Herra Stanislaw Skrzetuski, joka ei vielä tuntenut Zaglobaa, ihmetteli, sillä viimeksi eilen oli herra Zagloba Upitassa sanonut olevansa, ei ruhtinas Krzysztof-vainajan, vaan itse Janusz-ruhtinaan koulutoveri, mikä muuten oli mahdotonta, koska Janusz-ruhtinas oli paljon nuorempi Zaglobaa.
— Todellako? — virkkoi ruhtinas? — Siinä tapauksessa olette Liettuasta?
— Niin olen, — vastasi herra Zagloba empimättä.
— No sitten ei ole ihme, jos tekin olette jäänyt palkintoa vaille, sillä me liettualaiset olemme jo tottuneet siihen, että meitä ruokitaan kiittämättömyydellä… Totisesti, jos minä antaisin teillekin ansioittenne mukaan, ei minulle itselleni jäisi mitään. Sellainen on meidän kohtalomme! Me uhraamme veremme, henkemme, omaisuutemme, eikä kukaan edes päännyökkäyksellä kiitä meitä. Mutta mitä he kylvävät, sitä saakoot myös niittää… Sitä vaativat Jumala ja oikeudenmukaisuus… Tehän kaadoitte kuuluisan Burlajn ja sivalsitte yhdellä iskulla kolme päätä Zbarazin luona?
— Kyllä minä kaadoin Burlajn, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Zagloba. — Kun kerrottiin, että hänelle kukaan ei vedä vertoja, niin minä päätin näyttää nuoremmille veljille, että on valtakunnassa vielä urhoollisuutta. Mutta mitä niihin kolmeen päähän tulee, mikä on minulta kyllä saattanut tapahtua taistelun tuoksinassa, niin Zbarazin luona sen teki eräs toinen.
Ruhtinas vaikeni hetkisen ja jatkoi:
— Eikö teitä suututa se kiittämättömyys, jolla tekojanne on palkittu?
— Minkäpä sille mahtaa, teidän ylhäisyytenne, vaikka harmittaakin, — vastasi Zagloba.
— Lohduttakaa itseänne sillä, että tässä täytyy tulla muutos… Yksistään senkin tähden, että te olette tullut tänne, olen minä teidän velallisenne, ja joskaan en ole kuningas, niin tämä ei ole päättyvä pelkkiin lupauksiin.
— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, — puuttui herra Jan Skrzetuski innostuneesti ja hiukan ylpeästi puheeseen, — me emme ole tulleet tänne palkintojen ja omaisuuden toivossa… Vihollinen on astunut isänmaahamme, ja sentähden me tahdomme rientää sen avuksi etevän sotapäällikön johdolla. Minun serkkuni Stanislaw on Ujsciessa omin silmin nähnyt meidän pelkuruutemme, huonon järjestyksemme ja petollisuutemme ja loppujen lopuksi vihollisen voiton. Täällä me tahdomme ruveta sotapalvelukseen suuren päällikön ja isänmaan ja kuninkaan puolustajan johdolla. Täällä vihollista eivät voitot odota, vaan tuho ja tappio… Sentähden olemme tulleet tarjoamaan palvelustamme teidän ylhäisyydellenne. Me olemme sotilaita ja tahdomme taistella. — Jos se on toivonne, niin tulee sekin täyttymään, — vastasi ruhtinas arvokkaasti. — Teidän ei tarvitse odottaa kauan, vaikka lähdemmekin ensin toista vihollista vastaan, sillä meidän täytyy kostaa Vilnon tuhka ja rauniot. Jollei tänään, niin huomenna lähdemme liikkeelle, ja silloin saa vihollinen maksaa moninkertaisesti… En tahdo pidättää teitä kauempaa, hyvät herrat, sillä teidän pitää nyt levätä, ja sitäpaitsi on minulla paljon työtä. Pyydän teitä tänä iltana luokseni huvittelemaan ennen lähtöä. Kiejdanyyn on saapunut paljon naisia sotaa pakoon. Herra eversti, kestitkää vieraitani kuin omassa talossanne ja muistakaa, mikä on minun, se on myös teidän!… Herra Harasimowicz, sanokaa tuonne saliin kokoontuneille, etten voi ottaa vastaan nyt, en jouda, mutta illalla he saavat tietää mitä haluavat… Voikaa hyvin, hyvät herrat, ja olkaa Radziwillin ystäviä; hän tarvitsee nyt sellaisia kuin te. Sen sanottuaan tuo mahtava ja ylpeä ruhtinas ojensi kätensä vuoron perään kullekin kuin vertaiselleen. Hyväntahtoinen ja lempeä hymy valaisi hänen jylhiä kasvojaan, ja se luoksepääsemättömyys, joka tavallisesti ympäröi häntä synkeänä pilvenä, katosi kokonaan.
— Kas siinä on sotilas ja sotapäällikkö! — innostui StanislawSkrzetuski, kun he audienssisalissa tunkeutuivat väkijoukon läpi.
— Minä voisin mennä vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Zagloba. — Huomasitteko, että hän tiesi ulkoa kaikki minun urotyöni?… Kun se leijona alkaa karjua ja minä yhdyn peliin, niin saatte nähdä, että ruotsalaisten korvia kuumoittaa. Hänen vertaistaan ei ole nyt koko valtakunnassa. Hän ei ole mikään kastellaani, joka senaattorin paikalle istuttuaan heti nostaa nenänsä pystyyn ja alkaa sanoa aatelisia nuoremmiksi veljikseen jo ennenkuin roimahousut ovat alkaneet kiiltää virkatuolin hyväilystä… Michal, sinun kävi hyvin!… Näkyypä olevan niin, että ken itseään Radziwilliin hankaa, saa heti kuluneen nuttunsa kullatuksi. Täällä saa helpommin maita ja muonaa kuin meillä edes romua ja kuonaa. Siinä on miesten mies! Onni sinua potkaisi, Michal! Hämilläsi olit kuin morsian vihkimisen jälkeen.
— Minä jouduin todellakin hämille, — myönsi Michal, — mutta mitä sanot maista ja muonasta, ei ole totta. Olen useasti kuullut vanhojen sotilaitten valittavan ruhtinaan saituutta. Ja nyt alkaa armonosoituksia kuitenkin satamalla sataa.
— Jos ken vielä uskaltaa haukkua ruhtinasta saidaksi, niin lyö sille haukkujalle tuo asiakirja vasten naamaa. Parempaa todistusta et voi keksiä.
— Yksi seikka on selvä, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Ruhtinaalla on suunnitelmia, joitten toteuttamiseen hän tarvitsee apua.
He olivat tulleet linnanpihalle, jolle ilmestyi uusia ratsuväenosastoja, aatelisjoukkoja ja vaunuja tuoden ympäristön ylimyksiä vaimoineen ja lapsineen. Michal Wolodyjowski vei toverinsa portin luo, jotta he paremmin näkisivät tulijat.
— Kuka tietää, Michal, ehkä on tänään sinun onnesi päivä, — sanoi herra Zagloba. — Ehkä on sinun tuleva puolisosi noitten vaunuissa ajavain aatelistyttärien joukossa. Katsohan, noissa avonaisissa vaunuissa lähestyy meitä valkoinen olento…
— Ei ole se mikään vihille kelpaava neitonen, mutta vihkimisen toimittajaksi kyllä omansa, — vastasi tarkkasilmäinen Wolodyjowski. — Se on piispa Parczewski ja hänen vieressään pater Bialozor, Vilnon arkkidiakoni.
— Tulevatko hekin tervehtimään kalvinilaista ruhtinasta?
— Minkä sille mahdat, kun asiat niin vaativat.
— Hei vaan! Kylläpäs täällä on hilua ja melua, — huudahti herra Zagloba iloisesti. — Olen maalla ruostunut kuin vanha lukko… Muistelenpa nyt menneitä aikoja. Hölmö olen, jollen tänä iltana iske johonkin aatelisneitoseen!
Jonkin matkan päässä piispan vaunuista näkyi joukko ratsastavia sotilaita.
— Ne ovat Ganchoffin rakuunoita, tunnen kyllä, — selitti Wolodyjowski.— Mutta keskellä niitä näkyvät vaunut!…
Rummut alkoivat päristä.
— Oho! Se kuuluu olevankin tärkeä henkilö! — huudahti Zagloba.
Ruhtinas Janusz Radziwillin vaakunoilla koristetuissa vaunuissa, joitten edessä oli neljä valkoista oritta, istui kaksi komeata, ulkomaalaisesti puettua herraa. Heillä oli leveälieriset hatut päässä, ja hattujen alta valuivat vaaleat irtotukan suortuvat aina hartioille saakka osaksi peittäen korkeat pitsikaulukset. Toinen heistä oli lyhyt, mutta rotevarakenteinen; hänellä oli kiilamainen parta ja pystyt viikset. Toinen, nuorempi, oli kokonaan mustissa ja ulkomuodoltaan vähemmän sotilaallinen, mutta mahtoi olla arvoltaan korkeampi, koska hänellä oli kaulassa kultaiset vitjat ja vitjoissa kallisarvoinen ritarikunnan merkki. Molemmat lienevät olleen ulkomaalaisia, koska he niin uteliaasti katselivat linnaa, ihmisiä ja pukuja.
— Mitä paholaisia nuo ovat? — kysyi Zagloba.
— En tunne enkä ole koskaan nähnyt! — vastasi Wolodyjowski.
Vaunut ajoivat pihalle ja tehtyään puoliympyrän pysähtyivät linnan päärakennuksen eteen. Rakuunat olivat pysähtyneet portin luo.
Wolodyjowski tunsi heidän upseerinsa.
— Tokarzewicz! — huusi hän. — Hyvää päivää!
— Päivää, herra eversti!
— Mitä miehiä te tänne toitte?
— Ruotsalaisia ovat.
— Ruotsalaisia?
— Niin. Ja suuria herroja. Se lihava on kreivi Lewenhaupt ja laihempi on Pentti Skytte, paroni von Duderhoff.
— Duderhoff? — huusi Zagloba.
— Mitä ne täällä tekevät?! — kysyi herra Wolodyjowski.
— Jumala ties! — vastasi upseeri. — Olemme tuoneet heidät Birźestä tänne. Ehkä he ovat saapuneet neuvottelemaan ruhtinaamme kanssa, sillä Birźessä kerrottiin ruhtinaan kokoavan suurta sotajoukkoa ja hyökkäävän ensin Liivinmaahan.
— Niitä lurjuksia! Jänistävät! — huusi Zagloba. — Ensin valtasivat Suur-Puolan ja ajoivat kuninkaan pois pääkaupungistaan, mutta nyt ovat jo valmiit ryömimään Radziwillin edessä ja rukoilemaan, ettei tämä hyökkäisi Liivinmaahan. Mutta vartokaa vain, te Duderhoffit, kyllä teille tulee vielä niin tulinen lähtö, että housunne saattavat pudota. Kohta me teitä kopistelemme! Eläköön Radziwill!
— Eläköön! — kannatti portin luona seisova aateli.
— Defensor patriae! Isänmaan puolustaja! Ruotsalaisia vastaan!Ruotsalaisia vastaan!
Ritariemme ympäri muodostui piiri, johon liittyi yhä useampia aatelisia. Kun Zagloba huomasi sen, kapusi hän portinpylväälle ja alkoi huutaa:
— Hyvät herrat, kuulkaa! Ken minua ei tunne, sille sanon, että olen se sama Zagloba, joka Zbarazin luona kaatoi Burlajn, kasakkain suurimman hetmanin Chmielnickin jälkeen, ja tällä vanhalla kädellä minä sen tein. Mutta se, joka ei Zaglobasta ole kuullut puhuttavan, se on varmasti ensimmäisen kasakkasodan aikana perannut herneitä kotona, ruokkinut kananpoikia tai paimentanut vasikoita, mitä en suinkaan voi sanoa teidän kaltaisistanne ritareista.
— Se on suuri soturi! — kuului ääniä. — Koko valtakunnassa ei ole sen suurempaa!… Kuulkaa, mitä hän puhuu!
— Niin, kuulkaa, hyvät herrat! Vanhojen luitteni olisi jo tehnyt mieli levätä, ja olisihan minun jo ollutkin aika loikoa uunin pankolla, syödä pöhöpiimää kerman kera, käyskennellä puutarhassa omenoita kokoillen, kädet puuskassa katsella elonleikkaajien työtä tai nipistellä tyttösten poskipäitä. Varmaan olisi vihollinenkin oman etunsa tähden jättänyt minut rauhaan, koska sekä ruotsalaiset että kasakat tietävät, minkälaista jälkeä käteni tekee…
— Mitä tuo kana tuolla ylhäällä kaakottaa — kysyi samassa ääni joukosta.
— Älä häiritse! Pidä suusi kiinni! — huusivat toiset.
Mutta Zagloba oli kuullut kysymyksen.
— Hyvät herrat, suokaa anteeksi tuolle kukonpojalle, — huusi hän, — koska hän ei vielä tiedä, missä on häntä, missä pää.
Aateliset räjähtivät riemuisaan nauruun, mutta niskoittelija painautui kiireimmän kautta väkijoukkoon yleisenä pilkanesineenä.
— Mutta asiaan! — lausui Zagloba. — Kuten sanottu, olisihan minun ollut jo aika saada levätä, mutta koska isänmaa kärsii, koska vihollinen tallaa maatamme, olen minä täällä lähteäkseni yhdessä teidän kanssanne vihollista vastaan sen maaemon nimessä, joka on meidät kaikki kasvattanut. Se, joka nyt ei puolusta häntä, joka ei hänelle uhria tuo, se ei ole hänen oma poikansa, vaan poikapuolensa, eikä ansaitse hänen rakkauttaan. Minä, vanha mies, lähden taistelemaan, ja jos kaadun, niin tulen viimeisessä hengenvedossa huutamaan: Surma ruotsalaisille! Vannokaamme, ettemme hellitä kättä miekankahvasta, ennenkuin vihollinen on ajettu maasta pois!…
— Siihen olemme vannomattakin valmiit! — huusivat useat. — Me lähdemme minne ruhtinaamme meidät vie!
— Hyvät herrat!… Veljet! Te näitte nuo kahdet roimahousut, jotka kullatuissa vaunuissa ajoivat tänne. He tietävät, ettei Radziwillien kanssa sovi leikitellä, ja tulevat rukoilemaan häntä jättämään ruotsalaiset rauhaan. Mutta ruhtinas, jonka luona äsken juuri kävin, on koko Liettuan nimessä vakuuttanut, että neuvottelut ja pergamentit eivät tule enää kysymykseen, vaan sota, sota!
— Sota! Sota! — toistivat kuulijat kaikuna.
— Mutta koska sotapäällikkökin, — jatkoi Zagloba, — on sitä varmempi ja rohkeampi, mitä lujemmin hän sotilaihinsa luottaa, niin näyttäkäämme, hyvät herrat, mitä miehiä olemme. Menkäämme tuonne linnanikkunain alle huutamaan: Surma ruotsalaisille! Tulkaa mukanani!
Zagloba hyppäsi alas pylväältä ja marssi linnan pihan yli sorisevan väkijoukon seuraamana. Kun he olivat tulleet aivan ikkunan alle, puhkesi kaikkien suusta:
— Surma ruotsalaisille! Surma ruotsalaisille!
Kohta syöksyi Wendenin vojevoda Korf hämmästyneenä eteisestä ja hänen jäljessään ruhtinaallisen ratsuväenrykmentin eversti Ganchoff. Molemmat koettivat hillitä aatelisia ja kehoittivat innokkaasti heitä hajaantumaan.
— Hyvä Jumala! — huusi herra Korf, — tuolla ylhäällä ikkunaruudut helisevät. Te ette tiedä kuinka sopimattomaan aikaan huutonne kajahtivat. Mitenkä voitte osoittaa läheteille pahansuopuutta ja sotilaille kurittomuutta? Kuka sen pani alulle?
— Minä! — vastasi Zagloba. — Tervehtikää ruhtinasta meidän kaikkien puolestamme ja sanokaa, että hän pysyisi lujana, sillä me olemme valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraan saakka.
— Kiitän teitä hetmanin nimessä, kiitän teitä, mutta hajaantukaa! Järkevyyttä, hyvät herrat, järkevyyttä, muuten suistatte isänmaanne perikatoon. Se, joka tänään osoittaa mieltään lähettejä vastaan, tekee isänmaalle karhunpalveluksen.
— Viis me läheteistä, me tahdomme tapella emmekä neuvotella!
— Teidän sotainen innostuksenne ilahduttaa minua. Hyvin pian tulee hetki, jolloin saatte sitä purkaa. Lähtekää nyt lepäämään ennen lähtöä. Eikö ryyppy viinaa olisi nyt paikallaan? Huonoa on tapella kuivin suin.
— Totinen tosi! — huusi herra Zagloba ensimmäisenä.
— Totinen tosi! Nyt, kun ruhtinas tietää meidän mielemme, ei meillä ole täällä mitään tekemistä.
Joukko alkoi hajaantua lähtien suurimmaksi osaksi kylkirakennukseen, jossa pitkät, katetut pöydät jo odottivat. Herra Zagloba asteli ensimmäisenä.
Herrat Korf ja Ganchoff palasivat ruhtinaan luo, joka neuvotteli ruotsalaisten lähettien ja useiden puolalaisten ylimysten kansa.
— Kuka siellä oli pannut tuon hälinän alulle? — kysyi ruhtinas, jonka leijonankasvoilta viha ei vielä ollut sammunut.
— Se oli tuo äskettäin saapunut aatelismies… se kuuluisa Zagloba, — vastasi Wendenin vojevoda.
— Urhea soturi, — virkkoi ruhtinas, — mutta kovinpa pian hän alkaa asioihin sekaantua.
Sen sanottuaan hän viittasi eversti Ganchoffille ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.
Mutta sillävälin astui herra Zagloba tyytyväisenä kylkirakennusta kohti, ja hänen jäljessään herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski, joille hän sanoi:
— Kas niin, ystäväni, tuskin olin näyttäytynyt, kun aatelissa heräsi isänmaanrakkaus. Nyt on ruhtinaan helpompi lähettää nuo lähetit matkoihinsa, sillä hänen tarvitsee vain vedota meidän mielipiteeseemme. Luulenpa, ettei tämä jää palkitsematta, vaikka en tehnytkään sitä palkinnon toivossa. No, mitä sinä, hyvä Michal, noita portista ajavia vaunuja noin töllistelet, ikäänkuin silmäsi olisivat kivettyneet?
— Se on hän, — vastasi Michal Wolodyjowski viiksiään sivellen. — KauttaJumalani, se on hän!
— Kuka hän?
— Neiti Billewicz.
— Sekö, joka sinulle rukkaset lahjoitti?…
— Se… Oh, hyvät herrat, minä ihan sorrun surusta!
— No, katsotaanpa, onko se hän! — sanoi Zagloba.
Sillävälin olivat vaunut lähestyneet. Niissä istui komea aatelismies, jonka viikset olivat hieman harmaantuneet, ja hänen vieressään Aleksandra-neiti kauniina kuin ainakin, rauhallisena ja vakavana.
Michal-herra katsoi häneen surullisesti ja kumarsi syvään, mutta neiti ei huomannut häntä tungoksessa. Zagloba katseli neidin hienoja ja jaloja piirteitä sanoen:
— Siinä on sitten julman suloinen tyttö, hyvä mies, mutta liian hieno hän on sotamiehelle. Minä tunnustan, että hän on silmän ilo, mutta sittenkin minä pidän enemmän sellaisesta, josta et voi suin päin sanoa, onko se tykki vai nainen.
— Voitteko sanoa, kuka tuo on, joka ajoi juuri portaitten eteen? — kysyi herra Wolodyjowski vieressään seisovalta aateliselta.
— Kyllä, — vastasi tämä. — Se on herra Tomasz Billewicz, kuninkaallinen miekankantaja [ylhäinen arvonimi muinaisessa Puolassa] Rosienysta. Kaikki täällä tuntevat hänet, sillä hän on Radziwillin vanha ystävä ja palvelija.
Sinä päivänä ruhtinas ei näyttäytynyt aatelisille ennen kuin illalla. Hän söi päivällistä yhdessä lähettien ja niitten ylimysten kanssa, jotka olivat ottaneet osaa äskeiseen neuvotteluun. Everstit saivat käskyn pitää Radziwillin hovin rykmentit, etenkin ulkomaalaisten johtamat jalkaväenosastot, valmiina kaiken varalta. Ilmassa tuntui ruudin hajua. Odotettiin sotaretkelle lähdön tapahtuvan viimeistään seuraavana aamuna, mihin kaikki merkit viittasivat. Ruhtinaan monilukuinen palvelijajoukko lastasi kuormiin aseita, arvoesineitä ja rahakirstuja.
Harasimowicz kertoi, että kuormat lähetetään Tykociniin Podlahiassa, koska olisi varomatonta säilyttää ruhtinaan hallussa olevia varoja Kiejdanyn linnoittamattomassa palatsissa. Myöskin muonakuormasto varustettiin valmiiksi, ja sen oli määrä seurata sotajoukkoa.
Levisi huhu, että sotahetmani Gosiewski oli vangittu siksi, ettei hän suostunut yhdistämään joukkojaan Radziwillin joukkoihin, minkä kautta koko sotaretki olisi tullut vaaranalaiseksi. Lähtövalmistukset, kuten tykkien jyrinä, kun niitä vedettiin ulos linnan asekartanosta, ja tuo ennen sotaretkelle lähtöä niin tavallinen sekamelska, saivat kuitenkin herra Gosiewskin ja maltalaisritari Judyckin vangitsemisen unohduksiin.
Aateliset, jotka söivät päivällistä kylkirakennuksen isoissa saleissa, eivät puhuneet mistään muusta kuin sodasta, Vilnon palosta, Varsovan uutisista ja ruotsalaisista, joille kaikki olivat katkeroituneita kavalan hyökkäyksen tähden naapurin kimppuun vastoin rauhansopimusta. Sanomat heidän nopeasta edistymisestään, Ujscien antautumisesta, Suur-Puolan valtauksesta, Masovian ja Varsovan välttämättömästä antautumisesta eivät herättäneet pelkoa, vaan päinvastoin kohottivat sotaista innostusta, Ruotsalaisten menestymisen syytä pidettiin näet päivänselvänä: he eivät olleet vielä kertaakaan kohdanneet kunnollista armeijaa eikä todellista ylipäällikköä. Radziwill oli ensimmäinen ammattisoturi, jonka kanssa he tulisivat voimiaan mittelemään, ja aateliset tunsivat häntä kohtaan horjumatonta luottamusta. Sitäpaitsi everstit vakuuttivat, että he tulisivat lyömään ruotsalaiset avoimessa taistelussa.
— Kyllä se niin on! — selitti herra Michal Stankiewicz, vanha ja kokenut sotilas. — Minä muistan hyvin entiset sodat ja tiedän, että ruotsalaiset ovat aina puolustautuneet linnoituksissa tai vallien takana eivätkä koskaan uskaltaneet avoimeen taisteluun, ja jos he ovatkin sen tehneet, niin he ovat saaneet aika opetuksen. Voitto ei ole antanut Suur-Puolaa heidän haltuunsa, vaan petos ja nostoväen kelvottomuus.
— Juuri niin! — kannatti herra Zagloba. — He ovat heikkorakenteista kansaa, sillä heidän maansa on kovin hedelmätöntä, mistä johtuu, että leipää ei ole. Sentähden he jauhavat puitten käpyjä jauhoiksi ja leipovat siitä pihkalle haisevia hiilikoita. Toiset kuljeskelevat rantoja pitkin ja syövät mitä laineet sattuvat tuomaan rantaan. Nälkäistä roskaväkeä he ovat, ja sentähden maailmassa ei olekaan toista kansaa, joka olisi heitä ahnaampi toisen omaisuuteen nähden. Tataareillakin on edes hevosenlihaa tarpeeksi, mutta ruotsalaiset eivät näe lihaa joskus vuosikauteen ja kuolisivat varmasti nälkään, jollei meri soisi heille antimiaan. Entä milloinka te, herra Stankiewicz, olette tehnyt tuttavuutta ruotsalaisten kanssa?
— Nykyisen hetmanin isän, Krzysztof-ruhtinaan aikana.
— Minä herra Koniecpolskin, nykyisen lipunkantajan isän aikana. Kyllä me annoimme Kustaa Aadolfille Preussissa oikein miehen kädestä ja otimme vahvasti vankeja. Siellä minä tulin tuntemaan heidät ja kaikki heidän metkunsa. Meidän miehemme tekivät heistä pientä pilaa. Kuten herrat kaiketi tietävät, niin ruotsalaiset, jotka alinomaa kahlata lotistavat vedessä ja hankkivat ravintonsa merestä, ovat uimareina kerrassaan exquisitissimi [erinomaisia]. Me käskimme heitä näyttämään taitoaan, ja mitä arvelette: kun heitit lurjuksen avantoon, niin se toisesta sukelsi esiin — elävä silli kuonossa.
— Hyväinen aika, mitä te sanotte?!
— Luhistukoon ruumiini tähän paikkaan, jollen nähnyt omin silmin sellaista ainakin sata kertaa, Muistanpa senkin, kuinka he kiskoivat nahkoihinsa preussilaista limppua niin navakasti, etteivät sitten raskineet kotiinsa lähteä. Herra Stankiewicz sanoo aivan oikein, ettei heistä ole sotilaiksi. Heidän jalkaväkensä vielä menee mukiin, mutta ratsuväki — Herra varjelkoon! Heillä ei ole hevosia isänmaassaan, eivätkä he voi siis nuorena totutella ratsastamaan.
Päivällisen jälkeen ruhtinas kutsui everstit vuoron perään luokseen. He ihmettelivät jonkinverran sitä, että ruhtinas kutsui yhden kerrallaan, mutta mieluista oli se ihmettely, kun he palasivat kukin jokin lahja kädessä. Ruhtinas puolestaan vaati vain uskollisuutta ja luottamusta. Hetmani kyseli myöskin innokkaasti, oliko herra Kmicic saapunut, ja käski heti ilmoittamaan, kun hän tulee.
Kmicic saapuikin, mutta vasta myöhään illalla, kun vieraat jo alkoivat kokoontua kirkkaasti valaistuihin saleihin. Asekartanossa hän tapasi herra Wolodyjowskin ja tutustui tämän seuralaisiin.
— Julman hauskaa, että tapasin teidät ja teidän kuuluisat kumppaninne! — huudahti hän ravistaen pienen ritarin kättä. — On kuin veljen olisin tavannut! Te voitte luottaa sanoihini, sillä minä en osaa teeskennellä. Tosin kyllä te pitelitte minua silloin aika pahasti, mutta sitten nostitte minut jaloilleni, ja sitä en eläessäni unohda. Kaikkien kuullen sanon tässä suoraan, että ellei teitä olisi ollut, niin ristikon takana nyt istuisin. Jumala suokoon, että maailmassa olisi enemmän sellaisia miehiä kuin te. Joka on toista mieltä, se on lurjus, ja vieköön minut itse paholainen, jollen siltä lyö korvia päästä.
— Rauhoittukaa!
— Menisin vaikka tuleen teidän tähtenne! Ken ei usko, astukoon esiin!
Kmicic katsoi haastavasti upseereihin, mutta kukaan ei väittänyt vastaan, sillä kaikki rakastivat ja kunnioittivat Michal Wolodyjowskia. Zagloba vain virkkoi:
— Tulinen mies! Minusta tuntuu, että tulen pitämään teistä. Mutta sanokaahan, minkä arvoinen tuo Wolodyjowski oikein on.
— Enemmän kuin kaikki te yhteensä! — huusi Kmicic hillittömästi. Silmäiltyään ritareita hän lisäsi: — Suokaa anteeksi, minä en tahdo loukata ketään, sillä pidän teitä kelpo kansalaisina ja suurina sotureina… Älkää suuttuko, sillä lemmessä tahtoisin voittaa teidän ystävyytenne.
— Mitäpä tuosta, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Sydämen kyllyydestä suu puhuu.
— Syleilkäämme! — huudahti herra Zagloba.
— Sanottu ja tehty!
He syleilivät toisiaan.
— Nyt pitäisi saada ryypyt päälle!… — sanoi Kmicic.
— Siihen ei minua tarvitse kahta kertaa kehoittaa! — vastasi Zagloba kuin kaiku.
— Pujahtakaamme aikaisemmin pois ruhtinaan pidoista tänne. Kyllä minä pidän huolta, että saamme juotavaa.
Michal-herra alkoi innokkaasti nyhtää viiksiään.
»Luulenpa, ettet niinkään hevillä sieltä pois pujahda, jahka näet kuka siellä on…» — ajatteli hän itsekseen silmäillen Kmiciciä.
Ja hän oli jo avaamaisillaan suunsa ilmoittaakseen Kmicicille Oleńkan tulosta, mutta pidättäytyi siitä samassa ja kysyi:
— Missä lippukuntanne on?
— Täällä. Lähtökunnossa. Harasimowicz toi minulle ruhtinaan käskyn, että puolenyön aikaan pitäisi noustaman hevosille. En ymmärrä, mitä se merkitsee. Jotkut muutkin upseerit ovat saaneet samanlaisen käskyn. Koko ulkomaalainen jalkaväki myöskin.
— Ehkä osa joukoista lähtee yöllä, osa huomenna, — arveli JanSkrzetuski.
— Joka tapauksessa juomme vähäisen. Lähteköön lippukuntani edellä…Kyllä minä sen pian saavutan.
Samassa Harasimowicz astui sisään.
— Arvoisa herra Andrzej Kmicic! — huusi hän kumarrellen ovessa.
— Tässä olen! Mikä hätänä? — kysyi Kmicic.
— Ruhtinaan luo! Ruhtinaan luo!
— Kohta, kunhan ensin pukeudun. Poika, pukuni!
Palvelijapoika lennätti puvun, ja tuossa tuokiossa Kmicic lähti ruhtinaan luo puettuna koreasti kuin häihin. Hänen yllään oli hopeisilla tähdillä kirjailtu lyhyt kauhtana, ja sen päällä puolalainen kontusz-nuttu, jonka kaulus oli leuan alta suljettu suurella safiirisoljella. Kupeella riippui niinikään safiireilla koristettu miekka, ja vyön alle oli hän pistänyt ratsumestaribuzdyganin [päärynänmuotoinen sotanuija, jonka pää on varustettu nauloilla. Suom. huom.] arvomerkkinsä. Puku sopi erinomaisesti nuorelle ritarille, ja kauniimpaa miestä olisi ollut vaikea löytää koko Kiejdanyn lukuisista joukoista.
Michal Wolodyjowski huoahti, katsoi hänen poistumistaan ja sanoi herraZagloballe:
— Tuollaisen kanssa kukaan ei voi kilpailla naisten suosiosta!
— Viskaa vain kolmekymmentä vuotta hartioiltani! — vastasi Zagloba.
Ruhtinas oli jo puettu juhlapukuunsa, kun Kmicic saapui. Puvustonhoitaja poistui huoneesta kahden neekerin seurassa, ja he olivat kahden.
— Hyvä oli, että jouduit, — sanoi ruhtinas.
— Olen teidän ylhäisyytenne käytettävissä.
— Entä lippukunta?
— Odottaa käskyänne.
— Ovatko luotettavaa väkeä?
— Menevät vaikka tuleen, vaikka pätsiin!
— Hyvä on! Minä tarvitsen juuri sellaisia miehiä kuin sinä, jotka ovat valmiit kaikkeen… Vakuutan vieläkin, että luotan sinuun enemmän kuin kehenkään muuhun.
— Teidän ylhäisyytenne, minun ansioni eivät ole vanhojen sotilaitten ansioitten vertaisia, mutta jos vihollista vastaan on rynnättävä, niin silloin minä, totta totisesti, en piileksi muitten selän takana.
— Minä en kiellä vanhojen sotilaitten ansioita, — sanoi ruhtinas, — vaikka… vaikka joskus voivat olosuhteet muuttua niin vaikeiksi, että kaikkein luotettavimmatkin horjuvat.
— Surma sille, joka vaaran hetkenä luopuu teidän ylhäisyydestänne.
Ruhtinas katsoi tutkivasti Kmiciciä kasvoihin.
— Entä sinä… etkö luovu minusta?… Nuori ritari tulistui.
— Teidän ylhäisyytenne!…
— Mitä aiot sanoa?
— Olen tunnustanut teidän ylhäisyydellenne kaikki syntini, ja niin paljon niitä oli, että ainoastaan teidän ylhäisyytenne isällinen sydän saattoi antaa ne minulle anteeksi… Mutta kaikkien näitten syntien joukossa ei ole yhtä: kiittämättömyyttä.
— Eikä valapattoa?… Sinä olet tunnustanut syntisi minulle kuin isällesi, enkä minä ainoastaan suonut sinulle anteeksi, vaan aloin rakastaa sinua kuin omaa poikaani… jota Jumala ei ole minulle suonut. Pysy ystävänäni!
Ruhtinas ojensi kätensä, johon nuori ritari epäröimättä kävi kiinni ja suuteli.
Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa. Vihdoin ruhtinas virkkoi katsoen syvälle Kmicicin silmiin:
— Neiti Billewicz on täällä!
Kmicic kalpeni ja alkoi sopertaa jotakin.
— Minä lähetin vartavasten noutamaan häntä, jotta tuo väärinkäsitys teidän väliltänne selviäisi. Kohta saat nähdä hänet; hänen suruaikansa isoisänsä jälkeen on nyt kulunut umpeen. Tänään puhuin asiasta jo miekankantaja Billewiczille, vaikka Jumala yksin tietää, kuinka kovasti paljon minulla on työtä.
Kmicic tarttui päähänsä.
— Millä minä voin maksaa tämän teidän ylhäisyydellenne? Millä voin maksaa?…
— Sanoin miekankantajalle vakaan toivomukseni, että te menisitte naimisiin mahdollisimman pian, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Hän lupasi valmistaa tyttöä siihen. Aika on käsillä. Sinusta riippuu nyt kaikki, ja minä olen onnellinen, jos saat minun käsistäni tämän palkinnon samoin kuin vielä paljon muita, sillä sinun tulee kohota korkealle… Olethan tehnyt paljon syntiä, mutta sotatanterella olet myöskin niittänyt kunniaa… ja kaikki nuoret ovat valmiita seuraamaan sinua. Sinun kaltaisellesi miehelle eivät sovi mitkään pikku virat… Olet Kiszek-sukua niinkuin minäkin… Sinun tulee vain vakautua, ja siihen on avioliitto paras keino. Ota tuo tyttö, koska hän on mielesi mukainen, ja muista, kuka hänet sinulle antoi.
— Teidän ylhäisyytenne… minä en löydä sanoja!… Minun elämäni kuuluu teille!… Mitä minun pitää tehdä, jotta voisin osoittaa kiitollisuuttani?… Käskekää, teidän ylhäisyytenne!
— Palkitse hyvä hyvällä… Luota minuun ja usko, että mitä minä teenkin, kaikki on yleisen hyvän tähden. Älä luovu minusta, vaikka näkisit petoksen ja muitten luopuvan ja ilkeyden kohottavan päätään… ja vaikka minut itseni…
Tässä ruhtinas yht'äkkiä vaikeni.
— Vannon, — lausui Kmicic innokkaasti, — ja annan ritarin kunniasanan, että viimeiseen hengenvetoon saakka pysyn teidän ylhäisyytenne, päällikköni, isäni ja hyväntekijäni luona.
Sen sanottuaan Kmicic katsoi tulisilla silmillään ruhtinaaseen, mutta hämmästyi samassa sitä muutosta, mikä oli tapahtunut ruhtinaan kasvoissa. Ne olivat nimittäin aivan punaiset, verisuonet pullollaan, hikihelmet kihoilivat korkealla otsalla ja silmissä oli kuumeinen kiilto.
— Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa? — kysyi ritari rauhattomana.
— Ei mikään… ei mikään…
Radziwill nousi, astui nopeasti rukoustuolin luo ja otti ristiinnaulitun kuvan.
— Vanno tämän ristin kautta, että pysyt minulle uskollisena kuolemaan saakka! — sanoi ruhtinas raskaasti hengittäen.
Valmiudestaan huolimatta Kmicic katseli häneen hämmästyneenä.
— Vanno! — toisti hetmani. — Vanno Kristuksen kärsimysten kautta!
— Vannon Kristuksen kärsimysten kautta!… — vastasi Kmicic laskien sormensa ristiinnaulitun kuvalle.
— Amen! — lausui ruhtinas juhlallisesti. Korkean huoneen kaiku toisti jossakin holvin korkeudessa sanan »Amen!» ja sitten seurasi hiljaisuus. Kuului vain Radziwillin mahtavan rinnan raskas hengitys. Kmicic ei kääntänyt hetmanista hämmästynyttä katsettaan.
— Nyt sinä olet minun… — virkkoi ruhtinas vihdoin.
— Olen aina kuulunut teidän ylhäisyydellenne, — riensi nuori ritari vastaamaan, — mutta ehkä saan nyt kuulla, mitä on oikein tekeillä? Miksi teidän ylhäisyytenne epäili minua? Uhkaako vaara teidän ylhäisyyttänne, vai onko petos paljastettu?
— Koettelemuksen hetket lähestyvät… — vastasi ruhtinas synkästi, — ja mitä minun vihollisiini tulee, kuten herra Gosiewskiin, herra Judyckiin ja Vitebskin vojevodaan, niin he syöksisivät minut mielellään perikatoon. Niin se on! Minun sukuni vihollisten lukumäärä kasvaa, petoksia paljastuu ja isänmaata uhkaa vaara. Sentähden sanon: koettelemuksen hetket lähestyvät…
Kmicic vaikeni. Ruhtinaan viimeiset sanat eivät olleet luoneet valoa asiaan, ja turhaan hän kysyi itseltään, mikä saattoi tällä hetkellä uhata tuota mahtavaa Radziwillia? Olihan hän nyt voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Gosiewski ja Judycki olivat tosin hänelle vihamielisiä, mutta he olivat hänen hallussaan, ja mitä tuli Vitebskin vojevodaan, niin hän oli kunniallinen mies ja kunnon kansalainen, joka ei missään tapauksessa olisi ryhtynyt mihinkään juonitteluihin näin ennen sotaretkeä maan vihollisia vastaan.
— Jumala ties, mitä tämä kaikki merkitsee! — huudahti Kmicic, joka yleensä ei voinut pidättää ajatuksiaan tulemasta ilmi.
— Tänään käsität vielä kaikki, — vastasi ruhtinas rauhallisesti. —Mutta lähtekäämme nyt saliin.
He kulkivat useitten huoneitten lävitse. Jo kuului suuresta salista orkesterin soittoa, jota johti Boguslaw-ruhtinaan tilaisuutta varten lähettämä ranskalainen. Soitettiin menuettia, joka oli siihen aikaan muodissa Ranskan hovissa. Lempeät sävelet sulivat puheensorinaan. Ruhtinas Radziwill pysähtyi ja kuunteli.
— Jumala varjelkoon, — sanoi hän, — etteivät kaikki vieraani, jotka nyt kattojeni alla juhlivat, huomenna liittyisi vihollisiini.
— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi Kmicic, — minä toivon, ettei vieraittenne joukossa ole ainoatakaan Ruotsin puoluelaista.
Radziwill säpsähti ja pysähtyi.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Sitä vain, että siellä on pelkkiä kunnon sotilaita huvittelemassa.
— Käykäämme eteenpäin… Aika on näyttävä ja Jumala tuomitseva, kuka on kunnon mies. Käykäämme eteenpäin!
Salin oven edessä seisoi kaksitoista kuvankaunista, loistavasti puettua hovipoikaa, jotka hetmanin lähestyessä asettuivat kahteen riviin. — Onko hänen ylhäisyytensä ruhtinatar jo mennyt saliin? — kysyi ruhtinas.
— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.
— Entä lähetit?
— Myöskin.
— Avatkaa!
Ovet avautuivat selko selälleen, ja salista tulvahtava valo valaisi hetmanin mahtavan vartalon, kun hän Kmicicin ja hovipoikien seuraamana meni korokkeelle, jolle oli asetettu nojatuoleja ylhäisimpiä vieraita varten.
Kohina kävi yli salin, kaikki katseet suuntautuivat ruhtinaaseen, ja sadoista rinnoista kajahti:
— Eläköön Radziwill! Eläköön hetmani! Eläköön!
Ruhtinas kumarsi ja alkoi tervehtiä korokkeelle kokoontuneita vieraita, jotka olivat nousseet seisomaan hänen astuessaan saliin. Paitsi ruhtinatarta itseään, ruotsalaisia lähettejä ja venäläistä lähettiä oli siellä koko joukko puolalaisia ylimyksiä.
Kuten kohtelias isäntä ainakin, hetmani ensiksi tervehti lähettejä, joitten kanssa hän vaihtoi muutamia ystävällisiä sanoja. Tervehdittyään kaikkia hän istuutui korkeaselkäiseen suojakatteella varustettuun nojatuoliin ja silmäili sitten yli salin, jossa eläköönhuudot vielä kajahtelivat.
Kmicic, joka seisoi ruhtinaan istuimen takana, katseli myöskin väkijoukkoa. Hänen katseensa siirtyi kasvoista kasvoihin etsien niitä rakkaita piirteitä, jotka nyt hänen mielessään kuvastuivat. Hänen sydämensä jyskytti.
»Hän on täällä! Hetken kuluttua saan nähdä hänet, puhua hänen kanssaan!…» — ajatteli Kmicic etsien katseellaan yhä innokkaammin. — »Kas tuolla! Viuhkan laidan yli näkyvät mustat kulmakarvat, valkea otsa ja vaalea tukka! Se on hän!»
Kmicic pidätti hengitystään ikäänkuin peläten, että näky katoaisi, mutta samassa viuhka painui alas, kasvot paljastuivat — ei, se ei ollutkaan Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa. Ja ritarin katse lensi edelleen pitkin hentoja vartaloita, viuhkoja, samettia, kukkeita kasvoja… Mutta se ei ollut hän, ei ollut hän! Kas tuolla! — Ikkunan edessä vilahti jotakin valkeata, ritarin silmissä alkoi hämärtyä — se oli Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa…
Soittokunta alkoi taas soittaa, väkiryhmät liikkua, naiset niiata sirosti, komeat kavaljeerit vilahtaa ohi, mutta Kmicic on kuin sokea, kuin mykkä, hän ei huomaa mitään, ei kuule mitään ja tuijottaa vain, ikäänkuin nyt vasta ensi kerran näkisi tytön. Mutta Oleńka ei olekaan sama kuin Wodoktyssa. Tässä suuressa salissa ja tässä ihmispaljoudessa hän näyttää pienemmältä, ja hänen kasvonsakin ovat pienemmät, lapselliset. Ottaako hänet käsivarrelle ja painaa rintaansa vastaan! Kyllä hän on sentään sama: samat piirteet, sama suloinen suu, samat poskipäitä varjostavat silmäripset ja sama otsa, kirkas ja tyyni… Ja muistot alkavat kiitää Andrzej—herran mielessä kuin parvi salamoita: tupa Wodoktyssa, jolloin hän ensikerran näki tytön, hiljaiset suojat, joissa he istuivat kahden kesken… Kuinka suloista muistella!… Ja rekiretki Mitrunyyn, jolloin hän suuteli häntä!… Mutta sitten alkoi maailma vieroittaa heitä toisistaan ja rikkoa heidän välejään. »Lyököön salama heidät säpäleiksi!» — kohisi Kmicicin sielussa. — »Mikä on ollutkaan omani ja mitä olen menettänyt! Kuinka lähellä hän olikaan ja kuinka kaukana nyt! Tuolla hän nyt istuu kuin vieras eikä tiedä, että minä olen täällä…»
Ja vihansekainen epätoivo valtasi Andrzej-herran, epätoivo, joka ei löytänyt muuta ilmaisua kuin huulille hukkuvan huokauksen:
— Ah Oleńka! Ah Oleńka!…
Usein oli Andrzej Kmicic ollut suutuksissaan itselleen entisten tekojensa tähden, niin suutuksissa, että hänen olisi tehnyt mieli käskeä omaa väkeään antamaan itselleen sata paria raippoja, mutta milloinkaan hän ei kuitenkaan ollut ollut niin vihoissaan itselleen kuin nyt nähdessään Oleńkan taas pitkästä aikaa ja kauniimpana ja ihanampana kuin mitä hän oli kuvitellutkaan. Tällä hetkellä hän olisi tahtonut purkaa kiukkunsa itseään vastaan, mutta kun hän oli keskellä ihmisten paljoutta ja ylhäisessä seurassa, niin hänen täytyi vain tyytyä puremaan hammasta ja ajattelemaan itsekseen ikäänkuin omaa tuskaansa lisäten:
»Se on oikein sinulle, lurjus, aivan oikein!»
Samassa soittokunta taukosi soittamasta, ja Andrzej kuuli hetmanin sanovan hänelle:
— Lähdepäs kanssani!
Kmicic havahtui ajatuksistaan.
Ruhtinas astui alas korokkeelta ja painui vieraitten joukkoon. Hänen kasvoillaan oli lempeä hymy, mikä näytti antavan hänen olemukselleen vielä enemmän majesteetin ylevyyttä. Milloin hän pysähtyi jonkun kunnianarvoisan matronan, milloin ylimyksen tai upseerin eteen, ja kaikille hänellä oli ystävällinen sana sanottavana, kaikkien sydämet hän voitti. Hän lähestyi rosienilaista miekankantajaa, herra Billewicziä, ja sanoi:
— Kiitän sinua, vanha ystäväni, että tulit, vaikka minulla olisi oikeus suuttuakin. Eihän Billewicze ole kovinkaan kaukana Kiejdanysta, ja kuitenkin olet harvinainen vieras talossani.
— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi miekankantaja kumartaen syvään, — olisi rikos isänmaata kohtaan tuhlata kallista aikaanne.
— Olen kovasti ajatellut kostaa ja ajaa Billewiczeen. Luulen, ettet ajaisi luotasi vanhaa kumppaniasi.
Herra miekankantaja punastui onnesta.
— Mutta ei ole ollut aikaa!… Sitten kun naitat pois sukulaisesiHeraklius vainajan pojantyttären, silloin tulen varmasti häihin.
— Jumala suokoon sen tapahtua mahdollisimman pian! — huudahti herra miekankantaja.
— Nyt esittelen sinulle herra Kmicicin, orszalaisen lipunkantajan, joka on sukua Kiszekeille ja näiden kautta Radziwilleille. Sinä olet varmaankin kuullut hänestä Heraklius vainajalta, joka rakasti Kmiciciä kuin veljiään…
— Nöyrin palvelijanne, nöyrin palvelijanne! — toisti herra miekankantaja ihmetellen nuoren ritarin ylhäistä sukua, josta Radziwill itse teki selvää.
— Tervehdin teitä, herra miekankantaja, sydämellisesti ja tarjoan teille palvelustani, — sanoi Andrzej rauhallisesti ja ehkä hieman ylpeästikin.
— Eversti Heraklius vainaja oli minulle kuin isä ja hyväntekijä, ja vaikka hänen toivomuksensa sittemmin ei toteutunutkaan, rakastan minä Billewiczejä yhä kuin sukulaisiani.
— Etenkin muuatta neiti Billewicziä, — sanoi ruhtinas laskien kätensä nuoren miehen olkapäille.
— Hän on uskonut sen minulle jo aikoja sitten.
— Ja jokaiselle tunnustan sen suoraan! — huudahti Kmicic tulisesti.
— Levollisesti, levollisesti! — huomautti ruhtinas. — Kuten näkyy, on tässä kavaljeerissa tulta, mikä on saattanut hänet tekemään kolttosia. Mutta kun hän on vielä nuori ja minun erikoisessa suojeluksessani, niin toivon, että meidän esirukouksemme hänen puolestaan saavat kysymyksessä olevan suloisen tuomarin muuttamaan tuomionsa.
— Teidän ylhäisyytenne menetelköön mielensä mukaan! — vastasi herra miekankantaja. — Tyttö rukka on vastaava kuten tuo pakanallinen papitar Aleksanterille kerran: »Kukapa sinua voisi vastustaa!»
— Ja me, kuten makedonialainen hallitsija aikanaan, uskomme tuohon ennustukseen, — sanoi ruhtinas nauraen. — No niin, riittäköön! Mutta viehän nyt meidät suloisen sukulaisesi luo, jotta minäkin saisin nähdä hänet. Käyköön eversti Heraklius vainajan toivomus pian toteen!
— Kuten suvaitsette käskeä!… Tyttö istuu tuolla meidän sukulaisemme neiti Wojnillowiczin seurassa. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos hän joutuu hämilleen, sillä minulla ei ole ollut tilaisuutta valmistaa häntä tähän.
Herra miekankantajan arvelu toteutuikin. Kaikeksi onneksi Oleńka oli jo nähnyt Andrzej-herran hetmanin rinnalla ja ennättänyt toipua; hän oli melkein mennyt tainnoksiin. Hän katsoi nuoreen ritariin kuin johonkin henki-ilmestykseen toisesta maailmasta. Kesti kauan, ennenkuin hän uskoi silmiään. Hän oli kuvitellut onnettoman Kmicicin harhailevan jossakin metsässä kodittomana tai istuvan vangittuna tyrmässä ja katselevan rautaisen ristikon takaa Jumalan vapaaseen maailmaan. Jumala yksin tietää, mikä sanomaton epätoivo oli jäytänyt hänen sydäntään ajatellessaan kadonnutta miestä, Jumala yksin saattoi laskea kyynelet, jotka hän oli vuodattanut julman, mutta ansaitun kohtalon tähden. Ja sitten Kmicic onkin Kiejdanyssa vapaana, hetmanin rinnalla, ylpeänä ja solakkana koreassa puvussaan ratsumestarinbuzdygani vyöllä, pää pystyssä ja kasvoilla tuima ilme ja — suurhetmani itse, Radziwill itse laskee tuttavallisesti kätensä hänen olkapäälleen. Ihmeellisiä, ristiriitaisia tunteita syttyi tytön sydämessä: hän tunsi suurta helpotusta, kuin raskas taakka olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan, jonkinlaista sääliä turhaan vuodatettujen runsaitten kyynelten tähden, tyytymättömyyttä, jota tuntee jokainen kunnon ihminen nähdessään syntien ja rikosten jääneen rankaisematta, ja vihdoin iloa, omain voimainsa väheksymistä ja pelkoa lähentelevää kummastusta tuota nuorta miestä kohtaan, joka oli jaksanut kohota sellaisesta turmiosta.
Ruhtinas, miekankantaja ja Kmicic olivat lopettaneet keskustelunsa ja alkoivat lähestyä. Neitonen painoi katseensa alas ja kohotti olkapäänsä kuin lintu siipensä tahtoessaan kätkeä päänsä niitten suojaan. Hän oli aivan varma, että he tulevat hänen luokseen. Kohottamatta katsettaan hän näki heidät ja tunsi, kuinka he lähestyivät lähestymistään ja pysähtyivät hänen eteensä. Hän oli niin varma siitä, että silmäilemättä tulijoihin nousi ja kumarsi syvään ruhtinaalle.
Tämä seisoi todellakin hänen edessään ja virkkoi:
— Hyvä Jumala! Nyt en ihmettele enää nuorta ystävääni, sillä tyttö on kaunis kuin kukkanen!… Terve tuloa talooni, hyvä neiti! Tunnetteko minua?
— Tunnen, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Oleńka.
— Mutta minä en olisi tuntenut teitä. Kun näin teidät viimeksi, olitte vielä kehittymätön tyttönen vailla sitä suloutta, mikä teissä nyt on… Sallikaa minun nähdä silmänne… Hyvä Jumala! Onnellinen se sukeltaja, joka löytää tuollaisen helmen; mutta onneton se, joka on löytänyt ja kadottanut. Tämä teidän edessänne seisova kavaljeeri on noita onnettomia. Tunnetteko hänetkin?
— Tunnen, — kuiskasi Oleńka katse maahan painuneena.
— Hän on suuri syntinen ja tulee nyt teidän luoksenne synnintunnustuksille… Pankaa hänelle mitä ehtoja hyvänsä, mutta älkää kieltäkö ehdottomasti, sillä epätoivoissaan hän voisi tehdä vielä suurempia syntejä.
Nyt ruhtinas kääntyi herra miekankantajan ja neiti Wojnillowiczin puoleen.
— Jättäkäämme nuoret rauhaan, jottemme häiritse synnintunnustusta. Sitäpaitsi minun uskoni kieltää minua olemasta läsnä sellaisessa toimituksessa.
Hetkisen kuluttua Andrzej ja Oleńka olivat kahden.
Tytön sydän tykytti kuin kyyhkysen, jonka yläpuolella haukka leijailee. Myöskin Andrzej oli hyvin liikutettu. Hänen rohkeutensa ja varmuutensa oh kaikonnut kauas pois. Jonkin aikaa molemmat olivat puhumatta.
Vihdoin katkaisi Andrzejn painunut ääni vaitiolon:
— Etkö luullut näkeväsi minua täällä, Oleńka?
— En, — kuiskasi neitonen.
— Hyväinen aika, vaikka tataari seisoisi nyt tässä edessäsi, et sinä voisi olla pelokkaampi! Älä pelkää! Katsohan kuinka paljon väkeä! Minä en voisi tehdä sinulle mitään pahaa, sillä olen päättänyt kunnioittaa sinua, luota nyt minuun!
Neitonen kohotti katseensa ja silmäili häntä.
— Kuinka voisin luottaa?…
— Se on totta, minä olen tehnyt syntiä, mutta sehän on kaikki jo ohi eikä tule toistumaan… Maatessani kaksintaistelun jälkeen kuolemaisillani sanoin itselleni: minä en ota häntä väkivoimalla, en miekalla enkä tulella, vaan hyvillä töillä tahdon ansaita hänen anteeksiantamuksensa!… Eihän liene hänen sydämensä kivestä, mielipahansa katoaa, hän huomaa parannukseni ja antaa anteeksi… Minä olen siis päättänyt tehdä parannuksen ja pidän sanani… Jumala antoikin minulle heti siunauksensa, sillä Wolodyjowski toi minulle käskykirjeen. Hän olisi saanut olla antamatta sitä, mutta hän antoi, se kunnon mies! Siten minun ei tarvinnut mennä oikeuteen vastaamaan teoistani, koska tulin olemaan vastuussa vain hetmanille. Minä tunnustin kaikki syntini ruhtinaalle kuin isälle, eikä hän ainoastaan suonut anteeksi, vaan lupasi hyvittää kaikki ja suojella minua ihmisten vihaa vastaan… Jumala häntä siunatkoon! En ole enää mikään karkuri, Oleńka, teen sovinnon ihmisten kanssa, voitan kunniani takaisin, palvelen isänmaata, hyvitän kaiken pahan, mitä olen tehnyt… Oleńka! Mitä sanot tähän?… Etkö tahdo sanoa minulle kaunista sanaa?
Ja Kmicic katsoi häneen hartaasti ja pani kätensä ristiin, ikäänkuin olisi rukoillut.
— Voinko uskoa tähän? — kuiskasi Oleńka.
— Voit, kautta Jumalani! — vastasi Kmicic. — Ruhtinas uskoi ja herra Wolodyjowski myöskin. He tiesivät kaikki rikokseni ja uskoivat kuitenkin… Miks'et sinä yksin uskoisi sitten?
— Siksi, että olen nähnyt aiheuttamanne kyynelet… siksi, että olen nähnyt haudat, joille ruoho ei ole vielä kasvanut…
— Se kasvaa kyllä, ja kyynelet kuivaan kyllä.
— Tehkää se ensin.
— Suo minulle edes toiveita, että kun olen sen tehnyt, olen myöskin ansainnut sinut… Kyllä kelpaa sanoa: »Tee ensin!» Entä jos teen sen, ja sinä sillä aikaa menet naimisiin toisen kanssa? Jumala sellaisesta varjelkoon, sillä silloin tulisin hulluksi! Minä rukoilen sinua, Oleńka, lupaa minulle, etten menetä sinua, ennenkuin olen sopinut teidän aatelistenne kanssa. Muistatko, mitä kirjeessä kirjoitit? Minä olen säilyttänyt kirjeesi ja luen sitä yhä uudelleen, kun mieleni käy murheiseksi. En pyydä mitään muuta kuin että lupaat minua odottaa ja olla menemättä toisen kanssa naimisiin?
— Tiedättehän, etten, testamentin mukaan, saa sitä tehdä. Luostariin vain voin mennä.
— Oh, mitä kuulen! Heitä mielestäsi luostari, muuten minä tässä kaikkien nähden lankean polvilleni sinun eteesi ja rukoilen, ettet sinne menisi. Herra Wolodyjowskille et suostunut, minä tiedän, hän itse kertoi siitä minulle. Hän juuri kehoitti minua hyvillä töillä voittamaan sydämesi… Mutta mitä nekään minua auttaisivat, jos menet luostariin? Sinä sanot, että hyvää on tehtävä hyvän vuoksi, mutta minä sanon, että rakastan sinua mielettömästi, ja sillä hyvä. Kun olit lähtenyt Wodoktysta, aloin etsiä sinua heti vuoteelta noustuani. Muodostin lippukuntaa, joka hetki oli varattu, minulla oli tuskin aikaa syödä ja nukkua, ja kuitenkin minä etsin sinua. Niin on asian laita, etten voi elää, etten saa rauhaa ilman sinua. Elin sitten pelkillä muistoilla. Mutta saatuani vihdoin tietää sinun olevan herra miekankantajan luona Billewiczessä, täytyi minun ruveta kamppailemaan ajatusteni kanssa kuin karhua vastaan: lähteäkö vai eikö? Arvelin: en ole vielä tehnyt mitään hyvää, en lähde. Mutta ruhtinas, rakastettu isäni, sääli minua ja käski pyytää teitä Kiejdanyyn, jotta saisin nähdä sinut ennenkuin lähden sotaretkelle. En pyydä sinua kanssani vihille jo huomenna, mutta pyydän sinua sanomaan minulle edes yhden kauniin sanan, se niin keventäisi sydäntäni… Rakas Oleńka, en tahdo kaatua, mutta taistelussa se voi sattua kenelle hyvänsä… sentähden sinun pitäisi antaa minulle anteeksi, kuten kuoleville anteeksi annetaan…
— Jumala teitä suojelkoon! — vastasi Oleńka, ja äänen sävystä Andrzej ymmärsi, että hänen sanansa olivat vaikuttaneet.
— Rakkaimpani, kiitos!… Ethän mene luostariin?
— En ainakaan vielä.
— Jumala sinua siunatkoon!
Ja niinkuin lumi keväällä sulaa, niin suli epäluottamus heidän väliltään, ja he tunsivat olevansa lähempänä toisiaan. Sydämet kevenivät, silmät kirkastuivat. Eikä Oleńka kuitenkaan ollut mitään luvannut, ja Andrzej oli kyllin viisas eikä heti pyytänyt lupausta tytöltä. Mutta Oleńka tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta sulkea häneltä tietä parannukseen, josta hän oli niin hartaasti puhunut. Hänen vilpittömyyttään Oleńka ei hetkeäkään epäillyt, sillä Kmicic ei ollut mikään teeskentelijä. Tärkein syy, miksi Oleńka ei uudelleen osoittanut ritaria luotaan, oli kuitenkin se, että hän sittenkin sydämensä syvyydessä vielä rakasti tuota nuorta miestä. Tämä rakkaus oli hautautunut harmin, pettymysten ja surun alle, mutta se eli kuitenkin ja oli valmis yhä uskomaan ja antamaan anteeksi.
»Hän on parempi tekojaan», — ajatteli Oleńka, — »ja ne, jotka johtivat hänet pahaan, ovat nyt poissa. Pelkästä epätoivosta hän voisi taas ruveta tekemään pahaa, ja siksi en ainakaan minä koskaan tule häntä epätoivoiseksi tekemään.»
Ja Oleńkan hyvä sydän iloitsi anteeksiantamisesta. Poskille nousi ruusuinen puna; silmät loistivat. Ohikulkevat ihailivat kaunista paria, jonka vertaista olisi ollut vaikea löytää tästä suuresta salista.
Ikäänkuin sopimuksesta kumpikin oli puettu samaan tapaan, sillä myöskin Oleńkan yllä oli hopeaompeluksilla koristettu puku ja sinisestä venetsialaisesta sametista tehty puolalainen kontusz-nuttu, safiirisoljella leuan alta kiinni. — Nuo ovat kai veli ja sisar, — sanoivat ne, jotka eivät heitä tunteneet, mutta siihen toiset huomauttivat: — Ei suinkaan, koska ritari noin tulisia silmäyksiä neitoseen luo.
Hovimarsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmis, ja salissa syntyi yleinen liike. Kreivi Lewenhaupt läksi ensimmäisenä taluttaen ruhtinatarta, jonka hameenlaahustinta kantoi kaksi kuvankaunista hovipoikaa; hänen jäljessään seurasi paroni Skytte rouva Hlebowiczin kanssa; sitten piispa Parczewski ja pater Bialozor, molemmat synkän näköisinä.
Ruhtinas Janusz Radziwill, joka oli pyytänyt vieraita käymään edellä, vei Wendenin vojevodan puolisoa. Koko kulkue luikerteli eteenpäin kuin kirjava käärme. Kmicic talutti Oleńkaa, joka nojasi heikosti hänen käsivarteensa, ja ritari katsoi sivultapäin neidon hienoja kasvonpiirteitä onnellisena; olihan hän näet nyt suurin magnaatti kaikkien näitten magnaattien joukossa, koska oli lähinnä suurinta aarretta.
Soittokunnan soittaessa astuttiin isoon ruokasaliin. Hevosenkengän muotoinen pöytä oli katettu kolmellesadalle hengelle ja näytti notkuvan hopea- ja kulta-astiain painosta. Ruhtinas, jonka suonissa virtasi kuninkaallista verta, istuutui kunniapaikalle ruhtinattaren viereen, ja kaikki hänen ohitseen kulkevat kumarsivat syvään asettuen paikoilleen arvojärjestyksessä.
Mutta hetmani, kuten näytti, muisti, että nämä olivat viimeiset pidot ennen kauheata sotaa, joka oli ratkaiseva kahden mahtavan valtakunnan kohtalon, sillä hänen kasvoillaan oli levoton ilme. Hän teeskenteli iloa ja tyyneyttä, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin kuume olisi häntä kouristellut. Toisinaan hänen korkea otsansa peittyi pilveen, ja lähinnä istuvat saattoivat nähdä sillä hikipisaroita. Hänen katseensa siirtyi vieraasta vieraaseen tutkien etenkin everstien kasvoja. Ja omituista, kaikki hänen ympärillään istuvat ylimykset olivat myöskin levottomia. Hevosenkengän molemmissa päissä juteltiin jo iloisesti, mutta pöydän keskus oli synkkä. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään ihmeellistä, sillä pöydän päissä istui everstejä ja ritareita, joita sota ensinnä uhkasi kuolemalla. Helpompi on sodassa kaatua kuin kantaa edesvastuu siitä. Peloton on soturin sielu, joka pestyään verellä synnit pois liitää sotatanterelta taivaaseen, mutta se painaa päänsä alas ja vaipuu neuvotteluihin Jumalan ja omantuntonsa kanssa, joka ratkaisevan päivän aattona ei tiedä, minkä maljan hän ojentaa isänmaalle.
Näin arveltiin asiasta pöydän päissä.
— Hän on aina tuollainen ennen sotaa, — selitti vanha Stankiewicz soturi herra Zagloballe. — Mutta jota synkempi hän on, sitä pahempi viholliselle, sillä taistelupäivänä hän tulee varmaan iloiseksi.
— Niin on jalopeurakin äreä ennen kamppailua, — vastasi herra Zagloba. — Muuten, mitä tulee suuriin sotapäällikköihin, niin heillä on kullakin omat tapansa. Hannibal pelasi noppaa, Scipio Africanus lausui runoja, Koniecpolski vanhempi puhui kauniista naisista, mutta minä mieluimmin otan ennen tappelua pienen nukkumatin, vaikk'ei minulla ole mitään taskumattiakaan vastaan, etenkin jos seurana on hyviä tovereita.
— Katsokaa, hyvät herrat, piispa Parczewski on kalpea kuin palttina! — sanoi Stanislaw Skrzetuski.
— Se johtuu siitä, että hänen täytyy istua kerettiläisen pöydässä peläten syövänsä jotakin saastaista, — selitti herra Zagloba hiljaisella äänellä. — Vanha kansa sanoo, että juomiin nähden pirulla ei ole valtaa, mutta ruokia ja etenkin liemiä on varottava. Niin oli ainakin Krimissä siihen aikaan, kun minä siellä vankina istuin. Tataarilaisten mullat [mulla, muhamettilainen sielunpaimen. Suom. huom.] osasivat valmistaa lampaanlihaa ja sipulia sillä tavalla, että se, joka sitä söi, oli heti valmis luopumaan uskostaan ja tunnustamaan sen niitten lurjuksen profeetakseen.
Tässä herra Zagloba hiljensi vieläkin ääntään.
— Minä en tahdo soimata ruhtinasta, mutta kehoitan kuitenkin siunaamaan ruokanne, sillä joka itseään suojelee, sitä Jumalakin suojelee.
— Mitä te höpisette!… Joka ruokaan ryhtyessään siunaa itsensä, sille ei mitään tapahdu. Meillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia ja kalvinilaisia, mutta en ole koskaan kuullut, että he noituisivat ruoan.
— Niin, teillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia, jotka ovat ryhtyneet vehkeilemään yhdessä ruotsalaisten kanssa, — sanoi Zagloba. — Jos minä olisin nyt ruhtinaan asemassa, niin usuttaisin kaikki koirat noitten lähettien kimppuun enkä syöttäisi niille näitä herkkuja. Katsokaas tuota Lewenhauptia. Se syö kuin teurasnauta ikään. Varmaankin pistää vielä pullat ja leivokset taskuunsa vaimoille ja kakaroille tuliaisiksi… Mutta tuon toisen merentakaisen nimen olen unohtanut… Mikäs se olikaan?
— Kysykää Michalilta, isä, — neuvoi Jan Skrzetuski.
Michal Wolodyjowski istui lähellä, mutta ei kuullut eikä nähnyt mitään, sillä hän istui kahden neidin välissä: hänen vasemmalla puolellaan oli neiti Elisabet Sielawska, noin nelikymmenvuotias nainen, ja oikealla Oleńka Billewicz, jonka toisella puolella Kmicic istui. Elisabet-neiti huojutti viuhkaista päätään lyhyen ritarin yli ja kertoi hänelle jotakin hyvin vilkkaasti. Michal-herra loi häneen silloin tällöin harhailevan silmäyksen hokien: »Niin, armollinen neiti, aivan niin!», mutta ei ymmärtänyt sanaakaan, sillä koko hänen huomionsa oli kiintynyt toiselle puolelle. Hän pyydysteli korvillaan Oleńkan äänen sävyvivahteluja ja puvun kahinaa ja kiersi suuressa surussaan pieniä viiksiään, ikäänkuin olisi niillä tahtonut peloittaa Elisabet-neidin pois.
»Suloinen tyttö! Ja niin hiton sievä!» — ajatteli hän. — »Armollinen Jumala, katso minun puoleeni, sillä tässä maailmassa ei ole orpoa, joka olisi niin hyljätty kuin minä. Sieluni ihan kihelmöi halusta saada uskollinen rakastettu, mutta mihin minä silmäni isken, sen sydämessä asuu jo joku muu soturi. Minne minä kulkuri joutunen?…»
- Entä mitä te aiotte tehdä sodan jälkeen? — kysyi neiti ElisabetSielawska suu supussa viuhkallaan leyhyttäen.
— Menen luostariin! — vastata paukahdutti pieni ritari.
— Kuka puhuu luostarista pidoissa? — huudahti Kmicic iloisesti, nojautuen Oleńkan puoleen. — Hei, sehän on herra Wolodyjowski.
— Te ette ainakaan sitä ajattele, sen uskon! — virkkoi Michal.
Silloin hiveli Oleńkan suloinen ääni hänen korviaan:
— Ei teidänkään tarvitse sellaista ajatella. Jumala antaa kyllä teille vaimon, yhtä hyvän ja kunnollisen kuin itsekin olette.
Vilpitön ja avosydäminen Michal tuli heti liikutetuksi.
— Jos joku minulle huilulla soittelisi, niin se ei tuntuisi minusta niin suloiselta kuin teidän äänenne!
Yhä yltyvä puheensorina painoi sanat kuulumattomiin. Maljat nousivat entistä sukkelammin, ja mieliala kohosi. Everstit väittelivät tulevasta sodasta rypistäen kulmakarvojaan ja lennättäen tulisia silmäyksiä. Herra Zagloba kertoi pöytäkunnalleen Zbarazin piirityksestä, niin että kuulijain poskia kuumoitti ja sydämiä sykähdytti. Tuntuisilta, kuin kuolemattoman »Jarema»-sotapäällikön henki olisi puhaltanut halki salin täyttäen soturien mielet sankarillisella innostuksella.
Salin toisessa päässä alkoi suuri kello lyödä kahtatoista ilmoittaen puoliyön tulosta, ja samalla tärisytti linnan pihalta kuuluva tykkien jyske ikkunoita ja muureja.
Keskustelut taukosivat, tuli hiljaisuus.
Yht'äkkiä huudettiin pöydän keskustasta:
— Piispa Parczewski pyörtyi! Vettä!
Syntyi hälinä, kun useat hyppäsivät tuoleiltaan ylös paremmin nähdäkseen, mitä oli tapahtunut. Piispaa oli ruvennut niin heikottamaan, että hovimarsalkan täytyi tukea häntä kaksin käsin kainaloista Wendenin vojevodattaren pirskottaessa vettä piispan kasvoille..
Samassa ikkunoita tärisytti uusi jyrähdys, sitten kolmas, sitten neljäs…
— Eläköön Puola! Pereant hostes! [Surma vihollisille!] — huusi Zagloba, mutta tykkien jyske vaimensi hänen huutonsa.
Laskettiin laukauksia: Kymmenen, yksitoista, kaksitoista…
Ikkunaruudut helisivät. Tulenliekit lepattivat.
- Kolmetoista, neljätoista… Piispa on tottumaton jyskeeseen… Hän on pilannut ilon, sillä ruhtinaskin näyttää synkemmältä… Katsokaa, hyvät herrat, hän istuu kuin kivettynyt!… Viisitoista, kuusitoista… Hei, paukkuu kuin sodassa! Yhdeksäntoista, kaksikymmentä!
— Hiljaa siellä! Ruhtinas aikoo puhua! — huudettiin eri kulmilta pöytää.
Syntyi syvä hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Radziwilliin, joka seisoi kuin jättiläinen malja kädessä. Mutta mitä läsnäolijat näkivätkään!…
Hänen kasvonsa näyttivät suorastaan kauheilta, sillä ne eivät olleet kalpeat, vaan siniset, ja hymy, jonka ruhtinas oli pakottanut kasvoilleen, oli muuttunut suonenvetoiseksi irvistykseksi. Hänen hengityksensä muuttui yhä raskaammaksi, leveä rinta aaltoili kullatun viitan alla ja silmät olivat puoleksi ummessa. Hänen mahtavissa kasvoissaan oli jotakin kauhistuttavaa ja jääkylmää kuin kuolevan ilmeessä.
- Mikä häntä vaivaa? — kuiskattiin salissa rauhattomasti.
Ja pahaaennustava aavistus kouristi kaikkien sydämiä, levoton odotus nousi kaikkien kasvoille.
— Hyvät herrat!… Useat teistä… tulevat varmaan ihmettelemään… tätä maljaa… mutta se, joka minuun luottaa ja uskoo… joka toivoo isänmaalleen parasta… ja joka tahtoo pysyä minun huoneeni ystävänä… se kohottaa tämän maljan mielellään… ja yhtyy minuun: Vivat Carolus Gustavus rex!… joka tästä päivästä on meidän armollisin hallitsijamme!
— Vivat! — toistivat lähetit Lewenhaupt ja Skytte ja muutamat ulkomaalaiset upseerit.
Mutta muualla salissa vallitsi kolkko hiljaisuus. Everstit ja aateliset katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, ikäänkuin kysyen, oliko ruhtinas menettänyt järkensä. Vihdoin kuului eri puolilta pöytää ääniä:
— Kuulimmeko oikein? Mitä tämä on? Sitten oli taas hiljaista.
Radziwill seisoi yhä ja hengitti täysin rinnoin, ikäänkuin raskas taakka olisi romahtanut hänen hartioiltaan. Kasvojen väri muuttui vähitellen entiselleen. Vihdoin hän kääntyi herra Komorowskin puoleen ja sanoi:
— On aika tehdä sopimus tiettäväksi, jotta arvoisa aateli osaisi sitä noudattaa. Lukekaa!
Komorowski nousi, aukaisi edessään olevan pergamenttikäärön ja rupesi lukemaan kovaosaista sopimusta, joka alkoi näin:
— »Voimatta paremmin ja edullisemmin toimia nykyisissä onnettomissa olosuhteissa ja kadotettuamme kaiken toivon saada apua armollisimmalta kuninkaaltamme me Liettuan suuriruhtinaskunnan aateliset ja säädyt välttämättömyyden pakosta antaudumme Ruotsin armollisimman kuninkaan suojeluksen alaisiksi seuraavilla ehdoilla:
1) Taistelemme yhdessä yhteisiä vihollisia vastaan, lukuunottamatta Puolan kuningasta ja kruunua.
2) Liettuan suuriruhtinaskuntaa ei yhdistetä Ruotsiin, vaan tulee se olemaan tähän maahan samassa suhteessa kuin tähän saakka Puolaan, s.o. kansa kansan, senaatti senaatin ja ritaristo ritariston vertainen kaikissa suhteissa kummassakin maassa.
3) Äänestysoikeutta valtiopäivillä ei saa keneltäkään kieltää.
4) Uskonnonvapaus jääköön koskemattomaksi…»
Ja herra Komorowski luki yhä edelleen keskellä kauhun hiljaisuutta, mutta kun hän tuli siihen paikkaan, jossa sanottiin: »… Tämän sopimuksen me vahvistamme allekirjoituksillamme omasta ja jälkeentulevaistemme puolesta luvaten ja sitoutuen…» — niin silloin kävi humaus yli salin kuin myrsky olisi nousemassa. Mutta ennenkuin myrsky ennätti puhjeta, puuttui harmaapäinen herra Stankiewicz puheeseen ja alkoi rukoilla:
— Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne! Me emme voi uskoa korviamme! Kristuksen nimessä! Näinkö on Wladyslawin ja Sigismund Augustuksen työ menevä hukkaan? Kuinka me voimme ja onko meillä oikeutta hylätä veljemme ja ryhtyä liittoon vihollisen kanssa? Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne, muistakaa nimeänne, jota kannatte, muistakaa isänmaalle tekemiänne palveluksia, muistakaa sukunne tähän saakka tahratonta kunniaa ja hävittäkää tuo häpeällinen asiakirja! Tiedän, etten rukoile teitä vain omassa nimessäni, vaan kaikkien täällä olevien soturien ja aatelisten nimissä. Meilläkin täytyy olla oikeus saada päättää omasta kohtalostamme. Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne, älkää tehkö sitä, vielä on aikaa muuttaa päätös!… Olkaa armollinen itsellenne, olkaa armollinen meille, olkaa armollinen isänmaalle!
— Älkää tehkö sitä! Olkaa armollinen! — huusivat sadat äänet.
Ja kaikki everstit riensivät hänen luokseen, harmaapäinen Stankiewicz lankesi polvilleen, ja yhä kovemmin kaikuivat äänet:
— Älkää tehkö sitä! Olkaa meille armollinen! Radziwill nosti päänsä mahtavasti; hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Hän lausui:
— Tekö, hyvät herrat, ensimmäisinä tahdotte osoittaa uppiniskaisuutta? Sopiiko soturin vastustaa päällikkönsä ja hetmanin tahtoa? Tahdotteko te opettaa minulle, mikä on isänmaan paras? Täällä ei nyt pidetä valtiopäiviä eikä kysytä teidän mielipidettänne, ja minä vastaan teoistani Jumalan edessä!
Hän löi kämmenellään leveään rintaansa katsoen säihkyvin silmin sotureihin ja kuulutti kohta kovalla äänellä:
— Ken ei ole minun puolellani, se on minua vastaan! Minä tunnen teidät ja tiesin, mitä oli tapahtuva… Mutta muistakaa, että miekka riippuu päittenne päällä!…
Samassa kuului kaksin käsin päätään pitelevän Stanislaw Skrzetuskin epätoivoinen huudahdus:
— Älkää rukoilko häntä, se on turhaa! Hän on kauan kantanut sydämellään tuota käärmettä!… Voi sinua, Puola raukka! Voi meitä kaikkia!