Seuraavana aamuna lordi oli kumminkin jo varhain lähtenyt ulos ja ottanut satoja puntia mukaansa. Minä olen aina tietänyt, ettei hänellä enää niitä ollut palatessaan, ja samalla olin varma siitä, ettei master ollut niitä saanut; minä näet pysyttelin koko aamupäivän hänen puotinsa läheisyydessä.
Tämä oli viimeinen kerta New-Yorkissa ollessamme jolloin lordi Durrisdeer meni tiluksiensa rajain ulkopuolelle; hän kuljeskeli kartanollaan tai istui juttelemassa perheensä kanssa yhtä usein kuin ennenkin. Kaupungilla ei häntä nähty; hänen jokapäiväiset masterin luona käyntinsäkin taukosivat kokonaan. Ei Harriskaan enää näyttäytynyt — ei ennenkuin lopuksi.
Minua painosti kovasti se salaperäisyys, johon olimme alkaneet kietoutua. Yksin lordin jokapäiväisissä tavoissa tapahtuneista muutoksista kävi riittävän selväksi, että hänellä oli jotain vakavaa mielessä, mutta mitä se oli, mistä kotoisin ja minkätähden hänen sen vuoksi oli pysytteleminen talon ja puutarhan rajoissa, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Ilmeistä, jopa suorastaan todistettavaa oli, että lentolehtisillä oli osansa tässä mylläkässä. Nyt minä luin kaikki, jotka suinkin käsiini sain, ne olivat aivan mitättömiä sisällöltään kaikki tyyni, tavallista karkeata puolue-kinastelua; minun oli mahdotonta keksiä mitään, josta innokkainkaan puoluemies olisi voinut erityisempiä välittää, ja lordia eivät valtioasiat juuri suuresti huvittaneet. Mutta seikka oli se, että se lentolehtinen, joka oli saanut kaiken matkaan, yhä oli piilossa lordin povella. Sieltä minä sen vihdoin hänen kuoltuansa löysin, kaukana aavikolla. Sellaisessa paikassa ja mitä kamalimpain olosuhteiden vallitessa minä ensi kerran luin seuraavat erään whig-puolueeseen lukeutuvan häväistyskirjoitusten sepustajan kirjoittamat valheelliset sanat, joiden tarkoituksena oli estää jakobiitteja saamasta armoa: "Eräs toinen kuuluisa kapinoitsija, B——n m——, saa kohdakkoin arvonimensä takaisin. Tätä asiaa on valmistettu kauan, aina siitä asti, kun hän Skotlannissa ja Ranskassa suoritti muutamia varsin häpeällisiä tehtäviä. Hänen veljestään B——n l——sta tiedetään, ettei hän mielenlaadultaan ole veljeään valkoisempi, ja otaksuttu perillinen, joka nyt tulee syrjäytetyksi, on kasvatettu mitä halpamaisinten periaatteiden mukaan. Niinkuin vanha sananlasku sanoo:isompi puoli kummallekin ja loppu tasan; mutta sellainen suosionosoitus kuin tämä arvon takaisinsaanti olisi, on liian suuri saadakseen huomaamatta tapahtua."
Täysijärkinen mies ei olisi huolinut mitään koko jutusta, joka niin selvästi oli sepustettu; ei yhdenkään ajattelevan ihmisen päähän olisi voinut juolahtaa hallituksella mitenkään olevan sellaisia tuumia, ellei ehkä oteta lukuun tyhmeliiniä itseään, joka sepustuksen oli laatinut; lordi taas, niin tervejärkinen kuin oli ennen ollutkin, ei ollut koskaan osoittanut loistavia hengenlahjoja. Että hän pani niin suuren arvon tuommoiseen juoruun, kulki lentokirjanen povellaan ja sen sisältö sydämessään, se todistaa paremmin kuin muu, että mies oli mielipuoli. Epäilemättä kiirehti uhkaavaa järjen pimentymistä mr. Aleksanderin nimen pelkkä mainitseminen sekä suoraan lausuttu uhkaus lapsen perintöoikeutta kohtaan. Voisi myöskin ajatella, että isäntäni oli ollut jo kauan täydellisesti mielipuolena, mutta ettemme me huonoina havaitsijoina olleet sitä älynneet tai olimme häneen niin tottuneet, ettemme huomanneet hänen heikkoutensa kehittymistä.
Noin viikko siitä päivästä, jona lentolehtiset olivat saapuneet, olin minä myöhään sataman puolella ja kävelin kohti masterin tupaa, kuten usein tein. Ovi aukeni, valovirta valahti tielle ja minä näin erään miehen ystävällisesti tervehtivien ottavan jäähyväisiä. En osaa sanoa kuinka kummalliselta minusta tuntui, kun huomasin, että hän oli seikkailija Harris. En voinut muuta ajatella kuin että lordi oli hänet sinne lähettänyt, ja jäin kävelemään kovin vakaviin ja tuskallisiin mietteisiin vaipuneena. Palasin vasta myöhään kotiin ja tapasin lordin järjestämässä matkalaukkuaan kuntoon matkaa varten.
"Miksi tulette näin myöhään?" huusi hän. "Huomenna me matkustamme Albanyyn yhdessä, te ja minä, ja te saatte pitää kiirettä joutuaksenne kuntoon."
"Albanyynko, lordi hyvä?" huudahdin minä. "Mutta miksi taivaan nimessä sinne?"
"Vaihteen vuoksi", vastasi hän.
Rouva, joka näytti itkeneen, antoi minulle merkin totella enemmittä puheitta. Hiukan myöhemmin (kun saimme tilaisuuden vaihtaa pari sanaa) kertoi hän minulle, että lordi, kapteeni Harrisin jälleen hänen luonaan käytyä, oli yht'äkkiä ilmoittanut matkustavansa. Kaikki rouvan yritykset saada hänet luopumaan matkasta tai ilmoittamaan sen tarkoitus olivat olleet aivan turhia.
Matka erämaahan.
Matkamme pitkin kaunista Hudson-virtaa oli mitä onnellisin; sää oli suotuisa ja kukkulat loistivat erittäin ihanina syyskesäisessä väriloistossaan. Albanyssa me asetuimme asumaan erääseen ravintolaan. En ollut niin sokea, eikä lordi niin viekas, etten olisi älynnyt hänen koettavan pitää minua vankina. Sillä, mitä hän tehtäväkseni antoi, ei ollut sellaista kiirettä, että se olisi ollut tehtävä ravintolapahasessa, missä ei ollut edes kunnollista paperia, eikä asiakirja myöskään voinut olla niin tärkeä, että siitä välttämättä piti laatia neljä viisi jäljennöstä. Minä alistuin näennäisesti hänen määräyksiinsä, mutta pidin samalla omaa neuvoa ja sain ystävälliseltä isännältämme joka päivä tietää kaupungin tapahtumat. Sitä tietä minulle vihdoin saapui uutinen, jota oikeastaan koko ajan olin odottanutkin. Kuuliin, että kapteeni Harris ja joku "kauppias mr. Mountain" olivat lähteneet veneellä virtaa ylöspäin. Minulla oli syytä peljätä isäntäni jotain huomaavan, niin kovin minuun vaikutti se ajatus, että isäntäni varmaan oli samassa juonessa. Sain kumminkin sanotuksi, että tunsin jossain määrin kapteenin, mutta en Mountainia, ja kysytyksi, ketä muita oli mukana. Sitä ei kertojani tiennyt; mr. Mountain oli tullut maihin tekemään joitakin välttämättömiä ostoksia, oli kulkenut kaupungilla kaupoissa, juonut ja rentustellut, ja kuulosti siltä kuin veitikoilla olisi aikomus matkallaan hyvinkin hyötyä, sillä hän oli puhunut paljon siitä, kuinka suuria asioita hän palattuaan voisi toimittaa. Muuta ei tiedetty, sillä kapteeni yksin oli ollut maissa. Kiire heillä näytti olevan päästä johonkin määrättyyn paikkaan ennen lumen tuloa.
Seuraavana päivänä tosiaan jo Albanyssakin satoi hiukan lunta, mutta se taukosi aivan heti ja oli siis vain enne siitä, mitä oli tuleva. Minä en sitä silloin sen enempää ajatellut, kun en paremmin tuntenut maan koleita sääsuhteita; nyt minä muistelen sitä aivan toisin tuntein ja kysyn joskus itseltäni, eikö nyt kerrottavain tapausten kammottavaisuus osaksi johtunut juuri ankarasta lumentulosta ja rajuista tuulista, joiden käsiin jouduimme, ja kärsimästämme polttavasta pakkasesta.
Kun venekunta oli tiessään, luulin ensin, että lähtisimme pois kaupungista. Mutta niin ei tapahtunut; lordi jäi Albanyyn, jossa hänellä selvästi ei ollut mitään tekemistä, ja pidätti minua, jolla ei mitään todellista hommaa ollut, tekosyillä luonansa. Tästä seikasta minua ehkä syystäkin soimataan. Minä en ollut niin huomaamaton, etten olisi asiaa ollenkaan mietiskellyt. Minä en voinut otaksua masterin antautuvan Harrisin valtaan aivan suotta, jotain täytyi asiassa piillä. Harrista pidettiin yleensä huonomaineisena, ja lordilla oli ollut hänen kanssaan salaisia kohtauksia; kauppias Mountain, kun asiaa tiedustelin, kuului olevan samanlainen lurjus. Se seikka, että heidän matkansa päämääränä oli petoksella kootun aarteen käsiinsä saaminen, antoi jo itsessään melko lailla aihetta petokseen, ja tila siinä maassa, jonne he matkustivat, tarjosi heille tilaisuuden tappaa vapaasti, rangaistusta pelkäämättä. Minä en siis kiellä kaikkea tätä miettineeni ja peljänneeni, ja aavistaneeni kuinka masterin kävisi. Mutta huomattakoon, että minä, juuri sama mies, olin yrittänyt sysätä hänet laivanreunan yli mereen, sama, joka aivan hiljattain oli synnillisesti, mutta vilpittömästi koettanut tehdä kauppaa Jumalan kanssa ja yrittänyt lahjoa Jumalaa salamurhaajakseen. Toisaalta minä aivan varmaan olin nyt suopeammalla mielellä vihollistamme kohtaan. Mutta sitä minä aina pidin lihan heikkoutena, syntinä, ja henkeni oli alati vakaa ja täysin vihamielinen hänelle. Toisaalta oli jälleen toinen asia ottaa hartioilleen murhayrityksen tuottama vikapäisyys ja vaara, toinen taas rauhallisesti katsella kuinka lordi omin ehdoin joutui ahdinkoon ja häpeään. Mutta juuri siinä oli syy, miksi en toiminut. Sillä jos jotenkin sekaantuisin asiaan, voisi varsin hyvin sattua, että masterin pelastuminen epäonnistuisi, mutta lordin maine olisi auttamattomat hukassa.
Senvuoksi minä en ryhtynyt mihinkään puuhiin, ja saman selityksen tuon vielä tänä päivänäkin esiin väittäen käyttäytyneeni oikein. Me elelimme yhä edelleen Albanyssa, mutta vaikka olimme kahden vieraassa paikassa, emme siltä juuri paljoa seurustelleet, muodollisia kohteliaisuuksia joskus vain vaihdettiin. Lordilla oli suosituskirjeitä kaupungin ja lähiseudun huomattavimmille henkilöille; muutamia heistä hän oli jo tavannutkin New-Yorkissa. Seurauksena oli, että hän oli usein vieraissa, ja hänen elämäntapansa muuttui, surullista sanoa, aivan liian hupaiseksi. Minä olin usein makuulla hänen tullessaan, mutta en nukkunut koskaan. Melkein joka yö voi huomata hänen juoneen liiaksi. Päivisin hän antoi minulle loppumattomia tehtäviä, joiden keksimisessä hän osoitti varsin suurta neuvokkuutta, aivan kuin Penelope kudonnassaan. Minä, kuten sanottu, en koskaan kieltäytynyt, sillä minä olin sitoutunut hänen käskyläisekseen, mutta senvuoksi en katsonut olevan syytä asettaa tarkkanäköisyyttäni vakan alle, joten saatoin toisinaan hymyillä hänelle vasten kasvoja.
"Luulenpa, että olen itse vihtahäntä ja te Mikko Scott, josta vanhat tarinamme tietävät", sanoin minä hänelle eräänä päivänä. "Minä olen saanut Tweedin sillan tehdyksi vieläpä halkaissut Eildonvuoret, ja nyt te panette minut hiekasta köyttä punomaan."
Hän tuijotti minuun säkenöivin silmin ja kääntyi sitten pois; hänen leukansa liikahteli, mutta hän ei sanonut sanaakaan.
"Niin, niin, herra lordi", sanoin minä. "Teidän tahtonne on minun lakini. Minä teen saman työn neljänteen kertaan, mutta iloinen olisin, jos voisitte huomiseksi keksiä jonkun uuden homman, sillä totta puhuen minä olen tähän yhteen kyllästynyt."
"Te ette tiedä, mitä puhutte", vastasi lordi, pisti hatun päähänsä ja käänsi minulle selkänsä. "Omituista sentään, että teitä huvittaa kiduttaa minua. Ystävä — mutta sehän on toinen juttu. Omituista, minä olen mies, jolla on ollut vastuksia läpi elämän. Minun tielleni punotaan lakkaamatta pauloja. Minne käännynkin, aina kohtaan salajuonen. Koko maailma on liitossa minua vastaan."
"Teidän sijassanne minä en laskisi suustani tuollaista halpamaista jaaritusta", vastasin minä; "mutta minä sanon,mitätekisin — minä pistäisin pääni kylmään veteen, sillä tänä yönä te olette saanut enemmän kuin siedätte."
"Luuletteko?" sanoi hän, aivan kuin olisi erinomaisesti ihastunut."Olisiko se hyvä minulle? Sitäpä minä en ole koskaan koettanut."
"Minä muistan ajan, jolloin teidän ei ollut tarvis sitä tehdä, lordi hyvä, ja sen ajan minä tahtoisin takaisin", sanoin minä. "Mutta totta puhuen, ellette te lopeta säännötöntä elintapaanne, joudutte aivan hunningolle."
"Näyttääpä siltä kuin en enää voisi juoda yhtä hyvin kuin ennen", sanoi lordi. "Minä saan liikaa hattuuni, Mackellar. Mutta ollaanpa paremmin varuillaan."
"Niin tehkää", vastasin minä. "Teidän on toki muistettava, että olette mr. Aleksanderin isä: pitäkää huolta siitä, että pienokainen saa sellaisen käsityksen nimestään, että se tuo velvollisuuksia mukanaan."
"Kyllä, kyllä", sanoi hän. "Te olette hyvin ymmärtäväinen mies, Mackellar, ja olette kauan ollut palveluksessani. Mutta ellei teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle, niin luulenpa, että lähden hiukan käyskentelemään. Ellei teillä ole muuta sanottavaa", lisäsi hän sillä kuumeisen lapsellisella innolla, mikä nyt oli hänelle niin luontaista.
"Ei, lordi hyvä, ei minulla muuta ole", sanoin minä jokseenkin kuivasti.
"Niinpä luulen, että hiukan käyskentelen", sanoi lordi, seisoi ja katseli minua ja vaivasi hattuansa, jonka oli jälleen ottanut päästään. "Ei suinkaan teillä ole mitään asioita. Eikö? Minä lähden tapaamaan Sir William Johnsonia, mutta kyllä minä olen paremmin varuillani." Hän oli vaiti hetken ja sanoi sitten hymyillen: "Muistatteko erään paikan, Mackellar — hiukan Eaglesin alapuolella — missä puro virtaa hyvin syvällä läpi pihlajametsän? Minä muistan siellä olleeni kerran nuorena — oi, se palajaa mieleeni kuin laulu menneiltä ajoilta! — Minä olin siellä kalastamassa, ja sainkin oivan saaliin. Niin, silloin olin onnellinen. En minä tiedä, Mackellar, miksi en nyt enää milloinkaan ole onnellinen."
"Lordi hyvä", sanoin minä, "jos te joisitte kohtuullisemmin, olisi siihen suurempia mahdollisuuksia. Vanha sana sanoo, että pullo on väärä lohduttaja."
"Niinpä kyllä", sanoi hän, "niinpä kyllä. No niin, nyt minä kaiketi lähden."
"Hyvästi, lordi", sanoin minä.
"Hyvästi, hyvästi", sanoi hän ja pääsi vihdoin ulos huoneesta.
Minä kerron tämän esimerkkinä siitä, millainen lordi oli aamupuolella, ja olen kuvannut isäntäni huonosti, ellei lukija huomaa hänessä selvää rappeutumista. Kun näki hänet noin murtuneena ja tiesi kumppanien häntä pitävän tylsänä juopporaukkana, tervetulleena (jos hän ollenkaan oli tervetullut) ainoastaan arvonsa vuoksi, ja sitten muisti hänen entiset hyveensä, jotka olivat ilmaantuneet mitä epäsuotuisimmissa oloissa — silloin samalla kertaa harmitti ja hävetti.
Juovuspäissään hän oli vieläkin kurjempi. Kuvailen yhden ainoan kohtauksen kaikkein viimeisimmältä ajalta, joka vieläkin on kirkkaana muistissani, ja joka sillä kertaa vaikutti minuun melkein kauhistuttavan voimakkaasti.
Makasin valveilla sängyssäni ja kuulin hänen juttelevan ja laulavan portaissa. Lordi ei ollut ollenkaan musikaalinen; hänen veljensä oli saanut kaikki lahjat. Kun siis sanon hänen laulaneen, niin ymmärrettäköön sillä jonkunlaista kovaäänistä rallatusta, jota ei oikeastaan voinut sanoa puheeksi eikä lauluksi. Sentapaista voi kuulla lapsilta, ennenkuin he oppivat käyttäytymään, mutta täysikasvuisen miehen suusta se kuulosti kovin oudolta. Hän koetti muka varovasti avata ovea, mutta saikin aikaan ison metelin, piteli kättä kynttilän edessä ja kurkisti sisään. Päästyään siihen uskoon, että minä nukuin, hän tuli huoneeseen, asetti kynttilän pöydälle ja otti hatun päästänsä. Minä voin hänet nähdä varsin selvästi; korkea, kuumehehkuinen riemu näytti kuohuvan hänen suonissaan, hän seisoi kynttilän valossa ja hymyili itsetyytyväistä hymyään. Pian sen jälkeen hän heilautti kättä, napsautti sormeaan ja ryhtyi riisuutumaan. Samalla oli hän jälleen unohtanut minun läsnäoloni ja rupesi uudelleen laulamaan.
Nyt minä voin erottaa sanat: ne olivat loppusäkeet tuosta vanhasta laulusta "Kaksi korppia", joita hän herkeämättä toisti:
Ja korpeen valkee yljän luut,käy tuulen henki, huokaa puut.
Lordi oli, kuten sanoin, aivan epämusikaalinen. Äänet seurasivat toisiaan täydellisessä epäjärjestyksessä, säännöllistä oli vain se, etteivät ne vahingossakaan tulleet aivan puhtaita. Tuo rallatus tuntui tekevän raakaa väkivaltaa tunteelle, mutta seurasi kuitenkin sanoja ja ilmaisi laulajan mielentilaa barbarisen vaikuttavalla tavalla. Aluksi oli tempossa ja soinnissa renttumainen sävy, mutta sen kammottava riemu laimeni pian; esitykseen tuli sensijaan liikuttavampi luonne ja laulu loppui vihdoin jonkunmoiseen juoponitkuiseen valitukseen, jota minun oli vaikea sietää. Sitten hänen liikkeissään aluksi ilmaantunut reippaus vähitellen hävisi, ja kun hänellä enää oli housut yllään, istuutui hän vuoteen reunalle ja alkoi ulvoa. Minä en tiedä mitään kurjempaa kuin viina-itku; käänsin kylkeä päästäkseni katselemasta tuota surkeata näkyä.
Mutta nyt hän oli luullakseni alkanut tuntea sääliä itseään kohtaan; se on paha myötämaa, eikä sillä pääse ennen uupumistaan pysähtymään mies, jonka vanhat huolet ja uusi juominen ovat heikontaneet. Hänen kyyneleensä vuosivat herkeämättä, ja hän istui puolialastonna kylmässä huoneessa. Minä soimasin itseäni vuoroin epäinhimillisyydestä vuoroin taas vesiherkkäisestä tunteellisuudesta, toisinaan kavahdin puoleksi pystyyn ryhtyäkseni asiaan, mutta päätin taas kohta olla mitään välittämättä ja yritin saada unta; mutta sitten juolahti yht'äkkiä mieleeni ajatusquantus mutatus ab illo(kuinka hän onkaan muuttunut!) ja johdatellessani siinä mieleeni hänen entistä viisauttaan, lujuuttaan ja kärsivällisyyttään, käsitti minut melkeinpä epätoivoinen sääli ei yksin isäntääni vaan yleensä ihmisten lapsia kohtaan.
Hyppäsin sängystä, menin hänen luokseen ja laskin käteni hänen jääkylmälle olkapäällensä. Hän vei kädet pois kasvoiltaan, jolloin minä näin, että ne olivat turvonneet ja kyyneleiset, aivan kuin pienen lapsen, ja se herätti minussa jälleen inhoa.
"Saisitte hävetä", sanoin minä. "Käyttäydytte kuin pieni lapsi. Minäkin voisin istua vinkumassa, jos olisin ajanut mahani täyteen viiniä. Mutta minäpä olen mennyt sänkyyni selvällä päällä, kuten miehen sopiikin. No, suoriutukaa nyt sänkyynne ja lopettakaa tuo säälittävä näyttelemisenne."
"Voi, Mackellar", sanoi hän, "sydämeni on kovin kipeä!"
"Kipeä?" huudahdin minä. "Eipä se niin ihmettä olekaan. Mitä te laulelitte sisään tullessanne? Säälikää te muita, niin voimme puhua säälistä itseänne kohtaan. Te voitte olla sitä tai tätä, mutta mistään sinne tänne huojumisesta en pidä. Jos tahdotte lyödä, niin lyökää, jos teillä taas on halu määkiä, niin määkikää!"
"Oo!" huudahti hän äkkiä, "siinäpä se — lyödä, sitä juuri pitäisi! Ei, minä olen sietänyt tätä kaikkea liian kauan. Mutta koska ne ovat yrittäneet käsiksi lapseen, koska lasta uhataan" — tässä hän kadotti silmänräpäykseksi ilmenneen itsehillintänsä ja puhkesi itkuun — "lastani, Aleksanderia!" — ja hän alkoi taas itkeä.
Minä ravistelin häntä olkapäistä. "Aleksander!" sanoin minä. "Tokkopa te häntä edes ajattelette? Ettepä varmaankaan! Olkaa rohkea ja katsokaa itseänne suoraan silmiin, niin huomaatte, että te vain petätte itseänne. Vaimo, ystävä, lapsi, kaikki tyyni on unohdettu, ja te itse olette alentunut aivan itsekkääksi raukaksi."
"Mackellar", sanoi hän, ja oli ihmeellistä nähdä kuinka hän olennoltaan ja ulkonäöltään muuttui entisensä kaltaiseksi. "Te voitte sanoa minusta mitä tahdotte, mutta itsekäs en ole koskaan ollut, en koskaan."
"Minä tahdon avata teidän silmänne, kuinka te ponnistelettekin sitä vastaan", sanoin minä. "Kuinka kauan me olemme täällä olleet? Ja kuinka monta kertaa te olette kirjoittanut kotiin? Te kai olette nyt ensi kertaa yksin matkoilla; oletteko kirjoittanut ollenkaan? Tietääkö kotiväkenne, oletteko elävä vai kuollut?"
Olin koskettanut hänessä jotakin, mitä hän ei voinut salata, ja se rohkaisi hänen parempaa luontoansa. Hän ei enää itkenyt, vaan kiitti minua kovin katuvaisena, meni sänkyynsä ja vaipui pian sikeään uneen. Seuraavana aamuna hän ensi työkseen istui kirjoittamaan kirjettä rouvalleen; siitä tuli kyllä hyvinkin hellä kirje, vaikk'ei sitä koskaan kirjoitettu valmiiksi. Yleensä minä pidin huolta kaikesta kirjeenvaihdosta, ja on ymmärrettävää, ettei se ollut mikään kiitollinen tehtävä. Mitä piti minun kertoa rouvalle ja millaisin sanoin, kuinka paljon minun piti valehdella ja kuinka paljon puhua julmaa totta, siinä kysymyksiä, jotka usein öisin pitivät minua hereillä.
Kaiken tämän aikana lordi epäilemättä hyvinkin kärsimättömänä odotti uutisia rikostovereiltaan. On luultavaa, että Harris oli luvannut toimia nopeasti; jo joku aika takaperin olisi voinut saapua tietoja häneltä, ja jännitys on kovin kehno neuvonantaja miehelle, jonka järki on hämmentynyt. Lordin ajatukset suuntautuivat tänä odotusaikana melkein yksinomaan erämaahan, seuraten niitä miehiä, joitten toiminta merkitsi hänelle niin paljon. Hän kuvaili herkeämättä mielessään, miten he asettuivat leiriin ja kulkivat taas eteenpäin, miltä seutu näytti, kuinka he tuhansin eri tavoin suorittivat saman kammottavan työn ja vihdoin sen seurauksena, kuinka he näkivät masterin luiden ilman käsissä viruvan. Lordin puhuessa minä näin näitten rikollisten ajatusten pistävän esiin, aivan kuin olisivat kaniinit reijistään kurkistelleet. Eipä niin ollen ole ihme, että se seutu, jossa hän ajatuksissaan asui, alkoi ruumiillisestikin vetää häntä puoleensa.
Tunnettua on, minkä syyn hän keksi lähteäkseen. Sir William Johnsonilla oli joku diplomaattinen asia noissa seuduissa, ja lordi ja minä lähdimme hänen mukaansa uteliaisuudesta vain, kuten sanoimme. Sir Williamin palveluskunta oli suuri ja elintapa oivallinen. Metsästäjät hankkivat meille riistaa; joka päivä pyydystettiin kaloja vesistä ja konjakki vuosi virtoina. Kulkumme päivisin ja leiriytymisemme yöksi tapahtui sotilas-malliin; vahteja asetettiin ja vaihdettiin; jokaisella oli määrätty tehtävänsä, ja Sir William oli kaiken sieluna. Matka olisi ehkä kokonaisuudessaan minua suuresti miellyttänyt, ellei sää onnettomuudeksemme olisi ollut niin kovin kolea; päivisin oli lämpömittari vielä jäätymispisteen yläpuolella, mutta öisin oli heti hallaa. Melkein koko ajan puhalsi kiusallinen pureva tuuli, niin että istuimme venheessä sormet sinisinä; kun taas illalla seisoimme nuotion ääressä naamojamme paistaen, tuntui siltä kuin vaatteet selän puolelta olisivat olleet paperista. Ympärillämme vallitsi peloittava autius; ei näkynyt yhtään ihmistä, ei edes nuotion savua, emmekä matkustajiakaan kohdanneet, paitsi erään yksinäisen kauppiaanvenheen, jonka tapasimme matkamme toisena päivänä. Oli tosin jo verrattain myöhäinen syksy, mutta itse Sir Williamiakin vaivasi se huomio, että vesireitit olivat niin autiot, ja minä kuulin hänen useamman kerran lausuvan julki rauhattomuutensa asian johdosta. "Pelkäänpä, että tulemme liian myöhään; ne lienevät kaivaneet sotakirveensä maasta", sanoi hän, ja me saimme myöhemmin nähdä hänen olleen oikeassa.
En voi sanoin kuvailla, millainen murheen pimeys sielussani lepäsi tämän matkan aikana. Luonteeni ei kuulu niihin, joita tavattomat asiat huvittavat, ja minusta tuntui ilkeältä unelta, kun näin talven laskeutuvan maille ja minun oli pakko nukkua taivasalla, kaukana, kaukana ihmisasunnoilta, ja samalla me mielestäni julkeasti uhmasimme Luojan voimaa. Tämä ajatus, joka varmaankin ainoastaan osoittaa, että olin pelkuri, kärjistyi äärimmilleen, kun hyvin tiesin minkä vuoksi olimme lähteneet. Samalla rasittivat minua ne kohteliaisuusvelvollisuudet, jotka olin Sir Williamille velkaa; minun oli nyt hänelle pidettävä seuraa, kun lordi oli kerrassaan vaipunut tylsämielisyyttä lähentelevään tilaan ja istui vain jäykin silmin tuijottaen metsään, nukkui tuskin koskaan eikä toisinaan saanut pariakymmentä sanaa suustaan koko pitkänä päivänä. Ajatusta hänen puheessaan vielä oli, mutta hän näytti melkein yksinomaan kiintyneen ajatukseen, miten löytäisi miehet, jotka kulkivat hänen asioillaan. Hän kertoi Sir Williamille usein ja joka kerta aivan kuin uutena asiana, että hänellä oli "veli täällä jossain metsässä", ja pyysi että vahdit saisivat käskyn "käydä häntä kuulustelemassa." "Minä odotan jännityksellä tietoja veljestäni", saattoi hän sanoa kerran toisensa perästä. Ja toisinaan kun me kuljimme eteenpäin, voi hän saada päähänsä, että kaukana virralla näkyi kanootti tai rannalla leirisija, ja silloin hän joutui pelonsekaisen rauhattomuuden valtaan. Hänen omituinen käytöksensä ei tietysti voinut jäädä Sir Williamilta huomaamatta. Niinpä hän vihdoin veikin minut syrjään ja ilmaisi huolensa asian johdosta. Minä nostin sormen otsalleni ja pudistin päätäni; minä halusin kaikin tavoin levittää sitä luuloa, ettei hän ollut täysijärkinen, siltä varalta, että hänen aikeensa myöhemmin tulisi ilmi.
"Mutta kun niin on laita", huudahti Sir William, "onko silloin viisasta pitää häntä vapaalla jalalla?"
"Ne jotka hänet parhaiten tuntevat", vastasin minä, "väittävät, että hänen täytyy saada pitää päänsä."
"No niin", vastasi Sir William, "eihän se minun asiani ole. Mutta jos olisin sen ennen tiennyt, ette suinkaan olisi päässeet mukaani."
Näin me olimme kulkeneet eteenpäin kahdeksan päivää tuossa autiossa maassa, ilman että mitään erityistä oli tapahtunut, ja asetuimme kerran yöksi leiriin paikalle, missä virta juoksi jotenkin korkeiden metsäisten vuorten välitse. Siinä me sytytimme tasaiselle rannalle nuotion, söimme ja paneuduimme levolle, kuten tavallisesti. Tämä yö oli tappavan kylmä; pakkanen tunkeutui terävän purevana luihin ja ytimiin, eikä peittoni voinut asiaa ollenkaan auttaa, joten minä en saanut unen rahtua silmiini. Ennen päivän koittoa olin jälleen pystyssä, istuin mykkyrässä nuotion ääressä tai juoksin edestakaisin virran rantaa poistaakseni jäsenistäni kolottavaa kylmyyttä. Vihdoin alkoi aamunkajastus näkyä metsien ja vuorten takaa; makaajat liikahtelivat kääreissään ja virta vieri räiskien eteenpäin särkien rantaan syntyneen jääkalvon. Siinä minä seisoin kankeihin turkkeihin kietoutuneena, ja hengitys muuttui harmaaksi höyryksi jäätyneitten sierainteni alla. Silloin yht'äkkiä kuului omituisen hurja huuto metsänrinteestä. Vahdit vastasivat, makaajat hyppäsivät jaloilleen; eräs heistä osoitti sormellaan, toiset katsoivat hänen viittaamaansa suuntaan, ja juuri metsänreunassa, kahden puun välissä me näimme ihmisolennon, joka ojensi käsiään, aivankun olisi ollut suunniltaan. Heti sen jälkeen se juoksi esiin, lankesi polvilleen leirin edustalle ja puhkesi itkuun.
Se oli kauppias John Mountain, joka oli pelastunut aivan kuoleman kidasta. Kun hänet vihdoinkin saimme puhumaan, kysyi hän ensi sanoikseen, olimmeko nähneet Secundra Dassia.
"Nähneet mitä?" huusi Sir William.
"Ei", sanoin minä, "emme me ole häntä nähneet. Kuinka niin?"
"Ettekö ensinkään?" kysyi Mountain. "Niinpä minä sittenkin olen oikeassa." Samassa hän tarttui päähänsä. "Mutta mikä häntä ajaa takaisin?" huudahti hän. "Miksi mies palaa ruumiiden joukosta takaisin? Siinä piilee jokin kirottu salaperäisyys."
Nämä sanat saivat meidät ylenmäärin uteliaiksi, mutta lukijalle asiat selvinnevät paremmin, jos kerron ne oikeassa aikajärjestyksessä. Liitän siis tähän selonteon, jossa olen käyttänyt kolmea eri lähdettä, jotka eivät kaikissa suhteissa ole aivan yhtäpitävät:
Ensiksi: Mountainin kirjoittamaa kertomusta, jossa hän varsin viekkaasti on jättänyt kaikki rikostyöt kertomatta.
Toiseksi: Kahta keskustelua Secundra Dassin kanssa.
Kolmanneksi: Useita keskusteluja Mountainin itsensä kanssa; näissä hän oli kyllin ystävällinen ilmaisemaan koko totuuden; hän näet totta puhuen piti minua rikostoverinaan.
* * * * *
Kauppias Mountainin kertomus.
Siihen joukkueeseen, joka kapteeni Harrisin ja masterin yhteisessä ylijohdossa kulki virtaa ylöspäin, kuului kaikkiaan yhdeksän henkeä, joissa ei ollut yhtään (Secundra Dass pois luettuna) hirtinpuuhun soveltumatonta. Harrisista lähtien siirtomaan kansa tunsi heidät vimmatuiksi, verenhimoisiksi konniksi; muutamat harjoittivat rosvoamista ammattinaan. Kaikki olivat oivallisia renttuilemaan ja ryyppäämään; useimmilla oli rommikauppa käsityönä, ja kaikki yhdessä olivat sopiva seurue lähtemään petollisiin murhatöihin. Mikäli ymmärrän, ei joukkueessa ollut erityisempää kuria eikä vakituista johtajaa, mutta Harris ja neljä muuta — Mountain itse, kaksi skotlantilaista — Pinkerton ja Hastie — ja eräs Hicks niminen virkaheitto suutari — pistivät päänsä yhteen ja sopivat menettelytavasta. Mitä puhtaasti aineelliseen puoleen tulee, olivat he aika hyvin varustetut; niinpä oli masterilla mukanaan teltta, jossa hän oli suojassa ja häiritsemättä. Tuokin pieni etuoikeus yllytti hänen tovereitaan häntä vastaan. Mutta yleensäkin oli hänen asemansa siinä määrin väärä, jopa naurettava, että koko hänen hallitsemiskykynsä ja kaikki hänen miellyttävät ominaisuutensa eivät täällä merkinneet mitään. Kaikki muut, Secundraa lukuunottamatta, pitivät häntä miehenä, joka oli antanut houkutella itsensä loukkuun ja joka nyt itsekään asiasta tietämättä kulki kaulankatkeamista kohti. Itse hän kuitenkin lienee pitänyt itseään matkueen todellisena johtajana ja alkuunpanijana; tämä tietysti ei voinut olla hänen käytöksessään ilmenemättä, ja kun hän pienimmässäkin määrin osoitti mahdin tai alentuvaisuuden merkkejä, niin ne, jotka olivat hänet pettäneet, naureksivat partaansa.
Minä olin siinä määrin tottunut pitämään ja ajattelemaan häntä mahdikkaana johtajana, että minuun koski kipeästi ja hävettävästi tieto siitä, missä asemassa hän tällä retkellä oli ollut. Miten varhain hän oli voinut jotakin aavistaa, on mahdoton tietää, mutta pitkä aika kului, kulkue ehti jo kauas erämaahan, ennenkuin asiain todellinen tila hänelle selvisi.
Se tapahtui seuraavasti. Harris ja muutamat muut olivat menneet metsään neuvottelemaan ja olivat yht'äkkiä säikähtäneet pensaikosta kuuluvaa rasahdusta. Kaikki he tunsivat intiaanien sodankäyntitavat, olipa Mountain sekä asunut että metsästänyt yhdessä alkuasukasten kanssa, vieläpä saavuttanut mainetta taisteluissa heitä vastaan. Hän osasi liikkua äänettömästi metsässä ja seurata jälkiä kuin koira. Sen vuoksi hän sai toisilta toimekseen hiipiä tiheikköön tarkastamaan rasahduksen syytä. Häneltä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän tiesi aivan lähellä edessään kulkevan ihmisen, joka varovasti, mutta tottumattomasti pujahteli lehväin välitse, ja kun hän pian sen jälkeen pääsi hyvälle näköpaikalle, onnistui hän huomaamaan Secundra Dassin, joka vikkelästi puikki eteenpäin, alinomaan taakseen katsellen. Tuon nähdessään ei hän tiennyt pitikö nauraa vai itkeä, ja kun hän palattuaan oli kertonut asian rikostovereilleen, oli heidän laitansa jokseenkin samoin. Ei siis ollut mitään syytä peljätä intiaanien hyökkäystä, mutta toisaalta, koska Secundra Dass otti huolekseen heitä vakoilla, oli varsin todennäköistä, että hän osasi englanninkieltä, ja jos hän osasi englanninkieltä, oli varmaa, että master tunsi kaikki heidän vehkeensä. Nyt oli asema erikoisen omituinen. Jos Secundra Dass osasi englanninkieltä ja salasi sen, taisi toisaalta Harris useita Intian kieliä; ja kun hän oli oppinut niitä oloissa, joissa hänen käytöksensä oli mennyt kauas suurimmankin julkeuden rajojen ulkopuolelle, oli hän katsonut parhaaksi olla asiasta vaiti. Siten oli molemmilla puolueilla mahdollisuuksia vakoilla toista. Salaliittolaiset palasivat leiriin saatuaan kuulla, että heillä oli sellainen etu puolellaan; Harris ryömi masterin teltan luo, kun hän kuuli hindun ehtineen sinne takaisin; toiset taas istuivat piippuineen nuotion ääressä ja odottivat kärsimättöminä, mitä hän saisi tietoonsa. Kun hän vihdoin tuli, oli hänen ilmeensä hyvin synkkä. Hän oli kuullut kylliksi varmistuakseen pahimmassa epäluulossaan. Secundra Dass osasi erinomaisesti englanninkieltä; hän oli hiiviskellyt heidän jäljessään ja vakoillut heitä useita päiviä; masterilla oli nyt täysi selko salaliitosta; hän ja hindu aikoivat seuraavana päivänä erota toisista sellaisella paikalla, missä piti kulkea yli maakannaksen, ja lähteä oman onnensa nojaan vaeltamaan metsissä; he pitivät parempana kaikkea, he antautuivat nälälle, petoeläimille ja intiaaneille alttiiksi mieluummin kuin jäivät nykyiseen asemaansa petturien joukkoon.
Mitä nyt oli tehtävä? Jotkut tahtoivat heti lyödä masterin kuoliaaksi, mutta Harris sai heidät ymmärtämään, ettei sellaisesta rikoksesta olisi mitään hyötyä, koska master, joka oli aarteen kaivanut maahan, veisi mukanaan tiedon sen paikasta. Toiset tahtoivat heti luopua koko yrityksestä ja lähteä New-Yorkiin päin, mutta tuo houkutteleva sana, aarre, ajatus pitkästä matkasta, jonka he jo olivat suorittaneet, sai enemmistön hylkäämään tämän ehdotuksen. Olen taipuvainen luulemaan, että suurin osa joukosta oli aivan matalajärkistä väkeä. Harris tosin ymmärsi yhtä ja toista, Mountain ei ollut mikään hölmö, Hastie oli saanut kirjallista sivistystä, mutta hekin olivat varsin huonosti menestyneet elämässä, ja jäljellä olevat kuuluivat pahimpaan roskaväkeen, mitä missään siirtomaassa voi tavata. Siihen loppupäätökseen, johon he vihdoin tulivat, olivat enemmän syynä ahneet toiveet kuin harkinta. He päättivät, että oli meneteltävä varovasti, pidettävä hyvin silmällä masteria, oltava vaiti eikä enää annettava aihetta epäluuloon. Mikäli voin asiaa arvostella, luottivat he kokonaan siihen, että heidän uhrinsa sattuisi olemaan yhtä ahne, yhtä täynnä haluja ja yhtä ajattelematon kuin hekin, ja että hän asiain niin kehittyessä joutuisi uhraamaan sekä henkensä että aarteensa.
Kahteen kertaan lienevät Secundra ja master seuraavan päivän kuluessa luulleet päässeensä pakoon, ja kaksi kertaa tulivat he viekkaudessaan voitetuiksi. Masterissa ei näkynyt minkäänmoista pettymyksen merkkiä, paitsi että hän toisella kerralla kalpeni hiukan. Hän ihmetteli, kuinka hän tyhmyyksissään oli joutunut harhateille, kiitti kiinniottajiaan, aivankuin nämä olisivat tehneet hänelle palveluksen, ja liittyi uudelleen kulkueeseen niin kohteliaan ja reippaan näköisenä kun konsanaan. Mutta hän oli varmaankin haistanut ruudin, sillä tästä lähtien hän ja Secundra puhuivat keskenään vain kuiskaten, eikä hyödyttänyt mitään se, että Harris seisoi väijymässä pakkasessa teltan ulkopuolella. Samana iltana, jona tämä saatiin tietää, täytyi jättää venheet ja kulkea eteenpäin jalkaisin, joten pakenemismahdollisuudet suuressa määrässä vähenivät.
Nyt alkoi äänetön taistelu molempien puolueiden kesken; toiset taistelivat elämästä, toiset rikkauksista. He olivat nyt lähellä sitä erämaan osaa, jossa masterin itse täytyi alkaa opastaa, ja tämä aiheenaan istuivat Harris ja hänen miehensä joka ilta hänen ääressään nuotion ympärillä ja ponnistelivat saadakseen hänet ilmaisemaan jotakin. Jos hän luopuisi salaisuudestaan, tiesi hän vallan hyvin olevansa kuoleman oma; toisaalta ei hän uskaltanut kieltää heitä kysymästä ja hänen täytyi olla auttavinaan heitä parhaan kykynsä mukaan; muutenhan hän olisi voinut yhtä hyvin sanoa epäilevänsä heitä. Ja kumminkin väittää Mountain, ettei hänen ilmeensäkään koskaan muuttunut. Hän istui näiden verikoirain keskellä elämän riippuessa ohukaisesta langasta, aivankuin joku iloluontoinen isäntä istuu tyytyväisenä kotonansa oman lieden ääressä. Aina hänellä oli vastaus valmiina — hyvin usein leikillinen; hän ei päästänyt rosvoja uhkailemaan ja väisti loukkauksia, jutteli, nauroi ja kuunteli mitä avomielisimmän näköisenä — käyttäytyi sanalla sanoen niin, että olisi saanut heidät neuvottomiksi, jos pelkkä epäluulo olisi ollut kysymyksessä, ja oli saada heidät horjumaan heidän varmasta tiedostaankin huolimatta. Niin, myönsipä Mountain minulle, että he pian olisivat lakanneet uskomasta kapteenin tiedonantoihin, ja uskotelleet itselleen, ettei se, jonka he aikoivat tappaa, vielä nytkään tietänyt mitään heidän aikeistaan, ellei esteenä olisi ollut se seikka, että hän kerta kerran jälkeen (tosin varsin nokkelasti) kiersi heidän vastauksiaan, ja elleivät hänen uudistetut pakoyrityksensä olisi olleet vieläkin pätevämpiä todistuskappaleita. Viimeisestä tällaisesta yrityksestä, joka kärjisti asian huippuunsa, kerron seuraavassa.
Ensinnäkin on mainittava, että Harrisin väki oli aivan suunniltaan; pidettiin tuskin enää yllä kohteliaisuuden varjoakaan, ja oli (mikä jo yksin merkitsee paljon) otettu pois aseet masterilta ja Secundralta jonkinmoisen tekosyyn nojalla. Mutta uhattu pari puolestansa säilytti yhä ystävällisen ja soveliaan käytöksensä; Secundra oli pelkkää kumartelua ja master pelkkää hymyä. Viimeisenä rauhallisena iltana hän oli mennyt niin pitkälle, että oli huvittanut seuruetta laululla. Oli myöskin huomattu hänen syöneen tavattoman vankasti ja juoneen tiheään, epäilemättä tarkoituksella.
Vihdoin, noin kello kolmen tienoissa aamulla, hän lähti teltasta ulos ääneen ähkyen ja valittaen, ja käyttäytyi yleensä aivan kuin liiallinen syöminen olisi häntä vaivannut. Jonkun ajan kuluttua tuli Secundra ja hoiteli kaikkien nähden herraansa. Vihdoin tämä näytti toipuvan ja vaipuvan uneen maahan teltan taakse; hindu taas meni takaisin telttaan. Jonkin ajan kuluttua saapui uusi vahtimies; hänelle osoitettiin master, joka makasi puhvelinnahkaturkkiinsa kääriytyneenä. Vahtimies piti sitten (ainakin omien sanojensa mukaan) yhtämittaa häntä silmällä. Päivän alkaessa sarastaa tuli äkkinäinen tuulenpuuska, joka avasi turkkien toista reunaa, ja samassa heitti hatun masterin päästä vähään matkaan. Vahtimiehestä näytti ihmeelliseltä, ettei nukkuja herännyt. Senvuoksi hän meni teltan luo. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huudahti ja ilmoitti toisille, että vanki oli karannut. Hindunsa hän oli jättänyt ja tämä oli saada hengellään maksaa isäntänsä pakenemisen; joka tapauksessa rosvot häntä ensi kiivastuksen ja hämmästyksen vallassa mitä epäinhimillisimmin rääkkäsivät. Mutta kaikkien uhkausten ja kidutustenkin aikana Secundra urhoollisesti väitti, ettei hän tiennyt vähintäkään herransa suunnitelmista, mikä olikin varsin mahdollista, eikä hänen pakenemistavastaan, mikä aivan silminnähtävästi oli valhetta. Liittolaisilla ei näin ollen ollut muuta mahdollisuutta kuin kokonaan antautua Mountainin johdettaviksi. Yöllä oli kylmentynyt, maan pinta oli kova, mutta heti auringon noustua tuli lämmin suojasää. Mountain ylpeili siitä, ettei tällaisia jälkiä moni olisi voinut seurata, vielä harvemmat alkuasukkaistakaan löytää. Ennenkuin takaa-ajajat siis pääsivät masterin jäljille, oli hän päässyt kauas edelle, ja hän lienee kulkenut niin harjaantumattomaksi jalankävelijäksi hämmästyttävän nopeasti, sillä Mountain sai hänet näkyviinsä vasta puolenpäivän seutuvilla. Kun tämä tapahtui, oli kauppias yksin; hänen oman toivomuksensa mukaan seurasivat kaikki hänen toverinsa vasta useita satoja askeleita jäljempänä; hän tiesi että master oli aseeton; sitäpaitsi häntä kiihoitti nopea kulku ja takaa-ajointo. Kun hän nyt näki saaliinsa niin lähellä, avuttomana ja uupuneen näköisenä, sai hänen turhamaisuutensa hänet yrittämään vangita pakolaista omin neuvoin. Kuljettuaan pari askelta eteenpäin hän tuli pienelle aukealle paikalle, ja sen toisella reunalla istui master käsivarret ristissä isoon kiveen nojaten. Mountain ehkä sai aikaan jonkin risahduksen; joka tapauksessa on varmaa, että master nosti päätään ja suuntasi katseensa juuri siihen kohtaan metsikköä, missä hänen vainoojansa makasi:
"En ole varma siitä, näkikö hän minut", sanoi Mountain, "mutta hän tuijotti minuun päin kuten epätoivoinen, ja silloin rohkeus virtasi minusta kuin rommi pullosta." Kun master kohta sen jälkeen katsoi toisaalle ja näytti jälleen painuvan ajatuksiinsa, hiipi Mountain pois ja kääntyi hakemaan apua tovereiltaan.
Nyt seurasi sarja yllätyksiä, sillä vakooja oli tuskin ehtinyt ilmoittaa toisille keksintönsä, ja he eivät olleet vielä varustautuneet käymään pakolaisen kimppuun, kun mies jo olikin heidän keskellänsä; hän käveli aivan rauhallisena kädet selän takana.
"Hei miehet!" huusi hän heidät nähdessään. "Olipa hyvä, että toisemme tapasimme. Mennäänpä takaisin leiriin."
Mountain ei ollut kertonut rohkeutensa sulamisesta eikä masterin mieltä-muuttavasta silmänluonnista; sen vuoksi kaikki muut luulivat epäilemättä hänen tulevan omasta vapaasta tahdostaan. Joka tapauksessa syntyi melua; kirottiin, puitiin uhkaavasti nyrkkiä ja osoitettiin pyssynsuuta.
"Mennään takaisin leiriin", sanoi master. "Minä selitän asian, mutta vasta kaikkien kuullen. Kääntäkääpä pois nuo kiväärinne; voisi helposti sattua, että jokin niistä laukeaisi ja hävittäisi aarteensaantimahdollisuutenne. Älkäähän toki", sanoi hän, "lyökö kultamunia munivaa kanaanne kuoliaaksi."
Hänen vaikutusvoimansa tehosi sillä kertaa, ja seurue lähti paluumatkalle ilman erikoista järjestystä. Siten sai master tilaisuutta vaihtaa pari sanaa Mountainin kanssa.
"Te olette nokkela ja rohkea mies", sanoi hän, "mutta saanetteko te kyvyistänne riittävän korvauksen? Miettikäähän, eikö olisi teille parempi palvella minua sensijaan että palvelette tuollaista aivan tavallista ämmää kuin Harris. Miettikää sitä", lisäsi hän, lyöden toista keveästi olkapäähän, "älkääkä toimiko ajattelemattomasti. Elävänä tai kuolleena, aina on minun kanssani paha tapella."
Kun he olivat tulleet takaisin leiriin, missä Harris ja Pinkerton vahtivat Secundraa, hyppäsivät nämä kaksi raivoissaan masterin kimppuun ja hämmästyivät kovin, kun toverit sanoivat, että heidän piti "pysyä alallaan ja kuunnella mitä herralla oli sanottavaa." Master ei ollut liikahtanutkaan, kun he hänen kimppuunsa hyökkäsivät, ei myöskään tämä todistus saavutetusta edusta millään tavalla häntä paisuttanut.
"Ei kiirehditä liiaksi", sanoi hän. "Ruokaa ensin ja sitten julkinen kokous."
Niinpä syötiin ateria äkkiä, ja niin pian kuin se oli ohi, nojasi master kyynäspäillään pöytään ja aloitti puheensa. Se kesti kauan; hän kääntyi erikseen kaikkien muitten paitsi Harrisin puoleen ja jokaiselle hänellä oli imarteleva sana valmiina. Hän nimitti heitä rohkeiksi, kunnon pojiksi, sanoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt hauskempaa seuraa, tehtävän paremmin työtä, tai kannettavan reippaammin kärsimyksiä. "No niin", sanoi hän, "nyt voi joku kysyä, mikä piru pani minut juoksemaan tieheni. Mutta siihen kannattaa tuskin vastata, sillä minä luulen, että te kaikki tiedätte sen jokseenkin hyvin. Mutta vain jokseenkin hyvin: On eräs seikka, johon minä heti palaan, ja ottakaa se huomioonne, kun se tulee. Täällä on petturi, kaksinkertainen petturi; minä ilmaisen hänen nimensä, ennenkuin puheeni lopetan; enempää en sano nyt. Mutta nyt tulee toinen ja kysyy, mikä perhana minut toi takaisin. No niin, ennenkuin vastaan tähän kysymykseen, teen teille toisen: Tämäkö ilveskissa, tämä Harrisko hindustanin kieltä osasi", huusi hän nousten ylös ja osoittaen miestä suoraan kasvoihin kuvaamattoman uhkaavin elein. Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi: "Epäluuloni oli siis sittenkin oikea, ja minä tein niinkuin pitikin, tullessani takaisin. Nyt saatte kuulla totuuden ensi kerran, miehet." Senjälkeen hän aloitti pitkän kertomuksen, jonka hän esitti erittäin taitavasti. Siinä hän kuvaili, kuinka hän koko ajan oli epäillyt Harrista, kuinka hänen pelkonsa oli varmistunut, ja kuinka Harris varmaan oli vääriin tulkinnut hänen ja Secundran välisiä keskusteluja. Näin kauas ehdittyään hän teki rohkean hyökkäyksen, jonka vaikutus oli mitä erinomaisin. "Te luulette", sanoi hän, "että Harris jakaa kanssanne; te kai luulette itse voivanne pitää huolta siitä, että niin tapahtuu; te ette tietystikään usko, että tuollainen kurja lurjus voisi teidät pettää. Mutta varokaa. Hänenlaisensa puoli-idiootit ovat tavallaan viekkaita, se kuuluu heihin samoinkuin haju kärppään, ettekä te varmaankaan tiedä Harrisin jo pitäneen huolta omista eduistaan. Niin, hänelle merkitsee aarre puhdasta rahaa. Teidän täytyy joko löytää se tai kuolla nälkään. Hän sitävastoin on saanut maksun ennakolta, veljeni on lahjonut hänet, syöstäkseen minut onnettomuuteen. Jos epäilette, niin katsokaa häntä — katsokaa, kuinka hän irvistelee ja vääntelehtii niinkuin ilmisaatu varas ainakin."
Saatuaan aikaan tämän hyvän vaikutuksen selitti master kuinka hän oli lähtenyt karkuun, mutta tullut parempiin ajatuksiin ja vihdoin päättänyt palata, kertoa heille totuuden ja koettaa jälleen onneaan heidän kanssansa, koska hän nyt oli vakuutettu siitä, että he heti panisivat Harrisin viralta ja valitsisivat itselleen uuden johtajan. "Kas siinä koko totutte", sanoi hän, "ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta minä antaudun kokonaan käytettäväksenne. Mikäkö se poikkeus on? Tuossa hän istuu", huusi master jälleen osoittaen Harrista, "ja siinä on mies, jonka pitää kuolla! Aseet ja ehdot ovat minulle yhdentekevät; asettakaa minut häntä vastapäätä, ja vaikk'ette anna minulle muuta asetta kuin kepin, niin näytän teille viidessä minuutissa murskatun raadon, jossa koirat saavat piehtaroida."
Oli jo pimeä yö, kun hän lopetti puheensa; miehet olivat kuunnelleet melkein aivan hiljaa; mutta nuotion loimo ei ollut kyllin kirkas, jotta olisi voinut nähdä toverin kasvoista, missä määrin hän oli tullut voitetuksi tai vakuutetuksi. Ja sille paikalle, jota tuli kirkkaimmin valaisi, oli master itse asettunut, joten jokaisen katse kiintyi hänen kasvoihinsa, seikka, jonka hän epäilemättä oli edeltäkäsin tarkoin suunnitellut. Lyhyen hetken vallitsi hiljaisuus, mutta sitten alkoivat miehet innokkaasti pohtia asiaa. Master makasi selällään, kädet ristissä pään alla ja polvi toisen päällä, aivan kuin ei asiain kohtalo olisi häntä millään tavalla liikuttanut. Tässä hänen halunsa komeilla rohkeudellaan epäilemättä vei hänet liian pitkälle ja vahingoitti hänen asiaansa. Hiukan sinne tänne huojuttuaan mieliala lopullisesti kääntyi auttamattomasti häntä vastaan. Hän luultavasti toivoi voivansa saada aikaan saman, minkä oli tehnyt merirosvolaivalla; toivoi pääsevänsä johtajaksi, joskin kovilla ehdoilla, ja asiat olivat niin lähellä sellaista käännettä, että Mountain jo sitä ehdottikin. Mutta kivi, johon hän kolahti, oli Hastie. Tästä veikosta ei pidetty; hän näet oli juro ja ärtyisä ja ulkomuodoltaan ruma, pöhöttynyt, mutta hän oli lueskellut jonkin aikaa papiksi Edinburghin yliopistossa, kunnes kehno käytös oli hävittänyt häneltä tulevaisuuden mahdollisuudet, ja nyt hän muisti ja käytti hyväkseen, mitä oli oppinut. Hän ei ollutkaan puhunut aivan kauan, ennenkun master huolettomasti käänsi kylkeä, minkä hän Mountainin käsityksen mukaan teki salatakseen epätoivoa, joka olisi näkynyt hänen kasvoillaan. Hastie sanoi, ettei hän tahtonut ollenkaan puhua suurimmasta osasta masterin esitystä, koska se ei koskenut asiaa; heille oli tärkeä ainoastaan aarre. Kaikki, mitä hän oli sanonut Harrisista oli ehkä totta, ja he saisivat sen kyllä kuulla aikanaan, mutta mitä oli sillä aarteen kanssa tekemistä? He olivat kuulleet koko joukon tarpeetonta jaaritusta; alaston totuus oli, että mr. Durie oli ollut pahoin peloissaan ja juossut pakoon kerran toisensa perästä. Hän oli nyt paikalla — vangittunako vai itsekö palanneena, se oli Hastiesta saman tekevää; tärkeätä oli vain saattaa asia loppuun. Mitä johtajan erottamiseen ja valitsemiseen tuli, toivoi hän, että he kaikki olivat vapaita miehiä, joilla oli jokaisella kykyä pitää huolta asioistaan. Se oli vain pelkkä yritys pimittää miesten silmiä, ja sama oli laita sen ehdotuksen, joka koski kaksintaistelua Harrisin kanssa. "Hän ei saa tapella kenenkään kanssa tässä leirissä, siitä voi hän olla varma", sanoi Hastie. "Meillä oli kyllin vaivaa ottaessamme häneltä pois aseet, ja tomppeleita olisimme, jos antaisimme ne hänelle takaisin. Mutta jos herra haluaa päästä jännittävään olotilaan, niin voin palvella häntä tässä suhteessa ehkä paremmin kuin hän luuleekaan. Minä näet en aio viettää loppuikääni täällä vuoristossa; minä olen jo täällä ollut liiankin kauan, ja esitän nyt sen vaatimuksen, että hänen on heti sanottava, missä aarre on, uhalla että hänet muuten heti ammutaan. Ja tässä", sanoi hän vetäen aseen esille, "tässä on se pistooli, jota me tulemme käyttämään."
"Kah, tuotapa mieheksi sopii sanoa", huusi master ja nousi istumaan, ihaillen katsellen puhujaa.
"En minä kysynyt, mikä olen", vastasi Hastie.
"Minkä valitsette?"
"Hyödytön kysymys", sanoi master. "Kun on pakko, niin on pakko, siinä ei auta itse pirukaan. Totta puhuen me olemme aivan likellä aarrepaikkaa, ja minä näytän sen teille huomenna."
Ikäänkuin nyt kaikki olisi ollut täydellisesti järjestetty, ja järjestetty aivan hänen mielensä mukaan, käveli hän teltalleen, jonne Secundra jo aikaisemmin oli poistunut.
Minä en voi muistella tätä vanhan vihamieheni viimeistä kamppailua, jossa hän kääntelehti ja vääntelehti niin moneen tapaan, tuntematta ihailua, johon tuskin sekaantuu sääliäkään; niin urheasti hän kesti onnettomuutensa, niin reippaasti hän soti niitä vastaan. Vielä tuonakin hetkenä, jolloin hän huomasi olevansa aivan hukassa, jolloin hän näki ainoastaan vaihtaneensa vihollisia, kukistaneensa Harrisin Hastien eduksi, ei hänen olemuksessaan ilmennyt minkäänlaista heikkoutta, ja kun hän vetäytyi takaisin telttaansa ja varmaankin oli jo päättänyt alistua niihin uskomattomiin vaaroihin, joita hänen viimeinen yrityksensä toi mukanaan, tapahtui se yhtä kevein, varmoin ja ystävällisin ilmein ja elein, kuin jos hän olisi lähtenyt teatterista syömään illallista johonkin kaunosielujen kokoukseen. Mutta jos olisi voinut katsoa hänen sieluunsa, olisi epäilemättä huomannut sen vapisevan.
Aikaisin yöllä tuli leiriin tieto, että hän oli kipeä, ja heti seuraavana aamuna hän käski kutsua luokseen Hastien, ja kyseli häneltä kovin innokkaasti osasiko hän yhtään lääketaitoa. Täten master todellakin viekkaasti osasi koskettaa entisen teologin turhamaisuuteen. Hastie tutki häntä; häntä miellytti toisaalta osoittaa tietojansa, toisaalta ei hänellä niitä ollut, ja kun hän sitäpaitsi oli erittäin epäluuloinen, niin hän seisoi siinä aivan ällistyneenä, tietämättä, oliko master kipeä vai oliko hän vain olevinaan. Tässä tilassa palasi hän kumppaniensa luo ja kertoi heille, että sairas on aivan lähellä kuolemaa (joka tapauksessa oli hänelle eduksi esittää asiat tällä tavalla).
"Mutta sama se", lisäsi hän kiroten, "vaikka hän siihen hajoaisikin, on hänen vietävä meidät aarrepaikalle tänä aamuhetkenä."
Leirissä oli kuitenkin useita, niitten joukossa Mountain, joita tällainen raakamaisuus ei miellyttänyt. He olisivat ilman vähintäkään sääliä nähneet masterin ammuttavan tai ampuneet hänet itse; mutta heitä näytti liikuttaneen hänen urhoollinen taistelunsa ja avomielinen antaumisensa edellisenä iltana; samalla he ehkä jo olivat alkaneet kapinoida uutta johtajaansa vastaan; ainakin he selittivät, että jos mies kerran on kipeä, oli hänen saatava levätä päivä Hastien hammastenkiristyksestä huolimatta. Seuraavana aamuna master selvästi oli huonompi, ja Hastiekin alkoi osoittaa jonkunmoista inhimillistä osanottoa (niin helposti herättää teeskenneltykin tohtoroiminen myötätuntoa). Kolmantena aamuna kutsutti master Mountainin ja Hastien luoksensa telttaan ja sanoi nyt kuolevansa, kertoi heille tarkasti, missä aarre oli, ja käski heidän heti lähteä sitä etsimään, nähdäkseen valehteliko hän heille, ja myöskin sen vuoksi, että hän voisi heitä vielä opastaa, elleivät he heti sitä löytäisi.
Mutta tässä syntyi vaikeus, jonka hän epäilemättä ennakolta oli ottanut huomioon. Ei yksikään miehistä luottanut toveriinsa: ei kukaan siis voinut suostua jäämään leiriin. Toisaalta: master tosin näytti ylen heikolta; hänen puheensa oli melkein kuiskaavaa, ja hän nukkui enimmäkseen tiedotonna; mutta sittenkään ei ollut aivan mahdoton sekään otaksuma, että sairaus oli teeskennelty ja että he lähtiessään aarteen hakuun voisivat juosta ansaan ja huomata linnun lentäneen tiehensä, kun palaisivat. Sen vuoksi he edelleen lojuivat leirissä sanoen suurella osanotolla seuraavansa masterin kohtaloa, ja niin monenkirjava on ihmisluonto, että useat heistä todellakin tunsivat vilpitöntä, joskaan ei kovin syvää surua, nähdessään miehen, jonka he olivat aikoneet kylmäverisesti murhata, joutuvan aivan luonnolliseen vaarantilaan. Iltapäivällä kutsuttiin Hastie sairasvuoteen luo rukoilemaan, minkä hän, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, teki erinomaisen hartaasti. Kahdeksan tienoilla illalla kuultiin Secundran valituksesta, että kaikki oli lopussa, ja ennen kello kymmentä nähtiin hindun kaivavan hautaa soihdun valossa. Auringon noustessa seuraavana aamuna tapahtui masterin hautaaminen. Siihen ottivat kaikki osaa käyttäytyen varsin sopivasti, ja ruumis laskettiin maahan nahkaturkkeihin käärittynä, ainoastaan kasvot paljaina; ne olivat vahankellertävät, ja sieraimet oli Secundra itämaalaiseen tapaan tukkinut. Kohta kun hauta oli luotu umpeen, puhkesi hindu jälleen valituksiin, jotka liikuttivat kaikkia, ja mikäli kuulemastani kertomuksesta selvisi, ei tuo rosvojoukko välittänyt, vaikka huuto kuului kamalalta ja voi sellaisessa seudussa olla heidän turvallisuudelleenkin vaarallinen. Päinvastoin he koettivat häntä lohduttaa, tosin karkeasti, mutta silti ystävällisesti.
Mutta joskin inhimillinen luonto pahimmassa rappiotilassaankin jossakin tapauksessa voi esiintyä ystävällisenä, on se sittenkin aina ja ennen muuta ahnas. Pian miehet kääntyivätkin pois surevan luota ja alkoivat huolehtia omista asioistaan. Kun aarteen piilopaikka oli aivan lähellä — missä, sitä he eivät vielä varmaan tienneet — päättivät he antaa leirin jäädä sijoilleen, ja päivä kului heiltä turhassa etsinnässä kautta metsäin. Secundra taas yhä makasi herransa haudalla. Sinä yönä ei asetettu ollenkaan vartijoita; miehet makasivat piirissä nuotion ympärillä, kuten metsänkävijöillä on tapana, päät ulospäin aivan kuin pyörän puolapuut. Aamulla he makasivat samoin; ero oli vain se, että Pinkerton, jonka sija oli Mountainin oikealla puolella, hänen ja Hastien välissä, oli yön pimeydessä salaa murhattu ja makasi nyt kuten ennenkin viittaansa kietoutuneena, mutta takaapäin saattoi nähdä hänen joutuneen kamalan surman uhriksi: hänen päänahkansa oli poissa. Tuona aamuhetkenä olivat rosvot kaikki kalpeita kuin kummitusjoukko, sillä he tiesivät aivan hyvin, kuinka itsepintaisesti intiaanit pyrkivät päämääräänsä ollessaan sotajalalla tai mieluummin: murhaamassa. Mutta suurimpana syynä he pitivät sitä, ettei ollut asetettu vahtimiestä, ja kun heitä vielä kiihoitti ajatus aarteesta, joka oli aivan saatavilla, päättivät he jäädä vielä paikoilleen. Pinkerton haudattiin aivan masterin viereen; jäljellejääneet viettivät taas päivänsä hakemalla aarretta, osaksi peloissaan, osaksi toivehikkaina; he näet olivat toisaalta varmoja siitä, että aarre kohta löytyisi, toisaalta he alkoivat pimeän tullen peljätä intiaaneja. Mountain oli seuraavana yönä vahtimiehenä; hän väittää valvoneensa koko yön, sanoo ettei hän edes istahtanut, vaan vartioi leiriä mitä valppaimmin. Niin ollen ei hän voinut aavistaa mitään pahaa mennessään (nähtyään tähdistä vahtivuoronsa olevan ohi) herättämään seuraavaa vahtimiestä. Se oli suuri Hicks; hän makasi piirissä suojan puolella, hiukan edempänä nuotiosta kuin muut, ja paikassa, jonka sinnepäin heittyvä savu pimensi. Mountain kumartui ja tarttui häntä olkapäähän; samassa sai hän käteensä jotakin tahmeata ja märkää, ja kun tuuli kääntyessään sai nuotion loimun lankeamaan sinne päin, näki Mountain, että häneltä, kuten Pinkertoniltakin, oli viety päänahka.
Oli ilmeistä, että he olivat joutuneet erittäin viekkaitten intiaani-salamurhaajain uhreiksi. Nämä voivat toisinaan seurata matkuetta useita päiviä, pysyttelevät sen kintereillä, kuinka nopeasti se rientäneekin eteenpäin, ja varastavat päänahan jokaisessa leiripaikassa, olkoot vahdit kuinka valppaita hyvänsä. Kun tämä selvisi aarteenkaivajille — heitä oli nyt enää ainoastaan puoli tusinaa — valtasi heidät täydellinen mielenmasennus; he tempasivat tärkeimmät tarvekalunsa ja syöksyivät suoraa päätä metsään, jättäen kaiken muun omaisuutensa. Nuotionsa he jättivät sammuttamatta ja kuolleen toverinsa hautaamatta. Koko päivän he pakenivat; he söivät kulkiessaan kädestä suuhun, ja kun he eivät uskaltaneet nukkua, riensivät he pimeänkin tultua umpimähkään eteenpäin. Mutta ihmisen kestävyyden raja on pian saavutettu; kun he vihdoin lepäsivät, vaipuivat he sikeään uneen, ja huomasivat herätessään vihollisen yhä olevan kintereillään ja vielä kerran tuoneen heidän joukkoonsa silpovan kuoleman.
Nyt miehiltä katosi viimeinenkin ymmärryksen ja harkinnan rahtu; he olivat täydellisesti eksyksissä erämaassa, ja ruokavarat alkoivat sulaa kovin vähiin. Ei maksa vaivaa täyttää tätä liiankin pitkää kertomusta niillä kauhuilla, joita miehet vielä saivat kestää. Riittäköön, kun sanon, että vihdoin koitti aamu, jolloin ei mitään verityötä havaittu ja jolloin siis voitiin toivoa murhaajan vihdoin luopuneen takaa-ajosta. Silloin olivat ainoastaan Mountain ja Secundra elossa. Kauppias on varmasti vakuutettu siitä, että tuo tuntematon vihollinen oli hänen omia tuttaviaan, ja että hän ystävyydestä oli jäänyt murhaamatta. Secundran säästymisen hän selittää siten, että murhaaja oli pitänyt hindua mielipuolena. Tämä olisi johtunut osaksi siitä, että Secundra paon kaikkien kauhujen aikana, muiden heittäessä ruokavarojaan ja aseitaan pois, huojui eteenpäin kuokka olkapäällä, osaksi taas siitä, että hän viimeisinä päivinä innokkaasti ja herkeämättä jutteli itsekseen omalla kielellään. Englanninkieltä puhuessaan hän kyllä oli täysin järjissään.
"Sinä uskot, hän olla mennyt aivan pois?" kysyi hän, kun he heräsivät elossa kahden.
"Suokoon Jumala, että niin olisi; luulenpa uskaltavani uskoa", oli Mountain vastannut. Mikäli hän minulle kertoi, olivat sanat tulleet häneltä aivan sekaisin.
Hän oli todellakin siinä määrin suunniltaan, että hän aina seuraavan päivän aamuun, jolloin kohtasi meidät, ei ollut ollenkaan varma siitä, oliko hän nähnyt unta, vai oliko jotain sellaista todellakin tapahtunut, että Secundra samassa kääntyi ja lähti sanaa sanomatta seuraamaan heidän jälkiänsä takaisin päin suunnaten jälleen kulkunsa kohti talvista, autiota erämaata ja vaeltaen tietä, jonka tienviittoina olivat jokaiseen levähdyspaikkaan jääneet silvotut ruumiit.
Matka erämaahan.
(Jatkoa.)
Mountainin kertomuksessa, sellaisena kuin se Sir William Johnsonille ja lordille kerrottiin, oli tietysti kaikki retken alkupuolta koskevat yksityisseikat jätetty pois ja asiat yleensä esitetty ikäänkuin ennen masterin sairastumista ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Viimeisen päivän kertoja kuvaili varsin tärisyttävällä tavalla; kertojaa itseäänkin puistatti muistellessaan tapahtumia, ja sen aseman kautta, missä olimme, saman erämaan rajalla, ja niistä erityisistä syistä, joita kullakin oli osanottoon, hän sai heti kuulijansa puolelleen. Se mitä Mountainilla oli kerrottavaa, ei muuttanut ainoastaan lordi Durrisdeerin maailmaa, vaan vaikutti oleellisesti Sir William Johnsoninkin matkasuunnitelmiin.
Mielestäni on tästä tehtävä lukijalle tarkempaa selkoa. Albanyyn oli saapunut huhuja, joitten sisällys oli kovin huolestuttava; puhuttiin sellaista, että intiaaneilla oli sotasuunnitelmia, ja Sir William, joka oli diplomaattisissa suhteissa intiaanien kanssa, kiiruhti tuohon autioon maahan, vaikka talvi oli jo ovella, tukahduttaakseen vaaran, ennenkuin se ehti laajemmalle levitä. Täällä rajamailla hän huomasi lähteneensä matkaan liian myöhään, ja nyt oli miehen, joka yleensä ei ollut niinkään uskalias kuin varovainen, tehtävä vaikea valinta. Hänen suhtautumistaan noihin tatuoituihin sodankävijöihin voi verrata siihen asemaan, mihin lordipresidenttimme Culloden joutui, kun ylämaan päälliköt alkoivat kapinoida; hän nimittäin oli ainoa terveen järjen edustaja, ja ainoastaan hänen vaikutuksensa kautta voitiin saada aikaan rauhaa ja kohtuutta, jos sellainen yleensä oli mahdollista. Siinä tapauksessa, että hän palaisi kotiin, joutuisi ehkä koko alue intiaanisodan kamalasti runtelemaksi — taloja poltettaisiin, matkustajia vangittaisiin ja metsien asujat kokoilisivat inhoittavia saaliitaan, ihmisten päänahkoja. Toisaalta voi helposti ymmärtää, ettei hänellä ollut suurtakaan halua kulkea kauemmaksi pohjoiseen, edetä syvemmälle erämaahan niin pieni joukko mukanaan, vieden rauhan sanomaa sotaisille villeille, joita jo ilahdutti tulevan taistelun mahdollisuus — tällaista äärimmäistä toimenpidettä hän tietysti vältti.
"Olen tullut liian myöhään", sanoi hän useaan kertaan, ja saattoi sitten vajota syviin ajatuksiin, pää peitettynä käsiin ja rauhattomasti liikutellen jalkojansa.
Kun hän tuosta asemasta kohotti päänsä ja katsoi meihin, lordiin, Mountainiin ja minuun, jotka istuimme tiheässä ryhmässä leirin ulkoreunaan sytytetyn nuotion ympärillä, puhkesi hän puhumaan: "Herra lordi, sanon teille aivan suoraan, etten tiedä, miten menettelisin. Pidän kovin tärkeänä etenemistä, mutta en katso mitenkään sopivaksi, että kauemmin nautin teidän seurastanne. Emme ole ehtineet vielä kauas vesireitiltä, joten epäilemättä voi lähteä paluumatkalle etelään päin joutumatta erityisemmin vaaralle alttiiksi. Ettekö te ja herra Mackellar halua ottaa yhtä venhekuntaa ja palata Albanyyn?"
Lordi oli kuunnellut Mountainin kertomusta silmät kiusallisen kiinteästi kertojaan luotuina, ja oli jo ennen jutun päättymistä vaipunut aivan kuin uneen. Hänen ulkonäössään oli jotakin kammottavaa, jotakin, mikä minun silmissäni ei ollut oikein ihmisen kaltaista; kasvot olivat laihat, tummat ja vanhan näköiset, suu murheen vääristämä; hammasrivi pilkisti alituisesti esiin; silmäluonten reunat olivat veripunaiset ja silmämunat näyttivät pullistuvan ulos. En voinut katsella häntä tuntematta ilkeää ärsytystä, mikä tosin onkin useimmiten pääasiallisin tunteemme, kun joku, josta pidämme, sairastuu. En voinut olla huomaamatta, että muut tuskin saattoivat sietää häntä läheisyydessään — Sir William vältti hänen seuraansa, Mountain arasteli hänen katsettaan, pysähteli ja änkytteli sen vuoksi kertoessaan. Mutta kun lordi kuuli tämän ehdotuksen, näytti hän jälleen toipuvan lamaannuksestaan.
"Albanyynko?" kysyi hän selvästi ja kuuluvasti.
"Niin, ei ainakaan kauas sieltä", vastasi Sir William. "Lähempänä ei löydy paikkaa, jossa olisitte varmassa turvassa."
"Ei minua ollenkaan huvita kotiinpalaaminen", sanoi lordi. "En minä pelkää — intiaaneja", lisäsi hän yht'äkkiä.
"Jospa minä voisin sanoa samoin", vastasi Sir William hymyillen; "ja jos kellään olisi mahdollisuutta niin sanoa, niin olisin kai minä se. Mutta teidän on otettava huomioon se vastuunalaisuus, joka minua painostaa, sekä se seikka, etten mitenkään voisi antaa itselleni anteeksi, jos sallisin teidän jatkaa matkaa nyt, kun olotilamme on käynyt näin vaaranalaiseksi, ja teidän asianne — jos teillä mitään sellaista on ollut — on tullut päätökseen, mikäli saamistamme surullisista perheuutisista kuuluu. Minä joutuisin huonoon huutoon, jos sattuisi jokin ikävä tapaus."
Lordi kääntyi Mountainin puoleen. "Mistä hän oli kuolevinaan?" kysyi hän.
"En ymmärrä mitä lordi tarkoittaa", vastasi kauppias, pysähtyen hämmästyneenä puuhissaan (hän hoiteli paria pahannäköistä kylmänhaavaa).
Hetkiseksi näytti lordi käyvän aivan sanattomaksi, mutta sitten hän jotenkin kiivaasti toisti kysymyksensä: "Minä kysyn, mistä hän kuoli. Minä pidän sitä suorana kysymyksenä."
"En minä tiedä mikä oli syynä hänen kuolemaansa", sanoi Mountain. "Ei sitä Hastiekaan tiennyt. Hän näytti aivan luonnollisesti riutuvan ja lopuksi heittävän henkensä."
"Niin, siinäpä se on!" huudahti lordi Sir Williamin puoleen kääntyen.
"Minä en voi seurata teidän kunnia-arvoisuutenne ajatuskulkua", vastasiSir William.
"No niin", sanoi lordi, "kysymyksessä on perintöasia; poikani arvoonpääsylle voidaan asettaa esteitä, ja kun sanotaan, ettei ole selvää tietoa miehen kuoleman syystä, niin voi syntyä monenlaisia epäluuloja."
"Mutta perhana soikoon, mieshän on haudattu!" huudahti Sir William.
"Sitä minä en koskaan usko", vastasi lordi väristen. "Minä en sitä koskaan usko!" huudahti hän taas ja hypähti ylös. "Näyttikö hän kuolleelta?" kysyi hän Mountainilta.
"Kuolleeltako?" toisti kauppias. "Kalpealta hän näytti. Mutta mitä te mietitte? Minähän sanon, että loimme multaa hänen päällensä."
Lordi tarttui Sir Williamin takkiin. "Sitä miestä sanotaan kyllä minun veljekseni", sanoi hän, "mutta selvää on, ettei hänen laitansa koskaan ollut oikein."
"Laita ollut oikein?" kysyi Sir William. "Kuinka tuo on ymmärrettävä?"
"Hän ei ole tästä maailmasta", kuiskasi lordi. "Ei hän, eikä se musta perkele, joka häntä palvelee. Minä olen pistänyt miekkani hänen lävitsensä", huusi hän. "Minä olen tuntenut miekan kahvan kolahtavan hänen kylkiluihinsa, ja lämpimän veren ruiskahtavan vasten kasvojani kerran toisensa jälkeen, kerran toisensa jälkeen!" toisti hän, tehden kuvaamattoman liikkeen kädellään. "Mutta kuollut hän ei ole sittenkään", sanoi hän, kuuluvasti huokaisten. "Miksi uskoisin hänet nyt kuolleeksi? Sitä en usko, ennenkun näen hänen silmäini edessä mätänevän", sanoi hän.
Sir William katsoi minuun kulmakarvat koholla. Mountain unohti haavansa ja tuijotti suu auki.
"Lordi hyvä", sanoin minä, "rauhoittukaahan toki." Mutta kurkkuni oli niin kuiva ja järkeni niin pysähdyksissä, etten enempää saanutkaan sanotuiksi.
"Ei", sanoi lordi, "hän ei tietystikään voi minua ymmärtää. Mackellar kyllä voi; hän tietää kaikki ja on nähnyt hänet pistettävän maahan kerran ennenkin. Tämä Mackellar, se on oiva palvelija, Sir William; hän kaivoi miehen maahan omin käsin — hän ja vanhus — kahden hopeakynttilän valossa. Tuo toinen on palveleva henki, hän on tuonut sen Coromandelista mukanaan. Minä olisin sen mielelläni teille kertonut hiukkasta ennemmin, Sir William, mutta nuohan olivat oikeastaan perheasioita." Viimeiset sanansa hän lausui murheellisesti ja samalla rauhallisesti, ja hänen mielensä näytti selviävän sekaannuksestaan.
"Voitte itse tehdä johtopäätöksenne tästä kaikesta", sanoi hän. "Veljeni sairastuu, kuolee ja haudataan, niin he juttelevat, ja se näyttää varsin yksinkertaiselta. Mutta minkä vuoksi palveleva henki kääntyi takaisin? Käsitätte itse varsin hyvin, että tuo seikka kaipaa selvittelyä."
"Heti paikalla, lordi hyvä, olen teidän käytettävänänne", sanoi Sir William, nousten seisaalle. "Ehkä saan sitä ennen puhua pari sanaa teidän kanssanne, mr. Mackellar."
Samalla hän alkoi kuljettaa minua leiristä pois; routainen maa rusahteli askeltemme alla, ja huurteiset puut seisoivat tiheinä ympärillämme, aivan kuin tuona kauhun yönä rannan pensaistossa. "Niin, tuo on tietysti selvää hulluutta", sanoi Sir William niin pian kuin olimme päässeet kuulomatkan ulkopuolelle.
"Niin, luonnollisesti", sanoin minä. "Mies on hullu. Sehän on selvää."
"Käskenkö siis ottaa hänet kiinni ja sitoa?" kysyi Sir William. "Teen sen, jos vain te suostutte. Jos hänen juttunsa on pelkkää mielipuolenlorua, niin se on varmaan viisainta."
Katselin maahan, katselin taakseni leiriin, missä nuotiot loimusivat, katselinpa ympäröitsevään metsään ja vuorillekin, mutta yhteen suuntaan en uskaltanut katsoa, Sir Williamin kasvoihin.
"Sir William", sanoin minä vihdoin. "En pidä lordia oikein viisaana, enkä ole pitänyt enää pitkiin aikoihin. Mutta hulluudessakin on asteita, ja olisiko hänelle tehtävä väkivaltaa — sitä, Sir William, en minä ole mies päättämään", sanoin minä.
"Kylläminäpäätän", sanoi hän. "Tosiasioita minä vain haluan tietää.Oliko tuossa lörpötyksessä pienintäkään totuuden tai järjen rahtua?Epäröittekö?" kysyi hän. "Tuleeko minun käsittää asia niin, että teolette kysymyksessä olevan miehen kerran ennen haudannut."
"En haudannut", sanoi hän. Samassa minä vihdoinkin rohkaisin itseni ja sanoin: "Sir William, mahdotonta olisi saada teidät käsittämään tämä asia, kertomatta teille pitkää historiaa, jolla on suuri merkitys tähän perheeseen nähden. Jos välttämättä niin tahdotte, niin kerron sen teille, olkoonpa että menettelisin väärinkin. Sen verran sanon joka tapauksessa, ettei lordi ole niin mieletön kuin puheesta voisi luulla. Te olette onnettomuudeksi joutunut tekemisiin kovin omituisen asian kanssa."
"En ollenkaan halua saada tietoa teidän salaisuuksistanne", vastasi Sir William, "mutta tahdon puhua suuni puhtaaksi, vaikka tulisin epäkohteliaastikin käyttäytyneeksi, ja tunnustan suoraan, ettei minua kovinkaan huvita nykyinen matkaseurani."
"Siitä minä en suinkaan tahdo teitä soimata", sanoin minä.
"En ole pyytänyt teiltä moitetta enkä kiitosta", vastasi Sir William. "Haluan vain päästä teistä vapaaksi, ja siinä tarkoituksessa jätän käytettäväksenne venheen miehistöineen."
"Sehän on kohtuullinen tarjous", sanoin minä asiaa aprikoituani. "Mutta sallikaa minun lausua sananen toiselta näkökannalta. Meissä elää luontainen uteliaisuus saada tietää tämän asian oikea laita; minussa itsessäni on sellaista tunnetta ja lordissa silminnähtävästi liiankin paljon. On arvoitus, miksi hindu palasi takaisin."
"Se on minunkin ajatukseni", keskeytti Sir William, "ja kun nyt lähden niille maille, aion tutkia asian perinpohjin. Olkoon mies mennyt kuolemaan herransa haudalle, kuten koira, tai muista syistä sinne palannut, joka tapauksessa on hänen henkensä suuressa vaarassa, ja minä aion pelastaa hänet, jos vain suinkin voin. Ei suinkaan teillä ole hänestä mitään pahaa sanottavaa?"
"Ei mitään, Sir William", vastasin minä.
"Entäs tuo toinen?" kysyi hän. "Tietysti minä kuulin mitä lordi sanoi; mutta kun hänen palvelijansa osoittaa niin suurta uskollisuutta, täytynee minun otaksua hänessä olleen hienojakin ominaisuuksia."
"Älkää minulta sitä kysykö!" huudahdin minä. "Helvetin liekitkin voivat olla hienoja. Minä olen tuntenut hänet parikymmentä vuotta, ja aina vihannut, aina ihaillut ja aina orjamaisesti pelännyt häntä."
"Nyt näyttää siltä, kuin taaskin yrittäisin saada tietoa salaisuuksistanne", sanoi Sir William, "mutta uskokaa minua, siihen minulla ei ole ollenkaan halua. Riittää, kun sanon tahtovani nähdä haudan ja, jos mahdollista, pelastaa hindun. Voitteko näillä ehdoilla ottaa houkutellaksenne lordin palaamaan Albanyyn?"
"Sir William", virkoin minä, "sanon teille kuinka asia on. Te ette nyt näe isäntääni edullisessa valossa; teistä näyttänee omituiselta, että minäkin voin hänestä pitää, mutta sen teen, enkä aivan yksinäni. Jos hänen pitää takaisin Albanyyn, täytyy sen tapahtua väkivalloin ja silloin on mennyttä hänen järkensä, ehkäpä henkensäkin. Tämä on vakaa uskoni, mutta minä olen vallassanne ja valmis tottelemaan, jos otatte kantaaksenne vastuunalaisuuden."
"En tahdo vähintäkään vastuunalaisuutta; sitähän minä juuri kaikin voimin koetan välttää", huusi Sir William. "Te tahdotte jatkaa matkaa kanssani; no niin, se tapahtukoon! Minä pesen käteni kaikesta."
Samassa hän käännähti korollaan ja antoi käskyn valmistautua lähtemään eteenpäin: lordi, joka oli risteillyt läheisyydessä, tuli heti luokseni.