The Project Gutenberg eBook ofVelikulta: Seikkailutarina kaupunkiviisikostaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Velikulta: Seikkailutarina kaupunkiviisikostaAuthor: Arnold BennettTranslator: Toivo WalleniusRelease date: March 26, 2018 [eBook #56847]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VELIKULTA: SEIKKAILUTARINA KAUPUNKIVIISIKOSTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Velikulta: Seikkailutarina kaupunkiviisikostaAuthor: Arnold BennettTranslator: Toivo WalleniusRelease date: March 26, 2018 [eBook #56847]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Velikulta: Seikkailutarina kaupunkiviisikosta
Author: Arnold BennettTranslator: Toivo Wallenius
Author: Arnold Bennett
Translator: Toivo Wallenius
Release date: March 26, 2018 [eBook #56847]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VELIKULTA: SEIKKAILUTARINA KAUPUNKIVIISIKOSTA ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Seikkailutarina kaupunkiviisikosta
Kirj.
Englannin kielestä suomentanut
Toivo Wallenius
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.
I. Tanssiaiset.II. Hullinsin lesken talo.III. Muuttovaunut.IV. Haaksirikko.V. Kauppalaiva.VI. Murtovarkaus.VII. Naisten pelastaja.VIII. Oman orren alla.IX. Suuri sanomalehtisota.X. Konnantyö.XI. Alpeilla.XII. Kunnian kukkuloilla.
Tanssiaiset.
Edward Henry Machin näki ensi kertaa savun toukok. 27:ntenä 1867 Broughaminkadun varrella Bursleyssä, Kaupunkiviisikon vanhimmassa. Broughaminkatu ulottuu P. Luukkaan aukiosta suoraan Shropshire Union kanavaan, ja osittain siihen kuuluu rakennuksia, jotka ovat tunnetut "savipakarin" nimellä (kunnes joutuvat huutokaupalla myytäviksi, jolloin ne vasara miehen kuvauksen mukaan ovat "suurenmoisia saviteostehtaita"), osittain mökkejä, joiden korkein vuokra on puoli viidettä shillinkiä viikossa. Moisessa ympäristössä syntyi muuan merkkihenkilö, leskeksi jääneen äidin ainoa huoli. Äiti ansaitsi oman ja poikansa elannon käsittelemällä "rouvasväen omia aineksia" rouvasväen kotona. Mutta elämänkutsumuksensa ohella rouva Machinilla oli oma erikoisalansa: hänen pesemänään flanelli kutistui vähemmän kuin yhdenkään toisen naisen käsissä koko sillä seudulla, ja hän pystyi pesemään hienoja pitsejä niitä tärvelemättä; niinpä hän saapuikin usein ompelemaan ja jäi pesemään. Verraten apean näköinen vaimo; laiha ja kieltä riittämään! Mutta minä pidin hänestä. Hän säästi joka päivä jonkin verran aikaa nimittämällä poikaansa Edward Henryn asemesta Denryksi.
Ollen vailla älykkäisyyttä ja uutteruutta Denry olisi jäänyt savipakari-työläisen arvoasteelle, ellei olisi kahdentoista ikäisenä päässyt siirtymään kansakoulusta vapaaoppilaaksi yksityislukioon. Tämä voitto johtui enemmän rohkeudesta kuin oppineisuudesta, pikemmin sattumasta kuin aikomuksesta. Toisena tutkintopäivänä hän tuli saapuneeksi tutkintohuoneeseen kymmentä minuuttia ennen iltapäiväkuulustelua. Hän kuljeskeli ympäri huonetta uteliaisuuttaan tyydyttäen ja joutui opettajan pöydän ääreen. Pöydällä sijaitsevaan kaavakkeeseen oli merkitty kokelaiden nimet sekä numerot, jotka kukin oli edellisenä päivänä saanut kussakin aineessa. Hän oli suoriutunut huonosti maantiedossa ja huomasi nimensä kohdalla maantiedon sarekkeessa seitsemäisen; mutta korkein mahdollinen äänimäärä oli kolmekymmentä. Numerot oli kirjoitettu lyijykynällä. Samainen lyijykynä oli pöydällä. Hän tarttui siihen, vilkaisi oveen ja tyhjiin pulpettiriveihin ja kirjoitti sievän kakkosen seitsemäisen eteen; sitten hän tallusteli viattomana tiehensä ja palasi myöhään. Hänen kepposensa olisi pitänyt tulla ilmi — hänen mahdollisuutensa olivat tunnetut vähäisiksi - mutta sepä ei vain tullut ilmi. Tietenkin se oli epärehellinen teko. Niinpä kyllä, mutta silti en myönnä Denryä peräti pahantapaiseksi. Jokainen koulupoika on epärehellinen varttuneiden mittakaavan mukaan. Jos tuntisin rehellisen koulupojan, niin aikaisinpa laskea hopealusikoitani hänen tultuaan suureksi. Kaikki on luvallista koulupoikain ja opettajain kesken.
Tämä loistava teko näytti vaikuttavan ratkaisevasti sekä Denryn elämän juoksuun että hänen luonteeseensa. Hän alkoi vähitellen uskoa voittaneensa mainitun etuoikeuden silkasta ansiosta, olevansa merkillinen poika ja suuriin töihin määrätty. Hänen uudet koulutoverinsa, joiden äitejä Denryn äiti palveli, uskoivat hänet myöskin merkilliseksi pojaksi; mutta herraspoikatapaansa he eivät unohtaneet nimittää häntä "pesuakaksi". Onneksi Denry ei välittänyt moisista.
Hänellä oli paksu nahka, vaalea tukka, kirkkaat silmät ja leveät hartiat, ja hänen mielensä kehittyi päivä päivältä yhä hilpeämmäksi. Koulussa hän ei loistanut, tutkintotuloksen rusohohteinen lupaus jäi täyttämättä; mutta hän ei ollut typerämpi kuin useimmat muutkaan, ja kerran noustuaan hänen käsityksensä omasta itsestään jäi "pysyväisesti kauniiksi". Oli kerrassaan mahdotonta ajatella, että hän rupeisi sotkemaan savea käsillään.
Kun Denry kävi seitsemättätoista, saattoi hänen äitinsä, käsittelemällä puoltatoista kyynärää brysselin-pitsiä, rouva Emeryn kiitollisuuden velkaan. Rouva Emery oli herra Duncalfin sisar. Herra Duncalf oli Bursleyn kaupunginnotario ja asianajaja. Tunnettua on, että kaikki virastot ovat oikeita juonittelun tyyssijoja. Denry Machin erosi koulusta ruvetakseen herra Duncalfin palvelukseen sillä ehdolla, että hänen oli vuoden perästä kyettävä kirjoittamaan pikakirjoitusta sata viisikymmentä sanaa minuutissa. Niihin aikoihin ei keskinkertainen ja virheellinen pikakirjoitus ollut mikään jokapäiväinen ilmiö. Hän täytti (suuremmassa tai vähemmässä määrin ja ehdottomasti vähemmässä kuin suuremmassa) tämän ehdon. Ja usean vuoden ajan hän arveli todenteolla, ettei nyt ollut enää mitään toivomisen varaa. Sitten hän kohtasi kreivittären.
Chellin kreivitär oli syntynyt köyhistä, mutta merkittävistä vanhemmista, ja hän saattoi tarpeen tullen esittää isoisänsä isän isoisän. Hänen äitinsä ansaitsi oman ja tyttärensä toimeentulon sallimalla alhaisempien, mutta varakkaampien ihmisten tyttärien näyttäytyä melkoisen usein seurassaan. Kreivitär kasvatettiin avioliittoa varten. Hänet tähdättiin ja viritettiin osaamaan määrättyyn maaliin määrätyllä hetkellä. Hän onnistui. Hän sai Chellin jaarlin. Hän sai myöskin noin kahdeksan tuhatta hehtaaria Englannissa, suunnilleen viidenneksen Skotlantia, talon Piccadillyssä, seitsemän maakartanoa (Sneyd niihin luettuna), höyrypurren ja puolen miljoonan punnan arvosta Keski-Englannin rautatien osakkeita. Hän oli nuori ja kaunis. Hän oli matkustellut Kiinassa ja julkaissut kirjan Kiinasta. Hän lauloi hyväntekeväisyys-konserteissa ja esiintyi seuranäytännöissä. Hän piirsi luonnon mukaan. Hän oli Lontoon suuremäntiä. Eikä hänellä ollut pienintäkään taipumusta lihavuuteen. Mutta tämä ei tyydyttänyt häntä. Hän oli kunnianhimoinen! Hän halusi käydä vakavasta ihmisestä. Hän halusi päästä vaikuttamaan ihmisten elämään. Hän havaitsi sen neljännesmiljoonan sieluja, jotka muodostavat Kaupunkiviisikon, ainoalaatuiseksi välineeksi tähän päämäärään pyrkiessään, aivan verrattomaksi leluksi. Ja hän päätti liittää nimensä kaikkeen, mikä oli vakavinta Kaupunkiviisikon yhteiskunnallisessa kehityksessä. Sen vuoksi käytettiin noin viisitoista tuhatta puntaa kiillottamaan Sneyd Hallia, joka sijaitsee Kaupunkiviisikon liepeellä, ja jaarli ja kreivitär viettivät siellä neljä kuukautta vuodessa. Sen vuoksi jaarli, lempeä, syrjäisyyttä rakastava mies, suostui kutsuun, kun kaupunginvaltuusto pyysi häntä Bursleyn koristepormestariksi. Sen vuoksi pormestari ja pormestaritar järjestivät suunnattomat iltapäiväkutsut, joissa oli saapuvilla koko porvaristo A:sta Ö:hön. Ja sen vuoksi pormestaritar teki vähää myöhemmin tiettäväksi, että hän aikoi pitää kunnallistanssiaiset. Tanssiaisuutinen kiihdytti Bursleyä enemmän kuin mikään tapahtuma Magna Chartan aikojen jälkeen. Ja kuitenkin olivat varemmatkin pormestarittaret tarjonneet tanssiaisia. Täytynee siis otaksua, että Bursleyssä kunnioitetaan vielä aivan erikoisesti maata, rautatieosakkeita, höyrypursia ja isoisäin isäin isoisiä.
Jokainen, ken jotain merkitsi, oli ollut mukana kutsuissa. Mutta jokaista ei voitu kutsua tanssiaisiin, koska kaupungintalolla saattoi tanssia vain kaksi sataa henkilöä. Bursleyssä taasen oli lähes kolmekymmentä viisi tuhatta asukasta, joista runsaasti kaksi tuhatta "merkitsi", vaikka he eivät tanssineetkaan.
Kolmea viikkoa ja kolmea päivää ennen tanssiaisia Denry Machin istui eräänä maanantaina yksinään herra Duncalfin asioimistossa Duck-aukion varrella (missä tämä harjoitti asianajaja-tointaan), kun sisään astui solakka ja kaunis nuori nainen, puettuna hienosti, mutta aistikkaasti tummanvihreään. Pöydällä Denryn edessä oli useita suuria arkkeja "yhteenveto"-papereita senaamuisenUrheilulehdenpeittäminä. Ennenkuin Denry tuli ajatelleeksikaan vaihtaa paperien jaUrheilulehdenasemaa, virkkoi nuori nainen "Hyvää huomenta!" varsin ystävällisesti. Hänen äänensä oli kimeä ja hymynsä tehokas.
"Hyvää huomenta, rouva", vastasi Denry.
"Onko herra Duncalf tavattavissa?" kysyi nuori nainen hilpeästi.
(Miksi piti Denryn livahtaa alas tuoliltaan? Onhan aivan etiketin vastaista, että asianajajan konttoristi livahtaa tuoliltaan kysymyksiin vastatessaan.)
"Ei, rouva; hän on tuolla kaupungintalolla", sanoi Denry.
Nuori rouva pudisti leikillisesti päätään hymyillen lievästi.
"Olen juuri käynyt siellä", hän sanoi. "Ilmoittivat hänen olevan täällä."
"Kyllä minä käyn hakemassa hänet, rouva — jos te —"
Nyt vieras hymyili leveästi. "Varmaankin Vanhoillisten klubista?" hän virkkoi ihastuttavan tuttavallisesti.
Myöskin Denry hymyili.
"Ei, ei", virkkoi rouva hetken vaiettuaan; "ilmoittakaa vain minun käyneen täällä."
"Kyllä, rouva. Ehkä minä voisin toimittaa asianne?"
Vieras teki jo lähtöä, mutta nyt hän kääntyi takaisin ja tarkasti nuorukaisen kasvoja — veitikkamaisesti, kuten Denry ajatteli.
"Voisittehan antaa hänelle tämän luettelon", hän sanoi ottaen laukustaan paperin ja kehittäen sen levälleen. Hän oli käynyt pöydän ääreen; heidän kyynärpäänsä koskettivat toisiaan. "Hänen ei tarvitse välittää siitä, mikä on pyyhitty pois punaisella — ymmärrättekö? Minä tietysti luotan häneen niihin toisiin luetteloihin nähden ja toivon kaikkien kutsujen valmistuvan keskiviikoksi. Hyvästi."
Hän oli kadonnut. Denry hyökkäsi nokeentuneen ikkunan ääreen. Ulkosalla seisoi lumessa hevosvaljaikko, keltapukuinen miesvaljaikko ja pieni parvi nuorta ja vanhaa kansaa. Vieras vilahti katukäytävän poikki ja katosi; vaununovi paukahti, toinen keltaisista kaksoisista hypähti veljensä viereen, ja koko laite hyökkäsi vaarallista vauhtia tiehensä. Loikkaavan kaksoisen kasvot olivat Denrylle tutut. Mies oli todellakin aikoinaan kuulunut Broughaminkadun asujamistoon kulkien sen keskuudessa Jock-nimisenä, ja hänen äitinsä oli vuosikausia ollut rouva Machinin ystävättäriä.
Denry oli nyt ensi kertaa nähnyt kreivittären läheltä. Tämä vei ehdottomasti voiton omista valokuvistaankin. Aivan toisenlainen kuin olisi odottanut! Kuinka helppo hänen kanssaan oli keskustella! (Mutta mitä hän olikaan itse sanonut? Ei mitään — ja jos jotakin.)
Hän nyökkäsi ja mutisi: "Kyllä ne tuntee jo karvastaan!" Luultavasti tarkoittaen, että kaikki, minkä on lukenut ylimystön loistavuudesta, oli totta ja enemmänkin kuin totta.
"Hienoin nainen, mikä on koskaan ilmestynyt tähän kaupunkiin", hän mutisi.
Asian laita oli sellainen, että äskeinen vieras himmensi hänen haaveensa naisesta. Kello kahdelta tämä oli ollut hänelle pelkkä nimi. Viittä minuuttia myöhemmin hän oli rakastunut häneen. Hän tunsi syvää kiitollisuutta sen johdosta, että sattui olemaan parhaissa pukineissaan seurakunnan seniltaisen teekokouksen varalta.
Kun Denry silmäili rouvan tanssiaisvieraiden luetteloa, juolahti hänen päähänsä hurja ajatus lähteä itsekin tanssiaisiin. Herra Duncalf hoiteli hääräilevästi ja nöyränä koko kutsukoneistoa kreivittären puolesta. Hän oli laatinut pikku luettelon omista tuttavistaan, jotka oli kutsuttava. Useita valtuusmiehiä oli pyydetty tekemään samoin. Sen vuoksi oli yhdistettävä puoli tusinaa luetteloita. Yhdistämistyö jäi Denryn huoleksi. Mikään ei ollut sen helpompaa kuin liittää E. H. Machinin nimi huomaamattomasti luettelon keskivaiheille! Ei mikään ollut helpompaa kuin hukata epähuomiossa alkuperäiset luettelot, niin että jonkin erikoisen nimen herättäessä epäilyksiä siitä ei voinut tehdä ketään vastuunalaiseksi ryhtymättä liian arkaluontoisiin kuulusteluihin. Keskiviikkona Denry sai viehättävän kortin, jossa kreivitär sirosti kaiverretuin kirjaimin toivoi saavansa nauttia hänen seurastaan tanssiaisissa; ja tuorstaina hänen nimensä merkittiin niiden joukkoon, jotka olivat vastanneet kutsuun myöntävästi.
Hän ei ollut koskaan käynyt tanssiaisissa. Hänellä ei ollut frakkipukua eikä aavistustakaan tanssista.
Hän oli omituinen, epäjohdonmukainen sekoitelma rohkeutta ja arkuutta. Minä ja te olemme luonteeltamme johdonmukaisia; me olemme joko sitä tai tätä, mutta Denry Machinissa ei ollut laisinkaan johdonmukaisuutta.
Kolme päivää hän epäröi, ja sitten hän hiipi salaisesti vavisten puhuttelemaan Shillitoeta, nuorta räätäliä, joka oli vast'ikään aloittanut oman liikkeen ja keräili ympärilleen kaupungin keikarinuorisoa.
"Haluaisin saada frakkipuvun", sanoi Denry.
Shillitoe, joka tiesi Denryn ansaitsevan ainoastaan kahdeksantoista shillinkiä viikossa, vastasi vain pintapuolisen kohteliaasti, ettei frakkipuvusta voinut olla puhettakaan; hän oli jo ottanut vastaan enemmän tilauksia kuin saattoi suorittaa itseään tappamatta. Koko kaupunki oli noussut kuin yhtenä miehenä vaatimaan frakkipukua.
"Aiotteko sitten tanssiaisiin?" tiedusti Shillitoe muka suojelevasti, mutta itse asiassa hiukan ihmetellen.
"Aion", sanoi Denry; "entä te?"
Shillitoe hätkähti ja pudisti sitten päätään. "Ei ole aikaa tanssiaisiin", hän selitti.
"Voin hankkia teille kutsun, jos haluatte", vakuutti Denry vilkaisten oveen aivan samaten, kuin oli vilkaissut lisätessään kakkosen seitsemäisen eteen.
"Ohoh!" Shillitoe herkisti korviaan. Hän ei ollut kaupungin lapsia, eikä hänellä ollut valtuusmiestä suojelemassa laillisia etujaan.
Ilmaistaksemme häpeällisen jutun lyhyesti: viikon päästä Denry sai tulla koettamaan. Shillitoe myönsi hänelle kahden vuoden luoton.
Tanssiaiset olivat suunnattomana virikkeenä tanssitaidon harrastukselle Bursleyssä ja johdattivat oikein sievoisen rahamäärän neiti Earpin, tämän taiteen nuoren haltijattaren taskuun. Hänen isänsä oli huonekalukauppias, joka oli intohimoisesti ihastunut vararikko-oikeuteen. Neiti Earpin iltakursseihin otti osaa myöskin Denry, mutta hänen rahansa ei eksynyt neidon taskuun. Korvaukseksi neito sai kreivittären vakuutuksen, että tämä toivoi saavansa nauttia hänen seurastaan tanssiaisissa. Kreivitär oli herättänyt Denryssä mielenkiintoa naisia kohtaan erikoisena sukupuolena; Ruth Earp kiihdytti tätä mielenkiintoa. Hän oli yksinkertainen tyttö, mutta hän oli vain neljänkolmatta ikäinen ja liikkui varsin sulavasti. Denry sai pari kertaa yksityisopetusta käänteissä. Neito sanoi hänelle eräänä iltana, kun hän harjoitteli käänteitä ja he olivat sotkeutuneet viimeisen muodin säätämään asentoon: "Älkää välittäkö minusta! Ajatelkaa vain itseänne. Asian laita on sama tanssissa kuin elämässäkin — naisen velvollisuus on mukautua mieheen." Denry ajatteli itseään. Hän ajatteli itseään keskellä yötä, itseään ja myöskin tyttöä. Tämän äänessä oli ollut jotain… ja hänen katseessaan… Viimeisessä harjoituksessa hän kysyi neiti Earpiltä, varaisiko tämä hänelle ensi valssin tanssiaisissa. Neito mietti ja vastasi sitten myönteisesti.
Tanssiaisiltana Denry käytti ainakin kaksi tuntia toimitukseen, joka oli tarpeen, ennenkuin saattoi suoda kreivittärelle ilon nauttia hänen seurastaan. Tämä toimitus tapahtui hänen pikkuruisessa makuusuojassaan mökin peräpuolella Broughaminkadun varrella ja oli luonteeltaan varsin monimutkainen. Kolmea viikkoa varemmin hän oli viattomuudessaan luullut, että tarvitsi vain tilata frakkipuku ja mies oli valmis! Nyt hän tiesi, että frakkipuku vain aloittaa huolien sarjan. Paita! Kaulus! Kaulahuivi! Paidannapit! Kalvosinnapit! Hansikkaat! Nenäliina! (Ilokseen hän sai kuulla niin pätevältä taholta kuin itse Shillitoelta, ettei nenäliinaa pidetty enää liivien avauksessa ja että miehet, jotka pitivät liinaa siinä, olivat raakalaisia eikä heissä ollut totuutta. Siis kelpasi arkinenäliinakin.) Kengät!… Kengät olivat se kari, jolle hän oli tarttunut. Räätälinliikkeen ohella Shillitoe harjoitti myöskin pukimoliikettä mutta maailmankaikkeuden rakenteeseen on sattunut sellainen epäkohta, että herrainvaatetusliikkeissä ei myydä kenkiä. Kenkiä lukuunottamatta Denry sai kaikki tarvikkeensa velaksi; kenkiä hän ei voinut saada eikä myöskään kyennyt maksamaan niitä käteisesti. Niinpä hän päätti, että kirkkokengät olivat kiillotettavat tämän suuren vuosisataistapahtuman veroisiksi. Vahinko vain, että hän unohti — ei sen vuoksi, että oli huonomuistinen tärkeissä asioissa; hän oli vain liian kiihtynyt — unohti kiillottaa ne, ennenkuin oli jo saanut kauluksen ylleen ja huivin sidotuksi solmuun. Ei ole viisasta käsitellä kenkämustetta frakkipaita yllään, joten Denryn täytyi hylätä saavutuksensa ja aloittaa uudelleen. Tämä sai hänet kovaan kiireeseen. Hän ei pelännyt myöhästyvänsä ensi valssista, jonka oli luvannut tanssia neiti Ruth Earpin kanssa, mutta hän pelkäsi olevansa vielä kotosalla äidin palatessa. Rouva Machin oli käsitellyt rouvasväen omia aineksia kaiken päivää, tietysti — olihan nyt päivien päivä! Jos hänellä olisi ollut kaksitoista kättä kahden asemesta, hän olisi voinut käsitellä puolen tusinan rouvashenkilön omia aineksia yhden ainoan asemesta ja ansainnut neljäkolmatta shillinkiä neljän asemesta. Denryä ei haluttanut joutua äidin nähtäväksi ennen lähtöään. Hän oli tuhlannut suunnattoman määrän aivotyötä ja tarmoa päästäkseen tässä hienostuneessa ja uudessa asussaan kahden sadan henkilön tuijotettavaksi, ja kuitenkin hän toivoi salaa voivansa piilottaa tämän ihanan näyn omalta äidiltään.
Mutta äiti livahti sisään laukkuineen ja arpisine sormineen ja verraten ivallisine ilmeineen samassa tuokiossa, kun Denry puki päällysnuttua ylleen keittiössä (eteisessä kun ei ollut riittävästi tilaa). Hän koetti parhaansa mukaan peitellä paidanrinnustansa (vaikka äiti tiesikin koko asian), mutta ei onnistunut siinä.
"Siunatkoon!" huudahti äiti lyhyesti käyden lieden ääreen käsiään lämmittelemään.
Viaton huomautus. Mutta hänen äänensä tuntui riisuvan inhimillisen suuruuden turhamaisuuden ilkialastomaksi.
"Minulla on kova kiire", sanoi Denry mahtailevasti, ikäänkuin olisi lähdössä vahvistamaan sopimusta, josta kansakuntain menestys riippui.
"Saattaapa olla, Denry", arveli äiti. "Mutta kyökin pöytä ei ole varattu kenkäharjoja varten."
Yhdessä asiassa häntä onnisti. Ulkona oli pakkanen. Tarpeetonta siis huolehtia kenkäin tilasta.
Kreivitär oli myöhästynyt; hevonen kuului tuottaneen harmia. Onneksi jaarli oli ollut kaiken päivää Bursleyssä ja pukeutunut Vanhoillisten klubissa; ja hänen armonsa oli määrännyt, että tanssiohjelma oli aloitettava. Denry sai kuulla tämän heti sukeltaessaan säteilevänä herrain vaatetushuoneesta leveään punamattoiseen käytävään, joka ulottuu kaupungintalon pohjakerroksen päästä päähän. Käytävässä rupatteli joukko kaupungin merkkihenkilöitä — lukematon Swetnamin perhe, Stanwayt, mahtavat Etchesit, Fearnsit, rouva Clayton Vernon, Suttonit, joukossaan Beatrice Sutton. Tietysti jokainen tunsi hänet Duncalfin pikakirjuriksi ja flanellipesijättären pojaksi; mutta valkoiset hansikkaat luovat demokratian, ja Shillitoe kykeni saamaan vaatteisiinsa enemmän tyyliä kuin yksikään toinen Kaupunkiviisikon räätäleistä.
"Terve!" nyökkäsi vanhempi Swetnamin pojista huolimattomasti.
"Terve mieheen, Swetnam!" virkkoi Denry yhtä huolimattomasti.
Asia oli selvä! Tuo tervehdys oli kuin mikäkin vapaamuurarimerkki, ja siitä pitäen hän veti vertoja kenelle tahansa. Ensinnä hän oli luullut, että neljä sataa silmää kohdistuisi häneen sanoen vilkaisullaan: "Tuo nuorukainen käyttää ensi kertaa elämässään frakkipukua, eikä se ole edes maksettukaan!" Mutta niin ei käynyt. Ja syynä oli se, että koko Kaupunkiviisikon asujamistolla oli yllin kyllin puuhaa koettaessaan uskotella, ettei se ollut ikinä elämässään esiintynyt kello seitsemän jälkeen iltasella ilman frakkipukua. Denry havaitsi riemumielin, että usea keski-ikäinen ja kömpelö herra piti punaista tai valkoista silkkinenäliinaa liiveissään, mutta miehet sellaiset kuin Charles Fearns, Swetnamit ja Harold Etches eivät käyttäneetkään. Hän oli siis nenäliinaansa ujostellessaan enkelien puolella.
Hän nousi kaksoisportaikkoa (jota koristivat verrattoman ilmavat valkoiset ja vaaleanpunaiset tanssipuvut) ja astui isoon saliin. Lavalla oli tulipunainen orkesteri, ja lattialla vaelteli joukko ihmisiä odotusta ilmaisten. Seinät olivat koristetut kukkakiehkuroin. Häntä värisytti suurenmoisuuden tunne, ja hänen ylleen tulvahti voimakas halu olla itsekin todella suurenmoinen. Hän uneksi suurenmoisuudesta, ja kenkäharjat työntyivät itsepintaisesti esiin hänen haaveistaan kuten musta loka lumesta. Unelmissaan hän etsi katseillaan Ruth Earpiä, mutta tämä oli näkymättömissä. Sitten hän lähti joutilaana takaisin alakertaan koetellen mahtipontisesti uskotella viettävänsä kuusi iltaa viikossa nousemalla ja laskeutumalla upeita portaikkoja tarkoituksenmukaisesti puettuna. Hän oli päättänyt esiintyä yhtä ylevästi kuin yksikään toinen.
Käytävässä oli hälinää, ja kaikkein ylevinkin suvaitsi joutua kiihtymyksen valtaan.
Kreivittären ilmoitettiin olevan tulossa. Jokainen ryhmittyi pääkäytävän luo pakkasesta ja vedosta välittämättä. Kuusi kertaa ilmoitettiin kreivittären olevan tulossa, ennenkuin hän todella ilmestyi sukeltaen mustien vaunujensa ahtaasta nielusta kuin taikanäky. Valtuusmiehet olivat ottamassa häntä vastaan — eivätkä tehneet sitä ylenmäärin sulavasti. He näyttivät pelkäävän häntä, ikäänkuin hän olisi vast'ikään sairastanut influensaa ja heitä pelottaisi saada tartunta. Hänen äänensä oli aivan yhtä kimeä ja hymynsä yhtä tehokas kuin Denryyn kohdistuessaan, ja nämä välineet näyttivät vaikuttavan ihmeellisesti valtuusmiehiin; he alkoivat sulaa kuin suola lumella. Kreivitär katosi yläkertaan kimeisiin anteeksipyyntöihin verhoutuneena ja vetäen perässään valtuusmiesjoukkoa. Hän näytti tervehtineen jokaista muuta paitsi Denryä. Mutta tämä tunsi tavallaan helpotusta siitä, ettei ollut herättänyt huomiota. Hän vitkasteli epäröiden ja huomasi sitten olennon, jolla oli yllään pitkä keltainen päällysnuttu ja palanen riikinkukonsulkaa kiiltävän korkean hatun huipussa. Tämä olento piteli naisen turkisvaippaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Denryn oli ratkaistava tilanne silmänräpäyksessä. Hän ratkaisi.
"Heipä-hei, Jock!" hän sanoi.
"Heipä-hei, Denry!" vastasi toinen mielissään.
"Mitä teille on tapahtunut?" Denry tiedusti ystävällisenä.
Sitten Jock kertoi hänelle toisen kreivittären hevosista ruvenneen juonittelemaan.
Hän lähti jälleen yläkertaan ja kohtasi Ruth Earpin tulossa alas. Tämä oli suurenmoinen valkoisissaan. Tosin hänen tukassaan ei kimmeltänyt mikään koriste, mutta vähäisen matkan päästä hän näytti aivan kreivittären veroiselta, vaikka olikin piirteiltään vaatimaton.
"Kuinka sen valssin käy?" Denry aloitti tuttavallisesti.
"Se valssi on jo melkein lopussa", sanoi Ruth Earp kylmäkiskoisesti. "Luultavasti olette ollut tuijottamassa hänen armoonsa kaikkien toisten herrain lailla."
"Olen kauhean pahoillani", vakuutti Denry. "En tietänyt, että valssi oli —"
"Miksi ette katsonut ohjelmastanne?"
"Minulla ei ole sellaista", hän sanoi naivisti. Hän oli unohtanut hankkia ohjelman. Pölkkypää! Raakalainen!
"Parasta että hankitte sellaisen", virkkoi neito purevasti siirtyen tavallaan tanssinopettajattaren asemaan.
"Emmekö voisi lopettaa valssia?" ehdotti Denry nolostuneena.
"Emme!" vastasi neito jatkaen yksinäistä vaellustaan alakertaan.
Hän oli loukkaantunut. Denry koetti keksiä jotain sanottavaa, mikä soveltuisi tilanteeseen ja hänen pukunsa kuosiin. Mutta hän ei onnistunut. Hetkistä myöhemmin hän kuuli Ruthin alapuolellaan tervehtivän jotain herrastuttavaa mitä herttaisimmalla tavalla.
Mutta ellei Denry olisi tehnyt hänen tähtensä kurjaa rikosta, ei hän olisi sinä ilmoisna ikänä päässyt näihin tanssiaisiin!
Hän hankki ohjelman, ja pelon kouristaessa sydäntä hän tiedusteli tanssivuoroa useilta nuorilta ja keski-ikäisiltä naisilta, jotka tunsi ulkonäöltä ja nimeltä. (Ruth oli opettanut häntä pyytämään oikealla tavalla.) Ei ainoallakaan heistä ollut enää tanssia vapaana. Usea katsahti häneen ikäänkuin sanoakseen: "Sinä lienet oikea pässinpää, kun luulet, etteiminunohjelmani täyty silmäni vilauksessa!" Sitten hän liittyi ryhmään tanssin halveksijoita lähelle pääovea. Näitä oli Harold Etches, Kaupunkiviisikon varakkain tehtailija hänen ikäisistään (tuskin neljäkolmatta). Myöskin Shillitoe, hänkin Denryn kurjan rikoksen uhreja. Ryhmä oli vaitelias, arvostelevainen ja perin juro.
Ryhmä havaitsi, ettei kreivitär tanssinut. Jaarli tanssi (tarvinneeko sanoa hänen tanssittaneen rouva Jos Curtentyä, apulaispormestarin toista vaimoa?), mutta kreivitär seisoi päättäväisesti hymyillen ympärillään valtuusmiehiä. Kenties hän vain levähti, kenties ei kukaan ollut rohjennut pyytää häntä tanssiin. Joka tapauksessa hän näytti ajautuneen kiinni valtuusmies-särkälle. Viisaasti kyllä hän ei ollut tuonut mukanaan ketään omista vieraistaan Sneyd Hallista. Perhevieraat vaikuttavat kunnallistanssiaisissa ehdottomasti raja-aitana suuruuden ja kansanvallan välillä; ja kreivitär halusi ottaa osaa kansan elämään.
"Miksi ei joku noista jasseista pyydä häntä tanssiin?" puhkesi Denry puhumaan. Siihen mennessä ei hän ollut virkkanut ryhmässä sanaakaan, ja nyt hänestä tuntui siltä, että oli oltava toisten veroinen.
"No, menkääitsepyytämään. Tämähän on vapaa maa", sanoi Shillitoe.
"Sen voisin tehdä vaikka parista nuppineulasta!" vakuutti Denry.
Harold Etches vilkaisi häneen ilmeisesti harmissaan hänen läsnäolostaan. Harold Etches oli päättänyt kaataa hänen niskaansa kylmää vettä.
"Veikkaan viitosen, ett'ette uskalla sitä", sanoi Etches ylenkatseellisesti.
"Olkoon menneeksi", sanoi Denry perin joutuisasti, ja perin joutuisasti hän lähti samassa liikkeelle.
"Ei hän voi minua syödäkään! Ei hän voi minua syödäkään!"
Näin hän puheli itsekseen kulkiessaan lattian poikki. Ihmiset tuntuivat tekevän hänelle tietä ounastaen hänen uskomattoman aikomuksensa. Ellei hän olisi lähtenyt liikkeelle heti, elleivät hänen jalkansa olisi lähteneet liikkeelle itsestään, ei hän olisi koskaan lähtenyt liikkeelle; ja koska hänellä ei ollut käytettävissään viitosta, hän olisi joutunut varsin noloon asemaan ryhmässään. Mutta liikkeellä hän oli ikäänkuin konelaite, jota ei voinut pysähdyttää! Elämänsä suurissa ratkaisutilanteissa hänessä havahtui toimimaan jokin outo, häntä itseään mahtavampi, pakottaen hänet tekemään jotain. Nyt hän tuntui ensi kertaa tajuavan, mitä hänessä oli tapahtunut varemmissa ratkaisutilanteissa.
Yhdessä sekunnissa — siltä ainakin tuntui — hän oli ennättänyt kreivittären luo. Juuri tämän takana seisoi hänen esimiehensä herra Duncalf, jota Denry ei ollut varemmin nähnyt siellä. Denry oli tästä pahoillaan, sillä hän ei ollut milloinkaan maininnut herra Duncalfille aikovansa tanssiaisiin, ja hän pelkäsi herra Duncalfia.
"Saisinko tanssia kanssanne?" hän kysyi suorasukaisesti, mutta hymyillen ja paljastaen hampaansa.
Ei mitään juhlallista arvonimeä! Ei sanaakaan "huvista" tai "kunniasta". Ei piirrettäkään kaavasta, jonka Ruth Earp oli hänelle opettanut! Moiset joutavuudet hän unohti.
"Viitonen on minun, herra Harold Etches", hän virkkoi itselleen.
Valtuusmiesten suu avautui itsestään sepposen selälleen. Herra Duncalf kalpeni.
"Taitaa olla jo loppumaisillaan, vai kuinka?" sanoi kreivitär yhä tehokkaasti hymyillen. Hän ei tuntenut Denryä. Tuossa asussa tämä olisi voinut käydä ulkomaanministeriön virkailijasta.
"Ei suinkaan se haittaa", sanoi Denry.
Kreivitär taipui, ja hän sulki tuon taivaallisen olennon syliinsä. Sinä iltana kreivittären oli määrä esiintyä kohteliaasti kaikkia ja jokaista kohtaan. Hän ei olisi voinut kieltäytyä jo ensi kerralla. Epäys olisi voinut tyrehdyttää kaikki muut pyynnöt. Sitä paitsi hän huomasi valtuusmiesten kaipaavan alkuvauhtia. Sitä paitsi hän oli nuori, vaikkakin kreivitär, ja jumaloi tanssia.
Niin he antautuivat yhdessä valssiin, sillä välin kuin Bursleyn ritariston kukka tuijotti kuin loihdittuna. Kreivittären viuhka heilahteli käsivarresta riippuen Denryn pukua vastaan varsin häiritsevästi, estäen häntä kohdistamasta huomiotaan jalkoihinsa. Hän tarttui siihen hellävaroen kahdella vapaalla sormella. Sen jälkeen hän suoriutui verraten hyvin. Kerran he saapuivat vaarallisen lähelle jaarlia ja tämän naista; siinä kaikki. Ja sitten tanssi päättyi, juuri kun Denry oli alkanut nauttia siitä hämmästyttävästä ilmiöstä, että hänellä oli kreivitär sylissään.
Kreivitär oli pian havainnut, että hän oli vain poika pahanen.
"Te tanssitte oikein sievästi", hän sanoi tätimäisesti, mutta hymyillen herttaisemmin kuin täti.
"Niinkö?" virkkoi Denry säteillen. Sitten jokin pakotti hänet lisäämään: "Ajatelkaas, minä en ole tanssinut koskaan ennen eläissäni paitsi tanssikoulussa."
"Todellakin!" mutisi kreivitär. "Silloinhan te sieppaatte asian ihan kuin lennosta?"
"Kyllä vaan", Denry myönsi. "Entä te?"
Joko kysymys tai äänen sävy sai kreivittären helähtämään raikuvaan nauruun. Jokainen taisi nähdä, että Denry oli saanut kreivittären nauramaan oikein hillittömästi. Ja sellaisessa äänilajissa valssi päättyi. Kreivitär nauroi yhä vielä, kun Denry kumarsi kiitokseksi (Ruth Earpin opettamaan tapaan). Hän ei voinut käsittää, miksi kreivitär oli nauranut niin, ellei olettanut itseään hauskemmaksi kuin oli arvellut. Oli miten tahansa, hänkin nauroi, ja nauraen he erosivat. Hän muisti tehneensä räätäliin tehokkaan vaikutuksen (joskaan ei naurua herättäen) tokaisemalla nopeasti kysymyksen "Entä te?" Ja tämä ennalta harkitsematon tokaisu oli vaikuttanut kreivittäreen yhtä voimakkaasti. Kuljettuaan kymmenisen kyynärää Harold Etchesiä ja viitostaan kohti hän tunsi kädessään jotain. Kreivittären viuhka oli yhä vielä hänen sormissaan. Se oli irtautunut vitjoistaan. Hän pisti sen salavihkaa taskuunsa.
"Ihan samaa kuin tanssisi minkä naisen kanssa tahansa!" Hän tekaisi tämän valheen vastaukseksi Shillitoen kysymykseen. Se oli kaikkein vähintä, minkä hän saattoi tehdä. Ja jokainen nuorukainen olisi hänen sijassaan sanonut yhtä paljon tai yhtä vähän.
"Mille hän niin nauroi?" tiedusti joku.
"Jaa", virkkoi Denry salaperäisesti, "haluttaisiko tietää?"
"Kas tässä!" sanoi Etches ojentaen viiden punnan seteliä välinpitämättömällä pohattaliikkeellä. Hän oli niitä miehiä, jotka eivät uskalla koskaan poistua pankin lähettyviltä pitämättä seteleitä taskussaan — "sillä eihän sitä koskaan tiedä, mitä milloinkin sattuu."
Denry otti setelin äänettömästi nyökäten. Muutamissa suhteissa hänellä oli hämmästyttävän tarkka vaisto, ja nyt hän saattoi lukea ympärillä seisovain pöyhkeiden herrain kasvoista, että oli muutamassa minuutissa kohonnut mitättömyydestä maineeseen. Hänestä oli tullut suuri mies. Hän ei itsekään tajunnut alun pitäen kuinka suuri, kuinka mainehikas. Mutta hän luki noista silmistä aivan riittävästi tunteakseen sydämensä hehkuvan ja hautoakseen päässään noita kunnianhimoisia unelmia, jotka tilaisuuden sattuessa kiihdyttivät häntä. Hän erosi ryhmästä; hän tarvitsi liikuntoa ja myöskin sitä sielullista yksinäisyyttä, josta voi nauttia astellessaan tungoksessa keskellä melkoista hälinää. Hän havaitsi, että kreivitär tanssi nyt erään valtuusmiehen kanssa ja ettei tällä valtuusmiehellä ollut hansikkaita (mikä oli anteeksiantamaton laiminlyönti valtuusmieheltä). Hän, Denry, oli siis murtanut jään, niin että valtuusmies voi heittäytyä veteen. Hän oli tanssittanut kreivitärtä ja luovuttanut tämän valtuusmiehelle kasvot viehättävää hilpeyttä ilmaisten. Hän tunsi vaistomaisesti Bursleyn ja tiesi joutuvansa puheen aiheeksi. Hän tiesi ainakin joksikin aikaa syrjäyttävänsä yleisestä mielikuvituksesta Jos Curtentynkin, tuon melkein ammatti-"vekkulin" ja porvariston huvittajan. Nyt ei enää hoettaisi: "Oletko kuullut viimeisiä Josista?" Nyt hoettaisiin: "Oletko kuullut nuoresta Machinista, Duncalfin kirjurista?"
Sitten hän kohtasi Ruth Earpin, joka pyrki vastakkaiseen suuntaan kerallaan muuan nuori tyttö, hänen oppilaitaan, josta jokainen tiesi, että hän oli nimeltään Nellie ja että nämä olivat hänen ensimmäiset tanssiaisensa; pieni lapsellinen olento, jolla oli pyytävät kasvot. Denry ei voinut ratkaista, oliko kohdattava Ruthin katse vaiko vältettävä sitä. Ruth ratkaisi asian hymyilemällä hänelle tavalla, joka täytyi ottaa huomioon.
"Aiotteko antaa minulle hyvitystä siitä valssista, jonka löitte laimin?" kysyi Ruth Earp. Hän oli olevinaan harmissaan ja ankara, mutta Denry tiesi sen vain teeskentelyksi. "Vai onko ohjelmanne jo täynnä?" neito lisäsi.
"Kyllä minua haluttaisi", sanoi Denry vaatimattomasti.
"Mutta ehkei teitä haluta tanssittaa meitä tavallisia ihmispoloisia, kun olette tanssinutkreivittärenkanssa!" virkkoi Ruth ylevää ja katkeraa ylpeyttä ilmaisten.
Denry huomasi, että hänen äänestään oli puuttunut innostus.
"Älkää puhuko sellaisia", hän sanoi ikäänkuin loukkaantuneena.
"No niin", virkkoi Ruth, "voitte siis saada illallistanssin."
Denry otti hänen ohjelmansa merkitäkseen siihen.
"Mitä", hän sanoi, "tässä on jo nimi illallistanssia varten. Näyttää olevan jokin 'Herbert'."
"Oh!" virkkoi neito välinpitämättömästi, "ei se tee mitään. Pyyhkikää se pois."
Ja niin hän pyyhki Herbertin pois.
"Miksi ette pyydä Nellieä tanssiin?" kysyi Ruth Earp.
Ja Nellie punastui. Denry käsitti, että mahdollinen kunnia tanssia niin suuren miehen kanssa kävi yli Nellien vaatimattomien odotusten.
"Saanko seuraavan tanssin?" hän tiedusti.
"Kyllä", kuiskasi Nellie arasti.
"Se on polkka, ettekä te ole erittäin taitava polkkaamaan", varoittiRuth häntä. "Mutta kyllä Nellie auttaa teitä suoriutumaan."
Nellie nauroi, hopeata helkyttäen. Tuo lapsi kulta luuli, että Ruth koetti laskea leikkiä Denryn kustannuksella. Hänen aivan ilmeinen ilonsa ja ylpeytensä siitä, että sai näyttäytyä ainoalaatuisen herra Machinin seurassa ja tanssia tämän kanssa heti kreivittären jälkeen, muodostui toiseksi kuvastimeksi, jossa Denry saattoi erottaa suuren merkityksensä heijastuneena.
Illallisilla, jotka olivat Chellien perheen vanhastaan tunnetun vieraanvaraisuuden veroiset (vaikka ne tarjottiinkin seisoaltaan poliisi-osastossa), hän sai kuulla Ruth Earpiltä kaikki tanssijuorut; muun muassa sen että useampi kuin yksi nuori mies oli pyytänyt kreivitärtä tanssiin, mutta saanut epäävän vastauksen, vaikka Ruth Earp omalta osaltaan ei ottanut uskoakseen, että valtuusmiehet ja muut pomot olivat täyttäneet kreivittären koko ohjelman. Ruth vihjaisi sellaista, että kreivitär piti toistakin tanssia Denryn varalta. Kun hän tiedusti suoraan, aikoiko Denry pyytää kreivitärtä toistamiseen, vastasi tämä empimättä kieltävästi. Hän tiesi, milloin oli tyydyttävä saavutuksiinsa, mikä tieto on paljoa tärkeämpi kuin maantiedon tuntemus. Illalliset muodostuivat Denryn triumfin huippukohdaksi. Parhaimmatkin ihmiset juttelivat hänelle olematta, esitettyjä. Ja herttaiset olennot tekivät salaperäisesti ja hurmaavasti sellaisen havainnon, että ohjelmat, jotka kahta tuntia varemmin olivat olleet täpösen täynnä, eivät loppujen lopuksi olleetkaan aivan täynnä.
"Kertokaa nyt, mitä kreivitär nauroi?" Tämä kysymys kohdistettiin häneen ainakin kolmekymmentä kertaa. Ja aina hän kieltäytyi kertomasta. Ja eräs neito, joka oli tanssinut herra Stanwayn kanssa, joka taasen oli tanssittanut kreivitärtä, kertoi herra Stanwayn sanoneen, ettei kreivitärkään tahtonut ilmoittaa. Tosiaankin riittämään asti todisteita siitä, että hänestä puhuttiin laajalti!
Juhlan lopulla levisi huhu, että kreivitär oli kadottanut viuhkansa. Huhu ennätti myöskin Denryn korviin, mutta hän vaikeni syyllisenä. Mutta kun kaikki oli lopussa ja kreivitär teki lähtöä, hyökkäsi hän jälkeen, ja draamallisella tavalla, joka todisti hänellä olevan silmää tehokkuudelle, hän saavutti emäntänsä, juuri kun tämä aikoi nousta vaunuihinsa.
"Sieppasin tämän juuri viime tingassa", hän sanoi tunkeutuen ihailijaparven kautta.
"Oh, tuhannet kiitokset!" virkkoi kreivitär. Ja myöskin jaarli kiitti Denryä. Ja sitten kreivitär kumartui ulos vaunuista ja sanoi veitikkamaisesti hymyillen: "Tehän sieppaatte kaiken ihan kuin lennosta!"
Ja sekä Denry että kreivitär nauroivat hillittömästi, ja Bursleyn seuraelämän pylväät olivat ymmällään.
Kaikkien kadehtima Denry asteli kotiin ankarasti ajatellen. Yhdellä iskulla hän oli saanut enemmän kuin voi Duncalfin työssä ansaita yhdessä kuukaudessa. Kreivittären, Ruth Karpin ja aran Nellien kasvot tanssivat houkuttelevina harhanäkyinä hänen väsyneissä silmissään. Hän oli kuvaamattoman onnellinen. Mutta ikävyydet odottivat häntä.
Bennett, Velikulta — 3
Hullinsin lesken talo.
Se yksinkertainen tosiasia, että Denry Machin oli ensimmäisenä kaikista Bursleyn asukkaista pyytänyt kreivitärtä tanssiin (saamatta epäävää vastausta), teki hänestä uuden miehen. Eikä vain koko kaupunki pitänyt häntä ihmeellisenä ja suurenmoisena poikana, vaan samaa hän arveli itsekin. Hän ei voinut vapautua siitä. Hän oli aina ollut hilpeä, suorastaan optimisti. Nyt hän oli pysyväisesti tyynen, varman hilpeyden tilassa. Hän saattoi nousta aamuisin hyräillen ja tanssien. Bursley ja maailma yleensä eivät olleet enää Bursley ja maailma yleensä, ne olivat salaperäisesti muuttuneet osteriksi; ja Denryn oli vallannut sellainen omituinen tunne, että osteriveitsi sijaitsi jossain valmiina, joskin tällä haavaa näkymättömissä, ja että hän ennen pitkää saisi sen näkyviinsä ja tarttuisi siihen. Hän odotti jotain tapahtuvan. Eikä suotta.
Muutaman päivän kuluttua tuosta historiallisesta juhlasta saapui rouva Codleyn tapaamaan Denryn esimiestä. Herra Duncalf oli näet hänen asianajajansa. Tukeva, raskashenkinen ja kuitenkin jäntevä leski kuudenkymmenen korvissa, jonka miesvainaja oli apteekkarina ansainnut rahaa, ennenkuin osakeyhtiöt olivat suvainneet tunkeutua lääkitystaidonkin alalle. Rahat oli suureksi osaksi sijoitettu kiinnityslainoina pikkutaloihin; korot olivat jääneet maksamatta, ja rouva Codleynin oli äskettäin ollut pakko ryhtyä lakitoimenpiteisiin, jotka tekivät hänestä noin seitsemänkymmenen pikkutalon omistajan. Vaikka ne tuottivat hänelle bruttotuloa kahdentoista punnan vaiheilla viikossa, olivat ne hänen mielestään kuitenkin koettelemus, pöpö, loukkaus ja suoranaisen häviön aiheuttajia. Ehtimiseen hän puhui aivan kuin mielihalulla lahjoittaisi ne kenelle hyvänsä, joka vain viitsi ne ottaa — "ja silloin voisikin oikein helpotuksesta huoahtaa." Useimmat kiinteistönomistajat puhuvat siihen tapaan. Erikoisesti häntä suututti suorittaa niistä veroa.
Nyt oli äskettäin kaupungin-maanmittarin johdolla arvioitu uudelleen koko kaupunki. Tämä ei kenties kuulosta erikoisemmalta; mutta uudestaanarviointi on kaikkein jännittävin tapahtuma (ottamatta lukuun aatelisen pormestarin pitämiä kunnallistanssiaisia), mikä voi sattua kaupungissa. Jos talonne on arvioitu neljäksikymmeneksi punnaksi vuodessa ja veroa on suoritettava seitsemän shillinkiä punnasta, ja uusi arviointi korottaa teidät viiteenviidettä puntaan, niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää vuodessa teidän taskustanne, mikä on kolmenkymmenen viiden punnan korko. Ja jos uusi arviointi alentaa teidät kolmeenkymmeneen viiteen puntaan, niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää omaan taskuunne, mikä on samaa kuin laatikko Havanna-sikaareja tai upeat liivit. Eikö tämä ole jännittävää? Rouva Codleyn toivoi, että hänen verotettu omaisuutensa alennettaisiin arvoltaan. Toiveensa hän perusti etupäässä siihen seikkaan, että oli herra Duncalfin, kaupunginnotarion asiakas. Kaupunginnotario ei ollut kaupungin-maanmittari, eikä hänellä ollut mitään sanomista arviointiasiassa. Sitä paitsi rouva Codleyn uskoi liikeasiansa hänelle luultavasti siitä syystä, että piti häntä rehellisenä miehenä, eikä rehellinen mies olisi rehellisesti voinut koettaa houkutella kaupungin-maanmittaria poikkeamaan oikeudenmukaisuuden kaidalta tieltä tehdäkseen palveluksen asiakkaalleen. Siitä huolimatta rouva Codleyn arveli, että hänen veronsa olisi alennettava, koska hän käytti kaupunginnotariota. Sellainen on ihmisluonto maaseudulla! Niin perin erilainen kuin ihmisluonto Lontoossa, missä ei kukaan uneksikaan tarjoavansa edes tulitikkuakaan kunnallisviranomaisille, jotta tätä tekoa ei pidettäisi solvauksena.
Eräänä lauantai-aamuna rouva Codleyn saapui ilmaisemaan herra Duncalfille tyytymättömyytensä sen johdosta, että kaistale sinistä paperia ilmoitti hänen verotetun omaisuutensa lievästi karttuneen, vaikka hän oli odottanut sen alenevan.
Tämä keskustelu, jota kirjurit seurasivat ohuen lautaseinän lävitse ja puhelutorven avulla, korvasi vilkkaudellaan seremoniain puutteen. Kun portaat olivat herenneet narisemasta rouva Codleynin oikeutetun raivon painosta, vihelsi herra Duncalf kaksi kertaa kimeästi. Kaksi vihellystä tarkoitti Denryä. Denry sieppasi pikakirjoitusvihkonsa ja noudatti kutsua.
"Kirjoittakaa seuraavasti!" sanoi hänen isäntänsä töykeästi ja vihaisesti.
Aivan kuin Denry olisi puoltanut rouva Codleyniä! Ikäänkuin ei Denry olisikaan kaupungin merkkihenkilöitä, kreivittären ystävä ja pikakirjuri vain pinnaltaan.
"Kuulitteko?"
"Kyllä, herra."
"ROUVA" — tähän asti oli aina kirjoitettu "Hyvä Rouva" tai "Hyvä Rouva Codleyn" — "ROUVA — Minun tarvinnee tuskin sanoa, että jos tämänaamuisen keskustelumme ja omituisten huomautustenne johdosta haluatte jättää asianne toisiin käsiin, niin olen erittäin iloinen saadessani luovuttaa käsistäni kaikki paperit saatuani kustannukseni korvatuiksi. Kunnioittaen… Osoite: Rouva Codleyn."
Denry mietti: "Aasi! Antaisi hänen rauhoittua!" Myöskin: "Hänellä on 'käsiin' ja 'käsistä' samassa lauseessa. Ei kuulosta hyvältä. Siitä näkee, millaisessa mielentilassa hän on!" Pikakirjurit ovat aina kaltaisiaan — ylen tarkkoja. Myöskin: "Toivon hartaasti, että rouva Codleyn antaa hänelle eropassin! Silloin ei minun tarvitse kerätä noita vuokria." Joka maanantai ja usein tiistaisinkin Denry keräili vuokria rouva Codleynin mökeistä — inhottava toimi hänen mielestään. Herra Duncalf, vaikka hänen ei tarvinnutkaan kokea sen inhottavuutta, vähensi tämän toimituksen vuoksi 7 1/2 prosenttia vuokrasummasta.
"Siinä kaikki", sanoi herra Duncalf.
Mutta kun Denry teki lähtöä, sanoi herra Duncalf hirvittävän töykeästi:
"Machin!"
"Mitä suvaitsette, herra?"
Silmänräpäyksessä Denry tiesi, mitä oli tulossa. Hän tunsi kipeästi, että oli nyt joutunut ratkaisutilanteeseen ikäänkuin nousuveden yllättämänä. Ja lyhyen tuokion ajan hänestä tuntui siltä, ettei karkeloiminen kreivittären kera, Bursleyn ritariston kukan katsellessa kateellisen ihmetyksen valtaamana, loppujen lopuksi ollutkaan mikään avain elinkautisen menestyksen oveen.
Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä itselleen kutsun tanssiaisiin. Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä kutsun räätälilleen ja tanssinopettajattarelleen. Tanssiaisten jälkeisenä päivänä, kesken kaikkea kunniaansa, häntä oli pelottanut kohdata herra Duncalfin katse, sillä olisihan herra Duncalf voinut kysyä häneltä: "Machin, mitä ihmettäteteitte kaupungintalolla eilisiltana — käyttäytyen ikäänkuin olisitte ollut Persian shaahi, Walesin prinssi ja Henry Irving?" Mutta herra Duncalf ei ollut sanonut mitään, eikä herra Duncalfin katse ollut sanonut mitään, ja Denry luuli vaaran jo menneen ohi.
Nyt se ryöpsähti jälleen esiin.
"Kuka teidät kutsui pormestarin tanssiaisiin?" tiedusti herra Duncalf jylisten.
Kas niin, siinä sitä oltiin! Perin tukala kysymys.
"Minä itse, herra", hän tokaisi mutkittelematta. Silkkaa totuutta. Hän ei suoraan sanoen voinut ajatellakaan valhetta.
"Miksi?"
"Arvelin, että te olitte ehkä unohtanut merkitä minun nimeni kutsuluetteloon."
"Ohoo!" Se sanottiin tuikeasti. "Ja varmaankin luulitte myöskin, että olin unohtanut merkitä sen saksiniekan, Shillitoen?"
Koko juttu oli siis tiedossa. Kaiketi Shillitoe oli kielinyt. Denry muisti, että kaupungin klassilliseksi vakiintunut räätäli Hatterton, jolta Shillitoe uhkasi riistää asiakkaat, oli herra Duncalfin erikoisia ystäviä. Hän tajusi koko asian.
"No?" vaati herra Duncalf itsepintaisesti, kun Denry varovaisesti vaikeni.
Denryä ei saanut houkutelluksi ulos äänettömyytensä suojasta.
"Varmaankin teistä on erikoisen hauskaa tanssia parempienne kanssa?" karjui herra Duncalf uhkaavasti.
"On kyllä", sanoi Denry.
"Entäteistä?"
Hän ei ollut aikonut sanoa sitä. Tuo kysymys luiskahti hänen suustaan. Hän oli viime aikoina saanut tavan vastata nopeasti ihmisille, jotka tekivät hänelle kysymyksiä:
"Kyllä, entäte?" tai "Ei, entäte?" Tämä temppu oli vaikuttanut suunnattoman tehokkaasti esimerkiksi Shillitoehon ja kreivittäreen. Hän alkoi tulla kuuluisaksi siitä. Nyt se tehosi ehdottomasti. Herra Duncalf oli kreivitärtä tanssittaessaan joutunut kesken karkeloa häpeällisesti tappiolle, koska herra Duncalf tanssi kernaammin hameilla kuin lattialla, ja tämä tapahtuma oli yleiseen tunnettu.
"Voitte poistua täältä viikon perästä", sanoi herra Duncalf mahtipontisesti.
Se ei ollut mikään vastatodiste. Mutta esimiehet ovat sanakiistoissa niin häikäilemättömiä.
"Hyvä on", vastasi Denry; ja itselleen hän virkkoi:
"Jotaintäytyyosua minun kohdalleni."
Häntä huimasi joutua näin puille paljaille — hän kun oli jo miettinyt sopivaa tilaisuutta päästä hienon ja äskettäin perustetun Hillportin urheiluklubin jäseneksi! Häntä raivostutti, sillä herra Duncalf oli vain purkanut Denryyn suuttumuksen, minkä rouva Codleyn oli hänessä herättänyt. Mutta merkillistä kyllä ei hän tuntenut laisinkaan masentuneisuutta. Ei, hän lauleli ja vihelteli edelleen, vaikkei hänellä ollutkaan muita mahdollisuuksia kuin nähdä nälkää tai elää äitinsä kustannuksella. Hän mittaili katuja komeaan uuteen tapaansa, ja hänen mielessään pyöri ajatus: "Mitä ihmettä voisin tehdä pysyäkseni maineeni tasalla?" Joka tapauksessa hänellä oli koskemattomana viiden punnan seteli, jonka hän oli voittanut Harold Etchesiltä tanssiveikassa.
Elämä on aina sarja yhteensattumuksia. Ei tapahdu mitään, mikä ei juontaisi juurtansa yhteensattumuksista. Kaikki suuret muutokset aiheutuvat yhteensattumuksista. En tahdo sen vuoksi vaieta siitä seikasta, että seuraava muutos Denryn elämänjuoksussa johtui suunnattomasta ja mutkallisesta yhteensattumuksesta. Seuraavana aamuna saapuivat sekä rouva Codleyn että Denry myöhästyneinä jumalanpalvelukseen P. Luukkaan kirkkoon — rouva Codleyn vahingossa ja lihavuutensa vuoksi, Denry tarkoituksellisesti. Denry tuli myöhemmin kuin rouva Codleyn, jonka hän havaitsi odottavan eteisessä. Että rouva Codleyn odotti, se on aivan oleellinen osa tässä yhteensattumuksessa. Rouva Codleyn taas ei olisi odottanut, ellei hänen penkkinsä olisi sijainnut ihan keskellä kirkkoa, lähellä kuoria. Eikä hän myöskään olisi odottanut, jos olisi ollut laiha nainen eikä taipuvainen läähättämään kiireesti käveltyään. Hän odotti osaksi hengähtääkseen, osaksi päästäkseen virren aikana paikalleen huomiota herättämättä. Ellei hän olisi tullut myöhään, ellei hän olisi ollut lihava, ellei hänen paikkansa olisi sijainnut saarnastuolin alla, ellei hänestä olisi tuntunut vastenmieliseltä herättää huomiota, niin hän olisi jo ollut kirkossa eikä Denry olisi joutunut juttelemaan hänen kanssaan kahden kesken.
"Jaa, kyllä te olette aika joukkoa, sen minä sanon!" huomautti rouvaCodleyn, kun Denry kohotti hattuaan.
Hän tarkoitti Duncalf ja kaikkia Duncalfin myrmidoneja. Hän oli yhä vielä läpeensä loukkaantunut. Kirje, jonka hän oli sinä aamuna saanut, oli pannut hänet hätkähtämään. Eikä edes tuon pyhäkön varjo estänyt häntä vihjaamasta asiaan, joka soveltui paremmin maanantai- kuin sunnuntaiaamuksi. Olipa hän jo tuhauttamaisillaan nenäänsäkin.
"Sille minä en mahda mitään!" puolustihe Denry.
"Oh!" jatkoi rouva, "te olette kaikki samaa maata, ja sen minä sanon, herra Machin, että ottaisinpa totta tosiaan vaarin hänen sanoistaan, jos vain tietäisin jonkun toisen, jolle voisin uskoa vuokrien keräämisen. Olen kuullut niin kauheita juttuja vuokrainkerääjistä… Kyllä kai minun täytyy sopia hänen kanssaan."
"No", sanoi Denry, "kyllä minä kokoon edelleenkin teidän vuokranne, jos haluatte."
"Tekö?"
"Minä olen sanoutunut irti toimestani", selitti Denry. "Asian laita on sellainen, että herra Duncalf ja minä emme oikein sovi yhteen."
Eteiseen saapui kolmas myöhästynyt, ja aivan kuin saman aatteen valtaamina rouva Codleyn ja Denry vaikenivat ja lähtivät yhdessä kulkemaan hautojen keskitse.
Siellä, hautojen keskellä, rouva Codleyn tarkasteli häntä. Hän oli kirjuri, joka ansaitsi vain kahdeksantoista shillinkiä viikossa, ja se näkyi selvään. Hänen äitinsä oli ompelijatar, ja se näkyi myöskin selvään. Ajatus, etteivät tuo siisti, mutta nukkavieru Denry ja mahtava Duncalf oikein sopineet yhteen, tuntui äärettömän hullunkuriselta. Olisipa Denry vain voinut käyttää frakkipukuaan kirkossa! Häntä harmitti suunnattomasti, että oli käyttänyt tuota kallista pukua vain kerran eikä hänellä ollut pienintäkään toivoa päästä koskaan enää käyttämään sitä.
"Ja sitten vielä yksi asia", jatkoi Denry, "minä otan korvaukseksi vain viisi prosenttia seitsemän ja puolen asemesta. Antakaa minulle vapaat kädet, niin saamme nähdä, enkö onnistu paremmin kuinhän. Ja minä tilitän joka kuukausi, joka viikko, jos haluatte, enkä kerran neljänneksessä, kutenhäntekee."
Tuo kirkas, ihana aate oli osunut Denryyn kuin taivaallinen nuoli. Se tunki hänen lävitseen ja lävisti rouva Codleynin yhtä onnistuneesti. Se oli aate, joka tyydytti järkeä, tyydytti kukkaroa ja kostonvaistoa. Suunniteltuaan näin kostoa herra Duncalfille he lähtivät yhdessä kirkkoon.
Tarpeetonta on jatkaa tätä kohtaa tarinastamme. Ei edes pastorin saarnateksti kuulu siihen.
Viikkoa myöhemmin kiinnitettiin Denryn äidin oveen maalattu lauta:
Vuokratoimisto ja Kiinteistöasioimisto
Myöskin ilmestyiMerkkitorveenilmoitus kertoen Denryn hoitavan kiinteistöjä, isoja tai pieniä.
Seuraava ratkaiseva tapahtuma Denryn elämänjuoksussa sattui eräänä maanantai-aamuna muutamassa mökissä, joka oli paljoa pienempi kuin hänen äitinsä. Tämä mökki, sekin rouva Codleynin lukuisia kiinteistöjä, sijaitsi itsekseen Kappelikujan varrella, Wesleyn kappelin takana; useimmat taloista olivat Puusepän-aukion varrella lähellä sitä. Ympäristöä ei leimannut mikään yhteiskunnallinen loisto, mutta elämä siellä oli vaiherikasta, jännittävää, täynnä tapahtumia, kuten elämä yleensä asunnoissa, joista maksetaan keskimäärin kolme shillinkiä viikossa. Muutamat ihmiset panettelivat tätä korttelia "slummiksi" ja tehostivat ivallisesti sen ja Wesleyn kappelin naapuruutta, ikäänkuin vika olisi ollut Wesleyn kappelin. Sellaiset ihmiset eivät ymmärtäneet elämää ja sen tuottamaa iloa.
Tuossa yksinäisessä mökissä oli etupiha, jotensakin vuodepeitteen laajuinen, hauraan tiilimuurin ympäröimä ja liejulla kivetty. Kun nousi kaksi porrasta ja töykkäsi ovea, niin huomasi heti joutuneensa saliin, jota ei mikään peite maailmassa olisi voinut peittää. Tämän huoneen takana saattoi nähdä hämärästi suojan niin pikkuruisen, että huutokaupan vasaramies olisi täydellä syyllä voinut nimittää sitä "Helmeksi", ja sen yksinkertaisena, mutta käytännöllisenä sisustuksena oli likavesijohto; myöskin erotti portaikon alapään. Salin sisustukseen kuului kaksi tuolia ja pöytä, pari paistinpannua ja jokunen vanha porsliiniastia. Mitä portaikon yläpäässä oli, sitä ei tietänyt yksikään elävä olento paitsi tuo vanha vaimo, joka vietti siellä yönsä.
Eukko istui lieden ääressä "yhtenä mykkyränä", kuten Kaupunkiviisikossa sanotaan. Huoneessa ei kuitenkaan ollut tulta muualla kuin lyhyessä savipiipussa, jota hän poltteli; rouva Hullins oli Bursleyn viimeisiä eukkoja polttamaan nysää; ja yksinpä silloinkin piippua pidettiin sopimattomana ja savukkeet alkoivat päästä muotiin — joskaan ei Kappelikujanteessa. Rouva Hullins poltteli piippuaan ajattelematta erikoisesti mitään. Toisinaan häivähti hänen uneliaissa aivoissaan jokin näky menneiltä ajoilta. Hän oli elänyt tuossa asumuksessa viidettäkymmentä vuotta. Hän oli kasvattanut siinä yksitoista lasta ja kaksi miestä. Hän oli hemmotellut siinä kolmeakymmentä viittä lapsenlasta ja antanut ohjeita noin puolelle tusinalle miniälle. Hän oli kokenut öitä, jolloin tuskin saattoi liikahtaa tuossa asunnossa häiritsemättä jonkun unta. Nyt hän oli yksinään. Hän ei poistunut siitä milloinkaan, paitsi kun oli noudettava vettä aukiolla olevasta kaivosta. Hän oli nähnyt runsaasti elämää, ja hän oli väsynyt.
Denry astui sisään kursailematta, kirkkailla optimistisilla kasvoillaan vaaleanruskean tukan varjossa hilpeä, suopea hymy. Hänellä oli isot ja oivat hampaat. Hän alkoi käydä — ei lihavaksi, mutta pyyleväksi.
"No, muoriseni!" hän tervehti rouva Hullinsia ja istuutui toiselle tuolille.
Nuori mies ilmeisesti sovussa maailman kanssa, nuori mies tällä haavaa tyytyväinen itseensä. Ei enää mikään kirjuri; ei mikään palkkalainen sanoen "herra" henkilöille, joilla ei ole sormia ja varpaita sen useampia kuin hänellä itselläänkään; ei enää orjamaisen sopimuksen sitomana määräpaikkaan määrätunneiksi! Riippumaton yksikkö, oman aikansa ja omien liikkeittensä herra! Lyhyesti mies! Totta puhuen hän ansaitsi nyt kahdessa viikon päivässä hiukan enemmän kuin herra Duncalf oli suorittanut hänelle puolen kuudetta päivän työstä. Hänen tulonsa vuokra-asioitsijana ja isojen ja pienten kiinteistöjen hoitajana nousivat suunnilleen yhteen puntaan viikossa. Mutta hän asteli kaupungin katuja, hymyili, laski leikkiä, puhui epämääräisesti ja sanoi "Entäte?" tavalla sellaisella, että hänen tulonsa olisi voinut arvata vaihtelevan kymmenestä punnasta viikossa kymmeneen tuhanteen vuodessa. Ja hänellä oli neljä päivää viikossa punnitakseen uusia menetelmiä rikkauden hankkimiseksi.
"Ei mulla ole mitään antaa", sanoi eukko liikahtamatta.
"Älkäähän nyt! Ei se vetele", virkkoi Denry. "Ottakaas hyppysellinen minun tupakkaani."
Eukko otti hyppysellisen hänen tupakkaansa ja täytti uudestaan piippunsa, ja Denry tarjosi hänelle tulitikun.
"Minä en lähde tästä talosta saamatta ainakin puoli kruunua!" selittiDenry suopeasti.
Ja hän kieritti itselleen savukkeen, kenties pysyäkseen lämpimänä. Tuossa ummehtuneessa asunnossa oli perin koleata, mutta eukko ei hytissyt koskaan. Hän oli noita vanhoja vaimoja, jotka pitävät yllään kaikki hameensa koko elämänsä varrelta, toisen toisensa päällä.
"Silloin saatte viipyä täällä aika pitkältä", huomautti rouva Hullins katsoen tosiasioita suoraan silmiin. "Johan minä juttelin teille Jack pojastani. Hän on ollut joutilaana kuusi viikkoa. Tänään hän käy käsiksi ja antaa mulle jotain sunnuntaiksi."
"Ei se vetele", sanoi Denry lyhyesti ja ystävällisesti.
Sitten hän selitti Hullinsin muorille töykeän suopeasti, ettei rouva Codleyn myöntänyt enempää lykkäystä kenellekään, ettei hänen kannattanut jättää enempää rästiin, että vuokralaiset saattoivat hänet vararikkoon ja että hän, Denry, itsekin joutuisi samaan kadotukseen, koska tunsi niin suurta suopeutta vuokralaisluokkaa kohtaan.
"Kuusi viidettä vuotta min' oon asunut tässä talossa!" sanoi rouvaHullins.
"Tiedän sen", myönsi Denry. "Ja katsokaas, kuinka paljo teillä on rästiä, muori!"
Hän kiinnitti eukon huomion vuokrarästeihin peräti suopean ystävällisesti, mutta vaieten tämä kieltäytyi katsomasta.
"Lastenne olisi pidettävä huolta teistä", huomautti Denry eukon äänettömyyden johdosta.
"Ne, jotka ovat kuolleet, ne ei voi", sanoi rouva Hullins, "ja mitä on elossa, niillä on huolta omista lapsista paitsi Jackilla."
"Jaa, sitten tulee häätö", virkkoi Denry, mutta yhä hilpeästi.
"Ei, ei! Ette te rupea minua tästä häätämään."
Denry kohotti kätensä ikäänkuin huudahtaakseen: "Olen tehnyt voitavani, ja teille olen antanut hyppysellisen tupakkaa. Sitä paitsi ei teidän pitäisi olla täällä yksin. Teidän pitäisi asua jonkun lapsenne luona."
Keskusteltiin edelleen, mutta lopuksi Denry toisti myötätuntoisen alistuvasti:
"Ei, kyllä teidän täytyy lähteä. Tästä tulee häätö."
Heti sen jälkeen hän poistui talosta kasvoillaan kirkas pojan hymy. Ja sitten hän tuikkasi kahta minuuttia myöhemmin hilpeän päänsä jälleen sisään ovesta.
"Kuulkaahan nyt, muori", hän sanoi. "Minä lainaan teille puoli kruunua, jos haluatte."
Armeliaisuus säteili hänen kasvoillaan ja ihan lämmitti hänen sydäntään.
"Mutta teidän täytyy maksaa minulle vähä tästä palveluksesta", hän lisäsi. "Ei minun kannata tehdä sitä ilmaiseksi. Teidän täytyy maksaa takaisin ensi viikolla ja antaa minulle kolme pennyä. Se on kohtuullista. Minä en voisi nähdä teitä häädettävän talostanne. Tuokaahan nyt vuokrakirjanne."
Ja hän merkitsi puoli kruunua maksetuksi eukon rasvaiseen likaiseen vuokrakirjaan ja saman summan omaan isoon kirjaansa.
"Kyllä te olette omituinen otus, herra Machin!" murisi eukko hänen poistuessaan. Denry ei koskaan käsittänyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Viittätoista — kahtakymmentä — vuotta myöhemmin hänen elämässään voi tuo huomautus palautua mieleen ja saattaa hänet ymmälleen.
Seuraavana maanantaina tuntui jok'ikinen Kappelikujanteen ja Puusepän-aukion varrella tietävän, että oikeudenpalvelijain ja häädön aiheuttaman epämukavuuden saattoi välttää järjestämällä asian ihmisystävällisen Denryn kanssa. Hän teki oikein hyviä kauppoja. Ja ottaen huomioon vakuuden horjuvan laadun hänen ei käynyt juuri vaatiminen vähempää kuin kolme pennyä viikolta puolesta kruunusta. Se oli noin 40 prosenttia kuukaudessa ja 500 prosenttia vuodessa. Vakuus oli kerrassaan kuviteltu, mutta siitä huolimatta hänellä oli oma turvansa ilkiöitä vastaan. Hän otti vastaan, mitä he suorittivat hänelle vuokraa, ja kieltäytyi merkitsemästä sitä vuokraksi, käyttäen rahat sen sijaan lainojensa suoritukseksi, niin että häätöuhka oli taasen heidän päänsä päällä. Näin Denry tuli viimein käyttäneeksi Harold Etchesiltä voittamansa viiden punnan setelin Kappelikujanteen ja Puusepänaukion hyvänä haltiana, pelastaen hätääntyneet joutumasta taivasalle, auttaen puutteeseen joutuneet ahtaimmasta nikarasta, pitäen koossa monta kotia, Jotka ilman häntä olisivat luhistuneet raunioiksi — aina hymyillen, hilpeänä, myötätuntoisena ja hauskana. Viiden punnan seteli — varsinkin uusi ja tuore, kuten tämä oli — on kerrassaan ihmeellinen tosiasia, sillä sen näkeminen tuottaa mielihyvää yksin miljoonapohatallekin; mutta tuskinpa yksikään viiden punnan seteli lienee ollut konsanaan niin ihmeellinen kuin Denryn. Kymmenen prosenttia viikossa korkoa korolle kasvaa nopeasti; se nousee ja nostaa. Denry ei puhunut koskaan tarkalleen. Mutta kaupunki alkoi pian tajuta, että hän oli edistyvä mies, mies jota kannatti pitää silmällä. Kaupunki myönsi, että siihen asti hän oli kannattanut kreivittären tanssittajana hankkimaansa mainetta. Kaupunki tunsi, että Denryssä oli jotain mahdotonta määritellä.
Denry tunsi sen itsekin. Hän ei pitänyt itseään nerokkaana tai loistavana. Mutta hän arveli itsellään olevan aivan erikoiset lahjat. Hän piti itseään erilaisena kuin toiset. Näin hän saattoi miettiä:
"Jokainen toinen olisi antanut perään Duncalfille ja jäänyt ikipäiviksi pikakirjuriksi."
"Kenen toisen päähän olisi pälkähtänyt lähteä tanssiaisiin ja pyytää kreivitärtä tanssiin?… Ja sitten se viuhkajuttu!"
"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi riistää vuokrainkantoa Duncalfin käsistä?"
"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi yhdistää nämä lainat vuokrainkantoon? Asia on vallan yksinkertainen! Juuri sitä ne tarvitsevat! Eikä kukaan ole silti koskaan tullut ajatelleeksi sitä, ennenkuin minä sen keksin!"
Ja hän tiesi varmasti olevansa tuon puuhakkaan teollisuusalueen kaikkein eniten ihailema tyyppi — aito velikulta.
Halu päästä Urheiluklubin jäseneksi virisi jälleen eloon hänen rinnassaan. Ja kuitenkin, vaikka olikin kuuluisuus, nouseva tähti, hän arveli salaisesti Hillportin Urheiluklubin olevan hiukan liian korkealla. Urheiluklubi oli Bursleyn seuraelämän vereksin ja suurenmoisin ilmiö, ehdottomasti juuri se klubi, mihin kaupungin kultaisen nuorison sopi kuulua. Denryn polvesta eivät Vanhoillisten klubi ja Vapaamielisten klubi näyttäneet oikeilta klubeilta; ne olivat valtiollisia koneistoja, eikä niiden jäsenyys tuottanut juuri mitään erikoiskunniaa. Mutta Urheiluklubin olivat perustaneet kaikkein uljaimmat miehet Hillportista, joka on Bursleyn hienoin esikaupunki ja sijaitsee korkealla kummulla. Varakkaimpien saviastia-tehtailijain pojat pitivät kunnia-asianaan kuulua siihen, ja aikansa halveksittuaan myöskin heidän isänsä pitivät kunnia-asianaan kuulua siihen. Se oli sijoitettu vanhaan kartanoon, jossa oli avara puisto ja lammikko ja verkkopallokenttiä; se oli tehnyt vuorosopimuksen golf-klubin ja Hillportin krikettiklubin kanssa. Mutta etupäässä se oli seuraelämää varten. Hienointa oli esiintyä siellä iltaisin, kernaammin myöhään kuin varhain; ja korttipelien ja biljaardin tarkka tuntemus merkitsi siellä enemmän kuin urheilutaito.
Se oli klubi sanan Pall Mall-merkityksessä.
Ja Denry asui yhä vielä vähäpätöisen Broughaminkadun varrella, ja hänen äitinsä oli yhä vielä ompelijatar! Nämä olivat ilmeisesti voittamattomia totuuksia. Kaikki miehet, jotka Denry tiesi sen jäseniksi, olivat jollain tapaa "saamarimaisempia" kuin hän — ja tässä oli kysymys juuri saamarimaisuudesta; harva asia on salaperäisempi kuin saamarimaisuus. Denry oli ainoalaatuinen, tiesi olevansa ainoalaatuinen; hän oli tanssittanut kreivitärtä, ja kuitenkin… nuo toiset pojat!… Niin, yhteiskunnassa on arvoituksia, merkillisiä arvoituksia.
Ajaessaan tiistaisin Hanbridgeen, missä oli jokunen pikkuvuokra perittävänä, Denry tapasi usein Harold Etchesin raitiovaunussa. Siihen aikaan Etches asui Hillportissa, ja hänen päätehtaansa sijaitsi Hanbridgessä. Etches eli ylellisesti kuten omaisensakin ja kuului naimattomanakin kuluttavan ainakin tuhat puntaa vuodessa. Hän oli suurenmoinen kesäsunnuntaisin astellessaan valkoisessa flanellipuvussaan Llandudnon satamalaiturilla. Hän oli aloitteentekijöitä Urheiluklubia perustettaessa. Hän käytti yksin vaatteisiin paljoa enemmän kuin Denryltä kului sielun ja ruumiin kaikkiin tarpeisiin. Ensi kohtauksessa puhuttiin varsin vähä. He eivät olleet vertaisia, ja ainoastaan frakkipuku saattoi tehdä heidät toistensa vertaisiksi. Mutta eihän kuningaskaan voinut kieltäytyä juttelemasta kyökkirengin kanssa, jonka hän oli antanut voittaa rahaa itseltään. Ja Etches ja Denry rupattelivat laimeasti. Vähitellen he rupattelivat vähemmän laimeasti. Ja kerran, kun he olivat melkein kahden kesken vaunussa, he juttelivat innokkaasti koko kahdenkymmenen minuutin pituisen matkan.
"Ei ole hullumpi miehekseen", sanoi Denry itsekseen tuosta saamarinmoisesta Harold Etchesistä.
Ja hän vannoi lujasti itsekseen, että hän ihan ensi kerran Etchesin tavatessaan mainitsisi Urheiluklubin — "vain koetteeksi". Tämä vala häiritsi hänen untaan useana yönä. Mutta Denrylle vala oli pyhä asia. Vannottuaan mainitsevansa Etchesille klubista hän oli velvollinen tekemään sen. Tiistain tullessa hän toivoi, ettei Etches olisikaan raitiovaunussa, ja hänessä piilevä pelkuri olisi lähtenyt Hanbridgeen jalan raitiovaunua käyttämättä. Mutta hän oli urhea. Hän nousi raitiovaunuun, ja Etches istui jo siinä. Kun hän nyt ajatteli asiaa lähemmin, tuntui kerrassaan julkealta vihjata Harold Etchesille, että hän, Denry, soveltuisi hyvin Hillportin urheiluklubin jäseneksi. Hyvänen aika! Eihän hän osannut pelata mitään! Hänellä oli merkitystä vain kadulla! Joka tapauksessa — vala!