kannattajansa kuin minun serkkunikin, vaikkakin minun vielä toistaiseksi täytyy teeskennellä muuta.
— Kenenpä tässä maailmassa ei täytyisi teeskennellä? — arveli Kmicic. —Jokainen teeskentelee, etenkin jos aikoo jotakin suurta saada aikaan.
— Se on totta, se on totta. Pitäkää nyt huolta asioistani, niin kyllä minä palkitsen teidät yhtä runsaasti kuin ruhtinaanne Vilnon vojevoda.
— Koska teidän ylhäisyytenne on noin ystävällinen minua kohtaan, niin ehkä saan jo nyt pyytää palkintoa.
— Vai niin. Vojevoda on nähtävästi ollut kitsas matkarahoihin nähden.Hänen raha-arkkunsa ei hevillä aukene.
— Jumala varjelkoon minua ottamasta rahaa. En ole saanut rahaa hetmanilta enkä halua teiltäkään. Omalla kustannuksellani teen tämänkin matkan.
Boguslaw katsoi ihmetellen nuoreen soturiin.
— Huomaanpa, että Kmicicit eivät ole niitä miehiä, jotka palvelevat rahan tähden. Mitä; sitten haluatte, ritari?
— Seikka on se, teidän ylhäisyytenne, että minä ajattelemattomasti kylläkin otin Kiejdanysta mukaani erään täysiverisen juoksijahevosen voidakseni komeilla ruotsalaisille. En liioittele, jos sanon, että sen vertaista ei ole toista koko Kiejdanyssa. Mutta nyt minä pelkään, että pitkällä matkalla jokin vahinko voi sitä kohdata. Sitäpaitsi se voisi joutua vihollisen, esimerkiksi Wolodyjowskin käsiin, joka on minun henkilökohtainen vihamieheni. Olen sentähden aikonut pyytää teidän ylhäisyyttänne pitämään sen luonaan, kunnes minä sopivassa tilaisuudessa voin pyytää sen itselleni takaisin.
— Myykää mieluummin se minulle.
— En voi, sillä se olisi sama kuin jos möisin ystäväni. Ainakin sata kertaa on se hevonen pelastanut minut mitä suurimmasta vaarasta, sillä sillä on tapana purra taistelussa vihollista.
— Onko se todella niin erinomainen? — kysyi ruhtinas Boguslaw innostuneesti.
— Kyllä se on! Jos olisin varma, että teidän ylhäisyytenne ei panisi pahakseen, niin löisin vetoa vaikka sata dukaattia siitä, että teidän ylhäisyydellänne itsellään ei ole sellaista hevosta.
— Ehkä minä suostuisinkin vetoon, jos tänään olisi aikaa panna toimeen kilpakoeajo. Mielelläni pidän sen teille, vaikka vieläkin mieluummin ostaisin sen, jos se on mieleeni. Entä missä se merkillinen hevonen nyt on?
— Se on portin luona.
— Menkäämme katsomaan sitä.
— Kuten haluatte.
Ruhtinas otti hattunsa, ja he menivät. Portin edustalla Kmicicin miehet pitivät kahta satuloitua hevosta, joista toinen, pikimusta ja tähtiotsainen, hirnahti nähdessään isäntänsä.
— Tuohan se arvattavasti on, — sanoi ruhtinas. — Onko se niin merkillinen kuin sanotte, sitä en tiedä, mutta komea se ainakin näyttää olevan.
— Taluttakaa se tänne! — huusi Kmicic. — Ei, odottakaa, minä nousen itse sen selkään.
Sotilaat antoivat hevosen Andrzejlle, joka istuutui sen selkään ja alkoi ratsastaa pitkin pihaa. Juostessaan näytti ratsu kahta kauniimmalta. Sen silmät loistivat, harja hulmusi tuulessa, ja sieraimista näytti tuli suitsuavan. Kmicic muodosti ympyröitä, muutteli vauhtia ja karahdutti vihdoin päin ruhtinasta noin askelen päähän huutaen samassa:
— Halt!
Hevonen ponkaisi jaloillaan lujasti maata vasten ja pysähtyi kuin tukki.
— Miltä näyttää? — kysyi Kmicic.
— Kuten sanotaan: hirven silmät ja sääret, suden käynti ja neitsyen rinta! — vastasi ruhtinas. — Kaikki niinkuin pitääkin. Saksalaista komentoakin kuuluu tottelevan?
— Niin. Eräs Zend-niminen kuurinmaalainen opetti sen.
— Entä juokseeko se nopeasti?
— Kuin tuuli! Tataari ei siltä pakoon livahda.
— Sen kouluttaja on ollut erinomainen, ja hyvin se on opetettu.
— Se on niin opetettu, että vaikeata on teidän ylhäisyytenne sitä uskoa. Kun se juoksee rivissä, saa ratsastaja heittää ohjakset käsistään, ja kuitenkaan se ei riko riviä eikä tahtia. Koettakaa itse! Jos se kahden virstan matkalla etenee muista edes puolen pään vertaa, niin annan sen ilmaiseksi.
— Sepä vasta olisi merkillistä! Vaikka heittää ohjakset irti?
— Merkillistä ja hyödyllistä, sillä silloin ovat kädet vapaina. Usein on sattunut, että minulla on ollut miekka toisessa, pistoli toisessa kädessä, ja hevonen on juossut vapaana.
— Entä jos rivi kääntyy?
— Silloin sekin kääntyy riviä rikkomatta.
— Ei ole mahdollista! — väitti ruhtinas. — Sellaista hevosta ei ole olemassa. Olen nähnyt Ranskassa kuninkaan hevosia, jotka ovat opetetut hovijuhlia varten, mutta niitäkin piti toki ohjata.
— Tässä hevosessa on ihmisen äly… Koetelkaa, teidän ylhäisyytenne, itse!
— Annahan tänne! — virkkoi ruhtinas hetken mietittyään.
Kmicic itse piti hevosesta kiinni, ruhtinas hyppäsi kevyesti ratsun selkään ja alkoi kämmenellään taputtaa sen sileätä kaulaa.
— Ihmeellistä! — puheli ruhtinas. — Jalorotuisimmatkin ratsut tulevat syksyllä ainakin jonkinverran takkuisiksi, mutta tämä on niin siloinen kuin juuri vedestä nostettu. Entä mihin suuntaan ajamme?
— Mieluummin metsään päin, jos teidän ylhäisyytenne sallii; sillä maantie on sielläpäin tasainen ja leveä, mutta kaupunkiin päin jos ajamme, niin vastaantulijat häiritsevät.
— Siis metsään päin!
— Kahden virstan matkalla koko ajan rivissä!… Teidän ylhäisyytenne, hellittäkää ohjakset… Kaksi miestä kummallekin puolelle… Minä ajan takana.
— Asentoon! — komensi ruhtinas. — Täyttä ravia! Mars!
Joukkue läksi tuulen nopeudella. Pölypilvi peitti ratsastajat ruhtinaan palvelijain ja tallirenkien näkyvistä, jotka uteliaina olivat kokoontuneet portille katsomaan koeajoa. Pian olivat tottuneet ratsut juosseet virstan ilman että ruhtinaan ratsastama hevonen oli rikkonut riviä, vaikk'ei hän edes koskenut ohjaksiin. Toisella virstalla Kmicic yht'äkkiä kääntyi ympäri ja nähtyään takanaan vain pölypilven huusi hurjalla äänellä:
— Ottakaa hänet kiinni!
Samassa Bilous ja jättiläiskasvuinen Zawratynski tarttuivat ruhtinaan käsivarsiin sellaisella voimalla, että hänen jäsenensä rusahtelivat, ja pitäen häntä rautaisissa kourissaan kannustivat hevosensa yhä hurjempaan vauhtiin.
Ruhtinaan ratsu pysyi koko ajan rivissä. Hämmästys, säikähdys ja huumaava vauhti veivät ruhtinaalta ensihädässä puhekyvyn. Hän yritti muutaman kerran irtautua, mutta turhaan. Siitä olivat hänen käsivartensa vain vääntyä sijoiltaan.
— Mitä tämä on, roistot!… Ettekö tiedä kuka minä olen!… — huusi ruhtinas vihdoin.
Kmicic iski häntä pistolin perällä hartioitten väliin.
— Älä vastustele, muuten saat kuulan kalloosi! — huusi Kmicic.
— Petturi! — tiuskaisi ruhtinas.
— Entä mikä sinä olet? — vastasi Kmicic. Ja he kiitivät eteenpäin.
He ajoivat halki metsien pitkän aikaa ja sellaista vauhtia, että puut näyttivät lentävän heidän ohitsensa. Taakse jäivät majatalot, mökit, miilukojut ja Pilwiszkiin matkalla olevat kuormat. Ruhtinas Boguslaw. useamman kerran nojautui taaksepäin satulassaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut yrittää tehdä vastarintaa, mutta silloin rautaiset kourat puristuivat lujemmin hänen käsivarsiensa ympäri, ja Andrzej-herra iski pistolinperällä ruhtinasta selkään. Niin he kiitivät eteenpäin, kunnes valkoinen vaahto alkoi höytyinä putoilla hevosista.
Vihdoin oli vauhtia heikennettävä, sillä sekä miehet että hevoset olivat lopen hengästyneet ja Pilwiczki oli jäänyt niin kauaksi heidän taakseen, että oli mahdotonta enää saavuttaa heitä. He rupesivat ajamaan käyden.
Ruhtinas ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan. Nähtävästi hän koetti rauhoittua. Kun se vihdoinkin näytti onnistuneen, hän kysyi:
— Minne te viette minua?
— Sen teidän ylhäisyytenne saa tietää, kun olemme perillä, — vastasiKmicic.
Boguslaw vaikeni. Hetken kuluttua hän virkkoi taas:
— Sanokaa näille moukille, että päästävät käsivarteni vapaiksi. Jos he sen tekevät, niin pääsevät hirttokuolemalla, sillä muussa tapauksessa he joutuvat piikkipaaluun.
— He ovat aatelismiehiä eivätkä moukkia, — vastasi Kmicic, — ja mitä tulee rangaistukseen, jolla teidän ylhäisyytenne uhkaa, niin ei ole ensinkään sanottu, että kuolema uhkaisi heitä ennenkuin teitä.
— Tiedättekö, ketä vastaan olette nostaneet kätenne? — kysyi ruhtinas kääntyen soturien puoleen.
— Tiedämme, — vastasivat nämä.
— Satatuhatta sarvipäistä pirua! — huusi Boguslaw raivoissaan. —Käsketkö miesten päästää minut vai et?
— Käsken heidän sitoa teidän ylhäisyytenne kädet selän taakse, niin on mukavampi.
— Vielä mitä!… Käteni väännätte sijoilta!
— Jonkun muun voisin päästää vapaaksi kunniasanaansa vastaan, mutta te olette liian taitava syömään sananne, — sanoi Kmicic.
— Annan toisenlaisen kunniasanani, — virkkoi ruhtinas, — että nimittäin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa karkaan käsistäsi ja että sinut säpäleiksi paloittelen, kun sinä sitten joudut minun valtaani.
— Kävi miten kävi, — vastasi Kmicic, — mutta minä annan suuremman arvon vilpittömälle uhkaukselle kuin petolliselle lupaukselle. Päästäkää hänen kätensä irti ja taluttakaa hänen hevostaan ohjaksista! Mutta huomatkaa, teidän ylhäisyytenne, minun tarvitsee vain painaa tätä liipasinta, niin lentää kuula kallonne läpi, enkä minä koskaan ammu harhaan. Istukaa siis rauhallisesti hevosen selässä älkääkä ajatelkokaan karata!
— Minä en välitä sinun pistolistasi sen enempää kuin sinustakaan, — sanoi ruhtinas ja ojensi puutuneet kätensä. Soturit tarttuivat hänen hevosensa ohjaksiin ja taluttivat sitä.
Kotvan kuluttua Boguslaw jatkoi:
— Te ette uskalla katsoa minua silmiin, herra Kmicic, vaan piiloudutte selkäni taa.
— En suinkaan! — vastasi Kmicic ja kannustettuaan hevostaan työnsi Zawratynskin syrjään, otti toisen ohjaksen hänen kädestään ja katsoi ruhtinasta suoraan silmiin kysyen:
— Mitä sanotte hevosestani? Olenko liioitellut?
— Hyvä hevonen! — vastasi ruhtinas. — Jos tahdotte, ostan sen.
— Kiitoksia paljon. Se hevonen on ansainnut paremman kohtalon kuin kantaa petturia hänen viimeisellä matkallaan.
— Hölmö!
— Joka on luottanut Radziwilleihin.
Seurasi taas hetken vaitiolo, jonka ruhtinas ensimmäisenä keskeytti.
— Sanokaa minulle, herra Kmicic, luuletteko olevanne täysin järjissänne? Oletteko tullut ajatelleeksi, mitä olette tehnyt? Eikö mieleenne ole juolahtanut, että parempi olisi ollut, kun ette ikänä olisi tähän maailmaan syntynyt, ja että kukaan ei olisi Puolassa eikä koko Euroopassa uskaltanut ryhtyä niin mielettömään uhkapeliin?
— Euroopassa ei ole siis rohkeutta, koska minä olen ryöstänyt teidän ylhäisyytenne, jota en päästä käsistäni.
— Minä olen tekemisissä hullun kanssa, se on varma! — huudahti ruhtinas kuin itsekseen.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic, — te olette nyt minun käsissäni, ja sentähden te turhaan tuhlaatte sanojanne! Teidän väkenne näki, kuinka te vapaaehtoisesti läksitte, eikä senvuoksi pälkähdä kenenkään päähän lähteä ajamaan meitä takaa. Kaksi tuntia he tulevat odottamaan, kolmantena käyvät kärsimättömiksi, neljäntenä ja viidentenä rauhattomiksi ja vasta kuudentena lähettävät miehiä tiedustelemaan teitä, mutta sillävälin me saavumme jo Maryampoliin.
— Entä mitä siitä sitten seuraa?
— Siitä seuraa se, että meitä ei saavuteta. Mutta vaikkapa he heti lähtisivätkin ajamaan meitä takaa, niin he eivät kuitenkaan meitä saavuttaisi, sillä heidän hevosensa ovat väsyneitä, meidän levänneitä. Ja jos he jonkin ihmeen kautta meidät vielä saavuttaisivatkin, niin siitä ei olisi mitään hyötyä, sillä, kuten näette, tästä lentäisi samassa kuula kalloonne. Radziwillilla on sotajoukkoja, aseita, rakuunoita, mutta Kmicicillä vain kuusi miestä, ja siitä huolimatta on Radziwill Kmicicin vallassa.
— Mitä muuta?
— Ei sen enempää! Me ajamme siis sinne, minne minua huvittaa. Kiittäkää Jumalaa, teidän ylhäisyytenne, että olette vielä hengissä, sillä jollen minä olisi aamulla käskenyt kaatamaan muutamia sangollisia kylmää vettä niskaani, niin te olisitte varmasti jo toisessa maailmassa, tai oikeammin sanoen helvetissä, jo kahdestakin syystä: ensiksikin te olette petturi ja toiseksi kalvinilainen.
— Entä olisitteko te todella uskaltanut tehdä sen?
— Sanon suoraan, että te ette löydä sellaista tekoa, mitä minä en uskaltaisi yrittää. Itse olette parhaana todistuksena siitä.
Ruhtinas katsoi tarkkaavasti nuoren soturin kasvoihin ja virkkoi:
— Piru on merkinnyt sinun kasvoihisi, ritari, että olet valmis kaikkeen, ja siinä se on oikeassa ollut… Minun täytyy tunnustaa, että sinä olet ihmetyttänyt minua rohkeudellasi, eikä se ole mikään helppo tehtävä.
— Se on minusta yhdentekevä. Kiittäkää Jumalaa, että olette vielä hengissä, ja sillä hyvä!
— Ei suinkaan, herra ritari!… Sinun itsesi ennen muita tulisi kiittää Jumalaa… Jos sinä olisit pudottanut edes yhden hiuksen minun päästäni, niin Radziwillit kyllä sinut löytäisivät, vaikka sinä maan alle piiloutuisit. Jos sinä perustelet nyt sillä asiaasi, että Radziwillit tällä hetkellä ovat eripuraisia keskenään, että Olykan ja Nieswiezin Radziwillit jättävät sinut rauhaan, niin sinä pahasti petyt. Radziwillin veri kostetaan ja peloittava rangaistus pannaan toimeen, muuten tässä valtakunnassa ei voisi elää. Ulkomaille sinä et myöskään voisi pelastua! Saksan keisari jättäisi sinut minun käsiini, sillä minä olen Saksan valtioruhtinas, Brandenburgin vaaliruhtinas on setäni, Oranian prinssi hänen lankonsa, Ranskan kuningas ja hänen ministerinsä minun hyviä ystäviäni… Mitenkä sinä siellä piiloutuisit? Ja mitä turkkilaisiin ja tataareihin tulee, niin he kyllä myyvät sinut, vaikka sinä lupaisit heille puolet omaisuudestasi. Et siis löydä maan päältä sitä kolkkaa, erämaata, kansaa…
— Minua ihmetyttää, — keskeytti Kmicic, — että niin huomattu henkilö kuin ruhtinas Boguslaw Radziwill huolehtii minun terveydestäni näin suuresti… Eikä minun tarvitse muuta kuin painaa vain liipasinta…
— Onhan sattunut ennenkin, että suuri mies on kaatunut ilkiön käden kautta. Niinpä Pompejuksen tappoi hänen oma orjansa, Ranskan kuninkaista useat ovat menettäneet henkensä roskajoukon tähden, niin, minun ei tarvitse mennä sen kauemmaksi, sillä oma suuri isäni joutui samanlaisen kohtalon alaiseksi… Minä kysyn sinulta kuitenkin, mitä nyt oikeastaan tulee tapahtumaan?
— Pyh, minä en ole koskaan suuresti huolehtinut huomisesta päivästä. Vaikkapa joutuisin riitaan kaikkien Radziwillien kanssa, niin en siitä paljoa piittaisi. Miekka on jo kauan uhkaavana riippunut pääni päällä, mutta se ei ole minun untani häirinnyt. Muuten, minulle onkin vain yksi Radziwill aivan liian vähän… On siis ryöstettävä toinen, kolmas…
- Kautta kunniani, sinun puheesi huvittaa minua!… Toistan vielä, ei ole koko Euroopassa toista, joka uskaltaisi ryhtyä mokomiin hommiin… Mutta minä pidän uhkarohkeista miehistä, sillä sellaisten puute käy yhä suuremmaksi… Hahahaa, hän on ryöstänyt Radziwillin! Missä olet oppinut moista, ritari? Mistä olet kotoisin?
— Olen orszalainen lipunkantaja.
— Herra lipunkantaja, on suuri vahinko, että Radziwillit menettävät sellaisen miehen kuin sinä, sillä tuollaisilla sotilailla voisi tehdä ihmeitä… Jollei asia koskisi minua henkilökohtaisesti, niin minä en säästäisi mitään voittaakseni sinut…
— Myöhäistä! — virkkoi Kmicic.
— Tietysti! — vastasi ruhtinas. — Aivan liian myöhäistä. Mutta sen minä lupaan, että sinut on kunniallisesti ammuttava, sillä sinä olet ansainnut soturin kuoleman… Mies on kuin itse paholainen! Ryöstää minut oman väkeni nähden!
Kmicic ei vastannut mitään. Kun ruhtinas oli hetken aikaa jotakin miettinyt, hän huudahti:
— Olkoon menneeksi! Jos heti päästät minut vapaaksi, niin en kosta. Mutta anna minulle kunniasanasi, ettet kenellekään puhu siitä, mitä on tapahtunut, ja että käsket miehiesi olemaan asiasta vaiti.
— Mahdotonta! — sanoi Kmicic.
— Haluatko, että ostan itseni vapaaksi?
— En.
— No hitto vieköön, miksi sinä minut ryöstit sitten?
— Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Myöhemmin saatte tietää.
— Mitä me tässä matkalla tekisimme, jollemme puhelisi keskenämme? Tunnusta, ritari, että ryöstit minut kiihtymyksen hetkellä… ja että nyt itsekään et tiedä, mitä minulle tekisit.
— Se on minun asiani, — vastasi Kmicic. — Muuten, kyllä kohta näytän, enkö tiedä mitä teille teen.
Boguslawin kasvoille levisi kärsimättömyyttä kuvastava ilme.
— Vaikka oletkin hyvin niukkasanainen, — sanoi hän, — niin vastaa minulle kuitenkin suoraan yhteen kysymykseen: saavuitko Podlasieen varta vasten hyökätäksesi kimppuuni näin mieskohtaisesti, vai juolahtiko tämä ajatus mieleesi vasta viime hetkessä?
— Siihen voin rehellisesti teidän ylhäisyydellenne vastata, sillä minun mieltäni polttaa palava halu saada sanoa, miksi minä olen nyt heittänyt teidän puolueenne, johon en ikänä enää tule kuulumaan. Vilnon vojevoda on pettänyt minut saatuaan minut ensin ristiinnaulitun nimessä vannomaan hänelle uskollisuutta kuolemaan saakka…
— Sen valan sinä kauniisti pidät…
— Niin! — huudahti Kmicic kiihtyneesti. — Jos olen sieluni kadotukseen saattava, niin olette te siihen syypää. Mutta minä uskon itseni Jumalan armon huomaan… Minä astun mieluummin kadotukseenkin ja kärsin vaikka helvetin tuskia kuin palvelen petturia ja päällepäätteeksi tietoisesti, vapaaehtoisesti… Jumala armahtakoon minua! Tahdon kärsiä! Mutta sen minä ainakin voin sanoa Jumalan tuomioistuimen edessä: En tietänyt mitä vannoin, mutta kun olin jo vannonut, niin huomasin vannoneeni itseni petokseen isänmaatani ja puolalaista nimeäni vastaan ja silloin minä rikoin valani… Tuomitse minua nyt, Jumalani!
— Asiaan! Asiaan! — sanoi ruhtinas rauhallisesti.
Mutta Kmicic hengitti raskaasti ja ajoi ääneti kulmakarvat tuimissa rypyissä ja katse maahan luotuna.
— Asiaan! — toisti ruhtinas.
Kmicic havahtui kuin unesta, ravisti päätään ja sanoi:
— Luotin hetmaniin kuin omaan isääni. Muistan hyvin sen juhlan, jossa hän ensikerran sanoi meille tehneensä liiton ruotsalaisten kanssa. Kuinka minä silloin kärsin, kuinka paljon minun täytyi kestää, sen Jumala yksin tietää. Muut kunnon miehet heittivät komentosauvansa hetmanin jalkoihin pannen vastalauseensa isänmaansa nimessä, ja minä seisoin kuin kanto komentosauva kädessä häveten, kärsien… sillä päin naamaa sanottiin minulle: petturi! Ja kuka vielä sanoi?… Oh! Parempi on olla muistelematta, jotten vimmastuisi ja ampuisi teitä tuohon paikkaan… Te, petturit, olitte saattaneet minut tällaiseen asemaan!
Kmicic katsoi julmasti ruhtinaaseen, ja viha nousi hänen sielussaan, leimusi hänen kasvoillaan, mutta Boguslaw katseli nuorta ritaria rauhallisesti ja kylmästi sanoen:
— Tuo on mielenkiintoista… Jatka!… Kmicic päästi ruhtinaan hevosen ohjaksen ja otti lakin päästään ikäänkuin jäähdyttääkseen kuumaa päätään.
— Samana yönä, — kertoi hän, — menin hetmanin luo, joka oli itsekin käskenyt minut luokseen. Ajattelin: kieltäydyn hänen palveluksestaan, rikon valani, kuristan hänet, räjähdytän Kiejdanyn ilmaan, seuratkoon sitten mitä hyvänsä! Hän tiesi myöskin, että olin valmis kaikkeen — hän tunsi minut! Näin varsin hyvin, kuinka hän piti kättään kotelolla, jossa oli pistoli. Mitäpä tuosta, ajattelin, joko hän ampuu harhaan tai tappaa minut. Mutta hän alkoi puhua vakuuttavasti kanssani ja kuvata sellaisia tulevaisuuden näkyjä, että min… teidän ylhäisyytenne tietää, miten kävi.
— Hän sai nuorukaisen vakuutetuksi! — virkkoi Boguslaw.
— Niin että minä lankesin hänen jalkainsa juureen, — huusi Kmicic, — ja näin hänessä isänmaan pelastajan, jolle minä vannoin sieluni kuin saatanalle ja jonka puolesta olisin vaikka suin päin syöksynyt alas Kiejdanyn tornista!
— Arvasin, että sellainen tulisi jutun loppu olemaan! — puuttuiBoguslaw puheeseen.
— Mitä minä olen menettänyt palvelemalla häntä, siitä en tahdo puhua, mutta joka tapauksessa olen tehnyt hänelle tärkeitä palveluksia: olen pakottanut lippukuntani, joka jäi sinne — Jumala suokoon hänen vahingokseen! — pakottanut sen pysymään uskollisena hänelle ja kukistanut muitten kapinahankkeet… Olen tahrannut käteni veljesverellä luullen, että se oli välttämätöntä isänmaan pelastukseksi! Aina, kun hetmanin käskystä annoin määräyksen ampua kelpo sotilaita, kouristi sydäntäni, ja kun hän antoi minulle lupauksiaan, joita ei pitänyt, niin nousi minussa aatelisvereni häntä vastaan. Mutta ajattelin: olen typerä, hän viisas — sen pitää niin olla! Vasta nyt, kun hänen kirjeestään sain tietää hänen myrkytyssuunnitelmistaan, putosi side silmiltäni. Sellaistako sotaa te käyttekin? Niinkö te myrkyllä tapatte sotilaita? Onko se sopivaa hetmanille? Niinkö Radziwillit toimivat? Ja minun täytyy kuljettaa sellaisia kirjeitä?…
— Sinä et ymmärrä politiikkaa, ritari, — keskeytti Boguslaw.
— Hiiteen mokoma politiikka! Harrastakoot sitä kavalat italialaiset, mutta ei aatelismies, jolle Jumala on suonut jalompaa verta kuin muille kuolevaisille ja jonka Hän on velvoittanut myöskin taistelemaan miekka kädessä eikä apteekin myrkkyjä käyttäen.
— Kirjeet ovat siis siinä määrässä suututtaneet sinua, että olet päättänyt hylätä Radziwillit?
— Eivät kirjeet suinkaan! Ne minä olisin viskannut tuleen, sillä minä en olisi osannut käyttää niitä hyväkseni. Olisin luopunut tehtävästä, vaikkakin edelleen palvellut asiaa. Ehkä olisin pestannut oman joukon ja vanhan tapani mukaan hyökännyt taas Chowanskin kimppuun. Mutta mielessäni heräsi heti epäluulo: ehkä he myrkyttävät isänmaan niinkuin aikoivat myrkyllä tappaa nuo sotilaat… Jumala auttoi minua, niin etten raivostunut, vaikka pääni hehkui kuin granaatti, auttoi minua hillitsemään itseni, niin että saatoin sanoa itselleni: houkuttele häneltä esille koko totuus, mutta älä paljasta omia ajatuksiasi ja tunteitasi, ole olevinasi pahempi kuin itse Radziwillit ovatkaan ja kisko häntä kielestä.
— Ketä? Minuako?
— Niin juuri. Jumala auttoi minua, niin että minä, yksinkertainen sotilas, petin politikoitsijan, ja teidän ylhäisyytenne pitäen minua viho viimeisenä roistona, paljasti minulle kaikki roistomaiset ajatuksensa. Niin sain minä selon kaikesta. Hiukseni nousivat kauhusta pystyyn, mutta minä kuuntelin ja kuuntelin vain loppuun saakka… Hyi teitä, roistot!… Hiiden penikat! Miks'ei salama ole teitä vielä surmannut? Miks'ei maa ole teitä vielä niellyt?… Chmielnickin, ruotsalaisten, vaaliruhtinaan, Rakóczyn ja itse paholaisen kanssa te ryhdytte liittoon saattaaksenne valtakunnan perikatoon. Te tahdotte silpoa sen palasiksi, repiä, raastaa kuin susi. Onko se teidän kiitoksenne kaikista niistä hyvistä töistä, arvonimistä, kunniapaikoista ja ulkomaitakin kadehdittavista rikkauksista, joita isänmaanne on teille tuhlannut? Mutta te ette kysy sen kyyneleitä ettekä tuskia. Missä on omatuntonne? Missä uskonne ja kunnianne? Mitkä kummitukset ovat teidät maailmaan synnyttäneet?…
— Ritari, — keskeytti ruhtinas kylmästi, — minä olen sinun käsissäsi ja voit tappaa minut, jos haluat, mutta yhtä sinulta pyydän: älä ikävystytä minua!
Molemmat vaikenivat..
Kuten Kmicicin sanoista näkyi, oli sotilas saanut diplomaatista irti koko alastoman totuuden, ja ruhtinas oli ollut sangen varomaton, erehtynyt pahasti paljastaessaan sekä omansa että hetmanin salaisimmat aikeet: Se koski kovasti ruhtinaan itserakkauteen, ja salaamatta huonoa mielialaansa hän virkkoi:
— Älä laske ainoastaan oman etevyytesi ansioksi sitä, että sait minusta totuuden ilmi. Minä puhuin - avomielisesti kanssasi, sillä luulin, että hetmani olisi paremmin tuntenut miehensä ja lähettänyt vain täysin luotettavan henkilön matkalle.
— Hetmani lähetti luotettavan miehen, — vastasi Kmicic, — mutta te olette jo menettänyt hänen luottamuksensa, ja tästä lähtien tulevat vain roistot teitä palvelemaan!
— Jollei se tapa, jolla sinä minut ryöstit, ollut roistomainen, niin kasvakoon ensi taistelussa käteni miekan kahvaan kiinni!
— Se oli viekkautta! Olen käynyt hyvää koulua! Te tahdotte tuntea Kmicicin. Tässä hän on! Tyhjin käsin en minä saavu armollisen kuninkaamme luo.
— Entä luuletko, että edes yksikään hiuskarva tulee päästäni putoamaanJan Kasimirin käden kautta?
— Se on tuomioistuimen eikä minun asiani.
Kmicic pysähdytti äkkiä hevosensa.
— Haa! — huusi hän. — Entä kirje vojevodalle? Se on mukananne?
— Jos olisikin, niin en sitä sinulle antaisi, — vastasi Boguslaw. —Kirjeet jäivät Pilwiszkiin.
— Tarkastakaa hänet! — komensi Kmicic. Sotilaat tarttuivat taas ruhtinaan käsivarsiin, ja Soroka alkoi tutkia hänen taskujaan. Hetken kuluttua kirje löytyi kuin löytyikin.
— Tässä on nyt asiakirja, joka todistaa teitä vastaan, — sanoi Andrzej ottaessaan kirjeen. Tästä saa Puolan kuningas nyt nähdä aikomuksenne, ja ruotsalaiset saavat myöskin selvyyden, että vaikkakin te nyt olettekin muka yksissä heidän kanssaan, niin hetmani kuitenkin pidättää itselleen oikeuden kääntää heille selkänsä, jos onni heidät hylkää. Kaikki teidän vehkeenne paljastuvat nyt täydellisesti. Sitäpaitsi on minulla kirjeitä Ruotsin kuninkaalle, Wittenbergille, Radziejowskille… Te olette mahtavia ja ylpeitä, mutta minä ihmettelen, jollei teidän vielä tule ahdas tässä maassa, kun molemmat kuninkaat antavat teille palkintonsa.
Boguslawin silmät lennättivät pahaatietävää tulta, mutta kohta hän hillitsi vihansa ja sanoi:
— Hyvä on! Meidän välillämme on alkava taistelu elämästä ja kuolemasta!… Me tapaamme vielä toisemme!… Sinä voit tehdä meille paljon pahaa, mutta sen minä sanon, että yksikään soturi tässä maassa ei ole vielä uskaltanut tehdä, mitä sinä olet tehnyt. Siispä surma sinulle ja sinun miehillesi!
— Minulla on miekkani, jolla puolustaudun, ja valtti, millä otan omani vapaiksi, — vastasi Kmicic.
— Vai niin, sinä aiot käyttää minua panttivankina! — huudahti ruhtinas.
Ja kiukustaan huolimatta hän huoahti rauhallisesti. Hän ymmärsi nyt, ettei mikään vaara uhannut, koska hänen henkensä oli Kmicicille hyvin merkityksellinen. Sentähden hän päättikin käyttää sitä hyväkseen.
Kun he olivat taas jonkin aikaa ajaneet täyttä vauhtia eteenpäin, he huomasivat edessäpäin kaksi ratsastajaa kuormahevosineen. Ne olivat Kmicicin miehiä, jotka oli lähetetty Pilwiszkistä etukäteen matkalle.
— Mitä kuuluu? — kysyi Kmicic heiltä.
— Meidän hevosemme ovat aivan uuvuksissa, herra eversti, sillä emme ole lainkaan vielä levähtäneet matkalla.
— Kohta levähdämme.
— Tuolla tienristeyksessä on talo. Ehkä se on majatalo.
— Ajapas, Soroka, edellä valmistamaan hevosille ruoat. On se kapakka tai ei, niin pysähdymme…
— Kuten käskette, eversti!
Soroka kannusti hevostaan, ja muut seurasivat hitaasti jäljessä. Kmicic ratsasti ruhtinaan toisella puolella, Lubieniec toisella. Ruhtinas rauhoittui kokonaan eikä kysellyt enää Andrzejlta. Hän näytti olevan uupunut matkasta tai siitä asemasta, mihin oli joutunut, ja antoi päänsä painua rinnalle, silmänsä ummistua. Toisinaan hän sentään katsoi alta silmäkulmani milloin Kmiciciin, milloin Lubienieciin, jotka pitivät hänen hevostaan ohjaksista.
He olivat saapuneet asunnolle, joka oli tien vieressä metsän laidassa. Se ei ollut kapakka eikä muukaan majatalo, vaan paja, johon matkustajat tapasivat pysähtyä kengittämään hevosiaan tai korjauttamaan ajoneuvojaan. Pajan ja tien välillä oli pieni nurmikko, jolla harvakseen kasvoi tallattua ruohoa. Vaununosia ja särkyneitä pyöriä oli siellä täällä pitkin seinänvierustoja, mutta ainoatakaan matkustajaa ei näkynyt, lukuunottamatta Sorokaa, jonka hevonen seisoi pylvääseen sidottuna. Soroka itse seisoi pajan kynnyksellä puhellen sepän, joka oli tataari, ja kahden sällin kanssa.
— Täällä emme saane mitään syötävää, — huomautti ruhtinas hymähtäen.
— Meillä on ruokaa ja viinaa mukanamme, — vastasi Kmicic.
— Hyvä on. Meidän pitäisikin jo vahvistaa itseämme.
He pysähtyivät. Kmicic pisti pistolin vyönsä alle, hyppäsi alas satulasta, jätti tataarilaishevosensa Sorokan haltuun ja tarttui uudelleen ruhtinaan hevosen ohjaksiin Lubieniecin pitäessä koko ajan sitä toiselta puolelta kiinni.
— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, olkaa hyvä ja nouskaa alas hevoselta! — sanoi Andrzej.
— Miksi niin? Minä syön ja juon satulassa, — vastasi ruhtinas nojautuenKmiciciin päin.
— Astukaa maahan! — huusi Kmicic käskevästi.
— Käy itse maahan! — tiuskaisi ruhtinas siepaten silmänräpäyksessäKmicicin vyön alta pistolin, jolla ampui Kmiciciä päin kasvoja.
— Jeesus, Maria! — kiljaisi Kmicic.
Kannusten puremana kimmahti ruhtinaan hevonen takajaloilleen, ja ruhtinas kääntyi satulassaan notkeasti kuin käärme Lubienieciin päin iskien kaikella voimallaan pistolin perällä hänen silmiensä väliin.
Lubieniec huusi vihlovasti ja kaatui hevoselta maahan.
Ennenkuin muut olivat käsittäneet mitä oli tapahtunut, kiiti Boguslaw kuin myrsky jo Pilwiszkiä kohti.
— Ota kiinni! Ammu alas! Lyö! — kuului hurjia huutoja.
Kolme Kmicicin soturia, jotka istuivat vielä hevostensa selässä, karahduttivat ruhtinaan jälkeen. Soroka sieppasi musketin, joka oli seinänvierustalla, ja tähtäsi pakenevaa, tai oikeammin pakenevan hevosta.
Mutta hevonen kiiti eteenpäin kuin lentoon ammuttu nuoli. Kuului laukaus. Soroka syöksyi savun läpi nähdäkseen paremmin, varjosti kämmenellään silmiään, katsoi kotvan ja huusi vihdoin:
— Ei sattunut!
Samassa Boguslaw katosi tien käänteen taa, ja hänen jälkeensä takaa-ajajat.
Soroka kääntyi nyt sepän ja tämän sällien puoleen, jotka olivat hämmästyneinä töllistelleet, mitä pajan edustalla tapahtui, ja huusi:
— Vettä!
Sepät juoksivat kaivolle, ja Soroka kävi polvilleen Andrzejn viereen, joka makasi liikkumattomana. Kmicicin kasvot olivat ruudinsavun mustaamat ja veren pirskottamat, silmät suljetut, kulmakarvat, silmäripset ja viikset vasemmalla puolella päätä palaneet. Vääpeli Soroka alkoi hellävaroen tunnustella sormillaan haavoittuneen päätä, tunnusteli kauan ja varovasti ja murahti vihdoin:
— Pääkallo on ehjä…
Mutta Kmicic ei osoittanut elon merkkiä, ja verta vuoti kovasti hänen kasvoistaan. Sillävälin olivat sepät tuoneet sangollisen vettä ja riepuja. Soroka alkoi pestä varovasti Kmicicin kasvoja.
Vihdoin tuli hyytyneen veren alta esiin suuri haava. Kuula oli viiltänyt syvästi vasenta poskea ja katkaissut korvan nipukan. Soroka alkoi tutkia, oliko poskiluu eheä.
Pian hän tuli vakuutetuksi, että se oli eheä, ja hänen rinnastaan kohosi syvä helpotuksen huokaus. Samassa alkoi Kmicic kylmän veden ja kivun vaikutuksesta osoittaa elonmerkkejä; kasvot alkoivat värähtää, rinta kohosi.
— Hän elää!… Vaara on ohi! — huusi Soroka iloisesti.
Ja kyynel vierähti vääpelin ryövärimäisille kasvoille.
Silloin ilmaantui maantien käänteeseen Bilous, yksi niistä kolmesta soturista, jotka olivat lähteneet ajamaan ruhtinasta takaa.
— No?. Miten kävi? — kysyi Soroka. Soturi ravisti päätään.
— Huonosti!
— Entä Zawratynski ja Witkowski? Palaavatko he kohta?
— Eivät milloinkaan.
Vapisevin käsin Soroka laski Kmicicin pään pajan kynnykselle.
— Kuinka niin? — huusi hän hypäten seisomaan.
— Kyllä se oli aika noita! Ensimmäisenä saavutti Zawratynski hänet, sillä hänellä oli paras hevonen, ja sitäpaitsi ruhtinas antoi tahallaan hänen lähestyä. Ihan meidän nähden se noita sieppasi miekan Zawratynskin kädestä ja iski sen melkein miehen läpi. Witkowski riensi apuun… Ruhtinas surmasi hänet aivan minun silmieni edessä yhdellä iskulla!… Minun ei tehnyt mieleni odottaa vuoroani… Saattepa nähdä, se palaa vielä tänne!
— Täällä meidän ei ole hyvä viipyä! — huusi Soroka. — Hevosille!
Kmicicille laitettiin heti sairassija hevosten väliin.
Sorokan käskystä asettui kaksi miestä maantielle vahtiin siltä varalta, että peloittava ruhtinas palaisi.
Mutta Boguslaw ajoi rauhallisesti Pilwiszkiin siinä varmassa uskossa, ettei Kmicic ollut enää elävien joukossa.
Illan tullen ruhtinas tapasi joukon ratsumiehiä, jotka hänen ylipäällikkönsä Paterson, tultuaan ruhtinaan viipymisestä levottomaksi, oli lähettänyt liikkeelle.
Johtava upseeri, huomattuaan ruhtinaan, karahdutti häntä vastaan ja sanoi:
— Teidän ylhäisyytenne, me emme tienneet, että…
— Ei mitään! — keskeytti ruhtinas. Koetellakseni tätä hevosta ratsastin sillä jonkin matkaa ja seurasin ritaria, kunnes häneltä sitten hevosen ostin.
Mutta hetken kuluttua hän lisäsi:
— Ja kalliisti maksoinkin.