Juhlan loppupuolella alettiin esittää kiitoksia, ja näistä kohdistui tärkein kreivittäreen, klubin aloitteentekijään. Sen esitti Hanbridgen poliisimestari. Toisetkin merkkihenkilöt olivat halunneet esittää sen, mutta Hanbridgen poliisimestarilla oli epäämätön etuoikeus Kaupunkiviisikon suurimman poliisivoiman esimiehenä. Hän viittasi leikillisin sanoin kreivittären tuloseikkailuun ja sai yleisön purskahtamaan raikuvaan nauruun sanomalla, että oikeastaan velvollisuus vaatisi häntä vangitsemaan sekä kreivittären että Denryn vaarallisesta ajosta. Kun hän oli istuutunut kuulijain paukuttaessa myrskyisästi käsiään, syntyi ohjelman suorituksessa vähäinen sotku. Virallisen ohjelman mukaan oli Sir Jehoshophat Dainin määrä kannattaa kiitosehdotusta, mutta Sir Jee ei ollut saapuvilla. Muuta ei Sir Jeestä ollut jäljellä kuin tuoli. Hanbridgen pormestari katseli ympärilleen koettaen nopeasti päättää, mitä nyt oli tehtävä, ja Denry kuuli hänen kuiskaten kysyvän neuvoa eräältä toiselta pormestarilta.
"Ehkä minä teen sen?" Denry kuiskasi, ja nousemalla samassa seisomaan hän vapautti pormestarin välttämättömyydestä ratkaista tämän asian.
Mahdotonta on sanoa, miksi Denry nousi näin seisomaan ilman vähintäkään varoitusta. Kymmentä sekuntia varemmin, viittä sekuntia varemmin ei hänellä itselläänkään ollut hämärintäkään aavistusta siitä, että hän joutuisi pitämään kokouksessa puheen. Muuta ei voi sanoa kuin että hän oli taasen saanut tuon odottamattoman kohtauksensa.
Päästyään jaloilleen hän alkoi kärsiä, sillä hän ei ollut koskaan ollut lavalla jaloillaan tai missään muussakaan asennossa. Hän ei voinut nähdä muuta kuin sumupilven, joka oli salaperäisesti ja pelottavan äkkiä täyttänyt salin. Ja tämän pilven halki hän saattoi tuntea satojen silmien läpitunkevasta tuijottavan häneen. Ääni hänen sisässään sanoi: "Mikä hölmö sinä oletkaan! Mikä hölmö sinä oletkaan! Olenhan aina sanonut, että sinä olet aika hölmö!" Ja hänen sydämensä jyskytti kovemmin kuin konsanaan ennen, ja hänen otsansa oli kostea, kurkku kiusallisen kuiva ja toinen jalka polki hermostuneesti lattiaa. Tätä tilaa kesti suunnilleen kymmenen tuntia, minkä ajan kuluessa silmät yhä lävistivät sumupilven ja hänet kärsivällisen, itsepintaisen julmina.
Denry kuuli jonkun puhuvan. Hän puhui itse.
Poliisimestari oli sanonut: "Minulla on suuri mielihyvä ehdottaa kiitokset esitettäviksi Chellin kreivittärelle."
Ja niin Denry kuuli sanovansa: "Minulla on suuri mielihyvä kannattaa kiitoksien esittämistä Chellin kreivittärelle."
Hän ei voinut keksiä muuta sanottavaa. Ja nyt syntyi äänettömyys, todellinen äänettömyys, ei vain Denryn sairaalloisen mielikuvituksen luoma.
Sitten sumu haihtui. Ja Denry itse sanoi poliisiyleisölle, voittaen takaisin oman luonnollisen äänensä, hymynsä ja eleensä, sanoi tuttavallisesti, arkiseen tapaan, koomillisesti:
"Kas niin! Joutukaa siitä! Minä en aio sanoa enempää!"
Ja alkumerkiksi hän sovitti kätensä paukutusasentoon. Ja istuutui.
Hän oli kutkuttanut jok'ikisen saapuvilla olevan pollarin nauruhermoja. Paukkina vei voiton kaikista varemmista. Kaikkein vakavimpienkin lavakoristeiden täytyi nauraa. Ihmiset nykäisivät toinen toistaan ja selittivät, että se oli "se Machinin poika Bursleystä", ikäänkuin tarkoittaen, ettei se Machinin poika Bursleystä sallinut yhdenkään päivän kulua tekemättä jotain sattuvaa ja hullunkurista. Pormestari hymyili yhä vielä, kun hän esitti kokouksen kiitokset, ja kreivitär hymyili yhä vielä vastatessaan niihin.
Kun sitten kaiken päätyttyä jouduttiin eteiseen, käytti Denry oikeuttaan ottaa kreivittären huostaansa. He suoriutuivat merkkimiehistä lähtemällä ulos tiedustamaan kreivittären vaunuja ja jäämällä sille tielleen. Kreivittären vaunuista ei näkynyt merkkiäkään, mutta Denryn muuli ja kärryt odottivat eräässä rauhallisessa kulmassa.
"Saanko saattaa teidät kotiin?" ehdotti Denry.
Mutta siihen ei kreivitär suostunut. Hän sanoi käyvänsä vieraissa ennen päivällistä ja odottavansa vaunujen varmasti tulevan tuossa tuokiossa.
"Ettekö tulisi juomaan teetä Sub Rosassa?" kysyi Denry sitten.
"Sub Rosassa?" tiedusti kreivitär.
"Niin", selitti Denry, "me nimitämme siten erästä uutta teeravintolaa, joka on vast'ikään avattu tuolla." Hän osoitti suuntaa. "Se on oikea uutuus täällä Kaupunkiviisikossa."
Kreivitär rakasti intohimoisesti teetä.
"Siellä saa mainiota kiinalaista teetä", sanoi Denry.
"No niin", sanoi kreivitär, "voisihan koettaa sitäkin."
Samassa saapuivat hänen vaununsa perille. Hän käski ajurinsa odottaa muulin ja kärryjen perässä. Hänen käytöksessään ei ollut enää mitään, mikä muistutti hänen pukuaan; se näytti ilmaisevan, että koska hän kerran oli aloittanut hullulla kepposella, niin hänen oli myöskin päätettävä retkensä samanlaisella.
Niin kreivitär ja Denry lähtivät teeravintolaan, ja Denry tilasi teetä ja maksoi sen. Siellä oli tuskin ainoatakaan vierasta, ja ne harvat, joita onni oli suosinut toimittamalla heidät sinne, eivät olleet kyllin älykkäitä tunteakseen kreivittären. Omistajatar ei tuntenut kreivitärtä. (Myöhemmin, kun tuli tunnetuksi, että kreivitär oli todellakin käynyt Sub Rosassa, olivat puolet Hanbridgen rouvashenkilöistä melkein sairaita pelkästä mielipahasta, kun eivät olleet ajoissa kuulleet siitä. Heidän olisi ollut niin helppoa olla siellä juomassa teetä kreivittären naapureina ja tarkata, mitä leivoksia hän valitsi, miten hän piteli lusikkaa ja riisuiko hän hansikkaansa vai piti ne käsissään mureketta syödessään. Siinä oli menetetty tilaisuus, joka ei inhimillisen mahdollisuuden mukaan palautuisi koskaan enää.)
Ja itse valitsemassaan syrjäisessä nurkassa kreivitär suuntasi äkkiä ammuksen päin Denryä:
"Mistä te saitte kaikki nuo yksityiskohdat Sneydin juhlahuoneistosta?" hän kysyi.
Ja tämä alku kiihdytti keskustelun erittäin vilkkaaksi.
Samana iltana Denry pistäysiMerkkitorventoimistoon ja jätti sinne puolen sivun suuruisen ilmoituksen Kaupunkiviisikon yleisestä säästöklubista — "kannattajia m.m. Chellin kreivitär". Ilmoitus teki yleisölle tiettäväksi, että klubi oli nyt järjestetty ottamaan vastaan uusia jäseniä. Paitsi puolen sivun suuruista ilmoitustaan Denry jätti myöskin monta mielenkiintoista ja luotettavaa yksityiskohtaa tuosta historiallisesta ajoretkestä Hanbridgen poliisiklubille. Seuraavana päivänä oliMerkkitorviaivan täynnä Denryä ja kreivitärtä. Siinä oli iso kuva, jonka muuan valokuvaaja oli ottanut Cauldon Bankilla ja joka esitti Denryä todellakin ajamassa kreivittären seurassa, ja kreivittären kasvot näkyivät selvästi edestä päin. Se teki myöskin erinomaisen kiittävästi selkoa Denryn puheesta ja onnitteli häntä hänen ensimmäisestä esiintymisestään Kaupunkiviisikon julkisessa elämässä. (Sulkimien välissä lausuttiin pahoittelu Sir Jeen äkillisen sairauden johdosta.) Lyhyesti sanoen, Denryn triumfi pyyhki pois hänen varempien voittojensa muiston. Se karkoitti myös kaikki säästöklubille epäedulliset huhut. Muutamassa päivässä hän oli saanut tuhatkunnan uusia jäseniä. Tietenkin tämä lisäys vain suurensi hänen sitoumuksiaan, mutta nyt hän voi saada pääomaa edullisilla ehdoilla, ja hän hankki sitä. Perustettiin osakeyhtiö. Kreivitär otti muutaman osakkeen tässä yhtiössä. Samaten (omituista kyllä) Jock ja hänen toverinsa ajuri. Eikä salaisuuksista ollut vähimpiä se merkillinen seikka, että kun Denry palasi äitinsä mökkiin juotuaan teetä kreivittären seurassa, ei hänen käsivartensa ollutkaan siteessä eikä siinä näkynyt pienintäkään merkkiä mistään vauriosta.
Oman orren alla.
Muuan vielä nuori mies — hän oli iältään kolmikymmenvuotias — jonka lyhyt, tiheä parta kurkisti avaran päällystakin turkiskauluksen suojasta, sukelsi esiin ajurinvaunuista P. Luukkaan aukion ja Broughaminkadun lumisessa kulmauksessa ja maksoi liikkeellä, joka ilmaisi sekä varakkuutta että tottumusta käskemään. Ja ajuri, joka oli tuonut hänet Hanbridgestä tänä talvi-iltana, vastasi asianmukaisella tavalla. Harva Kaupunkiviisikon asujamista käyttää ajuria. Käytettävinä on niin harvoja ajureita. Jos aiotte kutsuihin, niin voitte tilata ajurin ennakolta puhelimitse, sulattaen myöskin ennakolta kustannusharmin; mutta pysähdyttää ajuri kadulla ennalta harkitsematta ja hypätä vaunuihin yhtä huolettomasti kuin raitiotievaunuun — sellaista tekevät vain ani harvat. Nuori partaniekkamme menetteli näin useasti, mikä todisti hänen elävän kerrassaan ruhtinaallisesti.
Hänellä oli kannettavanaan iso ja verraten raskas käärö, kun hän asteli Broughaminkatua pitkin, ja lisäksi Broughaminkadun käytävä oli tavattoman kurainen. Eikä sentään kukaan, joka tunsi hänen olosuhteensa, olisi tiedustanut, miksi hän oli astunut vaunuista ennen määräpaikkaansa, koska jokainen tiesi sen. Syynä oli se, ettei tämä ruhtinaallinen henkilö käskevine eleineen uskaltanut ajaa äitinsä ovelle vaunuissa useammin kuin noin kerran kuussa. Hän avasi tuon oven amerikkalaisella avaimella (uudenaikainen lukko oli melkein ainoa parannus, johon hän oli saanut äitinsä suostumaan) ja kompuroi hankaloine taakkoineen tavattoman ahtaaseen eteiseen.
"Denrykö siellä on?" kysyi heikko ääni arkihuoneesta.
"Niin", hän sanoi astuen arkihuoneeseen hattuineen, turkkeineen, kääröineen, kaikkineen.
Yllään hartiavaippa ja hartiavaipan yllä nyplätty vuodeverho rouva Machin istui aivan lieden ääressä painuneena tulen puoleen. Hän näytti viluiselta ja sairaalta. Vaikka arkihuone oli perin pieni ja tuli suhteellisen iso, esti lieden rakenne huonetta tulemasta lämpimäksi, koska kaikki kuumuus nousi savutorveen. Jos rouva Machin olisi istunut katolla pidellen käsiään savutorven suulla, niin hänen olisi ollut paljoa lämpimämpi kuin alhaalla lieden ääressä.
"Etkö ole mennyt maata?" kysyi Denry.
"Etkö näe sitä?" sanoi äiti. Ja todellakin tuntui hiukan typerältä kysyä henkilöltä, joka ilmeisesti istui tuolilla, eikö hän ollut vuoteessa. Äiti lisäsi vähemmän purevasti: "Minä vartosin sua joka hetki. Missä sinä joit teetä?"
"Oh!" virkkoi Denry keveästi, "Hanbridgessä."
Valhetta! Hän ei ollut juonut teetä missään. Mutta hän oli syönyt runsaan illallisen Hanbridgen uudessa Hotel Metropolessa.
"Mitä sulla siinä on?" kysyi äiti.
"Onpahan sinulle lahja", sanoi Denry. "Huomenna on sinun syntymäpäiväsi!"
"Enpä tiedä, tarvitseeko mua siitä muistuttaa", mutisi rouva Machin.
Mutta kun Denry oli avannut käärön ja ojensi sen sisältöä häntä kohti, hän huudahti:
"Siunatkoon!"
Hämmästynyt ääni oli tunnustus siitä, että kerrankin poika oli saattanut hänet ymmälleen.
Se oli komea hylkeennahkavaippa, pitempi kuin hylkeennahkavaipat yleensä ovat. Se oli noita esineitä, joiden omistaja voi sanoa: "Ei yhdelläkään voi olla tämän parempaa — olipa hän sitten kuka tahansa." Rahalliselta arvoltaan se veti vertoja kaikille yksinkertaisille kuluneille vaatteille, jotka rouva Machinilla nyt oli yllään, ja kaikille varsin vaatimattomille pyhävaatteille, joita säilytettiin yläkerrassa, ja talon koko kalustolle ja ehkäpä myöskin Denryn keikarimaiselle puvustolle, ottamatta lukuun hänen turkkejaan. Jos mökin koko sisältö, paitsi yllä mainittua poikkeusta, olisi jätetty huutokaupalla myytäväksi, ei siitä olisi tullut rahaa riittävästi tuon hylkeennahkavaipan maksuksi.
Jos se olisi ollut jotain muuta kuin hylkeennahkavaippa ja yhtä kallis, niin rouva Machin olisi ruvennut nuhtelemaan. Mutta hylkeennahkavaippa ei ole loistelias. Se soveltuu kaikkinaisiin pukuihin ja päähineisiin. Ja kunnianarvoisin, vanhoillisin, vakavamielisin nainen voi hyvällä omallatunnolla nauttia sellaisesta. Hylkeennahkavaippa on ainoa ylellisyys, minkä rouva Machinin luonnonlaadulla varustettu nainen — ja sellaisia on useita Kaupunkiviisikossa ja muuallakin — tunnonvaivatta voi suoda itselleen.
"Koetappas sitä", sanoi Denry.
Äiti nousi vaivoin ja puki sen ylleen. Se sopi niin hyvin kuin hylkeennahkavaippa voi sopia.
"Hyvänen aika — sepä on lämmin", sanoi äiti. Tämä oli hänen ainoa arvostelunsa.
"Pidä se ylläsi", virkkoi Denry.
Äidin katse sai tämän ehdotuksen surkastumaan.
"Minne sinä menet?" tiedusti Denry, kun äiti teki lähtöä huoneesta.
"Käyn panemassa sen talteen", selitti äiti. "Siihen täytyy panna huomenna koijauhetta."
Denry esitti vastalauseeksi epämääräisiä ääniä, riisui omat turkkinsa, jotka hän heitti vanhalle kuluneelle sohvalle, ja siirti nojatuolin lieden ääreen. Tuokion kuluttua äiti palasi ja istuutui kiikkutuoliinsa ja alkoi taasen hytistä hartiavaippansa ja nyplätyn verhonsa alla. Pöytälamppu valaisi vasemman puolen hänen kasvojaan ja oikean puolen Denryn päätä.
"Kuulehan nyt, äiti", virkkoi Denry, "sinun täytyy saada tänne lääkäri."
"En huoli lääkäristä."
"Sinussa on influensa, ja se on aika mutkallinen juttu; ei sitä tiedä koskaan, mihin se johtaa."
"Saat sanoa sitä influensaksi, jos sinua huvittaa", sanoi rouva Machin. "Minun nuoruudessani ei ollut mitään influensaa. Me sanoimme vilustumista vilustumiseksi."
"Mutta sinä et voi hyvin, vai kuinka?" tiedusti Denry.
"En ole koskaan väittänytkään sellaista", vastasi äiti äreästi.
"Et olekaan", sanoi Denry voitonriemuisena kuten mies, joka on tuhoamaisillaan vihollisensa. "Etkä sinä pääsekään koskaan voimiisi tässä vanhassa mökkirähjässä."
"Tätä pidettiin pikein hyvänlaatuisena talona, kun isäsi ja minä ensinnä asetuimme tähän. Ja se on pidetty aina kunnossa. Se oli kyllin hyvä isällesi, ja se on kyllin hyvä minullekin. Minua ei haluta ruveta haihattelemaan sinne ja tänne. Mutta muutamat ihmiset alkavat tulla niin isoisiksi. Ja mitä terveyteen tulee, niin naapurin Reuben ukko on yhdeksänkymmenen yhden vuoden vanha. Tahtoisinpa tietää, kuinka monta yhdeksänkymmenvuotiasta asustaa noissa nukkekartanoissa puiston puolella?"
Denry pystyi väittelemään jokaisen muun paitsi äitinsä kanssa. Aina kun hän luuli lopen uuvuttaneensa tämän, äiti kävikin moisella tavalla hänen kimppuunsa ja pyöräytti hänet kumoon. Mutta hän aloitti uudestaan.
"Maksammeko me neljä ja puoli shillinkiä viikossa tästä mökistä vai emmekö?" hän tiedusti.
"Ja olemme aina maksaneet", sanoi rouva Machin. "Tahtoisinpa nähdä isännän korottavan vuokraa", hän lisäsi uhkaavasti ikäänkuin sanoakseen: "Kyllä minä hänet isännöitsisin, jos hän rupeisi korottamaanminunvuokraani!"
"No niin", virkkoi Denry, "täällä me asumme pahaisessa mökkirähjässä, mutta tiedätkö, kuinka paljon minä ansaitsen? Minä ansaitsen kaksi tuhatta puntaa vuodessa. Juuri sen minä ansaitsen."
Toistamiseen hän petti ehdoin tahdoin äitiänsä! Kaupunkiviisikon Yleisen säästöklubin toimitusjohtajana, sen osakkeenenemmistön omistajana, sen täydellisenä itsevaltiaana hän ansaitsi likipitäen neljä tuhatta vuodessa. Miksi ei hän voinut sanoa äidilleen yhtä hyvin neljä kuin kaksi? Vastaus on yksinkertainen: häntä pelotti sanoa neljä. Oli aivan kuin hänen olisi pitänyt punastua äitinsä edessä ollessaan moinen pohatta, sillä äiti oli kuluttanut suurimman osan elämäänsä ankarassa työssä ansaitakseen muutaman shillingin viikossa. Neljä tuhatta tuntui niin, satumaiselta! Ja säästöklubi, jonka hän oli keksinyt silmänräpäyksessä, oli todellakin saavuttanut tarumaisen menestyksen; sillä oli nyt päätoimisto Hanbridgessä ja haaratoimistot neljässä muussa kaupungissa ja kymmenittäin konttoristeja ja keräysasiamiehiä herra Penkethamin johtamina. Se oli kohdannut vastarintaa. Mahtimiehet sanoivat, että Denry ansaitsi väärää rikkautta hyväntekeväisyyden varjolla. Ja joutuakseen ajoissa turvaan Chellin kreivitär oli eronnut virallisesta suojelijatarasemastaan ja lahjoittanut osakkeensa Pirehillin sairaalalle, joka oli perinyt vähintäkään vastustelematta suuret osingot. Denry puolestaan sanoi, ettei hän ollut koskaan aikonut ruveta filantroopiksi eikä halunnut käydä sellaisesta, vaan hänen tarkoituksensa oli rikastua tyydyttämällä muuan tarve, kuten muutkin tekevät, ja ettei kenenkään ollut pakko kuulua hänen säästöklubiinsa. SittenMerkkitorvenpalstoille satoi häntä puolustavia kirjeitä klubin tuhansien jäsenten edustajilta, ja Denrystä puhuttiin enemmän kuin yhdestäkään toisesta koko kreivikunnassa. Havaittiin samanlaisia säästöklubeja toimivan monennimisinä useissa Yorkshiren ja Lancashiren suurissa kaupungeissa. Tämä paljastus saattoi Denryn täydelleen entiseen arvoonsa yleisön silmissä, sillä mikä on käytännössä Yorkshiressä ja Lancashiressä, sen täytyy olla oikein Staffordshiressä; mutta se oli silti aika isku Denrylle, jonka täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän sittenkään ollut keksinyt säästöklubia. Lopuksi ne sadat kauppiaat, jotka olivat sitoutuneet myöntämään hyvitystä kaksi pennyä shillingiltä (klubin osinkojen ainoa lähde), olivat yrittäneet kapinoida. Denry nujersi heidät perin pohjin uhkaamalla perustaa osuuskauppoja — Kaupunkiviisikossa ei ollut ainoatakaan osuuskauppaa. He tiesivät hänet kyllin hurjanrohkeaksi tekemään sellaista.
Sen koommin ei mikään häirinnyt säästöklubin kehitystä. Denryn merkitys kasvoi aivan hämmästyttävässä määrin. Hänen muulinsa kuoli. Hän ei uskaltanut ostaa oikeata hevosta ja rattaita, koska ei uskaltanut tuottaa sellaisia ajoneuvoja äitinsä puolenviidettä shillingin mökin ovelle. Siksi hän oli turvautunut ajureihin. Ulkonaisessa loisteliaisuudessa ja tuhlaavaisuudessa hän veti kaikin puolin vertoja suurelle Harold Etchesillekin, jota hän oli aikoinaan pelännyt, ja tämän tavoin hänestä oli tullut Llandudnon laiturin kuuluisia kantavieraita. Mutta Etches asui vaimoineen hienossa talossa Bleakridgessä, Denry sitä vastoin eleli äitinsä kera naurettavassa mökissä naurettavan Broughaminkadun varrella. Hänellä oli kokonainen lauma tuttavia ja hän kävi melkoisen usein vieraissa, mutta tätä vieraanvaraisuutta ei käynyt palkitseminen Broughaminkadun varrella. Hänen suuruutensa haihtui savun lailla Broughaminkadulla. Se päättyi äkkiä P. Luukkaan aukion kulmauksessa, minne hän jätti ajurinsa. Hän ei päässyt minnekään äitiinsä nähden. Ellei äiti käynytkään enää ompelemassa, ei tämä johtunut siitä, ettei hän olisi ollut halukas ompelemaan, vaan siitä että entiset asiakkaat olivat lakanneet tilaamasta häntä luokseen. Ja voiko heitä moittia siitä, etteivät he tilanneet kolmen shillingin päiväpalkasta äitiä, jonka nuori poika kieriskeli kullassa? Denry oli koettamistaan koettanut saada äitiä järkiinsä, mutta oli aina joutunut häviölle. Äiti oli liian riippumaton, liian syvästi kiintynyt omiin tapoihinsa; ja hänellä oli luonteessaan enemmän voimaa kuin pojalla. Tietysti Denry olisi voinut erota äidistä ja perustaa oman riittävän upean kodin.
Mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.
He olivat todellakin merkillinen pari.
Tänä syntymäpäivä-aattona Denry oli aikonut houkutella äidin ratkaisevaan tekoon, voittaa hänet pyytämällä, perustaen väitteensä hänen kivulloisuuteensa. Mutta hän kärsi jälleen tappion. Asian laita oli sellainen, ettei rouva Machiniin nähden käynyt kauan käyttäminen houkuttelevaa, hyväilevää puhetapaa. Hän ei ollut suostutteleva itse eikä myöskään altis toisten suostutteluille.
"No", hän sanoi, "jos ansaitset kaksi tuhatta vuodessa, niin voit kuluttaa tai säästää ne oman mielesi mukaan, vaikka parasta sinun olisi säästää. Ei sitä koskaan tiedä ennalta, mitä sattuu tapahtumaan. Toissapäivänäkin sattui muuan mies pudottamaan puoli kruunua viemäriaukkoon tässä vastapäätä."
Denry nauroi.
"Jaa-a!" sanoi äiti, "naura sinä vaan."
"Yksi asia ainakin on selvä", virkkoi Denry, "sinun pitäisi olla vuoteessa. Sinun pitäisi pysyä vuoteessa vähintään pari, kolme päivää."
"Kuka sitten hoitaisi taloa", väitti äiti, "jos minä rupeisin lakanain välissä vetelehtimään?"
"Voithan sinä ottaa tänne Rose Chuddin", sanoi Denry.
"Ehei", tenäsi äiti, "min' en päästä yhtäkään naista pelihtimään talossani, sillä välin kuin itse makaan vuoteessa."
"Sinä tiedät ihan hyvin, että hän on saanut nähdä nälkää miehensä kuolemasta asti; ja koska hän kerran käy siivoamassa, niin miksi et voisi ottaa häntä tänne ja pistää leipäpalaa hänen suuhunsa?"
"Siksi etten huoli hänestä! En hänestä enkä kestään muustakaan. Eihän mikään estä sinua antamasta hänelle osaa kahden tuhannen vuosituloistasi, jos sinua haluttaa. Mutta en käsitä, miksi minun pitäisi antaa hänen kääntää taloani mullin mallin, vaikkaolenkinhiukan vilustunut."
"Sinä olet aivan pähkähullu eukko", sanoi Denry.
"Saatanpa olla!" virkkoi äiti. "Kaksi viisasta olisikin liikaa yhdessä perheessä. Mutta tästä mökistä min' en luovu, ja niin kauan kuin jaksan pysyä jaloillani, en rupea maksamaan kenellekään sellaisesta työstä, minkä itse pystyn tekemään paremmin." Äänettömyys. "Eikä sitä asiaa kannata sen enempää ajatella. Ei mua vaan houkutella turkiksilla." Hän lähti levolle. Seuraavana aamuna Denry oli aika nyrpeän näköinen.
"Ei sun tarvitse siinä murjottaa", sanoi äiti.
Mutta hän oli oikeastaan hyvillään pojan nyrpeydestä. Sillä nyrpeys oli merkki siitä, että Denry tunnusti joutuneensa häviölle.
Seuraava kohtaus heidän välillään muodostui merkillisen lyhyeksi. Denry sairastui influensaan. Hän sanoi saaneensa sen luonnollisesti äidiltä.
Hän kävi vuoteeseen ja pysytteli siinä. Äiti hoiteli häntä kaiken päivää ja oikein suuttui koettaessaan turhaan pakottaa häntä syömään. Iltapuoleen Denry heittelehti hurjasti pikku vuoteessaan pikku makuusuojassaan, valitellen hirveätä päänkivistystä. Äiti pysytteli hänen luonaan suurimman osan yötä. Aamulla Denry kävi rauhallisemmaksi. Ei kumpikaan heistä maininnut "lääkäri" sanaa. Äiti vietti päivänsä enimmäkseen yläkerran portaissa. Mutta illan tullen Denry tuli jälleen huonommaksi, ja äiti pysytteli enimmän osan toista yötä hänen vuoteensa vieressä.
Talviaamun koleassa hämärässä Denry mutisi heikolla äänellä:
"Äiti, taitaisi olla parasta lähettää sana."
"Lääkärillekö?" sanoi äiti. Ja salassa hän ajatteli, että olisi todellakin parasta lähettää noutamaan lääkäriä ja että influensa ja vilustuminen mahtoivat sittenkin olla eri asioita.
"Ei", sanoi Denry, "nuorelle Lawtonille."
"Nuorelle Lawtonille!" huudahti äiti. "Mitä ihmettä nuorellaLavvtonilla olisi tekemistätäällä?"
"Minä en ole tehnyt testamenttia", vastasi Denry.
"Pyh!" tokaisi äiti.
Siitä huolimatta hän säikähtyi juuri pikkuruikkusen. Ja hän lähetti sanan tohtori Stirlingille, vanhan Harropin skotlantilaiselle apulaiselle.
Tohtori Stirling, joka oli tukevaruumiinen eikä jättänyt suurtakaan tilaa toisten varalta tuossa pienessä, yksinkertaisessa makuusuojassa, jonka asuja ansaitsi neljä tuhatta vuodessa, tuijotti rouva Machiniin, ja hän tuijotti myöskin Denryyn.
"Teidän on käytävä vuoteeseen tuossa tuokiossa", hän sanoi.
"Mutta johan hän on vuoteessa", huudahti rouva Machin.
"Tarkotan teitä ihtiänne", sanoi tohtori Stirling.
Rouva Machinin keinot olivat jotakuinkin lopussa. Tätä todisti se, ettei hänellä ollut enää voimia vastustaa tohtori Stirlingiä. Hän kävi vuoteeseen. Ja pian sen jälkeen Denry nousi vuoteesta. Ja vähää myöhemmin saapui taloon Rose Chudd, siisti ja toimelias nuori leski kadun alapäästä, ja hallitsi sitä ikäänkuin se olisi ollut hänen omansa. Rouva Machin, jonka ruumis oli sitkeätä tekoa, nousi noin viikon kuluttua ja antoi Roselle palkan ja matkapassin kiitoksitta. Mutta Rose oli ollut talossa, eikä hän ollut kääntänyt sitä mullin-mallin. Kuinka rouva Machin koettikin, ei hän huomannut mitään moitittavaa Rosen omavaltaisen toimeliaisuuden tuloksissa.
Eräänä aamuna — eikä siihen ennättänyt kulua pitkältä aikaa, siinä määrin tuntui Kohtalo suosivan nuorempaa vanhemman kustannuksella — sai rouva Machin kaksi kirjettä, jotka herättivät hänessä levottomuutta ja mielipahaa. Toinen tuli hänen isännältään ilmoittaen, että tämä oli myynyt talon, jossa hän asusti, eräälle Lontoossa elävälle herra Wilbrahamille ja että hänen oli vast'edes suoritettava vuokransa mainitulle herra Wilbrahamille tai tämän valtuuttamalle. Toinen tuli eräältä lontoolaiselta asianajotoimistolta ilmoittaen, että sen asiakas herra Wilbraham oli ostanut talon ja että vuokra oli maksettava sen asiamiehelle, jonka nimi ilmoitettaisiin myöhemmin.
Rouva Machin purki mielenliikutuksensa tavallisella huudahduksellaan:"Siunatkoon!"
Ja hän näytti nuo julkeat kirjeet Denrylle.
"Oh!" sanoi Denry. "Vai on hän ostanut ne? Kuulin hänen olevan sellaisissa aikeissa."
"Ne?" huudahti rouva Machin. "Mitä muuta hän on ostanut?"
"Arvelen hänen ostaneen kaikki viisi — tämän ja nuo neljä seuraavaa, aina Downesin taloa myöten. Arvelen, että kyllä saat kuulla niille neljällekin tulleen tällaiset ilmoitukset. Tiedäthän, että koko tämä kortteli kuului ennen vanhaan Wilbrahameille. Totta kai sinä sen muistat, äiti?"
"Onko hän sitten niitä Hillportin Wilbrahameja?"
"Luonnollisesti."
"Luulin, että Cecil oli viimeinen heistä, ja kun hän oli tehnyt itsestään täällä keppikerjäläisen, niin hän lähti Australiaan ja joi itsensä siellä hengiltä. Niin minä olen aina kuullut kerrottavan. Me olemme aina sanoneet täällä, että nyt ei ole yhtäkään Wilbrahamia enää elossa."
"Australiaan hän lähtikin, mutta ei hän juonut itseään hengiltä. Hän katosi ihmisten ilmoilta, ja koottuaan itselleen rikkauksia hän näyttää ilmestyneen jälleen Sidney'iin. Kuuluu aikovan tulla takaisin asettuakseen tänne pysyväisesti. Ainakin hän ostelee suurin määrin Wilbrahamien entisiä kiinteistöjä. Siitähän puhutaan kaikkialla."
"Vaikka vaan", sanoi rouva Machin. "Minulle se ei ole mieluista."
Hän ei hyväksynyt lakia, joka salli isännän myydä talonsa välittämättä vähääkään vuokralaisesta, joka oli asustanut siinä neljättäkymmentä vuotta. Aamupäivän kuluessa hänelle selvisi, että Denry oli oikeassa — toisetkin vuokralaiset olivat saaneet aivan samanlaisen tiedotuksen kuin hänkin.
Kahta päivää myöhemmin Denry palasi kotiin teelle tuliaisina mitä merkillisin uutinen. Herra Cecil Wilbraham oli saapunut Lontoosta Bursley'iin ja käynyt hänen puheillaan. Herra Cecil Wilbrahamilla oli ilmeisesti aivan vanhentuneet tiedot paikallisista oloista, sillä hän oli kuvitellut Denryä vuokrainperijäksi ja kiinteistöasioitsijaksi, vaikka todellisuudessa Denry oli luopunut tästä vähäpätöisestä elämäntyöstä jo vuosia sitten. Hän oli toivonut, että Denry keräisi hänen vuokrasaatavansa ja valvoisi hänen yhä kasvavia etujaan paikkakunnalla.
"Mitä sinä sitten vastasit hänelle?" tiedusti rouva Machin.
"Suostuin hänen pyyntöönsä", kertoi Denry. "Miksi?"
"Arvelin, että se olisi turvallisempaasinulle", virkkoi Denry painokkaasti. "Ja sitä paitsi siitä näyttää koituvan hauska juttu. Hän on aika omituinen jehu."
"Omituinen?"
"Ensinnäkin hänellä on niin komeat viikset, etten ole koskaan nähnyt moisia. Ja hänellä on jokin vika vasemmassa silmässään. Ja sitten hän taitaa olla vähän hullu."
"Hulluko?"
"No, ainakin päästään vialla. Hän on saanut päähänsä rakennuttaa itseään varten hullunkurisen talon Bleakridgeen. Hän näyttää mieluimmin elelevän yksikseen ja on keräillyt kaikenlaisia päähänpistoja, joiden avulla tulee toimeen palvelijoitta ja voi silti asustaa mukavasti."
"Jaa, mutta siinä hän onkin oikeassa!" huokaisi rouva Machin erittäin myötätuntoisesti. Hän näet hoki kerran viikossa, ettei sietänyt kuulla puhuttavankaan palvelijattaresta. "Hän ei siis ole naimisissa?" hän jatkoi.
"Hän kertoi minulle jääneensä leskeksi kolme kertaa, mutta lapsia ei hänellä ole koskaan ollut," selitti Denry.
"Hyvänen aina!" mutisi rouva Machin.
Denry oli ainoa henkilö koko kaupungissa, jonka oli onnistunut tutustua tuohon viiksiniekkaan kolminkertaiseen leskimieheen ja saavuttaa hänen luottamuksensa. Hän oli tupsahtanut Bursley'iin vähääkään varoittamatta, käynyt tapaamassa Denryä (säästöklubin haaratoimistossa) ja sitten matkustanut jälleen tiehensä. Tiedettiin hänen myöhemmin asettuvan vakinaisesti paikkakunnalle. Sitten alkoi tuo ihmeellinen talo kohota hänen Bleakridgessä ostamalleen palstalle. Se oli jätetty Denryn yleisvalvonnan alaiseksi, mutta hänen oli alinomaa alistuttava Lontoosta saapuviin vaihteleviin ja jyrkkiin ohjeisiin. Llandudnon historiallisesta tapahtumasta pitäen oli Denry pysynyt varsin ystävällisissä väleissä Cotterillin perheen kanssa, ja tämän vuoksi oli herra Cotterill saanut osalleen rakennustyön; mutta piirustukset saapuivat Lontoosta. Ja vaikka herra Cecil Wilbraham osoittausi erinomaisen valppaaksi kaikenkaltaisen petkutuksen varalta, koitui urakka kuitenkin varsin tuloisaksi herra Cotterillille, joka jutteli melko lailla tuon talon merkillisyyksistä. Kaupunki arvosteli herra Cecil Wilbrahamin varallisuutta ja tärkeyttä sen seikan perustalla, että niin varakas ja tärkeä henkilö kuin Denry tyytyi toimimaan hänen asiamiehenään. Mutta olivathan Wilbrahamit olleet Bursleyn tienoon mahtimiehiä jo monen miespolven ajan, aina siihen asti kuin seitsenkymmenluvun lopulla sattui tuo vararikko, joka kukisti koko Wilbrahamin suvun. Kaupunki oikein janosi päästä näkemään nuo suunnattomat viikset ja tuon kunnallisen silmän. Denryn ohella oli vain yksi henkilö nähnyt tämän hullun miehen, ja se henkilö oli Nellie Cotterill, joka oli käynyt Denryn seurassa tarkastamassa puolivalmista taloa eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin mielipuoli oli yllättänyt heidät näyttämöllä ja hetken perästä taasen kadonnut. Talon rakentaminen lujitti suuresti Denryn ja Cotterillien välistä ystävyyttä. Silti ei Denry pitänyt herra Cotterillista eikä myöskään luottanut häneen.
Seuraava näytös tässä tapahtumasarjassa oli se, että rouva Machin sai lontoolaiselta toimistolta tiedon, että hänen oli lähdettävä tuosta puolenviidettä shillingin hökkelistä. Hänestä tuntui siltä, että nyt ei oltu enää ainoastaan lähellä Broughaminkadun loppua, vaan koko maailman loppua. Hän oli perin vihoissaan Denrylle, kun tämä ei ollut onnistunut suojelemaan häntä sen paremmin. Denry oli herra Wilbrahamin asiamies, hän keräsi tämän vuokrasaatavat, ja hän oli velvollinen suojelemaan äitiään ikävyyksiltä. Rouva Machinilta ei jäänyt kuitenkaan huomaamatta, että tiedotus teki Denryn merkillisen levottomaksi, ja hän vakuutti äidilleen, ettei herra Wilbraham ollut laisinkaan kuulustellut hänen mielipidettään. Hän kirjoitti Lontooseen kirjeen, jonka äiti allekirjoitti ja jossa tiedustettiin, mistä syystä vanhalle ja nuhteettomalle vuokralaiselle viskattiin moinen typerä tiedotus päin silmiä. Vastauksessa ilmoitettiin, että herra Wilbraham aikoi revityttää talot maahan aloittaen rouva Machinin asunnosta ja rakennuttaa tontit uudelleen.
"Pyh!" sanoi Denry. "Älä sinä vaivaa päätäsi sillä asialla, äiti; kyllä minä sen järjestän. Hän tulee piakkoin tänne katsomaan uutta taloaan — se on jo valmis ja huonekalusto saapuu parhaillaan — ja silloin minä otan asian puheeksi."
Mutta herra Wilbraham ei tullutkaan, epäilemättä siitä syystä, että oli hullu. Sitä vastoin tuli uusia tiedotuksia kummastuttavan tiheään. Rouva Machin vain ojensi ne Denrylle. Ja sitten Denry sai sähkösanoman, joka kertoi herra Wilbrahamin saapuvan uuteen taloonsa sinä iltana ja haluavan tavata Denryn siellä. Onnettomuudeksi tuli samana päivänä iltapostissa, juuri Denryn ollessa toimistossaan, Lontoosta jonkinlainen kaikkein korkein ja viimeinen varoitus rouva Machinille, ja se oli kirjoitettu viralliselle paperille. Se julisti muitta mutkitta, että koska rouva Machin ei ollut mukautunut varempien ilmoitusten vaatimukseen eikä ollut niistä edes tietävinäänkään, häädettäisiin hän nyt lain voimalla ulos kadulle tavaroineen päivineen. Hänelle annettiin vielä neljäkolmatta tuntia armonaikaa. Kunniallista naista ei ole koskaan loukattu siinä määrin kuin nyt rouva Machinia tuolla ilmoituksella. Hänellä oli edessään mahdollisuus joutua majailemaan keskellä Broughaminkatua. Kun Denry palasi kotiin sinä iltana, antoi rouva Machin hänelle "oikein isän hihasta", kuten hoku kuuluu.
Denry myönsi vilpittömästi, että hän oli ihan ymmällään, kuin puusta pudonnut, aivan raivoissaan. Mutta sehän oli vain uusi todistus herra Wilbrahamin hulluudesta. Teetä juotuaan hän arveli, että äidin oli parasta pukeutua parhaisiinsa ja lähteä hänen kerallaan tapaamaan herra Wilbrahamia huomauttaakseen vakavasti — niin, kyllä he saisivat asian järjestetyksi; ja jos herra Wilbraham pysyisi itsepintaisena, niin he ryhtyisivät uhmaamaan herra Wilbrahamia. Denry selitti äidilleen, että englannittaren mökki on hänen linnansa, ettei isännän kätyreillä ole oikeutta tunkeutua sisään väkipakolla ja ettei herra Wilbraham voinut tehdä muuta kuin ruveta riisumaan mökkiä katon harjasta lähtien… Ja häntäpä halutti nähdä herra Wilbrahamin yrittävän sellaista!
Ja niin hylkeennahkavaippa (sillä nyt oli taasen kevät) lähti Denryn seurassa Bleakridgeen.
Kuu valaisi koleahkoa iltaa. Talo erottui kuutamossa selvästiTrafalgarin-tielle — se oli neliömäinen rakennusmöhkäle.
"Eipä se olekaan kovin iso!" virkkoi rouva Machin
"Ei! Hän ei välittänyt isosta. Hän vain halusi saada kyllin tilavan", selitti Denry painaen nappia, joka sijaitsi pääoven oikeassa pielessä. Kukaan ei tullut avaamaan, vaikka he kuulivat kellon soivan sisällä. He odottivat. Rouva Machin oli kovin hermostunut, mutta hylkeennahkavaippansa vuoksi häntä ei viluttanut.
"Tämäpä vasta on hullunkurinen portaikko", hän huomautti ajan kuluksi.
"Se on marmorista", sanoi Denry.
"Mitä hyötyä siitä on?" tiedusti äiti.
"Helpompi pitää puhtaana", selitti Denry.
"Jaa", sanoi rouva Machin, "mutta kyllä se nyt on aika likainen."
Niin olikin.
"Se on helppo puhdistaa", virkkoi Denry kumartuen alemmaksi. "Tarvitsee vain kiertää tätä hanaa sivulle. Näes, se on laitettu sellaiseksi, että se vuodattaa litteän suihkun portaita myöten. Siirryhän syrjään silmänräpäykseksi."
Hän kiersi hanaa, ja portaikko huuhtoutui puhtaaksi tuossa tuokiossa.
"Mistä tuo vesi niin höyryää?" tiedusti rouva Machin.
"Kun se on kuumaa", sanoi Denry. "Oletko koskaan arvellut veden höyryävän muusta syystä?"
"Kuumaa vettä ulkosalla?"
"Kuumaa vettä voi saada ulkosalle yhtä helposti kuin sisäänkin, eikö totta?" virkkoi Denry.
"No, kaikkia sitä vielä näkee!" huudahti rouva Machin. Se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.
"Siihen malliin tässä talossa on kaikki järjestetty", selitti Denry.Hän sulki vesihanan.
Ja sitten hän soitti uudestaan. Ei vastausta. Ei valon välkettäkään koko asumuksessa.
"Maltahan nyt, niin saat nähdä", sanoi Denry lopulta. "Minä käyn sittenkin sisään. Minulla on takaoven avain hallussani."
"Oletko varma siitä, että se käy päinsä?"
"Viis' minä siitä, käykö se päinsä vai eikö", sanoi Denry uhmaavasti. "Hän pyysi minua tulemaan, ja hänen pitäisi olla täällä ottamassa vastaan. Minä en anna kenenkään hypätä nenälleni."
Ja sisään he kävivät kierrettyään talon takapuolelle.
Denry sulki oven, painoi nappulaa, ja sähkövalo syttyi palamaan. Sähkövalo oli siihen aikaan aivan uutukainen ilmiö Bursleyssä. Rouva Machin ei ollut koskaan nähnyt sitä toimimassa. Hänen oli pakko myöntää, että se ei ollut laisinkaan niin monimutkainen kuin öljylamppujen hoito. Keittiössä sähkövalo hohti huikaisevana seinillä, jotka oli verhottu harmain kiviliuskoin, ja lattialla, joka oli laadittu mustista ja valkoisista liuskoista. Siellä oli kaasukeittiö ja kahdella vesihanalla varustettu marmorinen pesulaite. Kalusto oli tummasta puusta. Hyllyllä oli saviteoskastrulleja. Kaapit olivat täynnä keittiövälineitä, pääasiallisesti saviteoksia. Denry alkoi näytellä äidilleen allasta, jossa oli reunakkeita ja uurteita ja osastoja; siinä hän selitti voitavan koneellisesti pestä ja kuivata kaikkea muuta paitsi veitsiä.
"Eikö sun olisi parasta lähteä tavoittelemaan sitä herra Wilbrahamia?" keskeytti äiti.
"Niinpä tietenkin", sanoi Denry; "minä ihan unohdin hänet."
Äiti kuuli hänen vaeltelevan pitkin taloa ja huutelevan vaihtelevin äänin herra Wilbrahamia. Mutta hän ei erottanut mitään muuta ääntä. Sillä välin hän tarkasteli keittiötä yksityiskohtaisesti, mieltyen toisiin laitteisiin ja pääsemättä perille toisten tarkoituksesta.
"Varmaankin hän on myöhästynyt junasta", arveli Denry palatessaan. "Ei hän ainakaan ole täällä. Nyt voin näyttää sinulle samalla koko talon."
Hän opasti äidin eteishalliin, joka oli tulvillaan valoa.
"Täällähän on oikein lämmin", sanoi rouva Machin.
"Koko talo lämmitetään höyryllä", selitti Denry. "Ei ole ainoatakaan takkaa."
"Ei ainoatakaan takkaa!"
"Ei! Ei ainoatakaan. Ei tarvitse kiillottaa ristikkoja, ei kantaa pihalle tuhkaa eikä sisään kivihiiliä, ei pyyhkeillä tomua reunakkeilta, ei puhdistella hiilihankoja, ei nuohota savutorvia."
"Mutta jos häntä haluttaisi yht'äkkiä saada hiukan tulta keskellä kesää?"
"Joka huoneessa on hätävaroiksi kaasu-uuni", selitti Denry.
Äiti vilkaisi erääseen huoneeseen.
"Mutta", hän huudahti, "täällähän on jo kaikki valmiina, ihan kunnossa.Ja lämmintä kuin leivintuvassa."
"Niin onkin", sanoi Denry, "hän on antanut sellaiset määräykset. En voi ymmärtää, kuinka Herran nimessä hän on jäänyt tulematta."
Samassa tuokiossa helisi sähkökello kovaa ja kimeästi, ja rouva Machin hätkähti.
"Siinä hän onkin!" virkkoi Denry astuen ovea kohti.
"Hyvänen aika! Mitä hän mahtaakaan ajatella, kun näkee meidät täällä?" mutisi rouva Machin.
"Pyh!" sanoi Denry huolettomana. Ja hän avasi oven.
Kolme henkilöä seisoi äsken pestyillä marmoriportailla — herra ja rouva Cotterill sekä heidän tyttärensä.
"Oh! Astukaa sisään! Astukaa sisään! Olkaa kuin kotonanne.Mekinrupeamme jo kotiutumaan", puhui Denry hilpeästi tervehtien; ja lisäsi: "Varmaan hän on kutsunut teidätkin?"
Ja selville kävi, että herra Cecil Wilbraham oli todellakin kutsunut myöskin heidät. Hän oli kirjoittanut Lontoosta ilmoittaen käyvänsä iloiseksi, jos herra ja rouva Cotterill "pistäytyisivät talossa" juuri tänä iltana. Lisäksi hän oli maininnut, että koska hänellä oli jo ollut kunnia tavata neiti Cotterill, niin kenties tämä liittyisi vanhempiensa seuraan. "Niin, mutta hän ei ole täällä", sanoi Denry pudistaen tulijain kättä. "Varmaankin hän on myöhästynyt junasta tai saanut muita esteitä. Nyt hän ei voi joutua tänne ennen huomisaamua. Mutta talo näyttää olevan ihan kunnossa häntä vastaan ottamaan…"
"On totta tosiaan! Kuinka voitte, rouva Cotterill?" tokaisi rouvaMachin.
"Niin että voimmehan tarkastaa sitä valmiissa asussaan. Luullakseni hän on kutsunut meidät tänne juuri sitä varten", päätti Denry.
Rouva Machin selitti kiireesti ja hermostuneesti, ettei hän ollut saanut mitään kutsua, että hän oli tullut pelkästään liikeasioissa.
"Lähdetään yläkertaan", kehotti Denry painaen nappuloita ja levittäen valomerta yhä laajemmalle. "Denry!" vastusteli äiti, "mitä ihmettä herra ja rouva Cotterill ajattelevatkaan sinusta! Sinähän hommaat ihan kuin omistaisit koko talon. Ihan minun täytyy ihmetellä sinua!"
"No", sanoi Denry, "minä jos kukaan olen tässä kaupungissa omistajan valtuutettu. Ja herra Cotterill on rakentanut tämän vietävän talon. Jos Wilbrahamia olisi haluttanut pitää hökkelinsä vain omana hyvänään, niin ei hänen olisi pitänyt kutsua tänne vieraita. Vai kuinka, Nellie?"
Hän kumartui kaiteen ylitse portaikon kierteessä.
Se huoleton tuttavallisuus, millä hän sanoi "Vai kuinka, Nellie", ja eritoten Nellien välittömän ripeä vastaus herättivät uusia mietteitä rouva Machinin mielessä. Mutta hän ei herkistänyt korviaan eikä hätkähtänyt paikaltaan eikä tehnyt muitakaan niistä akrobaattitempuista, joihin tavallinen varakkaan pojan äiti olisi turvautunut moisissa olosuhteissa. Hänen korvansa eivät edes värisseetkään. Hän virkkoi vain:
"Minusta on somaa, että tämä kaidenuppi on mustaa porsliinia."
"Tässä talossahan on jokainen nuppi mustaa porsliinia", sanoi Denry. "Silloin ei näy koskaan likaa. Mutta jos pälkähtäisi päähän puhdistaa sitä, niin sen voi tehdä kostealla vaatteella yhdessä silmänräpäyksessä."
Nellie seisoi nyt hänen rinnallaan. Nellie oli varttunut Llandudnon retken jälkeen. Hän ei punehtunut yhdestä silmäyksestä. Kun häntä äkkiä puhuteltiin, hän pystyi vastaamaan tuntematta olevansa piinapenkillä. Kykenipä hän sotkeutumatta keskustelemaankin paljoa kauemmin kuin muutamaa vuotta varemmin oli kyennyt hyppäämään nuoraa sotkeutumatta. Hän ei enää kuvitellut, että kadulla kaikki ihmiset tuijottivat häneen koettaen innokkaasti keksiä jotain vikaa hänen käytöksessään. Hän oli joksikin aikaa tuhonnut usean rakastettavan ja verraten viattoman nuoren miehen elämän kieltäytymällä rupeamasta heidän vaimokseen. (Sillä hän oli sievä, ja hänen isänsä oli kaupungin merkkihenkilöitä, vaikkei äiti ollutkaan.) Ja kuitenkin, huolimatta suunnattomasti suurentuneesta kokeneisuudesta ja ihmisluonnon monipuolisen tuntemuksen raskaasta taakasta hänessä oli jotain perin tyttömäistä ja aran veitikkamaista, kun hän nyt seisoi portailla lähellä Denryä odottaen vanhemman sukupolven seuraavan heidän jälkiään. Vanha Nellie ei ollut vielä kuollut hänessä.
Seurue siirtyi yläkertaan.
Ja yläkerta vei merkillisyydessään alakerrastakin voiton. Kummassakin makuusuojassa vuodatti kaksi aluminiumihanaa kuumaa tai kylmää vettä marmorivatiin, ja marmorivadin alla oli likavesijohto. Talossa ei tarvinnut kantaa minnekään pisaraakaan vettä. Vesi saapui käyttäjänsä luokse, ja jokainen huone nieli oman likavetensä. Vuoteet olivat mustasta emaljoidusta raudasta ja varsin kevyet. Lattiat olivat peitetyt linoleumimatolla, siellä ja täällä oli jokunen kangasmatto, jonka voi pudistaa yhdellä kädellä. Seinät olivat maalatut harmaalla emaljivärillä. Rouva Cotterill keksi kaikkinäkevällä silmällään erään seikan, joka oli jäänyt rouva Machinilta huomaamatta. Missään ei ollut ainoatakaan terävää nurkkaa. Jokainen nurkka, jok'ikinen seinän ja lattian tai seinien välinen kulma oli pyöristetty siivoamisen helpottamiseksi. Ja jokaisen seinän, lattian, katon ja muun kiinteän kohdan voi pestä, ja koko kalusto oli maalattu emaljivärillä, joten sen saattoi tuossa tuokiossa pyyhkiä vaatteella tarvitsematta kuluttaa puoltatoista päivää kiillottaakseen sitä kolmella rievulla ja monella tuoksulla. Kylpyhuone oli tarkoin vedenpitävä; sen saattoi huuhdella suihkuletkulla, ja kaasulämmittäjän avulla voi saada loputtoman määrän kuumaa vettä riippumatta yleisestä säiliöstä. Denry näkyi perehtyneen jokaiseen yksityiskohtaan herra Wilbrahamin moninaisissa laitteissa, ja hän selitteli niitä suunnattomasti mieltyneenä.
"Hyvänen aika!" sanoi rouva Machin.
"Hyvänen aika!" sanoi rouva Cotterill (epäilemättä esimerkin voimasta).
He laskeutuivat ruokasaliin, jonne oli katettu illallispöytä näkymättömän herra Cecil Wilbrahamin määräyksestä. Ja siellä naiset ylistelivät herra Wilbrahamin viisautta, koska hän näytti karttelevan hopeita. Kaikki, mikä pöytäkalustosta saattoi olla saviteosta, oli saviteosta. Haarukat ja lusikat olivat uushopeata.
"Jaa-a", sanoi rouva Cotterill, "tämän talon minä voisin hoitaa palvelijattakin ja olla itse täysissä pukeissa kello kymmeneltä aamulla."
Ja rouva Machin nyökkäsi.
"Ja kun sitten haluaa panna toimeen suursiivouksen", sanoi Denry, "niin voi ottaa imutomuttajan." Imutomuttaja oli niihin aikoihin sivistyksen viimeinen saavutus, ja Bursley'iin perustettiin parhaillaan sen ensimmäistä asioimistoa. Denry selitteli imutomuttajaa perheenemännille, jotka eivät olleet vielä kehittyneet läheskään niin korkealle asteelle. Ja jälleen he siunailivat.
"Kuinkas tämän illallisen käy?" huudahti Denry. "Meidän pitäisi syödä se. Olen varma siitä, että hän toivoisi meidän syövän sen. Istukaa pöytään kaikki. Minä vastaan seurauksista."
Rouva Machin epäröi vieläkin enemmän kuin toiset naiset.
"Kerrassaan kummallista, ettei se ole itse täällä." Hän pudisti päätään.
"Johan minä kerroin sinulle, että hän on ihan hullu", sanoi Denry.
"Ei häntä minun mielestäni voisi luulla niinkään hulluksi", virkkoi rouva Machin kuivasti. "Näin järkevästi rakennettua taloa en ole vielä koskaan nähnyt."
"Ohoo, niinkö arvelet?" vastasi Denry. "Turkanen sentään! Ihan minulta oli jäädä huomaamatta, että tuolla pikkupöydällä on kolme viinipulloa."
Lopulta hänen onnistui saada heidät sijoitetuiksi pöydän ääreen. Siitä pitäen kaikki sujui vaikeuksitta. Runsas ja monipuolinen kylmä illallinen alkoi kadota katoamistaan ja sen mukana viinikin. Ja sikäli kuin viini katosi, kävi herra Cotterill (joka oli ollut mahtipontinen ja vaitelias) puheliaaksi esittäen seurueelle tarkoin numeroin rakennuskustannukset ja niin edespäin. Mutta lopulta surmasi silkka elämänilo aritmetiikan.
Rouva Machin ei saattanut kuitenkaan vapautua kokonaan tunteesta, että hän eli unessa, joka sivuutti kaikki säädyllisyyden rajat. Koko juttu oli aivan liian fantastinen ja mielettömän romanttinen tapahtuakseen Bursleyn kaltaisessa epäromanttisessa paikassa.
"Täytyy ruveta ajattelemaan kotiinlähtöä, Denry", hän sanoi.
"Ei yhtään hätäillä", vastasi Denry. "Mitä! Viinihän on lopussa!Katsotaan, olisiko kaapissa lisää."
Sukellettuaan emaljivärillä maalatun kaapin syvyyksiin hän ilmestyi jälleen näkyviin kasvot punaisina ja viinipullo riemuitsevassa kädessään. Se oli jo valmiiksi avattu.
"Hurraa!" hän kuulutti kaataen valkoista viiniä lasiinsa ja kohottaen sitä; "herra Cecil Wilbrahamin malja!"
Siinä oli komea kuvaelma huikaisevassa sähkövalossa.
Sitten hän joi. Sitten hän pudotti lasin, joka meni murskaksi.
"Hyi! Mitä se on?" hän tiedusti murtaen pahasti muotoaan.
Äiti, joka oli istunut hänen vieressään, sieppasi pullon. Pulloa pidellessään Denryn käsi oli salannut pienen nimilipun, joka julisti:
"MYRKKYÄ. —Nettleshipin patentinsaanutta emaljiväri-kiillotusnestettä. Yksi pyyhkäisy riittää."
Yleinen hämminki! Ainoastaan Nellie Cotterill näkyi kykenevän käsittämään, että oli sattunut vakava tapaturma. Hän oli nauranut koko illallisajan, ja hän nauroi yhä vielä, hysteerisesti, vaikkei ollutkaan juonut juuri laisinkaan viiniä. Hänen äitinsä sai hänet vaikenemaan.
Ensimmäiseksi palasi Denry tajuihinsa.
"Ei siitä tarvitse välittää", hän vakuutti nojautuen taaksepäin tuolillaan. "Tuollaisiin pannaan aina vähän myrkkyä. Ei se sentään voi vahingoittaa minua. En huomannut ollenkaan nimilippua."
Rouva Machin haisteli pulloa. Hän ei voinut huomata mitään hajua, mutta juuri tämä seikka tuntui lisäävän hänen levottomuuttaan.
"Sinun täytyy paikalla saada oksennusainetta", hän sanoi.
"Ei, ei!" vastusteli Denry. "Kyllä minä tästä suoriudun." Ja hän näytti toipuvan silmänräpäyksessä.
"Sinun täytyy saada paikalla oksennusainetta", toisti äiti.
"Mistä sitä voisi saada?" nurisi Denry. "Luuletko sinä täällä olevan oksennusaineita?"
"Luulen kyllä", sanoi äiti. "Minä näin sinappipurkin keittiön kaapissa.Tule nyt mukaan äläkä siinä hulluttele."
Nellien hysteerinen hilpeys purkausi jälleen esiin.
Denry hangotteli vastaan, mutta hänen oli alistuttava seuraamaan äitiään keittiöön. Äiti sulki oven heidän jälkeensä. Luultavaa on, että niiden seitsemän minuutin aikana, mitkä he viettivät salaperäisesti kahden kesken keittiössä, keittiölaitteet saivat sopivalla tavalla todistaa, kykenivätkö ne kuljettamaan pois heitetuotteita. Denry palasi äitinsä rinnalla perin kalpeana ja perin nyreänä. "Nyt ei ole enää mitään vaaraa", sanoi äiti keventyneenä.
Tietenkin täytyi lopettaa juhla. Cotterillit ilmaisivat myötätuntoaan ja valmistausivat lähtemään tiedustaen, kykenikö Denry kävelemään kotiin.
Denry vastasi sohvaltaan heikolla raukenevalla äänellä, ettei mitenkään kyennyt kävelemään kotiin, että hänen aistimuksensa olivat mitä suurimmassa määrin sekavia, että hän aikoi nukkua talossa, koska makuusuojat olivat valmiit käytettäviksi, ja että hän toivoi äidinkin jäävän sinne.
Ja rouva Machinin oli suostuttava. Rouva Machin joudutti Cotterillit ovelta, ikäänkuin se olisi ollut hänen oma ovensa. Hän oli suunnattomasti vihoissaan ja kiihtynyt. Mutta hänen ei käynyt purkaminen tunteitaan kärsivälle Denrylle. Tämä voihki vuoteessaan puolisen tuntia ja vaipui sitten uneen. Ja keskiyön aikaan äitikin vaipui uneen pimeässä, vieraassa talossa.
Seuraavana aamuna rouva Machin nousi vuoteesta ja poistui palatakseen noin puolta tuntia myöhemmin. Denry oli vielä vuoteessa, mutta hänen terveytensä näytti palautuneen entiseen oivalliseen tilaansa. Rouva Machin syöksyi sisään niin moninaisesti kiihtyneenä, ettei Denry ollut koskaan ennen nähnyt häntä moisessa tilassa.
"Denry", hän huudahti, "ajatteles nyt!"
"Mitä?" tämä tiedusti.
"Käväisin juuri kotona, ja nyt ne — nyt ne purkavat taloa. Kaikki kalusto on kannettu ulos, ja katolta on heitetty kaikki tiilet, ja ikkunat on nostettu sijoiltaan. Ja kadulla on iso väkijoukko katselemassa."
Denry kohottautui istumaan.
"Ja minä voin kertoa sinulle toisen uutisen", hän sanoi. "Herra CecilWilbraham on kuollut."
"Kuollut!" kuiskasi äiti.
"Niin", sanoi Denry. "Luullakseni hän on täyttänyt tehtävänsä. Koska olemme täällä, niin tänne jäämmekin. Älä unohda, ettet ole vielä koskaan nähnyt näin järkevästi rakennettua taloa. Älä unohda, että rouva Cotterill voisi hoitaa sitä ilman palvelijaa ja olla itse täysissä pukeissa kello kymmeneltä aamusella."
Silloin rouva Machin tajusi hirvittävän välähdyksen kirkastamana, ettei Cecil Wilbrahamia ollut koskaan ollutkaan, että Denry oli vain omasta päästään keksinyt hänet pitkine viiksineen ja omituisine silmineen puijatakseen äitiään. Koko juttu oli suunnatonta petkutusta. Hänen majaansa ei ollut ostanut mikään herra Cecil Wilbraham, vaan hänen oma poikansa narraten hänet siitä ulos niin taitavasti, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä enää takaisin sisään. Ja voittaakseen äitinsä tuo lurjus ei ollut vain viekoitellut viatonta Nellie Cotterillia osakkaaksi aikeissaan, vaan oli vielä ostanut neljä muutakin mökkiä, koska isäntä ei tahtonut myydä yhtä ainoata; ja nyt hän hävitytti taloja vain siinä tarkoituksessa, ettei äiti pääsisi enää asettumaan siihen!
Luonnollisesti koko kaupunki tiesi ennen pitkää, miten Denryn ja hänen äitinsä välinen vuodenpituinen taistelu oli päättynyt ja mihin keinoihin Denry oli turvautunut päästäkseen voitolle. Kaupunkia oli itseäänkin vedetty nenästä, mutta siitä se ei välittänyt. Se piti Denrystään sitä enemmän, ja nähtyään hänen nyt kaikella kunnialla majoittuneen paikkakunnan huomattavimpaan taloon se teki hänet pian sen jälkeen kaupunginvaltuusmieheksi palkitakseen jotenkin hänen kykyään huvittaa kansalaisiaan.
Ja Denryn tapana oli sanoa itselleen:
"Kaikki kävi kuin voideltu, paitsi sinappivesi. En ollut laskenut kustannuksiin sinappivettä. Ja kuitenkin kaikitenkin, jos olin kyllin sukkela kiinnittämään nimilipun pullon kylkeen ja laitattamaan vuoteet kuntoon, niin kyllä minulla olisi pitänyt olla kyllin älyä pidättääkseni sinapin loitolla talosta." Olisi väärin salata sitä vastenmielistä tosiasiaa, että valemyrkky, jonka hän oli varustanut saadakseen äidin kera viettää yön uudessa talossaan, oli päättänyt hänen suunnitelmansa tavalla, joka oli liian realistinen miellyttääkseen Denryä. Sinappivesi, varsinkin rouva Machinin valmistamana, on sinappivettä.
Se ainakin jäi äidille lohdutukseksi.
Suuri sanomalehtisota.
Kun Denry ja hänen äitinsä olivat asustaneet vuoden ja kuukauden uudessa talossaan Bleakridgessä, kävi Denryn luona eräänä iltapäivänä muuan vieras, jonka tulo tuntui hänestä kenties suuremmalta kunnialta kuin mikään varempi seikka. Vieras oli herra Myson. Tämä herra Myson oliKaupunkiviisikon Viikkolehdenperustaja, omistaja ja toimittaja; se oli uusi yleisen mielipiteen palvelija, joka oli ilmestynyt noin vuoden ajan, ja Denry otaksui herra Mysonin pistäytyneen häntä tapaamaan tavoitellen Säästöklubin ilmoitusta, eikä tämä käynti alussa viehättänyt häntä ensinkään.
Mutta herra Myson ei ollut pyydystelemässä ilmoituksia, ja pian Denry havaitsi hänet sellaiseksi mieheksi, joka on omiaan luovuttamaan moisen työn toisille. Hän oli keskikokoinen, hyvin ja maltillisesti puettu, käytökseltään hillitty ja varma, ja hänen äänensävynsä ja ääntämisensä eivät olleet peräisin Kaupunkiviisikosta; ne olivat paljoa hienompaa laatua. Ja todellisuudessa herra Myson olikin peräisin Manchesterista ja oli käynyt Lontoossa. Hän ei ollut mikään maaseutulainen, ja Kaupunkiviisikkoa hän piti maaseutuna; mitä ei yksikään Kaupunkiviisikon omista lapsista koskaan onnistu tekemään. Siitä huolimatta oli hänen käytöksensä Denryä kohtaan mitä luontevimman ja kuitenkin kunnioittavan kohteliasta.
Hän pyysi saada Denryn luvalla esittää jotain tämän harkittavaksi. Ja kun Denry, melkein hätkähtäen moisia siloisia sanoja, oli armollisesti myöntänyt luvan, hän esitti lyhyen historiikinKaupunkiviisikon Viikkolehdestä, osoittaen kuinka sen levikki oli lisääntynyt ja viimein vakuuttaen sen tuottavan sillä haavaa voittoa. Sitten hän sanoi:
"Minulla on nyt aikomus muuttaa se jokapäiväiseksi."
"Erittäin hyvä suunnitelma", virkkoi Denry vaistomaisesti.
"Minua ilahduttaa kuulla teidän ajattelevan siten", sanoi herra Myson. "Olen näet tullut tänne siinä toivossa, että saisin käyttää teidän apuanne. Olen outo tällä paikkakunnalla ja tarvitsen työkumppaniksi jonkun täkäläisistä. Siksi olen tullut teidän luoksenne. Luonnollisesti tarvitsen rahaa, vaikka minulla onkin käytettävänä sen verran, että useimmat pitäisivät sitä riittävänä pääomana. Mutta enemmän kuin rahaa tarvitsen — no niin — siveellistä kannatusta."
"Entä kuka teidät usutti minun jäljilleni?" tiedusti Denry.
Herra Myson hymyili. "Minä osuin itse teidän jäljillenne", hän sanoi. "Luullakseni rohkenen väittää, ettei Kaupunkiviisikko ole jäänyt minulle kokonaan oudoksi toimittuani täällä vuoden ajan sanomalehtimiehenä, ja minusta tuntui siltä, että te olette sopivin mies, jonka puoleen oli käännyttävä. Minun mielestäni on aina parasta tähdätä korkealle."
Se hiveli Denryn itserakkautta. Tämä käynti tuntui lujittavan hänen asemaansa paikkakunnalla paljoa suuremmassa määrin kuin kohoaminen Bursleyn kaupunginvaltuuston jäseneksi. Tuo vaali oli jossain määrin koitunut hänelle pettymykseksi. Hän oli halunnut osoittaa vakavasti harrastavansa kaupungin menestystä ja kumota kilpailijansa väitteet esittämällä parempia. Mutta hänen piirinsä valitsijat eivät näyttäneet mieltyneen intohimoisesti logiikkaan. He vain huusivat: "Eläköön Denry poika!" ja valitsivat hänet — ainoastaan neljänkymmenen yhden äänen enemmistöllä. Hän oli odottanut tuntevansa itsensä aivan eri Denryksi, kun saattoi liittää nimensä eteen sanan "Valtuusmies". Mutta siltä ei tuntunut. Hän oli käynyt kirkossa pormestarin juhlakulkueessa, hän oli ottanut osaa valtuuston kokouksiin, hänet oli määrätty valvontavaliokunnan jäseneksi. Mutta hän oli yhä edelleen aivan sama Denry, vaikkakin valtuuston nuorin jäsen. Mutta nyt hän saavutti tunnustusta ulkomaailmalta. Herra Mysonin terävä manchesterilaissilmä, joka tarkkasi Kaupunkiviisikon neljännesmiljoona-väestöä etsiskellen edustuskykyistä yksilöä, oli lopulta osunut Denry Machiniin. Niin, se hiveli hänen itserakkauttaan. Herra Mysonin vaali valoi ruusuhohdetta koko Denryn elämänjuoksuun: siitä saivat osansa hänen varallisuutensa ja sen alkuperä, hänen talonsa ja tallinsa, jotka herättivät kaupungissa kummastusta ja ihailua, hänen Yleinen säästöklubinsa, niin, ja myöskin hänen valtuusmiehyytensä! Ne olivat joka tapauksessa ihmeellisiä seikkoja! (Ja suurin ihme oli mahdollisesti se, että hänen äitinsä alistui asumaan tuossa ihmeellisessä talossa ja suostui käyttämään joka päivä kolmen tunnin ajan Rose Chuddia, siivoojattarien verratonta Sapphoa.)
Lyhyesti sanoen, hän havaitsi herra Mysonin katseesta, että hänen asemansa oli ihan ainoalaatuinen.
Ja kun he olivat rupatelleet hiukan ja keskustelu oli tuokioksi eksynyt sanomalehtialalta kiinteistöihin, hän tarjoutui näyttämään herra Mysonille kotinsa, ja se tuntui tekevän herra Mysoniin tavallista valtavamman vaikutuksen. Herra Mysonin käytöstä rouva Machinia kohtaan, jonka he sattuivat tapaamaan kylpyhuone-paratiisissa, voi todellakin sanoa kohteliaisuuden kiillotetuksi peiliksi. Kuinka Denry toivoikaan pystyvänsä käyttäytymään sillä tapaa, kun sattui kohtaamaan kreivittäriä!
Sitten he palasivat salissa uudelleen sanomalehtikysymykseen.
"Nähkääs", selitti herra Myson, "paikkakunnalle on todellakin oikein vahingoksi tyytyä vain yhteen jokapäiväiseen sanomalehteen. Omalta osaltani ei minulla ole mitään pahaa sanottavanaStaffordshiren Merkkitorvesta, mutta varmaankin teitä kummastuttaisi" — tämä lausuttiin tuttavallisen salaperäisellä äänellä — "jos tietäisitte, kuinka paljo vastustajiaMerkkitorvellatodellisuudessa on."
"Todellakin!" sanoi Denry.
"Se menettelee tietysti väärin siinä, ettei osoita kyllin suurta harrastusta paikkakuntamme suuria yleisiä asioita kohtaan. Mutta tämä on sille mahdotonta. Sillä sehän ei voi määritellä kantaansa varmasti. Sen on koetettava miellyttää kaikkia. Se ei ainakaan uskalla loukata ketään. Se juuri on sanomalehti-monopolin ikävä puoli… Kaksi ja puoli sataa tuhatta ihmistä — hyvänen aika! siinä on riittävästi yleisöä kahdelle ensiluokkaiselle lehdelle. Katsokaa Nottinghamia! Katsokaa Bristolia! Katsokaa Leedsiä! Katsokaa Sheffieldiä!… jasikäläisiäsanomalehtiä!"
Ja Denry koetti katsella näitä suurkaupunkeja! Totta tosiaan, Kaupunkiviisikko oli melkein yhtä iso. Hänet valtasi päätä pyörryttävä sanomalehtijuopumus. Hän ei antanut herra Mysonille vastausta heti, mutta itselleen hän antoi vastauksen viipymättä. Hän päätti antautua tuohon suunnattomaan seikkailuun. Hän oli varsin ystävällisissä väleissäMerkkitorvenmiesten kanssa — se oli totta; mutta afääri on afääriä, ja Kaupunkiviisikon menestys oli nyt kyseessä.
Pian sen jälkeen puhuivat kaikki paikkakunnan ilmoitustaulut samaa sinistä kieltä tehden tiettäväksi, ettäKaupunkiviisikon ViikkolehtimuuttuisiKaupunkiviisikon Päivälehdeksi, jota ilmestyisi neljä painosta alkaen keskipäivästä, ja että tätä uutta julkaisua toimitettaisiin ensiluokkaisen iltalehden tapaan.
Kulissien takana kurkkineet tiesivät, että oli perustettu osakeyhtiö "Kaupunkiviisikon Sanomalehti-O.y., r.l." pääomana kymmenen tuhatta puntaa, että herra Myson omisti osakkeita kolmen tuhannen punnan arvosta ja suuri Denry Machin puolentoista tuhannen punnan arvosta ja että jäännös myytäisiin ja jaettaisiin tilaisuuden vaatiessa. Nämä kaikkitietäväiset sanoivat, ettei mikään kykenisi koskaan pitämään puoliaanMerkkitorveavastaan. Toiselta puolen he myönsivät, ettei Denryä, ihmeellisintä valttia, minkä Kaupunkiviisikko konsanaan oli synnyttänyt, oltu koskaan lyöty laudalta. Ja kaikkitietäväiset odottivat vastaisia tapahtumia suurella riemulla. Denry ja herra Myson katselivat tulevaisuutta hyvin perustellulla oikeutetulla luottamuksella. MuttaMerkkitorvise vain kulki ylevästi tietään sokeana kaikille huomiota herättäville ilmoitustauluille.
Sinä päivänä, jolloinKaupunkiviisikon Viikkolehdenensimmäinen numero ilmestyi, todisti uuden lehden toimisto Hanbridgessä olevansa erinomaisesti järjestetty, sillä se toimi kaikissa yksityiskohdissaan ihailtavan tasaisesti. Kellarikerroksessa jyrräsi Marinoni-kone hyristen kuin jättiläiskissa painaakseen viisitoistatuhatta numeroa tunnissa. Ensi kerrokseen oli järjestetty nerokkaita laitteita sanomalehden julkisuuteen saattamiseksi; rauta-aidake, jonka avulla pojat pidettiin järjestyksessä jakelupöydän ääressä, oliMerkkitorventoimistosta lainattu aate. Toisessa kerroksessa majaili toimittaja ja perustaja apulaisineen ja seuraavassa sijaitsi latomo. Portaikkomäärä, joka erotti latomon konehuoneesta, ei ollut mikään ehdoton etu, mutta tiilikivet ja muurilaasti eivät ole kimmoisia, ja täytyy tulla toimeen parhaansa mukaan. Toimisto teki edullisen vaikutuksen ulkoa päin ja veti jotakuinkin vertojaMerkkitorvenläheiselle toimistolle. Ensi kerroksen ikkunoissa oli tietenkin ilmoitustauluja, ja kullatut kilvet, jotka katolla kohosivat toinen toistaan ylemmäksi, ikäänkuin ennustivat taloudellista menestystä.
Denry sattui olemaan sinä iltapäivänäPäivälehdentoimistossa. Hänellä ei ollut yksityiskohtaiseen järjestelyyn nähden ollut mitään tekemistä, sillä yksityiskohtainen järjestely ei ollut hänen erikoisalaansa. Hänen erikoisalanaan olivat suuret, johtavat aatteet. Hän tiesi tuskin laisinkaan sopimuksista, joita oli tehty kirjeenvaihtajain ja sanomalehtimies-yhdistyksen ja Uutiskeskustoimiston, urheilujärjestöjen ja kaunokirjailijaliittojen kanssa, ei myöskään vaikeuksista, joita kirjaltajien ammattiyhdistys oli aiheuttanut, tai taistelusta, jonka päämääränä oli saada paperinhinta alennetuksi kahdeskymmenesosa pennyä naulalta, tai erinäisille ilmoittajille myönnetyistä hirvittävistä alennuksista tai kahnauksesta rautatieyhtiön kanssa tai kuvottavasta mairittelusta, joka oli kohdistettu aivan vähäpätöisiin lehtiasiamiehiin tai — mikä oli kaikkein ikävin kohta — sanomalehtipoikien puutteesta. Nämä eivät huvittaneet häntä. Hän ei voinut alentua punnitsemaan moisia asioita. Mutta kun herra Myson tyynenä ja ylpeänä opasti hänet alas konehuoneeseen ja Marinoni viskasi punaisenPäivälehdenvalmiiksi taitettuna melkein hänen kouraansa ja se näytti ihan todelliselta sanomalehdeltä ja hän näki siinä yhden omista kyhäyksistään ja muisti olevansa sen omistajia — silloin asia sekä huvitti että ihastutti Denryä ja hänen sydämensä sykki kiivaammin. Sillä tämä punainen esine oli koko yrityksen tunnuskuva ja tulos ja vaikutti häneen ihmetyön lailla.
Ja hän sanoi itsekseen, laisinkaan aavistamatta kuinka monet tuhannet olivat sanoneet samaten ennen häntä, että sanomalehti on oivallisin leikkikalu maailmassa.
Kello neljän tienoissa tuli jakeluosaston johtaja paitahihasillaan ja esiliina yllään herra Mysonin luo ja pyysi kunnioittavasti tätä saapumaan jakelutoimistoon. Herra Myson siirtyi jakelutoimistoon ja Denry hänen mukanaan, ja siellä he näkivät repaleisen pikkupojan nenä veressä ja kasaPäivälehtiähaavoittuneessa kädessään.
"Niin", nyyhkytti poika; "ja ne uhkas repiä silmät mun päästäni ja pelata niillä nappikuoppaa, jos hoksaavat mun vielä Kruunu-aukiolla." Ja hän heitti sanomalehdet kädestään hurjasti ulvahtaen.
Molemmat johtajat saivat tietää, että tämän jalon uhkauksen oli lausunut neljäMerkkitorvenpoikaa, jotka eivät suvainneet yhdenkään pojan kaupittelevan ainoatakaan muuta lehteä kuinMerkkitorveaKruunu-aukiolla tai missään muualla.
Luonnollisesti se oli typerää.
Mutta typeryydestään huolimatta sitä jatkui.Päivälehdenkeskustoimisto Hanbridgessä ja sen haaratoimistot naapurikaupungeissa muistuttivat sotilassairaaloita, ja johtajille selvisi totuus sellainen, että sillä välin kuin yleisö janosi ostaaPäivälehteä, estiMerkkitorvenpoikien julkea salaliitto myymästäPäivälehteä. On nimittäin otettava huomioon, että Kaupunkiviisikon väestö sieppaa kernaimmin sanomalehtensä kadulla sen parhaillaan lentäessä ja huutaessa.Merkkitorvellaoli palveluksessaan suuri poikalauma, jolle se järjesti vuosittain komean juhlan. OikeastaanMerkkitorviomisti kaikki käytettävissä olevat pojat ja epäämättömästi kaikki väkevimmät nyrkkisankarit. Herra Myson oli saanut hankituksi poikia vasta itsepintaisesti etsiskeltyään, eivätkä hänen löytämänsä suinkaan olleet kykenevimpiä, joten ne eivät luultavasti pääsisi voitolle olemassaolotaistelussa. Olisi saattanut otaksua, että paikkakunnalla, joka ei väsy koskaan nurisemaan huonoista ajoista ja työttömyydestä, tuhannet pojat olisivat mielihyvällä ostaneetPäivälehdenneljällä pennyllä myydäkseen sen kuudesta pennystä. Mutta niin ei ollut laita.