Ester on istunut ja kuunnellut tarkkaavaisesti, mutta hän ei itke eikä tunne pelkoa.
— Aijotko sinä nyt mennä nimismiehen luo? kysyy hän.
— En ole ajatellut vielä niin pitkälle, — vastaa Andreas, — mutta jos luulet, että se on oikein, niin minä menen.
Ester on vaiti. Hän ei voi pyytää miestään menemään ja ilmoittamaan itseänsä rikoksesta, että se tulisi julki ja syyllinen rangaistaisiin. — Ja kun hän katselee Andreasta, näkee hän, miten väsynyt tämä on. "Huomenna", ajattelee Ester, "kun hän on nukkunut, tekee hän sen kyllä itsestäänkin". Puhumatta enempää menee hän keittiöön ja asettaa vuoteen kuntoon.
Andreas seuraa häntä, ja kun hän tulee sisään, kumartuu hän kehdon yli ja katsoo pienokaista, joka liikuttelee huuliaan unissaan. Hän tuntee ikäänkuin vapautuvansa jostakin siinä seistessään. Väsynyt kun on, ei hän kuitenkaan mitään sano, vaan käy vuoteeseen ja nukkuu raskaasti.
Mutta Ester on nähnyt, miten mies viipyi lapsen kehdon luona, ja hän on ymmärtänyt, että Andreas jälleen on hänelle ja lapsille hyvä. Vaikka hän ei aavista, mitä edessä on, on hän kuitenkin tyytyväinen Andreaksen tulosta. Kaikki, mitä Andreakselle ja hänelle on tapahtunut, näyttää hänestä sillä hetkellä suurelta. Hän istuu äänetönnä valveilla ja katselee Andreasta ja lapsia, jotka nukkuvat. Ei tule hänen mieleensä tuomita miestään. Siihen on hänen sydämensä liiaksi täysi.
Kun Andreas herää, on jo kauvan ollut täysi päivä. Aamupuolella on luoteistuuli alkanut puhaltaa, ja ilma on raitis.
Andreas katsahtaa ulos ja sanoo sitten: — Minä menen nimismiehen luo, muuten en saa koskaan lepoa. Kerron hänelle kaikki, niinkuin asia on ollut, en mitään salaa. Sitten saa käydä, kuinka käy. Jos minun on kärsittävä siitä, mitä olen tehnyt, niin olen valmis kärsimään rangaistuksen, joka rikoksestani tulee.
Puolenpäivän jälkeen samana päivänä purjehti Andreas kotoansa viimeisen kerran.
Mutta Ester istuu yksinänsä kotona, ja ensi kerran pitkästä ajasta tuntee hän itsensä rauhalliseksi. Hän pitää pikku Görania rinnallaan ja ajattelee, että Andreas oli tullut takaisin sellaisena, jollaiseksi hän oli tuntenut hänet ennen. Vapauttavia kyyneleitä putoilee povelle, jota vastaan pienokainen lepää.
Andreaksen matkan tulos ei sentään ollut sellainen, kuin hän itse ja hänen vaimonsa olivat ajatelleet.
Kun Andreas astui maihin nimismiehen laiturilla, oli nimismies jo lähtenyt häntä etsimään. Sen ilmoitti Andreakselle eräs palvelijatar, joka näytti sekä pelokkaalta että neuvottomalta saatuaan tietää, mistä oli kysymys. Andreaksen nenän edestä sulki hän keittiön oven ja jätti miehen itsekseen, selittämättä syytä omituiseen vastaanottoon.
Tyytymättömänä ja alakuloisena, tietämättä oikein minkä johdosta, Andreas jäi kartanolle saadakseen lopuksi edes selvittää asiansa. Kun nimismies sitten vihdoin tuli, otettiin Andreas ilman muuta kuulustelun alaiseksi, ja kun hän oli vastannut kaikkeen ja lopuksi sanoi tulleensa ilmiantamaan Blidbergin ja itsensä samalla kertaa, tuli nimismies miettiväiseksi. Ja hän selitti, että se, joka oli jo rikoksesta ilmiannettu, ei enää voinut ilmiantaa toista. Ensin täytyisi hänen asiansa olla ratkaistuna ja hänen itsensä vapaana.
Se oli enemmän kuin mitä Andreas saattoi käsittää. Hän, joka oli saapunut syyttämään, pidätettiin ja asetettiin tutkintovankilaan. Andreas lohdutti kuitenkin mieltään asiansa oikeudella ja uskoi, että hänen päivänsä oli vielä tuleva. Kun oikeuden istuntopäivä valkeni, oli hän täynnä elävää luottamusta, että totuus tulisi ilmi, ja valmis ottamaan osansa rangaistuksesta, mutta myöskin vain oman osansa.
Niin uskomattomasti oli kuitenkin tapahtunut, että rikollinen, vapauttaakseen itsensä, oli häikäilemättömästi syyttänyt apulaistaan rikoksesta, jonka alottajana ja toimeenpanijana itse oli ollut. Adrian Blidberg ei ollut tuhlannut aikaa. Kun hän jäi yksikseen laivan kannelle ja näki Andreaksen soutavan pois, otti hän vitkastelematta alukseen kuuluvan veneen ja souti kiireesti maihin. "Hän menee nimismiehelle ja antaa minut ilmi", oli maakauppiaan ensi ajatus. Toinen oli tämä: "Nyt kysytään, kumpi ehtii ensiksi". Ja kolmas kuului: "Olisipa se nauta ajatellut ennakolta ja ottanut laivaveneen mukaansa, niin olisin ollut koreasti kiikissä." Adrian Blidberg katsoi Andreaksen koko menettelyä erittäin ovelaksi tempuksi, mutta itse hän ei ollut se, joka oli saatavissa satimeen.
Herättämättä ketään, Adrian Blidberg heti irroitti rannasta purjeveneensä ja purjehti nimismiehen talolle, jossa koputti sisään keskellä yötä.
Niin hyvin löi hän esiin korttinsa, että kun Andreas sitten saapui tunnustuksineen, käänsi hän sillä vain syyllisyyden pahemmin puoleensa. Nimismies tiesi ennestään Andreaksesta, että hän aina oli ollut umpimielinen ja omituinen ja pelännyt muiden ihmisten seuraa. Sellaisen ei nimismies arvellut tietävän hyvää, ja sen käsityksen mukaan, jonka hän siten oli syytetystä itselleen muodostanut, laati hän syytöksensäkin.
Kun oikeuspäivä tuli, seisoi Adrian Blidberg tuomarin pöydän luona, haastettuna samalla kertaa ilmiantajana ja todistajana. Julkeana ja rauhallisena seisoi hän siinä puettuna harmaaseen nuttuun, eikä keneltäkään jäänyt huomaamatta, miten vihaisesti hän tähysteli syytettyä. Mieliala yleisössä oli sellainen, että tuomarin vihdoin täytyi tyhjentää istuntosali ja asettaa vartija ovelle, sillä hän pelkäsi, että kävisi mahdottomaksi hillitä väestön kiihtymystä, se kun nousi korkealle, varsinkin vaimon todistuksen jälkeen, silloin kävi yleisön kesken raivon sorina, ja tuomari, joka tunsi väkensä, ymmärsi että katkeruus helposti voisi kohota käräjärauhan häiriöksi. Blidberg itse kalpeni silmänräpäykseksi, kuullessaan uhkausten mutinan ympärillään, sillä hän tiesi, että siinä joukossa oli useampia, jotka tahtoivat hänelle pahaa ja joilla oli kostettavaa. Jokainen, joka silloin näki hänet ja Andreaksen siinä rinnakkain seisomassa, olisi voinut vannoa, kumpi heistä oli rikollinen.
Suljettujen ovien takana jatkettiin sen vuoksi oikeudenkäyntiä. Ainoastaan syytetyn lähimpäin omaisten ja niiden harvojen, jotka olivat kutsutut todistajiksi, sallittiin olla läsnä. Ikkunoitten ulkopuolella oli piha täynnä ihmisiä, vaiteliasta, kiihtynyttä joukkoa, odottamassa tämän oikeudenkäynnin päättymistä.
Sillä Andreasta itseänsä lukuunottamatta ei ollut sinä päivänä ketään, joka olisi uskonut, että tuomio lankeisi hänen edukseen. Kaikki, mistä häntä syytettiin, tunnusti hän avoimesti ja omasta tahdostaan. Kuitenkaan ei voitu saada häntä peruuttamaan isäntää vastaan tekemäänsä syytöstä. Tämän houkuttelusta oli hän toiminut. Viekoiteltuna ja pakoitettuna oli hän tehnyt työn, jota nyt katui ja josta vapaaehtoisesti oli kesken luopunut. Siinä oli kaikki, mitä Andreaksella oli sanottavana puolustuksekseen ja isännän kiellettyä osallisuutensa, jätettiin Andreaksen sanat huomioonottamatta kaikessa, mikä ei koskenut hänen omaa tunnustustansa siitä, minkä hän itse todella oli tehnyt.
Kun tuomio lankesi, julistettiin Andreas sen vuoksi syylliseksi, mutta vastapuolta ei voinut tuomio koskea, koska ei ollut ilmennyt todistetta hänen teostaan ja koska laki tuntee ainoastaan sen oikeuden, joka on kirjaimessa.
Mutta ihmiset, jotka täyttivät käräjätalon pihan ja odottivat, olivat jo aikaa ennen oikeuden päätöksen julistamista tuominneet Adrian Blidbergin, ja kun tieto väärästä tuomiosta tuli tuulenpuremain, synkeäsilmäisten saaristolaisten korviin, jotka tunsivat kummankin asianomaisen, oli kiihtymys vähällä päästä valloilleen. Itse nimismiehen täytyi mennä ulos palauttamaan järjestystä ja levollisuutta, ja vasta kun piha oli tyhjä ja viimeinen vene oli kadonnut käräjätalon laiturilta, uskalsi Adrian Blidberg mennä alas purjeveneelleen ja lähteä kotiin.
Paljoa varemmin kuin hän lähti, vietiin Andreas pois. Hänet asetettiin nimismiehen vaunujen takaistuimelle, ja vanginvartija sai paikan hänen vierellään.
Rangaistus oli pakkotyötä, ja neljä vuotta oli Andreas vankilassa. Sen ajan kuluessa myötiin hänen talonsa huutokaupalla, ja hänen vaimonsa ja lapsensa joutuivat naapuritaloon sukulaisten armoille.
Mutta niin suuri oli suuttumus Adrian Blidbergiä kohtaan saaristossa, ettei tämä kauvempaa voinut olla Hammarbyssä. Hän möi talonsa toisille ja muutti itse pääkaupunkiin, missä hänen sanottiin harjoittavan liikettä. Kalastusasema ei koskaan tullut kauppalaksi, ja kansa arveli, että paras olikin niinkuin oli. Ken seudulla jonkun ajan kuluttua kävi, voi havaita, että siellä oli menty taaksepäin, ja sanoa täytyi, että Blidberg, millainen hän sitten muuten olikaan, kuitenkin oli saanut paikkakuntaa kohotetuksi. Mutta rannikon ijäkkäämpien asukkaiden joukossa oli niitä, jotka sanoivat olevansa onnellisia, kun varhaisempien aikojen varattomuus alkoi palata.
Paljoa ei sen jälkeen tiedetä Andreas Wik'istä. Onhan yleensä niin laita, ettei mikään niin pahoin katkeroita ihmistä kuin se, että hän yksinänsä on oikeessa ja saa kärsiä vääryyttä. Suuttuneena ja katkerana vietti Andreas pitkiä vankeusvuosiansa. Hänen kerrottiin niin vähän pitäneen väliä itsestään, että viimeiseen asti epätoivoissaan uhkasi ottaa vihamiehensä hengen samana päivänä, jona pääsisi vapaaksi, ja sanottiin, ettei edes pappikaan vankilassa saanut häntä toisiin ajatuksiin.
Niin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Muutamia päiviä vankilasta pääsemisensä jälkeen saapui Andreas Aspölle. Ja tiedetään, että hänellä tullessaan oli summa rahaa, kylliksi suuri hänen vaimonsa kera alottaakseen uutta elämää.
Siitä rahasummasta kerrottiin saaristossa, että hän oli laskenut sen pöydälle vaimonsa eteen ja sanonut:
"Tässä on neljä tuhatta kruunua, tuhat jokaista vuotta kohden, jotka tuo mies otti elämästäni. Hän on itse antanut ne minulle. Minä olin sisällä hänen konttorissaan kaupungissa, olin yksin hänen kanssaan, eikä mikään olisi voinut estää minua. Vankilan johtaja kehoitti minua menemään sinne, kun pääsin vapaaksi, ja vaikka minun ei olisi tarvinnut, niin noudatin kehoitusta ja menin. Kahden kesken olin siellä hänen kanssaan, eikä paljoa puuttunut, ettei luontoni kuohahtanut ja ettette olisi koskaan enää nähneet minua.
"Silloin hän otti esille nämä setelit ja laski ne pöydälle eteeni. Hän otti ne suuresta kuoresta, ja ne olivat olleet siinä minua odottamassa. Minä huomasin sen. 'Mitä teen minä niillä?' kysyin minä.
"'Sinun pitää luvata, että lähdet Ameriikkaan, niin pääsen sinusta rauhaan', sanoi hän.
"Ymmärsin hänestä kyllä, että hän pelkäsi minua, ja että hän halusi ostaa itsensä minusta vapaaksi. Ja se oli sellainen hetki, ettei hänen henkensä ollut paljon arvoinen.
"Mutta sitte katsoin häneen jälleen ja siinä tuokiossa minulle ikäänkuin selveni, että minä oikeastaan en tahtonut hänestä mitään. Kostonajatukset olin riisunut yhdessä vanginvaatteitten kanssa. Se oli sairaus, joka oli juurtunut mieleeni ja mennyt ohitse. Minulla oli kylliksi iloa siitä, että siinä seisoin ja näin miten mies oli pelokas ja miten hän oli muuttunut. 'Minä en haluaisi vaihtaa sinun kanssasi', oli ainoa, mitä sanoin. Ja niin sylkäisin minä häntä kohden, otin rahat ja lähdin."
Siihen tapaan oli Andreas kertonut vaimolleen, kun hän rangaistusajan päätyttyä palasi kotiin. Pitkää aikaa ei Andreas Aspöllä viipynytkään. Pian saapumisensa jälkeen poistui hän saaristosta. Vaimonsa ja molemmat poikansa otti hän mukaansa.
Että Andreas oli ottanut vastaan rahat, se oli kaikkien mielestä luonnollista ja oikein.
Hän oli kunniallisesti ne ansainnut, ja kiittää ei hänen niistä ketään tarvinnut. Seikka oli kuin miehentapossa vanhoina aikoina, se kun verikoston ehkäisemiseksi voitiin hyvittää suurilla rahasakoilla, ja ne voi ken tahansa kunniallinen mies ottaa vastaan.
Viimeiset tiedot Andreaksesta toi saaristoon luotsi, joka oli ollut ohjaamassa ulos merelle siirtolaislaivaa silloin kun Andreas lähti. Hän ja Andreas olivat tuttuja vanhastaan, ja luotsi kertoi, että niin vaimo kuin mieskin olivat näyttäneet tyytyväisiltä ja tulevaisuuteen luottavaisilta. Muista erillään he olivat istuneet keulassa molempine poikineen, ja kun saaret alkoivat muuttua alastomammiksi, ja manner häipyi näkyvistä, olivat he pitäneet toisiaan kädestä. Mutta ainoatakaan kertaa he eivät olleet katsahtaneet taaksensa.
Kun luotsin sitten piti mennä veneeseensä, tuli Andreas ja jätti hyvästi.
— Vie terveisiä kotiin, — oli hän sanonut. — Takaisin minä en koskaan palanne.
Luotsi luuli, että Andreas oli halunnut sanoa jotakin vielä. Mutta laiva oli kallistunut samassa, niin että hänen oli täytynyt hypätä veneeseen. Sillä meri kävi korkeana, ja kapteeni seisoi ja huusi komentosillalla. Silloin oli Andreas huutanut jotakin tuulessa, mutta ei luotsi ollut voinut kuulla, mitä hän oli sanonut. Kapteeni ärjäisi: "Täysi vauhti!" ja merijättiläinen höyrysi pois kannella olevine siirtolaisineen, vieden mukanansa viimeisen, kuulumattoman hyvästin, jonka Andreas oli huutanut kotimaata kohden.