"Jumala meitä armahtakoon, mr. Henry!" sanoin minä. "Hän on kuollut."
"Kuollut?" kertasi hän tylsänlaisesti, mutta sitten kovemmalla äänellä:"Kuollut? Kuollutko?" ja äkkiä hän heitti verisen miekkansa maahan.
"Mitä nyt teemme?" kysyin minä. "Tulkaa järkiinne, herra; nyt on liian myöhäistä; tulkaa järkiinne."
Hän kääntyi jälleen ja tuijotti minuun. "Voi, Mackellar!" sanoi hän ja kätki kasvonsa käsiinsä. Minä tartuin hänen nuttuunsa. "Jumalan tähden, teidän pitää olla rohkea nyt!" sanoin minä. "Mitä me teemme?"
Hän otti kätensä kasvoiltaan, ja minä näin hänen tuijottavan tyhjään ilmaan. "Teemme!" sanoi hän. Samassa hänen katseensa osui elottomaan ruumiiseen ja hän huusi "voivoi!" vieden kättänsä otsalle aivan kuin vasta nyt olisi muistanut jotakin. Sitten hän kääntyi poispäin ja alkoi juosta taloa kohti omituisesti kompastellen.
Minä seisoin hetkisen mietteisiin vaipuneena, mutta sitten minusta tuntui, että minun kumminkin piti etupäässä huolehtia eloon jääneestä. Juoksin hänen jälkeensä ja jätin kynttilät seisomaan kohmettuneelle maalle. Niitten valoon puitten alle jäi kaatunut makaamaan. Minä sain juosta kuinka nopeasti tahansa, mr. Henry oli edellä ja oli jo ehtinyt sisään saliin asti. Sieltä minä hänet tapasin tulen äärestä; hän piteli taasen käsiä silmillään ja värisi siinä seisoessaan koko mies.
"Mr. Henry, mr. Henry", sanoin minä, "tästä syntyy onnettomuus meille kaikille."
"Mitä minä olen tehnyt?" huusi hän ja katsoi minuun. Kasvojen ilmettä minä en koskaan unohda. "Kuka kertoo siitä vanhukselle?" kysyi hän.
Nuo sanat sattuivat sydämeeni; mutta siinä ei ollut aikaa osoittaa hellämielisyyttä. Menin ja kaasin hänelle lasin konjakkia. "Juokaa", sanoin minä, "juokaa se pohjaan asti." Pakotin häntä kuin pientä lasta sitä nielemään, ja kun olin aivan yökylmän läpitunkema, kaasin itsellenikin.
"Meidän on pakko se ilmaista, Mackellar", sanoi hän. "Me emme voi olla sitä sanomatta." Äkkiä heittäytyi hän tuolille — vanhan paroonin istumasijalle takan ääreen — ja puhkesi kyynelettömään nyyhkytykseen.
Tämä oli kamalan masentavaa; mr. Henrystä ei siis ollut apua.
"No niin", sanoin minä, "jääkäähän tänne, minä teen mitä on tehtävä."
Sitten otin kynttilän käteeni ja lähdin vaeltamaan pimeässä talossa. Oli aivan hiljaista. Toistaiseksi ei kukaan ollut mitään huomannut, ja minun harkittavanani oli nyt, kuinka johtaisin asiaa yhtä salaperäisesti edelleen. Ei ollut aikaa olla liiaksi turhantarkka; avasin siis koputtamatta rouvan makuuhuoneen oven ja astuin rohkeasti sisään.
"On tapahtunut onnettomuus!" huusi hän ja nousi istumaan.
"Rouva", sanoin minä, "minä menen jälleen ulos käytävään; pukeutukaa niin nopeasti kuin voitte. Teillä on nyt paljon tekemistä."
Hän ei pidättänyt minua kyselyillä; ei minun myöskään tarvinnut kauan häntä odottaa. Ennenkuin ehdin vähääkään miettiä, mitä hänelle sanoisin, oli hän jo ovella ja viittasi minua sisään.
"Rouva", sanoin minä, "ellette te kykene osoittamaan suurta rohkeutta, täytyy minun heti sanoa hyvästi; sillä ellei kukaan auta minua tänä yönä, on Durrisdeerin huone hukassa."
"En minä ole pelokas", sanoi hän hymyillen surullisesti ja ikävästi, mutta samalla varsin rohkeasti.
"On tapahtunut kaksintaistelu", sanoin minä.
"Kaksintaistelu?" kertasi hän. "Kaksintaistelu? Henryn ja —"
"Ja masterin välillä", sanoin minä. "On kauan kärsitty asioita, asioita, joista te ette tiedä mitään, joita te ette uskoisi, jos niistä kertoisin — ja ne on kestetty kärsivällisesti. Mutta tänä yönä se kävi mahdottomaksi, ja kun hän häpäisi teitä —"
"Odottakaahan", keskeytti hän. "Hän? Kuka hän?"
"Hyvä rouva!" huusin minä katkeruuteni puhjetessa esiin. "Voitteko te kysyä niin? Sitten lienee minun pakko etsiä apua muualta; täältä en sitä saa."
"En ymmärrä, miten olen teitä loukannut", sanoi hän. "Antakaa anteeksi.Älkää pitäkö minua jännityksessä kauempaa."
Mutta minä en vielä uskaltanut kertoa sitä hänelle, minä en häneen vielä oikein luottanut; ja epävarmuuden synnyttämä voimattomuuden tunne sai minut melkein vihaisesti puhuttelemaan vaimo parkaa.
"Rouva", sanoin minä, "kysymys koskee kahta miestä; toinen on teitä häpäissyt ja te kysytte kumpi. Minä autan teitä itseänne vastaamaan. Toisen kanssa te olette ollut yksissä myöhään ja varhain; onko toinen teitä siitä moittinut? Toiselle olette aina ollut ystävällinen, toiselle — niin totta kuin Jumala meidät näkee ja tuomitsee — ette aina; mutta onko hänen rakkautensa teihin koskaan ehtynyt? Nyt, tänä yönä, on toinen noista miehistä sanonut toiselle minun, palkatun vieraan läsnäollessa, että te olette häneen rakastunut. Ennenkuin sanon sanaakaan lisää, saatte itse vastata kysymykseenne: kumpi se oli? Toiseenkin saatte vastata: kun loppu on tällainen kammottava, kenen on syy?"
Hän tuijotti minuun aivan kuin soaistuna. "Hyvä Jumala!" huudahti hän ensin aivan kuin huomaamattaan ja kuiskasi sitten itsekseen: "Laupias Jumala! — Mackellar, minä pyydän, minä rukoilen teitä, mitä pahaa on tapahtunut?" huudahti hän taas kohta. "Minä olen nyt valmistunut; minä voin kuulla kaikki."
"Ette te saa sitä kuulla", sanoin minä. "Mitä lieneekään tapahtunut, teidän on ensin sanottava, että se oli teidän tähtenne."
"Voi-voi", huusi hän käsiään väännellen, "tuo mies tekee minut hulluksi! Ettekö voi olla ajattelemattaminua?"
"En minä teitä ollenkaan ajattele, ajattelen vain rakasta herra parkaani", huusin minä.
"Voi-voi", huusi hän käsi sydämellään, "onko Henry kuollut?"
"Älkää puhuko niin ääneen", sanoin minä. "Ei, toinen."
Minä näin hänen heiluvan kuin puunlatvan tuulessa, käännyin poispäin ja tuijotin lattiaan. En tiedä teinkö sen siksi, etten uskaltanut häneen katsoa, vai siksikö, että häntä säälin. "Niin, se on kamala sanoma", sain vihdoin sanotuksi, kun olin alkanut käydä rauhattomaksi hänen vaitiolonsa vuoksi, "ja sitä enemmän rohkeutta pitää teidän ja minun osoittaa, jotta huoneemme pelastuu." Hän ei vastannut vieläkään. "Onhan miss Katarinakin olemassa", lisäsin minä. "Ellemme me korjaa tätä asiaa, saa hän periä häpeää."
En tiedä saiko lapsen muisto vaiko pelkkä sana "häpeä" hänet tajuihinsa; varmaa on, että heti kun olin tämän sanonut, tuli hänen huuliltaan ääni, jonka laista en ole koskaan kuullut; tuntui siltä kuin hän olisi ollut kallion alle hautaantunut ja koettanut sitä vierittää päältään. Seuraavana hetteenä hän taas voi vähän puhua.
"Se oli taistelu", hän kuiskasi. "Se ei ollut —?" hän empi jatkaa.
"Se oli kunniallista taistelua rakkaan isäntäni puolelta", sanoin minä."Toinen sai iskun juuri yrittäessään petollista juonta."
"Muistakaa, että hän nyt on kuollut!" huudahti hän.
"Hyvä rouva", sanoin minä, "minä vihaan sitä miestä ja viha polttaa nytkin rinnassani kuin helvetin tuli. Jumala tietää, että olisin estänyt taistelun, jos olisin uskaltanut. Oma häpeäni on, etten sitä tehnyt. Mutta nähdessäni hänen kaatuvan — jos minä silloin olisin voinut muutakin paitsi sääliä herraani, niin olisin iloinnut siitä, että hän nyt oli vaaraton."
En tiedä käsittikö hän puhettani. Hänen seuraavat sanansa olivat:"Entäs parooni!"
"Sen minä otan huolekseni", vastasin minä.
"Ettehän toki puhu hänelle kuten minulle?" kysyi hän.
"Rouva", sanoin minä, "eikö ole olemassa ketään muuta, jota teidän tulee ajatella? Paroonin voitte jättää minun huostaani."
"Toista?" kertasi hän.
"Miehenne", sanoin minä. Hän katsoi minuun selittämättömin ilmein."Aiotteko jättää hänet oman onnensa nojaan?" kysyin minä.
Hän katsoi yhä minuun; sitten hän jälleen vei käden sydämelleen. "En", sanoi hän.
"Jumala teitä sanastanne siunatkoon", sanoin minä. "Menkää nyt hänen luokseen saliin; puhukaa hänelle — sama mitä sanotte; antakaa hänelle kätenne ja sanokaa: 'Minä tiedän kaikki', — ja jos Jumala teille siihen armonsa antaa, niin sanokaa 'Anna anteeksi!'"
"Jumala suokoon teille voimaa ja armeliaisuutta", sanoi hän. "Minä menen mieheni luo."
"Minä valaisen teille", sanoin minä ja otin kynttilän käteeni.
"Kyllä minä osaan pimeässäkin", sanoi hän väristen. Minä luulen, että hän vapisi minun tähteni.
Niin me erosimme — hän meni alas kohti pientä valojuovaa, joka näkyi salin ovessa, ja minä menin käytävää pitkin paroonin huoneeseen. Vaikeata on selittää miksi, mutta niin kävi, etten voinut työntyä vanhan miehen huoneeseen niinkuin nuoren naisen; minun piti koputtaa. Mutta vanhuksen uni oli kevyt, tai ehkä hän oli vielä valveilla; heti kun olin koputtanut, hän kutsui minut sisään.
Hänkin istui sängyssä; hän näytti kovin vanhalta ja kuihtuneelta. Päivän valossa ja pukeutuneena hän teki voimakkaan vaikutuksen; nyt hän oli raihnainen ja pieni; kasvot (kun hänellä ei ollut tekotukkaa) olivat pienet kuin lapsen. Tämän tähden minä varsin hämmästyin, ja yhtä paljon oudostutti minua hänen arka ja murheellinen katseensa, joka osoitti hänen aavistavan pahaa. Ja kumminkin hän kysyi lempein ja rauhallisin äänin, mitä tahdoin. Asetin kynttilän tuolille, nojasin sängyn jalkopäähän ja katsoin häneen.
"Lordi Durrisdeer", sanoin minä, "te tiedätte yhtä hyvin kuin kukaan, että olen liittynyt määrättyyn puolueeseen perheessänne."
"Minä toivon, ettei meidän kenenkään tarvitse liittyä mihinkään puolueeseen", sanoi hän. "Olen aina iloinnut nähdessäni teidän vilpittömästi kiintyneen poikaani."
"Lordi hyvä, nyt on se aika ohi, jolloin tuollaiset kohteliaisuudet olivat paikallaan", vastasin minä. "Jos aiomme jotakin palosta pelastaa, on meidän otettava asiat toden kannalta. Puolueeseen minä olen liittynyt; niin olemme tehneet kaikin. Ja puoluelaisena minä nytkin tulen keskellä yötä puhumaan kanssanne eräästä asiasta. Kuunnelkaa minua; miksi tätä pyydän, sen saatte kyllä tietää, ennenkuin lähden."
"Minä kuulen aina mielelläni teitä, Mackellar", sanoi hän, "ja teen sen milloin hyvänsä, päivällä tai yöllä, sillä minä olen aina varma siitä, että teillä on asia, mistä puhutte. Te olette puhunut kerran ennenkin hyvin sopivassa tilaisuudessa; minä en ole sitä unohtanut."
"Minä tulen puhumaan isäntäni puolesta", sanoin minä. "Minun ei tarvitse kertoa, millaista elämää hän viettää. Te tiedätte hänen asemansa. Te tiedätte kuinka jalomielisesti hän aina on täyttänyt toisen — täyttänyt teidän toivomuksenne", korjasin minä; sanaa "poikanne" en saanut suustani. "Te tiedätte — teidän täytyy tietää — kuinka hän on kärsinyt — kuinka hän on kärsinyt suhteestaan vaimoonsa."
"Herra Mackellar!" huudahti parooni ja kavahti pystyyn vuoteessaan kuin ärsytetty jalopeura.
"Te lupasitte kuunnella minua", jatkoin minä. "Mitä te ette tiedä, mutta mitä teidän tulee tietää, eräs niitä asioita, joita olen tullut teille kertomaan, on se kidutus, jota hän saa salassa kestää. Tuskin olette te kääntänyt selkänne, kun hän, jonka nimeä en tässä uskalla mainita, hyökkää hänen kimppuunsa, mitä ilkeimmin häntä ivaten, pilkallisesti hänelle huomautellen — niin, minun täytyy se sanoa, herra parooni — huomautellen teidän puolueellisuuttanne, kutsuu häntä Jaakopiksi ja pölkkypääksi, ahdistaa häntä pilkalla niin häijynsisuisella, ettei kukaan sellaista sietäisi. Mutta kohta kun joku teistä näyttäytyy, hän muuttaa nahkaa, ja isäntäni on hymyiltävä ja oltava ystävällinen miehelle, joka aivan äsken on syytämällä syytänyt hänelle loukkauksia. Minä voin puhua asiasta, olenhan itsekin saanut osani ja uskokaa minua, sellainen olotila on sietämätön. Sellaista on nyt kestänyt koko viimeksi kuluneen neljännesvuoden; se alkoi heti kun hän oli tullut maihin; Jaakoppi-nimellä hän tervehti isäntääni ensimmäisenä iltana."
Vanha parooni näytti aikovan heittää sänkyvaatteet syrjään ja nousta ylös. "Jos tuo on vähänkään totta — — —" sanoi hän.
"Näytänkö minä valehtelijalta?" keskeytin minä ja ojensin käteni pidättääkseni häntä.
"Teidän olisi pitänyt heti sanoa se minulle", virkkoi hän.
"Niinpä kyllä, herra parooni, niin olisi todellakin pitänyt, ja teillä on kyllä syytä vihata näin uskottoman palvelijan kasvoja!" huudahdin minä.
"Minä otan asiasta selvän", sanoi hän, "nyt heti." Ja hän teki samanlaisen liikkeen aikoen nousta.
Minä pidätin häntä jälleen kädelläni. "Minä en ole vielä ehtinyt loppuun", sanoin minä. "Jumala suokoon, että olisin! Kaiken tämän on rakas, onneton herrani kantanut ilman apua ja tukea. Paras, mitä te itse, herra parooni, osasitte hänelle sanoa, oli, että olitte kiitollinen. Mutta olihan hän teidän poikanne! Hänellä ei ollut muuta isää. Hän oli tehty kansan vihaamaksi, kuinka väärämielisesti, tietää Jumala yksin. Avioliitossaan hän ei saanut rakkautta. Hän oli yksin, täydellisesti vailla hellyyttä ja tukea — tuo rakas, jalomielinen, onneton, hieno mies!"
"Kyyneleenne ovat teille kunniaksi ja minulle suureksi häpeäksi", sanoi lordi, suonenvedon tapaisesti vavahdellen. "Mutta te soimaatte minua väärin. Minä olen aina pitänyt Henrystä paljon, kovin paljon. Ehkä (minä en sitä kiellä, mr. Mackellar), ehkä pidän enemmän vanhemmasta pojastani. Te ette ole nähnyt Jamesin kaikkein parhaimpia puolia; hän on paljon kärsinyt onnettomuuksiensa aikana, ja meidän on muistettava kuinka suuria ja ansaitsemattomia ne ovat olleet. Ja nytkinhänenmieleensä mahtuu eniten luonnollista hellyyttä. Mutta minä en tahdo puhua hänestä. Kaikki, mitä sanotte Henrystä, on aivan oikein, minä ymmärrän sen varsin hyvin, tiedän, että hän on jalomielinen. Luuletteko ehkä, että minä lyön rahaksi sen tiedon? Voipa olla, että sen teen; on olemassa vaarallisia hyveitä, hyveitä, jotka houkuttelevat liiallisuuteen. Mr. Mackellar, minä korjaan hänen asiansa; minä otan kaikki tämän huolekseni. Minä olen ollut heikko, ja mikä pahempi, minä olen ollut tylsä ja tunteeton."
"En voi sallia teidän pitävän tutkintoa itsenne kanssa, lordi hyvä, kun minulla vielä on niin paljon teille sanottavaa", vastasin minä. "Te ette ole ollut heikko; teitä on pettänyt pirullisen viekas teeskentelijä. Näittehän itse, kuinka hän oli teille valehdellut vaarallisen asemansa; samoin on hän valehdellut teille kaikkia alusta loppuun. Minä tahdon repiä hänet teidän sydämestänne; tahdon pakottaa teidät kiinnittämään katseenne toiseen poikaanne; niin, hänessä teillä on todellakin poika!"
"Ei, ei", sanoi hän, "minulla on toinenkin — minulla on kaksi poikaa."
Tein epätoivoisen liikkeen, joka vaikutti häneen; hän katsoi minuun muuttunein ilmein. "Onko paljon pahempia asioita sanomatta?" kysyi hän ja hänen äänensä vaipui, vaikka hän korotti sitä kysymystä aloittaessaan.
"Paljonkin pahempia", vastasin minä. "Tänä yönä sanoi hän mr. Henrylle näin: En ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi pitänyt minua parempana, enkä liioin ketään, joka ei yhä minua sinä pitäisi."
"En tahdo kuulla miniääni mitenkään moitittavan", huudahti hän, ja siitä innosta, millä hän minut tässä keskeytti, päätin, ettei hänen silmänsä ollutkaan ollut niin tylsä kuin olin luulotellut, ja ettei hän niinkään ilman huolta ollut huomannut, miten rouvaa ahdisteltiin.
"En ajattele hänestä lausuttuja moitteita", huudahdin minä. "Niistä ei ole kysymys. Nuo sanat sanottiin minun kuulteni mr. Henrylle, ja ellette te sitä vielä pidä kyllin selvinä, niin saatte kuulla seuraavat: 'Vaimosi, joka on minuun rakastunut'."
"Ovatko he taistelleet?" kysyi hän.
Minä nyökkäsin.
"Minun täytyy rientää heidän luoksensa", sanoi hän ja aikoi jälleen nousta sängystä.
"Ei, ei!" huudahdin minä ja ojensin käteni häntä kohden.
"Te ette sitä ymmärrä", sanoi hän; "nuo olivat vaarallisia sanoja."
"Eikö teille ensinkään tahdo selvitä, mitä on tapahtunut, lordi hyvä?" kysyin minä.
Hänen silmissään näkyi rukous: sano kaikki suoraan.
Heittäydyin polvilleni sängyn viereen. "Voi, lordi, lordi", huusin minä, "ajatelkaa häntä, joka on jäljellä. Ajatelkaa tuota syntisparkaa, jonka olette siittänyt, jonka vaimonne on synnyttänyt maailmaan, jota kukaan meistä ei ole auttanut, niinkuin olisi pitänyt; ajatelkaa häntä, älkää itseänne. Hän on kärsimystoverinne — ajatelkaa häntä! Se on oikea ovi surulle, Kristuksen ovi, Jumalan ovi: se on teille avoinna. Ajatelkaa häntä kuten hänkin teitä ajatteli. 'Kuka sanoo sen vanhukselle?' — niin hän sanoi. Siitä syystä minä tulin; siitä syystä minä tässä teidän edessänne puhun hänen puolestaan."
"Päästäkää minut ylös", huusi hän, sysäsi minut syrjään ja oli jaloillaan ennenkun minä. Hänen äänensä vapisi kuin purje tuulessa, mutta hän puhui silti kovasti, kasvot olivat lumivalkeat, mutta silmät kiinteät ja kuivat. "Me olemme jutelleet liikaa", sanoi hän. "Missä se tapahtui?"
"Pensaistossa", sanoin minä.
"Entäs mr. Henry?" hän kysyi. Saatuaan vastauksen hän mietiskeli kasvot rypyssä. "Entäs mr. James?" kysyi hän sitten.
"Minä jätin hänet makaamaan", sanoin minä, "kynttiläin luo."
"Kynttiläin?" huudahti hän. Samassa hän juoksi ikkunaan, avasi sen ja katsoi ulos. "Se voisi näkyä maantielle."
"Siellä ei kulje ketään tähän aikaan", huomautin minä.
"Kuinka hyvänsä", sanoi hän. "Voisi niin sattua. Hst!" huusi hän. "Mitä se on?"
Joukko miehiä souti varovasti lahdelmassa; minä sanoin sen hänelle.
"Salakuljettajia", sanoi parooni. "Juokse heti tuonne alas, Mackellar, ja sammuta kynttilät. Minä pukeudun sillä välin, ja teidän palattuanne voimme keskustella, mikä olisi parasta."
Kompuroin rappuja alas ja ulos pihalle. Jokseenkin kaukaa saattoi huomata pensaistosta tunkeutuvan valoa pieninä hajanaisina kirkkaina pilkkuina; niin pimeänä yönä se voi näkyä peninkulmain päähän, ja minä moitin omaa varomattomuuttani. Mutta kuinka paljon suuremmassa määrässä sen teinkään tultuani paikalle! Toinen kynttilänjaloista oli kumossa, kynttilä sammuksissa.
Toinen seisoi vielä ja paloi tasaisesti heittäen leveän valoväikkeen yli routaisen maan. Kaikki mitä oli sen piirissä näkyi sitä ympäröivän sankan pimeyden vuoksi selvemmin kuin päivällä. Keskellä oli veritäpliä ja hiukan kauempana mr. Henryn hopeakahvainen miekka; mutta kaatuneesta ei näkynyt jälkeäkään. Sydämeni jyskytti kylkiluita vasten ja hiukset päälaellani kohosivat pystyyn, kun siinä seisoin ja tuijotin — niin omituinen oli näky, niin kammottava se pelko, jonka se synnytti. Katselin oikeaan ja vasempaan; maa oli aivan roudassa, siitä ei voinut saada mitään selkoa. Seisoin kuunnellen, kunnes korviini alkoi koskea; tunsin yön pimeyden lepäävän ympärilläni sameana ja äänetönnä, aivan kuin olisin seisonut isossa, tyhjässä kirkossa. Ei ainoatakaan aallonlyöntiä kuulunut mereltä; oli kuin olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen peninkulman päähän.
Puhalsin kynttilän sammuksiin, ja pimeys valahti nokimustana ympärilleni. Minusta tuntui, kuin olisin seisonut tuhansien näkymättöminä vilisevien olentojen seassa, ja minä lähdin takaisin taloon pää rinnalle painuneena. Joka hetki minä arasti säpsähdin, aavistellen pahaa milloin siellä, milloin täällä. Ovella seisoi ihminen; se liikkui minua kohti, ja minä olin kiljaista pelosta, ennenkuin tunsin sen rouvaksi.
"Oletteko kertonut hänelle asiasta", kysyi hän.
"Hän minut lähetti katsomaan", sanoin minä. "Se on poissa. Mutta miksi te siinä seisotte?"
"Se on poissa!" toisti hän. "Mikä on poissa?"
"Ruumis", vastasin minä. "Miksi ette ole isäntänne luona?"
"Poissa?" sanoi hän. "Te ette varmaankaan katsonut tarkemmin. Mennään sinne takaisin."
"Siellä ei ole enää valoa", sanoin minä. "Minä en uskalla."
"Minä näen pimeässä. Minä olen seisonut tässä niin kauan, — niin kauan", sanoi hän. "Tulkaahan, antakaa kätenne."
Käsi kädessä me menimme jälleen pensaistoon tuolle kohtalokkaalle paikalle.
"Varokaa verta", sanoin minä.
"Verta?" huudahti hän ja väistyi äkkiä taaksepäin.
"Niin, sitä kai on tässä hiukan", sanoin minä. "Minä itse olen aivan sokea."
"Ei", sanoi hän, "ei täällä mitään ole! Ettekö ole nähnyt unta?"
"Suokoon Jumala, että niin olisi!" huudahdin minä.
Hän keksi miekan ja nosti sen maasta, mutta kun hän huomasi sen olevan veressä, niin hän antoi sen jälleen pudota, ojensi käsiään ja huusi tuskasta. Sitten hän äkkiä sai rohkeutta, otti sen uudelleen käteensä ja pisti sen pystyyn kovettuneeseen maahan. "Minä otan sen kotiin ja puhdistan sen oikein hyvin", sanoi hän ja katsahti taas ympärilleen joka taholle. "Ei hän sitten olekaan kuollut?" lisäsi hän.
"Ei hänen sydämensä ainakaan sykkinyt", sanoin minä ja johduin sitten ajattelemaan muita seikkoja. "Miksi ette ole isäntänne luona?"
"Ei se hyödytä", sanoi hän, "hän ei tahdo puhua kanssani."
"Ei tahdo puhua kanssanne", toistin minä. "Silloin ette ole todella yrittänytkään."
"Teillä on oikeus epäillä minua", sanoi hän lempeän arvokkaasti.
Nyt tuli minun ensi kerran häntä sääli. "Jumala tietää, hyvä rouva", huudahdin minä, "Jumala tietää, etten ole niin kovasydäminen kuin näytän; mutta kuka voi oikein asetella sanojaan tällaisena kauhun yönä? Olen ystävällinen jokaiselle, joka ei ole Henry Durien vihamies."
"Niin ollen on kovaa, ettette tiedä, mitä ajatella hänen vaimostansa", sanoi hän.
Nyt tuntui jokin pimeys yht'äkkiä selkenevän, ja minä käsitin kuinka jalosti hän oli kantanut tämän luonnottoman onnettomuuden ja kuinka ylevämielisenä hän oli sietänyt moitteeni.
"Mennään takaisin kotiin ja kerrotaan asia lordille", sanoin minä.
"Hänen näkyviinsä minä en voi tulla", huudahti hän.
"Saatte nähdä, että hän on kaikkein rauhallisin", sanoin minä.
"En minä sittenkään voi tulla hänen silmäinsä eteen", sanoi hän.
Kun kävelimme kotiinpäin, minä kantaen kynttilänjalkoja, hän miekkaa — omituinen kantamus juuri hänelle — sai hän uuden ajatuksen. "Sanommekohan tätä Henrylle?" kysyi hän.
"Annetaan lordin ratkaista se asia", sanoin minä.
Lordi oli melkein valmiiksi pukeutunut, kun astuin sisään. Hän rypisti otsaansa kuullessaan kertomukseni. "Salakuljettajat", sanoi hän. "Mutta elävänäkö vai kuolleena."
"Minusta hän näytti —" aloin minä, mutta pysähdyin, kun en saanut aikomaani sanaa sanotuksi.
"Niinpä kyllä; mutta te voitte hyvinkin erehtyä. Miksi olisivat he hänet mukaansa ottaneet, ellei hän ollut elossa?" kysyi hän. "On kyllä syytä toivoa. Meidän täytyy sanoa hänen matkustaneen — kuten hän tulikin — sitä millään tavoin edeltäpäin ilmoittamatta. Meidän täytyy välttää juoruhälinää."
Huomasin, että hänkin, kuten me muut, oli alkanut ajatella talon asemaa. Nyt, kun kaikki perheen elossa olevat jäsenet olivat syövyttävän surun vallassa, oli omituista havaita, kuinka meidän huomiomme kiintyi perheen käsitteeseen sellaisenaan ja miten me pyrimme pitämään yllä tyhjää ulkokuorta, sen kunniaa; eivätkä sitä tehneet yksin Durrisdeerit, vaan vieläpä heidän palvelijansakin.
"Sanotaanko se mr. Henrylle?" kysyin minä.
"Minä mietin asiaa", sanoi hän. "Nyt minä ensinnä menen sisään häntä katsomaan; sitten menemme yhdessä tutkimaan pensaikkoa ja harkitsemme asiaa."
Menimme alas saliin. Mr. Henry istui kuin kiveenhakattuna pöydän luona pää käden varassa. Rouva seisoi hänen takanaan, käsi suun edessä; oli ilmeistä, ettei hän voinut saada miestään tuosta tilasta heräämään. Lordi meni lujin askelin poikaansa kohti; hänen kasvojensa ilme näytti minusta kiinteältä ja samalla hiukan kylmältä. Päästyään aivan hänen luoksensa hän ojensi molemmat kätensä ja sanoi: "Poikani!"
Katkonaisesti, tukahdutetusti huudahtaen mr. Henry hypähti ylös ja vaipui isänsä rinnoille nyyhkyttäen ja itkien — sydäntäsärkevin näky, mitä olla voi. "Voi isä", huusi hän, "tiedäthän, että minä hänestä pidin; tiedäthän, että minä alun alkaen hänestä pidin; olisin voinut mennä kuolemaan hänen edestänsä — sen tiedät! Olisin antanut henkeni hänen ja sinun tähden. Voi, sano, että sen tiedät! Voi, sano, että voit antaa minulle anteeksi. Voi, isä, mitä olen tehnyt, — mitä olen tehnyt! Ja me, me leikimme pieninä yhdessä!"
Hän itki ja nyyhkytti ja hyväili vanhusta, pitäen häntä kaulasta aivan kuin pieni lapsi, joka on peloissaan.
Sitten hän huomasi vaimonsa (ei olisi luullut hänen häntä ennen nähneenkään), joka itki kuunnellessaan hänen puhettaan, ja lankesi hänen jalkoihinsa. "Voi, rakas tyttöni", huudahti hän, "anna sinäkin anteeksi minulle! Ei miehellesi — minä olen vain hävittänyt sinun elämääsi. Mutta sinä olet tuntenut minut nuorena; silloin ei Henry Duriessa ollut mitään pahaa; hän aikoi aina olla sinulle lempeä ja hyvä. Hän se on — poikanen, joka leikki kanssani muinoin — voi, voitko koskaan, koskaan antaa hänelle anteeksi!"
Kaiken tämän aikana seisoi lordi kylmäverisenä, ystävällisenä katselijana, joka hallitsi asemaa. Ensi huudahduksen jälkeen, joka todellakin olisi voinut säikyttää talon väen jalkeille, hän kääntyi minuun päin ja sanoi: "Sulkekaa ovi." Nyt hän nyökkäsi itsekseen.
"Nyt voimme jättää hänet vaimonsa huostaan", sanoi hän. "Hae kynttilä,Mackellar."
Kulkiessamme lordin kanssa, huomasin omituisen seikan; vaikka oli aivan pimeä, eikä yö vielä ollut varsin pitkällä, tuntui minusta kumminkin kuin olisi ilmassa ollut aamun henkeä. Samalla liikahtelivat aina viheriöitsevien puitten oksat kohisten hiljaa kuin lainehtiva meri. Silloin tällöin tuntui raitis ilmavirta, ja kynttilän liekki lekutti. Luulen, että riensimme sitäkin enemmän juuri ympärillämme heräävän elämän vuoksi. Tulimme kaksintaistelupaikalle, jossa lordi katseli veritäpliä tyynesti kuin stoalainen, ja kulkiessamme eteenpäin maihinnousupaikkaa kohden tapasimme vihdoin muutamia merkkejä siitä, miten asian laita todella oli. Ensinnäkin oli siinä paikassa, missä tiellä oli verilätäkkö, jää murskaantunut nähtävästi useamman kuin yhden miehen askelten alla; hiukan kauempana oli nuori vesa taittunut, ja alhaalla maihinnousupaikalla, jonne salakuljettajat tapasivat vetää veneensä, oli toinen verilätäkkö eittämättömänä merkkinä siitä, että kantajain oli täytynyt siinä pysähtyä hengähtämään.
Aloimme huuhtoa pois tuota veritahraa merivedellä, jota kannoimme lordin hatulla. Meidän tätä tehdessämme alkoi tuuli yht'äkkiä valittaen puhaltaa ja silmänräpäyksessä oli ympärillämme niin pimeä, ettemme nähneet mitään.
"Alkaa tulla lunta", sanoi lordi, "ja se onkin parasta, mitä voimme toivoa. Mennään nyt pois, me emme voi saada mitään aikaan pimeässä."
Kun kävelimme kotiin päin, oli tuuli jälleen tyyntynyt, ja me kuulimme kovaa, läiskivää ääntä ympäriltämme. Tultuamme pois puiden suojasta huomasimme, että oli tullut rankkasade.
Kaiken tämän aikana oli lordin huomiokyky ja hänen ruumiillinen reippautensa herättänyt huomiota. Hän oli vieläkin verrattomampi siinä neuvottelussa, joka pidettiin, kun olimme ehtineet sisään. Salakuljettajat, sanoi hän, olivat varmaan ottaneet masterin mukaansa, vaikka meidän täytyikin tyytyä vain arvailemaan, oliko hän elävä vai kuollut. Sade liottaisi ennen aamua pois viimeisenkin jäljen siitä, mitä oli tapahtunut; sitä oli meidän käyttäminen hyväksemme. Master oli tullut kotiin aivan odottamatta illan pimetessä; nyt piti levittää tietoa, että hän oli lähtenyt yht'äkkiä ennen päivän koittoa, ja jotta asia näyttäisi todenmukaisemmalta, piti minun mennä miehen kammariin, koota hänen tavaransa ja piilottaa ne. Tosin jäi asian onnistuminen riippumaan salakuljettajista, heidän vaitiolostaan; tämä oli se auttamaton heikko kohta, joka syyllisyydentuntoamme seurasi.
Minä, kuten sanoin, kuuntelin häntä ihmetellen ja lähdin heti noudattamaan hänen käskyänsä. Mr. Henry ja rouva olivat lähteneet salista, lordi kiiruhti takaisin levolle, talonväki ei osoittanut mitään levottomuuden merkkejä, ja kulkiessani torninrappuja ylös, kuolleen miehen huoneeseen, tunsin mielessäni yksinäisyyden kammoa.
Tultuani sisään näin suureksi ihmeekseni, että kaikki oli epäjärjestyksessä aivan kuin lähdön edellä. Kaksi matkasäkkiä oli jo suljettu; kolmas oli vielä auki, mutta melkein täynnä sekin. Yht'äkkiä aavistin asian oikean laidan. Miehellä oli ollut aikomuksena joka tapauksessa lähteä; hän oli vain odottanut Crailia, joka taas odotti sopivaa tuulta. Aikaisin yöllä olivat merimiehet huomanneet sään vaihdoksen, vene oli laskenut maihin siitä ilmoittamaan, ja miehet olivat kompastuneet maassa makaavaan. Niin, vieläpä enemmänkin minä aavistin. Matkan edeltäpäin suunnitteleminen selvitti jossain määrin hänen käsittämättömän loukkaavaa käytöstänsä viimeisenä iltana; se oli jäähyväislaukaus, nyt kun hänen ei enää tarvinnut pitää vihaansa aisoissa etujensa vuoksi. Ja vielä lisäksi, tuon loukkaavan käytöksen laatu ja rouvan menettely viittasivat toisenlaiseenkin päätökseen, josta en koskaan ole saanut varmaa tietoa ja josta sitä en saakaan, ennenkuin suurena tilinteonpäivänä — sellaiseen päätökseen, että hän vihdoin oli unohtanut itsensä, mennyt liian pitkälle lähentelyssään ja tullut hyljätyksi. Kuten sanoin, en voi tästä asiasta koskaan saada selkoa; mutta ajatellessani sitä tuona aamuna hänen matkatavaroittensa keskellä, oli ajatus minusta kuin sula hunaja.
Vilkaisin avonaiseen matkasäkkiin, ennenkuin sen suljin. Mitä hienoimpia röyhelöitä ja liinatavaroita, monta hienoa, korutonta pukua, jollaista hän mieluimmin käytti; pari hyvää kirjaa, Caesarin Gallian sota, eräs Hobbesin teos, Voltairen Henriade, eräs Intiaa käsittelevä kirja, joku matemaattinen teos, paljon korkeampaa tiedettä kuin minun tutkimani. Varsin sekavin tuntein katselin näitä kaikkia. Minkäänlaisia papereita ei avonaisessa matkalaukussa ollut. Se sai minut taas ajatuksiini. Oli mahdollista, että mies oli kuollut, mutta ei silti aivan todennäköistä, koska salakuljettajat olivat hänet vieneet pois. Oli mahdollista, että hän myöhemmin kuoli haavastaan, mutta samoin mahdollista, ettei hän kuollut. Ja jälkimmäisen tapauksen varalta minä vakavasti aioin hankkia jotakin, mikä turvaisi meitä häntä vastaan.
Kannoin matkalaukut toisen toisensa jälkeen ylimmäiseen ullakkohuoneeseen, jota pidimme lukittuna, kävin hakemassa avaimeni ja huomasin ilokseni, että pari niistä sopi varsin hyvin. Eräästä matkalaukusta löytyi nahkainen kirjesäiliö; sen minä avasin puukollani, ja siitä hetkestä oli mies minun vallassani (mitä hyvään nimeen ja maineeseen tulee). Siellä oli laaja kirjeenvaihto, enimmäkseen hänen Pariisin-ajaltaan, ja mikä minulle oli paljon tärkeämpää, siellä oli suurin osa hänen Englannin ministeristölle lähettämistään tiedonannoista ja ministeristön alkuperäiset vastaukset. Ne olivat hyvinkin musertavia todistuskappaleita, joiden julkaiseminen olisi tehnyt masterin kunniattomaksi ja kiinniotettavaksi. Nauroin sydämessäni lukiessani nopeasti asiakirjat läpi, hieroin käsiäni ja laulelin ilosta. Olin vielä päivän noustessa samassa huvittavassa hommassa, enkä silloinkaan sitä lopettanut, meninhän vain ikkunaan ja katsahdin ulos. Pakkanen oli aivan lauhtunut, maisema oli jälleen musta ja sade ja tuuli kiiriskelivät lahdelmassa. Tulin vakuutetuksi siitä, että kutteri oli lähtenyt ankkuripaikaltaan ja keinutteli nyt masteria (elävää tai kuollutta) Irlannin merellä.
Tähän voin sopivasti liittää sen vähän, mitä sittemmin olen kuullut tuon yön tapahtumista. Viivyin kauan näiden pikku tietojen kokoilemisessa, sillä en uskaltanut kysellä suoraan, ja salakuljettajat katselivat minua vihamielisesti, vieläpä halveksien. Kului noin kuusi kuukautta, ennenkuin saimme varmuuden edes siitä, että mies oli elossa; ja kului vuosia, ennenkuin eräältä Crailin mieheltä, joka oli epärehellisesti ansaituilla rahoillaan pystyttänyt ravintolan, kuulin muutamia yksityisseikkoja, jotka tekivät hyvin luotettavan vaikutuksen. Hänen kertomuksensa mukaan löysivät salakuljettajat masterin vaivoin kohonneena kyynäspäänsä varaan; hän tuijotteli vuoroin ympärilleen, vuoroin kynttilään ja käteensä, joka oli aivan verinen; hän näytti olevan aivan tajuiltaan. Kun miehet astuivat lähemmäksi, hän näytti kyllä taas selkiävän; hän pyysi heitä viemään hänet laivaan ja olemaan vaiti asiasta, ja kun kapteeni kysyi miten hän oli tuommoiseen peliin joutunut, vastasi hän kirous-tulvalla ja pyörtyi kohta sen jälkeen. He kiistelivät vähän siitä, mitä oli tehtävä, mutta odottivat joka hetki, että alkaisi tuulla; he olivat saaneet paljon rahaa hänen Ranskaan viemiseksi eivätkä halunneet myöhästyä. Sitäpaitsi nuo lurjukset pitivät hänestä; he luulivat kuolemantuomion uhkaavan häntä, eivät tienneet, millaisessa pahassa jutussa hän oli haavansa saanut ja pitivät hyvänä tekona hänen vaarasta pelastamisensa. Hän siis vietiin laivaan, toipui merimatkalla ja jätettiin paranemaan Havre de Graceen. Eräs asia on todenteolla huomattava: Hän ei puhunut kaksintaistelusta kenellekään, eikä yksikään salakuljettaja vielä tänä päivänäkään tiedä, minkälaisessa taistelussa ja millaisen vastustajan käden kautta hän kaatui. Kenessä muussa hyvänsä olisin tätä pitänyt luontaisen sopivaisuuden tunteen aiheuttamana, mutta hänessä katson sen johtuneen ylpeydestä. Hän ei voinut saada tunnustetuksi kellekään, ei ehkä itsellensäkään, että hänet oli voittanut mies, jota hän oli niin syvästi loukannut ja jota hän niin katkerasti vihasi.
Lyhyt kertomus siitä, mitä tapahtui masterin ollessa toisen kerran poissa.
Sitä kovaa tautia, joka seuraavana aamuna alkoi, voin muistella rauhallisin mielin, sillä se oli viimeinen pelkästään onneton tapaus, joka herraani kohtasi, ja sekin ehkä sittenkin oli oikeastaan onneksi, sillä olikohan olemassa sellaista ruumiillista kipua, joka olisi täydelleen voinut vaimentaa hänen sielulliset kärsimyksensä? Rouva ja minä valvoimme sängyn ääressä. Lordi kävi silloin tällöin tiedustamassa sairaan tilaa, mutta ei yleensä tullut sisään. Kerran, kun kaikki jo näytti melkein toivottomalta muistan hänen tulleen sängyn luo. Siinä hän hetkisen katseli poikansa kasvoja, kääntyi sitten jälleen takaisin, heilautti kättään ja heitti päätään taaksepäin. Tuossa liikkeessä oli jotain omituista. Vielä nytkin, sitä muistellessani, se tuntuu murheelliselta, niin suurta surua ja niin syvää maallisen turhuuden halveksuntaa se ilmaisi.
Yleensä olimme me, minä ja rouva, ainoat huoneessakävijät; pidimme vuoroa yön aikaan ja seuraa toisillemme päivällä, sillä sairaamme ei ollut hauska hoidettava. Hän heittelehti sängyssä sinne tänne, kiristellen hampaitaan. Hänen päänsä oli ajeltu ja kääreessä. Hänen kielensä ei pysynyt hetkeäkään rauhassa; vuoteelta kuului keskeytymätön sanatulva, joka sai sydämeni aivan kipeäksi. Ihmeellistä ja minulle sanomattoman kiusallista oli, että hän kaiken aikaa puhui vähäpätöisistä asioista: kotoa lähdöstä ja sinne palaamisesta, hevosista —, joita hän alinomaa käski satuloida, ehkä siinä tarkoituksessa (mies parka!), että pääsisi pakenemaan onnettomuuttaan — puutarhan siivoamisesta, lohiverkoista, ja (mikä minusta tuntui erittäin kiusalliselta kuulla) alinomaa raha-asioista; hän laski yhteen summia ja riiteli vuokralaisten kanssa. Hän ei puhunut koskaan sanaakaan isästään eikä vaimostaan, ei myöskään masterista, lukuunottamatta paria kertaa, jolloin menneisyyden muistot kokonaan täyttivät hänen mielensä ja hän kuvitteli olevansa jälleen pikku poikanen ja leikkivänsä veljensä kanssa jotakin viatonta leikkiä. Tämä oli sitäkin järisyttävämpää, kun saattoi ymmärtää masterin hänen houreissaan joutuneen jollain tavalla hengenvaaraan; hän huusi nimittäin: "Voi, Jamie hukkuu! — Voi, pelastakaa Jamie!" ja kertasi samaa hädissään useita kertoja.
Tämä, kuten sanottu, teki sekä rouvaan että minuun järisyttävän vaikutuksen, mutta yleensä eivät herrani houreet paljastaneet hänen parhaita puoliaan. Tuntui siltä kuin hän olisi ottanut todistaakseen veljensä moitteet oikeiksi ja yrittänyt esiintyä kylmänä ja kuivana luonteena, joka ei ajattele muuta kuin rahojen keräämistä. Jos olisin ollut yksin, en olisi vähääkään välittänyt tuosta, mutta koko ajan kun hänen puhettaan kuuntelin, kuvailin samalla mielessäni, millaisen vaikutuksen se oli tekevä rouvaan, ja ajattelin hänen arvonsa päivä päivältä laskevan. Olin koko avarassa maailmassa ainoa, joka häntä ymmärsi, ja pidin velvollisuutenani koettaa opettaa eräs toinenkin häntä ymmärtämään. Joko hän kuolisi ja hänen hyveensä hautaantuisivat mukana, tai jäisi hän eloon ja saisi jälleen tuon murheellisen osan: oman ymmärryksensä — joka tapauksessa oli minun pidettävä huolta siitä, että häntä sydämestä surtaisiin tai teeskentelemättä toivotettaisiin tervetulleeksi elämään, ja että sen tekisi hänen eniten rakastamansa, hänen vaimonsa.
Kun en saanut tilaisuutta persoonalliseen puhelemiseen, keksin jonkunlaisen asiakirja-menettelyn. Muutamina öinä, niinä tunteina, joina minun olisi pitänyt nukkua, laadin niin sanoakseni tilin toimistani. Huomasin kumminkin pian, että se oli tehtäväni helpoin osa, ja että se, mitä oli jäljellä — paperien jättäminen rouvalle — meni melkein yli uskallukseni. Useita päiviä minä kuljin paperit kainalossa väijyen tilaisuutta, jolloin puhe kääntyisi sellaiseen suuntaan, että voisin sen johdattaa asiaani. En tahdo kieltää niin toisinaan tapahtuneenkin, mutta kieleni kohmettui aina juuri silloin kitalakeeni ja olisin varmaankin saanut iankaikkisesti vaeltaa asiakirjat kainalossa, ellei onnellinen sattuma olisi tullut avukseni.
Se tapahtui eräänä iltahetkenä, kun jälleen olin lähdössä pois asia yhtä epävalmiina ja epätoivon tuska sydämessäni.
"Mitä te kuljettelette mukananne, mr. Mackellar?" kysyi hän silloin. "Viime päivinä olen nähnyt teidän tulevan sisään ja menevän ulos aina vain sama mytty kainalossanne."
Käännyin sanaa sanomatta takaisin, panin paperit pöydälle ja jätin hänet yksin niitä lukemaan. Niiden sisällöstä tulee minun nyt tehdä tili lukijalle, ja se tapahtuu parhaiten jäljentämällä eräs kirjoittamani kirje, joka oli päällimmäisenä tiliasiakirjakokoelmassa ja josta minulla (erinomaisen tavan mukaan) on säilössä jäljennös. Se osoittaa samalla, kuinka varovasti olen tässä asiassa esiintynyt, seikka, jota muutamilla tahoilla on kovasti epäilty.
Durrisdeer, 1757.
Korkeasti kunnioitettu Rouva!
Uskallan hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, etten ilman todellista syytä menisi asemani rajoja ulommaksi; mutta olen huomannut, kuinka paljon pahaa Teidän jalossa suvussanne on tähän saakka johtunut siitä onnettomasta, hajoittavasta virheestä, ettei koskaan ole puhuttu suoraan, ja ne paperit, joihin täten uskallan kiinnittää huomiotanne, ovat perhepapereita ja ansaitsevat mitä suurimmassa määrässä tulla Teillekin tutuiksi.
Minä liitän tähän luettelon, josta löytyvät tarpeellisimmat huomautukset, ja olen
Teidän Armonne alamaisin palvelija
Ephraim Mackellar.
Luettelo papereista.
A. Alustelmat kymmeneen kirjeeseen Ephraim Mackellarilta jalosyntyiselle Herralle James Durielle arvonimeltään Ballantraen master, viimeksimainitun oleskellessa Pariisissa, päivätyt … (päivänmäärä seuraa) … N. B.: Luettava yhteydessä B. ja C. kohtien kanssa.
B. Seitsemän alkuperäistä kirjettä yllämainitulta Ballantraen masterilta ylläm. Ephraim Mackellarille, päivätyt … (päivänmäärä seuraa).
C. Kolme alkuperäistä kirjettä yllämainitulta Ballantraen masterilta jalosyntyiselle Herralle Henry Durielle, päivätyt … (päivänmäärä seuraa) … N. B. Mr. Henryn minun vastattavikseni jättämät. Minun vastaukseni ovat A 4, A 5, ja A 9 tässä kokoelmassa. Mr. Henryn tiedonantojen laadun voi arvata hänen luonnottoman veljensä kirjeistä; mitään alustelmaa niihin en voi löytää.
D. Kirjeenvaihto, alkuperäiset ja jäljennökset, ulottuen yli kolmivuotiskauden tämän vuoden tammikuuhun asti yllämainitun Ballantraen masterin ja … valtiosihteerin apulaisen välillä, yhteensä 27 kirjettä. N. B.: Masterin papereista löydetyt.
Vaikka olinkin valvomisesta ja surusta väsynyt, en kumminkaan saanut unta. Koko yön kävelin huoneessani edestakaisin miettien, mitä asiasta tulisi. Toisin hetkin minua kadutti, että olin sekaantunut niin yksityistä laatua oleviin asioihin. Heti päivänkoitteessa olin sairashuoneen ovella. Rouva oli avannut ikkunaluukut, vieläpä ikkunankin, sillä ilma oli leuto. Hän katsoi suoraan ja kiinteästi, vaikk'ei ollutkaan muuta näkyvissä kuin metsien helmoista nousevan päivän hiljainen loimotus. Kuullessaan askelteni äänen hän ei kääntänyt päätänsäkään. Sen minä otin pahaksi merkiksi.
"Hyvä rouva", aloitin minä; ja taas uudelleen: "Hyvä rouva", mutta siihen se minulta jäi. Eikä rouva myöskään minua sanallakaan auttanut. Siinä seisoessani aloin koota papereita, jotka makasivat pöydällä hajallaan, ja ensimmäinen asia, joka minua hämmästytti, oli se, ettei niitä ollut yhtä paljon kuin ennen. Selailin ne läpi kerran ja kaksikin, mutta ministeristön ja masterin kirjeenvaihtoa, johon tulevaisuutta silmällä pitäen olin kiinnittänyt varsin suuria toiveita, ei löytynyt mistään. Katsoin takkaan; suitsuvalla hiiloksella näkyi mustaa paperintuhkaa, joka häilyi vedossa. Nyt katosi pelokas epäröimiseni.
"Hyvä Jumala, rouva", huusin minä äänellä, joka ei sopinut sairashuoneeseen. "Hyvä Jumala, rouva, mihin olette pannut paperini?"
"Olen ne polttanut", vastasi rouva minuun päin kääntyen. "Se riittää, siinä on liiaksikin, että te ja minä olemme ne nähneet."
"Olipa se soma yötyö, jonka te olette saanut valmiiksi", huusin minä. "Ja kaikki vain pelastaaksenne kunnian sellaiselle miehelle, joka on ansainnut elatuksensa kirjoittelemalla tovereittensa kuolemantuomioita, aivan kuin minä kirjoittelemalla numeroitani."
"Pelastaakseni sen perheen kunnian, jota te, mr. Mackellar, palvelette", vastasi hän, "ja jonka hyväksi te jo olette tehnyt paljon."
"Sitä perhettä minä en enää tahdo aivan kauan palvella", huusin minä, "sillä nyt minut on ajettu epätoivoon. Te olette lyönyt miekan kädestäni; teidän tähtenne me nyt olemme turvattomia. Noiden kirjeitten minä olisin antanut riippua uhaten hänen päänsä päällä, mutta nyt, mitä meillä on sanottavaa? Olemme niin huonossa asemassa, ettemme uskalla ajaa miestä ulos ovesta; kansa nousisi aseisiin meitä vastaan. Tuon avulla minä olisin voinut häntä vallita — mutta nyt se on mahdotonta — nyt hän voi tulla takaisin vaikka jo huomenna, ja meidän kaikkien täytyy istua hänen kanssaan pöytään, käyskennellä hänen kanssaan puutarhassa, vieläpä tarttua kortteihin saadaksemme hänen aikansa kulumaan! Ei rouva! Jumala teille anteeksi antakoon, jos Hän voi sen tehdä, minä en sitä voi."
"Minä ihmettelen yksinkertaisuuttanne, mr. Mackellar", sanoi rouva. "Mitä välittää sellainen mies kunniasta? Mutta hän tietää kuinka arkoja me olemme siitä; hän tietää, että me ennen menisimme kuolemaan kuin julkaisisimme sellaisia kirjeitä, ja luuletteko, että hän jättäisi tuon tiedon hyväkseen käyttämättä? Se mitä te, mr. Mackellar, sanotte miekaksenne, ja joka aivan varmaan voisi käydä aseesta, jos olisi kysymyksessä mies, jolla olisi hiukankin säädyllisyydentuntoa, olisi vain pahvi-miekka häntä vastaan käytettynä. Hän hymyilisi teille ja teidän uhkauksillenne vasten naamaa. Hän tekee alennuksestaan lujan aseman, siitä tulee hänen vahva puolensa; sellaisia luonteita vastaan ei auta taistella." Viimeiset sanat hän huudahti hiukan hillittömästi, mutta lisäsi sitten rauhallisemmin: "Ei, mr. Mackellar, olen miettinyt asiaa koko yön, ja siinä sopii menetellä ainoastaan yhdellä tavalla. Olkoon meillä papereita tai ei, tämän talon ovi on hänelle avoin; hän on laillinen perijä, hän juuri! Jos me yrittäisimme sulkea häneltä tien, saisi siitä vain Henry parkani kärsiä ja minä näkisin hänet taas kadulla kivitettynä. Niin — jos Henry kuolee, on asia toinen. He ovat omasta tahdostaan rikkoneet perintösäännön; tila joutuu tyttärelleni, ja minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa siihen sormellaankaan koskea. Mutta jos Henry elää, hyvä mr. Mackellar, ja tuo mies palaa, saamme me kantaa kärsimyksemme, mutta silloin meitä on kaksi."
Yleensä olin tyytyväinen rouvan mielensuuntaan, enkä voinut kieltää sitäkään, että hänen papereita koskeva puheensa oli jossakin määrin ymmärrettävää.
"Ei puhuta siitä sen enempää", sanoin minä. "Valitan vain, että tulin jättäneeksi naishenkilölle alkuperäisiä asiakirjoja, menettely, jota sopii sanoa mitä lyhytnäköisimmäksi. Mitä puheeseen eroamisestani tulee, niin se ei ollut muuta kuin suunpieksämistä. Te voitte olla rauhassa, rouva. Minä kuulun Durrisdeeriin, aivan kuin olisin täällä syntynyt."
Minun on tunnustaminen, että hän näytti pääsevän keveämmälle mielelle, ja tuosta aamusta me aloitimme monta vuosikautta kestävän toiminnan molemminpuolisen ymmärryksen ja kunnioituksen pohjalla.
Samana päivänä, joka epäilemättä oli määrätty ilon päiväksi, me huomasimme mr. Henryssä ensimmäiset paranemisen oireet, ja kello kolmen tienoissa seuraavan päivän iltapuolella hän tuli jälleen tajuihinsa; hän tunsi minut ja puhutteli minua nimeltä mitä herttaisimmalla tavalla. Rouva oli myöskin huoneessa sängyn jalkopäässä, mutta sairas ei näyttänyt häntä huomaavan. Hän olikin vielä niin heikko (kuumeen jäljeltä), että hän teki tuon yhden ainoan ponnistuksen ja vaipui sitten jälleen tylsyyteensä takaisin. Tämän jälkeen edistyi paraneminen hitaasti, mutta tasaisesti. Joka päivä tuli ruokahalu paremmaksi; joka viikko voimme huomata hänen voimistuneen ja kohentuneen, ja ennen kuukauden loppua hän voi nousta ylös. Me olimmekin jo sitä ennen tavallisesti kantaneet hänet tuolissaan puutarhaan.
Ehkä juuri tuohon aikaan meidän — rouvan ja minun — mielissämme vallitsi suurin ahdistus. Kuoleman pelko oli ohi, mutta pahempi seurasi. Joka päivä meistä tuntui, kuin kulkisimme lähemmäksi ratkaisua, mutta päivät kuluivat, eikä mitään tapahtunut. Mr. Henryn voimat lisääntyivät; hän jutteli kanssamme pitkään mitä erilaisimmista asioista; hänen isänsä tuli ja istui hänen luonaan ja meni jälleen pois, mutta kertaakaan ei edes viitattu elettyyn murhenäytelmään eikä edellä käyneisiin aiheisiin. Muistiko hän tapauksen, mutta salasi kammottavan tietonsa, vai oliko kaikki kadonnut hänen mielestään? Tämä arvoitus pakotti meidät päivisin, hänen seurassaan ollessamme, alituiseen pelonalaiseen varovaisuuteen, ja yöllä se piti unen loitolla. Emme edes tietäneet, kumpaa näistä kahdesta olisimme toivoneet, siinä määrässä ne molemmat näyttivät luonnottomilta ja samalla selviltä todistuksilta siitä, että aivot olivat vioittuneet. Tultuani tällaisiin pelokkaisiin ajatuksiin seurasin hänen käytöstään erityisen tarkasti. Jotakin lapsellista oli hänen olemuksessaan, iloisuutta, joka oli hänen alkuperäiselle luonteelleen aivan vierasta, äkkiä syntyvää ja pysyväistä huomaavaisuutta pikku seikkoja kohtaan, joista hän ennen ei ollut vähääkään välittänyt. Ahdistuksen aikana olin minä ollut hänen ainoa uskottunsa, voinpa sanoa hänen ainoa ystävänsä. Vaimostaan hän oli ollut etäällä. Mutta nyt, parannuttuaan, hän oli kuin toinen ihminen, menneisyys oli unhotettu ja vaimo oli hänen ensimmäinen ja ainoa ajatuksensa. Kaiken, mikä häneen vaikutti, hän kertoi rouvalle, aivan kuin pieni lapsi äidilleen, ja näytti olevan varma osanotosta, kutsui hänet luokseen, joka kerta kuin jotakin tarvitsi, niin huolettoman vapaasti, että tuntui siltä kuin hän olisi edellyttänyt suopeutta, ja rouvan kunniaksi on mainittava, ettei hän koskaan pettynyt. Rouvaan vaikutti miehen muuttunut käytös sanomattoman liikuttavasti; luulen hänen sisimmässään tunteneen aivan kuin soimausta, ja ensi aikoina huomasin hänen joskus hiipivän pois huoneesta saadakseen vapaasti kyynelöidä. Mutta minusta ei muutos näyttänyt luonnolliselta, ja vertaillessani sitä siihen, mitä muuten havaitsin, minun täytyi useinkin pudistaa päätäni, ja vähitellen alkoi minussa syntyä epäilyksiä, oliko hän täysin järjissään.
Kun tuo epävarmuuden tila kesti vuosikausia, oikeastaan aina isäntäni kuolemaan asti, ja pimensi koko meidän keskinäiset suhteemme, on syytä puhua siitä perinpohjaisemmin. Kun hän jälleen kykeni hiukan ryhtymään asioihin, oli minulla monta tilaisuutta tarkasti tutkia hänen tilaansa. Häneltä ei puuttunut ymmärtäväisyyttä, eipä vaikutusvoimaakaan, mutta vanha, aina vireillä oleva innostus oli poissa. Hän väsyi pian ja alkoi haukotella, ja raha-asioissa, missä sellainen vähimmin on paikallaan, hän esiintyi kevytmielisesti, melkeinpä huolimattomasti. Totta kyllä, ettei meillä, nyt, kun ei enää tarvinnut tapella masterin vaatimuksia vastaan, ollut yhtä suurta syytä olla periaatteellisesti turhantarkkoja ja pitää kiinni killingistä. Totta on sekin, että hänen välinpitämättömyytensä ei mennyt sopivaisuuden rajain ulkopuolelle; muutenhan en olisi siihen koskaan myöntynytkään. Mutta joka tapauksessa tämä oli muutoksen merkki, hyvin pieni tosin, mutta samalla sangen selvä, ja vaikk'ei kukaan voinut sanoa isäntäni millään tavalla tulleen päästä vialle, ei myöskään kukaan voinut kieltää hänen menettäneen jotain persoonallisuudestaan. Sama oli laita kauttaaltaan hänen käytöksensä ja esiintymisensä. Hieman kuumehehkua oli jäänyt hänen vereensä, hänen liikkeensä olivat hiukan rauhattomammat, hänen puheensa kävi huomattavasti nopeammin, mutt'ei toki koskaan aivan päin seiniä. Miellyttäville vaikutelmille hänen henkensä oli hyvin avoin; ne se otti innokkaasti vastaan ja nautti niistä paljon; jos taas sattui pieninkin viittaus vastoinkäymiseen ja suruun, tunsi hän selvää kärsimättömyyttä ja välitöntä helpotusta sellaisten mietteitten jälleen poistuessa. Tätä mielentilaa hän sai kiittää siitä onnesta, jota hän viimeisinä vuosinaan nautti, ja sittenkin juuri tässä suhteessa sopi sanoi, ettei mies ollut oikein entisellään. Eräs tärkeimpiä elämän vaatimuksia on, että uskallamme katsoa silmiin sitä, mikä ei ole autettavissa; mr. Henryn sitävastoin oli pakko ajaa huoli pois joko olemalla tahallaan sitä ajattelematta tai myöskin hävittämällä hinnasta mistä hyvänsä sen syyn, joten hän näytteli vuoroin strutsia, vuoroin härkää. Tästä pontevasta tuskan pelosta johtuvina täytyy minun pitää kaikkia hänen myöhemmän elämänsä aikana sattuneita onnettomia, ajattelemattomia tekoja. Se oli epäilemättä syynä siihen, että hän kuritti tallirenki Mc Manusta, seikka, joka on mitä ankarimmassa ristiriidassa sen tavan kanssa, millä hän ennen esiintyi, ja joka muutamaksi ajaksi antoi aihetta moninaisiin juorujuttuihin. Saman tunteen laskuun kuuluvaksi luen senkin, että menetimme noin kaksisataa puntaa kokonaan, vaikka olisin voinut puolet pelastaa, jos hänen kärsimättömyytensä olisi ollut pienempi. Mutta hän piti parempana häviötä tai mitä muuta äärimmäisen epätoivoista tekoa kuin huoliin alistumista.
Kaikki tämä on johtanut minut kovin kauas siitä, mikä meitä toistaiseksi suretti: epävarmuus siitä, muistiko hän vai oliko hän unohtanut kamalan työnsä, ja jos hän sen muisti, missä valossa hän sitä katseli. Aivan äkkiä me saimmekin sen tietää, ja ilmitulo-tapa on elämäni suurimpia yllätyksiä. Hän oli ollut ulkona useampia kertoja ja saattoi jo hiukan kävellä toisen taluttamana. Sattumalta olin kerran hänen kanssaan kahden kesken puutarhassa. Silloin hän kääntyi puoleeni hymyillen omituisen pelokkaasti, aivan kuin koulupoika, joka on tehnyt jonkin ilkityön, ja kuiskasi ilman minkäänlaista aloittelua: "Minne te hänet hautasitte?"
En saanut sanaa suustani vastaukseksi. "Mihin te hänet hautasitte?" toisti hän. "Minä tahdon nähdä hänen hautansa."
Huomasin olevan parasta tarttua sonnia sarviin. "Mr. Henry", sanoin minä, "minulla on kerrottavana teille jotain, mikä teitä varmaankin suuresti ilahduttaa. Inhimillisen todennäköisyyden mukaan ette ole syypää mihinkään surmatyöhön. Teen johtopäätökseni eräiden todisteiden pohjalla, ja niiden mukaan näyttää siltä, ettei veljenne ollut kuollut, vaan vietiin pyörtyneenä kutteriin. Nyt hän mahdollisesti on aivan terve."
En voinut selittää hänen kasvojensa ilmettä. "Veljenne James", vastasin. "En mielelläni herätä toivoa, joka ehkä osoittautuu vääräksi, mutta persoonallinen vakaumukseni on, että hän nähtävästi on elossa."
Mr. Henry voihkasi. Sitten hän äkkiä nousi paikaltaan reippaammin kuin koskaan sitä ennen, asetti sormensa rinnalleni ja sanoi puoleksi kuiskaten puoleksi kiljaisten: "Mackellar" — niin sanat kuuluivat — "ei mikään voi tappaa sitä miestä. Hän ei voi koskaan kuolla. Hän ahdistaa minua iankaikkisesti — iankaikkisesta iankaikkiseen!" sanoi hän, ja istuutui jälleen, vaipuen katkeamattomaan vaitioloon.
Pari päivää myöhemmin hän sanoi samoin salaperäisesti hymyillen ja katsahtaen ympärilleen, aivan kuin tullakseen vakuutetuksi siitä, että olimme kahden: "Mackellar, kun saatte vähäkin vihiä, kertokaa se heti minulle. Meidän täytyy pitää häntä silmällä; muuten hän meidät yllättää, kun sitä vähimmin odotamme."
"Ei hän enää tule tänne itseänsä näyttämään", sanoin minä.
"Kyllä, kyllä hän tulee", sanoi mr. Henry. "Missä minä ikänä olen, sinne hänkin saapuu." Taas hän katseli tarkoin ympärilleen.
"Älkää ajatelko sellaisia, mr. Henry", sanoin minä.
"Ei", sanoi hän, "se on hyvin hyvä neuvo. Me emme ajattele sitä koskaan, paitsi silloin kun te saatte tietää jotakin uutta. Asiahan ei ole vielä selvillä", lisäsi hän; "voihan olla, että hän on kuollut."
Tapa, millä hän tuon sanoi, sai minut aivan varmaksi siitä, mitä tuskin olin uskaltanut otaksua: että hän, ollenkaan mitään katumusta tuntematta, päinvastoin oli pahoillaan, ettei tappoyritys ollut onnistunut. Tämän keksinnön minä pidin omana tietonani, sillä pelkäsin sen vahingoittavan häntä rouvan silmissä. Mutta sen vaivan olisin voinut olla näkemättä; hän oli sen arvannut omin neuvoin ja piti tunnetta varsin luonnollisena. Eipä käynyt kieltäminen, että me kaikin kolmen olimme samaa mieltä, ja Durrisdeeriin ei yleensä olisi voinut saapua tervetulleempaa uutista kuin tieto masterin kuolemasta.
Tässä minun on mainittava se poikkeus, joka oli olemassa: vanha lordi. Kohta kun pelkoni oman isäntäni suhteen jonkun verran hälveni, huomasin minä vanhassa herrassa, hänen isässään, muutoksen, joka näytti olevan uhkaavan kuoleman merkki.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet. Istuessaan lieden ääressä latinaansa lukemassa hän saattoi vaipua uneen, jolloin kirja vieri tuhkaan; oli päiviä, joina hän veti jalkoja perässään, ja toisia, jolloin hänen puheensa katkeili. Hänen olemuksensa lempeys näytti kehittyvän aivan äärimmäisyyteen; hän pyysi anteeksi pienintäkin vaivannäköä, oli mitä huomaavaisin kaikille, ja osoitti minulle mitä imartelevinta kohteliaisuutta. Eräänä päivänä hän oli kutsunut lakimiehensä luokseen ja ollut kauan kahden kesken hänen kanssaan huoneessaan. Kulkiessaan vaivalloisin askelin salin läpi kohtasi hän minut ja tarttui ystävällisesti käteeni. "Mr. Mackellar", sanoi hän, "minulla on ollut monta syytä pitää palveluksianne oikeassa arvossa, ja tänään, kun olen uudistanut testamenttini, olen uskaltanut mainita teidät yhtenä sen toimeenpanijana. Olette varmaan niin kiintynyt perheeseemme, että teette minulle sen palveluksen."
Siihen aikaan, jolloin tämä sanottiin, hän vietti suurimman osan päivää maaten, ja usein oli hyvin vaikea saada häntä hereille. Hän ei enää ollenkaan käsittänyt aikaa ja oli useita kertoja (etenkin herätessään) huutanut vaimoaan ja erästä vanhaa palvelijaa, joka oli ollut kuolleena niin kauan, että hänen hautakivensä oli aivan sammaltunut! Jos minulta olisi vaadittu valallista selontekoa, olisi minun ollut pakko sanoa, ettei hän kyennyt tekemään testamenttia, ja kumminkin olivat kaikki yksityiskohdatkin hänen testamentissaan mitä järkevimmin ajatellut ja sekä henkilöt että olosuhteet erinomaisesti otetut huomioon.
Hänen hupenemiseensa ei tosin kulunut kovin pitkää aikaa, mutta siinä saattoi erottaa lukemattomia eri vaiheita. Hänen hengenvoimansa vähenivät yhtä mittaa; hän oli melkein kokonaan kadottanut liikkumiskykynsä; hän oli kovin kuuro; puhe oli muuttunut mutinaksi, ja kuitenkin onnistui hänen viimeiseen asti ilmaista jonkinverran vanhaa hienouttaan ja hyväntahtoisuuttaan. Jokaisen häntä jotenkin auttavan kättä hän pusersi; minulle hän lahjoitti erään latinankielisen kirjansa, johon hän vaivalloisesti oli kirjoittanut minun nimeni, ja tuhansin tavoin hän sai meidät ajattelemaan, kuinka suuri se häviö oli, jonka me oikeastaan jo olimme kärsineet. Viimeiseen asti oli hetkiä, joina hän jälleen osasi lausua ymmärrettäviä sanoja; tuntui siltä kuin hän olisi vain unohtanut puhumisen taidon, aivan kuin lapsi unohtaa läksynsä, ja joskus vain jossakin määrin vielä sitä muisti. Elämänsä viimeisenä iltana hän hiljaisuuden vallitessa yht'äkkiä kertasi Vergiliuksen sanat: "Gnatique patrisque, alma, precor, miserere." Hän lausui tuon aivan selvästi ja oikein korostaen. Kuullessamme näin odottamatta selviä sanoja unohdimme kaikin omat mietteemme, mutta hyödytöntä oli, että käänsimme huomiomme häneen; hän istui vaieten ja ulkopuolisista merkeistä päättäen aivan tylsänä. Hiukan myöhemmin hänet vietiin sänkyyn heikompana kuin koskaan ennen. Yön aikana hän sitten heitti henkensä ilman kuolonkamppailua.
Pitkien aikojen perästä tulin näistä asioista puhuneeksi eräälle lääketieteen tohtorille, miehelle, joka on niin suuressa maineessa, etten pidä sopivana mainita hänen nimeänsä. Hänen käsityksensä mukaan vaivasi sekä isää että poikaa sama tauti; isää luonnottoman suuren surun tähden, poikaa ehkä kuumekiihoituksen johdosta: kummaltakin oli särkynyt verisuoni aivoissa, ja luultavaa oli (lisäsi tohtori), että suvussa oli sellaiseen taipumusta. Isä kuoli, poika jäi eloon, ulkonaisissa suhteissa aivan terveenä miehenä, mutta nähtävästi oli se hieno kudos, jossa sielu asustaa ja toimittaa ajallisen tehtävänsä, jotenkin vioittunut. Sen ikuinen elämä, toivon minä, on lihallista ruumistamme kohtaavien onnettomuuksien ulkopuolella. Ja kuitenkin, jos asiaa tarkemmin ajattelee, niin tuo ei merkitse mitään, sillä meidän elämämme tuomari on itse meidät puutteellisiksi luonut.
Vanhan lordin kuolema sai aikaan uuden yllätyksen meille, jotka seurasimme hänen jälkeläistensä käytöstä. Jokaiselle ajattelevalle täytyi olla selvää, että veljekset yhdessä olivat aiheuttaneet isänsä kuoleman, ja hänen, joka oli miekkaan tarttunut, voi sanoa tappaneen hänet omin käsin. Mutta mikään sellainen ajatus ei näyttänyt rasittavan paroonia. Hän oli kyllä vakava, mutta murheelliseksi häntä ei voinut sanoa; hän oli joka tapauksessa vain tyynesti alakuloinen; hän puheli vainajasta kuin iloisesta muistosta, josta epämieluisasti eroaa, kertoi hänestä luonteenomaisia piirteitä vanhoilta päiviltä, hymyili niille hyvällä omallatunnolla, ja kun hautajaiset tulivat, otti hän niihin osaa aivan moitteettomasti. Huomasin hänen olevan aika lailla mielissään, kun häntä nyt puhuteltiin lordiksi, ja hän pitikin tarkoin huolta siitä, että tätä arvonimeä käytettiin.
Nyt ilmestyi näyttämölle uusi henkilö, jolla myöskin oli osansa tapausten kulussa, nimittäin nykyinen lordi Aleksander, jonka syntyminen (heinäkuun 17 päivänä 1757) täydensi rakkaan isäntäni onnen. Nyt ei hänellä ollut enää mitään toivottavaa, eipä edes toivomisen aikaakaan. Ei voi ajatella hellempää isää kuin hän. Hän oli aina pahalla tuulella, ellei poika ollut hänen luonaan. Jos poika oli ulkona, tutki isä pilviä, alkaisiko ehkä sataa. Yöllä hän saattoi nousta vuoteeltaan katselemaan nukkuvaa lasta. Hänen juttelunsa kävi väsyttäväksi vieraalle; hän näet ei puhunut juuri muusta kuin pojastaan. Kaikki, mikä koski taloa, ratkaistiin erityisesti Aleksanderia silmällä pitäen. Niinpä sanottiin: "Pidetään huolta siitä, että metsä ehtii kasvaa, kunnes Aleksander on täysi-ikäinen", tai "Sehän sopii mainiosti, kun Aleksander joutuu naimisiin." Päivä päivältä saattoi yhä selvemmin huomata, miten isä koko olemuksellaan kiintyi lapseen. Se osoittautui monena liikuttavana ja muutamina varsin moitittavina piirteinä. Pian saattoi lapsi lähteä hänen kanssaan kävelemään, ensin puutarhaan, käsi kädessä isän kanssa, ja sitten edemmäksikin talon maille. Tämä muuttui vähitellen paroonin varsinaiseksi toimeksi. Heidän ääntensä kaiku (joka kuului kaukaa, sillä he puhuivat kovalla äänellä) oli hyvin tuttu seudulla, ja minä puolestani pidin sitä suloisempana kuulla kuin linnunlaulua. Oli kaunista nähdä heidän yhdessä palaavan kotiin syli täynnä kukkasia; isä oli yhtä lämmennyt ja usein yhtä likainen kuin poikakin, sillä heillä oli molemmilla yhtä suuri halu kaikenlaiseen lapsellisuuteen, rannan hietikossa kaiveluun, sulkujen rakentelemiseen ja sen semmoiseen; kerran minä näin heidät aidan takana kurkistelemassa karjajoukkoa, ja kumpikin oli saman lapsellisen ihastuksen vallassa.
Näistä retkistä puhuessani johdun mainitsemaan erään tapauksen, jossa itse olin mukana. Oli olemassa tie, jota en voinut koskaan käydä tuntematta sydämen kipua, niin monasti olin sitä kulkenut surullisissa asioissa, niin monta onnettomuutta oli sillä tiellä tapahtunut. Mutta polku kulki mukavasti, minne päin lähtikin Muckle Rossin rinteeltä, ja minun täytyi vasten tahtoanikin käyttää sitä ainakin kerran joka toinen kuukausi. Kun mr. Aleksander oli seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäinen, sattui kerran, että minulla oli ollut asioita kauempana varhain aamusella. Kotimatkalla kuljin pensaiston läpi kello yhdeksän tienoissa. Aamu oli kirkas. Oli se vuodenaika, jolloin metsät ovat parhaassa kevätloistossaan, orjantappura kukkii ja linnut livertävät uutterimmin. Niin iloisella taustalla oli pensaisto sitäkin synkempi, ja siihen liittyvät muistot ahdistivat minua sitäkin enemmän. Tässä mielentilassa tuntui minusta ikävältä, kun kuulin puhetta edeltäni ja tunsin paroonin ja mr. Aleksanderin äänet. Kuljin eteenpäin ja tulin kohta aivan heidän näkyviinsä. He seisoivat aukiossa, jossa kaksintaistelu oli tapahtunut, lordi piti kättään poikansa olkapäällä ja puhui vakavasti. Vihdoin, kun hän kohotti päätänsä minun lähetessäni, olin näkevinäni hänen ilmeensä kirkastuvan.
"Ah", hän virkkoi, "tuossa tulee kelpo Mackellar. Olen juuri kertonut Sandille tämän paikan tarinan: kuinka oli kerran mies, jota paholainen pyrki surmaamaan, mutta joka oli vähällä surmata paholaisen."
Olin pitänyt kyllin omituisena sitä, että hän toi lapsen tälle paikalle, mutta yli kaikkien rajojen meni, että hän ryhtyi tapahtumasta puhumaan. Pahin oli kumminkin vasta tulossa. Hän näet kääntyi poikansa puoleen ja lisäsi: "Voit kysyä Mackellarilta; hän oli täällä ja näki sen."
"Näittekö todellakin paholaisen?" kysyi lapsi.
"En ole kuullut kertomusta", vastasin minä, "ja minulla on nyt kiire."
Sen sanottuani syöksyi äkkiä mieleeni menneisyyden katkerat kokemukset ja tuo peloittava, kynttiläin valossa esitetty näytelmä. Tulin ajatelleeksi, että jos väistö olisi tapahtunut sekuntiakin myöhemmin, ei tuo lapsi olisi milloinkaan nähnyt päivänvaloa, ja mielenliikutus, joka minut aina valtasi tässä pimeässä kolkassa, puhkesi sanoiksi. "Mutta se ainakin on totta", huudahdin, "että olen kohdannut paholaisen tässä metsikössä ja nähnyt hänet tuossa lyötynä. Jumalalle kiitos, että pääsimme hengissä — Jumalalle kiitos, että Durrisdeerin seinissä vielä on kivi kiven päällä! Ah, mr. Aleksander, jos milloinkaan saavutte tälle paikalle, vaikkapa sadan vuoden kuluttua, ja vaikka seurassanne olisi maan iloisimpia ja korkeimpia, niin astukaa syrjään ja muistelkaa jotakin rukouksen katkelmaa."
Lordi nyökkäsi hyvin vakavasti. "Niin", sanoi hän, "Mackellar on aina oikeassa. Otahan lakki päästäsi, Aleksander." Samassa hän paljasti päänsä ja ojensi kätensä. "Oi Jumalani", hän lausui, "minä kiitän sinua ja poikani kiittää sinua moninaisesta suuresta laupeudestasi. Anna meille rauha toistaiseksi; suojele meitä pahalta mieheltä. Lyö häntä, Jumala, vasten valehtelevaa suuta!" Viimeinen lause tuli häneltä huudahduksena, ja vihan muistoko lienee keskeyttänyt hänen rukouksensa vai lieneekö hän huomannut rukouksensa omituiseksi, joka tapauksessa hän vaikeni ja hetken kuluttua pani lakin päähänsä.
"Luulenpa, että olette unhottanut erään asian, lordi hyvä", virkoin minä. "Anna anteeksi rikoksemme, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka meitä vastaan rikkovat. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen."
"Oh, tuo on helposti sanottu, Mackellar", virkkoi lordi. "Tuo on varsin helposti sanottu. Mutta minunko pitäisi antaa anteeksi? Luulenpa, että näyttäisin hyvinkin tuhmalta, jos niin väittäisin."
"Muistakaa lasta, lordi!" sanoin minä jokseenkin ankarasti, sillä mielestäni eivät hänen lauseensa soveltuneet lasten kuultaviksi.
"Onhan se totta", hän virkkoi. "Tämä on liikaa lapselle. Mennäänpä etsimään pesiä."
En muista sattuiko samana päivänä vai seuraavana, että lordi tavatessaan minut yksin avasi sydäntänsä hieman enemmän samalta kulmalta.
"Mackellar", virkkoi hän, "minä olen nyt erittäin onnellinen."
"Uskon sen mielelläni", vastasin minä, "ja olen siitä iloinen"
"Onnellisuus velvoittaa, eikö teidänkin mielestänne?" kysyi hän hymyillen.
"Aivan varmaan", vastasin, "ja suru samaten. Ellemme koeta täällä toimia parhaamme mukaan, niin mielestäni on parempi, mitä pikemmin häviämme."
"Mutta jos kävelisitte minun kengissäni, antaisitteko hänelle anteeksi?" kysyi lordi.
Hyökkäyksen äkillisyys sai minut hieman hämilleni. "Onhan se ehdoton velvollisuutemme", sanoin.
"Mitä vielä!" virkkoi hän. "Nuo ovat lauseparsia. Annatteko itsekään hänelle anteeksi?"
"Enpä kyllä", vastasin. "Jumala minua armahtakoon, mutta en anna."
"Kätenne tänne sen asian johdosta!" huudahti lordi hyväntuulisena.
"Huono tunne se on, jonka johdosta kättelemme", sanoin minä, "huono tunne kristityissä. Ehkäpä ojennankin käteni teille kristillisemmässä tilaisuudessa."
Tuon minä lausuin hieman hymyillen; lordi taas lähti huoneesta ääneen nauraen.
En voi keksiä täysin tyydyttävää lausepartta ilmaistakseni, millaiseen orjan asemaan lordini asettui lapseensa nähden. Hän kerrassaan hukkui tuohon alinomaiseen ajatukseen: tehtävät, ystävät ja vaimo unohtuivat kokonaan tai saattoi hän muistaa niitä vain ankarin ponnistuksin. Selvimmin oli siten hänen vaimonsa laita. Siitä asti kun olin Durrisdeeriin tullut, oli rouva ollut hänen ajatustensa sisältönä ja hänen katseensa kiintokohtana — nyt hän oli heitetty aivan syrjään. Olen nähnyt lordin tulevan huoneen ovelle, silmäilevän ympärilleen ja jättävän rouvan huomiotta ikäänkuin hän olisi ollut takan ääressä loikova koira. Hän haki Aleksanderia, ja rouva tiesi tuon hyvin. Olen kuullut hänen puhuvan rouvalle niin äreästi, että minun teki mieli sekaantua asiaan. Syy oli silloinkin sama: rouva oli muka jotenkin vastustellut Aleksanderin aikeita. Epäilemättä tämä oli jonkinlainen rouvaa kohdannut luonnollinen rangaistus, jollaisen ainoastaan sallimus voi säätää: hän oli vuosikausia suhtautunut kylmästi jokaiseen hellyyden ilmaukseen; nyt oli hänen vuoronsa joutua laiminlyödyksi. Sitä suurempaa kiitosta hän ansaitsee siitä, että suoritti osansa hyvin.