— Jos tahdot, lähetän jonkun muun, Charlampin tai Mieleszkon.
— Ei! Parempi on, että menen itse… Sitäpaitsi on Charlamp haavoittunut.
— Sitä parempi… Aioin eilen lähettää Charlampin Wolodyjowskin lippukuntaan ja antaa hänelle sen päällikkyyden jotta hän tarpeen vaatiessa pakottaisi väen kuuliaisuuteen, mutta hän on tomppeli, joka ei näy saavan omaakaan väkeään tottelemaan. Hänestä ei ole mihinkään. Aja ensin Billewiczien luo ja sitten noihin lippukuntiin. Pahimmassa tapauksessa älä säästä verta, sillä meidän täytyy näyttää ruotsalaisille, että olemme voimakkaita emmekä pelkää kapinaa… Everstit minä lähetän heti eskortin mukana matkaan; toivon, että de la Gardie tulee pitämään sitä luottamukseni osoituksena… Mieleszko lähteköön viemään! Raskasta on alku, raskasta! Näen jo, että puoli Liettuaa nousee minua vastaan.
— Se ei tee mitään, teidän ylhäisyytenne! Jolla on puhdas omatunto, se ei pelkää mitään.
— Minä luulin, että ainakin Radziwillit liittyisivät kaikki minuun, mutta katso, mitä pöydänkattaja, ruhtinas Radziwill kirjoittaa minulle Nieswiezistä.
Ja hetmani ojensi Kmicicille ruhtinas Michal Kazimierzin kirjeen.
Kmicic silmäili kirjettä.
— Jollen tietäisi teidän ylhäisyytenne aikomuksia, niin luulisin, että hän on kunnollisin mies maailmassa. Mutta Jumala suokoon hänellekin kaikkea hyvää!… Minä sanon mitä ajattelen.
— No niin, lähdehän jo matkalle! — virkkoi hetmani kärsimättömyyteen vivahtavalla äänellä.
Kmicic ei kuitenkaan lähtenyt sinä päivänä eikä seuraavanakaan, sillä peloittavia viestejä alkoi saapua joka puolelta Kiejdanyyn Illalla tuli pikalähetti tuoden tiedon, että Mirskin ja Stankiewiczin lippukunnat olivat omin päin lähteneet hetmanin pääkaupunkia vastaan valmiina ase kädessä vaatimaan everstejään vapaiksi, että heidän keskuudessaan mielet olivat kuohuksissa ja että upseerit olivat lähettäneet edustajia kaikkiin Kiejdanyn läheisyydessä ja etäämmälläkin oleviin lippukuntiin ilmoittamaan hetmanin petoksesta ja kehoittamaan kaikkia liittymään yhteen isänmaan puolustukseksi. Saattoi helposti jo edeltäpäin nähdä, että paljon aatelisia tulisi liittymään kapinoitseviin lippukuntiin ja muodostamaan yhdessä näitten kanssa voiman, jota vastaan olisi mahdotonta puolustautua linnoittamattomassa Kiejdanyssa, etenkin kun kaikkiin Radziwillin puolelle jääneihin rykmentteihin ei saattanut täydelleen luottaa.
Huolimatta siitä, että hetmanin kaikki suunnitelmat särkyivät, hän ei menettänyt mielenmalttiaan, vaan päätti uskollisten skottilaisten rykmenttien, ratsumiesten ja tykistön etunenässä hyökätä kapinallisia vastaan ja tukahduttaa tulen jo alkuunsa. Hän tiesi, että sotilaat ilman päälliköitä ovat vain muodoton lauma, joka hajaantuu pelkästään jo julman hetmanin nimen pelosta.
Hän ei tule säästämään verta ja peloittaa teoillaan koko sotajoukon, koko aateliston — koko Liettuan, niin ettei se uskalla edes vavista hänen mutaisen nyrkkinsä alla. Hän suorittaa kaiken sen, mitä on aikonutkin, ja suorittaa omin voimin.
Vielä samana päivänä lähti muutamia ulkomaalaisia upseereita Preussiin pestaamaan uutta sotaväkeä. Kiejdanyssa kuhisi aseellista väkeä. Skottilaiset rykmentit, ulkomaalaiset ratsumiehet, Mieleszkon ja Charlampin rakuunat ja herra Korfin »tulinen väki» valmistautuivat sotaretkelle. Ruhtinaan heitukat, palvelusväki ja Kiejdanyn asukkaat oli määrätty vahvistamaan sotavoimia. Mitä vihdoin vangittuihin eversteihin tuli, oli heidät päätetty mahdollisimman pian lähettää Birźeen, missä oli vaarattomampi säilyttää heitä kuin Kiejdanyssa. Ruhtinas laski aivan oikein, että heidän lähettämisensä kaukaiseen ruotsalaisen sotaväen hallussa olevaan linnoitukseen tekee kaikki heidän vapautumisyrityksensä mahdottomiksi.
Herra Zagloba, Skrzetuskit ja Wolodyjowski joutuivat näitten kohtalotovereiksi.
Oli jo ilta, kun kellariholviin, jossa he istuivat, astui muuan upseeri lyhty kädessä ja sanoi:
— Seuratkaa minua, hyvät herrat!
— Minne? — kysyi herra Zagloba levottomasti.
— Sitten saatte nähdä… Joutukaa!
— Lähdetään.
He läksivät. Käytävässä musketeilla varustetut skottilaiset ympäröivät heidät. Zagloba tuli yhä levottomammaksi.
— Eihän toki meitä vietäne mestattaviksi ilman pappia, ilman rippiä? — kuiskasi hän Wolodyjowskin korvaan.
Sitten hän kääntyi upseerin puoleen:
— Kenen kanssa on minulla kunnia?…
— Mitä se teihin kuuluu?
— Minulla on paljon sukulaisia Liettuassa, ja tahtoisin mielelläni tietää kenen kanssa olen tekemisissä.
— Nyt ei ole aikaa tutustumiseen… muuten, hölmöhän se olisi, joka nimeään häpeää… Olen Rocb Kowalski, jos tietää tahdotte.
— Arvokas suku. Miehet urheita sotilaita, naiset siveitä. Minun isoäitini oli myöskin Kowalskeja; hän kuoli jo ennen minun syntymääni.
— Aiotteko kauankin vielä tätä tutkintoa jatkaa?
— Varmaan olette sukulaisia, koska meillä on samanlainen ruumiinrakennekin. Lujat luut ja leveät hartiat, kuten minullakin, ja minä olen tullut aivan isoäitiini.
— No siitä ennätämme matkalla puhua!…
— Matkalla? — toisti Zagloba. Oli kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään. Hän rohkaistui heti.
— Michal, — kuiskasi hän, — enkö sanonut, ettei meidän kaulaamme noin vain katkaista?
He tulivat linnan pihalle. Oli jo aivan pimeä. Siellä täällä soihdut palaa lekottivat tai lyhdyt tuikahtelivat valaisten hämärästi sotaväen ja aseet. Piha oli tulvillaan sotilaita. Nähtävästi he valmistautuivat sotaretkelle.
Kowalski pysähdytti vartioston ja vangit suurten, kaidepuulla varustettujen vankkurien viereen, joitten eteen oli valjastettu neljä hevosta.
— Käykää istumaan, hyvät herrat! — sanoi hän: — Keitä täällä jo istuukaan? — uteli Zagloba tarkaten tummia, oljilla loikovia olentoja.
— Mirski, Stankiewicz, Oskierka! — vastattiin.
— Wolodyjowski, Jan Skrzetuski, Stanislaw Skrzetuski, Zagloba, — ilmoittivat ritarimme puolestaan.
— Onhan seura kunnioitettava. Mutta minne meidät viedään, tiedättekö?
— Birźeen! — sanoi Kowalski siihen antaen samalla käskyn sotilaille.
Vartiosto, johon kuului viisikymmentä rakuunaa, ympäröi rattaat.Lähdettiin liikkeelle. Vangit alkoivat hiljaa jutella keskenään..
— Ruotsalaisille meidät luovutetaan! — sanoi Mirski. — Sitä olin odottanutkin.
— Mieluummin olen vihollisten kuin petturien seurassa! — vastasiStankiewicz.
— Mutta minä tahtoisin mieluummin kuulan kallooni, — huudahti Wolodyjowski, — sillä surkeata on tässä kädet ristissä istua onnettoman sodan aikana.
— Älä puhu jumalattomia, hyvä mies, — sanoi Zagloba, — sillä tästä voit tilaisuuden tullessa karata, Birźestä myöskin, mutta kuula kallossa se käy ylen työlääksi. Muuten, tiesin jo etukäteen, ettei se petturi sitä uskaltaisi.
— Radziwillko ei uskaltaisi! — huudahti Mirski.
— Näkyy, että olette muilta mailta ettekä tunne häntä, jokainen hänen vihollisensa voi vangiksi joutuessaan pitää itseään kuoleman omana, enkä muista ainoatakaan tapausta, että hän olisi kenellekään pienintäkään loukkausta anteeksi antanut.
— Eikä kuitenkaan uskaltanut nostaa kättään minua vastaan! — sanoiZagloba. — Kenties teidän onkin kiittäminen minua pelastuksestanne?
— Kuinka niin?
— Kas, Krimin kaani rakastaa minua julmasti, sillä minä olen paljastanut salaliiton häntä vastaan ollessani vankina Krimissä. Ja meidän armollinen kuninkaamme Jan Kasimir kunnioittaa minua myöskin suuresti. Se lurjus, Radziwill, ei tahtonut riitaantua kahden mahtajan kanssa yht'aikaa; nämä voisivat yllättää hänet vaikka itse Liettuassa.
— Mitä puhutte! Hän vihaa kuningasta kuin piru pyhää vettä, ja olisi sen varmasti näyttänyt, jos olisi tiennyt teidän olevan niin hyvissä kirjoissa kuninkaan kanssa, — vastasi Stankiewicz.
— Mutta minä luulen, — sanoi siihen Oskierka, — että hetmani ei tahtonut vertamme vuodattamalla nostaa yleistä mielipidettä vastaansa, ja olen valmis lyömään vetoa, että tuo upseeri vie ruotsalaisille Birźeen käskyä ampua meidät paikalla.
— Oh! — pääsi Zaglobalta.
Kaikki vaikenivat. Saavuttiin Kiejdanyn torille. Kaupunki nukkui, ikkunoissa ei näkynyt tulta. Koirat vain talojen edustoilla murahtelivat.
— Yhtäkaikki! — virkkoi Zagloba. — Joka tapauksessa olemme voittaneet aikaa. Ehkä ilmaantuu meille vielä onnellinen sattuma tai ehkä minun mieleeni juolahtaa ovela kepponen.
Ja kääntyen vanhojen everstien puoleen hän lisäsi:
— Te, hyvät herrat, tunnette minua vain vähäisen, mutta kysykääpäs tovereiltani miten monessa tulisessa liemessä olen ollut, ja kuitenkin olen tässä nyt eheänä. Mutta sanokaahan ensin, mikä tuo vartioston komentava upseeri on miehiään? Saisikohan siihen mahtumaan, ettei pitäisi petturin puolta, vaan liittyisi meihin, isänmaan puolustajiin?
— Hän on nimeltään Roch Kowalski, — vastasi Oskierka. — Kyllä minä hänet tunnen. Yhtä helposti sen saa mahtumaan hänen hevoseensa, sillä en tiedä kumpi heistä on typerämpi.
— Mitenkä hänestä on voitu tehdä upseeri?
— Hän kantaa Mieleszkon rakuunaväessä lippua, mihin ei järkeä tarvita. Mutta upseeriksi hän pääsi siksi, että ruhtinas on ihastunut hänen voimiinsa: hän ojentaa kourissaan hevosenkengän ja kaataa sylipainissa kesyjä karhuja.
— Niinkö voimakas?
— Luja mies. Ja sitäpaitsi, jos päällikkö hänelle sanoo: iske pääsi seinään, niin hetkeäkään epäröimättä hän puskeekin. Häntä on käsketty viemään meidät Birźeen, ja hän vie, vaikka maa allamme halkeaisi.
— Sanokaas muuta! — ihmetteli Zagloba, joka oli uteliaasti kuunnellut puhetta. — Päättäväinen poika!
— Hänessä ovat päättäväisyys ja typeryys yhtä ja samaa. Muuten, vapaina hetkinään hän joko syö tai makaa. Ettepä usko, että kerran hän asekartanossa nukkui neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon ja vielä haukotteli, kun hänet kiskottiin pankolta alas.
— Julman hauska mies, — sanoi Zagloba ja kääntyen Kowalskiin päin huusi käskevästi: — Tulepas lähemmäksi!
— Mitä? — kysyi Kowalski kääntäen hevostaan.
— Onko viinaa?
— On.
— Anna tänne!
— Miksi noin: anna tänne?
— Näetkös, hyvä herra Kowalski, jollei se olisi luvallista, niin olisi annettu kielto, mutta koska ei ole kielletty, niin anna pois.
— Aa?! — ihmetteli Roch Kowalski. — Vai niin! Entä täytyykö minun antaa?
— Täytyy kuin täytyykin, sillä ajattelepas, voiko kieltää apuaan vanhalta sukulaiselta, joka, jos olisi naimisissa äitisi kanssa, voisi olla isäsi?
— Mikä sukulainen te olette!
— Kowalskeja on kahdenlaisia: toisilla on vaakunassa pukki, joka nostaa vasenta takajalkaansa, toisilla laiva, jolla heidän esi-isänsä saapuivat meren yli Englannista Puolaan. Nämä jälkimmäiset juuri ovat sukua minulle isoäitini kautta. Sentähden minullakin on laiva vaakunassani.
— Hyväinen aika! Silloinhan te olette todellakin
sukulaiseni!
— Laivako sinullakin on?
— Laiva.
— Totta totisesti, sukulaisia olemme! — huudahti Zagloba. — Olipa hauska, että tavattiin, sillä minä olen vartavasten saapunut Liettuaan tapaamaan Kowalskeja, ja vaikka olenkin nyt vanki ja sinä vapaa, niin mielelläni syleilisin sinua, sillä oma on sentään oma.
— Minkä minä sille mahdan, hyvä herra? Kun käskettiin viemään teidät Birźeen, niin minä vien… Sukulainen on sukulainen, mutta virka on virka.
— Sano minua sedäksi! — virkkoi Zagloba.
— Tässä on viinaa, setä. Eihän ole kielletty antamasta.
Zagloba otti halukkaasti metallisen kenttäpullon ja siemaisi siitä pitkän kulauksen. Hetken kuluttua alkoi mieluinen lämpö levitä hänen suoniaan pitkin ja hänen päänsä kirkastua.
— Tulehan alas sieltä hevoseltasi, — sanoi hän Kowalskille, — ja istu hetkeksi tänne viereeni vankkureihin, niin saamme jutella lähemmin… Tekisi niin mieleni kysellä sukulaisistani. Virkaa minäkin kunnioitan, mutta eihän se ole kiellettyä.
Roch Kowalski ei vastannut heti.
— Ei ole kielletty, — virkkoi hän vihdoin.
Ja kotvan kuluttua hän istui jo oljilla setä Zagloban vieressä.
Ukko syleili häntä sydämellisesti.
— No mitenkä jaksaa isäsi… tuota noin… kas, kun olen unohtanut hänen nimensä.
— Myöskin Roch.
— Aivan niin, aivan niin! Roch siitti Rochin… siihen tapaan sanassa sanotaan. Sinun pitää myöskin antaa pojallesi nimeksi Roch. Entä oletko ukkomies?
— Varmasti ukkomies! Minä olen Kowalski, ja tässä on rouva Kowalska.Toisesta en huoli!
Sen sanottuaan nuori upseeri nosti raskaan rakuunamiekkansa kahvan herra Zagloban silmäin eteen ja toisti:
— Toisesta en huoli!
— Aivan oikein! — sanoi Zagloba. — Minä pidän julmasti sinusta, Roch, Rochin poika. Mukavinta on sotilaan, kun hänellä ei olekaan muuta vaimoa, ja sanonpa, että ennemmin se leskettyy sinun jälkeesi kuin sinä sen jälkeen. Vahinko vain, että sinä et tule saamaan häneltä pikku Rocheja. Olet sukkela kavaljeeri, ja miten ikävätä, jos sellaisen suku sammuisi.
— Ohoo! — pääsi Kowalskilta tyytyväinen mörähdys. — Meitä on kuusi veljestä.
— Ja kaikki Rocheja?
— Kellä ensimmäisenä, kellä toisena nimenä Roch, sillä se on meidän yhteinen suojeluspyhimyksemme.
— Juokaamme vielä vähäisen!
— Niin juuri!
Zagloba otti taas pullosta kulauksen ja ojensi sen sitten upseerille sanoen:
— Pohjaan saakka, pohjaan saakka!
— Vahinko, etten voi sinua nähdä, — sanoi ukko. — Yö on säkkipimeä. Kuulehan, hyvä Roch, minnekä se sotajoukko teki matkaa Kiejdanysta silloin, kun me sieltä läksimme?
— Kapinallisia vastaan.
— Jumala yksin tietää, kuka tässä on kapinallinen: sinäkö vai he?
— Minäkö kapinallinen? Kuinka se olisi mahdollista? Minä teen mitä hetmani käskee.
— Mutta hetmani itse ei tee mitä kuningas käskee, sillä kuningas ei ole käskenyt häntä liittymään ruotsalaisiin. Etkö sinäkin mieluummin antaisi ruotsalaisille selkään kuin luovuttaisit heille minut, vanhan sukulaisesi?
— Ehkä, mutta mikä on käsky, sitä tottele!
— Ja rouva Kowalska purisi niin mielellään ruotsalaista. Minä tunnen hänet. Näin meidän kesken olkoon sanottu: hetmani on noussut kapinaan kuningasta ja isänmaata vastaan. Älä vain sano kenellekään, mutta niin se varmasti on. Ja te, jotka hetmania palvelette, olette myös kapinallisia.
— Tuota puhetta ei minun kannata kuunnella. Hetmanilla on oma päällikkönsä ja minulla omani — hetmani, ja Jumala rankaisisi minua, jos häntä vastustaisin. Kuulumatonta!
— Sinä puhut kunnioitettavasti… Mutta huomaa, Roch, jos sinä joutuisit noitten kapinallisten käsiin, niin olisin minäkin vapaa, eikä syy olisi sinun, sillä nec Hercules contra plures!… Minä en tiedä, missä nuo lippukunnat ovat, mutta sinä kai tiedät sen… ja voisit, näetkös, suunnata matkaa vähäisen sinne päin.
— Kuinka niin?
— Eihän se olisi sinun syysi, jos meidät lyötäisiin. Silloin sinulla ei olisi minua omallatunnollasi. Synti sukulaista vastaan on näet sangen raskas asia, usko pois!
— Ai, ai sitä setää! Parasta on, että kiipeän tästä rattailta alas ja nousen hevosen selkään. Te ette tule olemaan minun omallatunnollani, vaan hetmanin. Niin kauan kuin minä elän, ei siitä mitään tule.
— Kun ei tule, niin ei tule! — sanoi Zagloba. Hyvä, että puhut suoraan.Mutta tiedätkö sinä, Roch, mitä setä oikeastaan on?
— Setä on setä.
— Hyvin puhuttu, mutta sanassa sanotaan: jollei sinulla isää ole, niin tottele setääsi. Tällä on siinä tapauksessa isän oikeus, jonka vastustaminen on syntiä… Huomaa, että jokainen voi naimisiin mentyään tulla isäksi ja että sedässä virtaa samaa verta kuin isässäkin. En ole, totta kyllä, sinun isäsi veli, mutta minun isoäitini täytyi olla sinun isoäitisi täti. Muista, että minussa uinuu monen sukupolven oikeus, sillä niinkuin me kaikki tässä matoisessa maailmassa kuolevaisia olemme, niin siirtyy valta toiselta sukupolvelta toiselle, eikä hetmanin enemmän kuin kuninkaankaan valta voi minulta tässä tapauksessa isän oikeutta kieltää. Totuus on pyhä! Voiko suurhetmani, onko hänellä oikeutta käskeä aatelista tai edes yksinkertaista talonpoikaa nousemaan isää, setää tai isoäitiä vastaan! Vastaapas siihen, Roch! Onko hänellä oikeutta?
— Hä? — kysäisi Kowalski unisesti.
— Niin, isoäitiä vastaan! Onko? — toisti Zagloba. — Kukapa silloin viitsisi mennä naimisiin ja synnyttää lapsia odottaakseen sitten lapsenlapsia?… Vastaapas siihenkin, Roch!
— Minä olen Kowalski, mutta tämä on rouva Kowalska, — murahti upseeri yhä unisemmin.
— Olkoon niinkuin tahdot! — sanoi siihen Zagloba. — Ja parempihan se onkin, koska vähemmän silloin tulee maailmassa olemaan pässinpäitä. Eikö niin, Roch?
Zagloba kallisti korvansa hänen puoleensa, mutta ei kuullut vastausta.
— Roch! Roch! — huusi hän hiljaa. Mutta Roch nukkui kuin tukki.
— Nukutko?… — murahti Zagloba. — Odotapas… minä otan tuon rautaisen padan sinun päästäsi, niin sinun on mukavampi. Mutta kauhtanan kaulus ahdistaa… voisi vielä veri nousta päähäsi. Mikäpä sukulainen minä olisin, jollen sinusta näin huolta pitäisi?
Ja herra Zagloban kädet lähestyivät Kowalskin päätä ja kaulaa. Vankkureissa kaikki nukkuivat sikeätä unta. Sotilaat torkkuivat myös satuloissaan.
Yö yhä pimeni.
Kului muutamia minuutteja. Yht'äkkiä Kowalskin hevosta taluttava sotilas huomasi päällikkönsä kauhtanan ja vaalean kypärän vilahtavan pimeässä ohitsensa. Kowalski hyppäsi rattailta pysähdyttämättä niitä ja viittasi kädellään antamaan hevosen.
Samassa hän istui jo hevosen selässä.
— Herra päällikkö, missä pysähdymme syöttämään? — kysyi vartiomies.
Roch-herra ei vastannut sanaakaan, vaan ajoi eteenpäin, sivuutti edessä ajavat ja katosi pimeyteen.
Samassa kuulivat rakuunat nopeasti etenevän hevosen kavioitten kapsetta.
— Päällikkö ajoi edelle, — sanoi muuan heistä. — Varmaankin hän meni katsomaan, onko läheisyydessä majataloa. Olisihan jo aika syöttää hevosia!
Kului puoli tuntia, kokonainen, kaksi, mutta Kowalskia ei vain kuulunut takaisin. Hevoset, etenkin vankkureita vetävät, väsyivät kovasti ja alkoivat laahustaa hitaasti. Tähdet tuikkivat.
— Ajakaa joku päällikköä vastaan ja sanokaa, että hevoset ovat vallan uuvuksissa, — virkkoi muuan rakuuna.
Yksi ratsastajista ajoikin, mutta palasi hetken kuluttua yksinään.
— Päällikköä ei kuulunut eikä näkynyt, — sanoi. — Kaiketi hän on ajanut kauas.
Sotilaat alkoivat murista tyytymättöminä:
— Kyllä hänen kelpaa, kun saa päivällä nukkua, mutta istu sinä vain satulassasi yökaudet…
— Lähellä on majatalo, ja minä luulin löytäväni hänet sieltä, — selitti äsken palannut, — mutta eihän häntä siellä ollut!… Kuuntelin kavioitten kapsetta, mutta mitään ei kuulunut… Piru ties, minne karkasi.
— Pysähtykäämme majataloon, ja sillä hyvä! — sanoi rakuunajoukkueen päämies. — Hevosten täytyy saada levätä.
Jonkin ajan kuluttua vartiosto pysähtyi majatalon eteen. Sotilaat laskeutuivat alas hevosilta, ja jotkut heistä menivät koputtamaan majatalon oveen.
Vangit heräsivät, kun vankkurit pysähtyivät.
— Missä olemme? — kysyi vanha herra Stankiewicz.
— Pimeä on, en näe, — vastasi Wolodyjowski.
— Tiedän vain, että Upitaan päin emme ainakaan ole matkalla.
— Eikö tie Kiejdanysta Birźeen kulje juuri Upitan kautta? — kysyi JanSkrzetuski.
— Kyllä, mutta Upitassa on minun lippukuntani, ja sitä peläten on ruhtinas varmaankin lähettänyt meidät toista tietä. Heti Kiejdanysta lähdettyämme käännyimme Darovaan ja Krakovaan päin, ja sieltä kai ajamme Beijsagolaa ja Szawlea kohti. Näin teemme mutkan, jonka tähden Upita ja Poniewieź jäänevät oikealle. Matkan varrella ei ole sotajoukkoja; ne ovat kaikki Kiejdanyssa.
— Mutta herra Zagloba, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — nukkuu sikeästi ja kuorsaa, vaikka lupasi keksiä pelastavan kepposen.
— Nukkukoon rauhassa!… Kaiketi hänet uuvutti keskustelu hölmön komendantin kanssa, jonka sukulaisia sanoi olevansa. Ukko aikoi vetää häntä nenästä, mutta eipä siitä tullutkaan mitään. Ken on hylännyt isänmaan Radziwillin tähden, se ei jätä häntä kaukaisen sukulaisen vuoksi.
— Ovatko he todellakin sukulaisia? — kysyi Oskierka.
— Vai sukulaisia? Yhtä paljon sukua kuin te ja minä, — vastasi Wolodyjowski. — Eikä herra Zagloban vaakuna ole ensinkään sellainen kuin hän selitti.
— Entä missä herra Kowalski on?
— Kaiketi miesten kanssa tai majatalossa.
— Tahdonpa kysyä häneltä, saisinko istuutua hevosen selkään, koska jalkani kovasti puutuvat, — virkkoi Mirski.
— Siihen hän ei suostu, — sanoi Stankiewicz. — Yö on pimeä, kannustit hevosta ja menit. Ota sitten kiinni, jos saat!
— Annan hänelle kunniasanani, etten yritä karata. Sitäpaitsi alkaa kohta valjeta.
— Sotamies! Missä komendantti on? — kysyi Wolodyjowski lähimmältä rakuunalta.
— Mistä minä sen tietäisin?
— No kuka sen sitten tietää? Kun sinua käsketään kutsumaan hänet tänne, niin kutsu!
— Mutta me emme itsekään tiedä, herra eversti, missä hän on, — vastasi rakuuna. — Vankkureilta nousi, ajoi edelle ja sillä tiellä on yhä vielä.
— Kun palaa, sano, että tahtoisimme puhua hänen kanssaan.
— Ymmärrän, herra eversti. Vangit vaikenivat.
Vankkureilta kuului kovia kuorsauksia. Hevoset pureksivat heiniä.Sotilaat torkkuivat satuloissaan. Majatalo oli asumaton.
Sarasti. Idässä taivas alkoi valjeta, tähdet sammuivat toinen toisensa jälkeen, ja sitten alkoi vähitellen pimeästä näkyä puita, hevosia, miehiä.
Herra Wolodyjowski ojensi käsivarsiaan, vilkaisi nukkuvaa Zaglobaa kasvoihin ja huusi:
— Hitto vieköön! Hyvät herrat, katsokaa!
— No, mitä nyt?
— Katsokaa! Katsokaa! — huusi Wolodyjowski yhä osoittaen nukkuvaa.
Vangit katsoivat osoitettuun suuntaan, ja hämmästys levisi kaikkien kasvoille: herra Zagloban kauhtana yllä ja hattu päässä nukkui Roch Kowalski autuaan unta. Mutta Zaglobaa ei vankkureissa ollut.
— Livisti, totta totisesti, livisti! — ihmetteli Mirski katsellen ympärilleen ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään.
— Olipas se aika veitikka! — huudahti Stankiewicz.
— Sieppasi tuolta hölmöltä kypärän ja keltaisen viitan ja pujahti pois hänen hevosellaan!
— Katosi kuin veteen!
— Sanoihan hän keksivänsä jotakin.
— Siinä sen nyt näitte!
— Hyvät herrat, — sanoi Wolodyjowski innoissaan, — te ette tunne vielä sitä miestä; voin vannoa, että hän pelastaa vielä meidätkin. En tiedä miten ja milloin, mutta saattepa nähdä, että pelastaa!
Nyt saivat sotilaat tietää mitä oli tapahtunut, ja he juoksivat toinen toisensa jälkeen töllistämään komendanttiansa, jonka yllä oli kamelinkarvainen kauhtana ja ilveksennahkainen lakki.
Vartioston päämies alkoi kursailematta tökkiä komendanttia kylkeen:
— Herra komendantti! Herra komendantti!
— Minä olen Kowalski… ja tässä on rouva Kowalska, — murahtiRoch-herra.
— Herra komendantti, vanki on karannut! Kowalski nousi istumaan ja avasi silmänsä.
— Mitä?…
— Vanki on karannut… se lihava aatelismies, joka niin kauan jutteli herra komendantin kanssa.
Upseeri havahtui.
— Ei suinkaan! — huudahti hän säikähtyneesti. — Kuinka? Mitä on tapahtunut? Millä lailla hän karkasi?
— Herra komendantin kypärä oli päässä ja kauhtana yllä. Sotamiehet eivät tunteneet häntä; oli sitäpaitsi pimeä.
— Missä on hevoseni? huudahti Kowalski.
— Vanki karkasi juuri sillä.
— Minun hevosellani?
— Niin.
Kowalski tarttui päähänsä.
— Jeesus natsarealainen, juutalaisten kuningas!. Tuo tänne se roisto, joka hänelle hevoseni antoi!
— Herra komendantti, sotamies ei ole syypää, sillä yö oli pimeä ja karkurin yllä oli sitäpaitsi herra komendantin puku. Hän ajoi aivan minun sivuitseni, enkä minäkään häntä tuntenut. Jos herra komendantti ei olisi istuutunut vankkureille, ei tätä olisi tapahtunut… Mitä on nyt tehtävä?
— Ota kiinni ja anna selkään!
— Nyt on jo myöhäistä. Hän karkasi teidän hevosellanne, ja se oli paras kaikista. Sitäpaitsi hän läksi jo ensimmäisten kukkojen laulaessa. Emme saa häntä enää kiinni.
— Turhaa on ajaa tuulta takaa! — sanoi Stankiewicz.
Kowalski kääntyi kiihtyneenä vankien puoleen:
— Te olette auttaneet häntä pakenemaan! Odottakaas, kyllä minä teille näytän!…
Hän puristi suuret kämmenensä nyrkkiin ja alkoi lähestyä heitä.
— Älä huuda, ja muista kenen kanssa puhut! — sanoi Mirski tuimasti.
Roch Kowalski säpsähti ja ojensihe vastentahtoisesti.
– Minne teidän on käsketty meidät viemään, viekää, mutta älkää pitäkö järin suurta suuta, sillä huomenna voitte olla meidän jokaisen käskettävissä.
Roch Kowalskin silmät menivät tapille, ja hän vaikeni.
— Turhaan te siinä päätänne puhki pohditte, herra Kowalski, — sanoi Oskierka. — Mitä sanoitte siitä, että me muka olisimme häntä auttaneet, on sulaa typeryyttä, sillä ensiksikin me nukuimme, ja toiseksi kukin meistä olisi mieluummin auttanut itseään kuin toista. Yksin olette syypää koko juttuun. Minä ensimmäisenä antaisin ampua teidät siitä, että te nukuitte kuin mäyrä ja sallitte vangin karata omassa kauhtanassanne ja kypärässänne, vieläpä omalla hevosellanne. Onhan se ennenkuulumatonta!
— Vanha veijari petti miehen! — sanoi Mirski.
— Jeesus Maaria! Hän on vienyt miekkanikin! — huusi Kowalski.
— Eikö miekka hänelle muka kelpaisi?-hymähti Stankiewicz. —
— Entä pistoli? Oliko sellaista?
— Olihan minulla! — vastasi Kowalski aivan hämmentyneenä tarttuen samassa päähänsä. — Ja hetmanin kirje Birźen komendantille! Mitä minä onneton nyt teen?!… Tuho tuli!… Paras olisi ampua kuula kallooni!…
— Sitä ei voi välttää! — sanoi Mirski töykeästi. — Mitenkä te nyt viette meidät Birźeen?… Te sanotte tuoneenne meidät vankeina, mutta me, arvoltamme vanhemmat soturit, sanomme, että teidät on viskattava tyrmään! Ketä luulette pikemmin uskottavan? Vai luuletteko, että ruotsalainen komendantti pidättää meidät vain herra Kowalskin pyynnöstä? Kyllä hän pikemmin uskoo meitä ja vangitsee teidät.
— Hukassa olen! Hukassa olen! — voihki Kowalski.
— Joutavaa! — sanoi Wolodyjowski.
— Mitä on tehtävä, herra komendantti? — kysyi rakuuna.
— Korjaa luusi! — kivahti Kowalski. — Tiedänkö minä mitä on tehtävä!…Iskeköön salama sinulta pään puhki!
— Ajakaa, ajakaa vain Birźeen… niin saatte nähdä, — sanoi Mirski.
— Takaisin Kiejdanyyn! — huusi Kowalski.
— Jollei teitä siellä panna seinää vastaan ja ammuta, niin peittyköön pääni sianharjaksilla! — huudahti Oskierka. — Kuinka te kehtaatte astua hetmanin kasvojen eteen? Hyi! Häpeä teitä odottaa… ja kuula kalloon — eikä mitään muuta!
— Muuta en ole ansainnutkaan! — huokasi onneton nuorimies.
— Typeryyksiä! Ainoastaan me voimme pelastaa teidät, — sanoi Oskierka. — Te tiedätte, että me olimme valmiit hetmanin kanssa lähtemään vaikka maailman ääriin ja kaatumaan. Monta kertaa olemme vuodattaneet vertamme isänmaan puolesta ja mielellämme vastedeskin vuodatamme, mutta hetmani on pettänyt isänmaan, antanut tämän maan vihollisen käsiin, yhdistynyt sen kanssa armollista kuningastamme vastaan, kuningasta, jolle olemme uskollisuutta vannoneet. Te luulette ehkä, että sellaisille sotilaille kuin me on ollut helppo rikkoa kuri ja asettua omaa hetmaniamme vastaan? Mutta se, joka nyt on hetmanin puolella, se on isänmaata vastaan! Joka on hetmanin puolella, on kuningasta vastaan ja isänmaan petturi! Me viskasimme komentosauvamme hetmanin jalkoihin, koska omatunto, velvollisuus ja kunnia niin käski. Ja kuka sen teki, minäkö vain yksin? Ei, myöskin herrat Mirski ja Stankiewicz, jotka ovat maamme parhaimpia ja kunnioitetuimpia sotureita!… Mutta ketkä jäivät hänen puolelleen? Roistot! Entä te, miks'ette seuraa teitä vanhempien ja kokeneempien miesten esimerkkiä? Tahdotteko häväistä nimenne, saada petturin maineen?… Kysykää omaltatunnoltanne mitä on tehtävä: palvellako Radziwillia, petturia, vai seuratako meitä, jotka tahdomme vuodattaa veremme isänmaan puolesta?
Nämä sanat näyttivät vaikuttaneen Kowalskiin kovasti.
— Mitä te minusta oikein tahdotte? — kysyi hän hetken kuluttua.
— Että te lähtisitte kanssamme Vitebskin vojevodan luo, joka tulee taistelemaan isänmaan puolesta.
— Mutta kun olen saanut käskyn viedä teidät Birźeen?…
— Puhu sille vielä! — sanoi Mirski tuskastuneena.
— Sitäpä juuri tahdomme, että te ette noudattaisi käskyä, vaan seuraisitte meitä, ymmärrättekö! — tiuskaisi Oskierka kärsimättömästi.
— Puhukaa mitä hyvänsä, mutta siitä ei tule mitään… Minä olen sotilas. Minkä arvoinen olisin, jos hetmanin jättäisin? Minä en määrää, vaan hän. Jos hän tekee syntiä, niin vastatkoon sekä omasta että minun puolestani, minun velvollisuuteni on vain totella!…
— Tehkää kuten haluatte! — huusi Mirski.
— Väärin tein, — jatkoi Roch, — kun käskin kääntymään takaisin Kiejdanyyn, koska olen saanut määräyksen Birźeen. Enpä enää tiedä mitä teen, ja syynä kaikkeen on se aatelismies, joka, niin sukulainen kuin onkin, on tehnyt minulle koiruutta… Sillä miehellä ei ole Jumalaa, koska ilkesi pettää minulta hevosen ja ruhtinaan suosion ja päällepäätteeksi syöstä niskaani kuolemantuomion… Ihana sukulainen! Ja Birźeen me tästä käännymme, käyköön miten hyvänsä!
He kääntyivätkin uudelleen Birźeen. Roch Kowalski käski yhden rakuunoista istumaan rattaille, nousi itse tämän hevosen selkään ja ajoi ihan vankien vieressä hokien itsekseen ehtimän takaa:
— Sukulainen! Mokoma sukulainen!
Huolimatta vaarallisesta asemastaan ja painostavasta epävarmuudesta vangit eivät voineet pidättää naurua kuullessaan Kowalskin manauksia. Vihdoin Wolodyjowski puuttui puheeseen:
— Älkää surko, herra Kowalski, sillä se mies on puijannut viisaampia kuin te… Itse Chmielnickin hän on pettänyt pahasti.
Sitten everstit keskustelivat herra Zaglobasta ja hänen ihmeellisestä paostaan.
— On todella merkillistä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta eipä löydy maailmassa asemaa, josta mies ei itseään pelastaisi. Missä miehuus ja voima eivät auta, siinä auttaa viekkaus. Toiset menettävät rohkeutensa, kun kuolema heitä uhkaa, tai uskovat itsensä Jumalan haltuun odottaen mitä tuleman pitää, mutta hän alkaa heti miettiä pelastuskeinoa ja keksii aina jotakin. Hän voi tarpeen vaatiessa olla urhoollinen kuin Akilles, mutta seuraa mieluummin Odysseuksen jälkiä.
— Enpä tahtoisi vahtia häntä, vaikka hän istuisi peitsien välissä, — sanoi Stankiewicz, — sillä vähätpä siitä, että hän karkaisi, mutta kun hän vielä saattaa toisen naurunalaiseksi.
— Aivan niin! — virkkoi Michal Wolodyjowski. — Kyllä Kowalski nyt saa kuulla kunniansa. Jumala varjelkoon ketään joutumasta hänen kielensä piestäväksi, sillä sitä terävämpää ei ole koko valtakunnassa… Kun hän alkaa tapansa mukaan koristella kertomuksiaan, niin ihmiset ihan pakahtuvat naurusta…
— Hänen pakonsa on meille suureksi hyödyksi, — puuttui Oskierka puheeseen, — sillä hän vei hetmanin kirjeen muassaan, ja kuka tietää mitä siinä oli kirjoitettu meistä… Luulen, ettei ruotsalainen komendantti Birźessä meistä paljoakaan välitä, jollei Kowalskikaan. Me tulemme sinne vankeina, mutta hän vartioston päällikkönä. Varmaa kuitenkin on, ettei perillä tiedetä, mitä meille on tehtävä. Missään tapauksessa ei kaulojamme katkaista, ja sehän on pääasia.
— Sanoin vain niin, — vastasi Mirski, — peloittaakseni Kowalskia… Mutta mitä tulee siihen, ettei kaulojamme katkaistaisi, niin siitä on vähän lohdutusta, sillä kaikesta päättäen puhkeaa kohta vielä yksi sota, kansalaissota, ja silloin ovat kaikki hukassa.
Tähän tapaan everstit keskustelivat yhä edelleen. Sitten kääntyi puhe taas herra Zaglobaan, ja Wolodyjowski vakuutti, että he voivat luottaa karkurin apuun, sillä se mies ei ikänä heittäisi ystäviään onnettomuuteen.
— Olen varma, — sanoi hän, — että Zagloba on paennut Upitaan, missä minun joukkoni ovat, jollei niitä ole jo lyöty hajalle tai viety väkipakolla Kiejdanyyn. Niitten kanssa hän rientää avuksemme, mikäli ne häneen yhtyvät, jota en epäile, koska joukoissani on paljon laudalaisia, ja laudalaiset pitävät minusta.
— Mutta hehän ovat Radziwillin puoluelaisia? — huomautti Mirski.
— He ovat kyllä olleet, mutta saatuaan kuulla Liettuan luovuttamisesta ruotsalaisille, sotahetmani Judyckin, teidän ja minun vangitsemisesta, he varmaan kääntyvät hetmanista. He ovat kunnon aatelisia, ja Zagloba osaa kyllä höystää hetmanin toimenpiteet paremmin kuin yksikään meistä.
— Mutta sillä aikaa me olemme ehtineet jo Birźeen, — valitti StanislawSkrzetuski.
— Mahdotonta, sillä me teemme suuren mutkan välttääksemme Upitan, mutta Upitasta kulkee tie suoraan Birźeen. Vaikka he lähtisivät liikkeelle päivää, jopa kahtakin myöhemmin, he saavuttaisivat kuitenkin meidät matkalla. Me emme ole vielä Szawlessa, ja Upitasta on lyhyempi matka Birźeen kuin Szawleen.
Illan tullen he saapuivat vihdoin Szawleen. Matkalla he panivat merkille, että kaikissa kylissä ja kauppaloissa oli jo rauhatonta. Nähtävästi tieto hetmanin liittymisestä ruotsalaisiin oli jo ennättänyt levitä yli Samogitian. Siellä täällä kysyttiin sotilailta, oliko totta, että maa jätetään ruotsalaisille; siellä täällä nähtiin joukoittain talonpoikia vaimoineen ja lapsineen lähdössä syviin metsiin. Toisin paikoin talonpojat käyttäytyivät kerrassaan uhkaavasti; nähtävästi he pitivät rakuunoita ruotsalaisina. Kylissä, joissa oli aatelisia, kysyttiin heiltä suoraan, keitä he olivat ja minne ajoivat, ja kun Kowalski, sen sijaan että olisi vastannut heidän kysymyksiinsä, komensi väistymään tieltä, syntyi siitä sellainen melu ja hälinä, että vasta väkijoukkoon suunnatut musketit tekivät mahdolliseksi jatkaa matkaa.
Suuri maantie Kownosta Szawlen kautta Mitauhun oli täynnä kuormia ja rattaita, joissa aatelisten vaimot ja lapset pakenivat sotaa Kuurinmaalle. Itse Szawlessa, kuninkaankartanossa, ei näkynyt olevan ensinkään hetmanin sotaväkeä. Sitävastoin vangit näkivät täällä ensi kerran 25-miehisen ratsastavan ruotsalaisen joukko-osaston, joka oli lähetetty Birźestä tiedustelumatkalle. Juutalaisia ja porvareita seisoskeli torilla töllistellen muukalaisia, ja myöskin everstit katselivat heitä uteliaina, etenkin Wolodyjowski, joka ei milloinkaan ollut vielä ruotsalaisia nähnyt; hän tarkasteli heitä ahnain silmäyksin, kuten susi lammaslaumaa, ja kierteli viiksiään.
Herra Kowalski ilmoitti ruotsalaiselle upseerille kuka hän oli, minne oli matkalla, keitä kuljetti mukanaan, ja pyysi, että upseeri antaisi miestensä yhdistyä hänen vartiostoonsa suuremman turvallisuuden vuoksi matkalla. Mutta upseeri vastasi, että oli saanut käskyn tunkeutua maahan mahdollisimman kauas tiedustelutarkoituksessa ja ettei sen vuoksi voinut palata Birźeen. Hän rauhoitti kuitenkin herra Kowalskia sanoen matkaa vaarattomaksi, sillä Birźestä oli lähetetty pieniä osastoja sotaväkeä kaikkiin suuntiin.
Kun hevoset ja miehet olivat saaneet kunnollisesti levätä, läksi herraKowalski taas jatkamaan matkaa puoliyön tienoissa.
— Jos herra Zagloba aikoo auttaa meitä, — sanoi Wolodyjowski aamun tullen, — niin tällä tiellä hänen pitäisi se tehdä, ja tänne hän voisi myös Upitasta ennättää.
— Ehkä hän väijyykin meitä täällä jossakin, — sanoi siihen StanislawSkrzetuski.
— Ennenkuin näin ruotsalaiset, minä vielä toivoin, — vastasiStankiewicz, — mutta nyt minusta näyttää, ettei meillä ole pelastusta.
— Kyllä Zagloba osaa välttää tai pettää vihollisen.
— Mutta hän ei tunne näitä seutuja.
— Kyllä laudalaiset, joita on joukoissani paljon, tuntevat, sillä he kuljettavat pellavia, lautoja ja tervaa aina Riikaan saakka.
— Ruotsalaiset ovat kai miehittäneet jo kaikki kaupungit Birźen seuduilla.
— Komeita sotilaita nuo, jotta Szawlessa näimme, se on tunnustettava, — sanoi pienikasvuinen ritari.
— Huomasitteko kuinka pulskia hevosia heillä oli?
— Ne olivat liiviläisiä hevosia, — vastasi Mirski.
— Meidän husaarimme hankkivat myös hevosia Liivinmaalta, koska omamme ovat pieniä.
— Seis! — kuului hetken kuluttua Kowalskin huuto joukon etupäästä.
— Mikä nyt on? — kysyivät sotilaat toisiltaan.
— Seis! — kuului toistamiseen.
Rattaat pysähtyivät. Ratsastajat pidättivät hevosiaan.
Päivä oli kaunis, kirkas. Aurinko oli jo noussut, ja sen säteet valaisivat tomupilven, joka läheni edestäpäin tietä pitkin ilmaisten, että joko karjalauma tai mahdollisesti jokin sotilas joukkue oli sieltä tulossa.
Pian alkoi tomupilvestä näkyä välähdyksiä.
— Ne ovat keihäitä, jotka välähtävät! — huusi Wolodyjowski.
— Sotajoukko on tulossa!
— Kaiketi taas jokin ruotsalainen osasto.
— Ruotsalaisilla on ainoastaan jalkaväellä keihäitä, mutta tuo tomupilvi lähestyy nopeasti. Nuo ovat ratsumiehiä, ne ovat meikäläisiä!
— Meikäläisiä ovat! — kuului rakuunain huutoja.
— Järjestykseen! — komensi Kowalski. Rakuunat asettuivat rattaitten ympärille. Herra Wolodyjowskin silmät säihkyivät.
— Ne ovat minun laudalaisiani, joita herra Zagloba johtaa! Toisin ei voi olla!
Välimatka vaunujen ja lähestyvien ratsastajain välillä lyheni nopeasti, sillä nämä ajoivat täyttä laukkaa. Vihdoin ilmaantui tomupilvestä voimakas sotajoukko, joka lähestyi hyvässä järjestyksessä, ikäänkuin hyökkäykseen menossa. Ensimmäisessä rivissä jonkin verran oikealla ajoi kookas mies komentosauva kädessä. Tuskin oli herra Wolodyjowskin silmä sattunut häneen, kun hän huusi:
— Se on Zagloba! Kautta Jumalan, Zagloba! Hymy kirkasti Jan Skrzetuskin kasvoja.
— Hän eikä kukaan muu! — huudahti Jan-herra. — Ja kypärässä hänellä on hetmanintöyhtö! Hän on nimittänyt itsensä hetmaniksi. Se on niin hänen kaltaistaan…. Se mies näyttää pysyvän samanlaisena ikänsä kaiken.
— Jumala suokoon hänelle terveyttä! — virkkoi Oskierka.
Sitten hän pani kämmenensä torveksi suunsa ympäri ja huusi:
— Herra Kowalski! Se on teidän sukulaisenne, joka tulee vierailulle!
Mutta Roch Kowalski ei kuullut, koska hän puuhasi rakuuniensa kanssa. Ja hän ansaitseekin täyden tunnustuksen, sillä vaikka hänellä ei ollut kuin kourallinen miehiä asettaa kokonaista lippukuntaa vastaan, niin hän ei hätääntynyt eikä kadottanut rohkeuttaan. Hän järjesti rakuunansa kahteen riviin rattaitten eteen, mutta hyökkääjät lähestyivät tataarilaiseen tapaan puoliympyrässä. He tahtoivat kuitenkin ensin neuvotella, koska heiluttivat lippujaan ja huusivat:
— Seis! Seis!
— Eteenpäin! — komensi Kowalski.
— Antautukaa! — huudettiin tieltä.
— Ampukaa! — komensi Kowalski vastaukseksi.
Seurasi syvä hiljaisuus; yksikään rakuuna ei ampunut.
Roch Kowalski hämmästyi hetkeksi ja hyökkäsi sitten kuin riivattu omien rakuunainsa kimppuun.
— Ampukaa, koirat! — ärjyi hän julmasti ja iski nyrkillään lähimmän rakuunan alas satulasta.
Toiset peräytyivät julmistunutta miestä, mutta eivät ampuneet. Sitten he yht'äkkiä hajaantuivat kuin pelästynyt lintuparvi.
— Tuollaiset sotilaat minä ammuttaisin! — murahti Mirski.
Kun Kowalski oivalsi, että hänen omat miehensä hylkäsivät hänet, hän käänsi hevosensa hyökkääjäin rivejä kohti.
— Tuolla on minun kuoloni! — huusi hän, mutta tuskin oli hän ennättänyt karahduttaa puoliväliin tietä, kun kuului laukaus, ja Kowalskin hevonen tupertui ojaan vieden ratsastajan mukanaan.
Samassa muuan sotilas Wolodyjowskin lippukunnasta lensi salamana maasta ylös kompuroivan Kowalskin niskaan.
— Se on Jozwa Butrym! — huusi Wolodyjowski. — Jozwa Jalaton!
Roch Kowalski tarttui vuorostaan Jozwan nutun liepeeseen, mutta lieve jäi hänen käteensä. He iskivät yhteen kuin kaksi voimakasta haukkaa. Butrymin jalustinhihna katkesi, ja hän suistui maahan mutta otettaan hän ei hellittänyt, ja molemmat kierivät pallona tiellä.
Toisia juoksi luo. Parikymmentä kouraa tarttui Kowalskiin, joka potki ja löi kuin karhu. Hän viskasi ahdistajia luotaan, kaatui, nousi eikä antautunut. Hän kamppaili kuollakseen, mutta ympärillä huudettiin: »Ottakaa elävänä!»
Vihdoin hänen voimansa pettivät, ja hän meni tainnoksiin.
Sillävälin oli herra Zagloba ehtinyt jo rattaitten luo, tai oikeammin rattaille, ja hän syleili Skrzetuskeja, pientä ritaria, herra Mirskiä, Stankiewiczia ja Oskierkaa ja huusi hengästyneenä:
— Kas niin! Eikö Zaglobassa ole miestä! Kyllä Radziwill nyt saa tietää huutia! Hyvät herrat, me olemme vapaat ja meillä on sotaväkeä! Kohta lähdemme ryöstämään hänen maatilojaan! No, eikö minun kepposeni onnistunut? Jollen olisi sillä lailla nahkaani pelastanut, niin olisin keksinyt toisen keinon… Kovin olen uuvuksissa, ihan läähätän… Nyt Radziwillin maatiloille, hyvät herrat, Radziwillin maatiloille! Ettepä vielä tiedä hänestä kaikkea, mitä minä tiedän!…
Herra Zagloban vuodatuksen keskeyttivät laudalaiset, jotka toinen toisensa jälkeen juoksivat tervehtimään everstiään. Butrymit, Gosciewiczit, Domaszewiczit, Stakjanit ja Gasztowtit tunkeilivat rattaitten ympärillä ja huutaa hoilasivat täyttä kurkkua:
— Eläköön! Eläköön!
— Hyvät herrat! — sanoi pienikasvuinen ritari, kun melu oli vähäisen vaimentunut. — Rakkaat asetoverit! Kiitän teitä avustanne!… Ikävä kyllä, meidän täytyy rikkoa kuuliaisuutemme hetmania kohtaan ja nostaa kätemme häntä vastaan, mutta koska petos on ilmeinen, niin toisin emme voi tehdä… sillä isänmaatamme ja armollista kuningastamme me emme petä… Eläköön Jan Kasimir, kuninkaamme!
— Eläköön Jan Kasimir, kuninkaamme! — toisti kolmesataa ääntä.
— Ja nyt Radziwillin maatiloille tutkimaan talot kellareita ja aittoja myöten! — huusi Zagloba.
— Hevosia tänne! — huusi pienikasvuinen ritari. Juostiin hevosia noutamaan.
Sillävälin Zagloba sanoi:
— Veli Michal! Minä johdin joukkojasi sinun poissaollessasi ja tunnustan mielihyvällä, että ne käyttäytyivät kuin aito sotilaat… Mutta koska sinä nyt olet vapaa, jätän johdon sinun käsiisi.
— Ottakaa te, joka olette arvolta ylin, päällikkyys haltuunne! — virkkoi Michal-herra kääntyen Mirskin puoleen.
— Ei tule kysymykseen! Miksi sitten? — vastasi vanha eversti.
— Entä herra Stankiewicz?
— Minulla on oma lippukuntani, ja siksi en ota vierasta. Ruvetkaa te päälliköksi vain! Te tunnette väen ja väki teidät, ja silloin kaikki käy hyvin.
— Tee niin, Michal, tee niin! — puuttui Jan Skrzetuski. — Sinua ei kukaan tule kadehtimaan.
— Tapahtukoon sitten niin!
Sen sanottuaan Wolodyjowski otti Zaglobalta komentosauvan, järjesti joukkonsa tuossa tuokiossa ja asettui tovereineen sen johtoon.
— Minne lähdemme? — kysyi Zagloba.
— Totta puhuen, en sitä vielä tiedä, sillä en ole vielä ajatellut asiaa, — vastasi Michal-herra.
— Meidän on heti ryhdyttävä neuvottelemaan, mitä meidän on tehtävä, — sanoi Mirski. — Mutta ensiksi sallittakoon minun kaikkien meidän puolesta kiittää herra Zaglobaa siitä, ettei hän meitä unohtanut, vaan pelasti meidät in rebus angustis [tukalasta asemasta]!
— Vai niin, — virkkoi Zagloba ylpeästi, nosti päänsä ja kiersi viiksiään. — Jollei minua olisi ollut, niin Birźessä olisitte… Oikeudenmukaisuus pakottaa tunnustamaan, että mitä kukaan ei keksi, sen Zagloba keksii… On sitä oltu pahemmissakin paikoissa! Muistatko, veli Michal, kuinka minä pelastin sinut, kun me Helenan kanssa pakenimme tataareja?
Michal-herra olisi voinut vastata, että silloin herra Zagloba ei pelastanut häntä, vaan päinvastoin hän herra Zagloban, mutta hän vaikeni vain ja kiersi viiksiään.
Ja vanha aatelismies jatkoi:
— Mutta kiitoksia ei tarvita, sillä minkä minä teille tänään tein, sen voitte te tehdä minulle huomenna, ja varmasti te ette tule hylkäämään minua hädän hetkellä. Iloitsen teidän vapaudestanne, ikäänkuin olisin suurenkin voiton saavuttanut. Näkyypä, ettei ole vielä pääni eivätkä käsivarteni vanhentuneet.
— Suoraa päätäkö ajoit Upitaan? — kysyi Michal Wolodyjowski.
— Minnekäs muuten? Kiejdanyynko? Suoraan suden suuhun? Ole huoletta, kyllä minä Upitaan ajoin, enkä minä hevosta säästänyt, jos se hyvä olikin! Eilen aamulla saavuin Upitaan, ja puolenpäivän tienoissa läksimme painamaan Birźeä kohti, suuntaan, jossa toivoin tapaavani teidät.
— Että väkeni sentään heti uskoi ja liittyi sinuun? — arveli Michal-herra. — He eivät tunteneet sinua, lukuunottamatta paria kolmea, jotka olivat nähneet sinut joskus minun seurassani.
— Se seikka sujui minulta sukkelaan, sillä olihan minulla sinun sormuksesi, ja sitäpaitsi olivat laudalaiset vast'ikään saaneet kuulla teidän vangitsemisestanne ja hetmanin petoksesta. Tapasin tullessani Upitaan lähetystön herrojen Mirskin ja Stankiewiczin lippukunnista, ja tämä lähetystö oli jo ennättänyt yllyttää laudalaisia nousemaan hetmania petturia, vastaan. Kun minä kerroin, että oli lähdetty viemään teitä Birźeen, niin oli kuin olisi koukkinut kepillä muurahaispesään. Hevoset olivat laitumella, mutta renkipojat lähetettiin tuota pikaa niitä noutamaan, ja puolenpäivän tienoissa lähdettiin matkalle. Minä otin tietysti päällikkyyden.
— Entä mistä tuo hetmanintöyhtö on? — kysyi Jan Skrzetuski. — Kaukaa näytti kuin itse hetmani olisi tullut.
— Vai näytti se niin komealta? Niin, mistäkö hetmanintöyhdön sain? Hetmanin luota oli saapunut sanantuoja laudalaisten luo käskemään näitä heti Kiejdanyyn, ja käskyn vahvistukseksi oli hänellä hetmanintöyhtö kypärässä. Käskin vangita miehen ja töyhdön otin minä, jos niin tarvittaisiin, pettääkseni ruotsalaisia.
— Hyväinen aika, kuinka kaikki on ollut viisaasti ajateltu! — huudahtiOskierka.
— Kuin Salomo! — lisäsi Stankiewicz.
Herra Zagloban rintaa nostatti.
- Neuvotelkaamme nyt miten on meneteltävä, — sanoi hän vihdoin. — Jos kärsivällisesti haluatte kuulla, niin kerron, mitä matkalla ajattelin. En kehoita aloittamaan sotaa Radziwillin kanssa kahdestakaan syystä: ensiksikin, hän on hauki, mutta me ahvenia. Viisainta on ahvenen olla kääntymättä päin haukea, sillä silloin se voisi yht'äkkiä sen nielaista, mutta pyrstössä ahvenella on terävät piikit puolustuksekseen.
— Entä toiseksi? — kysyi Mirski.
— Toiseksi, — vastasi Zagloba, — jos me tavalla tai toisella joutuisimme hänen käsiinsä, niin kyllä hän pitelisi meitä niin kauniisti, että sitä varmaan Liettuan kaikki harakatkin nauraisivat… Kas tässä, hyvät herrat, mitä seisoi kirjeessä, joka Kowalskin oli määrä jättää Birźen komendantille. Jollette tähän saakka ole tunteneet Vilnon vojevodaa, niin kyllä nyt hänet tulette tuntemaan!
Näin sanoen hän avasi nuttunsa, otti poveltaan kirjeen ja ojensi senMirskille.
— Hm! Saksaa tai ruotsia! — sanoi vanha eversti. — Kuka teistä taitaa lukea tämän kirjeen?
Kävi selville, että ainoastaan Stanislaw Skrzetuski osasi hiukan saksaa, mutta hänkään ei osannut kirjoitettua lukea.
— No minä kerron sen sisällyksen, — sanoi Zagloba. — Sillävälin kuin sotilaat Upitassa haettivat hevosiaan laitumilta, oli minulla vähäisen aikaa, ja minä haetin luokseni erään juutalaisen, joka kuului olevan hyvin viisas mies, ja kun minä miekankärjellä osoitin hänen rintaansa, luki mies kaiken expedite [helposti, vaivatta] ja selitti sen minulle myöskin. Ja siinä seisoo, että hetmani antaa Birźen komendantin tehtäväksi ammuttaa hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan kunniaksi jok'ainoan vangin, sen jälkeen kuin vartiosto on lähetetty takaisin, ja pitää asian salassa.
Everstit löivät ihmetyksestä käsiään, paitsi Mirski, joka nyökäytti vain päätään ja virkkoi:
— Minä, joka tunnen hänet niin hyvin, olen ihmetellyt, että hän päästi meidät hengissä Kiejdanysta. Hänellä on ollut jokin salainen syy, jonka tähden hän itse ei tuominnut meitä kuolemaan.
— Varmaankin pelkäsi hän yleistä mielipidettä.
— Mahdollisesti.
— Ihmeteltävän julma mies! — virkkoi pienikasvuinen soturi. — Siitä ei ole kovin pitkää aikaa, kun minä yhdessä Ganchoffin kanssa pelastin hänen henkensä.
— Ja minä olen palvellut hänen isäänsä ja sitten häntä itseään kokonaista kolmekymmentäviisi vuotta! — sanoi Stankiewicz.
— Hirveä mies! — lisäsi Stanislaw Skrzetuski.
— Paras on olla ryömimättä hänen kitaansa! — sanoi Zagloba. — Piru hänet periköön! Me vältämme joutumasta taisteluun hänen kanssaan, mutta sensijaan teemme selvää kaikista hänen kartanoistaan matkan varrella. Lähdemme tästä siis Vitebskin vojevodan luo saadaksemme hänestä itsellemme suojelijan, ja sinne mennessä tyhjennämme ruhtinaan kellarit ja aitat, tallit ja navetat… Siitä tulee hauskaa, eikä siinä minua kukaan voita. Jos rahaa löytyy, niin se on tietysti meidän. Kuta rikkaampina tulemme Vitebskin vojevodan luo, sitä parempana meitä pidetään.
— Kyllä hän ottaa meidät muutenkin mielellään vastaan, — selitti Oskierka. — Mutta neuvo mennä hänen luokseen on joka tapauksessa hyvä, eikä kukaan keksine sen parempaa.
— Kaikki äänestävät sen ehdotuksen puolesta, — lisäsi Stankiewicz.
— Se on sovittu! — huusi Wolodyjowski. — Vitebskin vojevodan luo!Jumala suokoon, että hänestä saisimme mieleisemme päällikön.
— Amen! — sanoivat muut.
He ajoivat jonkin aikaa ääneti. Yhtäkkiä Michal Wolodyjowski alkoi rauhattomasti liikkua satulassaan.
— Entä rökitämmekö ruotsalaisia matkalla? — kysyi hän vihdoin kääntyen tovereihinsa päin.
— Jos tapaamme, niin miks'ei? — vastasi Stankiewicz. — Radziwill on varmaan vakuuttanut ruotsalaisille, että koko Liettua, on hänen käsissään ja että kaikki luopuvat Jan Kasimirista. Eipä olisi hullummaksi näyttää, että se on valetta.
— Aivan oikein! — virkkoi Mirski. — Jos jokin ruotsalainen osasto osuisi tiellemme, niin annamme sille selkään. Muuten olen myös sitä mieltä, että itse ruhtinaan kimppuun ei ole hyökättävä, sillä se olisi suotta. Hän on oiva soturi! Mutta taistelua vältellen voisimme risteillä muutaman päivän Kiejdanyn seuduilla.
— Ryöstäen hänen kartanoitaan? — kysyi Zagloba.
— Ei sitäkään, vaan kootaksemme enemmän väkeä. Minun lippukuntani samoinkuin herra Stankiewiczin liittyvät meihin. Jos ne jo ovat lyödyt, niin tulevat sotilaat yhtymään joukkoihimme yksitellen. Sitäpaitsi löytyisi kyllä aatelisiakin koko joukko. Siten voisimme viedä herra Sapiehalle huomattavan sotajoukon.
Se oli oikea laskelma. Ensimmäisenä todisteena siitä olivat Kowalskin rakuunat, jotka kaikki, lukuunottamatta häntä itseään, liittyivät epäröimättä Michal Wolodyjowskiin. Radziwillin joukoista voisi sellaisia löytyä paljon. Sitäpaitsi saattoi pitää varmana, että ensimmäinen kamppailu ruotsalaisten kanssa tulisi herättämään maassa yleisen nousun.
Herra Wolodyjowski päätti lähteä Poniawieziin päin, koota Upitan seuduilta niin paljon aatelisia kuin suinkin ja jatkaa sieltä matkaa Rogowin erämetsiin, jonne hän arveli kapinoitsevien joukkojen jäännösten paenneen. Nythän pysähdytti joukkonsa levähtämään Lawecza-joen läheisyydessä.
Siellä he viipyivät yön tuloon saakka pitäen silmällä maantietä, jolla vilisi ruotsalaisten odotettua hyökkäystä pakenevia talonpoikaisjoukkoja.
Sotilaat, joita oli lähetetty maantielle, palasivat tuon tuostakin tuoden jonkun talonpojan mukanaan, jolta sitten koetettiin urkkia tietoja ruotsalaisista.
Talonpojat olivat aivan pelästyksissään ja toistivat kaikki yhtä ja samaa, että nimittäin ruotsalaiset olivat kohta siellä, mutta tarkkoja tietoja he eivät kuitenkaan voineet antaa.
Kun oli tullut pimeä, käski Wolodyjowski väkensä nousta hevosille, mutta ennenkuin he ennättivät lähteä liikkeelle, kuultiin verraten selvästi kellonsoittoa.
— Mitä soittoa se on? — kysyi Zagloba. — Iltakirkkoonko?… Se olisi siksi liian myöhään.
Herra Wolodyjowski kuunteli hetken aikaa tarkasti.
— Se on hälyytyssoitto! — sanoi hän. Sitten hän ajoi miehistön luo ja kysyi:
— Tietääkö kukaan, mikä kylä on tuolla suunnalla?
— Klawany, herra eversti! — vastasi eräs Gosciewiczeista. — Meidän on ollut tapana ajaa sinne potaskaa.
— Kuuletteko kellonsoittoa?
— Kuulemme! Jotakin tavatonta on tapahtumassa. Michal Wolodyjowski viittasi kädellään, ja samassa kajahti hiljainen torventoitotus keskellä metsäin syvää rauhaa. Lippukunta läksi liikkeelle.
Kaikki katseet olivat suunnatut sinnepäin, mistä soittoa kuului. Turhaan ei sinne katsottukaan, sillä kotvan kuluttua nousi taivaanrannalle punertava valo, joka kasvoi hetki hetkeltä.
— Palo! — kuiskattiin riveissä. Wolodyjowski kumartui Skrzetuskin puoleen ja sanoi:
— Ruotsalaisia!
— Nyt näytämme! — vastasi Jan.
— Minua kummastuttaa, miksi polttavat.
— Kaiketi ovat kyläläiset tehneet vastarintaa, kun he ovat hyökänneet kirkkoon.
— Kohta nähdään! — virkkoi Michal-herra hymähtäen tyytyväisesti.
Samassa karahdutti herra Zagloba hänen luokseen.
— Michal!
— Mitä?
— Ruotsalaisille haisee. Varmaankin tästä tulee tappelu?
— Tulee, jos Jumala tahtoo.
— Mutta kuka vartioi vankia?
— Mitä vankia?
— Ei minua suinkaan, vaan Kowalskia. Näetkös, se on tärkeä seikka, ettei hän pääse pakoon. Hetmani ei tiedä asiastamme mitään eikä saakaan tietää, jollei Kowalski pääse sitä hänelle ilmoittamaan. Se mies on uskottava varmojen miesten käsiin, sillä kahakan kestäessä on helppoa pötkiä pakoon, etenkin jos tahtoo olla viekas.
— Hänessä ei ole viekkautta enempää kuin vankkureissa, joilla hän istuu. Mutta oikeassa olet, hänen luokseen on jätettävä vartija. Etkö sinä ottaisi pitääksesi häntä silmällä sen aikaa?
— Hm! Vahinko tappelua!… Totta, enpä näkisi paljoakaan näin yön pimeydessä, mutta jos tapeltaisiin päivällä, niin eipä kukaan saisi minua suostumaan siihen… Koska siis publicum bonum [yleinen hyvä] sitä vaatii, niin olkoon menneeksi!
— Hyvä on. Jätän käytettäväksesi viisi miestä, mutta jos hän yrittää paeta, niin iske kuula hänen kalloonsa.
— Kyllä hän käy käsissäni pehmeäksi kuin vaha, ole huoletta!… Mutta kylläpäs tuo tulipalon loimu kasvaa kovasti. Mihin jään Kowalskin kanssa!
— Mihin vain haluat… Nyt ei minulla ole enää aikaa! — sanoi MichalWolodyjowski.
Ja hän ajoi pois.
Tuli näytti laajenevan laajenemistaan. Tuuli palolta päin, ja kellonsoiton mukana kantautui kuuluviin myöskin laukauksia.
— Eteenpäin täyttä vauhtia! — komensi herra Wolodyjowski.