"Elä sinä syytä muuta kuin omaa tyhmyyttäsi! Huijari on menetellyt liikemiehen tavoin. Myyjä kehuu aina tavaraansa; ostajan asia on katsoa, ettei tule petetyksi."
"Setä näkyy puolustavan sitä roistoa! Sitä en toki olisi odottanut", sanoin loukattuna.
"Minä en puolusta, mutta yhtä vähän voin hyväksyä sinun menettelyäsi."
Vaikka tuntui siltä, että setä ei ymmärtänyt minua, kerroin hänelle kunnianloukkausjutusta.
"Yhä parempaa!" sanoi hän. "Menet lörpöttelemään roskaa ja sotket itsesi vielä pahemmin sen heittiön verkkoihin. On parasta, että menet pyytämään häneltä anteeksi."
"Anteeksi! En ikänä! Minä päinvastoin todistan, että hän on se, miksi häntä sanoin."
"Millä sinä sen todistat? Hänellä on ovela asianajaja, joka pistää sinut pussiin."
"Niinpä hankin minäkin lakimiehen", sanoin itsepäisesti ja jätin pahoillani sedän. Olin mennyt siinä toivossa, että hän auttaisi minua, mutta sen sijaan hän olikin soimannut. Ja ylpeydessäni minä päätin, etten enää ikinä käänny setäni puoleen, käyköön miten tahansa.
Niinpä lähdinkin Hodon ja Ahmatin asianajotoimistoon. Herrat lupasivat ottaa jutun ajaakseen ja vakuuttivat varmasti voittavani. Mutta kun kysyin palkkiota, määräsivät he niin mahdottoman summan, että lupasin hakea helpomman edustajan. Sanoin hyvästi, mutta lakiherra huomautti kohteliaasti:
"Neuvottelu maksaa 10 markkaa!"
Maksoin ja menin Puntin ja Pykälän lakiasiaintoimistoon. Täällä harjoitti kaksi herrasmiestä nyrkkeilyä jonkun häväistysjutun vuoksi. Lakimies seisoi syrjässä odottaen vesissä suin, että saisi edellisen lisäksi pahoinpitelyjutun ajaakseen. Tappelijat kuitenkin erosivat vaihtaen nimityksiä sellaisia kuin "aasi" ja "sika" sekä muita kohteliaisuuksia. Kutsuttuna esiin kerroin asiani. Hekin vakuuttivat, että voitto varmasti kuului minulle, ja jos kuitenkin menettäisin, niin he vetoaisivat hovioikeuteen, vaikkapa senaattiin asti.
Kun juttu ensi kerran huudettiin esille, toi huijari koko konttorihenkilökuntansa todistamaan, että minä olin häntä, kunniallista miestä, sanonut rosvoksi. Asianajajani pyysi lykkäystä näyttääkseen toteen, että rosvon nimi oli sangen sattuva miehestä, joka oli puhaltanut turvattoman orpotytön perinnön.
Sillävälin sattui seikka, joka loi uutta valoa huijarin elämään.
Sirkka viipyi eräänä iltana tavallista myöhempään ulkona. Hän tuli ilman saattajaa, mikä tapahtui hyvin harvoin. Pihalta oli valaistus jo sammutettu. Pimeässä tunsi tyttö jonkun käyvän käsivarteensa. Säikähtäen kapaisi hän rappuja ylös. Löytämättä heti avaimen reikää alkoi hän kovasti röykyttää ovea. Hyppäsin ylös, avasin oven ja laskin tytön eteiseen. Näin tumman haamun, joka aikoi livistää tiehensä.
"Seis!" huusin minä.
"Täälläkö se tyttö asuu!" sanoi haamu, joka ei ollut sen vähempi henkilö kuin itse herra tirehtööri.
"Millä oikeudella te ahdistatte turvatonta tyttöä?"
Huijari jäi hetkeksi vaiti, mutta pääsi pian tasapainoon ja sanoi:
"Isännöitsijänä olen velvollinen valvomaan, ettei huonoja naisia asu talossa."
Moinen katala solvaus sai minut suunniltani.
"Tämän tytön kunniallisuudesta vastaan minä. Mutta jos tahdotte epäsiveellisyyttä vastustaa, niin asuu täällä eräs Esa Ansio niminen heittiö, jonka elämä jättää siinä suhteessa melkoisen paljon toivomisen varaa."
Mies aikoi vetäytyä portaita alas, mutta minä sanoin hänen omilla sanoillaan:
"Tämä juttu jatkuu raastuvanoikeudessa."
Sirkka kertoi saman miehen häntä ennenkin vahtineen ja houkutelleen luoksensa.
Hykersin käsiäni ilosta. Nyt oli lurjus käsissäni! Tytön holhoojana en ollut ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin vetämään veijarin tilille kunniallisen tytön ahdistamisesta epäsiveellisessä tarkoituksessa. Eikä sata saivartajaa pystyisi pesemään häntä puhtaaksi.
Mutta kun puhuin asiasta naisille, pyysi Sirkka, ettei siitä puhuttaisi enempää. Tulisi poliisitutkinto ja oikeudenkäynti, ja hän saisi hävetä. Katri oli samaa mieltä. Nuoren tytön maine siitä kärsisi, niin syytön kuin hän olikin.
Minua suututti heidän itsepäisyytensä.
"Katsotaanko siis läpi sormien tuollaista konnantyötä! Mies, joka on tehnyt meille niin paljon pahaa, ryöstänyt Sirkan perinnönkin viimeistä penniä myöten!"
"Minunko perintöni!" huudahti Sirkka ja katsoi minuun suu auki.
Olin paljastanut koko salaisuuden. Peruuttaminen oli mahdotonta.
"Niin juuri. En aikonut sitä vielä sanoa, mutta on parasta, että tiedät, millainen heittiö sinun ahdistajasi on."
Olin varma, että hän nyt muuttaisi mielipiteensä. Mutta hän sanoi lempeästi:
"Olkoon, että se mies on tehnyt väärin meitä kohtaan. Mutta me emme saa pahaa pahalla kostaa."
Katsoin liikutettuna, melkein kyynelsilmin tyttöä, joka noin saattoi antaa anteeksi. Ajattelin samalla itseäni. Minäkin olin tehnyt väärin Sirkkaa kohtaan, olin saattanut hänet kurjuuteen, eikä hän ollut minuakaan syyttänyt.
* * * * *
Mutta sitä katkerampaa vihaa kantoi huijari minua kohtaan. Niin pian kuin tuli hiukankin vuokravelkaa, antoi hän haasteen. Asia meni laillista menoansa: oikeudenkäynti, tuomio, ulosmittaus. Mutta kun meillä ei enää ollut mitään otettavaa, vaativat ryöstöherrat ullakkokonttorin avaimia. Siellä oli madonnankuva pölyttyneenä nurkassaan. Toinen potkaisi Kristus-lasta otsaan, johon tuli tahra, ja sanoi:
"Ska' vi ta den där?"
"Va' ska' vi göra me' så'nt skräp!" nauroi toinen.
Alas tullessaan kysyivät asunto-osakkeita. Sanoin, etten aio niitä luovuttaa. He uhkasivat mennä neuvottelemaan isännöitsijän kanssa. Parin päivän perästä ilmestyi lehtiin näin kuuluva ilmoitus:
4 asunto-osaketta
osakeyhtiössä Onnela, å 1,000 markkaa, myydään — ellei maksua tai muuta laillista estettä tule — julkisella täkäläisessä huutokauppakamarissa pidettävällä pakkohuutokaupalla.
Ostohinnasta on puolet heti maksettava ja loput viikon kuluessa.Muuten annetaan lähempiä tietoja myyntitilaisuudessa.
Synkässä alistuvaisuudessa katsoin tulevaisuuteen. Kuin hukkuva oljenkorteen, tartuin siihen ajatukseen, että setä tulisi ja huutaisi osakkeeni. Mutta hän ei tullut.
Osakkeista tarjottiin 100 markkaa kappaleelta. Yhtiön sääntöjen mukaan oli entisillä osakkailla etuoikeus niiden lunastamiseen.
Seuraavana päivänä lähetti huijari sanan, että minun oli heti muutettava, koska asunto oli hänen.
Sinä yönä emme saaneet unta silmäämme. Meidän ei auttanut muuta kuin lähteä etsimään huonetta, mihin voimme siirtää vähät kapistuksemme. Satoi, ja kaikki tuli likomäräksi. Sirkka huolehti lapsesta sillaikaa kun me kuletimme tavaroitamme käsikärryillä, koska meillä ei ollut varaa ottaa ajuria. Pihalla hyöriessämme huusi huijari ikkunastaan talonmiehelle:
"Pääsemme vihdoinkin roskaväestä, joka ei maksa vuokraa."
Kuinka ne sanat viilsivätkään sydäntäni, sillä vaikka olimmekin köyhiä, oli ylpeyteni vielä lannistumaton.
Illan hämärtyessä lähdimme viimeisen kerran katsomaan rakasta kotiamme. Juuri kun aioimme lähteä sieltä vaipui Katri maahan ja itki niin toivottomasti, että luulin hänen kuolevan.
"Miksi, miksi piti näin käydä!" nyyhki hän ja väänteli käsiänsä.
"Katri rakas! Jumala koettelee, mutta Hän ei vielä ole hyljännyt meitä.Kaikki vielä kääntyy hyväksi."
Näin sanoen nostin hänet ylös. Viimeisen kerran painoin tutun oven kiinni. Oli tullut pimeä. Muistin madonnankuvan unohtuneen ullakolle ja lähdin sitä hakemaan. Katri lupasi odottaa kadulla.
Palatessani huomasin katulyhdyn valossa miehen, joka läheni Katria ja tarttui julkeasti häntä käsivarteen. Salaman nopeudella hyökkäsin huijaria vastaan ja iskin häntä kaikin voimin vasten naamaa, niin että hän tupertui maahan.
"Rosvo!" huusin minä. "Kaikki veit minulta, aiotko lopuksi ryöstää vaimoni!"
Heittiö jupisi jotain käsittämätöntä.
"Konna!" huusin, ja uusi isku sattui samoille seuduille.
Mies kömpi jaloilleen ja otti puolustusasennon.
"Roisto!" huusin ja annoin kolmannen iskun kaupantekijäisiksi.
Huijari tointui hämmästyksestään.
"Mitä tämä merkitsee! Tässä maassa on laki ja oikeus."
"Valitettavasti ei ole lakia ja oikeutta huijareita ja naisten häväisijöitä vastaan", sanoin minä ja tartuin Katrin käsivarteen.
"Juttu jatkuu raastuvanoikeudessa!" sanoi huijari ja haki lakkinsa katuojasta.
"Sitä minä sydämeni pohjasta toivon."
Ja me lähdimme. Tultuamme jonkun matkaa päähän kääntyi Katri ja jäi synkkänä katsomaan. Hänen näkyi olevan mahdoton käsittää, että meidän oli iäksi jätettävä kotimme, jossa olimme niin paljon suurta uneksineet. Ja suuret kyynelkarpalot putoilivat pitkin hänen laihtuneita, kalpeita poskiaan.
"Elä itke, armaani! Jumala kyllä auttaa meitä. Rakkaus rakensi kodin — ja rakkautemme on meillä jälellä", koetin lohduttaa onnetonta, itsekin taistellen itkua vastaan.
Hän pyyhki silmiään ja sanoi kyyneltensä takaa hymyillen:
"Rakkaus meille jäi — kaikki muu on riistetty."
"Kun paras jäi, miksi suremme sitä, mikä on vähempiarvoista?" sanoin minä.
Hän tarttui käteeni lujasti, luottavana, uskollisena. Ja me kävelimme käsi kädessä tukien toisiamme synkkää tulevaisuutta kohti, jota ei yksikään toivon säde näyttänyt valaisevan.
Kuninkuus ja hirttonuora.
Sanotaan, että kun puute astuu sisään yhdestä ovesta, menee rakkaus ulos toisesta.
Katrin ja minun suhteen tämä väite joutui häpeään. Meidän rakkautemme varttui ja vahvistui vastoinkäymisissä. Luonnollisesti meidänkin kesken tuli erimielisyyttä ja väärinymmärrystä, mutta ne unohtuivat pian. Myrskyä seurasi tyven, ja rakkauden lempeä päiväpaiste hajoitti murheen mustat pilvet.
Kun me unettoman, raskaan yön jälkeen heräsimme ahtaassa, pimeässä asunnossamme, tuntui alussa siltä kuin ei enää kannattaisi nousta jatkamaan elämää. Me olimme kuin haaksirikosta pelastuneet. Vähät tavaramme olivat sateen ryvettämät ja naarmuja täynnä; osa oli mennyt kiireessä rikki. Ilma huoneessa oli ummehtunut, seinäpaperien raoissa vilisi syöpäläisiä. Ehkä oli tästäkin viheliäisestä hökkelistä joku onneton perhe häädetty vuokravelan takia.
Emme olleet vielä pukeutuneet, kun tultiin ilmoittamaan, että ensi kuun vuokra olisi maksettava etukäteen.
"Sellaista se on, kun on köyhä. Ei kukaan luota", sanoin minä ja istahdin raskaasti huoahtaen takaisin sängyn laidalle.
Katri katseli minua ääneti, tarttui äkkiä päähäni ja veti sitä puoleensa säälitellen:
"Harmaita hiuksia!"
"Ei suinkaan", väitin minä, sillä kukapa kernaasti myöntäisi olevansa vanha. Katsahdin peiliin ja näin, että niin kuitenkin oli laita. Ja raskas huokaus kohosi rinnastani.
Entä Katri? Hän oli kuin haamu, surkea jäännös ennen niin kauniista ja iloisesta olennosta. Suuret, kirkkaat silmät olivat syvällä kuopissaan, äsken niin verevä iho oli lakastunut kalpeaksi. Sydäntäni vihloi katsellessani häntä. Tunsin katkeraa soimausta sisimmässäni. Pidin itseäni syyllisenä hänen onnettomuuteensa.
Hän nousi ja kävi ripeästi järjestämään uutta kotiamme.
"Meidän täytyy kaikista huolimatta elää — lapsemme tähden", sanoi hän päättävästi.
Ja hän otti lapsen ja istuutui imettämään sitä. Nähdessään masennukseni hän jatkoi:
"Arvaanpa, mitä mietiskelet. Kadut, että menit naimisiin."
"Rakas Katri, kuinka voit sellaista ajatella", sanoin minä loukkaantuneena.
"Ainakin pahoittelet sitä, että otit vaimoksesi köyhän tytön."
"Kadun sitä, että olen saattanut sinut kärsimyksiin, joihin minä yksin olen syypää."
Katrin silmät kävivät himmeiksi, suupielet alkoivat värähdellä.
"Ei sinun sitä tarvitse katua. Vapaasti olen kohtaloni valinnut, ei minua ole kukaan pakoittanut."
Minä istahdin hänen viereensä, silitin hänen päätänsä ja suutelin kalpeata poskea.
Hän hymyili hiljaisesti, entinen iloisuus kirkasti hetkeksi hänen piirteitään, ja hän sanoi:
"Ei nyt ole aikaa suutelemiseen. Meillä on tärkeämpää tehtävää."
"Kuulehan, Katri! Tahdotko kuulla, mitä minä aamulla vuoteellani sepitin."
"Onko se pitkä ja sekava?"
"Ei, se on lyhyt ja selvä."
Ja minä lausuin hänelle runon:
Kun nälkä suolissani kurnuttaapi, ja reiät irvistävät vaatteissain, kun vaimo vieressäni jurnuttaapi, ja kuolo kummittelee aatteissain,
ma kuningasta silloin kuvittelen ja herkkupöydän laitan linnassain, ja juhlavieraitani huvittelen, ministereitä virast' erottain.
Mun onhan laulun, aatteen valtakunta, jot' itsevaltiaana hallitsen, Sun kanssas, kuningatar, näämme unta, ja onnemme on suuri, ikuinen.
"Niin minäkö kuningatar! Luulen, että hänen korkeutensa perintöruhtinas on sairas; se oli levoton koko yön", sanoi Katri ja viihdytti lasta, joka oli ruvennut itkemään.
"Mutta sanohan, Katri, eikö ole ihmeellistä, että ihminen voi ajatuksissaan luoda aivan uuden maailman, jossa kaikki on sellaista kuin hän toivoo ja tahtoo?"
"Kyllähän se on kaunista, mutta nälkäinen vatsa ei tule toimeen kuvitteluilla, eikä talon isäntä huoli sinun runojasi vuokran maksuksi", sanoi Katri. Hänen pilassaan oli totta toinen puoli — ehkä vähän runsaamminkin.
Sirkka astui samassa sisään. Nähdessään kaiken sen surkeuden, jonka keskellä olimme, tuli hänen muotonsa kovin murheelliseksi. Huomasimme, miten hän koko sydämellään otti osaa onnettomuuteemme. Hän istahti puulaatikon syrjälle ja katseli ääneti ympärilleen. Äkkiä hän näki jotakin nurkassa ja sanoi:
"Madonna on tuolla! Madonna ja lapsi!" jatkoi hän ja silmäsi veitikkamaisesti Katria.
Katri punehtui ja painoi päänsä alas.
"Joko eno on säveltänyt sen laulun?" kysyi Sirkka.
"Nytpä sitä taitaa joutaa säveltämään. Ei ole juuri muitakaan töitä", vastasin saadakseni tytön kimpustani.
Hänellä oli nähtävästi jotakin sydämellään, mutta hänen oli vaikea saada sitä esiin. Lopulta hän aivan kuin ohimennen sanoi:
"Voiko eno hommata hiukan rahaa minulle? Tarvitsen Schubertin laulut ja sitten… uuden… uuden…"
Syntyi raskas äänettömyys.
"Lauluihin ehkä saadaan rahoja, mutta uuden hatun ostaminen täytyy lykätä parempiin aikoihin", sanoin.
"Niinkö!" huokasi tyttö ahdistuneesti. "Täytyy sitte jättää."
Tuntien syytöksen, minkä nuo sanat sisälsivät, sanoin liikutettuna:
"Kyllä minä olen huono holhooja. Mikään rangaistus ei olisi minulle kyllin ankara. Jos äitivainajasi olisi tiennyt…"
Tyttö tuijotti mietteissään eteensä. Sen sijaan että olisi moittinut minua hän sanoi:
"Mutta tiedättekös, mitä minä olen keksinyt? Rupean antamaan soittotunteja, ja voin minä alotteleville lauluakin opettaa."
Ja tytön silmät säihkyivät aivan kuin hän jo puuhaisi oppilaittensa kanssa.
"Tosiaankin, tee se! Oppilaita ei sinulta tule puuttumaan — ei ainakaan miespuolisia", ihastui Katri tuumaan.
"Sirkka-rukka!" pahoittelin minä. "On surkeata, että sinun, jolla kerran oli omaisuutta, täytyy antautua leipätyöhön, vaikka opintosi ovat kesken."
"Mitä surkeata siinä on! Päinvastoin on hyvä, että opin ansaitsemaan.Tähän asti olen vain tuhlannut rahoja."
Huomasin ihmeekseni, että Sirkassa oli tapahtumassa käänne. Hänkin oli viime aikojen kokemuksissa muuttunut, kehittynyt. Hän katseli ympärilleen ja sanoi:
"Täällä on kaikki ylösalasin. Entä jos tulisi vieraita!"
"Mitä? Vieraita! Ei, kyllä me tästäpuolin saamme olla omissa oloissamme. Kun ihminen joutuu kurjuuteen, silloin kyllä ystävät pysyvät piilossa."
Kun Sirkka oli mennyt, sanoi Katri:
"Hän on minusta viime aikoina tullut aivan toisenlaiseksi."
"Niin minustakin. Sen on kärsimys tehnyt. Antaisin polttaa käteni hiljaisella tulella, jos vain voisin hankkia takaisin hänen omaisuutensa."
Katri asetti lapsen sänkyyn ja alkoi siistitä huonetta. Minä sillaikaa vein madonnankuvan ja muuta romua ullakolle. Saatuamme huoneen näyttämään hiukan ihmisasunnolta ehdotin, että menisimme johonkin ravintolaan syömään. Mutta Katri sanoi, että siellä voisi kohdata jonkun tuttavan. Minä ymmärsin, että hän häpesi pukuaan, joka oli kulunut ja kuosiltaan vanhettunut.
"Vielä on meissä ylpeyttä. Miksi muutoin häpeäisimme köyhyyttämme, ikäänkuin se olisi rikos?" sanoin hänelle.
Hän oli kauan vaiti.
"Niin, mistähän se johtuu, että tuntuu niin vaikealta tunnustaa olevansa huonompi muita?"
"Ja kuitenkin vaihtuu ihmisen onni alinomaa. Köyhällä on toki se lohdutus, ettei hänen tilansa enää huonommaksi tule, jotavastoin rikas on alinomaa lankeamisen vaarassa."
Iltapäivällä tuli vieraita, niinkuin Sirkka oli ennustanut. Se oli hänen sulhasensa! Kun nuorukainen näki, että entinen siisti kotimme oli muuttunut viheliäiseksi kellarikopiksi, antoi hän meidän ymmärtää, mikä suuri armo ja kunnia meille tapahtui, kun hän suvaitsi astua köyhän kynnyksemme yli. Tämä alentuvaisuus lisäsi sitä epäedullista vaikutusta, jonka hänestä olin ensi kerralla saanut.
Hän seisoi ovella eikä muistanut edes lakkiaan ottaa päästä, vaan puhui:
"Morsiameni, neiti Vanamon toivomuksesta ilmoitan, että me olemme kihloissa ja menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista."
"Hyvä herra", sanoin minä, "jos asia osoittautuu välttämättömäksi, ei ole minun vallassani sitä vastustaa. Sallikaa minun kuitenkin kysyä, onko asemanne semmoinen, että voitte elättää vaimon?"
Nuori mies kohautti olkapäitään ylimielisesti.
"Se ei ole tarpeellistakaan. Neiti Vanamolla on talletuksia. Sen on hän itse sanonut."
Ja hän heilutti keppiään ja loi halveksivia silmäyksiä ympärilleen.
"Elkää antako pettää itseänne", sanoin minä. "Onnettomien asianhaarojen johdosta on neiti Vanamo menettänyt kaiken omaisuutensa."
"Mitä! Mahdotonta!" huusi sulhasmies.
"Ikävä, jos hän ei ole teille sitä ilmoittanut. Mutta niin on asia."
Ylkämiehen muoto oli äkkiä muuttunut. Hän kadotti viimeisenkin kunnioituksensa ja huusi:
"Tästä seikasta aion ottaa selvän, ja jos asia on tosi, niin en onnittele teitä!"
Ja hän lähti hyvästelemättä.
* * * * *
Seuraavana aamuna sain pari kirjettä. Toinen oli sulhaselta. Hän haukkui minua silmät, korvat täyteen ja sanoi nostavansa oikeusjutun minua vastaan kavalluksesta ja uskottujen varojen väärinkäytöstä. Pitkin matkaa hän puheli "vaimoni varoista" ja "yhteisestä omaisuudestamme". Minä olin kumminkin kylliksi vanha osatakseni oikein arvostella moisia purkauksia, ja hänen puheensa kavalluksesta olisi herättänyt naurua, ellei se olisi ollut yhteydessä niin vakavan asian kanssa kuin Sirkan omaisuuden menetys oli.
Enemmän huolta tuotti toinen kirje. Siinä asianajajani ilmoitti, että tirehtöörin nostama kunnianloukkausjuttu oli tulossa uudestaan esille ja että minun oli hankittava todisteita syytökseni tueksi, koska oikeus tuskin enää myöntäisi lykkäystä. Rivien välistä saattoi lukea, että juttu oli päättyvä minulle huonosti. Kirjelmän lopussa pyydettiin minua samalla käymään suorittamassa asianajopalkkio.
Mutta kaikista pahinta oli, että Sirkka tuli illalla itkien ja valittaen, silmät turvonneina ja sydän syttä mustempana, heittäytyi lattialle, vieritteli itseänsä ja voihki, ettei hän tahdo elää.
Ymmärsin, että uuden hatun tähden ei toki nainenkaan noin katkerasti itke.
"Sirkka rakas, mikä sinua vaivaa! Oletko sairas?"
"Hän ei enää rakasta minua! Hän on hyljännyt minut! Voi minua onnetonta! Minä hukutan itseni!" vaikeroi tyttö-parka.
Aloin vähitellen oivaltaa. Otin häntä kädestä ja sanoin:
"Sulhosiko hyljännyt! Se mies ei todellakaan ole sinun surusi ja kyyneleittesi arvoinen. Lurjus hän on, joka rakkautta teeskennellen on yksinomaan tavoitellut omaisuuttasi."
Tyttö loi minuun vihamielisen, halveksuvan silmäyksen.
"Eno ei saa puhua noin hänestä! Minä en salli sitä, minä rakastan häntä!"
"Mutta kuulehan toki, mitä minä sanon. Niin pian kuin kerroin sulhasellesi, että olet menettänyt rahasi, oli hän heti valmis hylkäämään sinut. Todistaako se rakkautta!"
Mutta yhä katkerampana hän vastasi:
"Miksi eno meni kertomaan sitä?"
"Sen vuoksi että tahdoin paljastaa hänen oikean luonteensa. Ei, Sirkka rakas, pyyhi sinä kyyneleesi ja kiitä Jumalaa, että pelastuit vaarasta joutua huonon miehen vaimoksi."
"Hän…ei ole huono. Voi, voi, minua onnetonta! Mitä minusta nyt tulee!"
Ja hän alkoi uudelleen itkeä. Jätin hänet, sillä olin varma, että hän huomenna katselisi asioita toisessa valossa.
Vieläkin tuli Jobin posti. Kustantajani oli hyljännyt uuden teokseni sen "raskaan tyylin ja pessimistisen maailmankatsomuksen" vuoksi. Tämä pettymys löi minut aivan lamaan.
Pienokaisemme oli sairastunut nähtävästi vilustumisesta muuttohommissa.Katri oli kovin huolissaan ja valvoi yöt päivät sen vieressä.
* * * * *
Olin pari viime päivää hautonut kolkkoa suunnitelmaa. Karkoitin sen, mutta se palasi yhä itsepintaisempana. Minussa alkoi juurtua ajatus, että koko elämäni oli hyödytön ja ilman tarkoitusta. Olinhan saattanut itseni ja perheeni perikadon partaalle ja tuhonnut lisäksi holhottini elämän.
Kun Katrin illalla piti viedä lapsemme sairaalaan, ryhdyin panemaan päätöstäni täytäntöön. Menin ullakolle, otettuani mukaani nuoranpätkän.
Oli myrskyinen kuutamoilta. Sysimustia repaleisia pilviä ajelehti taivaalla, peittäen kuun milloin puoleksi, milloin kokonaan.
Ajattelin vielä hetken, miltä tuntui kuolla, ja tulin siihen tulokseen, ettei se ollut ainakaan pahempaa kuin se elämä, johon olin suistunut. Sinä hetkenä unohdin itseni, Katrin, lapseni, Sirkan — kaikki, mitä minulle oli ollut rakasta ja kallista elämässä. Ajattelin vain lepoa, unhotusta, jonka kuolema tuottaisi. Olin suunniltani.
Otin köyden, viskasin toisen pään katon tukipuun yli ja aloin tehdä silmukkaa. Mutta samassa vihlova ääni sai minut keskeyttämään työni ja kuuntelemaan. Kenties se oli myrskyn kohina. Äkkiä hajosivat pilvet, ja kuu sukelsi esiin täydessä kirkkaudessaan. Silmäni sattuivat nurkkaan, jossa häämöitti jotakin: madonna lapsineen! Pyhä neitsyt katseli minua surumielisenä, mutta samalla lempeänä, lohduttavana. Silloin muistin Katrin ja lapsen. Jättääkö heidät yksin jatkamaan toivotonta kamppailua kohtalon leppymättömiä valtoja vastaani Pelkuri, kurja raukka silloin olisin!
Köysi oli pudonnut kädestäni. Kiiruhdin alas ja kävelin kauan kadulla, antaen tuulen jäähdytellä sekavia, hourailevia aivojani.
Vihdoin menin sisään. Katri ei ollut palannut, mutta hän tuli pian ja ilmoitti, että lääkäri oli antanut rauhoittavia tietoja lapsen tilasta.
Vasta aamulla rohkenin kertoa Katrille kamalan aikeeni. Hän tuli hyvin liikutetuksi ja sanoi: "Kuinka hyvä olet, kun et jättänyt minua yksin nälkäkuoleman kanssa taistelemaan!"
"Kiitä madonnaa!" sanoin minä. "Se toi mieleeni sinut ja lapseni."
Kun hätä on suurin, on apu lähinnä.
Mutta yhä vaikeammaksi kävi elämämme. Meidän piti myydä tai pantata se vähä, mitä ryöstöherroilta oli jäänyt, saadaksemme jotakin syötävää. Eräänä päivänä huomasin vihkisormuksen hävinneen Katrin sormesta. Kun kysyin sitä, sanoi hän hymyillen:
"Voinhan rakastaa sinua ilman sormusta."
Sirkka ansaitsi tunneillaan sen verran, että sai vuokransa ja ruokansa maksetuksi. Hän oli vähitellen tullut käsittäneeksi sulhasensa petollisen rakkauden ja lausui ilonsa siitä, että oli onnettomuuden välttänyt.
Kun suuremmat kirjalliset yritykseni olivat tehneet haaksirikon, turvauduin pikkutuotantoon: sepustelin kertomuksia ja runoja, vaikka palkkio oli perin niukka. Katri auttoi niin paljon kuin lapselta saattoi, mutta kaikesta huolimatta kasvoi velkataakka yhä raskaammaksi. Pienet talous- ja huonekalumme olivat vähin erin siirtyneet panttikonttoriin. Meillä ei enää ollut omaa taloutta, ja Katri oli siitä perin onneton. Söimme mitä milloinkin satuimme saamaan. Pahinta oli, että kahden kuukauden vuokra oli maksamatta, ja meidät uhattiin häätää minä päivänä hyvänsä.
Muistin sedän, mutta ylpeyteni esti minua turvautumasta enää hänen apuunsa.
Kerran, kun hätä oli pahimmillaan, olimme pari päivää syömättä. Harhailin kadulla tietämättä mitä tehdä. Nälkä ja epätoivo lamauttivat tahtoni. Silloin tuli vastaani ystävä, joka kerran oli myynyt minulle onnettoman lehtensä. Hän tarjosi päivällistä. Halveksien hylkäsin ensin tarjouksen, mutta nälkä voitti. Söin kuin susi ja ajattelin, miten voisin pistää jotakin taskuuni, viedäkseni Katri-raukalle.
Ulkona ravintolan oven takana seisoi repaleinen lapsi, jonka kohmettuneessa kädessä oli jokunen kuparikolikko. Hänen rukoileva katseensa puhui paremmin kuin sanat. Olin jo astunut ohitse, kun samassa otin kukkarostani viimeisen kolikkoni ja annoin pienokaiselle, joka kiitollisena otti almun. Ja minä sanoin itselleni:
"Mikä onkaan ihminen! Äsken olin itse tyhjin vatsoin, ja nyt kun olen syönyt kyllikseni, aioin mennä tarvitsevan ohi ojentamatta auttavaa kättä."
Katri oli käynyt niin heikoksi, että hädin jaksoi seistä.
"Ei, tästä täytyy tulla loppu! Parempi on pikainen kuolema kuin tällainen kidutus", sanoin minä.
Hän katsoi minuun raukeasti, mutta katseessa oli vielä hiukan toivoa.
"Emme saa kadottaa rohkeuttamme. Meidän täytyy elää — lapsen vuoksi."
Hän pukeutui ja lähti ulos, pyytäen minua katsomaan lasta. Vasta illalla myöhään hän palasi tuoden jotakin paperiin käärittynä.
"Missä olet ollut?" kysyin. Mutta hän vastasi kiertäen: "Olinpahan vain jossakin." Kamala aavistus lensi mieleeni. Kävin hänen käsivarteensa, puristin sitä rajusti ja sanoin: "Vastaa, onneton!" Hän istahti ja alotti:
"En aikonut sitä ilmaista. Menin työnvälitystoimistoon, ja minut lähetettiin erään herrasväen ikkunoita pesemään. Huimasi kovin päätäni seistessäni korkealla, mutta suljin silmäni ja ajattelin lasta."
Häpeän tunne valtasi minut. Tartuin hänen käteensä hellästi hyväillen ja sanoin:
"Katri rakas, sinä helmi kaikkien vaimojen joukossa, voitko antaa anteeksi, että ajattelin alentavasti sinusta?"
Vastaukseksi hän otti leivän ja antoi puolikkaan minulle.
"Ei, rakkaani, minulla ei ole oikeutta syödä, mitä sinä olet ansainnut."
"Lain mukaan on aviopuolisoiden omaisuus yhteistä", sanoi hän, ja pieni naurunväre leikki hänen silmänurkassaan.
"Ja sitte sinä vielä annoit isomman puolen minulle", sanoin nuhtelevasti.
"Äiti opetti lapsena, että jakaja saa tyytyä pienempään. Mutta miksi et syö? Eikö sinun ole nälkä?"
Leipä oli kovaa, mutta ainakin minun palani pehmeni kyynelistä.
"Mistä saamme huomenna?" sanoin syödessäni.
"Huominen päivä on Jumalan kädessä!" vastasi Katri.
Kun olimme menneet levolle ja valo sammutettiin, huomasin Katrin polvistuvan vuoteella ja rukoilevan niinkuin silloin kun Sirkka tuli Helsinkiin. Ja minusta tuntui, että niin vähän kuin itse olinkin ansainnut armoa, Jumalan täytyi kuulla Katria — niin hyvä, puhdas ja jalo hän minun mielestäni oli. Ja minä nukuin rauhallisemmin kuin milloinkaan onnen päivinä.
Mutta yhä synkemmäksi kävi tulevaisuus. Kuolema heilutti uhkaavana viikatettaan meidän ylitsemme, varmana voitostaan.
Eräänä aamuna kysyi Katri:
"Eikö meillä enää ole mitään panttiin vietävää?" Me puhuimme siitä apukeinosta jo ihan tyynesti.
"Ei mitään. Kaikki on lopussa…"
Hän ei virkkanut sanaakaan — raskas huokaus vain kohosi hänen rinnastaan.
En voinut katsella tuota äänetöntä tuskaa, joka viilsi kuin säilänterä ja samalla syytti minua.
Hain käsikirjoitusteni joukosta, lähdin erään lehden toimitukseen ja tarjosin sepitelmiäni. Sanottiin, että heillä oli laatikot täynnä käsikirjoituksia julkisuutta odottamassa, mutta luvattiin kuitenkin ottaa minun tuotteeni niin pian kuin tila salli. Pyysin jonkun verran etukäteen, mutta minulle vastattiin, että heillä oli periaatteena maksaa vasta kun tuote oli ilmestynyt.
Palasin kotiin ja kerroin, että olin tehnyt viimeisen ponnistukseni. Katri lähti kaupungille ja ilmoittautui työnvälitystoimistoon, mutta siellä oli satoja vuoroaan odottamassa. Ja hän palasi matkaltaan yhtä toivottomana kuin minäkin.
"Kirottu elämä!" pääsi huuliltani.
"Elä kiroa elämää!" sanoi Katri lempeästi nuhdellen. "Elämä on suuri, kaunis Jumalan lahja, mutta tunnottomat ihmiset ovat sen turmelleet."
Minä etsin joka nurkan, mutta en löytänyt mitään kelvollista. Lähdin ullakolle.
Madonnankuva oli siellä sopessaan… Ulosottomiehen potkusta syntynyt tahra näkyi yhä Kristus-lapsen jumalaisella otsalla. Otin taulun, käärin paperiin ja lähdin ulos.
Panttikonttori oli täynnä kurjannäköisiä, onnen hylkimiä olentoja, jotka tarjosivat viimeisiä tavaroitaan voidakseen jatkaa elämäänsä jollakulla päivällä tai kenties viikolla. Suunnattoman iso, ihravatsainen mies seisoi tiskin takana, arvioi esineitä, hyväksyi ja hylkäsi, ilman sydäntä, kylmästi, koneellisesti.
Kun takana olevat vihdoin tyrkkäsivät minut esiin, poistin nopeasti kääreen ja käänsin madonnankuvan ulospäin. Panttiherra katsoi minuun kysyvästi.
"Mikä se on?"
"Vanha taulu", sanoin punehtuen aivan kuin olisin sen varastanut.
"Ei me huolita sitä. Meillä on sellaista rojua makasiinit täynnä", sanoi mies ja sysäsi madonnan syrjään, ottaen sen sijaan eräältä jätkältä vanhat housut.
Nolona ja häveten peitin kuvan ja poistuin. Kaikki katselivat minua, toiset ivallisesti, toiset ehkä säälien.
Kävelin umpimähkään katua ylös, toista alas. Väsyttyäni istahdin puistoon ja katselin onnellisempien kiirettä ja touhua.
Samassa sattui katseeni vastapäätä sijaitsevan rakennuksen seinälle, jossa näkyi isoilla kirjaimilla:
Niinkuin olisi joku kutsunut minua hypähdin penkiltä. Astuin suurehkoon saliin, missä oli hyllyt täynnä kirjoja lattiasta kattoon ja seinät taulujen ja piirustusten peitossa. Alussa en nähnyt elävää olentoa, mutta pian huomasin kaksi herrasmiestä hartaassa keskustelussa erään taideteoksen edessä. He väittelivät niin kiivaasti, etteivät lainkaan huomanneet minun tuloani; hosuivat käsillään, puhuivat renessanssiajasta, alankomaalaisesta koulusta ja muista viisaista asioista.
Nuorempi herroista, joka näytti olevan taidekauppias, huomasi vihdoin minut ja tuli kysymään asiaani.
"Minulla olisi vanha taulu", sanoin hämilläni ja otin kuvan esiin kääröstä.
Tuskin olin sen tehnyt, kun taidekauppiaan kasvot osoittivat mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän sieppasi kuvan, piteli sitä päivää, vasten ja alkoi kiireesti hakea sen kulmasta tekijän nimeä.
Vanhempi herrasmies, jolla oli pitkä valkoinen parta, mutta ei hiuskarvaakaan päässä astahti myöskin esiin ja nähtyään kuvan tarttui siihen innokkaasti, sanoen:
"Mitä ihmettä! Rubensinko? Ei, kaiketi jäljennös!"
"Tämä näyttää totisesti alkuperäiseltä", puheli taidekauppias ihmeissään. Hän silmäili minua kuin pökertyneenä. Vanha herrasmies, nähtävästi taiteentuntija, otti taulun hänen kädestään ja tarkasteli sitä huolellisesti.
"Ainakin se on hänen kouluaan, ja varmasti vanha. — Kenties jonkun oppilaan. Arvokas joka tapauksessa:"
Hän kääntyi minuun.
"Myykää se minulle!" sanoi hän. "Paljonko tahdotte siitä?"
Minäpä osasin olla vielä siksi ovela, että päätin käyttää hyväkseni heidän innostustaan. Yritin tekeytyä rauhalliseksi liikemieheksi.
"Jos taulu miellyttää herroja, niin antakaa siitä minulle kymmenen markkaa."
"Kymmenen markkaa!" huudahti taidekauppias, ja hän ei voinut olla remahtamatta nauruun. "Sanokaa sentään kymmenen kertaa kymmenen! Sen se sietää. Tehdään siis kauppa siitä hinnasta."
En voinut muuta kuin katsella häntä hölmistyneenä. Samassa virkkoi vanha herrasmies vakavasti:
"Jos voitte tyydyttävästi selittää taulun alkuperän ja omistusoikeutenne, niin esitän, että myytte sen minulle kolmestakymmenestätuhannesta markasta! Olen konsuli S.; olette kenties kuullut, että minä päätän asioista pikaisesti enkä koskaan korolta tarjoustani. Taulu voi olla paljoa enemmän arvoinen, — ja luultavasti onkin, sen sanon suoraan. Mutta jos erehdyn, olkoon vahinko minun."
Taidekauppias kumarsi ikäänkuin kieltäytyen sekaantumasta hyvän liiketuttavan kilpailijaksi.
Kärsimysteni katkeroittamana luulin katselevani huonoa ilveilyä ja vastasin tuskastuneesti:
"Hyvä herra! Kenties olette rikas, ja teidän kannattaa kerskua rahoillanne. Mutta elkää sentähden pilkatko köyhää miestä, jolla ei ole muuta kuin tämä vanha kuva. Minäkin omistin kerran jotakin, mutta ihmisten petollisuuden tähden menetin kaikki. Luulin taululla olevan jonkun markan arvon, ja olihan toki oikeus kysyä —"
Vanha herrasmies sai minut kuitenkin varsin pian vakuutetuksi siitä, että hän oli tosissaan. Saatuaan kuulla, miten taulu oli tullut haltuuni, ja ystävällisesti urkittuaan liikaakin oloistani, hän vei minut kuin unessakävijänä kotiinsa, missä sain allekirjoittaa hänen laatimansa kauppasopimuksen, samalla kun hän kirjoitti minulle maksuosoituksen. En tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani, kun läksin hänen luotansa, korvissani hänen vielä toistamansa vakuutus, ettei ollut aivan varmaa, kumpainen meistä oli tehnyt hyvät kaupat.
Luonnollisen vaiston kannustamana ryntäsin pankkiin. En vieläkään voinut uskoa, että onnenpotkaus oli tosi. Mielenkuohuni arvattavasti herätti epäilyksiä, mutta rahat luettiin eteeni! Nyt vasta aloin olla varma. En kerinnyt tarkastamaan setelitukkoa, vaan sieppasin sen ja lähdin vilistämään niin rajusti kuin olisi minun ollut saavutettava maailmanennätys pikajuoksussa. Kaadoin vastaantulijoita, ja onni oli, etten juossut automobiilin alle!
Kotiin tultuani viskasin setelit pöydälle ja aloin mielettömänä ilosta huutaa:
"Katri, Katri! Madonna! Kolmekymmentätuhatta Rubensia Harvinaisen arvokas taidekauppias! Vanha valkopartainen herra, luultavasti jonkun alankomaalaisen mestarin tekemä!"
Katri vetäytyi kauhistuneena ovea kohti ja änkkäsi:
"Hyvä Jumala! Hän on menettänyt järkensä!"
"Vähät siitä, olenko hullu vai viisas, mutta nyt meillä on rahoja!"
Hän tuijotti setelitukkoon ja ravisti päätänsä.
"Ei, Kalle, vie pois rahat, mistä oletkin ne ottanut! Sinä et ole tuollaista summaa rehellisellä tavalla hankkinut."
Minun piti kertoa koko historia moneen kertaan alusta loppuun, ennenkuin sain hänet uskomaan, että todella olin madonnasta saanut rahani.
Hän lensi kuin raketti ulos ja palasi hetken päästä vetäen Sirkkaa perässään. Minä kouraisin setelitukkoa, siirsin siitä umpimähkään Sirkan eteen aimo osuuden ja sanoin:
"Tuossa on sinun perintösi! Ja siinä on kärsimyksistä! Ja tässä myötäjäisiksi, kun kerran joudut naimisiin!"
"Nythän minä saan uuden hatunkin!" riemuitsi tyttö hyppien kuin harakka.
"Saat tusinan hattuja — ettei ne aina lopussa ole", sanoin minä. "Ja sullo nyt nuottisi ja lähde ulkomaille: Pietariin, Roomaan, Parisiin, Tokioon, mihin tahansa!"
Olimme niin iloiset, ettemme muistaneet, mistä koko ilo alkunsa sai.
"Siis oli kuitenkin totta, että madonna tuottaa onnea", sanoin viimein.
Ilon kyyneleitä pyyhkien virkkoi Katri: "Ehkä se kuulee rukouksenkin!Kuka tietää!"
Kettu joutuu käpälälautaan.
Huijaritirehtööri oli menestyksensä rohkaisemana mennyt riemukulussa voitosta voittoon. Hän pudisti uusia yhtiöitä kuin turkin hihasta, ja joka siirrossa tuli voitto hänen taskuunsa, samalla kun toiset menettivät, mitä olivat yritykseen sijoittaneet. Hän oli maneetti, joka veti metallia puoleensa. Kaiken tämän ohella hän näytteli ihmiskunnan hyväntekijää, jolla vähempiosaisten onni oli sydämellään. Tämä korkea päämäärä silmäinsä edessä hän oli päättänyt perustaa suurenmoisen kansankeittiön. "Soppa"-nimisen osuuskunnan säännöt olivat jo vahvistetut, ja yrityksen luoja katsasteli, mistä löytäisi niitä, jotka löisivät pöytään tarvittavan pääoman. Ja mikseikös niitä löytyisi! Olihan paitsi hyvää tarkoitusta odotettavissa varmat voitot ja osingot!
Niinpä kokoontui eräänä iltana tirehtöörin luo joukko lampaita, kyllin yksinkertaisia antautuakseen kerittäviksi. Tutkittiin sääntöehdotusta, tehtiin kannattavaisuuslaskelmia. Huijari levitteli käsiään aivan kuin tahtoen sulkea syliinsä koko kärsivän ihmiskunnan, jota hän niin rajattomasti rakasti, ja todisti suullisesti ja kirjallisesti, että "Soppa"-yhtiö tulee lyömään laudalta kaikki muut sensuuntaiset yritykset. Ja kuulijat uskoivat hurskaina — olihan tirehtöörin nimi kaiken takeena.
Kokouksen alkajaisiksi tirehtööri piti pitkän puheen, missä hän virallisesti ja kaunopuheisesti esitti mitä ennen oli nurkissa kuiskannut osakkeiden korvaan.
Ensiksi otettiin esille kysymys uuden yhtiön toimitusjohtajasta. Syntyi äänettömyys.
Vihdoin pyysi joku puheenvuoroa.
"Minä ehdottaisin tirehtööri Ansiota."
"Kannatetaan!" kuului joukosta.
Esa Ansio oli vaatimaton mies. Hän ei tuppautunut vastuunalaiseen tehtävään, katseli alaspäin ja sanoi:
"Tässä on ehdotettu minua. Onko kellään sitä vastaan?"
Kellä olisi ollut sitä vastaan! Olihan hän kuin luotu sitä varten!
"Ellei kellään ole vastaan, niin pidetään asia päätettynä", sanoi tirehtööri ja aikoi lyödä asian kiinni, kun samassa ovi aukeni ja kaksi miestä astui sisään. He katselivat tutkivasti kokouksen jäseniä, ja toinen kysyi:
"Onko joku herroista nimeltään Ansio?"
"Jahah, juu! Kyllä se olen minä!" sanoi huijari ja kumarsi kohteliaasti, ehkä toivoen saavansa yhtiömiehiä lisää "Soppa"-osuuskuntaansa.
Mutta vieraat vetivät esiin etsivän poliisin merkit ja tirehtööri EsaAnsioon kohdistuvan — vangitsemismääräyksen.
Kokous tyrmistyi, puheenjohtaja kalpeni, mutta tyyntyi pian. Hänen kierot, sieluttomat silmänsä osoittivat viatonta hämmästystä, hän kääntyi mahtipontisella liikkeellä jäseniin ja sanoi:
"Tässä on tapahtunut ennen kuulumaton erehdys. Herrat ovat hyvät ja odottavat hetkisen. Minä palaan pian."
Hän meni eikä palannut. Kun jäsenet olivat turhaan odottaneet tunnin ajan, sanoi eräs: "Meniköhän se sitä soppaa keittämään!"
"Kunhan ei vain joutunut kruunun lientä litkimään!" arveli toinen.
Kokous hajaantui. Soppa jäi keittämättä sillä kertaa, ja keittämättä se on tänä päivänä.
* * * * *
Me olimme vuokranneet vaatimattoman huoneuston ja kalustaneet sen yksinkertaisesti, mutta hauskasti. Vaikka meillä nyt olikin varoja, päätimme elää säästäväisesti. Sirkka oli matkustanut Parisiin jatkamaan lauluopintojaan. Olin ostanut hänelle uuden soittokoneen, joka nyt jäi minun haltuuni, joten saatoin taas antaa laulutunteja — talletustilinä korkotulojen lisäksi. Sen ohessa jatkoin kirjallisia töitäni. Katri oli nyt kotona, hääri keittiössä ja hoiti pienokaista. Hän oli nuortunut ja voittanut entisen hilpeytensä takaisin. Kuitenkin jäi häneen jotakin hiljaista, nöyrää, vakavaa muistona eletyistä kärsimyksistä.
Eräänä aamuna istuimme sanomalehteä lueskellen. Katri kurkisteli kihlattuja ja vihittyjä, minä ahmin päivän uutisia. Silloin sattuivat silmiini seuraavat rivit:
Täkäläinen etsivä poliisi vangitsi eilen 'tirehtööri' Esa Ansion syytettynä huijauksista, joihin sisältyy lukemattomia petoksia, vekselinväärennyksiä ja kavalluksia. Mainittu veijari on vuosikymmenen ajan toiminut täällä ja perustellut kaikennimisiä yhtiöitä, joista useat ovat olleet olemassa vain paperilla. Monet herkkäuskoiset, etupäässä vähempivaraiset, ovat joutuneet hänen keinottelustaan kärsimään.
Kuulustelua varten on myöskin pidätetty muuan huijarin kanssa suhteissa ollut nainen, jota epäillään osalliseksi rikoksiin.
Tutkimusta jatkuu. Poliisi ei toistaiseksi anna lähempiä tietoja."
"No, mitäs arvelet?" kysyin Katrilta.
"Paha saa pahan palkan", sanoi hän.
Odotimme jännityksellä enempää valaistusta asiaan ja koetimme arvailla, mikä tuon ovelan keinottelijan oli satimeen saattanut.
Luonnollisesti kykeni vain toinen vielä viekkaampi kukistamaan niin monipuolisesti harjaantuneen roiston. Vihollinen nousikin omasta leiristä. Käärme, jota hän oli povellaan elättänyt, pisti häntä. Naisen loukattu rakkaus, viha ja mustasukkaisuus hänet syöksi turmioon.
Nainen oli omaisuudellaan auttanut hänet satulaan. Avioliiton toivossa oli hän uhrannut kaikkensa, vaiennut veijarin pahimmista teoista, joista hänellä yksin oli tieto. Tästä kaikesta ei hän pyytänyt muuta kuin uskollisuutta, etuoikeutettua asemaa miehen sydämessä.
Tirehtööri oli ottanut konttoriinsa nuoren, sievän tytön. Hän näet rakasti kauniita naisia yhtä kiihkeästi kuin rahaa. Mutta kaksi kuningasta ei sovi samaan valtakuntaan. Tyttö eroitettiin, ja rauha vallitsi taas talossa. Mutta pian alkoi kuulua kuiskeita, että tirehtööri oli vuokrannut rakastetulleen yksityisasunnon ja vietti hauskoja hetkiä hänen seurassaan. Syntyi kohtaus, joka pani Onnelan muutenkin heikolla pohjalla lepäävän rakennuksen vapisemaan. Lemmenkateuden kiihdyttämänä alkoi loukattu puoli vaatia tirehtööriä tekemään täyttä totta naimalupauksestaan. Siinä selvittelyssä paljastui, että mies oli jo ennestään sidottu. Nainen erosi liikkeestä ja vaati rahojansa takaisin korkojen kanssa. Mutta koska liikemiehillä on periaatteena aina ottaa eikä koskaan antaa, jätti huijari vaatimuksen silleen ja kirjoitti apulaiselleen passin harmaalle paperille.
Ja apulainen lähti — lähti etsivään osastoon ilmiantamaan sulhasensa ja isäntänsä.
Kauan kesti poliisitutkintoa, uusia rikoksia paljastui joka päivä, asiakirjoja karttui kilokaupalla.
Mies, jonka mielilause oli "juttu jatkuu raastuvanoikeudessa", toivoi nyt varmaan, ettei sellaista paikkaa olisi olemassakaan.
Kun juttu ensi kerran otettiin esille, menin Katrin kera asian käsittelyä seuraamaan. Vaikka kavallusjutut olivatkin muodissa, oli oikeussali täynnä uteliaita, ja lakimiehet väittelivät vilkkaasti pykälistä.
Syytetty pysyi oikeudessa tyynenä, kuten oikean liikemiehen tulee. Hän väitti jyrkästi kaikki valheeksi, ja hänen asianajajansa Jutku ja Metku panivat koko oveluutensa liikkeelle, pestäkseen miehen puhtaaksi kuin pulmusen. Mutta lainopillinen saivartelu taittoi kärkensä tosiasioiden musertavaa painoa vastaan.
Pari päivää tämän tapauksen jälkeen otettiin tirehtöörin kunnianloukkausjuttu minua vastaan lopullisesti käsiteltäväksi. Mutta tällä kertaa ei kantaja tullut kannettansa jatkamaan, joten koko juttu raukesi. Tuntuvan loven se kuitenkin teki kukkarooni. Asianajajani oli nylkyri, mutta minä maksoin mielihyvällä, koska olin voittanut.
Kavallusjuttu lykkäytyi istunnosta toiseen; näytti siltä, että se tulisi jatkumaan monta vuotta. Jutku ja Metku yrittivät väärien todistajien avulla tehdä valkeasta mustan ja päin vastoin. Kun yleinen syyttäjä ja puolustusasianajaja olivat aikansa kiistelleet, kokoontui oikeus päätöstä antamaan. Tuomio sisälsi kuritushuonetta ja kansalaisluottamuksen menettämistä pitkiksi ajoiksi.
"Liian helpolla pääsi!" arveli eräs juttua seurannut.
"Laki on niinkuin se luetaan", sanoi toinen.
Kun istunnon loputtua vankilan keltaiset vaunut ajoivat pihalle, sattui surullisenhauska kohtaus. Tuomittujen joukossa oli kuuluisa rosvo. Kun tämä oli kömpinyt vaunuihin, katseli tirehtööri häntä karsaasti, arvellen kait itsensä liian hyväksi hirtehisen seuraan. Mutta voro sanoi ilkeästi nauraen:
"Astu sisään, virkaveljeni! Kruunun kyydillä on helppo kulkea."
Vanginvartija auttoi tirehtöörin sisään ja lukitsi oven. Ja kuorma lähti liikkeelle kahleiden kalistessa.
Kotimatkalla emme puhuneet monta sanaa. Vihdoin sanoi Katri:
"Hän on saanut palkkansa. Mutta miten on mahdollista, että sivistymätön mies, entinen suutari, saattoi vetää viisaampia nenästä — sinuakin?"
"Sitä minä olen itsekin ihmetellyt!"
"Vaan eipä sinua olekaan vaikea petkuttaa. Te hengenmiehet liitelette aina yläilmoissa ja ja unohdatte sen, mitä maan päällä tapahtuu", jatkoi hän.
"Se on totta, minä olen epäkäytännöllinen enkä ollenkaan ymmärrä liikeasioita. Mutta vahingosta viisastuu. Uskallanpa vakuuttaa, etten toista kertaa anna huijarin kyniä itseäni."
"Suokoon sen Jumala!" lopetti Katri.
Elämä alkaa uudelleen hymyillä.
Pari vuotta oli Sirkka Vanamo opiskellut ulkomailla. Sieltä tuli tuon tuostakin kirjeitä, joissa hän innostunein sanoin kertoi edistyksistään tai kuvaili maailmankaupungin loistoa.
Viimeisessä kirjeessään hän kertoi palaavansa kotimaahan syksyllä. Silloin hän antaisi ensi konserttinsa ja lähtisi sen jälkeen kiertomatkalle maaseudulle.
Me aloimme uudelleen saada uskomme ihmisiin ja elämään sekä luottamusta hyvän ja kauniin voittoon, joka murheen päivinä oli tahtonut meissä sammua. Sanottakoon, että kärsimys jalostaa, mutta asian laita on kuitenkin usein päinvastainen. Kovat kokemukset tekevät ihmisen helposti katkeraksi, syyttäväksi, tyytymättömäksi. Etenkin jos on joutunut syyttömästi, toisten tunnottomuuden ja petollisuuden tähden kärsimään.
Edelleen lisäsi iloamme uuden perheenjäsenen ilmestyminen. Tälläkin kerralla se oli poika — vastoin sedän selvästi lausuttua toivomusta. Katri ennusti, että siitä oli tuleva onnen poika ja sen nimikin piti olla Onni. Minä tyrkytin taaskin Mattiani, mutta ei kelvannut tälläkään kerralla. Katri oli kysynyt Sirkan mielipidettä Parisista asti. Hän oli kovin ihastunut ranskalaiseen Honoré-nimeen, mutta kun se oli hiukan vaikea lausua, niin hänkin kannatti Katrin ehdotusta.
Eräänä päivänä kysyin Katrilta:
"Kuule, vieläkö se madonnalaulusi on tallessa?"
"Mitäpä siitä! Eihän meillä madonnankuvaakaan enää ole. Mitenkähän sen taulun lopulta kävi?"
En ollut rohjennut siitä tiedustaa. Hartaista pyynnöistäni hän vihdoin toi runon. Aloin vaivata päätäni, luodakseni siihen sävelmän ennenkuin Sirkka palaisi ulkomailta. Hän näet varusti joka kirjeensä jälkikirjoituksella: "Joko eno on säveltänyt sen madonnalaulun?"
Syyskuun lopulla saapui Sirkka kotimaahan. Kun laiva hiljaa läheni rantaa, näimme kaivatun vieraan seisovan yläkannella. Tyttö oli kehittynyt naiseksi, jonka piirteet taide ja elämä olivat hienostaneet.
Muutaman päivän levon jälkeen aloimme suunnitella konserttiohjelmaa.
Ennen julkista esiintymistään halusi Sirkka laulaa yksityisesti entisen opettajansa ja parin arvostelijan kuullen. Nämä olivat erittäin ihastuneita. Ääni olikin kaunis, jalokaikuinen, helkkyvä kuin hopea. Mutta vieläkin enemmän kiinnitti mieltä sielukkuus, tunteen syvyys ja herkkä antaumus, joka leimasi koko esityksen. Hänen laulunsa oli kultaa, kärsimysten tulessa puhdistettua ja karaistua. Tästä kaikesta johtui, että hänestä odotettiin jotakin erikoista.
Juuri kun olin aikeissa lähettää ohjelman painoon, sanoi Sirkka:
"Ai, mutta puuttuu numero kotimaisesta osastosta. Se madonnalaulu, eno!"
Sanoin kyllä sepustaneeni laulupahasen, mutta se oli aivan liian mitätön julkisesti esitettäväksi. Töin tuskin se sopisi kodin piirissä laulettavaksi. Mutta Sirkka väitti umpimähkään, että siitä tulee ohjelman päänumero, ja ellei se mene yleisöön, ei hän tahdo toista kertaa esiintyä Helsingissä.
Ja hän alkoi heti pianiinon ääressä tutkia laulua, piankin vakuuttaen, että siitä tulee erinomainen ja että se se soveltuu oivallisesti hänen äänelleen ja tempperamentilleen.
Konsertin edellä hän sairasti kovaa ramppikuumetta, ei syönyt eikä juonut, käveli rauhattomana ja koetteli äänensä luistavuutta. Ja lähtikin hänen kurkustaan mitä ihanimpia liverryksiä, niin että minä, parantumaton haaveilija, näin unta kesästä ja laululinnuista keskellä synkintä syksyä.
* * * * *
Määräaikana oli konserttisaliin kokoontunut yleisöä "hyvä huone", s.o. ei läheskään täyttä salia, mutta kuitenkin runsaasti siihen nähden, että alottelijat usein saavat laulaa tyhjille seinille. Setä Samuli oli tietysti saanut vapaalipun ja istui aivan lavan edessä talvipalttoo yllä ja kalossit jalassa, sillä olihan taas se kirottu syksy ja jäsen kolotuksen aika. Lakin hän kuitenkin oli ottanut päästään.
Kun Sirkka astui yleisön eteen, alkoi setä ankarasti paukuttaa käsiään, saaden osan yleisöä tekemään samoin. Ensi numeroiden jälkeen olivat suosionosoitukset hillittyjä; olipa huomattavissa jonkunlaista kylmyyttäkin, mutta vähitellen tarttui esiintyjän lämpö ja innostus vastustamattomasti kuulijoihin. Kotimaisessa osastossa saivat suosionosoitukset myrskyisän luonteen. Joka numero oli toistettava, madonnalaulu vaadittiin kolmasti. Lopussa ei yleisön riemu asettunut ennenkuin laulajatar oli esittänyt monta ylimääräistä numeroa ja vieläkin kerran madonnan.
Konsertin jälkeen piiritti joukko arvostelijoita ja laulunystäviä Sirkan. Joku tahtoi haastatella häntä, toinen pyysi hänen kuvaansa johonkin lehteen, kolmas halusi kiinnittää hänet oopperayritykseen. Setä sanoi pöyhkeilevänsä siitä, että hänen suvustaan oli taiteen taivaalle uusi tähti noussut, ja tarjosi illallisen. Hän oli jo tilannut automobiilin ja tahtoi itse saattaa laulajatarta.
Ravintolassa esitteli Sirkka meille erään ystävänsä, tohtori Valtimon. Kun setä sai kuulla, että tämä oli lääkäri, lyöttäytyi hän juttusille ja otti puheenaineeksi nivelleininsä. Pelkäsimme, että hän paljastaa jalkansa ja pakoittaa tohtorin tekemään tutkimuksen.
Innostuksen ollessa ylimmillään otti setä maljan, rykäisi ja alkoi pitää puhetta. Se ei ollut mikään korkealentoinen eikä syvästi runollinen puhe, mutta erittäin sopiva tilaisuuteen. Näin hän lausui:
"Hyvät naiset ja herrat! On hetkiä ihmiselämässä, jolloin sydän ei tunne sitä, mitä kieli tahtoisi haastaa. Me olemme tänä iltana kuulleet satakielen, joka jättää varikset ja muut vaakkujat kauas taaksensa. En tahdo väittää olevani musiikin tuntija, päinvastoin, jos toden sanon, olen epämusikaalisin mies tässä talossa, tampuurimajuria lukuunottamatta. Mutta tästä huolimatta uskallan väittää, että joka sellaisella kyydillä kuin neiti Sirkka laulaa niin mutkikkaan ja monikoukeroisen laulun kuin Sevillan aarian Rosinan parturista, sitä, sanon minä, sopii sydämensä pohjasta onnitella. Sellaisella laulajattarella on loistava ura takanaan… ei kun edessään. Niinpä tyhjennän illan maljan hänen menestyksekseen ja kehoitan muita tekemään samoin. Eipä muuta kuin hei ja eläköön! Kippis!"
Ja setä tyhjensi maljansa yhdellä siemauksella ja sanoi, että jos hän olisi nuorempi eikä häntä vaivaisi reumatismi, hän pistäisi pienen polskan laulajattaren kanssa. Heti hän kuitenkin oikaisi lausuntoansa sikäli, ettei ikä hänelle kyllä haittaa tehnyt, mutta reumatismi oli viime aikoina osoittanut pahenemisen oireita.
Istuimme vielä kauan. Mieliala oli korkealla. Olihan Sirkka, holhottimme, leikannut ensimäiset laakerinsa taiteen ohdakkeisella tiellä ja kulki nyt kunniakasta tulevaisuutta kohti.
Aamulla lähti Sirkka kaupungille lukemaan päivän lehtiä. Hän oli utelias näkemään, miten arvostelu häntä kohteli. Hän palasi iloisena, josta näki, että hänellä oli syytä olla tyytyväinen. Hänen mukanaan oli tohtori Valtimo. Päättelin eilisiltaisten huomioitteni perusteella, että jotain erikoisempaa oli tekeillä.
Kun oli puheltu konsertista ja minä olin pyytänyt anteeksi setäni hieman karkeata puhetapaa, esitti tohtori asiansa. Vaikka minulla ei ollut vähintäkään syytä epäillä hänen tarkoitustensa rehellisyyttä, katsoin kuitenkin holhoojana asianmukaiseksi tutkistella tulevaa vävymiestä.
"Annan suuren arvon tunteillenne neiti Vanamoa kohtaan, mutta pyydän teitä ottamaan huomioon, että hänen taiteellinen kehityksensä on vielä kesken. Sitäpaitsi häntä painaa raskas velkataakka sen jälkeen kun hän minun kokemattomuuteni johdosta menetti koko omaisuutensa. Lyhyesti: neiti Vanamolla ei tätänykyä ole muuta kuin äänensä ja laulunsa."
Tohtori istui hetken ääneti ja sanoi sitte rauhallisesti:
"Hänen kauneutensa, taiteelliset lahjansa ja ennen kaikkea jalo tunteensa ovat herättäneet rakkauteni. Ellei teillä muuta ole minua vastaan, rohkenen pyytää hänen kättänsä ja isällistä siunaustanne."
Sana "isällistä" pakoitti minut hymyilemään.
"Pyydän huomauttaa, että olen ainoastaan holhooja. Mutta te näytätte olevan mies, joka ansaitsee luottamusta. Eikä se mainitsemani velkaantuminenkaan sentään ihan sillä kannalla ole. Niin ottakaa siis hänet, ja Jumala…"
Siinä paikassa lensi tyttö sisään ja sitä tietä kaulaani huutaen:
"Onko se totta! Kiitos, eno, kiitos!"
"Mistä sinä kiität!" sanoin hämmästyksissäni.
"Minä kuuntelin oven raosta ja tiedän kaikki."
Minä ravistin hänet kimpustani ja sanoin:
"Tietysti sinä kuuntelit, se on selvä. No, koska olette olleet niin tyhmiä, että olette menneet rakastumaan toisiinne, niin täytyy teidän tietysti saada toisenne, vaikka tuskin uusi tyhmyys edellistä parantaa."
Ja minä otin nuorten kädet ja yhdistin ne ajatellen, että lopusta kaiHerra huolen pitää niinkuin oli pitänyt Katrista ja minustakin.
Rakastuneet menivät sivuhuoneeseen, saadakseen olla kahden kesken. Katri tuli puhumaan kihlauksesta ja häävalmistuksista. Minä sanoin, että se oli liian varhaista, ja käskin hänen mennä suohon. Hän ei kuitenkaan mennyt pitemmälle kuin keittiöön.
Mutta nyt alkoi seinän takaa kuulua naurua ja tukahtunutta läiskinää. Raotin hiljaa ovea ja huomasin, että nuoret olivat ottaneet itselleen vapauksia, jotka kuuluivat rakkauden myöhempään kehityskauteen. Yllätin heidät äkkiä, otin ankaran muodon ja sanoin:
"Vai niin, te varastatte täällä suudelmia etukäteen!"
Rakastuneet karahtivat tulipunaisiksi ja katselivat hämillään toinen lattiaan, toinen kattoon. Mutta minä jatkoin:
"Minä olin tuntenut nykyisen vaimoni viisi vuotta, eikä päähänikään pälkähtänyt suudella häntä ennen kuin olimme julkikihloissa."
"Sinä hävytön valehtelija!" torui Katri, joka huomaamattani oli hiipinyt selkäni taakse.
Nyt oli minun vuoroni punehtua.
"No, jos joskus otin pikku muiskun, tein sen siksi, että sinun teki niin kovin mielesi."
"Ohoo, isäseni! Vai teki minun mieleni! Tämä menee liian pitkälle!" soimasi Katri ja antoi nuorille rohkaisevia silmäniskuja aivan kuin olisi sanonut: muiskailkaa te vaan, ei siitä huulet kulu!
Huomasin enemmät estelyt turhiksi sen jälkeen kun olin näin häpeällisellä tavalla tullut paljastetuksi, ja jätin nuoret rauhaan.
Jonkun viikon kuluttua vietettiin nuorten kihlajaisia. Setä Samuli sai kutsun; hän olisikin muutoin loukkaantunut kauheasti. Huomatessaan, että poika n:o 2 oli nähnyt päivänvalon, ei hänen paheksumisellaan ollut mitään rajoja. Hän sanoi paljon muun hyvän ohella:
"Niinhän se on kuin minä aina olen sanonut: minun vaatimattomimpiakaan toivomuksiani ei oteta varteen. Ja kuitenkin olen auttanut teitä yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka!"
Emme voineet puolustaa itseämme. Ainoaksi lohdutukseksi saatoimme huomauttaa sedälle, että parannus ei kenties vielä ollut myöhäistä, mutta siihen hän ei tuntunut paljoa luottavan.
Tietysti piti Sirkan kihlajaisissaan laulaa. Sen hän tekikin ilolla, ja minusta tuntui, ettei hän konsertissakaan ollut sellaisella hartaudella laulanut.
Katri puuhasi kuin paras emäntä konsanaan. Kesken kaiken hän kysyi:
"Mutta sanoppa, Sirkka, miten tavoitit niin äkkiä uuden sulhasesi?"
Tyttö nauroi.
"Jättäydyitkö sinä aikoinasi yhden varaan! Minä tunsin tämän ennen kuin sen edellisen."
Minä huomautin, että nuoret tytöt valinnassaan usein erehtyvät: jättävät hyvän ja ottavat huonomman. Sirkka sanoi:
"Valitettavasti minäkin annoin turhamielisyyden johtaa itseäni harhaan.Suostuin siihen, jolla oli sileämpi ulkokuori ja liukkaammat sanat.Onneksi tuli onnettomuus ja paljasti miehen todellisen olemuksen."
Katria alkoi naurattaa.
"Missä se entinen varatuomari nyt on? Hänen isänsä piti olla valtioneuvos ja ties mitä kaikkea."
"Hän oli yhtä paljon tuomari kuin hänen isänsä valtioneuvos. Rappiolle joutunut ylioppilas, joka oli laiskotellut yliopistossa muka lakitiedettä lukien."
Minulla oli puheenvuoro.
"Hän uhkasi vetää minut oikeuteen tulevan vaimonsa omaisuuden hukkaamisesta. Tähän päivään mennessä ei haastetta ole kuulunut."
Lopuksi en malta olla mainitsematta, että setä osoitti kihlatuille suurta huomaavaisuutta. Melkein tuntui siltä kuin hän olisi alkanut kohdistaa toivomuksensa sinnepäin, koska Katri ja minä olimme pettäneet hänen luottamuksensa. Saattoi pitää päätettynä asiana, että hän Sirkan hääpäivänä olisi paikalla reumatismineen ja shekkikirjoineen.
Katri ja minä elimme Sirkan onnessa uudelleen ensi rakkautemme ja kihlauksemme ihania kevätaikoja…