Korkeana kuni tunturi ja ravakkana kuni rautatien juna meni laiva nyt sivuitse "Helmen", niin läheltä, että se miltei koskettanut sitä.
Epätoivoisena, menehtyneenä ojensi rouva Roland sylinsä höyrylaivaa kohden, ja näki poikansa, oman Pietarinsa, seisovan ja vilkuttavan heille kumpaisellekin kädellään.
Mutta hän poistui yhä etemmäs, pieneni pienenemistään, pian vaan mustaksi pilkuksi muuttui jättiläislaivalla.
Äiti koetti tunnustella poikaansa, vaan ei enää saanut häntä silmiinsä.
Juhani oli tarttunut hänen käteensä:
— Näitkö häntä? kysyi hän.
— Näin.
Sitten purjehtivat he takaisin kaupunkiin. Rouva Roland istui kasvot laivaa kohden kääntyneinä ja näki sen katoavan silmän siintämättömiin matkalla kohti tuntematointa maata toiselle puolelle maapalloa. Sillä laivalla, jota ei mikään voinut pysäyttää, oli hänen poikansa. Oli ikäänkuin toinen puoli hänen sydäntänsä olisi mennyt hänen kanssaan pois, kuin hänen elämänsä nyt olisi määräänsä saapunut ja hän ei milloinkaan enää näkisi lastansa jälleen.
— Miksikä itket? tutkaili hänen miehensä, tuleehan hän kuukauden perästä takaisin.
Hän sammalsi:
— En tiedä. Itken, kun sydäntäni niin kirvelee.
Vielä kerran hän kääntyi takaisin, heittääkseen viimeisen silmäyksen yli meren. Mutta hän ei voinut eroittaa muuta kuin pienen, harmaan savupilven, niin utuisan ja kepeän, että se oli näköjään kuni pieni pilven untuva.