Minä saan vihdoin vakinaisen viran — holhoojatoimen.
Tuli syksy, vuodenaika, joka Helsingissä on niin pitkä, pimeä ja ikävä. Myrsky ravisteli puita, meri vaahtosi valkoisena, taivas vetisteli ikäänkuin itkien kesän kadonnutta kauneutta.
Ränsistyneet, puolilahot ihmiset, setä Samulin kaltaiset, valittivat vaivojansa: millä oli nuha ja kurkkukatarri, millä reumatismi ja influensa; monet tuskin tiesivät, mikä heitä vaivasi, mutta ruikuttivat muiden mukana.
Katri ja minä emme valittaneet. Olimme nuoria, terveitä, elämänhaluisia. Meillä oli elämä edessä ja luotimme tulevaisuuteen. Olin vielä kerran koettanut saada vakinaista tointa, mutta yritys päättyi yhtä surkeasti kuin kaikki edelliset. Pettymys ja ajanhukka oli ainoa tulos — kuluista puhumattakaan. Nähtävästi oli minulla huono onni elämän suurissa arpajaisissa.
Senpä vuoksi pidinkin kynsin hampain kiinni sanomalehtimiestoimestani. Mutta menestyksestäni on paras olla puhumatta. Olin joutunut ristituleen, jossa minua yhtäältä pommitti lehden johtokunta, toisaalta lukijat ja yleisö. Onnettomuudekseni olin musiikkiarvosteluissani kirjoittanut vilpittömästi eräistä varsin keskinkertaisista, mutta yleisön jumaloimista taiteilijoista. Ja siitäkös melu nousi! Sain kuulla kunniani — mikäli sitä minulla vielä oli. "Julkiset vastalauseet" ja "ankarat paheksumiset" koristivat parin viikon ajan lehden yleisön-osastoa. Minä kuittasin kaikki säälivällä hymyllä. Sitä pahempi oli, että johtokunta antoi minulle viimeisen varoituksen, — koska sellaista hävyttömyyttä oli ennenkin tapahtunut, että minä uskalsin olla jossakin makuasiassa eri mieltä kuin pääkaupungin sivistynyt musiikkiyleisö. Luvattuani ruveta kiittämään kaikkia esityksiä, hyviä niinkuin huonojakin, sallittiin minun armosta ja suosiosta pitää laihatuloinen toimeni.
Kahta hullummin oli viikkolehteni laita. Kuten ennustettiin tuli siitä kultakaivos, mutta ei sellainen, joka tuottaa kultaa, vaan pohjaton kaivo, joka nieli vanhatkin säästöni. Ostaessani lehden siirtyivät sen velatkin minulle. Ja jos kohta ne eivät itse asiassa mahdottomat olleetkaan, tekivät ne minun hoikkaan kukkarooni tuntuvan loven. Heti alussa sain suorittaa viidettäsataa markkaa, ja kummiakin oli kauppahinta vielä maksamatta. Vakituisia tilaajia ei lehdellä ollut tuhattakaan, ja ilmoittajapiiri supistui muutamiin punssiliikkeisiin, jotka uhkasivat keskeyttää ilmoittamisensa, koska siitä ei ollut vastaavaa etua. Huomattuani, että olin pistänyt pääni permeen, päätin siirtää vahingon, s.o. myydä lehden, mutta en osunut löytämään ketään yhtä tyhmää kuin itse olin ollut. Katrille en kehdannut puhua asiasta halaistua sanaa, siihen olin liian ylpeä. Ihmettelin vain, miten ystävä voi niin pahasti toisen pettää. En ymmärtänyt, että liike-elämässä oma voitto on ensi sijalla, ystävyys toisella.
* * * * *
Kesken kaiken tuli toiselta taholta uusia huolia.
Koleana, sateisena päivänä istuessani artikkelini ääressä soi ovikello. Katri tuli ilmoittamaan, että nuori neiti kysyi minua. Hän näytti hämmästyneeltä, oli kenties mielikuvituksessaan jo luonut historian nuoruuden lemmitystä, hyljätystä rakastajattaresta, jollaiseen nuoret rouvat ovat erittäin taipuvaisia.
"Mitä hän tahtoo?" kysyin tyynenä kuin ei käynti olisi minua vähääkään liikuttanut.
"Mistä minä tiedän! Surupuvussa hän on", sanoi Katri.
Viimeisten sanojen vaikutus minuun oli omituinen. Laskin kynän kädestäni ja menin eteiseen.
"Sirkka! Sinä!" pääsi minulta. Tartuin tytön käteen, jota likomärkä hansikas peitti.
Sisareni tytär seisoi siinä puolilyhyessä hameessa vielä, suruharso kasvoilla, tukka kahdella paksulla palmikolla. Tervehdykseksi hän puolittain niiasi, puolittain kumarsi, aivan kuin tietämättä kumpi paremmin soveltuisi hänen ikäiselleen.
Tehtyäni hänet tutuksi Katrin kanssa veimme vieraamme sisälle.
"Eihän sinulla poloisella ole edes sateensuojaa. — Miten löysit tänne?" kysyin.
Katri meni keittiöön, jättäen meidät kahden. Mieliala muistutti hautajaistunnelmaa.
"Miksi sinun piti kadottaa äitisi! Jumala sen tahtoi", sanoin tietämättäni, mikä toi nuo sanat suuhuni.
Ääneti vaipui nuori tyttö kokoon tuolillaan ja tyrskähti katkeraan itkuun. Hiukan tyynnyttyään hän kuivasi kyyneleensä ja katseli kostein silmin alaspäin. Hänen surussaan oli jotakin ylevää ja kaunista. Sirkka-rukka! Tuskin oli muutama vuosi kulunut hänen isänsä kuolemasta — ja nyt riisti kohtalo häneltä äidin. Yksin, orpona oli hänen kuljettava elämänsä. Mitä se merkitsee turvattomalle, seitsemäntoista täyttäneelle tytölle, sitä tuskin käsitämme me, joita vanhempien hellä huolenpito ohjaa maailman liukkaalla tiellä.
Hän huokasi syvään, loi kyyneleiset silmänsä minuun ja sanoi:
"Me odotimme enoa hautajaisiin, mutta eno ei tullut."
"Se tuli niin odottamatta, matkakin oli pitkä, ja…"
Hän meni eteiseen, toi käsilaukkunsa, otti kirjeen ja antoi minulle.
"Äiti lähetti tämän kirjeen. Hän kirjoitti sen vähää ennen kuolemaansa."
Kirje oli kyhätty kuolevan kuumeisella, vapisevalla kädellä ja kuului:
"Rakas veljeni!
Kun joskus saat tämän, ei minua enää ole elävien joukossa. Viimeinen ajatukseni kohdistuu Sirkkaan. Hän oli ainoa lapsemme, silmäterämme. Miten jaksaa hän kulkea yksin, turvattomana elon myrskyjen läpi! Kuitenkin valitessani sinut holhoojaksi tiedän hänen kasvatuksensa joutuvan hyviin käsiin.
Hän saa itse kertoa asiastaan. Hän siirtyi koulussa seitsemännelle luokalle. Tarkoitukseni oli, että hän jatkaisi lukujaan ja siinä sivussa kehittäisi musikaalisia lahjojaan, mikäli koulutöiltä jää aikaa. Ylioppilaaksi tultuaan saa hän antautua musiikin alalle, johon hänellä on suuret lahjat ja palava halu.
Sirkan perimän omaisuuden uskon täydellä luottamuksella sinun hoitoosi. Sen pitäisi riittää, kunnes hän kykenee itse huolehtimaan toimeentulostaan. Jos Jumalan tahto on, että hän joskus joutuu avioliittoon, toivon sinun huolehtivan siitä, että hän saa kunnollisen elämänkumppanin.
En jaksa enempää. Kuolema seisoo kynnyksellä ja odottaa.
Jumala siunatkoon sinua ja rakasta tytärtäni! Viimeinen tervehdys siskoltasi
Kaarinalta."
Vaikka vaivoin saatoin pidättää kyyneleitäni, koetin hillitä liikutustani, sillä pelkäsin saattavani tytön uudestaan itkun valtaan.
Katri oli hommannut kahvit. Juodessa sanoi Sirkka matkatavaroidensa vielä olevan asemalla. Hänen oli mentävä matkailijakotiin, kunnes ehti hankkia asunnon. Katri lupasi järjestää niin, että Sirkka saisi asua luonamme siihen mennessä, vaikka meillä olikin ahdasta. Hotelli on huono koti, siellä käy kaikenlaista väkeä, — nuoren, kaupunkioloja tuntemattoman tytön ei ole hyvä sellaiseen asettua.
Kun Katri kuuli, että Sirkka tulee asettumaan kaupunkiin, sanoi hän:
"Voi, kun emme tienneet! Olisimme vuokranneet yhden huoneen lisää. Olisi ollut hauskaa, kun olisimme olleet kaikki yhdessä. Minäpä kuulustelen, eikö tässä talossa ole yksityistä huonetta vapaana."
Sirkka kiitti liikutettuna, ja Katri riensi keittiöön hommiinsa.
Neuvottelimme Sirkan opinnoista ja omaisuuden hoidosta. Hänen perintönsä teki noin kymmenentuhatta markkaa rahaa, pari velkakirjaa ja muutamia pankinosakkeita. Äiti oli toivonut, että omaisuutta pidettäisiin säästeliäästi; olisi käytettävä etupäässä korkoja. Musiikkiopistossa hän työskentelisi aluksi ylimääräisenä oppilaana, jollaisena hänellä olisi vapaus sovittaa tuntinsa kouluajan mukaan. Hänen pianiinonsa oli myyty huutokaupalla, koska sen kulettaminen olisi ollut hankalaa. Aikomus oli ostaa hänelle uusi Helsingissä.
Katri oli pannut, liikekannalle koko keittotaitonsa. Ja hyvin hänen valmisteensa vajosivat niin hyvin omaan väkeen kuin vieraaseen. Emäntä pyyteli anteeksi, ettei ollut arvannut hankkia mitään erikoista vierasta varten, ja minä katsoin sopivaksi selittää, että jos olisi osattu odottaa Sirkkaa, niin toisenmoinen juhlapöytä olisi katettu.
Tyttö-parka joutui hämilleen näistä kohteliaisuuksista. Häntäkö varten olisi kannattanut varustaa — hänhän oli vaivaksi muutenkin! Kävi ilmi vielä kerran, että sukulaisten kesken kursaillaan enemmän kuin ventovieraiden parissa.
Päivällisen jälkeen oli Sirkan käytävä kaupungilla ostamassa oppikirjoja ja nuotteja. Katri ja minä lähdimme oppaiksi, koska tytön olisi ollut vaikea löytää oudossa kaupungissa.
Sade oli lakannut. Asteltiin yhdessä keskikaupunkia kohti. Sirkka herätti vastaantulijoissa huomiota surupuvullaan. Moni nainen näytti kadehtien katselevan häntä; naiset nyt kerta kaikkiaan luulevat, että musta pukee heitä erinomaisesti. Mutta vielä enemmän herätti Sirkka miehisen sukupuolen mielenkiintoa. Sirkka näet oli viehättävän kaunis maalaisessa ujoudessaan ja vaatimattomuudessaan. Se seikka herätti minussa monenlaisia huolia, jotka liittyivät läheisesti minulle uskottuun kasvattajatehtävään.
Sirkka meni ostoksilleen, ja me kävelimme myymälän edustalla. Ymmärtäen, että naisten seurassa aina on puhuttava jotakin, sanoa tokaisin paremman puutteessa leikillä:
"Etkö sinä toivo minun pian kuolevan, jotta saisit ruveta kantamaan surupukua?"
Myönnän, että sanoissani oli melko annos ilkeyttä. Katri ei kuitenkaan loukkaantunut, vaan sanoi:
"Luuletko, ettei musta minulle sovellu! Odotahan, niin saat nähdä."
"Siksikö kun minä kuolen!"
"Tyhmyri! Kuole vain — niin minä panen ylleni punaisen hameen."
"Saammepa nähdä!"
Sirkka tuli käärö kädessä. Kirjakauppa-apulaiset kurkistelivat ikkunasta, mihin päin hän menisi.
Lähdimme musiikkikauppaan. Sirkka osti Beethovenin piaanosonaatit ja puheli innostuneena, ettei ole mitään niin ihanaa piaanolle sävelletty — mikä seikka sai minut ihmettelemään hänen hyvää makuansa. Näyttelimme Sirkalle kaupungin merkillisyyksiä ja lähdimme kotiin.
Hänen vuoteensa tehtiin väliaikaisesti keittiöön. Matkan vaivoista väsyneenä tyttö nukahti pian. Katri ja minä keskustelimme koko illan hänen tulevaisuudestaan. Ymmärsimme, että orvon kohtalo oli lähinnä Jumalaa tästälähin uskottu meidän käteemme.
Sinä iltana ei uni tahtonut tulla silmääni. Tunsin edesvastuun raskaan painon lepäävän hartioillani ja itseni kovin heikoksi näin vaikeaan tehtävään, jonka epäkäytännöllisyyteni teki kaksin verroin vaikeaksi.
Katrikaan ei ollut nukkunut, ja minä ilmaisin hänelle huoleni.
"Tässä ei riitä ihmisvoima. Täytyy rukoilla Jumalaa", sanoi hän vakavasti.
"Niinpä rukoile!"
"Sinua asia lähemmin koskee."
"Minä en osaa. Siitä on kauan, kun olen rukoillut. Äidin kanssa lapsena rukoilin usein."
Näin Katrin nousevan ja polvistuvan. Sitten kuulin hänen hiljaa lausuvan:
"Rakas Jumala taivaassa! Sinä olet suuri ja voimallinen — Sirkka pieni ja heikko. Suo meidän olla hänelle isänä ja äitinä! Auta häntä edistymään koulussa, anna hänen oppia laulamaan ja soittamaan oikein kauniisti! Ja suo hänen lopuksi päästä onnellisiin naimisiin! Aamen!"
"Sekö sinusta on pääasia?" sanoin minä.
"Tietysti! Mikä sinusta on tärkeämpää? Kotona rukoilimme usein äidin kanssa, että Jumala soisi minulle hyvän miehen. Ja hän kuulikin rukoukseni."
"Voi teitä hupsuja!"
"Sinä hupsu olet!" sanoi Katri, käänsi selkänsä, potkaisi minua ja käski:
"Vie pois kylmät jalkasi! Ne ovat kuin jääpuikot."
Sen sanottuaan hän nukkui. Mutta minä valvoin vielä kauan. Tuntui niin omituiselta. Tuolla nukkui Sirkka viattomuuden unta, ulkona myllersi kaupunki kuin myrskyinen meri tuhansine vaaroineen ja viettelyksineen. Kuka voisi orpotytön onnellisesti kulettaa kuohujen läpi!
Samana hetkenä, jona uni minut yllätti, kohosi huuliltani hiljainen huokaus: "Jumala siunatkoon Sirkkaa!"
Eräs vierailu ja sen seuraukset.
Emme onnistuneet saamaan Sirkalle asuntoa samasta talosta, niin hartaasti kuin sitä toivoimmekin. Mutta Katri oli kuullut, että saman kadun vastapäisessä talossa otettiin täysihoitolaisia. Koska tahdoin olla kasvattaja enkä paljas taloudenhoitaja, ilostuin saadessamme hänet sijoitetuksi lähelle, jotta saattoi parhaiten valvoa hänen asioitaan. Siirrettyämme tavarat asemalta ryhdyin puuhaamaan uutta soittokonetta. Hyvä sen piti olla, ja niinpä maksoinkin siitä 1,400 markkaa. Kauppias kehui, että minä tein edullisen kaupan. Myöhemmin sanoi eräs tuttavani, että samoja koneita sai 1,200 markalla. Liian myöhään tuli mieleeni, mitä kaikkea kahdellasadalla markalla olisi voinut hankkia.
Helsingin vilkas syksy esitti Sirkalle niin paljon uutta ja harvinaista, että hänen surunsa pian alkoi tasaantua. Ja kun hänellä ei vielä ollut sanottavasti tuttavia, antautui hän koulutyöhönsä ja musiikkiinsa kaikella sielunsa innostuksella. Soitonopettaja kehoitti häntä rupeamaan yksinomaan harjoittamaan musiikkia, mutta äiti-vainajan toivomusta noudattaen hän tahtoi suorittaa ensin ylioppilastutkinnon, saadakseen taiteilijalle tarpeellisen yleissivistyksen.
Naisille ominainen avomielisyys ja puheliaisuus teki Katrista ja Sirkasta pian mitä parhaimmat ystävykset. He sinuttelivat toisiaan ensi päivästä lähtien, ja heillä oli tuhansia pikkuseikkoja kerrottavana toisilleen. Ylen syvällisiin asioihin he eivät antautuneet: enimmäkseen pohdittiin vierailuja, kavaljeereja ja muotiuutuuksia. Mutta niissä he osoittivatkin hämmästyttävää asiantuntemusta ja monipuolisuutta.
Minä huomasin piankin jääväni sivuhenkilöksi. Jos joskus yritin puuttua puheeseen, annettiin minun ymmärtää, ettei miehen sovi pistää nenäänsä naisten asioihin, koska hän ei niitä ymmärrä. Kerran kesken heidän puhelunsa otin vapauden virkkaa:
"Eduskunnalla on tänään tärkeä istunto. Ratkaistaan satojentuhansien tilattomien kohtalo."
Siihen suvaitsi Katri vastata:
"Älä sinä, Kalle, aina puhu turhia. Meillä on tässä tärkeitä asioita."
Ja hän alkoi kehittää uutta väitelmää, jonka mukaan vanhan hatun voi pukea niin, että se ottaa ja näyttää ihan uutukaiselta.
Minun suhteeni Sirkkaan muodostui arkaluontoisemmaksi ja vaati suurta varovaisuutta. Toisaalta ei sopinut liiaksi rajoittaa hänen vapauttaan, mutta samalla oli hänet varjeltava kaupunkielämän vahingollisilta vaikutuksilta. Pakostakin jäi meidän väliimme jonkunlainen etäisyys. Tyttö kyllä kertoi minulle opinnoistaan ja ulkonaisista oloistaan, mutta harvoin hän minulle sydäntään avasi. Sanalla sanoen: minä en ollut hänelle muuta kuin holhooja. Omaisuutensa hoidossa hän jätti minulle täydellisesti vapaat kädet. Kun kerran aioin neuvotella hänen rahojensa sijoituksesta, keskeytti hän pian sanoen:
"Ei se asia minua liikuta. Eno saa tehdä niinkuin parhaaksi katsoo."
Aivan kuin ei olisi ollut kysymys hänen rahoistaan, vaan minun tai jonkun muun!
* * * * *
Setä Samuli oli useasti kutsunut meitä luokseen, mutta monien puuhiemme vuoksi oli käynti lykkäytynyt. Eräänä sunnuntaina tullessamme kirkosta sanoi Katri:
"Katsos, tuolla menee setäsi!"
Käännyin katsomaan, mutta setä se ei ollut.
Luultavasti se oli joku toinen vanhapoika, joka myöskin sairasti reumatismia ja siten muistutti setää.
Iltapäivällä ehdotti Katri, että vihdoinkin tekisimme vierailun. Hän oli utelias tutustumaan sedän vanhanpojan-kotiin. Minun täytyi suostua, vaikka tiesin, että setä syksyisin aina oli äreä ja pahalla tuulella. Olihan Katri jos kukaan luotu saamaan juroimmankin vanhanpojan hyvälle tuulelle, — siitä minulla oli mieskohtainen kokemus.
Kun olimme tulleet kadulle, sanoi Katri äkkiä:
"Ei, mutta kuule! Meidän pitää ottaa Sirkka mukaan. Hänellä ei ole täällä ketään, jonka luo mennä."
"Mitäpä nuoresta tytöstä kärtyisen vanhanpojan seuraan", estelin minä muistaen sedän karkeapuheisuuden.
"Päinvastoin, setä on mielenkiintoinen. Minä viihdyn oikein hyvin hänen seurassaan."
Eikä Katri hellittänyt ennenkuin minä suostuin.
Sirkka asui kolmannessa huonekerrassa. Jo ulkoa kuulimme soittoa. Portaille tultua pysähdyimme kuuntelemaan. Katri aikoi soittaa ovikelloa, mutta minä kielsin. Sävelten tenho tempasi minut mukaansa. Olin monta vuotta sitten kuullut Sirkan soittavan, mutta miten toiselta kuuluikaan se nyt! Kosketus oli varma ja joustava, esityksessä tietysti kaipasi syvyyttä, mutta tytöltä, joka vielä oli melkein lapsi, ei voinut vaatia mestarin tulkintaa.
Sirkalla ei ollut aavistusta tulostamme. Hän jatkoi soittamistaan.Kuullessaan oven aukeavan hän kääntyi äkkiä, punehtui ja tuli hämilleen.
"Jatka vain! Se on Beethovenia", sanoin minä.
"Ass-duur-sonaatti. Miten kaunis se on! Pidän siitä erittäin paljon."
"Etkö soittaisi meille koko sonaattia alusta loppuun?" pyysin.
Hän ei mitenkään olisi tahtonut, valitti sormiensa jäykkyyttä. Vihdoin hän kuitenkin suostui pyytäen, ettemme arvostelisi ankarasti.
Hän soitti teeman variatioineen, menueton ja synkän juhlallisenMarcia funebren. Se soi kuin kuolinhymni. Syvä hiljaisuus vallitsi; kuului vain raskaat akordit, jotka hitaassa kulussa vyöryivät eteenpäin kuin meren mainingit. Kun se oli lopussa, tuntui kuin olisi kohtalon käsi raudanraskaana tarttunut minuun; jotain nousi kurkkuuni, minun täytyi kääntyä pois salatakseni liikutustani.
Vielä oliallegrosoittamatta. Sirkka oli juuri laskemaisillaan kätensä koskettimille, kun hän äkkiä kysyi:
"Miksi eno huokasi?"
"Huokasi! En mitään. Tuli vain mieleeni, että minäkin olin kulkenut pitkän taipaleen musiikin alalla, mutta…"
"Mutta?"
"Leipäkysymys! Varat loppuivat. Piti keskeyttää opinnot."
"Kyllä se on katkeraa!" sanoi Sirkka, ja minä olin näkevinäni kyyneleen tytön silmäkulmassa.
"Kiitä Jumalaa, että sinulla on varoja, voidaksesi vapaasti harjoittaa soiton ihanaa taidetta. Ei ole suurempaa onnea kuin saada antautua siihen, mitä kaikesta sielustaan harrastaa."
Katri oli istuutunut ja selaillut Sirkan nuottivarastoa. Hän nousi ja sanoi:
"Jos jatkamme tällä tavalla, alamme pian itkeä kaikki kolme."
"Siitä tulisi ikävätrio!" sanoin minä.
"Mitä pidät uudesta soittokoneestasi?" kysyi Katri saadakseen kaihon haihtumaan.
Sirkka kiitteli pehmeätä kaunista ääntä ja muita hyviä ominaisuuksia.
Kysyin, emmekö vielä saisi kuulla jotakin tilaisuuteen sopivaa, esim.Chopinia, mutta Katri päätti:
"Ei, nyt lähdetään. Pue yllesi, Sirkka. Sinä tulet mukaan!"
Tyttö lensi ylös kuin raketti.
"Mihin sitte?"
"Nuoren, kauniin herrasmiehen luo", vastasi Katri salaperäisenä.
Sirkkaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän syöksyi kuin nuoli huoneesta. Vähällä piti, ettei kaatanut isoa viikunaa ruukkuineen päivineen. Pian hän palasi täydessä vierailupuvussa ja koetti urkkia tarkempia tietoja "nuoresta herrasmiehestä". Mutta Katri sanoi vain, että perilläpä näkee.
* * * * *
Setä Samuli asui mahtavassa, kasarmimaisesti rakennetussa talossa lähellä merenrantaa. Hän tuli avaamaan omassa luuvaloisessa persoonassaan tohvelit jalassa, pitkä piippu suussa. Nähdessään, että tulijoita oli kolme ja että ovi pysyi tavallista kauemmin auki, hoputti hän:
"Pian, pian! Tulee kylmä. Reumatismi riivattu on siirtynyt sääristä reisiin. Sen kanssa on ihan pääsemättömissä."
Katri lausui muutamia säälin sanoja, ja minä toivotin pikaista paranemista. Siitä sedän sydän suli, ja hän toivotti meidät tervetulleiksi.
"Kukas tämä neitonen on, jonka posket hohtavat kuin omenat?" kysyi hänSirkkaa katsellen.
"Eikö setä muista Sirkka Vanamoa?"
"Aa, perh… Aivan niin! Hän oli pikku tyttö silloin. Ja nyt tuollainen daami! Niin ne nuoret kasvavat."
Setä vei vieraansa sisään ja käski painaa puuta.
"Onko hän käymältä kaupungissa?"
"Kyllä hän aikoo toistaiseksi jäädä tänne. Hänestä tulee suuri pianisti", sanoin minä.
"Suurenmoista!" sanoi setä ja näytti varsin tyytyväiseltä. "Minä pidän paljon laulusta ja soitosta, vaikka liioittelematta sanoen olen epämusikaalisin mies maailmassa. Minun on mahdoton laulaa Savolaisen laulua virheettömästi."
Hän otti savukelaatikon, mutta sanoi äkkiä:
"Vai niin, — sinä, Kalle, et polta. Paras olisi minunkin ruveta tupakkalakkoon; ei se reumatismikaan siitä oikein pidä, mutta ei pyhäpäivänä ole parempaakaan työtä."
Keskustelun alkajaisiksi setä piti meille laajahkon esitelmän vaivoistaan ja sairauksistaan. Niin vähän kuin moinen esitys meitä huvittikin, kuuntelimme kuitenkin kärsivällisinä loppuun. Tiesimme, että jos ken hänet keskeyttää lempiaineessaan, sen ei ole hyvä toista kertaa tulla soittamaan hänen ovellaan.
Kevennettyänsä sydäntään vei setä naiset sivuhuoneeseen ja esitteli emännöitsijälleen. Tämä oli noin 40—50-vuotias, kaikkea muuta kuin miellyttävä yksilö. Mutta setä näki hänessä monta hyvää ominaisuutta. Puhuttiin, että setä olisi nuorempana aikonut naidakin hänet, vaikka tuuma sitte raukesi, niinkuin vanhanpojan naimapuuhien tavallisesti käy — minua lukuunottamatta.
Jäätyäni sedän kanssa kahden otti hän esiin toisen lempiaineensa, liike-elämän. Olen aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä liike-elämää kohtaan, mutta ollessani nyt holhooja ja uskotun omaisuuden haltija arvelin, ettei haittaisi hiukan perehtyä siihenkin. Samalla sain tilaisuuden kysyä sedältä neuvoa eräissä tärkeissä asioissa.
"Näyttää siltä kuin olisi talletuskorko nousemassa. Eräs pankki jo kuuluu nostaneen. Olen ajatellut siirtää talletukseni sinne", puheli setä.
"Minun juuri piti kysyä neuvoa, miten sijoittaisin sisarentyttäreni rahat, joiden hoito on uskottu minulle."
Viime sanoja lausuessani tunsin itseni ylpeäksi siitä, että olin saanut näin tärkeän tehtävän. Olin muuten varma, että naimiseni minulle tuon luottamustoimen hankki, sillä naiset eivät yleensä arvioitse poikamiesten pätevyyttä kovin suureksi. Tätä huomiotani en kuitenkaan uskaltanut sedälle ilmaista.
Ukko imeskeli piippuansa mietteissään.
"Kyllähän raha sellaisenaan on hyvä, mutta jos tahtoo korkoa, on paras hankkia hyviä osakkeita ja obligationeja. Sitten ei muuta kuin ottaa sakset ja leikkelee kuponkeja ja pistää osingot taskuunsa."
"Niinkö setä arvelee! Pitää sitten sijoittaa Sirkan rahat osakkeihin", sanoin viisaan näköisenä kuin olisin jotakin ymmärtänyt, vaikka — jos toden puhun — koko osake- ja kuponkijärjestelmä oli minulle silkkaa hepreaa.
Liike-elämästä siirryimme yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin kysymyksiin. Setä väitti, että puolue-elämän vaikutus maassa on verrattava jäsensärkyyn ihmisruumiissa — se on välttämätön paha, jota täytyy sietää, kun siitä ei pääse eroon.
Emännöitsijä toi kahvit, ja naiset palasivat isännän seuraan. Juotuaan kupin ja odotellessaan toista sanoi Katri:
"Sedällähän on oikein hauska huoneusto. Suuriko vuokra?"
"Ka, mitäs se taas tekeekään yhtiövuokra tänä vuonna… 78 mk 96 p muistaakseni."
"Kaksi huonetta ja keittiö?"
"Kolme ja keittiö."
Katri oli ihmeissään.
"Kolme huonetta ja keittiö! Sehän on uskomattoman helppoa. Me maksamme 60 markkaa pienestä huoneesta ja keittiöstä, eikä meillä ole mitään mukavuuksia."
"Tämä on vanha, hyvä yhtiö", sanoi setä ja joi kuppinsa loppuun.
"Yhtiö?" tartuin minä puheeseen. "Mikä yhtiö?"
"Minulla on osakkeita talossa." Ja setä alkoi selittää, miten ja milloin asunto-osakeyhtiö perustettiin. Kehui, että hänen neljästä tuhannen markan osakkeestaan oli tarjottu yhdeksäntuhatta eli enemmän kuin kaksinkertainen hinta, mutta hän ei luovuta niitä. Myöskin hän kertoi, että yksi huoneista oli kalustettuna vuokrattu parille ylioppilaalle 60 markasta, joten hänen ei tarvinnut maksaa kuin 20 markkaa keittiöstään ja kahdesta huoneestaan.
Emme voineet kyllin ihmetellä, miten setä oli osannut järjestää asuntokysymyksen, vaikka olikin vanhapoika ja sairasti nivelkolotusta. Hän lähti nyt näyttämään huoneustonsa uudenaikaisia laitoksia ja mukavuuksia.
Mentiin aluksi keittiöön. Siellä onnellinen emännöitsijä — varmaan hän olisi ollut vielä onnellisempi, jos olisi päässyt emännäksi — ylpeänä näytteli kaasukeittiötään, paistinuuneja, kylmä- ja lämminvesijohtoja. Katrin ihastuneista kasvoista näki, että täällä hänenkin kelpaisi "muhennosta" ja "vanukasta" valmistaa.
Sitte kuletti setä meitä katsomaan muita mukavuuksia, tilavia ruoka- ja vaatekonttoreita. Edelleen hän avasi oven, josta näkyi kylpyhuone ammeineen ja suihkuineen, näyttäen samalla, miten mitäkin laitosta oli käsiteltävä. Me olimme pelkkänä silmänä ja korvana.
Samassa tempasi setä toisen oven auki ja sanoi hymyillen:
"Entäs tämä sitten!"
Katri ja Sirkka vetäytyivät äkkiä pois…
Setä nauraa hohotti ja sulki oven sanoen:
"Hyödyllinen laitos — vai mitä? Joka ei usko, koettakoon."
Naiset olivat menneet sisään. Emännöitsijä tarjosi kolmannen kupin kahvia — eikö jo lie ollut neljäskin!
"Kelpaa tällaisessa talossa asua!" kehuskeli Katri.
"Katsokaa tekin ajoissa eteenne! Alussa on vuokra uusissa yhtiöissä hiukan korkea, mutta sitä mukaa kuin velat lyhenevät laskee vuokra, ja lopun aikaa saa asua ilmaiseksi, vaikka eläisi tuomiopäivään asti", selitti setä.
Sanoimme hyvästi ja kutsuimme sedän vastavierailulle. Hän lupasi tulla heti, kun reumatismi hiukan hellittäisi. Kotimatkalla virkkoi Katri:
"Voi sentään, jos meilläkin olisi…!"
"Niin, jos olisi…!"
Ei kumpikaan sanonut mitä olisi, mutta tiesimme hyvin, mitä toinen ajatteli. Mielikuvitus rakenteli mitä ihanimpia ilmalinnoja, jotka säännöllisesti särkyivät ankaraan kysymykseen: mistä rahat?
Kun seuraavana aamuna heräsin, räjähti Katri nauramaan ja nauroi niin, että oli kierähtää lattialle.
"Mitä hullutuksia sinä latelet unissasi!" kysyi hän.
"Hullutuksia?"
"Niin, toruit lapsia, kun muka…"
Hän oli haljeta nauruun.
"Oletko menettänyt järkesi, hupsu! Minäkö toruin lapsia?"
"Kun he muka olivat jättäneet erään erityisen oven auki."
"Kas siinä nyt on virnistelemistä! — Entä sinä? Lupasit antaa lapsille rottinkia, kun olivat avanneet kylpyhuoneen vesihanan."
"Minä en koskaan puhu unissani."
"Vai et. En minäkään."
* * * * *
Toisena päivänä sain kirjeen, jonka käsiala oli outoa. Se kuului:
"Arvoisa herra!
Koska sain sattumalta kuulla, että olette aikeissa ostaa asunto-osakkeita, ilmoitan, että olen tilaisuudessa myymään erittäin edullisilla ehdoilla. Yhtiö on ensiluokkainen, kiinnelainat varmat, vuokrat helpot. Osakkeita on kolme 1000 markan ja myyn ne yhteensä 5000 markalla. Suosiollista vastausta odotan kirjeessä tai suullisesti.
Kunnioittaen
Tuomas Takkiainen, rakennusmestari."
Kirje herätti vilkkaan ajatuksenvaihdon, mutta tulos oli kielteinen — siitä yksinkertaisesta syystä, että meiltä sattui puuttumaan juuri nuo viisituhatta markkaa.
Seuraavana päivänä tuli toinen kirje, jossa kauppias ilmoitti "sattuneesta syystä" luovuttavansa osakkeensa nimellisarvosta, kolmestatuhannesta. Minä sanoin, että onni oli otettava sarvista kiinni. Toista näin edullista tilaisuutta tuskin tulisi. Mutta Katri ei innostunut. Hänestä oli hauskempaa ruveta uuteen yhtiöön, se vasta tuntuisi omalta kodilta. Enkä minä tahtonut päättää asiasta vastoin hänen tahtoaan.
Vielä kolmaskin kirje tuli, ja siinä tarjottiin osakkeita kahdestatuhannesta markasta. Minä hain jo lakkiani ja olin lähteä hieromaan kauppoja, ettei joku toinen ehtisi ennen. Mutta Katri pelkäsi, että siinä saattoi olla koira kuopattuna, kun tavaraa noin tyrkytettiin ja joka kerralla pudotettin pari tuhatta. Hänen epäilyksiinsä raukesi koko kauppa.
Katri oli oikeassa. Myöhemmin tavatessani sedän kysyi hän heti, oliko joku kaupannut minulle asunto-osakkeita. Vastattuani myöntäen sanoi hän:
"Ethän toki tehnyt kauppaa?"
"En, Katri pani vastaan."
"Kiitä Jumalaa, että sinulla on niin järkevä vaimo. Kuulin juuri, että sama yhtiö on mennyt kumoon, joten niillä osakkeilla ei ole viiden pennin arvoa", sanoi setä.
Minulta pääsi huudahdus.
"Mutta myyjä vakuutti, että yhtiö seisoo vankalla pohjalla."
Setä naurahti viisaasti:
"Se on afääriä!"
"Afääriä! Kaunista afääriä!" sanoin minä.
Emme voineet Katrin kanssa kyllin kiittää, että olimme välttäneet turmion. Olisipa ollut ikävä afääri, jos olisimme paiskanneet kaksituhatta markkaa kuin Kankkusen kaivoon!
Kohta tuli kumminkin kolaus, jota emme voineet välttää. Vekseli, jonka olin antanut viikkolehden ostaessani, lankesi maksettavaksi. Siihen upposi sedän omaa kotia varten lahjoittamat rahat. Mutta vielä pahempi oli, että minun piti lopettaa koko lehti-pahanen päästäkseni enemmistä tappioista, jotka vielä lisääntyivät sillä, että suuri joukko lukijoita vaati tilausrahojansa takaisin, uhaten muuten vetää asian oikeuteen.
Niin se lehti kuoli ja kuopattiin. Parempaa hautajaistekstiä tuskin olisi saattanut valita kuin vanhan, monasti koetellun totuuden:
Jumala varjele minua ystävistäni, vihollisteni kanssa tulen kyllä toimeen!
Lukija tulee tuntemaan erään liikeneron.
Tirehtööri Esa Ansio istui vastaanottohuoneensa työpöydän ääressä kirjoittamassa, kultasankaiset kakkulat nenällä. Pöydällä oli läjittäin asiakirjoja, joiden alareunaan hän piirsi suurta arvoa ja luottamusta nauttivan nimensä.
Tämä merkkimies piteli miltei lukemattomien liikeyritysten ja yhtiöiden johtolankoja. Niinpä hän oli Ansio ja Kumpp. liiketoimiston johtaja, kiinteimistöosakeyhtiö Oman Tuvan isännöitsijä, kasvisvoitehdas Rasvan johtokunnan puheenjohtaja, kaivosyhtiö Kultalan neuvotteleva jäsen, Kansan Pankin hallintoneuvoston miehiä y.m., y.m., y.m. Mies, joka kaikkeen ehti ja näin suuria sai aikaan, oli jos kukaan ansainnut liikeneron arvonimen. Siltä mieheltä voi vielä odottaa paljon — sitä enemmän kun hän ei vielä ollut edes 50-vuotispäiväänsä viettänyt.
Vastapäätä johtajaa istui näköjään 30—40 ikäinen neitonen, joka täytti asiakirjojen tyhjät sijat nimillä ja numeroilla ja jätti ne tirehtöörille allekirjoitettaviksi. Tämä tarmokas naikkonen oli tirehtöörin oikea käsi, konttoripäällikkö, kassanvartija, lainopillinen neuvonantaja ja tarvittaessa rouva.
Pöytä oli lastattu täyteen monenlaista tavaraa: kirjeitä, kauppakirjoja, vekselilomakkeita, sääntöehdotuksia, oikeuden päätöksiä. Luuli olevansa lakiasiain toimistossa eikä yritteliään liikemiehen työhuoneessa.
Varsinaisessa konttorissa istui kolme neljä neitosta kirjoituskoneiden ääressä. He eivät saaneet lähestyä tirehtööriä muutoin kuin "rouvan" välityksellä. Muuten oli periaatteena, että apulaiset vaihtuivat vähän väliä — pelosta että he liiaksi perehtyisivät talon tapoihin. Mutta jotkut väittivät, että tirehtöörin suojeluspyhimys naisen mustasukkaisuudella siten valvoi hänen sisälle- ja uloskäymistään.
Esa Ansiosta saattoi sanoa, että kaupanhalu oli hänessä sukuvika. Isä oli kuulu markkinahuijari, joka ajoi markkinoilta markkinoille, osti, myi ja vaihtoi hevosia. Sanottiin hänen pettäneen mustalaisenkin hevoskaupassa. Äiti kuljeskeli kyliä kaupustellen kamaa kaikenkaltaista: neuloja, nauloja, naskaleja, vieläpä kirjallisuutta Lukija tulee tuntemaan erään liikeneronkin: arkkiveisuja, unikirjoja ja Sipillan ennustuksia.
Kun isä oli matkoillaan ajanut itsensä kuoliaaksi vikurilla sälköhevosella, passitti äiti pojan maailmalle, antaen hänelle evääksi neuvon: "myy ja osta, niin tulee rahaa jostain. Rehellinen työ ei leiville lyö, kaupassa saa paremmin pennin syrjästä kiinni."
Esa tekikin ensi yrityksensä liikealalla mustalaispojan kokoisena: kokosi luita, metalliromua ja muuta sellaista ja myi kauppiaille. Pian ohjasi vaisto hänet panemaan toiset pojat kokoomaan. Hän maksoi heille työstä jonkun pennin ja pisti ylijäämän omaan taskuunsa. Koulussakin veti luonto häntä enemmän kaupantekoon kuin läksyihin. Sivutyönä hän harrasti pakkoluovutusta: hänen pöytälaatikostaan tavattiin aina joskus toverien lyijykyniä, imupaperia, joskus rahojakin. Tämä taipumus teki lyhyen lopun Esan opinnoista, suureksi iloksi hänelle — kenties opettajalle ja tovereillekin.
Koskei hänellä vielä ollut pääomaa suurempiin liikeyrityksiin, otti hän pestin suutarin oppiin. Mutta kun luonto kerran oli määrännyt hänet liikemieheksi, peri hän kenkärajoja kotiin viedessään enemmän maksua kuin mestari oli määrännyt. Ylijäämän hän sijoitti housunlakkariinsa — kantopalkkiona. Kun mestarin hihna osoittautui tehottomaksi, joutui poika kilometritehtaalle.
Viidentoista vanhana onnistui Esan päästä puotipojaksi, ja nyt hän tunsi olevansa omalla alallaan. Hän veti moukkia nenästä, mutta koska ostajan vahinko on kauppiaan voitto, oli isäntä tyytyväinen apulaisensa liiketapoihin. Poika puolestaan osasi lujittaa asemaansa: vietteli tyttären ja sai sen vihdoin vaimokseen. Kauppiaan kuoltua otti hän ohjat omiin käsiinsä ja oli yksin kukkona tunkiolla. Velkojista hän suoriutui vararikolla, s.o. luovuttamalla pienen osan omaisuutta saamamiehille. Sellaista sanotaan rikoslaissa petolliseksi menettelyksi, mutta oikea liikemies ei antaudu lainopillisiin saivarteluihin. Esa alotti uuden liikkeen, kunnes kietoutui vekselijuttuihin, joista selviytyminen tuntui käyvän yli hänenkin ymmärryksensä. Nyt alkoi maa polttaa liikemiehen jalkoja, hän sukelsi hetkeksi pohjaan, mutta nousi pinnalle äkkiarvaamatta. Ja monien harhailujen jälkeen hän vihdoin löysi itsensä huijarien luvatussa maassa — Helsingissä.
Kun Esa Ansio alkoi muokata itselleen maaperää pääkaupungissa, havaitsi hän närkästyksekseen, että hänellä oli monta vaarallista kilpailijaa. Hänen piti töllistellä ympärilleen hyvän aikaa ennenkuin löysi oikean liiketuttava-piirin. Lisäksi hän huomasi, että paitsi loistavia luonnonlahjoja tarvitaan eräitä ulkonaisia etuja: silkkipytty, kultasankalasit ja komea toiminimi. Niinpä hän heittikin romukoppaan entisen maalaisen sukunimensä Tossavaisen ja otti sointuvan Ansio-nimen — luultavasti sen vuoksi, että hänellä oli monia suuria ansioita liike-elämän alalla.
Aluksi hän toimi osakkaana muutamassa toimistossa, joka keritsi maalaisia, vaikkei se kaupunkilaisiakaan uhreja hylkinyt. Mutta koska hän oli luotu johtamaan, alkoi hän ennen pitkää toimia omalla uskalluksellaan. Pääomaa oli aluksi vaikea saada, mutta senkin pulman hän pian voitti.
Hän oli ollut kyllin viisas jättääkseen maalle vaimonsa ja lapsensa, jotta saattoi käyttää vapauttansa. Eräässä ravintolassa oli hän tutustunut tarjoilijattareen, jolla oli jonkun verran säästöjä. Esiintyen poikamiehenä hän heitti verkkonsa. Neitonen laski sydämensä ja rahansa ihailijan jalkojen juureen — ja siitä päivästä oli Esa Ansion matka paljasta voittokulkua.
* * * * *
Tirehtööri allekirjoitti viimeisen asiakirjan, katsoi kelloa ja sanoi:
"Jahah, juu. Nyt se on tehty. — Mutta mitä h—ttiä se Lehtinen ajattelee, kun ei se tuo niitä talon piirustuksia!"
"Kapakassa kait istuu! Ja sille retkulle sinä uskoit tehtävän. Mikset ottanut oikeata arkkitehtiä?" puheli neitonen.
"Tiedätkö, mitä arkkitehdit nylkevät? Lehtinen tekee sen työn puolta helpommalla."
Samassa kuului liikettä ulkoa; eräs apulainen pisti päänsä ovesta ja ilmoitti:
"Se mies on täällä taas siitä talonkaupasta puhumassa."
Tirehtöörin kierot, jääkylmät silmät välähtivät.
"Käske sen mennä suorinta tietä h—ttiin, minulla ei ole hänen kanssaan mitään tekemistä."
Mutta ennenkuin se kohtelias pyyntö ehti perille, temmattiin ovi auki, ja mies seisoi tirehtöörin edessä. Oikeana liikemiehenä pysytteli tirehtööri tyynenä kuin kala vedessä.
"Jahah, juu! Mitä asiata?" kysyi hän.
Mies alkoi hätääntyneenä vapisevin äänin vaatia tekemäänsä talonkauppaa purettavaksi. Taloa rasitti kiinnelaina, josta hänellä ei ollut tietoa kauppaa tehdessä. Häntä oli hävyttömästi vedetty huulesta.
Tirehtööri hymyili ylimielisesti ja sanoi kylmästi:
"Kauppa kun kauppa! Ostaja katsokoon eteensä!"
Miehen sisua tuollainen esiintyminen ärsytti, ja hän alkoi menettää malttinsa.
"Petkuttaja!" karjaisi hän ja hyökkäsi tirehtööriä kohti. "Minä teille opetan! Poliisille ilmoitan!"
Tirehtööri kalpeni ja oli hetken vaiti.
"Sanoitte pahan sanan. Asia ratkaistaan raastuvassa. Jutku ja Metku ovat minun asianajajani."
Mies hätkähti ja peräytyi jonkun verran.
"Yhtä lystiä", sanoi hän. "Minä annan haasteen petoksesta, ja se on kierä paikka."
Ja hän poistui. Mutta tirehtööri tarttui tyynesti puhelimeen, pyysi numeron ja puheli:
"Onko se Jutkun ja Metkun asianajotoimistossa? Hyvää päivää! Tämä on tirehtööri Ansio. Ajattelin kysyä, mitä siitä saa, kun sanoo toista petkuttajaksi.— Vai niin! Pääseekö sakoilla? Niinkö! Vankeutta? Hyvä! Niinkö? Hyvästi! Haloo jaa! Vai niin! Mekö voitimme sen vekselijutun. Hyvä! Senaattiinko? Vääriä todistajia meidän puolella? Haloo! Haloo! Haloo!"
Puhelin sulettiin. Sisään astui ränstyneen näköinen olio, käärö kädessä. Hänestä levisi väkevä löyhkä. Hän otti paperin, levitti pöydälle, tarkasteli ja mittaili.
Tirehtööri otti nurkassa olevasta kaapista pullon ja tarjosi "arkkitehdille" suunavausta, kaivoi sitte pöytälaatikosta jotakin ja työnsi miehen käteen, jonka jälkeen tämä suutaan pyyhkien lähti ulos.
Tirehtööri antoi merkin apulaiselleen, istuutui pöydän ääreen ja sanoi:
"Jahah, juu! Piirustukset ovat valmiit. Nyt vaan kutsumus perustavaan yhtiökokoukseen."
Ja hän saneli painavasti naisen kirjoittaessa:
"Kunnioittaen kutsumme teitä täten Asunto-osakeyhtiö Onnelan perustavaan kokoukseen, joka pidetään allekirjoittaneen konttorissa ensi maanantaina klo 8 i.p., jolloin otetaan keskusteltavaksi seuraavat asiat:
1) osakepääoman korottamisesta;
2) lisäjäsenten valitsemisesta johtokuntaan;
3) hankintatarjouksista ja urakkatöistä;
4) kiinnelainoista;
5) isännöitsijän palkankorotuksesta ja
6) muista mahdollisesti esille tulevista kysymyksistä.
Johtokunnan puolesta:
Esa Ansio, isännöitsijä."
Muuan poika tuli samassa sisään.
"Sinä tulet kirjapainosta?"
Poika laski pöydälle paketin ja poistui.
Tirehtööri avasi käärön. Siinä oli painettu sääntöehdotus:Asunto-Osakeyhtiö Onnelan yhtiöjärjestys.
Neitonen kysyi:
"Paljonko on merkitty osakkeita?"
"Noin kymmenes osa. Pitää ilmoittaa paremmin. Suunnittelen tässä reklaamia, joka menisi yleisöön."
Apulainen katseli miettivänä eteensä ja sanoi:
"Pelkään, että tulee suuri pannukakku koko yhtiöstä."
Tirehtööri katsoi tiukasti apulaistaan ja sanoi:
"Pahin, mikä voi kohdata, on konkurssi. Mutta se on sen ajan murhe.Minä kyllä pesen käteni."
Vallitsi hetken hiljaisuus.
"Niin, pääasia on, että ajoissa voi vetäytyä syrjään", lopetti nainen varoittavasti.
Tirehtööri nyökkäsi ymmärtävästi apulaiselleen. He näkyivät päässeen yksimielisyyteen niin hyvin keinoista kuin tarkoitusperästä. Tirehtööri rummutti kädellään pöytää ja murahti:
"Moukat saavat maksaa viulut!"
Ja hän teki sellaisen liikkeen kuin olisi salaa pistänyt kätensä jonkun kukkaroon ja siirtänyt sieltä jotakin omaan taskuunsa.
Oman kodin peruskivi lasketaan.
Siitä silmänräpäyksestä, jona setä Samuli tutustutti meidät mukavaan ja hauskaan vanhanpojan kotiinsa, liiteli oman kodin kuva öin päivin sisäisten silmiemme edessä. Ja mitä mahdottomammalta sen päämäärän saavuttaminen tuntui, sitä kiihkeämmäksi kävi halumme kerran löytää unelmiemme luvattu maa.
Jokapäiväinen aherruksemme ja ponnistelumme tuntui helpolta, nyt, kun sillä oli päämaali. Jokaisen liikenevän markan panimme säästöön "oman kodin rakennusrahaston" nimellä.
Katrin oli jälleen onnistunut saada toimi eräässä virastossa. Koska se kiinnitti häntä vain 4—5 tuntia päivässä, jäi hänelle kylliksi aikaa kodin ja talouden hoitoon. Hänen lisänsä olikin välttämätön elatuksen hankinnassa, sillä minulle oli sattunut kommelluksia jos jonkinlaisia.
Musiikkiarvosteluni olivat herättäneet pahaa verta laajoissa piireissä. Minua syytettiin klassillisen musiikin, etenkin Beethovenin jumaloimisesta. Sitä vastoin en muka tajunnut nykyaikaista, varsinkaan saksalaista musiikkia, Richard Straussia. Minulta kysyttiin, enkö mahdollisesti haluaisi ruveta uutisten kerääjäksi. Vaikka tämä ehdotus syvästi loukkasi ylpeyttäni, kärsin nöyryytyksen leivän tähden. Monta palstaa en kuitenkaan ehtinyt uutisilla täyttää. Erästä epäilyttävissä olosuhteissa syttynyttä tulipaloa selostaessani tulin sanoneeksi, että se kenties oli murhapoltto. Asianomaiset katsoivat sen käyvän kunnialleen ja nostivat kanteen, josta oli seurauksena, että lehden vastaava tuomittiin sakkoihin. Juttu ei tietysti ollut mikään ansio minulle. Ja koska olin liian vanha ja hidas juoksupojaksi, ei toimituksessa ollut muutakaan minulle sopivaa virkaa.
Katriin tämä tieto teki kovin masentavan vaikutuksen. Ensi kerran huomasin hänessä katkeruutta, kun hän sanoi:
"Sinulla ei näy olevan onnea yrityksissäsi. Olet varmaan tullut takaperin tähän maailmaan."
Tahtomatta vähimmälläkään tavalla puolustaa itseäni sanoin:
"Olet oikeassa. Minulla on todella huono onni."
"Eiköhän se riipu vähemmän huonosta onnesta. Päätekijä on luullakseni sinun epäkäytännöllisyytesi", päätteli hän.
Ja minä tiesin, että Katri oli liiankin oikeassa.
Pahemmin ei tämä kohtaus kuitenkaan häirinnyt välejämme. Katri päinvastoin osoitti minulle entistä suurempaa rakkautta, ja minä puolestani aioin näyttää, ettei minulta ainakaan hyvää tahtoa puuttunut.
Erään tuttavani välityksellä sain tilapäisen laulunopettajan toimen. Kun virka myöhemmin julistettiin haettavaksi, päätin jättää paperini. Todennäköisesti olisin tällä kertaa onnistunut, jos olisin ottanut hännystakin ja pistäytynyt kumarrusmatkalle erään vaikutusvaltaisen henkilön luo. Mutta kun selkäni oli kovin jäykkä, jäi koko kumarrusmatka sikseen. Ja siihen se viransaantikin hupeni.
Mutta Katrin kekseliäisyys pelasti tälläkin kertaa aseman. Eräänä päivänä hän sanoi:
"Etkö sinä antanut laulutunteja poikamiehenä? Ansaitsit muistaakseni aika hyvin."
"Se on totta, se. Mutta kun kerran piti viedä panttiin soittokoneeni kunnallisverojen suoritukseksi, täytyi lopettaa se homma."
"Mutta voisithan nyt käyttää Sirkan pianiinoa. Hän on päivällä koulussa", jatkoi Katri innostuneena.
"Sinäpä sen sanoit!" pääsi minulta. Ja minä ihmettelin, ettei asia ennemmin ollut tullut mieleen.
Sirkka suostui mielellään ehdotukseen sanoen, että voisin ottaa vaikka sata oppilasta, — se ei häntä mitenkään häirinnyt.
Ilmoitin lehdissä, ja jos kohta en saanutkaan Sirkan mainitsemaa oppilasmäärää, saatoin kuitenkin alottaa työn.
Vaikka olin päättänyt panna kirjailijan lakkautuspalkalle, suunnittelin samoihin aikoihin suurta romaania, josta summittaisten laskujen mukaan uhkasi paisua 4—500 sivun kokoinen. Tarkoitukseni oli luoda jotakin uutta ja käänteentekevää niin hyvin sisällyksen kuin tyylin puolesta. Päätin esim. poistaa rakkaudentunnustuksista kaiken kieräilyn ja teeskentelyn ja antaa henkilöitten puhua suunsa puhtaaksi. Edelleen julistin pannaan imelät vertaukset sellaiset kuin "simasuu" ja "samettiripset", koska tuommoinen hämäryys eksyttää kehittymätöntä lukijaa. Tässä työssä antoi Katri minulle arvokasta apua. Niinpä hän kuullessaan, että päähenkilö oli nuori tyttö, vaati heti saada itse asettua tämän sijalle. Lisäksi hän sanoi, että jos teoksessa oli rakastuneita, niin ei heitä saatu millään tavoin johdattaa korvaamattomaan onnettomuuteen, vaan oli toimitettava niin, että he vanhempien vastustuksen ja monien erehdysten jälkeen vihdoin onnellisesti saivat toisensa ikiomaksi. Lupasin ottaa varteen neuvon, ja Katri ennusti, että kirjani saavuttaa suunnattoman menekin, jotta neljäs, vieläpä viideskin painos loppuu kesken.
Aikaa myöten karttui rakennusrahastomme. Se olisi ollut tuntuvasti isompi, ellei onneton viikkolehti olisi aluksi niellyt kaikkea; sitäpaitsi useat lauluoppilaistani suvaitsivat lopettaa opintonsa ja jättää tuntinsa maksamatta.
Eräänä aamuna tapahtui ihme. Katri hyöri keittiössään. Minä olin vielä sängyssä ja luin aamulehteä.
Olen aina kohdellut sanomalehden ulkosivuja niinkuin kirjan kansilehtiä. En tiedä, mikä tällä kertaa sai minut silmäilemään etusivua. Ilmoitusten joukossa oli eräs, johon katseeni pysähtyi kuin naulittuna. En ollut lukenut montakaan riviä ennenkuin ponnahdin istualleni ja aloin suurella äänellä huutaa:
"Katri, Katri! tulehan tänne! Pian, pian!"
Katri syöksyi sisään. Nähdessään minun tuijottavan lehteen kysyi hän:
"No, no, mitä nyt! Onko joku mennyt kihloihin?"
"Ei, vaan naimisiin", sanoin minä kiihoittaakseni hänen uteliaisuuttaan.
"Kuka on mennyt naimisiin, kuka? Sano pian!"
"Minä ja eräs toinen. Ja nyt he perustavat oman kodin. Häh, mitäs sanot!"
Katri istahti viereeni sängyn laidalle ja kietoi kätensä kaulaani, pysyäkseen paremmin pystyssä. Osoitin tarkoitettua paikkaa sormellani, ja sitte luettiin kuorossa poski poskessa kiinni seuraava suurta huomiota herättävä viesti:
"Oman kodin perustajat, ohoi!
Suurenmoisen vuotuisen säästön tekee jokainen, joka nyt heti liittyy osakkaaksi vasta perustettuun asunto-osakeyhtiö Onnelaan, joka hetimiten alkaa rakentaa ensiluokkaista, kaikilla nykyajan mukavuuksilla varustettua taloa Helsingin hienoimmassa kaupunginosassa. Yhtiöllä on varmat lainat ja raha-asiat, jonkavuoksi vuokrat tulevat olemaan uskomattoman alhaiset. Pieni määrä osakkeita on enää merkittävänä allekirjoittaneen luona, jolla myöskin piirustukset ja sääntöehdotus ovat nähtävinä.
Tirehtööri Esa Ansio, yhtiön isännöitsijä."
Uutisen vaikutus meihin oli aivan mullistava, istuimme katsellen ihan jäykkinä eteemme, ja taivas tiesi, milloin olisimmekaan havahtuneet aatoksestamme, ellei keittiöstä olisi alkanut kuulua kauheata kohinaa.
"Hyvä Jumala! Kahvi kiehuu ylitse!" kirkaisi Katri ja hellitti kaulastani, jolloin minä kadotin tasapainoni ja keikahdin selälleni.
Mitä liekin erimielisyyttä sattunut välillämme, siinä olimme yhtenä sieluna, että oman kodin perustamisen hetki oli nyt lyönyt, vaikka sataisi vanhoja ämmiä ja piilukirveitä.
Sinä päivänä ei romaania syntynyt monta riviä, ja Katri oli myöhästyä toimestaan. Seuraavana päivänä lähdin tapaamaan sitä jaloa miestä, joka oli meille tuntematon, mutta jonka nimeen unelmamme ja toiveemme nyt mitä moninaisimmilla säikeillä kietoutuivat.
Tultuani konttoriin kysyin herra Ansiota. Apulainen huusi viereiseen huoneeseen: "onkotirehtöörisiellä?" Minä huomasin esiintyneeni moukkamaisesti, kun sain ojennuksen naiselta.
Tirehtööri tuli samassa sisään, kumarsi kohteliaasti ja ojensi kätensä. Hän oli keskimittainen, puoleksi kaljupäinen, nykerönenäinen mies, jonka silmät katsoivat kummallisesti kieroon, niin että häntä oli vaikea tähystää suoraan silmiin.
Ennenkuin ehdin ilmaista asiaani kysyi tirehtööri, asuinko Helsingissä ja mikä oli toimeni. Ilmoitin, että minua syyttömästi sanottiin kirjailijaksi. Tirehtööri vilkastui ja sanoi osaaottavasti:
"Jahah, juu! Olenhan minä lukenutkin teidän kirjojanne. Tehän olette kirjoittanut sen Laulun tulipunaisesta kukosta."
"Kukostako?" sanoin minä. "Senvärisestäkukkasestaon Linnankoski kirjoittanut."
"Aivan niin, se on totta, — minulla oli muuta mielessäni. Tarkoitin kyllä viime kirjaanne, sehän oli mainio!"
Koska en ollut tullut töistäni tiliä tekemään, ilmoitin saapuneeni puhumaan uudesta asunto-osakeyhtiöstä. Tirehtööri ei ilmaissut pienintäkään kaupanteon halua, vaan kysyi, olinko perheellinen mies, ja kun vastasin myöntäen, sanoi hän, että perhe ilman kotia oli kuin lintu ilman pesää. Sitte hän alkoi loistavin värein kuvata uutta taloa, josta oli tulossa oikea Onnela. Nähtyään liikutukseni katsoi hän minua omituisen tutkivasti kulmiensa alta ja sanoi:
"Ikävä kyllä, uuden yhtiön osakkeet ovat loppuun merkityt."
Oli vähällä, etten hyrähtänyt kyyneliin nuo sanat kuultuani. Olen siis taas myöhästynyt! Mitä Katri sanoo! Toruu tietysti.
"Olipa se kovin ikävää", sanoin koneellisesti, sillä vaitiolo tuntui sietämättömältä.
Tirehtööri jatkoi:
"Niitä on täällä perustettu niin kovin paljon humpuukiyhtiöitä, ja moni on joutunut kärsimään, niin että kun kerran saadaan kannattava, niin kaikki tahtovat päästä mukaan."
Ja hän ryhtyi uudestaan luettelemaan uuden yhtiön etuja ja mukavuuksia, helppoja vuokria, ihanaa näköalaa, terveellistä ilmaa, varmoja raha-asioita ja ties mitä.
"Eikö enää ole yhtään huoneustoa vapaana?" kysyin tehdäkseni lopun kiduttavasta epävarmuudesta.
Tirehtööri mietti ääneti. Äkkiä hän virkahti:
"Jahah, juu! Antakaas olla! Osakkeiden joukossa on eräs, jonka raha-asioita minä en oikein tunne. Yhtiöömme ei oteta hulikaaneja; kaikkien pitää olla sivistynyttä, luotettavaa väkeä."
Sain tietää, että ylimmässä huonekerrassa pihan perällä oli keittiö ja kolmen huoneen "lukaali", jonka voisi saada. Meille riitti huone ja keittiö. Samassa muistin, että olimme aikoneet ottaa Sirkan luoksemme. Tirehtööri huomautti, että viisaampaa oli ottaa iso huoneusto, jotta voisi vuokrata muillekin. Sellaisessa talossa voi saada kalustetusta huoneesta 60—70 mk, ja sittekin siitä vielä tulee tappelu.
Asia ratkesi siten, että minä merkitsin tarjotun huoneuston. Tirehtööri otti paperin, johon kirjoitin nimeni ja osakkeitten määrän. Listalla näkyi 3—4 nimeä. Se ei minusta oikein vastannut tirehtöörin ilmoitusta, että osakkeet jo olivat loppuun merkityt, mutta eihän se asia minua liikuttanut.
Kumarsin ja aloin tehdä lähtöä, mutta tirehtööri sanoi:
"Jahah! Mitenkäs on osakemaksujen laita?"
Tuntui kuin olisi jotakin tarttunut kurkkuuni. Ymmärsin, että jos heti vaadittiin neljätuhatta markkaa, oli parasta sanoa hyvästi koko hommalle.
Tirehtööri selitti aluksi riittävän, kun suoritti viidennen osan. Se oli toista. Ja kevein mielin lähdin, luvaten pian tuoda rahat.
Katri ei ollut täysin tyytyväinen siihen, että huoneusto oli pihan puolella ja kovin korkealla, mutta kun taloon oli tulossa hissi ja vuokra ylemmissä huonekerroissa oli huokeampi, mukautui hän piankin.
Seuraavana päivänä menin uudelleen tirehtöörin luo. Tuli minun sääli rahojani, mutta kun muistin, kuinka kauniiseen tarkoitukseen ne joutuivat, laskin ne sentään ilomielin kädestäni.
Kotona sanoi Katri:
"Talleta nyt tarkoin kuitti!"
"Kuitti!" Minä hätkähdin.
"Et suinkaan tullut ilman kuittia! Jos hän tahtoo olla petollinen, menetämme rahat."
Minä juoksin takaisin sydän kurkussa, Tirehtööri nauroi ja kirjoitti paperin, käskien minun istua. Hetken päästä hän otti pöytälaatikostaan jotakin ja sanoi kuin sivumennen:
"Saisinko käyttää nimeänne hiukan?"
"Mikä se on?" kysyin minä.
"Ei siinä ole mitään riskiä. Pelkkä muodollisuus."
Hän pisti kynän käteeni. Minä istuuduin ja aioin juuri piirtää nimeni, kun samassa satuin nostamaan silmäni ja huomasin vastapäätä istuvan neitosen iskevän viekkaasti silmää tirehtöörille. Synkkä aavistus tuli mieleeni. Nousin ja hellitin kynästä sanoen:
"Minun vähäpätöinen nimeni ei mene vekselissä. Korkeintaan se kelpaa runonpätkän alle."
Ja kohteliaasti kumartaen minä poistuin.
Monta päivää ei kulunut, ennenkuin sain kirjeen, jossa vaadittiin osakemaksun toista viidennestä. Tämän erän saatoin vielä omistani ja Katrin säästöistä suorittaa; sitten tulisi sedän rahojen vuoro.
Kun taas tapasin tirehtöörin, istui hän allekirjoituksellaan vahvistamassa joitakin uusia osakkeita. Otettuaan rahani hän laski painostavasti kätensä pöydälle ja sanoi:
"Nämä ne vasta ovat osakkeita, joita kannattaa omistaa! Niitä jos on muutama kymmen, ei tarvitse muuta kuin leikkelee kuponkeja ja makaa ja syljeskelee kattoon."
Kysymykseeni selitti hän, että ne olivat kaivososakkeita ja tokaisi samassa:
"Saisiko luvan olla?"
Sanoin että olisi ollut kovin hauska päästä hiukan helpommille päiville, mutta toistaiseksi täytyi vielä turvautua työntekoon, kun minulla ei ollut varaa hankkia osakkeita. Mutta samassa minä muistin jotakin ja sanoin:
"Sisarentyttäreni rahat kyllä, joita minä hoidan…"
Tirehtööri keskeytti minut kiihkeästi kysymällä:
"Paljoko niitä on?"
"Noin kymmenisen tuhatta."
"Missä ne nyt ovat?"
"Pankissa."
Tirehtööri katsoi minuun säälivästi.
"Pankissa! Mitä ne siellä makaavat? Paljonko pankki maksaa korkoa?"
Annoin halutun tiedon, vaikka mielestäni hänenlaisensa liikemiehen piti kysymättäkin olla siitä selvillä. Tirehtööri alkoi pitää esitelmää siitä, miten huono holhooja minä olin, kun käytin holhottini rahoja pankissa vaivaisella viiden prosentin korolla, vaikka hyvät osakkeet tuottivat 10—15, jopa 20 prosenttia. Eikö minulla ollut järkeä päässä! Huomautin, että pankki sentään oli varmin talletuspaikka, mutta hän sanoi:
"Vai varmin! Tokihan olette lukenut viimeaikaisista pankkiskandaaleista? — No, ja missä pankissa rahat ovat?"
Minä annoin pyydetyn tiedon. "Kas sitä! Paraaseen paikkaan olettekin pannut rahat! Juuri se pankki on perikadon partaalla. Olisi somaa, jos sisarentyttönne menettäisi koko omaisuutensa."
Tirehtööri pyysi mitä vakavimmin minua sijoittamaan rahat kaivososakkeihin, jotka varmasti tuottivat ainakin kymmenen prosenttia Mainittuja osakkeita oli vain rajoitettu määrä tarjolla.
Katri oli kanssani yhtä mieltä siitä, että Sirkan rahat sopi sijoittaa varmoihin osakkeihin. Tahdoin kuitenkin puhua Sirkalle itselleenkin, mutta tyttö vastasi välinpitämättömästi:
"Kyllä eno sen asian parhaiten ymmärtää. Mutta tietysti kymmenen on enemmän kuin viisi."
Aluksi kiinnitimme puolet rahoista osakkeihin. Tirehtööri otti minut vastaan suurella kunnioituksella. Huomasin, että arvoni oli kohonnut hänen silmissään viime käynnin jälkeen. Nähtyään minut hän heti lopetti työnsä, vieläpä tarjosi ryypyn, jonka kohteliaisuuden kuitenkin hylkäsin. Tirehtööri tuli hiukan hämilleen ja sanoi:
"Minäkin kannatan raittiutta, mutta kun tekee rasittavaa istumatyötä, pitää joskus saada jotakin virkistävää."
Hän otti rahat ja sanoi saavani osakekirjat sitte kun johtokunnan jäsenet olivat ne allekirjoittaneet. Muistin Katrin varoituksen ja vaadin kuittia. Tirehtööri sanoi, että se oli tarpeetonta rehellisten miesten kesken. Mutta kun huomautin, että olin vastuussa varoista, joita hoitamaan olin joutunut, suostui hän kirjoittamaan kuitin.
Saadessaan kuulla asiasta sanoi Sirkka liikutettuna:
"Kuinka eno on hyvä! Millä voin palkita kaiken sen vaivan ja huolenpidon!"