Tietysti totuus ennätti Ruthin kuulumiin. Totuus ennätti kaikkialle; sillä olihan toki selitettävä se omituinen seikka, että Nellie ilmestyi jälleen Bursleyn kaduille heti sen jälkeen kuin oli lähtenyt Kanadaan. Sitä paitsi tuo kunnoton Denry oli melkein ylpeä tästä asiasta. Ja kaupunki sanoi tietysti: "Se on aito Machinia se! Sieppaa tytön tuosta vietävän laivasta. Se on aito Machinia." Ja Denry myönsi itsekseen, että se oli aito Machinia. "Kuka toinen mies", hän tiedusti ilmalta, "olisi tullut ajatelleeksi sellaista? Tai kenellä olisi ollut sisua?…"
Sallimus teki todellakin aika kepposen, kun joudutti Denryn muutamaa viikkoa myöhemmin kohtaamaan rouva Capron-Smithin Euston-asemalla. Onneksi molemmilla oli suunnattomasti mielenmalttia.
"Hyvänen aika", sanoi Ruth. "Mitä ihmettäsinätäällä teet?"
"Olenhan vain kuhertelemassa", sanoi Denry.
Alpeilla.
Vaikka Denry olikin tavattoman onnellinen sulhasena ja saattoi salassa osoittaa mitä typerimpiä hellyyden oireita, hän sanoi itselleen ja sanoi Nellielle (ja tämä kannatti häntä lujasti): "Emme me rupea tavallisiksi narrimaisiksi kuhertelijoiksi" Millä hän tietenkin tarkoitti heidän aikovan esiintyä sillä tapaa, että heitä pidettäisiin vakiintuneena avioparina. Tässä yrityksessä he epäonnistuivat täydellisesti aina Lontooseen asti, missä he viettivät pari yötä, mutta Charing Crossin asemalta lähtiessään he yrittivät uudelleen kokemuksen tukemina.
Tarvinnee tuskin sanoa, että heidän päämääränään oli Sveitsi. Kun rouva Capron-Smith oli huomauttanut, että Sveitsiin täytyi matkustaa talvella, jos halusi kunnioittaa itseään, ei heillä todellakaan ollut muuta vaihtoehtoa. Ja niin tiesiMerkkitorvi(joka oli kertonut häistä kymmenellä rivillä niiden ylenmääräisen vaatimattomuuden vuoksi) ilmoittaa, että herra ja rouva valtuusmies Machin aikoivat viettää kuukauden päivät Mont Pridoux'ssa, lähellä Montreux'ta Gentin järven partaalla. Ja tämä tiedotus näytti varsin mukavalta.
Dieppessä he pääsivät vaunuun, joka kulki perille asti. Junassa oli useita Sveitsin-vaunuja. Astellessaan käytävää pitkin vaunusta toiseen Denry ja Nellie näkivät ensimmäisen vilahduksen maailmasta, joka matkustelee ja lähtee huviretkelle, milloin sitä vain haluttaa. Ajatus lähteä huviretkelle milloinkaan muulloin kuin elokuussa tuntui hullunkuriselta heistä kummastakin. Denry oli perin rohkea ja tahtoi itsepintaisesti puhua luonnollisen kovalla äänellä. Nellie oli arka ja turvaa hakeva. "Mitä sinä sanoit?" karjui Denry hänelle, kun hän oli puolittain kuiskannut jotain, ja hänen oli toistettava se niin kovaa, että kaikki saattoivat kuulla. Heidän suunnitelmaansa kuului puhutella toisiaan lyhyesti, töykeästi ja rypistää otsaa ja teeskennellä lievää kyllästymistä.
Mutta matkusteleva maailma osasi sittenkin nolata heidät. Kuinka ankarasti he koettivatkin, ei edes Denrykään voinut olla tuntematta siveellistä pelkoa. Vaatteisiinsa nähden hän oli onnistunut melkoisen hyvin, hänen ei tarvinnut hävetä niitä; eivätkä Nellien suinkaan olleet huonoimpia siinä osastossa; päin vastoin, eräiden kaikkein mahtailevimpien naisten mittakaavan mukaan Nellien asussa oli se vika, ettei se ollut kyllin huolimaton, riittävässä määrin "mitenkuten". Ja heillä oli yllin kyllin, kymmenin kerroin riittävästi rahaa ja selvä tietoisuus siitä. Kustannuksia ei aiottu sääliä sillä häämatkalla. Ja kuitenkin… No niin, muuta ei voi sanoa kuin että matkaseura teki mahtavan vaikutuksen. Matkaseura, joka oli yksinomaan englantilainen, tuntui olevan kokonaan tietämätön siitä, että kukaan teki konsanaan muuta kuin matkusteli ylellisesti paikkoihin, jotka ovat mainitut edellisen vuoden maantiedossa. Nellieä ihmetytti, että maailmassa oli niin paljo ihmisiä, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa rahaa. Ja alituiseen he puhuivat mitä merkillisimmistä asioista tavattoman tyynin ilmein.
"Kuinka paljon sait maksaa ylipainosta?" tiedusti muuan huolimattomasti puettu nuori nainen eräältä vanhalta herralta.
"Oh! Kolmetoista puntaa", vastasi vanhus välinpitämättömästi.
Ja vast'ikään Nellie oli hädin tuskin pelastunut viettämästä kymmenen päivää valtamerilaivan kolmannessa luokassa.
Syötyään päivällistä ravintolavaunussa — ilman sampanjaa, koska se oli vulgaarista, mutta juoden hyvää, kallista viiniä — he tunsivat olevansa paremmin tilanteen tasalla, enemmän junan herroja. Nellie lähti viisaasti nukkumaan, ennenkuin tuo voitontunne ennätti kulua pois. Mutta Denry jäi tupakoimaan käytävässä. Hän pysytteli jalkeilla varsin myöhään, ollen liian ylpeä ja onnellinen ja ahnehtien liian paljon uusia vaikutelmia voidakseen ajatellakaan nukkumista. Tällöin tulitikku joudutti hänet puheisiin erään laihan, ylimielisen monokkeliniekan kanssa. Denry oli vihannut tätä mahtailevaa olentoa kaiken matkaa aina Dieppestä asti. Ojentaessaan hänelle tulitikkua hän tunsi pääsevänsä jossain määrin voitolle, sillä tulitikku oli kallisarvoinen kapine tutajavan käytävän öisessä autiudessa. Pelkästään se seikka, että kaksi henkeä on kahden kesken valveilla, vain suljetun, salaperäisen ovisarjan erottamana uneksivasta tai unisesta väestöstä, auttaa suuressa määrin murtamaan yhteiskunnalliset raja-aidat. Osaltaan auttoi myöskin Denryn oivallinen sikaari. Se sovitti hänen leveän murteensa.
Hän sanoi itsekseen:
"Minäpä rupean puheisiin tuon jussin kanssa."
Ja sitten hän sanoi ääneen:
"Tämä juna ei ole hulluimpia!"
"Ei!" myönsi monokkeli veltosti. "Vahinko, että tarjoavat niin kehnoja päivällisiä!"
Ja Denry tunnusti kiireesti olevansa samaa mieltä.
Pian he pakisivat paikoista, ja miten olikaan, tuli Denry sanoneeksi, että hän oli matkalla Montreux'hon. Monokkeli tunnusti, ettei hän välittänyt Montreux'stä talvisin, mutta sanoi, että Montreux'n yläpuolella sijaitsevat paikat kuten Caux ja Pridoux olivat kylläkin hyviä. Ja Denry sanoi:
"Niin, luonnollisesti ei olekaan aikomusta jäädä Montreux'hon. On aikomus koettaa Pridoux'ta."
Monokkeli kertoi; ettei se aikonut vielä niin kauas kuin Sveitsiin; se aikoi pysähtyä Juraan.
"Génève on aika kuollut paikka, eikö totta?" virkkoi monokkeli hetken vaiettuaan.
"O-on", sanoi Denry.
"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen, kun se uusi esplanaadi valmistui?"
"En", sanoi Denry. "Sitä en ole nähnyt."
"Milloin kävitte siellä?"
"Oh! Pari vuotta sitten."
"Niinkö? Silloin sitä ei ollut vielä aloitettu. Hullunkurinen laitos!Tietysti geneveläiset ovat hirveän ylpeitä Mont Blancistaan."
"Niin ovat."
"Oletteko koskaan huomannut, kuinka omituisesti se näköala vaikuttaa naisiin? Alussa ne ovat siihen hirveän innostuneita, mutta parin päivän perästä se alkaa hermostuttaa heitä."
"Aivan niin", sanoi Denry. "Olen tehnyt itsekin sen huomion. Vaimoni…"
Hän vaikeni, koska ei tietänyt, mitä aikoi sanoa. Monokkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti.
"Kaikki samanlaisia", hän sanoi. "Kerrassaan omituista!"
Kun Denry astui kahden hengen osastoon, joka hänen oli onnistunut varata vaunun päässä itselleen ja Nellielle, oli tuo väsynyt lapsi parka hereillä tuijottaen kuin huuhkaja.
"Kenen kanssa sinä siellä juttelit?" hän haukoitteli.
"Sen monokkelijussin kanssa."
"Todellakin", Nellie mutisi jännittyneenä. "Vai hänen kanssaan? Erotin ääniä. Mikä hän on miehiään?"
"Tuntuu olevan aasi", sanoi Denry. "Hirveän pröystäilevä. En voinut sietää häntä kauempaa. Sain hänet uskomaan, että me olemme olleet naimisissa kaksi vuotta."
He seisoivat Hôtel Beau-Siten parvekkeella Mont Pridoux'ssa. Hiukan alempana oikealla sijaitsi toinen hotelli, Métropole, jonka keskitornissa liehui punavalkoinen Sveitsin lippu. Vähän alempana sitä oli Montreux'n vuoriradan pääteasema. Rata ulottui jyrkännettä myöten suoraan Montreux'n kattoihin sähkölennätinlangan lailla. Sillä ryömi kaksi leikkijunaa toisiaan kohti ikäänkuin kärpäset, jotka nousevat ja laskeutuvat seinää myöten. Toisella puolen hotellisarjaa, joka muodostaa Montreux'n, oli kaistale vettä ja veden toisella puolen jono kukkuloita, joiden huiput hohtivat valkoisina.
"Vai nuo ne nyt ovat Alppeja!" huudahti Nellie.
Hän tunsi pettymystä, samoin Denrykin. Mutta kun Denry sai matkailuoppaasta ja kyselemällä tietää, että järvikaistale oli seitsemän peninkulman pituinen ja korkeimmat huiput kohosivat kymmenen tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolelle ja sijaitsivat viidenkolmatta peninkulman päässä, silloin Nellien suu avautui sepposen selälleen ja hän oli tyytyväinen.
Hôtel Beau-Site miellytti heitä. Eräs herra, joka tiesi, mitä puhui, oli suositellut sitä Denrylle Sveitsin parhaana hotellina. "Älkää antako hintojen johtaa itseänne harhaan", oli hän sanonut. Eikä Denry antanutkaan. Hän maksoi Beau-Sitessa kuusitoista frangia päivässä heistä molemmista, ja sormikulhojen puute tuntui hänestä oikeastaan huojennukselta. Kaikki oli erittäin hyvää paitsi toisinaan kuuma vesi. Kannuissa oli tosin legenda "kuumaa vettä", mutta välistä nämä kaksi sanaa olivat ainoa todistus veden lämmöstä. Toiselta puolen voi taas makuuhuoneet tehdä tukahduttaviksi vain kiertämällä kampea; ja ikkunat olivat kaksinkertaiset. Nellie oli ihmeen kekseliäs. He söivät aamiaista vuoteessa ja hän säästi voita ja hunajaa aamiaistarjottimelta iltapäiväteetä varten, joka ei kuulunut ruokailujärjestykseen. Hän sai voin pysymään jääkylmänä jättämällä sen vain ikkunan ulkopuolelle yöksi. Ja Denry ihaili moista taloustaitoa.
Toiset vieraat osoittausivat mukaviksi, hauskoiksi ihmisiksi, joissa ei ollut liikaa tärkkelystä, kuten Denry sanoi. Kummastuksekseen he saivat kuulla, että muuan lörpöttelevä kolmikymmenviisivuotias pikku rouva, joka jutteli kaikkien kanssa ja pian kutsui Denryn ja Nellien huoneeseensa teelle, oli todellinen venäläinen kreivitär, vierasluettelon mukaan "Kreivitär Ruhl (palvelijattarineen) Moskovasta." Hänen huoneensa oli siivottomin, minkä Nellie oli koskaan nähnyt, ja teekutsut kuin mitkäkin ulkoilmakekkerit. Mutta olihan jännittävää juoda teetä venäläisen kreivittären luona… (Salaliittoja! Nihilismiä! Salapoliiseja! Marmoripalatseja!)… Nuo vierasluettelot ihan salpasivat hengen. Niitä oli sivumäärin; kymmenittäin hotelleja, tuhansittain nimiä, melkein kaikki englantilaisia — ja kaikki ihmisiä, jotka saapuivat Sveitsiin talvella, koska heillä ei ollut muuta tehtävää. Denry ja Nellie kylpivät korrektisuudessa kuin kylvyssä.
Ainoat henkilöt hotellissa, joiden kanssa he eivät "tulleet toimeen" eivätkä "päässeet pitkälle", kuuluivat erääseen sotilasperheeseen, jota johtivat majuri Clutterbuck ja hänen vaimonsa. He istuivat ison pöydän ääressä eräässä nurkassa — isä, äiti, joukko lapsia, käly, sisar, kotiopettajatar, — kaiken kaikkiaan kahdeksan päätä; ja kaikesta kohteliaisuudestaan huolimatta he tuntuivat vetävän ympärilleen suojaavan rajaviivan. He moitiskelivat hotellia; he pelasivat bridgeä (silloin uusi peli); ja kerran kun Denry ja kreivitär pelasivat heidän kanssaan (Denry oli näet oikea korttimestari) shillingin pisteistä, hän kuuli kälyn sanovan, ettei kapteeni Deverax varmaankaan pelaisi shillingin pisteistä. Tämä oli ensimmäinen huhu kapteeni Deverax'n olemassaolosta; mutta myöhemmin kapteeni Deverax alkoi tulla puheeksi useita kertoja päivässä. Kapteeni Deverax'ta odotettiin heidän seuraansa, ja kaikesta päättäen hän oli aivan erikoinen miehekseen. Pian oli koko muu hotelliyleisö asettunut sotakannalle kapteeni Deverax'han nähden. Sitten saapui muuan Clutterbuckien serkku, hymyilevä, kylmä, haituvainen nainen selittäen päättäväisesti, ettei Hôtel Beau-Site soveltuisi laisinkaan kapteeni Deverax'lle. Tämä serkku kiihdytti Denryn vihamielisyyttä merkillisellä tavalla. Hän uskoi kreivittärelle (joka yhdisti kaikki lahkokunnat) arvelunsa, että Denry ja Nellie olivat häämatkallaan. Illalla tiedusti kreivitär eräässä salin nurkassa Nellieltä hienotunteisesti, mutta suorasukaisesti, oliko tämä ollut kauan naimisissa. "En", sanoi Nellie. "Kuukaudenko?" kysyi kreivitär hymyillen. "E—ei", sanoi Nellie.
Seuraavana päivänä sen tiesi koko hotelli. Koko tuo suuri valherakennus, jonka Denry ja Nellie olivat työläästi pystyttäneet, luhistui yhdestä ainoasta sanasta, ja siinä nämä molemmat nyt seisoivat punastuen rikollisina.
Hotelli oli ihastuksissaan. Hotellissa iloitaan enemmän vastanaineesta pariskunnasta kuin viidestäkymmenestä lapsirikkaasta perheestä.
Mutta samana päivänä hotellia kohtasi kova isku. Clutterbuckien serkku oli selittänyt, että makuusuojakaluston puutteellisuuden vuoksi hänen oli ollut pakko käyttää sohvaa vaatekaappina. Sitten puhuttiin taasen kapteeni Deverax'sta. Ja päivällisellä tuli sitten tiettäväksi — taivas tietää miten! — että koko Clutterbuckien joukko oli ilmoittanut siirtyvänsä Hôtel Métropoleen. He olivat myöskin koettaneet saada kreivittären mukaansa, mutta onnistumatta yrityksessään.
Nyt oli asian laita sellainen, että Hôtel Beau-Siten vieraissa oli aina vallinnut julkinen ylenkatse kilpailevaa hotellia kohtaan, joka oli yhtä frangia kalliimpi päivässä ja kuuluisa uudesta ja runsaasta kalustostaan. Métropolessa oli orkesterisoittoa kahdesti viikossa ja englantilaiset jumalanpalvelukset pidettiin sen salissa; ja se oli Beau-Sitea isompi. Näistä seikoista huolimatta olivat Beau-Siten vieraat halveksivinaan sitä väittäen ruokaa huonommaksi ja vieraita keikareiksi. Beau-Sitessa oli uskonkappaleena, että Beau-Site oli paras hotelli siinä vuoristossa, ellei koko Sveitsissä.
Tämä Clutterbuckien luopumus oli kerrassaan hävytöntä! Kuinka ihmeessä voi juljeta astua isännän luo ja ilmoittaa hänelle, että nyt oli aikomus hyljätä hänet ja siirtyä kilpailijan puolelle?
Vielä muuan seikka: yhdeksän tai kymmenen hengen siirtyminen hotellista toiseen merkitsi sitä, että Métropole saisi ehdottomasti suuremman asujamiston kuin Beau-Site, ja lukumäärään nähden kilvoittelu oli varsin kiihkeä. "No niin", sanoi Beau-Site, "antaa niiden mennä! Ja viekööt vain kapteeni Deverax'nsa! Sitten täällä saa olla rauhassa!" Ja niin puhkesi tuhoisin kaikista riidoista — kilpailu kilpailevien hotellien vieraiden kesken. Métropole oli lähettänyt yleisen kutsun tanssiaisiin, ja Clutterbuckien ennenkuulumattoman menettelyn vuoksi heräsi kysymys, eikö Beau-Siten pitäisi boikotoida tanssiaisia. Asia ratkaistiin kuitenkin siten, että tehoisimmin vaikutettaisiin lähtemällä kriitillinen nenä ilmassa ja tekemällä epäedullisia vertauksia Beau-Siten oloihin. Beau-Site muuttui äkkiä täydelliseksi vieraittensa silmissä. Ei sanottu enää sanaakaan siitä, että kuumassa vedessä oli jääkuori. Ja uskomattoman varmoina Clutterbuckit antoivat matkatavarainsa liukua reessä Métropoleen keskellä kirkasta päivää ja uskollisten ylenkatsetta.
Tähtien tuikkiessa lähti Beau-Siten tanssiva osa helisevissä reissä lumen poikki Métropolen tanssiaisiin. Matka ei ollut pitkä, mutta kyllin pitkä osoittaakseen turkikset riittämättömiksi kahdenkymmenen asteen vuoristopakkasessa ja myöskin kyllin pitkä saattaakseen seurueen tekemään sellaisen yleisen lopullisen sopimuksen, että sen oli esiinnyttävä kylmästi ja kriitillisesti Métropolen kullatuissa saleissa. Huhu kertoi kapteeni Deverax'n saapuneen, ja jokainen oli sitä mieltä, että hän oli varmasti sietämätön tolvana, paitsi kreivitär Ruhl, joka ei koskaan käyttänyt tulvana virtailevaa outoa englanninkieltään puhuakseen kenestäkään pahaa.
Métropolen kullatut salit olivat todellakin suurenmoisia. Hotelli oli epäämättä isompi kuin Beau-Site, uudempi, rikkaammin sisustettu. Sen asujamet olivat myöskin mahtavia käytökseltään, joka ärsytti toisia, mutta jolle ei mahtanut mitään. Sen vuoksi Beau-Siten vieraiden täytyi liikkuessaan edes ja takaisin noiden kristallikruunujen alla tyytyä vain pysymään ylpeän välinpitämättöminä. Nellie esimerkiksi ei mitenkään kyennyt siihen. Eikä Denrykään suoriutunut siitä hyvin. Joka tapauksessa Denry sai kerran lyödyksi hyppysille rouva Clutterbuckin hääräilevää serkkua.
"Kapteeni Deverax on saapunut", sanoi viimeksi mainittu. "Hän tuli kovin myöhään. Hän tulee saliin tuossa tuokiossa. Me panemme hänet johtamaan kotiljonkia."
"Kapteeni Deverax?" tiedusti Denry.
"Niin. Olettehan kuullut meidän puhuvan hänestä", sanoi serkku loukkaantuneena.
"Mahdollisesti", virkkoi Denry. "En muista sitä."
Kuullessaan tämän lyhyen keskustelun tunsivat Beau-Siten kohortit, ettäDenryssä heillä oli lupaava sankari.
Denryä odotti kuitenkin harmillinen yllätys.
Hissi laskeutui, ja työntäen omituisesti molemmin käsivarsin sen kaksoisovea, ikäänkuin pantomiimihaltia esiintyessään lumotusta linnasta, siitä astui uljaasti ulos pitkä laiha mies lähestyen seuruetta teeskennellyn sirosti. Mutta ennenkuin hän ennätti seurueen luo, hyökkäsi joukko nuoria naisia häntä kohti ikäänkuin aikoen tehdä itsemurhan hirttäytymällä hänen kaulaansa. Hänellä oli yllään frakkipuku yksityiskohdiltaan niin virheetön, että se olisi vetänyt vertoja yksinpä päätarjoilijankin asulle. Ja vasemmassa silmässä hänellä oli monokkeli. Juuri tuo monokkeli sai Denryn hätkähtämään. Parin silmänräpäyksen ajaksi hän sai karkoitetuksi tuon tunnelman. Mutta tarkastettuaan vielä kaksi silmänräpäystä hän totesi epäämättä, että se oli sama monokkeli kuin taanoin junassa. Ja Denryssä heräsi pahoja aavistuksia…
"Kapteeni Deverax?" huudahtivat useat äänet.
Nuorten ja kypsyneiden kaunottarien tapa tarrautua kapteenin ympärille, joka oli iältään neljäkymmentä (eikä edes kauniskaan), oli todellakin kerrassaan merkillistä Hôtel Beau-Siten miehisestä väestöstä. Yksinpä venäläinen pikku kreivitärkin liittyi heti häneen. Ja arvonimensä, seurustelutarmonsa ja persoonallisen erikoisuutensa perusteella hän pääsi luonnollisesti voitolle muista.
"Tunnetko hänet?" kuiskasi Denry vaimolleen.
Nellie nyökkäsi. "Hän näyttää verraten mukavalta", hän sanoi arastellen.
"Mukavalta!" toisti Denry. "Hän on aika aasi, koko mies!"
Ja enemmistö Beau-Siten joukkoa yhtyi Denryn tuomioon joko sanoin tai elein.
Kapteeni Deverax tuijotti tiukasti Denryyn; sitten hän hymyili epämääräisesti ja virkkoi venytellen: "Halloo! Mitä kuuluu?"
Ja he pudistivat toinen toisensa kättä.
"Tunnette siis hänet", mutisi joku Denrylle.
"Tunnenko hänet?… Pienestä pitäen."
Kysyjä vainusi pilaa, mutta se teki häneen jonkinlaisen vaikutuksen. Oli varsin merkillistä, että vaikka Denry pitikin kapteeni Deverax'ta papukaijana, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta lievää tyytyväisyyttä sen johdosta, että he olivat tavallaan tuttavia… Ihmissydämen mysterioita!… Hän toivoi vilpittömästi, ettei olisi keskustellessaan junassa kapteenin kanssa puhunut varemmista Sveitsin-matkoista. Se oli vaarallista.
Tanssiin tuli hilpeyttä ja hauskuutta, joka oikeuttaa tanssiaiset pitämään itseään onnistuneina. Kotiljonki muodostui aivan suurenmoiseksi kapteeni Deverax'n johdolla. Illan kuluessa kapteeniin kohdistettiin kymmenittäin loukkaavia nimityksiä, mutta kenenkään vastaan sanomatta oltiin yhtä mieltä siinä, että mitä hyvänsä hän olisikaan tehnyt kevyen prikaatin etunenässä Balaklavan luona, niin kotiljonkien johtajana hän oli pelottava. Moni herroista tuntui kuitenkin väittävän, että jos mies, jokaonmies, johtaa kotiljonkia, ei hänen pitäisi johtaa sitä liian hyvin, ellei tahdo käydä narrista.
Loppupuolella, kuuman keiton aikana, tapahtui onnettomuus. Denry oli tietänyt, että niin kävisi.
Kapteeni Deverax jutteli kunnioittavasti kuuntelevalle Nellielle maisemasta, kun kreivitär saapui paikalle lautanen kädessä.
"Ei, ei", vastusteli kreivitär. "Minä puolestani vihaan teidän vuorianne. Minä olen syntynyt arolla, missä kaikki on lakeata — lakeata! Vuoret tukahduttavat minut. Olen täällä vain lääkärini määräyksestä. Nämä vuoret hermostuttavat minua."
Hän kohautti olkapäitään.
Kapteeni Deverax hymyili.
"Teidän laitanne on samoin, eikö totta?" hän sanoi kääntyen Nellien puoleen.
"Ei suinkaan", sanoi Nellie yksinkertaisesti.
"Mutta miehenne kertoi minulle tuonoin, että kun te olitte Genevessä pari vuotta sitten, niin Mont Blancin näkeminen — tuota noin — kiusasi teitä."
"Mont Blancin näkeminen?" änkytti Nellie.
Jokainen tajusi, etteivät hän ja Denry olleet koskaan ennen käyneet Sveitsissä ja ettei heidän avioliittonsa todellakaan ollut kuukautta vanhempi. "Te käsititte minut väärin", sanoi Denry töykeästi. "Vaimoni ei ole käynyt Genevessä."
"Niinkö!" venytteli kapteeni Deverax.
Tuo "niinkö" sisälsi niin suuren määrän salaviittauksia, ylenkatsetta ja ylpeätä huvia, että Denry punastui, ja nähdessään miehensä posken Nellie punastui kilvan tämän kanssa ja voitti hänet helposti. Ihmisistä tuntui siltä, että joko Denry oli puhunut kapteenille puita heiniä tai ollut naimisissa ennenkin, Nelliensä tietämättä, ja viettänyt Genevessä hauskoja päiviä. Tilanne oli kiusallinen, vaikka se raukenikin itsestään lyhyessä ajassa. Se tuotti häpeätä Beau-Sitelle. Se merkitsi tappiota Hôtel Beau-Sitelle (joka oli frangin verran halvempi päivässä kuin Métropole) ja voittoa tuolle papukaijalle. Syy oli yksinomaan Denryn. Mutta hän sanoi itsekseen:
"Kyllä minä vielä maksan tuolle jussille."
Kotiin ajettaessa hän pysyi äänetönnä. Reissä, joissa ei ollut kreivitärtä mukana, oli pääasiallisena keskusteluaiheena se, että kapteeni oli hakkaillut suunnattomasti kreivitärtä ja että siitä näytti tulevan varma juttu.
Kapteeni Deverax oli yhtä huomattava urheilualalla. Paikkakunnalla oli hyvänpuoleinen luistinrata, joka oli laadittu kaivamalla vuorenrinnettä, ja oivallinen kelkkamäki, noin puolen peninkulman pituinen ja täynnä suurenmoisia kaarroksia; ne olivat yhteisiä molemmille hotelleille. Denry harrasti eniten kelkkarataa. Hän lojui vatsallaan tuolla pienellä laitteella, jota sveitsiläiset sanovat kelkaksi ja jonka muodostaa vain kolme puunpalasta sekä kaksi raudoitettua jalasta, ja kiiti alaspäin vaarallisista mutkista kahdenkymmenen peninkulman nopeudella tunnissa. Kapteenin tuloon saakka tätä pidettiin suurenmoisena, koska useimmat tyytyivät istumaan kelkassa ja matkustamaan jalat edellä pään sijasta. Mutta piirrettyään muutamia kahdeksaisia jäähän kapteeni huomautti, että oikeastaan ei mikään muu ollut todellista urheilua kuin hiihtäminen. Hän suvaitsi tehdä tiettäväksi, että kelkat olivat lapsia varten. Hän oli tuonut suksensa mukanaan, ja nämä liikuntovälineet, noin kuuden jalan pituiset, herättivät suunnatonta huomiota kokemattomien keskuudessa. Sillä sidottuaan ne jalkaansa ja samalla vakuutettuaan, ettei hänen taitonsa vetänyt laisinkaan vertoja ruotsalaisten ammattimiesten kyvylle St. Moritzissa, kapteeni kykeni todellakin liukumaan hangella ennentuntemattomalla ja ihanalla tavalla. Ja sitä varten hän oli aivan erinomaisessa puvussa. Hänen polvihousunsa olivat viivojensa hienoudessa oikea nautinto katselijoille. Paikkakunnalla puhkesi todellinen hiihtovimma. Yksinpä Nelliekin tahtoi välttämättä vuokrata suksiparin.
Suksillaan ponnistellessaan Nellie saavutti jo toisena päivänä suuremman menestyksen kuin oli odottanut tai edes toivonutkaan. Hän oli kokeillut radan yläpäässä liukuen edes ja takaisin, kaatuillen ja päästen taasen pystyasentoon niin monen henkilön avulla kuin sattui olemaan lähimailla. Sukset olivat hänen mielestään hillittömimpiä ja epäkäytännöllisimpiä kulkuvälineitä, mitä ihmishulluus konsanaan oli keksinyt. Luistimet olivat sävyisiä vanhoja hevosia verrattuina näihin pitkiin, kesyttömiin paholaisiin, ja kelkka oli kuin mikäkin kolmipyörä. Sitten ystävällinen lähtötyönnähdys lennätti hänet äkkiä parin kyynärän matkan eteenpäin ja hän liukui tasaiselta kentältä radan ensimmäiselle lievälle luisukohdalle. Sattumalta hänen molemmat lautansa olivat tarkoin yhdensuuntaiset, kuten tulikin olla, ja hän luisti eteenpäin ihmeellisellä tavalla. Ja ihmiset kuulivat hänen sanovan:
"Kuinka ihanaa!"
Ja sitten ihmiset kuulivat hänen sanovan:
"Voi!… Voi!"
Sillä hänen vauhtinsa kasvoi. Eikä hän uskaltanut iskeä sauvaansa maahan. Hän ei kyennyt laisinkaan hallitsemaan noita kahta lautaa, joihin hänen jalkansa olivat sidotut. Hän olisi saattanut olla Mazeppa ja ne kesyttömiä arohevosia. Hän ei voinut edes kaatuakaan. Niin hän kiiti alaspäin radan alkurinnettä ja haltioituneet katselijat huusivat: "Katsokaas, kuinkamainiostirouva Machin suoriutuu!"
Rouva Machin olisi antanut kaikki turkiksensa päästäkseen jollain tavoin erilleen noista laudoista. Lähellä kimmeltävällä lumikentällä opetti kapteeni parhaillaan jumaloimalleen kreivittärelle suksien käyttöä; ja he seisoivat yhdessä, kreivitär hiukan epävarmana, radan sivulla sen ensimmäisessä käänteessä.
Mykkänä kiihtymyksestä ja hämmästyksestä Nellie pyyhälsi heitä kohti.
"Pitäkää varanne!" huusi kapteeni.
Turhaan! Itse hän olisi kenties voinut päästä pakoon, mutta hänen ei käynyt hylkääminen kreivitärtään vaaran hetkellä, ja kreivitär kykeni liikahtamaan vain tarkoin harkittuaan ja lujasti ponnisteltuaan, hän kun ei ollut päässyt juuri pitemmälle kuin Nelliekään. Nellien oikulliset laudat eivät välittäneet vähääkään mutkasta, ja ikäänkuin tuuliajolle joutuneena hän syöksyi syrjään radalta ja suoraa päätä kapteenin ja kreivittären kimppuun. Törmäys oli hirvittävä. Kuudet sukset vaappuivat semaforien tavoin ilmassa. Sitten oli hiljaista. Kun katselijat sitten kiiruhtivat onnettomuuspaikalle, nauroi kreivitär ja Nelliekin nauroi. Kapteenin naurua ei kuultu. Vahinkoa ei tullut muuta kuin noin jalan pituinen haava kapteenin verrattomien polvihousujen takamaihin. Ja koska tuon ihanakuosisen kankaan lankoja tavattiin myöhemmin tarttuneina Nellien suksisauvan sompaan, ei haavan aiheuttajasta voinut olla epäilystäkään. Kapteeni poistui kotiin etupäässä takaperin, mutta sangen kiireesti.
Iltapäivällä Denry matkusti Montreux'hon ja toi palatessaan opaalirannerenkaan, joka Nelliellä oli kädessään päivällispöydässä.
"Oi, kuinka hurmaava rannerengas!" sanoi muuan tyttö.
"Niin", virkkoi Nellie. "Sain sen mieheltäni juuri tänään."
"Taitaa olla teidän syntymäpäivänne tai muuta sellaista", arvaili utelias tyttö.
"Ei", sanoi Nellie.
"Kuinka kaunista häneltä!" sanoi tyttö.
Seuraavana päivänä kapteeni Deverax esiintyi ratsashousuissa. Ne eivät olleet paikallaan hiihtäessä, mutta parempia ei ollut saatavissa. Hän kävi räätälin luona Montreux'ssa.
Ruhlin kreivittärellä oli oma iso reki, samaten hevonen; molemmat olivat vuokratut Montreux'sta. Näillä hän ajeli toisinaan yksinään, toisinaan miespalvelija mukanaan venäläisvauhtia pitkin aaltoilevia vuoristoteitä; ja sellaisilla retkillä hänellä oli aina yllään avara punainen hilkkaviitta. Usein hänet saattoi nähdä iltapäivisin liikkeellä; punainen kuvastui heleänä liikkuvana laikkuna avaralla lumilakeudella. Kerran kaksi kielilakkaria havaitsi jonkin matkan päässä kylästä mieshenkilön teiskaroivan suksilla re'en vaiheilla. Hän oli kapteeni Deverax. Hakkailu yltyi siis yhä tulisemmaksi. Molemmat hotellit hymisivät moisista uutisista. Mutta kreivitär ei virkkanut koskaan sanaakaan; ei hänestä myöskään saanut mitään esille edes taitavimmallakaan rupattelulla. Hän oli miellyttävä, mutta salaperäinen nainen, kuten venäläisen kreivittären tulikin olla. Yhä uudelleen nähtiin hänet ja kapteeni yhdessä kaukaisilla paikoilla. Se oli todellakin aivan uutukaista hakkailua. Ihmiset olivat uteliaita näkemään, mitä näiden kahden välillä tapahtuisi naamiohuveissa, jotka Hôtel Beau-Site aikoi järjestää palkitakseen Hôtel Métropolen vieraanvaraisuuden. Tanssiaisia ei tarjonnut rakkaus, vaan kilvoittelu, melkeinpä viha; sillä kateus, jonka Métropolen julkeus oli nostattanut Beau-Sitessa, oli käynyt ankaraksi. Kapteenin ja hänen liittolaistensa, Clutterbuckien joukon ylvästely oli saavuttanut Beau-Siten kärsivällisyyden rajat. Métropole tuntui pitävän selvänä, että kapteeni johtaisi kotiljonkia Beau-Siten tanssiaisissa, kuten oli tehnyt Métropolessakin.
Ja sitten, juuri tanssiaisten iltapäivällä, kreivitär sai sähkösanoman — Pietarista, kerrottiin — joka pakotti hänet matkustamaan viipymättä pois. Ja tunnin kuluttua hän lähti alas Montreux'hon vuorirataa käyttäen ja katosi Beau-Siten näköpiiristä. Tämä oli isku Beau-Siten arvolle. Sillä kreivitär oli sen kirkkain tähti ja sitä paitsi suuresti kaikkien vieraiden rakastama, vaikka osoittausikin niin omituisen heikoksi tuohon papukaijaan nähden ja kävi salaperäisillä retkillä tämän kanssa.
Tallissa Denry huomasi kreivittären vuokrare'en ja -hevosen ja re'essä hänen hehkuvan punaisen vaippansa. Ja taasen juolahti hänen päähänsä tuuma, jonka hän toteutti, vaikka alkoi sataa lunta. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän ja Nellie ajoivat tiehensä, ja Nellie piteli ohjaksia yllään punainen vaippa, Denry istui perässä ajurin turkeissa. He ajaa huristivat Hôtel Métropolen ohitse. Ja vähää myöhemmin Denry näki Attalensin hurjalla tiellä suksiparin painaltavan heidän perässään niin kiireesti kuin sukset saattavat painaltaa. Oli ihmeellistä, kuinka taitavasti kulkusiaan hilpeästi helistävä reki sai pidetyksi tuon suksiparin noin sadan kyynärän välimatkan päässä. Se näytti kehottavan suksia saavuttamaan itsensä ja sitten unohtavan kutsun ja kiitävän edelleen. Ylämäkeen ennätettäessä se talttui matelemaan, sillä sukset kapusivat verkalleen. Alamäessä se laukkasi, sillä sukset liukuivat rinnettä myöten huimaavaa vauhtia. Toisinaan kajahti suksilta huudahdus. Ja lunta satoi yhä tiheämmin. Näin jatkettiin neljä, viisi peninkulmaa. Tähdet alkoivat tuikkia. Sitten tie teki suunnattoman alamäkikaarroksen erään niittysyvänteen ympäritse, ja hevonen nelisti parhaansa mukaan. Mutta oikaisten suoraan hankea myöten sukset kiihtyivät pikajunan vauhtiin ja voittivat kilpailussa yhden kyynärän jokaiselta kolmelta. Pohjassa, missä kaarros kohtasi suoran viivan, oli talonpoikaistalo ulkohuoneineen ja pensasaita ja kivimuuri ja muuta sellaista. Reki ennätti kohdalle ensinnä, mutta vain hituista varemmin. "Varokaa varpaitanne", mutisi Denry itsekseen tarkoittaen suksia, joiden varpaat olivat kolmen jalan pituiset. Lumiryöpyn keskeltä kiljuivat sukset hurjasti re'elle vaatien sitä väistymään. Sukset syöksyivät tielle, ja syrjään kiepsahtaessaan ne kiepsahtivat lumipeitteiseen pensasaitaan ja päätä pahkaa sen ylitse talonpihaan, missä ne työntyivät ilmaan, kuten sukset tekevät, kun henkilö, jonka jalkoihin ne ovat kiinnitetyt, makaa pitkällään maassa. Tuvan ovi avautui ja sille ilmestyi muuan vaimo.
Hän huomasi sukset kynnyksellään. Hän kuuli kulkusten kilisevän, mutta reki oli jo hävinnyt hämärään.
"Sepä oli aika temppu, kreivitär!" sanoi Denry Nellielle. "Siitä kelpaa puhua. Meidän on parasta ajaa kotiin Corsier'n kautta ja pitää aika kiirettä! Tulee pian ihan pimeä."
"Mutta jos hän on kuollut!" kuiskasi Nellie kauhistuneena hilliten hevosta.
"Eikö mitä!" sanoi Denry. "Näin hänen pyrkivän istualleen."
"Mutta kuinka hän pääsee kotiin?"
"Se näyttää aika sievältä talolta", sanoi Denry. "Luullakseni hänestä olisi ikävä poistua siitä."
Kun Denry astui Beau-Siten ruokasaliin, joka oli tyhjennetty tanssiaisia varten, herätti hänen pukunsa huomiota enemmän omituisuudellaan kuin loistavuudellaan tai merkityksellään. Hänellä oli yllään jonkinlainen kiinalais-kuosinen nuttu, jonka hänen vaimonsa oli laatinut sinisestä palttinasta, sekä litteä kiinalainen hattu, jonka he olivat yhdessä kyhänneet pahvista. Mutta hänen reisiään verhosivat luonnottoman väljät ratsashousut, jotka olivat suurenmoisen ruudukkaat ja leikatut hullunkurisesti liioitellen englantilaista kuosia. Hän oli ostanut niitä varten kankaan Montreux'n räätäliltä. Niiden alapuolella oli perin tiukat säärystimet, nekin englantilaiset. Kysyttäessä, mitä tai ketä hän otaksui edustavansa, hän vastasi:
"Tietenkin kiinalaista ratsuväenkapteenia."
Ja hän tuikkasi monokkelin vasempaan silmäänsä ja tuijotti.
Yleensä odotettiin Nellien esiintyvän Lady Jane Greynä. Mutta hän ilmestyikin Punahilkkana yllään kreivitär Ruhlin unohtunut vaippa.
Heti hänet huomattuaan Denry riensi luokse liikutellen jalkojaan ja heilutellen monokkelia vasemmassa kädessään tavalla, joka muistutti voimakkaasti erästä koko seurueelle tuttua olentoa. Syntyi yleinen nauru. Ihmiset havaitsivat, että ajatus oli tavattoman hullunkurinen ja sukkela, ja nauru levisi kuin kulovalkea. Samalla eivät eräät henkilöt olleet kuitenkaan aivan varmoja siitä, ettei Denry ollut tässä irvikuvassaan harhautunut hiukkasen hienoimmasta mausta. Ja kaikki pelkäsivät salaisesti, että voisi tapahtua ikävyyksiä kapteeni Deverax'n saavuttua.
Mutta kapteeni Deverax ei saapunutkaan. Métropolen joukko tiesi kertoa, ettei häntä ollut näkynyt hotellissa päivällisellä; oletettiin hänen lähteneen Montreux'hon ja myöhästyneen vuoristojunasta.
"Molemmat tähtemme pimenneet samalla haavaa!" sanoi Denry, kun Clutterbuckit (edustaen koko Englannin historiaa) kummastuneina tuijottivat häneen.
"Kuinka niin?" huudahti Clutterbuckien serkku. "Kuka se toinen on?"
"Kreivitär", sanoi Denry. "Hän matkusti iltapäivällä — kello kolmelta."
Ja koko Métropolen joukko joutui murheen valtaan.
"Maailmassa on niin paljo yhteensattumuksia", sanoi Denry painokkaasti.
"Ette suinkaan tarkoita sillä", virkkoi rouva Clutterbuck hermostuneesti naurahtaen, "että kapteeni Deverax on — hm — lähtenyt kreivittären perässä?"
"En suinkaan", vastasi Denry hurskastellen. "Sellaista ei ole koskaan juolahtanut päähäni."
"Minun mielestäni te olette kerrassaan omituinen ihminen, herra Machin", sanoi rouva Clutterbuck vihamielisenä ja laisinkaan uskomatta tätä vakuutusta. "Saisinko luvan kysyä, mikä tuo puku on olevinaan?"
"Kiinalaisen ratsuväenkapteenin", sanoi Denry kohottaen monokkeliaan.
Kaikesta huolimatta tanssiaiset onnistuivat oivallisesti, ja vähitellen suvaitsivat poissaolevan kapteeni Deverax'n jyrkimmätkin kannattajat nauraa Denryn kiinalaiseleille. Denry joutui myöskin johtamaan kotiljonkia ja sai siitä suuret kiitokset Beau-Sitelta. Vieraat olivat yhtä mieltä siitä, että Denry suoriutui kunniakkaasti, kun ottaa huomioon, ettei hänen nimensä ollut Deverax. Myöhemmin hän kävi konttorissa ja palattuaan kuiskasi vaimolleen:
"Kaikki on hyvin. Hän on palannut hengissä."
"Mistä sen tiedät?"
"Tiedustin juuri puhelimitse."
Siitä pitäen Denryn mieliala oli hurjan hilpeä. Ja jostain syystä, jota ei kukaan voinut käsittää, hän pani vasemman käsivartensa siteeseen. Hänen yrityksensä sovittaa monokkeli vasempaan silmäänsä oikealla kädellä oli vastustamattoman hullunkurinen ja tuli kaikille katselijoille ehtymättömäksi naurunlähteeksi. Kun metropolelaiset nousivat rekiinsä lähteäkseen kotiin — lumisade oli lakannut — koetti Denry yhä vielä yleiseksi riemastukseksi sovittaa monokkelia vasempaan silmäänsä oikealla kädellä.
Mutta iltainen ilo oli heikkoa verrattuna seuraavan aamun hurjaan riemuun. Denry vaelteli, näennäisesti päämäärättä, kelkkaradan loppupään ja Métropolen porttien välimailla. Lumisade oli parantanut kulumisesta aiheutuneet vammat, mutta rata oli tasoitettava käytön avulla ja joukko tunnollisia "kelkkailijoita" tasoitteli sitä parhaillaan ahkerasti liukumalla, saaden vauhtinsa yltymään joka laskulla. Toisia matkailijoita vetelehti siellä ja täällä päivänpaisteessa. Muuan Métropolen juoksupojista lähti Beau-Sitea kohti kirje kädessä.
Lopulta — kello läheni yhtätoista — pisti kapteeni Deverax raukeana päänsä ulos Métropolesta ja nuuski ilmaa. Havaittuaan ilman siedettäväksi hän siirtyi portaikolle. Hänen vasen kätensä oli siteessä. Hänellä oli yllään Montreux'sta tilaamansa uudet polvihousut yhtä suuriruutuista kuosia kuin ne, jotka edellisenä iltana olivat koristaneet Denryn sääriä.
"Halloo!" sanoi Denry myötätuntoisesti. "Mikäs nyt on?"
Kapteeni oli myötätunnon tarpeessa. "Olin eilen iltapäivällä hiihtämässä", hän virkkoi hiukan naurahtaen. "Eikö kreivitär ole kertonut kenellekään teistä?"
"Ei", sanoi Denry, "ei sanaakaan."
Kapteeni näytti epäröivän tuokion.
"Niin", hän sanoi. "Joutava tapaturma. Olin hiihtämässä kreivittären kera. Tuota noin, minä hiihdin ja hän ajoi re'essään."
"Senkö vuoksi te jäitte tulematta tanssiaisiin?"
"Niin", sanoi kapteeni.
"No", virkkoi Denry, "toivottavasti se ei ole vakavaa laatua. Voin kertoa teille, että kotiljonki meni päin mäntyä ilman teitä." Kapteeni näytti kiitolliselta.
He astelivat kahden rataa kohti.
Ensimmäinen ryhmä, joka huomasi kapteenin ruudukkaine saarineen ja käsivarsisiteineen, alkoi hymyillä. Huomaten tämän hymyn ja kuvitellen erehtyneensä kapteeni yritti sovittaa monokkelia vasempaan silmäänsä oikealla kädellä, mutta ei onnistunut. Hänen ponnistuksensa saivat hymyn muuttumaan hurjaksi nauruksi.
"Se on tavattoman hullunkurista", hän sanoi. "Mutta minkä sille mahtaa, kun toinen käsi on siteessä?"
Nauru vain yltyi. Ja kasvaen sikäli kuin kelkka toisensa jälkeen ennätti radan päähän tämä joukko tuntui antautuvan hilpeyden valtaan siinä määrin, ettei edes osoittanut asiaankuuluvaa uteliaisuutta kapteenin vaurion johdosta. Ainoastaan Clutterbuckit näyttivät juroilta.
"Mitä hullunkurista siinä on?" tiedusti Denry teeskennellen. "Kapteeni Deverax on satuttanut itsensä myöhään iltapäivällä ollessaan hiihtämässä kreivitär Ruhlin kera. Sen vuoksi ei hän voinut tulla eilen illalla. Missä se muutoin tapahtui, kapteeni?"
"Vuorella, lähellä Attalensia", vastasi Deverax jurosti. "Onneksi oli likellä talonpoikaistalo — oli jo melkein pimeä."
"Kreivittärenkö kanssa?" kysyi muuan nuori impulsiivinen koulutyttö.
"Sanoitteko te kreivittären kanssa?" tiedusti Denrykin.
"Sanoin tietenkin", virkkoi kapteeni ärtyneesti.
"Ohoo", sanoi koulutyttö nuorison ylimielisen ajattelemattomalla julmuudella; "koska me kaikki näimme kreivittären matkustavan pois vuorirataa myöten kello kolmelta, niin en voi ymmärtää, kuinka te olisitte voinut hiihdellä hänen kanssaan, kun jo oli melkein pimeätä." Ja lapsi kääntyi nousemaan mäkeä kelkkoineen jättäen vanhemmat ihmiset selvittämään tätä solmua.
"Aivan niin!" sanoi Denry. "Unohdin kertoa teille, että kreivitär matkusti eilen puolipäivämurkinan syötyään."
Samassa tuokiossa palasi juoksupoika paikalle, teki kunniaa ja tuikkasi kirjeen kapteenin ainoaan vapaaseen käteen.
"Ei käynyt toimittaminen perille, herra. Kreivitär matkusti varhain eilen iltapäivällä."
Tuomittuna kuvitellusta seikkailusta ylhäisten naisten seurassa kapteeni palasi mutisten hotelliin. Murkinoitaessa Denry esitti tapahtuman todellisuuden valossa ihastuneelle pöytäseurueelle, ja todellisuuden valo ennätti pian Clutterbuckien puolueen luo Métropoleen. Seuraavana päivänä Clutterbuckien joukko ja kapteeni Deverax, joka oli nyt saanut täydellisen valaistuksen, matkustivat Mont Pridoux'sta johonkin tuntemattomaan paratiisiin. Jos murhaavat ajatukset voisivat tappaa, niin Denry olisi maannut hengetönnä. Kapteeni olisi voinut haastaa hänet kaksintaisteluun, mutta ylpeätä ja jäätävää juhlallisuutta pidettiin parhaana menettelytapana Denryyn nähden. "Haavaansa ei pidä koskaan näyttää", lienee ollut kapteenin tunnuslauseita.
Beau-Site oli päässyt ratkaisevasti voitolle. Ja nyt, kun kilpailija oli menettänyt yksitoista vierasta yhdessä ainoassa junassa, se voitti Métropolen jo lukumäärässäkin.
Denryllä oli jossain omantunnon itiö, ja Nellien oli täysin kehittynyt.
"No niin", sanoi Denry vastaten Nellien omalletunnolle, "se on hänelleparahiksi siitä, että teki minut narriksi tuossa Geneven jutussa.Enkä minä sitä paitsi voi sietää pöyhkeilyä. Minä olenkin kotoisinKaupunkiviisikosta."
Ja tähän merkilliseen lausuntoon päättyi se juttu.
Kunnian kukkuloilla.
Denry ei ollut elämässään yhtä säännöllinen kuin Kaupunkiviisikon liikemiehet yleensä; epäilemättä siitä syystä, ettei hän ollutkaan luonnostaan mikään liikemies, vaan seikkailijasielu ja oli vain sattumalta joutunut liikehommaan, joka oli liian hyvä hyljättäväksi. Hänellä oli alituiseen, kuten siellä sanotaan, "hihassaan jotain", mikä aiheutti muutoksia hänen jokapäiväisiin tapoihinsa. Sitä paitsi oli Yleinen Säästöklubi Osakeyhtiö niin automaattinen ja itsestään toimiva, että Denry saattoi vaaratta useasti jättää sen tarkoin opetetun henkilökuntansa huomaan. Tavallisesti hän sentään palasi kotiin teelle kello kuuden korvissa illalla kuten muutkin, ja muiden tavoin hän toi kerallaanMerkkitorvenvilkaistakseen siihen teepöydässä.
Niinpä hän saapui eräänä iltapäivänä heinäkuussa odottavan vaimonsa luokse Machin Houseen Bleakridgessä. Ja tämä voi nähdä, että hänen päässään kypsyi parhaillaan jokin aate. Nellie ymmärsi hänet. Hänen avioliittonsa viehättävimpiä ja tyynnyttävimpiä puolia oli juuri se seikka, että Nellie käsitti hänet vaistomaisesti. Äiti ymmärsi hänet tyystin. Mutta tämän ymmärtämys oli ivallista, hiukan pahansuopaa, vieläpä vihamielistäkin, Nellien sitä vastoin typerään rakkauteen pohjautuvaa. Äidin suhtautumisen mukaan Denry oli vikapää, kunnes oli todistanut itsensä viattomaksi. Nellien mukaan hän oli aina oikeassa ja aina sukkela kaikissa toimissaan, kunnes itse sanoi olleensa väärässä ja typerä — eikä aina silloinkaan. Kaikesta huolimatta äiti oli aivan yhtä naurettavan ylpeä hänestä kuin Nelliekin; mutta hän olisi kernaammin heittänyt henkensä mestauslavalla kuin myöntänyt Denryn missään suhteessa eroavan tavallisista pojista. Rouva Machin oli muuttanut Machin Housesta odottamatta huomautusta. Kuvaavaa kyllä hän oli palannut Broughaminkadun varrelle ja vuokrannut sieltä vanhanaikaisen talopahasen, missä ei ollut ainuttakaan sen talon työtä säästävistä laitteista, jonka hänen poikansa oli alkuaan rakennuttanut juuri häntä varten.
Denrystä oli yhä vielä viehättävää istuutua teelle ruokasaliin, tuohon mukavuuksien ihmeyhdistelmään, vastapäätä vaimonsa hymyä, joka kertoi hänelle: 1) että hän oli ihmeellinen; 2) että Nellie itse oli ihastunut elämään; 3) että hän oli ansainnut vaimonsa puolelta erikoisen hellivää huomiota ja myöskin saisi sitä. Mainittuna heinäkuun iltapäivänä tuo hymy kertoi hänelle 4), että hänet oli taasen vallannut jokin aate.
"Kerrassaan merkillistä, kuinka hän osuu aina oikeaan!" mietti Denry.
Nellien uusi kettukoira oli saapunut puutarhasta käyttäen hyväkseen avattua lasiovea ja syönyt osan voisämpylää, ja Denry oli syönyt puolitoista voisämpylää, ennenkuin Nellie, suoristautuen ylpeästi ja työntäen hartiansa taaksepäin (hänelle ominainen liike), arveli sopivaksi mutista:
"No, onko tänään tapahtunut mitään mielenkiintoista?"
Denry avasi vihreän lehden ja luki:
"'Valtuusmies Bloor kuollut äkkiä Lontoossa.' Mitäs siitä sanot?"
"Oh!" huudahti Nellie. "Kuinka se mahtaakaan surettaa isää! He olivat aika hyviä ystäviä. Minä sain muuten tänä aamuna kirjeen äidiltä. Toronto tuntuu olevan oikea paratiisi. Mutta muori pitää silti enemmän Bursleystä. Isällä on ollut paise niskassa juuri kauluksen reunan kohdalla. Hän sanoo sen johtuvan siitä, että hän voi liian hyvin. Mikä oli syynä herra Bloorin kuolemaan?"
"Hän noudatti muotia", sanoi Denry.
"Kuinka niin?"
"Luonnollisesti umpisuolen tulehdus. Leikkaus — matti! Kaikki kolmessa päivässä."
"Mies parka!" mutisi Nellie koettaen vaihteen vuoksi tuntea alakuloisuutta siinä kuitenkaan onnistumatta. "Ja marraskuussa hänen oli määrä tulla pormestariksi, eikö niin? Mikä pettymys hänelle."
"Varmaankin hänellä on nyt muuta ajateltavaa", sanoi Denry.
Hetken äänettömyyden jälkeen Nellie kysyi äkkiä:
"Kuka nyt valitaan pormestariksi?"
"Jaa", sanoi Denry, "hänen kunnianarvoisuutensa valtuusmies Barlow ärtyy tavattomasti, ellei häntä valita."
"Kuinka inhottavaa", sanoi Nellie peittelemättä. "Eikä hänellä ole ketään pormestarittareksi."
"Rouva Prettymanista tulisi pormestaritar", sanoi Denry. "Ellei ole vaimoa tai tytärtä, niin sellaiseksi tulee aina sisar, jos on sellaista."
"Mutta voitko kuvitella rouva Prettymania pormestarittarena? Hyvänen aika, hänen väitetään pesevän omia portaitaan — pimeän tultua. Sinusta pitäisi tehdä pormestari."
"Kuvitteletko itseäsi pormestarittareksi?" tiedusti Denry.
"Aina minusta tulisi parempi kuin rouva Prettymanista."
"Luulisin sinusta tulevan oikein ensiluokkaisen", virkkoi Denry.
"Minä olisin hirveän hermostunut", myönsi Nellie.
"Sitä minä epäilen", sanoi Denry.
Asian laita oli sellainen, että palattuaan häämatkaltaanBursley'iin Nellie oli muuttunut nainen. Hän oli saanut melkeinkuin yhdessä päivässä aivan hämmästyttävässä määrässä jotain, mitäKaupunkiviisikossa sanotaan "sisuksi".
"Haluttaisi minua yrittää", hän sanoi. "Jonakin kauniina päivänä sinun on yritettävä, joko sitten haluat tai et."
"Milloin se päivä koittaa?"
"Enpä tiedä. Voisi tulla jo kahden vuoden perästä. Barlow'n ukko tulee jotensakin varmasti valituksi ensi marraskuussa. Sitä pidetään hänen vuoronaan. Tiedän, että minusta on puhuttu koko lailla Barlow'n seuraajana. Bloorin kuolema siirtää tietenkin kaiken vuotta lähemmäksi. Mutta vaikka joutuisinkin heti Barlow'n perästä, niin se olisi sittenkin liian myöhäistä."
"Liian myöhäistä? Missä suhteessa?"
"Minäpä sanon sinulle", virkkoi Denry. "Tahtoisin olla nuorin pormestari, mitä Bursleyssä on milloinkaan ollut. Se oli vain sellainen mielijohde, jonka sain kauan sitten. Olin jo luopunut siitä, koska tiesin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta, ellen joutunut Bloorin edelle, jota en tietenkään voinut tehdä. Nyt hän on kuollut. Jos saisin suistetuksi Barlow'n ukon ojaan, niin minusta tulisi varmasti nuorin pormestari. Huskinson, joka oli pormestarina 1884, oli kolmenkymmenen neljän ja puolen vuoden ikäinen. Olen ottanut asioista selvän tänä iltapäivänä."
"Kuinka viehättävää, jos sinustavoisitulla nuorin pormestari!"
"Niin. Minäpä sanon sinulle, miltä tuntuu. Minusta tuntuu siltä, kuin en välittäisi koko pormestariudesta, ellen voi olla nuorin pormestari… ymmärräthän."
Nellie ymmärsi.
"Voi!" hän huudahti, "suista sitten herra Barlow ojaan. Hän on inhottava ukon kötys. Tulisiko minusta nuorin pormestaritar?"
"Ei sinnepäinkään", sanoi Denry. "Huskinsonin sisar oli vain kuusitoistavuotias."
"Mutta ei hän ollut oikea pormestaritar, sehän oli vain leikkiä", vastusteli Nellie. "Joka tapauksessa sinä voisit minun mielestäni olla nuorin pormestari. Kuka se asian ratkaisee?"
"Kaupunginvaltuusto luonnollisesti."
"Ei kukaan pidä valtuusmies Barlow'sta."
"Hänestä pidetään entistäänkin vähemmän, kun hän on saanut hengiltäBursleyn jalkapalloklubin."
"Sitten me yllytämme häntä ottamaan sen hengiltä. Mutta en käsitä, mitä jalkapallolla on tekemistä pormestarikysymyksessä."
Hän koetti näyttää vakavalta poliitikolta.
"Sinä olet aito kananpoika", julisti Denry rakastettavasta "Jalkapallolla on tekemistä joka asiassa. Ja minä olen tehnyt elämässäni turmiollisen erehdyksen, kun en ole koskaan harrastanut jalkapalloa. Ukko Barlow'ta ei tarvitse yllyttää nitistämään jalkapalloklubia. Hän on ihan raivostunut siihen. Hän on jo menettänyt liian paljon siinä asiassa. Jos voisin pidättää hänet sitä nitistämästä, niin voisin…"
"Mitä sitten?"
"Enpä tiiä."
Nellie käsitti, että hänen aatteensa oli vielä hämärä.
Muutamaa päivää myöhemmin herättivät muurit Bursleyssä huomiota pienillä sini-punaisilla ilmoituksilla (sininen ja punainen olivat Bursleyn jalkapalloklubin historialliset värit). Näissä kutsuttiin väestö yleiseen kokoukseen, joka pidettäisiin kaupungintalolla pormestarin puheenjohdolla ja jossa harkittaisiin, mihin toimenpiteisiin voitaisiin ryhtyä Bursleyn jalkapalloklubin tulevaisuuden turvaamiseksi.
Kaupunkiviisikossa oli kaksi "suurta" jalkapalloklubia — toinen Knypessa (Englannin vanhimpia klubeja) ja toinen Bursleyssä. Molemmat kuuluivat yleisliittoon, mutta Knype ensimmäiseen osastoon, Bursley taasen vain toiseen. Molemmat olivat itse asiassa osakeyhtiöitä harrastaen yhtä suuresti osinkoja kuin sitä ikivanhaa ja kunniakasta urheilua, joka viehättää englantilaisen järkeä ja sydäntä. (Kumpikaan ei suorittanut koskaan osinkoja.) Molemmat käyttivät ammattiurheilijoita, jotka omituisesta sattumasta olivat melkein kaikki Skotlannissa syntyneitä; ja molemmat käyttivät myöskin harjoitusmestareita, jotka tärkeätä kilpailua odotettaessa veivät joukkueensa vesiparannuslaitokseen kauas, kauas kaikista kapakoista. (Tätä sanottiin "treenaamiseksi".) Knypen klubi menestyi melkoisen hyvin, Bursleyn klubi sitä vastoin oli tyhjentänyt kaikki mahdollisuutensa. Suuri jalkapalloyleisö oli itse asiassa hyljännyt sen. Asia selitettiin tietenkin siten, että Bursley oli hävinnyt liian monessa kilpailussa. Suurella jalkapalloyleisöllä oli hyötyä vain voitoista. Se kohteli pelaajia kuin jumalia — niin kauan kuin nämä voittivat. Mutta kun he sattuivat joutumaan tappiolle, silloin suuri jalkapalloyleisö muuttui muitta mutkitta nyrpeäksi. Se ei potkaissut miestä, joka makasi maassa; se vain käänsi hänelle selkänsä tietäen varsin hyvin, ettei hän voinut päästä pystyyn auttamatta. Se ei välittänyt rahtuistakaan uskollisuudesta, kunnallis-patriotismista, puhtaasta pelistä, sotaonnen vaihteluista tai osinkojen jaosta. Jos se saattoi nähdä voittoja, se maksoi kuusi pennyä, mutta se ei halunnut maksaa kuutta pennyä avustaakseen häviöitä.
Mutta kun Bursleyn Jalkapalloklubi Osakeyhtiön ylimääräisessä yhtiökokouksessa kaupunginvaltuusmies Barlow, yhtiön puheenjohtaja liiton perustamisesta asti, ilmoitti johtokunnan tulleen pakostakin siihen johtopäätökseen, ettei se voinut hyvällä omallatunnolla antautua kohtaamaan lähestyvän urheilukauden vaaroja ja että johtokunnan tarkoituksena oli hajoittaa klubi riittävän yleisen harrastuksen puutteessa — kun Bursley luki tämänMerkkitorvesta, silloin kaupunki joutui todella hämmästyksen valtaan. Oliko tuon kuuluisan klubin siis hävittävä ikiajoiksi ja jalkapallokenttä myytävä palstoiksi ja katselijalava polttopuiksi? Hämmästys oli niin voimakas, että valtuusmies Bloorin kuolema, vaikka hän olikin Bursleyn merkkimiehiä, hupeni pikkuseikaksi.
Sen vuoksi synnytti kokousilmoitus iloa ja toivoa, ja ihmiset sanoivat itselleen: "Jotain tässä on tehtävä; vanhan klubin ei voi antaa loppua sillä lailla." Ja jokainen kävi aivan hentomieliseksi. Ja vaikka yleiseen otaksutaankin, ettei Bursleyn kaupungintaloa saa täyteen muulloin kuin valtiollisissa kokouksissa ja vanhuksia kestittäessä, keräytyi Bursleyn kaupungintalo jalkapallokysymyksen johdosta niin täyteen kuin suinkin saattoi. Moni oli ilomielin luopunut biljaardistaan tai olutlasistaan ottaakseen osaa kokoukseen.
Pormestari-puheenjohtaja oli lempeä vanha herra, joka ei tietänyt rahtuistakaan jalkapallosta eikä luultavasti ollut koskaan nähnyt jalkapallokilpailua; mutta kokoukseen tarvittiin ehdottomasti merkkimies suojelijaksi, ja niin pormestari oli pyydystetty ansaan ja kesytetty. Pelkästään sen seikan perusteella, että hän suoritti vuosittain jäsenmaksun golf-klubiin, olivat jotkut tekaisseet sellaisen tarun, että hän oli aito urheilija ja harrasti sydämestään urheilua.
Hän virkkoi muutamia korulauseita, joista mainittakoon "miehekäs urheilu", "vanhat muistot", "Englannin historian velvoitus", "lannistumaton rohkeus", "huonon onnen lamauttama" (tehden todellakin oikein syvän vaikutuksen karkeaan ja juroon kuulijakuntaansa), ja sitten hän pyysi valtuusmies Barlow'ta tekemään selkoa asiasta.
Pormestarin oikealla puolen istuva valtuusmies Barlow oli aivan toisenlainen mies. Hän oli viisikymmen-vuotias ja teräksenharmaa, parrakas, mutta viiksetön, lyhyt, tanakka, äreä.
Hän ei virkkanut sanaakaan miehekkyydestä, rohkeudesta, historiasta tai vanhoista muistoista.
Hän sanoi palvelleensa puheenjohtajana jalkapalloklubia kolmentoista vuoden ajan ja ottaneensa yhtiössä osakkeita 2,000 punnan arvosta; ja koska yhtiön velat sillä haavaa nielisivät kaikki varat, niin hänen 2,000 puntaansa olivat heitetyt kuin kaivoon. "Voitte sanoa", hän puhui, "että olen menettänyt nuo 2,000 puntaa kolmessatoista vuodessa. Se merkitsee sitä, että olen kaiken aikaa maksanut kolme puntaa viikossa omasta taskustani toimittaakseni jalkapallokilpailuja, joita te pojat ette edes ole piitanneet käydä katsomassa. Sellainen on asia kaunistelematta. Mitä minä olen saanut vaivoistani? En muuta kuin vaivaa ja nämä!" (Hän viittasi harmaisiin hiuksiinsa.) "Enkä minä ole yksinäni; meitä on muitakin; ja nyt minun täytyy tulla puolustautumaan yleisessä kokouksessa. Täällä väitetään, ettei jalkapallourheilu ole ollut lähellä sydäntäni. Minä ja mun virkaveljeni", hän jatkoi entistäänkin äreämpänä, "me ollaan tuon tuostakin varoitettu kaupunkia siitä, kuinka kävisi, ellei kilpailuja kannatettaisi paremmin. Ja nyt se on tapahtunut, ja nyt, kun kaikki on liian myöhäistä, nyt te kyllä tahdotte tehdä jotain! Sitä ette voi! Se on liian myöhäistä. Syynä siihen, miksei Bursleyssä saada ensiluokkaista jalkapallopeliä, on vain yksi asia", hän julisti, "eikä se johdu pelaajista. Se johtuu yleisöstä — teistä itsestänne. Niin raukkamaisten tomppelien kanssa ei yksikään suuri jalkapalloklubi ole koskaan joutunut tekemisiin. Kun me joudutaan häviölle, niin kuinkas te silloin menettelette? Tuletteko te rohkaisemaan meitä seuraavalla kerralla? Ehei, te jäätte kauniisti tulematta ja annatte meidän maksaa viisi-, kuusikymmentä puntaa peliltä omasta taskustamme, muka näyttääksenne meille! Odotatteko te meidän voittavan joka kilpailussa? Hyvänen aika, eihän itse Prestonin pohjoispuolikaan" — nyt hän puhui juhlallisesti, sankareista — "eihän itse Prestonin pohjoispuolikaan voittanut loistoaikoinaan joka kilpailussa — se hävisi Accringtonia vastaan pelatessaan. Mutta luopuiko Prestonin yleisö silti klubistaan? Ehei!Teillä— teillä ei ole sisua edes sen vertaa kuin täillä eikä edes kissan uskollisuutta. Te olette antaneet jalkapalloklubinne nääntyä kuoliaaksi, ja nyt te kutsutte ihmiset kokoukseen itkemään ja nurisemaan. Ja sitten te olette kyllin julkeita lähettääksenneMerkkitorveenkirjoituksia huonosta hoidosta, mukamas! Jos täällä salissa on ketään, joka luulee kykenevänsä hoitamaan tätä klubia paremmin kuin minä ja mun virkaveljeni, niin voin ilmoittaa, että meillä on osake-enemmistö ja me luovutamme polkuhinnasta koko roskan kenelle hyvänsä, joka tahtoo vapauttaa meidät niistä. Niin että nyt sen tiedätte."
Hän istuutui.
Syntyi äänettömyys. Eipä edes Kaupunkiviisikossakaan ole yleistä kokousta monestikaan loukattu niin töykeästi kuin valtuusmies Barlow oli nyt loukannut tuota kokousta. Se oli aivan järkytetty. Valtuusmies Barlow ei ollut milloinkaan ollut suosittu; häntä oli vain kunnioitettu; mutta siitä pitäen hän tuli entistään vähemmän suosituksi.
"Olen varma siitä, että me kaikki käsitämme valtuusmies Barlow'n kiihkeyden varsin puolustettavaksi —", aloitti pormestari valtioviisaasti.
"Ei siinä ollut mitään kiihkeyttä", keskeytti valtuusmies. "Silkkaa kylmää totuutta!"
Joukko puhujia esiintyi, ja melkein kaikki heistä vastustivat johtokuntaa. Eräät, jotka muistivat ihmeteltävän tarkasti kaikki pelaajayhdistelmät jokaisessa kilpailussa, mitä konsanaan oli pelattu, koettivat yksityiskohtaisin esimerkein todistaa, että valtuusmies Barlow ja hänen virkaveljensä olivat itsepintaisesti ja säännöllisesti hutiloineet työssään kolmentoista uutteran vuoden ajan. Ja he puolustivat loukattua yleisöä vakuuttamalla, ettei mikään yleisö, joka kunnioitti itseään, maksaisi kuutta pennyä päästäkseen katselemaan valtuusmies Barlow'n järjestämää kurjaa jalkapallopeliä. He huusivat, että joukkue oli järjestettävä uudelleen, kaipasi uutta verta.
"Aivan niin", karjui valtuusmies Barlow vastaukseksi. "Ja mistä te aiotte saada uutta verta, kun siirtokustannukset ovat niin suuria kuin nykyään? Eihän nyt saa edes keskinkertaisen hyvää pelaajaa kahta sataa puntaa vähemmällä. Mistä ne rahat saataisiin? Haluttaako ketään lainata tuhatpuntaa tai sinne päin toista velkakirjaa vastaan?"
Hän nauroi pilkallisesti.
Ei ketään näyttänyt haluttavan sijoittaa rahaa Bursleyn J.K.Osakeyhtiön toista velkakirjaa vastaan.
Siitä huolimatta puhujat jankuttivat olevan välttämätöntä hankkia uutta verta joukkueeseen, ja sitten toiset, rohkeammat, jankuttivat olevan välttämätöntä hankkia uutta verta johtokuntaan.
"Osakkeita kaupan!" huusi valtuusmies. "Ketä haluttaa ostaa? Tai", hän lisäsi, "tahdotteko jotain ilmaiseksi — kuten tavallisesti?"
Lopulta nousi salin perällä muuan herra.
"En tahdo esiintyä asiantuntijana jalkapallopelissä", hän sanoi, "vaikka se onkin mielestäni suurenmoista urheilua, mutta minua haluttaisi lausua muutama sana uudesta verestä puhuttaessa."
Kuulijakunta kurkotti päätään.
"Kenties valtuusmies Machin suvaitsee nousta lavalle?" ehdotti pormestari.
Ja Denry nousi lavalle.
Jokainen ajatteli: "Mitä hän aikoo tehdä? Mitähän sillä nyt on hihassaan — tällä kertaa?"
"Eläköön Machin!" huusi yleisö hilpeänä.
"Järjestykseen!" sanoi pormestari.
Denry seisoi kuulijakunnan edessä. Hän ei ollut tottunut kuulijakuntaan. Hän sanoi:
"Ellen erehdy, on eräs nykyajan suurimmista jalkapallourheilijoista kotoisin tästä kaupungista."
Ja kymmenet äänet ulvoivat: "On, on! Callear! Callear! Englannin suurin keskustahyökkääjä!"
"Niin", sanoi Denry. "Callear on juuri se mies, jota tarkoitan. Callear muutti tältä paikkakunnalta, paikkakunnan onnettomuudeksi, Liverpooliin yhdeksäntoista vuoden ikäisenä. Ja vasta sen jälkeen, kuin hän oli poistunut, huomattiin hänen hämmästyttävä kykynsä. Ei ole liioittelua sanoa, että Liverpoolin kaupunki saa kiittää menestyksestään häntä. Ja uskon täydeksi todeksi sen, että hän on voittanut useampia maaleja kolmessa pelikaudessa kuin koskaan yksikään toinen yleisliiton pelaaja. Sitten Yorkin kreivikunta, joka oli aika pinteessä viime vuonna, osti hänet Liverpoolilta korkeasta hinnasta, ja, kuten koko maailma tietää, Callear taittoi jalkansa ensimmäisissä kilpailuissa, joihin otti osaa uuden klubinsa puolesta. Juuri siitä koitui tuho Yorkin klubille, joka on nyt aivan äkkiä joutunut vararikkoon (jossa me emme kaikeksi onneksi vielä ole) ja kaupittelee parhaillaan pelaajiaan. Hyvät herrat, minun mielestäni Callearin pitäisi palata synnyinkaupunkiinsa. Hän on paremmissa voimissa kuin koskaan ennen, ja hänen oikea paikkansa on täällä synnyinkaupungissaan."
Voimakkaita eläköön-huutoja.
"Kaupunkiviisikon äidin johtajana ja keskustahyökkääjänä hän olisi tavattoman suuri voitto ja vetovoima, ja hän johtaisi meidät voittoon."
Uusia hurraa-huutoja.
"Ja kuinka", tiedusti valtuusmies Barlow kapsahtaen suuttuneena jaloilleen, "me sitten saisimme hänet takaisin kalliiseen synnyinkaupunkiinsa? Valtuusmies Machin myöntää, ettei hän ole mikään jalkapallo-ekspertti. Varmaankaan ei hän tiedä, että Aston Villa on tarjonnut Yorkille 700 puntaa, jotta tämä luovuttaisi sille Callearin, ja Blackburn Rovers klubi on tarjonnut 750, ja nyt ne tappelevat keskenään hänestä. Haluttaako ketään herroista lahjoittaa 800 puntaa toimittaakseen Callearin Bursley'iin?" hän ivasi. "Voin omasta puolestani ilmoittaa teille, ettei Callearia saataisi meidän klubiin edes höyryveturien tai itse kuninkaankaan avulla."
"Joko olette puhunut suunne puhtaaksi?" tiedusti Denry yhä seisoen paikallaan.
Naurua, jonka ylitse kajahti valtuusmies Barlow'n murahdus hänen istuutuessaan paikalleen. Denry korotti äänensä.
"Herra Callear, ehkä suvaitsette astua esiin, niin että kaikki saavat nähdä teidät?"
Nämä näennäisesti vaatimattomat sanat tekivät niin voimakkaan vaikutuksen, ettei korkealentoisinkaan puhetaito ollut varemmin aiheuttanut sellaista tässä salissa. Nuori, punastuva, kömpelö, pitkäraajainen, hentoruumiinen jättiläinen tallusteli keskikäytävää pitkin ja nousi portaita myöten lavalle, missä Denry osoitti hänelle tuolin. Hänet tunsivat kaikki jalkapallon todelliset palvojat. Ja jokainen sanoi jokaiselle: "Tuhat tulimmaista! Se on hän, ihan varmasti. Se on Callear!" Ja yleinen kummastus ja onnen toiveet täyttivät salin. Yleisö puhkesi käsiään paukuttamaan, ja vaikkei kukaan tietänyt, mitä Callearin esiintyminen merkitsi, jatkui paukutus yhä yltyen.
"Eläköön Callear!" Käheä huuto seurasi toistaan. "Eläköön Machin!"
"Oli miten tahansa", sanoi Denry myrskyn tauottua, "hänet on saatu tänne ilman höyryvetureita tai hänen majesteettiaan. Hyväksyykö klubin johtokunta hänet?"
"Entä kuinka on kustannusten laita?" tiedusti valtuusmies Barlow.
"Hyväksyisittekö hänet ja koettaisitte jatkaa vielä yhden pelikauden, jos saisitte hänet ilmaiseksi?" vastasi Denry.
Valtuusmies Barlow tiesi aina, mitä tahtoi, eikä pelännyt koskaan tehdä sitä toisillekin tiettäväksi.
"Kyllä", hän sanoi.
"Silloin toimin niin, että hänet luovutetaan ilmaiseksi."
"Entä yorkilaiset?"
"Olen sopinut asiasta heidän kanssaan tilapäisesti", sanoi Denry. "Se on minun asiani. Palasin Yorkista tänään. Jättäkää se minun huolekseni. Tällä kaupungilla on ollut monta hyväntekijää, jotka ovat paljoa merkityksellisemmät kuin minä. Mutta siinä suhteessa voin kerskata olevani omintakeinen, että lahjoitan ensimmäisenä kaupungille elävän miehen. Hyvät herrat — herra pormestari — rohkenen kohottaa kolme eläköönhuutoa Englannin suurimmalle keskustahyökkääjälle, oman kaupunkimme pojalle."
Kohtaus oliMerkkitorvenmukaan ainoalaatuinen.
Ja Urheiluklubissa ja muissa klubeissa sanoivat miehet perästä päin toinen toiselleen: "Ei yksikään toinen olisi tullut ajatelleeksikaan sellaista, että toisi Callearin erikoisesti kerallaan ja esittäisi hänet lavalta… Mutta kyllä hän on saanut hellittää kukkarostaan aika summan!"
Kahta päivää myöhemmin julkaisiMerkkitorvikirjeen (allekirjoituksena oli "Fiat Justitia"), jossa ehdotettiin, että Denrystä olisi palkkioksi kunnallisista harrastuksistaan tehtävä seuraavalla kertaa Bursleyn pormestari valtuusmies Bloor vainajan sijaan. Kirje väitti, että hänestä tulisi suurenmoinen pormestari, juuri sellainen jommoisen kaupunki tarvitsi herätäkseen uneliaisuudestaan. Ja siinä huomautettiin myöskin, että Denry olisi nuorin pormestari, mitä kaupungissa milloinkaan oli ollut, ja luultavasti nuorin pormestari koko Englannissa sinä vuonna. Tämä viimeinen puoli miellytti kaupunkia. Kaupunki päätti, että siitä olisi ehdottomasti hauskaa saada nuorin pormestari, mitä sillä oli milloinkaan ollut, ja luultavasti nuorin pormestari koko Englannissa sinä vuonna.Merkkitorvijulkaisi kymmenittäin kirjeitä siitä asiasta. Kun valtuusto kokoontui, oikeastaan vain muodon vuoksi, valitsemaan kaupungin päätä kuolleen valtuusmiehen sijaan, tehostivat useat jäsenet, että Bursley tarvitsi ennen kaikkea nuoren jasuositunpormestarin. Ja lyhyesti sanoen, valtuusmies Barlow pantiin hyllylle yhdeksi vuodeksi. Vaalin tultua tunnetuksi sanoi koko kaupunki: "No nyt meillä vasta pormestari on — muistakaa minun sanoneen!"
Ja Denry sanoi Nellielle: "Sinusta tulee nuorimman pormestarin jne pormestaritar, tyttöseni. Ja se on maksanut minulle, laskien mukaan hotelli- ja matkakustannukset, kahdeksan sataa yksitoista puntaa kuusi shillinkiä ja seitsemän pennyä."
Kuinka oikeaan kaupunginvaltuusto oli osannut valitessaan Denryn pormestariksi, sen todistivat erikoisen selvästi jalkapallo sekä Callear urheilukauden avajaiskilpailuissa.
Se oli Bursleyn ja Axen välinen hyväntekeväisyyskilpailu kreivikunnan orpokodin hyväksi, ja sellaisten kilpailujen vanhaan tapaan potkaisi pallon liikkeelle joku kuuluisuus, yhteiskunnan tuki. Tällä potkaisuseremonialla ei ole mitään urheilumerkitystä; merkkihenkilö panee vai pallon hiljalleen pyörimään valkoisesta kehästä ja pakenee sitten henkensä edestä rytäkkää; mutta sen arvellaan luovan peliin enemmän siveellistä loistoa. Tässä tapauksessa julistivat ilmoitukset: "Lähtöpotkun antaa kello 3.45 valtuusmies ja tuleva pormestari E.H. Machin." Eikä ketään toista merkkihenkilöä olisi käynytkään valitseminen. Niinpä Denry tapasi itsensä tuona kauniina kilpailuiltapäivänä urheilukentällä jalkainsa juuressa uusi pallo, päässään silkkihattu ja ympärillään kaksikolmatta herkulesmaista pelaajaa, joiden uhkaava ryhti ilmaisi heidän aikovan murhata hänet. Bursley oli hävinnyt arvanheitossa, ja Denryn oli siis potkaistava pallo Bursleyn maalia kohti.Merkkitorvenmukaan hän "kiidätti taisteluvälineen" suoraa päätä Callearin haltuun, joka keskustahyökkääjänä seisoi vastapäätä häntä, ja Callear livisti pitkin kenttää, ennenkuin Axen miehet olivat herenneet ihailemasta Denryn julkeutta. Jokainen lukija muistaa väristen sen historiallisen kilpailun, jossa kuolematon Jimmy Brown, viimeistä kertaa johtaessaan Blackburn Rovers joukkuetta, pyöritti palloa kentän toisesta päästä toiseen, sai sen maaliin ja palasi kotiin Englannin-malja kainalossaan. Nähtävästi Callear aikoi jäljitellä tätä urostekoa. Hän oli aivan väärässä. Kierittelytaktiikan oli vuosia sitten tuhonnut Prestonin pohjoispuoli, joka keksi "lähetys"-pelin. Mutta Callear jatkoi tietään, ja onni näytti leijailevan keruubin tavoin hänen yllään. Viimein hän ampui; se oli hurja, korkea heitto, mutta tuuli oli vastainen, se painoi pallon alas, kiepsahutti ympäri ja puhalsi sen verkkoon. Ensimmäinen maali oli saatu kahdessakymmenessä sekunnissa! (Se oli myöskin kilpailun viimeinen.) Callearin maine oli taattu. Hänestä tuli heti väestön epäjumala. Kun Denry asteli hiljakseen kentältä katsomolavaa kohti, hurrattiin hänellekin voimakkaasti, eikä hän voinut olla tuntematta, että tavallaan juuri hän oli voittanut sen maalin. Ja vaikkei kukaan lausunutkaan ajatusta selvästi, ajattelivat useimmat voitonriemuiseen Denryyn tuijottaessaan kuitenkin salassa, että mies, joka voitti tuolla lailla, koska hän voitti tuolla lailla, oli juuri oikea mies pormestariksi, mies sellainen, jota he tarvitsivat.