Oli jo aivan pimeä, kun emäntä istuessaan huoneessaan raamattua lukien kuuli ikkunaansa naputettavan. Hän meni ikkunaan ja pihalle lankeavassa valossa näki Kallen innoissaan viittoilevan. Emäntä meni avaamaan oven, ja Kalle tuli sisään.
— Tässä nyt näette miehen, jolla on kaikki rikoksen langat käsissään! huudahti hän kätellessään emäntää.
— Onko syyllinen jo tunnustanut? kysyi vanha emäntä.
— Minä en ole hänen kanssaan ollut laisinkaan puheissa, sillä onhan asia niin merkillinen, että tahdon säästää sen viimeisen pamauksen käräjille.
— Minkä viimeisen pamauksen?
— Sen, että murhan on tehnyt itse nimismies!
Kalle katsoi ylpeänä emäntään nauttien ilmoittamastaan asiasta. Kun emäntä ei millään tavalla näyttänyt innostuvan, kysyi Kalle:
— Ettekö usko sitä?
— Sinä lasket leikkiä, vastasi emäntä. — Nimismiehellä ei ole murhan kanssa mitään muuta tekemistä kuin että hän koettaa ottaa selkoa sen tekijästä ja epäonnistuu.
— Mutta odottakaahan, niin minä todistan, että hän se on. Minä menin säästöpankkiin siis, ja kamreeri näytti minulle nuo setelit. Ne olivat ehdottomasti samat. Numerot olivat samat ja leijonan kupeessa oli mainitsemanne merkki. Seteleitä oli koetettu tahria, jotta eivät näyttäisi aivan uusilta. Ja arvaatteko, kuka ne oli tuonut pankkiin?
— Minä olen varma siitä, kuka ne varasti, mutta kuka ne toi pankkiin, sitä minä en tiedä.
— Ne toi sinne nimismies. Hänellä oli maksettavaa autostaan viisituhatta, sillä hän on ottanut auton vähittäismaksulla, ja nyt lankesi taas suoritus. Tämä on aivan selvä todistus siitä, että hän on murhaaja.
— Ei se ole vielä mikään todistus, sillä hän on aivan hyvin voinut saada setelit ensin muualta.
— Mistä muualta?
— Vaikkapa murhaajalta. Kun me tiedustelemme häneltä, mistä nuo setelit ovat hänelle tulleet, niin päästään oikeille jäljille. Jos hän olisi rikoksen tehnyt, niin totta kai hän olisi ollut siksi varovainen, että ei olisi vienyt noita seteleitä juuri samaan pankkiin, josta ne olivat lähteneet liikkeelle.
— Mutta eihän hän sitä tietänyt, että ne olivat siitä pankista?
— Tiesipä, sillä heti samana iltana, jona murha tapahtui ja kuulustelu pidettiin, minä kerroin lainanneeni rahat ja ottaneeni ne ensin säästöpankista ja kirkolla antaneeni Matille ne tuhannen markan seteleinä. Totta kai hän rikostutkijana olisi ollut siksi varovainen, ettei juuri tällaisina päivinä olisi vienyt samoja seteleitä sinne.
— Mutta peittääkseen sitä hän oli juuri nimenomaan liannut niitä.
— Tai sen on tehnyt murhaaja eikä hän. Jollakin tavalla ovat rahat kiertäneet kädestä käteen näinä päivinä ja tulleet juuri nimismiehelle.
— Mutta kun hänen täytyi maksaa juuri nuo viisituhatta markkaa, niin hän käytti siihen näitä rahoja, väitti Kalle.
— Kuulehan nyt, poika, vanhan ihmisen tyyntä ajatusta, sanoi emäntä. — Nimismiehellä on virkatoimiensa vuoksi aina rahoja. Maksaakseen nuo viisituhatta markkaa säästöpankkiin olisi hän varsin hyvin voinut ottaa kruunun rahoja ja panna setelit siihen kassaan. Sitäpaitsi hän tiesi tuon summan lankeavan määräpäivänä maksettavaksi ja olisi varsin hyvin ennättänyt käydä vaihtamassa nuo setelit toisiin vaikka Helsingissä. Kun hän kerran on rikostutkija, niin ei hän voi noin suurta virhettä tehdä. Juuri setelien likaaminen osoittaa, että murhan tekijä ei ole mikään erikoisen viisas henkilö, koska hän koettaa noin kömpelöllä tavalla peittää jälkensä.
— Mutta onhan hän tähän asti osannut peittää jälkensä aivan mestarillisesti.
— Onkohan?
— Emmehän ole päässeet hänen jäljilleen.
— Kun olemme kaiken aikaa etsineet häntä mutkikkaita teitä pitkin.
— Mutta nämä setelit eivät ole ainoana todistuskappaleena nimismiehen syyllisyydestä, sanoi Kalle.
— Vai on sinulla parempiakin todistuksia?
— On ja ne perustuvat juuri teidän viisauteenne,
— Saadaanhan nähdä. Kerro ne minulle.
— Kun minä siis olin vakuutettu siitä, että nimismies oli tehnyt murhan, jatkoi Kalle, — ja kun hän kaikesta päättäen on tullut tänne Peltolan Matin seurassa, niin oli aivan luonnollista, että he olivat lähteneet yhdessä nimismiehen autolla.
— Ja nimismies, joka varsin hyvin tiesi, että auton jälki voidaan tuntea, valikoi oman autonsa tähän tarkoitukseen? sanoi emäntä.
— Nimismies ei ole kaikesta päättäen lähtiessä vielä harkinnut murhaa, sanoi Kalle. — Syystä, jota ane emme tunne vielä, mutta joka aikanaan selviää, hän sitten ampui Matin ja anasti rahat. Kun hän sitten huomasi, että tekonsa voi tulla ilmi, niin hän päätti peittää kaikki mahdolliset jäljet. Hän muisti ensi sijassa juuri auton renkaitten jäljet. Kun hän tuli kotiaan, niin hän muutti juuri auton oikeanpuolisen takimmaisen renkaan.
— Mistä sen tiedät?
— Nimismiehellä ei ole oman asuntonsa yhteydessä sopivaa vajaa. Lähellä on eräs mäkitupalainen, jolla aikoinaan oli vaja maantien vieressä, mutta joka ei sitä nyt enää tarvinnut. Nimismies vuokrasi tämän ja teki siitä autovajan. Kun minä olin saanut tietää, että nimismies oli tuonut nuo rahat pankkiin, niin minä tietysti menin heti ottamaan autosta selkoa, sillä muistin sen kohdan rikoksesta. Kaikeksi onneksi sattui tuo mäkitupalainen, jonka nimi on Lehto, olemaan vajassa ruuvipenkin luona laittelemassa joitakin omia vehkeitään. Minä rupesin hänen kanssaan puhelemaan. Keskustelimme autoista ja niiden kannattavaisuudesta. Hän tuli silloin sanoneeksi, että suurin onnettomuus oli, jos auton rengas pilaantuu. Ja silloin hän kertoi, että juuri sinä iltana, jona tuo murha tapahtui, oli nimismiehellä tulinen kiire ja tuli pyytämään häntä avukseen. Auton rengas oli mennyt puhki, ja kun hänen täytyi mennä, niin hän pyysi Lehtoa auttamaan renkaan vaihtamisessa. Lehto näytti tuota entistä rengasta, se oli ehdottomasti sama, joka oli ollut siinä pyörässä, joka oli pysähtynyt tallin taakse hiekkakasan kohdalle. Minä näin siinä tuon saman viallisen kohdan.
— Kyselitkö erästä seikkaa Lehdolta, sitä nimittäin, pitikö nimismies autoaan aina vajassa?
— Kysyin.
— Ja mitä hän vastasi?
— Että jos oli kaunis ilma, niin nimismies piti sitä vajan edessä päivän aikana.
— Se oli totta, sillä minä olen itse kirkolla käydessäni nähnyt nimismiehen auton siinä seisomassa, sanoi emäntä.
— Mutta eihän se merkitse tässä asiassa mitään.
— Se merkitsee sitä, että joku muu, jolla on oikeus tai joka uskottelee, että hänellä on oikeus siihen, on ottanut auton ja tuonut sen sitten takaisin. Vai luuletko sinä, että nimismies tehtyään murhan ja palattuaan kirkolle olisi kutsunut todistajan siihen, kun hän vaihtoi auton renkaan? Täytyihän hänen ymmärtää, että Lehto voisi olla vaarallinen todistaja.
— Tai pikemmin hyvä todistaja, sanoi Kalle. — Lehto voisi aina kertoa, että nimismies olikin ollut kirkolla juuri samoihin aikoihin, kun rikos tapahtui.
— Niin ja on auttanut nimismiestä renkaan vaihtamisessa, juuri sen renkaan, jonka jälki sitten oli selvänä tallin takana, sanoi emäntä.
— Nimismies huomasi siinä tehneensä virheen, ja siksi hän koetti kaikin tavoin tehdä suutarin todistuksen tyhjäksi, sanoi Kalle. — Eihän hän tahtonut mitenkään ottaa sitä seikkaa pöytäkirjaan, että suutari oli heti ampumisen jälkeen kuullut auton äänen.
— Hän teki sen siksi, että kun hän kerta kaikkiaan oli laatinut rikoksesta oman ajatuksensa, niin hän hylkäsi jokaisen kohdan, joka ei sopinut siihen.
— Te ette siis laisinkaan usko sitä, että nimismies on syyllinen?
— En. Hän on itserakas ja mahtaileva ihminen, enkä minä hänestä pidä, kun hänellä on niin kovin makeita sanoja kaikille sanottavana, mutta en minä silti vielä usko, että hän olisi rikollinen ihminen. Mitä hän murhaisi kolmenkymmenentuhannen markan tähden Mattia? Ei niin itsetietoinen ihminen kuin hän sellaisesta summasta pane koko tulevaisuuttaan vaaraan.
— Mutta jos siihen olisi toinen syy?
— Mikä syy?
— Jos nimismies olisi rakastunut Annaan ja tahtoi poistaa Matin tieltään.
— Lukisit vähemmän niitä romaanejasi, niin et ajattelisi tuolla tavalla, sanoi emäntä. — Kun sinä nyt olet noin kovin varma kaikesta, niin ehkä voit sanoa myös, millä tavalla hän sai käsiinsä Erkin pistolin.
— Minä kävin Uotilassa, mutta kukaan ei siellä ollut nähnyt nimismiestä, sen minä tunnustan kyllä. Mutta onhan hän voinut poiketa eteiseen ja nähtyään pistolin on sen siepannut.
— Jos nimismies olisi tahtonut ampua Matin, niin ei hän siihen tarvitse toisten aseita. Hänellä on niitä kyllä itselläänkin.
— Mutta hän tiesi varsin hyvin, että rihlan jäljet näkyvät kuulassa, ja tahtoi senvuoksi saada käsiinsä sellaisen aseen, joka ei ollut hänen omansa, selitti Kalle.
— Jos hän olisi niin paljon asioita miettinyt, niin hän olisi voinut yhtä hyvin ampumisen jälkeen ottaa mukaansa pistolin ja heittää sen metsään taipaleella ennen kirkonkylää. Silloin sitä ei olisi koskaan löydetty. Nyt hän jätti sen siis murhapaikalle, jotta jäljet tulisivat oikein selvästi näkyviin. Ja etkö sinä ole ajatellut sitä, että ottamalla juuri Erkin pistolin hän pilaisi mahdollisuutensa saada Annan omakseen.
— Millä tavalla?
— Olisihan aina se vaara, että tulisi ilmi, kuka on vienyt pistolin Uotilan eteisen pöydältä, sanoi emäntä. — Ei nimismies ole niin älykäs kuin hän itse uskoo, mutta ei hän ole niin tyhmäkään kuin sinä uskot.
— Mutta minusta näyttää, että te uskotte kaikki mahdollisimman yksinkertaiseksi, sanoi Kalle.
— Sitä en tee, sillä jos niin olisi, olisimme jo aikoja sitten löytäneet syyllisen. Kaikessa on vikana se, että me aivan ehdottomasti vaadimme, että rikollisen pitäisi menetellä sellaisten kaavojen mukaan kuin me tunnemme. Sinä, nimismies ja minä hullu vaimo teidän mukananne mietimme ja tuumimme kaikenlaisten kaavojen mukaan ja etsimme siten syyllistä. Jos nämä kaavat pitäisivät paikkansa, niin voisin minä olla yhtä hyvin syyllinen.
— Millä tavalla te, emäntä, voisitte syyllinen olla?
— Ajatelkaamme nimismiehen tavalla, niin huomaamme sen hyvin pian, sanoi vanha emäntä. — Kellä oli vihaa Mattia kohtaan? Tietysti minulla, joka en olisi tahtonut häntä tyttäreni tyttären mieheksi. Kun ei tiedetä, miten olen asiani järjestänyt, niin kaikki arvelevat, että minä annan ainakin toisen taloni Annalle. Ja kun tiedetään, että minä tahdon sen pysyvän suvussa ja että Matista ei koskaan olisi tullut talon pitäjää, niin olihan luonnollista, että minä olisin tahtonut hänet syrjäyttää.
— Mutta rahat, minne te ne olisitte pannut?
— Rahat olisin tietysti piilottanut siksi, kunnes Helsingissä olisin ne voinut turvallisesti vaihtaa. Kun ei kukaan muu kuin kamreeri tietänyt näistä merkin noistani ja tietysti en olisi hänellekään niistä puhunut, niin varsin hyvin olisin voinut käsitellä seteleitä oman mieleni mukaan.
— Mutta tuo auto, millä te sen olisitte selittänyt?
— Mahdollisesti siinä on auto ollut paljoa aikaisemmin ja se on voinut olla aivan viaton auto, joka on pysähtynyt korjaamaan jotakin vikaa. Ei sen tarvitse laisinkaan olla sellainen, joka pysähtyi juuri tuona yönä.
— Tuo selitys ori kyllä aivan oikea. Mutta mistä olisitte saanut juuri tuon Erkin pistolin, sillä onhan tutkittu, että kuula on ammuttu juuri sillä pistolilla?
— Kukaan ei voi varmuudella sanoa, onko tuo kuula, joka maantieltä löytyi, se kuula, jolla murha tehtiin. Tietysti Heikkilän talon lähellä on Erkin pistolin kuulia vähän joka paikassa, varsinkin kun lapset ovat niillä leikkineet.
— Mutta teidän olisi pitänyt saada käsiinne juuri tuo Erkin pistoli sittenkin, koska se löytyi juuri murhapaikalta. Onhan aivan varmasti tiedossa, että Anna toi sen Erkille ja että Erkki piteli sitä Uotilan eteisessä Ainon nähden.
— Ja minä olisin aivan hyvin voinut käydä kirkolla, mennä Uotilaan, nähdä pistolin, ottaa se haltuuni, palata tänne ja odottaa Mattia sekä sitten ampua hänet sekä heittää pistolin maahan, josta se sitten löydettiin. Mutta jos minä voisin todistaa, että en koko iltana ollut kodistani poissa, niin ei tietysti voida laisinkaan todistaa, että olisin saanut käsiini juuri Erkin pistolia. Samalla tavalla kaatuu koko sinun tekemäsi rakennus, jos joku voi todistaa, että nimismies oli hänen luonaan tuona iltana siihen asti, kunnes hän Iäksi tänne saatuaan rikoksesta tiedon. Kaikki nuo meidän tähän asti tekemämme päätökset voivat selvittää asiaa, mutta ne eivät ratkaise vielä yhtään mitään.
— Mutta sanokaa sitten, mistäpäin me haemme rikollista?
— Onko tässä pitäjässä sellaista miestä, joka tätä ennen on varomattomasti käsitellyt ampuma-aseita?
— On kai niitä useampiakin sellaisia hulluja.
— Onko niiden joukossa sellaista, joka raukkamaisesti voisi takaapäin ampua toisen?
— Sellainenkin kai löytyy.
— Ja onko tuolla henkilöllä todella rahapula niin suuri, että hän voi tehdä mitä tahansa saadakseen vaivaiset kolmekymmentätuhatta markkaa?
— Ehkä on, kun oikein haetaan.
— Setelit voivat ilmaista jotakin, mutta voihan olla mahdollista, että Matti sittenkään ei ottanut rahoja matkaansa. Hän on voinut niistä syystä tai toisesta antaa jollekulle. Jos me tiedämme, kenelle hän on näyttänyt näitä rahoja, niin on tällä henkilöllä ollut syytä ottaa ne itselleen, jos hänellä on ollut kova rahapula ja jos hän on rikollinen luonne, vaikkakin hänen olisi täytynyt tehdä murha.
— Tuo on kaikki aivan järkevää, sen tunnustan.
— Jos nimismies olisi tahtonut syrjäyttää Matin saadakseen omakseen Annan, niin totta kai hän on tiennyt siitä, että Matilla on ollut yhteyttä Kirstin kanssa. Nimismiehet tietävät aina enemmän kuin muut toisten pahoista teoista. Eihän hänen olisi tarvinnut tehdä mitään muuta kuin toimittaa juttu Annan tietoon ja sillä asia olisi ollut selvä. Jos nimismies olisi tullut tänne Matin seurassa, niin ei hänen olisi tarvinnut tappaa Mattia. Hän olisi yksinkertaisesti mennyt taloon ja siellä sanonut, että Matti maksaa Kirstille vaitiolorahoja. Eihän sellainen olisi ollut kaunista, mutta hän olisi sillä varmasti estänyt Matin aikeet.
Kalle kävi jo kärsimättömäksi.
— Mutta jos me tällä tavalla ajattelemme, niin emme koskaan saa syyllistä kiinni, sanoi hän.
— Sinä olet aivan kuin poikanen, joka rannalla yhtä päätä heittää onkensa veteen ja jälleen sen nostaa ylös, muuttaa paikkaa ja yrittää toiselta kohtaa eikä saa ainoaakaan kalaa, sanoi vanha emäntä. — Toisin tekee oikea kalamies. Hän antaa ongen olla vedessä ja odottaa. Hän ei liikahda paikaltaan, jotta kalat eivät säikähtyisi. Ja viimein tulee arka kala ongen lähelle. Mies ei sittenkään liikahda. Hän odottaa, kunnes kala on tullut ahneeksi ja niellyt syötin suuhunsa, ja silloin hän vetää kalan maalle ja vie saaliinsa kotiaan.
— Hyvä on tuolla tavalla puhua, sanoi Kalle, — mutta mistä me saamme ensiksikin syötin ja missä on se lammikko, jossa haluamamme suuri ruma ahven asustaa.
— Syöttejä on aina olemassa, sanoi vanha emäntä, — sillä ihminen on luonnostaan ahne kaikelle, mikä tuottaa hänelle etua. Mutta vaikeampaa on tietää, missä tuo kala asustaa. Kun tässä kaikesta päättäen on kysymyksessä rahat, ja kun niiden olemassaolosta ei voi tietää kukaan muu kuin Peltolan Matin läheiset tuttavat, niin on meidän lähdettävä siltä taholta.
— Heillä asuu Matin serkku, tuo juoppo ylioppilas Ilmari Peltola, sanoi Kalle. — Tietysti me alamme hänestä.
— Ja joudumme varmasti jälleen sokkeloon, sanoi vanha emäntä. — Me olemme — minä tarkoitan meillä myös nimismiestä — me olemme kaikki ensin päättäneet, kuka mahdollisesti on syyllinen, ja sitten me koetamme sovelluttaa tutkimuksemme häneen. Ja tällä tavalla me olemme joutuneet aina väärälle tolalle. Kun me kumpikaan emme pidä nimismiehestä, niin tietysti me olimme valmiit tekemään hänestä murhaajankin, kun saimme siihen vain tilaisuuden.
— Niin, ja kun tuo ylioppilas on jo luonnostaan heittiö, niin me uskomme, että hän on murhaaja, sanoi Kalle. — Mutta meidän täytyy aina alkaa jostakin.
— Jos me nyt yöllä ryhdymme sellaista ajattelemaan, sanoi emäntä, — niin varmasti joudumme väärille teille. Aamu pitää ajatukset kirkkaina. Mene nukkumaan ja tule huomenna iltapäivällä sitten luokseni.
Kalle sanoi vanhalle emännälle hyvästi.
Kun hän seuraavana päivänä tuli taloon, oli vanha emäntä jo aikoja sitten ollut valmiina lähtemään kirkolle. Hevonen oli portaitten edessä, ja emäntä istui päällystakki yllään sisällä odottamassa.
— Minä olen vahdannut sinun tuloasi, sanoi emäntä. — Älä ota laisinkaan yltäsi päällysvaatteita, sillä me menemme nyt yhdessä ajelemaan.
— Ja hoitamaan siis salapoliisin tehtäviä, sanoi Kalle.
— Sano sinä sitä nyt vaikka siksi, sillä sitähän se tavallaan onkin.
Kun he tulivat Heikkilän kohdalle, sanoi vanha emäntä:
— Meidän on taas ajateltava noita entisiä asioita. Me tiedämme siis, että auto on ollut nimismiehen oma ja että se on pysähtynyt juuri tallin nurkan taakse. Murhaaja on ammuttuaan Matin hiipinyt auton luo, antanut sen ensin hiljaa liukua mäkeä alas ja sitten vasta teidän riihen kohdalla pannut sen käyntiin. Me voimme olla jokseenkin varmoja tästä kaikesta. Auto on ollut pyörän jäljestä päättäen nimismiehen. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että auto on pysäytetty sinä päivänä ja että jälki ei siis ole vanhempi. Tämän me saamme nimismieheltä tietää.
— Uskommeko nyt asian hänelle? kysyi Kalle.
— Me emme tule toimeen ilman häntä, sanoi vanha emäntä. — Hän on itserakas ihminen, mutta ehkä hän jo tietää sen, ettei hänkään tule yksinään toimeen.
— Mutta miten käy silloin sen minun poliisinpaikkani? kysyi Kalle.
— Minä sanon sinulle aivan suoraan, että poliisin paikkasi saat jo senkin kautta, että olet tässä asiassa selvittäjänä. Sekä sinua että nimismiestä vaivaa aivan sama tauti, se nimittäin, että tahdotte molemmat suorittaa asian yksinänne. Kunhan opitte olemaan nöyriä, niin tulee kaikki hyvä teille.
Päästyään metsätaipaleelle sanoi vanha emäntä.
— Minua ihmetyttää se, että Mattia ei ole murhattu täällä. Minun nuoruudessani tapahtuivat murhat aina tällaisilla paikoilla. Täällä ei ole ketään näkemässä, ja murhaaja voi päästä siis helpolla pakoon. Heikkilän lähellä on ilmitulemisen vaara hyvin suuri. Minä en voi tätä selittää millään muulla tavalla kuin että Matti ja tuo murhaaja ovat olleet joko hyvin hyviä tuttavia ja vasta perillä on tullut riita, tai he ovat olleet aivan ventovieraita toisilleen ja siellä perillä vasta on murhamies saanut tietää, että Matilla oli mukanaan rahoja.
Päästyään kylään he menivät heti nimismiehen asunnolle. Tämä otti emännän hyvin ystävällisesti vastaan.
— Kukaan ei olisi voinut olla tänä hetkenä niin tervetullut kuin juuri te, sanoi hän. — Minä olen koettanut sovittaa yhteen tutkimuksen tuloksia tehdäkseni viran puolesta syytteen ja minä huomaan, että päätelmäni eivät oikein pidä paikkaansa.
— Olittehan te siellä minun luonani käydessänne niin kovin varma, sanoi vanha emäntä.
— Olin kyllä, mutta tuo emännän kysymys siitä, että olisi ensin ratkaistava se, millä tavalla Matti tuli Heikkilään, herätti minussa sen ajatuksen, että minun päätelmäni eivät ehkä pidäkään kutiaan. Minä aioin tänään tulla emännän luo tästä asiasta vielä puhumaan, mutta en oikein kehdannut. Minä huomasin, että emäntä ei oikein pidä minusta.
— Ei minun kaikista ihmisistä tarvitse pitää ja lentää ventovierasten kaulaan.
— Ei, ei, mutta että ette luottanut minuun.
— Minä sanon suoraan, että minä en ole tottunut sellaiseen makeaan puhetapaan kuin mitä te käytätte, sanoi emäntä. — Minä olen oikonen ihminen, ja te kiemurtelette.
Nimismies punastui ja puri huuleensa.
— En minä ole niin tyhmä, etten ymmärtäisi tätä, sanoi hän. — Minä olen kaupunkilaislapsi ja olen kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa puhutaan sillä tavalla. Minulla oli kaksi tätiä, ja he aina kaikille ihmisille tarjosivat henkistä ruokaa makeiden kastikkeiden kanssa. Ja nyt minun pitäisi yht'äkkiä jättää pois kaikki sellaiset liemet. Ei se ole helppoa. Minä olen saanut kuulla aina pienestä pitäen, että olen kovin lahjakas olento, ja senvuoksi olen aina mielelläni levitellyt riikinkukonpyrstöäni ja ollut toisia virkumpi. Ja saadakseni toisten ihailun osakseni olen ollut valmis heitä mielistelemään. Se on kaupunkilaisten tapaista. Mutta kun minä olen teidän edessänne, emäntä, niin minä ymmärrän varsin hyvin, että siinä ei auta mikään muu kuin riisua sielunsa alastomaksi ja olla ihan sellaisena kuin on. Ja jotta ette nyt luulisi, että tahdon teillekin syöttää kaikkea makeiden kastikkeiden kanssa, niin tunnustan nyt ihan suoraan, että lauantaina käräjillä minun täytyy joko pyytää heti lykkäystä, koska kuulustelupöytäkirja ei ole vielä valmiina, tai minun täytyy sanoa suoraan, etten tiedä vähääkään siitä, kuka on syyllinen. Minä en voi keskustella kenenkään muun kuin teidän kanssanne sillä tavalla, että toinen ei heti myönnä minun olevan oikeassa.
Emäntä hymyili nimismiehelle ja sanoi:
— Me kaikki olemme taipuvaisia päättelemään toisistamme ulkonaisten asioiden perustuksella, minä samalla tavalla kuin muutkin. Jos teillä on halu käyttää minun vanhan ihmisen ymmärrystä tässä asiassa, niin voitte sen tehdä.
— Ja jos minä nyt koettaisin pettää teitä? Olette kai sitäkin ajatellut? kysyi nimismies.
— Minua on pettänyt vain eräs mustalainen, ja hänkään ei pettänyt muuta kuin yhden kerran, sanoi emäntä. — Ryhdytään siis asiaan. Kai tämä Kalle saa kuunnella?
— Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sanoi nimismies. — Ehkä me voimme tarvittaessa käyttää häntä apunamme. Häntä ei kukaan voi epäillä, ja siis hän voi hankkia helpommin tiedot kuin minä tai poliisi.
— Minä siis kysyn teiltä ensiksi erästä asiaa, sanoi vanha emäntä, — oletteko ajatellut sitä mahdollisuutta, että teitä voitaisiin syyttää murhaajaksi?
— Totta kai minä sitä olen ajatellut, sanoi nimismies aivan rauhallisesti. — Minä selitän, mihin tällainen ajatus voi perustua. Minä olen seurustellut Matti Peltolan kanssa ja minä siis olen voinut tietää, että hänellä oli rahoja tuona iltana. Olen käynyt Heikkilässä ja koettanut päästä talonväen suosioon, sillä olen ollut pihkaantunut Anna-neitiin. Olen Anna-neidistä puhunut ihailevasti monelle. Minulla on heikonpuoleiset raha-asiat, eivät huonot, mutta eivät hyvätkään. Vaikka Heikkilä ei ole Annan vanhempien nimissä, niin voi aina olettaa, että hän saa periä teiltä verraten suuria summia. Kun minä virkani vuoksi olen verotusten kanssa tekemisissä, niin tiedänhän minä, mikä teidän varallisuutenne on. Minähän siis voisin koettaa saada kilpailijat tieltäni pois. Kun olen rikostutkija, niin varsin hyvin voisin peittää jälkeni. Minä ymmärsin tämän vaaran aivan heti tuona murhailtana. Kun pistoli löytyi, niin minä en kajonnut siihen laisinkaan, vaan annoin Salon hoitaa asian. Hän sai pitää aseen huostassaan ja hän sai viedä sen Helsinkiin tutkittavaksi. Minulla on siis hänen todistuksensa aina siitä, että minä en ole kajonnut tuohon aseeseen, ja tiedän siis varmasti, että siinä ei ole minun sormenpäänjälkijäni. Jos ne olisivat olleet siinä, niin Helsingissä ne olisivat löytyneet, koska kursseilla otettiin meidän kaikkien sormenpäänjäljet ja ne ovat siis siellä. Varjo voi langeta minuun aivan yhtä helposti kuin se on langennut Erkkiinkin.
— Sanokaa minulle eräs seikka, lausui vanha emäntä. — Kun te kuulustelitte, niin minähän olin silloin läsnä. Te toimititte kovin pian kuulustelun Antin kanssa ja annoitte pidättää hänet. Miksi sen teitte?
— Tuo mies halusi uhrautua, sanoi nimismies. — Senhän minä näin aivan heti. Katsokaahan, asia on sellainen, että murhaaja voi salata kaiken äänellään, katseellaan ja kasvojensa ilmeilläkin, kun hän on hyvin taitava, mutta hän ei voi salata käsillään. Kun tulee kysymys rikoksesta, niin hänen sormensa tulevat aina levottomiksi. Minä pidin kuulustellessani silmällä hänen sormiaan. Ne pysyivät aivan rauhallisina. Mies on ehdottomasti aivan syytön. Mutta kun läsnä oli Heikkilän isäntä ja emäntä, niin en tahtonut ajaa heitä pois ja toiselta puolen en tahtonut, että Antti puhuisi liikoja ja siis sotkisi itseään tähän asiaan niin, ettei häntä voi millään pelastaa. Kun annoin pidättää hänet, niin sain hänet sieltä pois ja voin toimittaa kuulustelun siten, että pöytäkirjaan ei tule mitään sellaista, joka voisi hänelle olla liian vaarallista. Olen koettanut puhua hänelle järkeä, mutta hän on asian suhteen vaiti ja kaikesta päättäen uskoo, että Erkki on syyllinen, ja tahtoo pelastaa hänet. Minä luonnollisesti virkani vuoksi en ole voinut hänelle laisinkaan ilmoittaa, että Erkki on vangittu myöskin.
— Mutta miksi te vangitsitte Erkin? kysyi emäntä, — jos kerran uskotte, että hänkin on syytön?
— Jos hän olisi ollut vapaalla jalalla, niin hän olisi tietysti puheissaan sekaantunut, sanoi nimismies. — Asian laita on siten, että ei kukaan voi puhua itsestään niin epäedullisesti kuin juuri syytön. Hänellä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, että hän voi puhua itsensä ansaan. Syyttömät ihmiset ovat suurissa rikosasioissa aina aivan haitallisia.
— Mutta jos te joudutte edesvastuuseen aiheettomasta vangitsemisesta?
— Antti puhui ensimmäisessä kuulustelussa sillä tavalla, että minulla oli täysi syy vangita hänet, sanoi nimismies. — Ja mitä Erkkiin tulee, niin hänellä oli samana iltana ollut tuo pistoli, eikä voida tietää, millä tavalla se olisi häneltä joutunut pois. Häneen lankee siis ehdottomasti varjo. Kun hän on kiinni, niin ei hänkään pääse puhumaan läpiä päähänsä. Erkki on vilkas ja hauska poika, sillä minä tunnen hänet hyvin. Jos hän olisi ollut vapaana, niin olisi hän lopulta uskonut sellaista, mitä muut ovat kuvitelleet.
— Te esititte asian hiukan toisin minun luonani käydessänne, sanoi emäntä.
— Tietysti minä sen tein. Enhän minä voinut Heikkilän isännälle eikä emännälle sanoa kaikkea, sillä he eivät olisi pitäneet suutaan kiinni. Minä ehdotin tuomari Hallaa asianajajaksi sen vuoksi, että olisin hänelle voinut antaa ne tiedot, joita en vieraalle asianajajalle voi antaa menettämättä virkaani. Minä olisin hänelle voinut näyttää kaikki heikot kohdat.
— Minä sanon suoraan, että luulin teidän olevan hänen kanssaan yhdessä juonessa saadaksenne minulta rahoja.
— Minä ymmärsin sen varsin hyvin, lausui nimismies. — Maalaisten mielestä on tuollainen summa hirvittävän suuri. Mutta Halla on ensiluokkainen asianajaja ja sellaisten täytyy pitää hintoja korkealla, muuten hukkuisivat asioihin, hutiloisivat ja pilaisivat maineensa. Samalla tavalla hyvä puuseppä pitää hinnat korkeina, jotta hän voisi suorittaa ainoastaan ensiluokkaista työtä.
— Me olemme nyt siis oikeastaan taas asian alussa, sanoi emäntä. — Me emme tiedä siis mitään varmaa.
— Emme. Kaikki on aivan yhtä epämääräistä kuin alussakin. Meillä on yksityiskohtia, mutta ei mitään varsinaista johtolankaa.
— Me saamme siis aloittaa kaiken nyt yhdessä?
— Niin. Ja minä olen iloinen, jos tahdotte pohtia asioita yhdessä minun kanssani.
— Kyllä minä sen teen ja uskon, että Herra valaisee minua siinä, missä minun järkeni ei riitä, sanoi vanha emäntä.
— Meillä on siis tuo kysymys ensiksi esillä, miten Matti Peltola tuliHeikkilään, niinkuin emäntä huomautti.
— Tämän Kallen kanssa olemme huomanneet, että tallin takana on hiekkakasassa auton pyörän jäljet, sanoi emäntä. — Tämä Kalle on ottanut siitä kipsiin kuvan. Hänen selityksensä mukaan on auto käännetty ja on seisonut siinä. Oikeanpuolisessa takapyörässä on ollut vika, ja se näkyy selvästi.
— Ja onko teillä jo tiedossa, kenen autoon sellainen rengas kuuluu?
— Kalle kävi eilen täällä kylällä ja löysi sellaisen pyörän teidän vajastanne. Vieressä asuva mäkitupalainen oli auttanut teitä muuttamaan rengasta, ja entinen rengas oli vajassa.
— Se on totta, sanoi nimismies. — Sain kotia tultuani sanan, että murha oli tapahtunut, ja minä tahdoin kiiruhtaa sinne, mutta tuo yksi rengas oli viallinen. Minä en uskaltanut lähteä sillä enää matkalle ja vaihdoin sen varmuuden vuoksi aivan uuteen.
— Olisiko murhaaja käyttänyt autoanne tuona iltana?
— Se ei ole mahdollista. Minä menin autollani valtuuston puheenjohtajan kanssa neuvottelemaan eräistä verorästeistä. Autoni oli hänen pihallaan. Sen näki siellä koko talon väki.
— Mutta mitenkä tuossa hiekkakasassa oli autonne pyörän jälki?
— Se voidaan selittää aivan yksinkertaisesti. Olin päivää aikaisemmin käynyt Heikkilässä. Siinä oli sopiva pysähdyspaikka, kun talon piha, niinkuin ennestään tiesin, oli liian pehmeä. Tuona rikosiltana ajoin pihaan, sillä oli jo myöhäistä, enkä silloin tahtonut siis jättää autoani maantielle. Kun ei kahteen päivään ollut satanut, niin on auton jälki maantienvieressä pysynyt aivan selvänä, sehän on luonnollista.
Kalle huokaisi raskaasti.
— Mitä te aioitte sanoa? kysyi nimismies.
— Minulta romahti vain kasaan yhtä ja toista, sanoi Kalle.
— Minä ymmärrän varsin hyvin, sanoi nimismies, — että ellen voisi todistaa, missä autoni oli tuona iltana ja juuri murhan sattuessa, niin se olisi vain eräänlaisena todistuksena siitä, että minun autoani käytettiin silloin.
— Kun Heikkilän emäntä soitti teille, niin siellä ei tiedetty, missä olitte, sanoi vanha emäntä.
— Minä tiesin, etten viivy pitkää aikaa, ja siksi en sitä ilmoittanutkaan tädilleni, jonka kanssa asun.
— Selitä sinä, Kalle, millä tavalla käsität murhaajan lähteneen, sanoi emäntä.
Kalle ryhtyi hiukan hämillään selittämään:
— Minä ajattelin niin, että murhaaja, jonka kanssa Matti tuli, käänsi heti auton valmiiksi tuon hiekkakasan kohdalla. Kun hän sitten pakeni, niin hän hiipi auton luo, ja kun siinä on hiukan viettävää, antoi auton ensin omalla painollaan mennä eteenpäin, jotta kone lämpenisi. Vasta meidän riihen kohdalla hän pani vauhdin päälle, ja sen kuuli suutari.
— Tämä selitys tuntuu hyvin uskottavalta, sanoi nimismies. — Se yhdistää ainakin tuon todistuksen asiaan kiinteästi. Mutta meidän olisi siis päästävä selville siitä, mitä autoa on käytetty. Mehän voisimme tiedustella, kenen auto oli kylässä silloin vuokrattu. Vuokraaja on ollut tietysti Matti Peltola.
— Tai murhaaja, sanoi Kalle.
— Aivan oikein, tai murhaaja, sanoi nimismies. — Jos me saamme tietää, kenen auton Peltola vuokrasi, niin asia on sitä myöten selvä, mutta se ei vielä sano laisinkaan, kenen kanssa hän läksi, ellei sitä ole joku nähnyt. Ja jos toinen on taas vuokrannut auton, niin emme tiedä, kenen kanssa Peltola ajoi. Jos murhaaja on heti tuonut auton takaisin, niin hän on tullut auton omistajan luo kello kymmenen ajoissa. Mutta murhaaja on myös voinut ajaa autolla ensin kauemmaksi ja palata paljoa myöhemmin. Muuten tuossa autojutussa oli eräs kohta, joka ei ole oikea. Se todistaa vain, että te, herra Mattila, ette omista autoa. Jos Peltola on tullut sinne murhaajan kanssa autolla, niin olisi heidän täytynyt viipyä ainakin kaksi tuntia siellä, ennenkuin auto olisi niin paljon jäähtynyt, että vauhdin avulla olisi pitänyt lämmittää konetta. Jos murhaaja on antanut koneen mennä alamäkeä, niin hän on sen tehnyt vain sen vuoksi, että sen ääntä ei kuultaisi. Vasta sitten, kun hän ei voinut päästä tasaisella maalla eteenpäin, hän pani koneen käyntiin. Tietysti hän uskoi, että sen ääni ei enää kuulu. Mutta hän ei muistanut, että varsinkin syksyllä ja siis kostealla ilmalla auton ääni kuuluu pitemmälle.
— Minä huomaan, että me tällä asialla, jonka minä luulin kovin tärkeäksi, sanoi emäntä, — emme pääse vielä minnekään. Mutta minulla on toinen avain.
Ja vanha emäntä kertoi, millä tavalla hän oli merkinnyt setelit, jotka hän pankista otti ja antoi Matti Peltolalle.
— Viisi näistä seteleistä on palannut takaisin säästöpankkiin, lisäsi hän, — ja te, herra nimismies toitte ne eilen sinne.
— Minäkö toin viisi noista seteleistä sinne! huudahti nimismies. — Nyt minä en laisinkaan enää ihmettele, vaikka olisitte toimittanut minut vangituksi. Minä maksoin niillä vähennyksen autoni hinnasta, sillä minä en ole voinut suorittaa koko hintaa yhdellä kertaa.
— Jos saamme tietää, mistä rahat tulivat, niin me voimme sen kautta päästä johonkin tulokseen, sanoi vanha emäntä. — Murhaaja on ne tietysti käyttänyt, vienyt siihen pankkiin tai sille henkilölle, jolta ne olette saanut. Hän oli ollut varovainen ja tahrinut niitä ensin, jotta peittäisi jälkensä.
— Mutta minähän sain ne Helsingistä Kansallispankista, sanoi nimismies.
— Milloin?
Nimismies hymähti.
— Tässä on taas sellainen kohta, joka voisi olla minulle vaarallinen, sanoi hän. — Ajatelkaahan, minä olen ne saanut maanantaina, heti varhain aamulla.
Vanha emäntä ja Kalle aivan säpsähtivät.
— Niin, asia näyttää hyvin merkilliseltä, jatkoi nimismies. — Minä lähetin komisarius Salon heti varhain aamulla Helsinkiin viemään tuota pistolia tutkittavaksi. Samalla matkalla hän poikkesi pankkiin nostamaan siellä olevia rahojani. Hän toi nämä setelit sitten minulle. Tämä kaikki näyttää suorastaan valheelta, ellei Salo voisi sitä todistaa. Mutta juuri se, että minä olen nämä setelit saanut, näyttää nyt erään seikan. Murhaaja ei ole missään tapauksessa tullutkaan tähän kylään, jos hän yleensä on tästä kylästä kotoisin, vaan on jatkanut matkaa Helsinkiin ja pannut nuo rahat pankkiin.
— Tai on murhaaja linja-autolla mennyt varhain aamulla kaupunkiin, sanoi Kalle.
— Niin, sekin on mahdollista, lausui nimismies. — Mutta silloin hän on ollut samassa autossa kuin Salokin, sillä tämä meni juuri sillä autolla.
— Ja autoon mahtuu kaksikymmentä henkeä, sanoi Kalle.
— Niin, ja yksi heistä voi olla murhaaja, sanoi nimismies. — Tai teemme väärän päätelmän, ja murhaaja onkin mennyt yksityisautolla sinne. Tästä näemme, miten heikolla pohjalla kaikki on.
— Me emme siis voi mitään tästä kaikesta varmuudella päättää, sanoi vanha emäntä.
— Voimme kyllä erään asian, sanoi nimismies. — Murhaaja on tehnyt kaiken aivan yksinkertaisesti. Meidän vikamme on, että haemme todistuksia monimutkaisista seikoista. Murhaaja varastaa pistolin, menee joko ennen vaanimaan tai menee Peltolan kanssa Heikkilään, tekee tekonsa, menee autolla Helsinkiin suoraan tai jättää auton muualle ja menee sitten aamulla varhain Helsinkiin ja varovaisuuden vuoksi vie rahat pankkiin.
— Mutta miten juuri nuo setelit ovat tulleet teille? sanoi emäntä.
— Asialla voi olla hyvin yksinkertainen selitys, sanoi nimismies. — Salo tulee pankkiin juuri vähän sen jälkeen kuin setelien tuoja on ollut siellä, ja sattumalta menee samaan kassaan. Sattumalta ei rahoja ole sitä ennen tarvittu tai on jäänyt jäljelle juuri tämä määrä seteleitä, sillä kassassa oleva neiti asettaa saamansa setelit määrättyihin lokeroihin ja antaa siitä myös seteleitä. Hän siis vähän ajan päästä antaa samat setelit, jotka hän on kassaan saanut. Minä tunnustan aivan suoraan, että kaikki tämä on vain arvelua. Tähän asti olemme siis siinä, että murhaaja mahdollisesti on ollut Matin mukana, mahdollisesti vuokrannut auton, mahdollisesti mennyt Helsinkiin. Ja jos me rakennamme näistä seikoista jotakin, niin varmasti olemme väärillä jäljillä jälleen.
— Kuinka pieni onkaan ihmisen viisaus, sanoi emäntä. — Me uskomme niin kovin paljon itsestämme ja me kaadumme omiin typeriin päätelmiimme. Minä olen Herralta pyytänyt apua tässä asiassa. Ja aina kun epäilys on kohdistunut johonkuhun henkilöön, hän on minua varoittanut uskomasta sitä. Hän on avannut silmäni näkemään rehellisyyden, vaikka ei olekaan minulle syyllistä osoittanut. Ja kun minä hänen kätensä suojassa olen tätä asiaa mietiskellyt, niin hän on minulle selvittänyt ainoastaan yhden kohdan, sen nimittäin, että rikollinen ei voi koskaan pitkää aikaa vaieta omasta teostaan, vaan hänen täytyy siitä puhua. Ei hän tahdo siitä kerskailla, mutta hän tahtoo peittää jälkijään. Kun metsän pedot itselleen piilopaikan etsivät, näin ne aina myös tarkkaavalle metsämiehelle paljastavat sen. Ja syyllinen tekee liian paljon suojatakseen itseään. Meidän on nähtävä, missä paikassa on tätä harjoitettu.
— Tuo on aivan totta, sanoi nimismies, — mutta meidän täytyy kuitenkin tietää, mistäpäin lähdemme etsimään. Lauantaina ovat käräjät, ja siksi meidän täytyisi jotakin tietää.
— Joka rahaa himoitsee, sanoi emäntä, — hän myös nauttii rahan käyttämisestä. Joka rahan tähden toisen murhaa, ei hän rahaa hanki, jotta hän sen säästöön panisi, vaan hän tahtoo rahoillaan hankkia itselleen sitä, mitä ei ole saanut ja mitä hän on ikävöinyt. Kaikessa muussa hän voi viisas olla ja jälkensä peittää, mutta kuinka hän voisi voittaa omia halujaan.
— Meidän on nyt koetettava löytää jostakinpäin sellaista, mikä antaa merkin rikollisesta, sanoi nimismies. — Me voimme kukin omalla tavallamme hakea. Teitä, emäntä, pyydän menemään Uotilaan ja siellä kuulustelemaan, onko kukaan epäilyttävä henkilö siellä liikkunut, tarkoitan sellainen, joka olisi voinut tuon pistolin anastaa. Te, herra Mattila, olette sopiva menemään Peltolaan ja siellä kyselemään, tiedetäänkö, kenen kanssa Matti Peltola oli tuona iltana. Olen siellä jo sitä varten käynyt, mutta hyvin huonolla tuloksella. Vanhemmat olivat kaikesta vielä niin järkytettyjä, ettei heiltä saanut selvää vastausta. Minä koetan ottaa tuosta autosta selkoa, sillä virka-asemani avulla voin tiedustella kenenkään mitään epäilemättä. Minunhan täytyy aina pitää autoja silmällä ja minähän joudun tekemisiin kaikkien ammatillisesti liikettä harjoittavien autonajajien kanssa. Me voimme sitten kokoontua jälleen tänne ja sovitella huomiomme yhteen.
— Mutta jos tarvitsemme toistemme apua sillä välin, sanoi Kalle, — niin miten silloin teemme?
— Emäntä voi jäädä pysyväisesti Uotilaan, niin me tapaamme siellä teidät aina, sillä teidänhän älyynne meidän itsetietoisten miesten sittenkin täytyy nojata vaikeimpana hetkenä. Peltolan ja Uotilan talot ovat aivan vieretysten, jotenka herra Mattila sieltä voi välillä käydä. Tehän voitte aina pistäytyä tiedustamaan, milloin emäntä aikoo lähteä kotia, tai jollakin muulla sellaisella aivan arkipäiväisellä tekosyyllä. Missään tapauksessa ei Peltolan väki saa tietää, että tutkitte tätä asiaa. Rahvas säikähtyy aina poliisitutkintoa. Ja älkää kyselkö, älkää millään muotoa kyselkö. Antakaa heidän vapaasti puhua ja etsikää lauseitten takaa se, mikä voi rikoksen tutkimisessa auttaa.
Emäntä läksi Uotilaan, eroten molemmista miehistä ja astellen yksinään maantietä pitkin, sillä he olivat pitäneet edullisimpana sitä, ettei heitä nähtäisi yhdessä. Ilta alkoi jo peittää seudun, ja siellä täällä näkyi talojen ikkunoista sähkövaloja.
Nöyrästi emäntä ajatuksissaan kääntyi Jumalan puoleen pyytäen hänen ohjaustaan. Oman ymmärryksensä hän oli huomannut heikoksi ja puutteelliseksi. Vain usko, varma usko Jumalan johtavaan käteen, sen hän tiesi, voisi häntä nyt auttaa. Saadakseen selvyyden rikoksesta täytyi hänen jaksaa ajatella aivan tyynesti, jotta ei menisi harhaan. Kaikki entiset päätelmät ja otaksumisethan olivat osoittautuneet puutteellisiksi, ja oli siis lähdettävä aivan alusta ja entistä suuremmalla varovaisuudella. Ihmisten keskelle oli ilmestynyt peto, olento, joka riisti heidät pois armon ajasta, ja tämän pedon hän tahtoi vangita ja tuomittavaksi saattaa.
Kun hän ajatuksissaan pääsi vertaamaan tätä murhamiestä petoon, niin silloin hän myös ymmärsi, miten välttämätöntä oli saada rikos selville. Ellei estettä valmistettu, niin tuo sama peto voisi milloin tahansa uudelleen tuottaa tuhoa.
Uotilassa otettiin vanha emäntä hyvin sydämellisesti vastaan. Talon isäntä ja emäntä olivat vielä nuoria ihmisiä, ja Aino oli heidän vanhin tyttärensä. Koskaan sitä ennen ei vanhalle emännälle oltu puhuttu siitä, että vanhan emännän tyttären poika menisi naimisiin Ainon kanssa, sillä nuorten rakkaus oli siihen asti ollut vielä vain kuin oraalla. Mutta nyt Erkin vangitseminen oli saanut aikaan yhteisen siteen heidän välillään. Vanhan emännän nähdessään Aino vaipui heti hänen syliinsä, ja vanhus taputteli häntä ja koetti viihdyttää aivan kuin pientä lasta:
— Kas niin, kas niin, lapsukainen, kyllä kaikki vielä hyvin päättyy.
— Mutta kun he ovat vanginneet Erkin ja syyttävät häntä murhaajaksi! nyyhkytti Aino.
— Syyttää voidaan aina ketä tahansa, tuomitseminen on toinen asia.Minä tiedän aivan varmasti, että Erkki pääsee vapaaksi.
— Te tiedätte siis, kuka on todellinen syyllinen? kysyi Uotilan isäntä.
— Kuinka minä vanha vaimo sen tietäisin? vastasi vanha emäntä. —Mutta Jumala ei salli niin suuren vääryyden tapahtua.
— Nimismies ei olisi saanut vangita häntä, sillä sellainen on hirvittävä häpeä, sanoi Uotilan emäntä kiihkeästi.
— Kun minä, joka olen pojan äidinäiti, en siitä nimismiestä syytä, sanoi vanha emäntä, — niin jättäkäämme se asia toistaiseksi.
Uotilan isäntä ja emäntä katsoivat vaiti vanhaan emäntään. Hänen suuri rauhallisuutensa ja arvokkuutensa vaikutti heihin tyynnyttävästi.
— Me emme voi koskaan välttää syytöksiä, niin kauan kuin olemme maailmassa, sanoi vanha emäntä. — Se on kerta kaikkiaan elämän kulku, koska pahojen lauma on aina suurempi. Mutta jos nimismies on antanut vangita Erkin, niin on siinä ehkä toinenkin syy. Minä olen nähnyt itse, ja samaa on nimismieskin nähnyt, että syytön voi puhua aina mahdollisimman paljon omaan niskaansa. Minä kuulin Kallelta, miten tuon pistolin laita oli ollut ja miten sitä täällä oli pidelty. Eihän Aino muista eikä Erkki muista, pistikö hän sen taskuunsa lähtiessään. Muualta täytyy selvitys hankkia, koska Erkki ei itse muista tätä asiaa.
He olivat vielä eteisessä.
— Tälle pöydälle siis Erkki laski tuon aseensa? kysyi vanha emäntä.
— Niin, selitti Aino. — Minä muistan aivan selvästi, miten hän laski sen tähän aivan keskelle pöytää sen jälkeen, kun oli sen puhdistanut minun esiliinaani. Mutta kun hänellä oli kiire lähtiessään, niin minä en laisinkaan muista, ottiko hän sen vai ei. Hänen sotilaslakkinsa oli siinä vieressä, ja tietysti hän sen otti.
— Me olemme ajatelleet sitä, että maantieltä päin olisi joku tullut sen ottamaan, sanoi Uotilan isäntä.
— Mutta eihän tämä ikkuna ole laisinkaan maantielle päin, sanoi vanha emäntä. — Kukaan ei siis olisi tullut sitä ottamaan ainakaan siinä tarkoituksessa. Jos tavallinen varas olisi tullut, niin hän olisi kai vienyt jotakin muuta samalla kertaa. Onko mitään kaivattu?
— Ei ole kaivattu, sanoi Uotilan emäntä.
— Olikohan täällä silloin valoa? kysyi vanha emäntä.
— Kun me maksamme sähkövirrasta lamppujen mukaan, niin me tietysti poltamme kaikkia lamppuja, sanoi Uotilan isäntä. — Minä muistan panneeni virran päälle jo kahden aikaan, kun sattui olemaan hämärä päivä ja minä tarvitsin kirjoituspöydälleni tulta. Eiköhän täällä eteisen katossa oleva lamppu syttynyt silloin.
— Aina se lamppu on täällä palanut, sanoi Uotilan emäntä.
Emäntä katsoi ikkunasta.
— Tämä ikkuna on Peltolan pihalle päin, eikö olekin? sanoi hän.
— On, vastasi Uotilan isäntä. — Ei pihalta tänne juuri näe, kun siinä on pensaita edessä. Ei ainakaan näe pöydälle, kun kuisti on siksi korkealla.
— Mutta jos Peltolan ikkunoista katselee, niin näkee tietysti, sanoi vanha emäntä.
— Niillä ei ole rakennuksen tällä puolella muuta kuin nuo ison salin ikkunat, vastasi Uotilan emäntä. — Siellä on hyvin harvoin ketään, kun niitä on ollut ainoastaan vanhukset ja Matti ja talossa on paljon muita huoneita, joissa oleskellaan.
— Kuka tuolla vinnikamarissa asuu? kysyi vanha emäntä osoittaenPeltolan yläkertaan päin.
— Siellä on asunut se isännän veljenpoika, se ylioppilas, joka on ollut täällä lukemassa, vastasi Uotilan isäntä.
— Siitä ikkunasta näkee tänne tietysti, sanoi vanha emäntä.
— Näkeehän sieltä, jos sattuu katsomaan. Mutta eiköhän se herra ole kirjojensa ääressä, sanoi Uotilan emäntä. — Melkein aina siellä on verhot alhaallakin näin valojen syttymisen aikaan.
— Jos joku olisi seisonut tuolla kuistin ikkunan alla, niin olisiko hän nähnyt, mitä on pöydällä? kysyi vanha emäntä.
— Minä olen sitäkin koetellut jo, vastasi Uotilan isäntä. — Kuisti on niin korkealla, että miehen pitäisi olla ainakin kaksi metriä pitkä, ennenkuin näkisi. Jos hän tarttuisi ikkunalistaan ja sitten nousisi kivijalan varaan, niin voisi lyhyempikin mies ulottua näkemään. Mutta kun siinä alla on kukkamaa, niin olisi pitänyt tallata sitä. Poliisit tutkivat jo maankin ja sanoivat, että siellä ei ole kukaan seisonut. Kyllä se pistoli on kadonnut sillä tavalla, että joku sivullinen on tullut ovesta ja vienyt sen mukanaan.
— Ei sitä millään muulla tavalla ole voitu selittää, sanoi Uotilan emäntä. — Mutta outoa sekin on, sillä eihän meidän pitäjässä ole varkauksia harjoitettu. En muista koskaan kuulleeni sellaista, että olisi eteisistä mitään viety, vaikka jokaisella talolla ne ovat aivan auki.
— Siinä on vielä se, että olisi myöhemmin varastettu, sanoi Uotilan isäntä. — Tarkoitan sitä, että Erkki olisi lähdettyään puhutellut jotakuta tai ottanut matkaansa jonkun, joka olisi sen vienyt. Kovin on tämä kohta hämärä.
— Niin on, sanoi vanha emäntä. — Ja se on kuitenkin sellainen, jokaErkille on tärkeä, sillä pistolinhan tähden hän on ahdinkoon joutunut.
— Mutta mitä me tässä seisomme, sanoi Uotilan emäntä. — Voimme sisällä paremmin puhella.
He menivät eteisestä sisään. Vanha emäntä, joka talossa ei ollut käynyt moniin vuosiin, katseli ympärilleen.
— Täällä on hyvin paljon kauniita kutomatöitä, sanoi hän.
— Tämä meidän Annahan niitä on tehnyt, sanoi Uotilan emäntä.
— Minäkin nuorena kudoin paljon, sanoi vanha emäntä, — mutta nyt se sellainen on saanut jäädä. Ei ole enää kelle kutoisikaan, ja minä vanha ihminen en enää tarvitse kaikenlaista koreutta. Mutta hauskaa niitä on katsella. Kun työssä istuu, niin varakkaaksi tulee. Suurin siunaus ihmiselle on aina se, että hän mielellään tekee työtä. No, millä tavalla Peltolan väki on tämän suuren koettelemuksen ottanut?
— Itkenythän se emäntä on, vastasi Uotilan emäntä. — Täälläkin se on käynyt muutaman kerran, kun on tullut liian vaikeaksi. Isäntä on kovin masentunut. Mattihan oli talon ainoa poika ja olisi saanut kaiken periä. Isäntä on pitänyt kovasti kiinni siitä, että talo pysyisi suvussa, koska se on satoja vuosia ollut. Nyt ei ole mitään muuta neuvoa, jotta ei vieraalle menisi, kuin antaa se tuolle veljenpojalle. Mutta ei sitä tiedä, pysyykö talo sellaisen käsissä.
— Onko hän sitten heittiö? kysyi vanha emäntä.
— Minä en tiedä, mikä hän on, selitti Uotilan emäntä. — Kuuluu hävittäneen kaiken, mitä hänellä oli. Paljoa sitä ei ollut, kun hän jo varhain joutui orvoksi. Tämä Peltolan isäntä joutui hänen holhoojakseen. Hyvin Peltolan isäntä ne rahat hoiti siihen asti, kunnes Ilmari-herra tuli täysi-ikäiseksi. Mutta sitten kaikki meni hyvin pian. Ja jotta poika voisi lukea lukunsa loppuun, ottivat hänet tänne asumaan.
— Millainen tuo nuori herra on? kysyi vanha emäntä ja koetti hallita ääntään, jonka huomasi väräjävän.
— Emme me hänestä juuri mitään tiedä, sanoi Uotilan isäntä. — Onhan tuo täällä emännän seurassa joskus käynyt, mutta ei hän ole juuri suutaan avannut koskaan. Hiljaiselta kovin hän on näyttänyt. On kai vähän häpeissäänkin, kun saa elää sukulaistensa armoilla ja tietää, että meillä on selvillä, miten hän on omaisuutensa antanut mennä.
— Ja miten hän otti serkkunsa kuoleman? kysyi vanha emäntä.
— Eiväthän he oikeastaan olleet mitään hyviä ystäviä keskenään, selitti Uotilan isäntä. — Taisivat toisinaan riidelläkin. Ainakin sellaista puhuttiin. Mutta kyllä tämä kuolema häneen koski. Hän ei ollut kotona silloin, kun sana siitä tuli. Missä lienee ollut kävelyllä tai naapurissa käymässä. Kun vanhukset sitten yöllä tulivat ja toivat ruumiin, niin herättivät hänet, joka jo oli mennyt levolle. Me jouduimme sinne samaan aikaan ja näimme, miten katkerasti hän itki. Maanantaiaamuna hän sitten meni Helsinkiin ruumisarkkua ostamaan. Ei hänestä sitten ole juuri mitään tiedetty sen enempää. Kuuluuhan tuo olleen niinkuin ennenkin ja kerrotaan hänen kovasti koettavan ottaa selkoa siitä, kuka murhan on tehnyt. Kävi hän meilläkin kysymässä, tiedetäänkö, kuka pistolin oli varastanut. Hän oli saanut nimittäin tietää, että Erkin pistoli oli ollut hänellä täällä käydessään. Sanovat hänen ryyppäävän taas.
— Ja syyttääkö hän ketään? kysyi vanha emäntä.
— En minä ainakaan ole kuullut hänen ketään syyttävän, sanoi Uotilan emäntä. — Onhan tämä asia niin kovin hämärä, ettei tiedä, minnepäin sitä ajattelisi. Ei tuo kuulu nimismieskään asiasta olevan varma, vaikka hän on sekä sen Antin että Erkin vanginnut. Johan sekin sitä osoittaa, kun hän kaksi vangitsee samasta teosta, jonka tietysti yksi on tehnyt.
— Väärin on sanoa kenestäkään mitään epäilystä, lausui Uotilan isäntä, — mutta eihän tuota voi olla ajattelematta, että se Ilmari Peltola on ainoa, joka todella tästä kuolemasta hyötyy. Mutta jos hän sitä olisi ajatellut, niin tokko tuo olisi sitä tehnyt juuri siellä Heikkilän nurkissa, kun hänellä olisi ollut tilaisuus tehdä sellainen teko missä muualla tahansa. Olivathan nuo toisinaan yhdessä autolla ajelemassa. Se Peltolan Matti ei osannut ajaa, mutta Ilmari-herra osasi.
— Minä jo ajattelin, että olisiko se tappanut serkkunsa, sanoi Uotilan emäntä, — mutta eihän siinä voi olla mitään perää, kun meidän karjapiika muisti ihan varmasti nähneensä koko illan valoa siellä Ilmari-herran huoneessa ja hänen varjonsa ikkunaverhoa vastaan, kun tämä istui pöytänsä ääressä. Ensin minä aioin puhua nimismiehelle tästä epäilyksestäni, mutta en sitten, kun se karjakko kertoi, että hän oli pihalla pimeässä tapaamassa sulhastaan juuri silloin ja olivat juuri rakennuksen sillä puolella illalla myöhään. Nehän hiukan arkailivat sitä, että joku näkisi heidät yhdessä, ja siksi pitivät huolta siitä, missä ikkunassa oli valoa.
— Ihmisen pitää olla kovasti varuillaan, ettei tee päätöksiä toisista liian pian, sanoi vanha emäntä. — Jos kerran valoa siellä vinnikamarissa oli ja varjo näkyi verhossa, niin eihän kukaan järkevä ihminen voi väittää, että hän olisi ollut poissa. Minun täytyy tunnustaa, että tässä asiassa olen minäkin tehnyt kaikenlaisia päätöksiä ja epäillyt yhtä ja toista, ja aina kun on asiaa lähemmin tarkastanut, niin on huomannut, että kaikki, mitä on epäillyt, onkin ollut aivan luonnollista.
— No, siellä teilläpäin tietysti puhutaan tästä asiasta paljon, sanoiUotilan emäntä.
— Tietysti siitä puhutaan, vastasi vanha emäntä. — Jokainen ajattelee omalla tavallaan ja etsii syyllistä. Ja kun ne sitten ovat toistensa kanssa jutelleet, niin mitä uskonevatkaan lopulta. Jos he kaikki tulevat käräjille, ja sinnehän nuo ovat haastetut, niin kyllä he sekoittavat asiat, siitä olen varma.
Miltä puolelta tahansa asiaa selitettiinkin ja miten tarkkaan emäntä koettelikin kuunnella, ei hän löytänyt mitään sellaista kohtaa, joka olisi valaissut sitä, millä tavalla pistoli oli kadonnut, eikä hän saanut mitään uutta johtolankaa, jonka perustuksella olisi voinut löytää syyllisen jäljet.
Kalle oli sillävälin mennyt Peltolaan. Ruumis makasi salissa arkussaan, sillä hautajaiset piti vietettämän vasta käräjiä seuraavana sunnuntaina. Vanhukset olivat aivan murtuneita. Kalle koetti varovaisesti tiedustella asioita, mutta kumpikaan heistä ei osannut sanoa mitään.
— Meiltä meni hänessä kaikki! sanoi Peltolan isäntä. — Ainoa poika meni! Mitä me vanhukset nyt teemme? Minä olin aikonut Matille jättää talon. Hänen piti mennä naimisiin ja perustaa oma koti. Ja sitten tulee murhamies ja riistää hänen henkensä. Kyllä on kohtalo ollut kova meille!
— Siihen Ilmariin on tämä kovasti koskenut, sanoi Peltolan emäntä. — Siellä hän istuu vinnikamarissaan ja suree serkkuaan. Ensin hän koetti päästä selville siitä, kuka olisi murhaaja. Mutta millä hän, joka ei koskaan sellaisia asioita ole tutkinut, sen olisi voinut löytää, jota nimismies ja poliisitkaan eivät ole löytäneet, enkä minä usko, että se Heikkilän renki tai Erkki olisi Mattia tappaneet, koska heillä ei ollut mitään vihaa häntä kohtaan. Eihän sitä mennä sentään toisen henkeä vain sillä tavalla ottamaan, ellei vihaa ole. Se Ilmari on taas ruvennut juomaan niin kovasti. Minä koetin hänelle siitä puhua, mutta ei hän ole siitä välittänyt. Ei hän syö juuri mitään, istuu vain siellä ja juo. Jos sinä, Kalle, menisit hänen kanssaan puhumaan.
— Enhän minä häntä tunnekaan juuri ollenkaan enää, sanoi Kalle. — Hänhän on ollut jo monta vuotta poissa tältä paikkakunnalta, ja minä olin silloin kovin nuori, kun hän oli täällä.
— Menisit nyt kumminkin, sanoi Peltolan emäntä. — Kyllä hän sinut muistaa, kun näkee sinut. Ja sinähän olet niin iloinen ihminen, että osaat ehkä tehdä kaiken hänelle helpommaksi. Emme me kaksi, joilla tämä surumme on, osaa toista enää lohduttaa.
Ei Kalle mitään niin kovasti toivonut kuin juuri sitä, että hän pääsisi puheisiin tuon nuoren miehen kanssa. Mutta hän tahtoi, että hänet siihen pakotettaisiin, jotta Ilmari ei mitään epäilisi. Kalle oli aivan varma siitä nimittäin, että Ilmari tiesi tärkeitä asioita, mutta jostakin syystä oli niiden suhteen vaiti.
— Miten hän otti vastaan tiedon serkkunsa kuolemasta? kysyi hän.
— Kun me silloin illalla tulimme ruumiin kanssa kotia, sanoi Peltolan isäntä, — niin hän oli makuulla jo. Me huusimme hänelle, ja hän tuli vähän ajan päästä ja auttoi nostamaan ruumista sisään. Kun ruumis oli laskettu vuoteelle, niin hän oli niin tavattoman kalpea, että ensimmäisen kerran minä hänestä pidin. Ja sitten hän sanoi, että hän oli valmis tekemään kaiken voitavansa auttaakseen meitä. Ja hänhän sitten meni Helsinkiin ostamaan arkkua.
— Kyllä tämä tapaus on häneen hyvää vaikuttanut, sen minä huomasin, sanoi Peltolan emäntä. — Hänelle annettiin rahaa runsaasti mukaan ja kun hän palasi, niin tilitti hän jokaisen markan. Ennen olisi hän kyllä siitä itselleen ottanut jotakin. Mutta täytyyhän kuoleman, kun se näin lähelle osuu, häneenkin vaikuttaa. Mutta nyt on hän pari päivää juonut. En minä tiedä, mistä se puuska häneen tuli. Mene nyt, Kalle, puhumaan hänen kanssaan. Ellet usko hänen ottavan sinua ystävällisesti vastaan, niin minä kyllä tulen sinun kanssasi ensin sinne.
— Kyllä minä siinä tapauksessa sitten menen, sanoi Kalle.
Emännän seurassa he menivät eteiseen, josta portaat johtivat yläkertaan. Kun he olivat päässeet portaitten yläpäähän, raotettiin ovea ja ääni kysyi:
— Kuka siellä?
— Minä täällä olen, sanoi emäntä, — ja minä tuon sinulle vieraankin.
— Kuka se on? kysyi ääni.
— Se on Mattilan Kalle.
Raollaan olevasta ovesta näkyi valo, mutta huoneessa-olija ei puhunut enää mitään. Emäntä asteli ovea kohden ja avasi sen astuen Kallen kanssa sisään.
— Käykää sisään vain, sanoi Ilmari Peltola. — Onko teillä minulle asiaa?
— Ei minulla mitään asiaa ole, sanoi Kalle ystävällisesti, — mutta emäntä niin kovasti tahtoi, että tulisin tänne vähäksi aikaa seuraksenne.
— Niin, kun sinä istut täällä aivan yksinäsi, niin toin Kallen tänne, sanoi emäntä. — Ole nyt hänen kanssaan edes vähän aikaa, ehkä se auttaa.
— Ei minulla ole mitään sitä vastaan, vastasi Ilmari.
— Jääkää nyt sitten puhelemaan, sanoi Peltolan emäntä. — Minun täytyy mennä sinne alas, kun se isä on niin raskaalla mielellä.
Emäntä poistui ja sulki oven
— Sopii painaa puuta, sanoi Ilmari.
— Kiitos, sanoi Kalle ja istui pöydän ääreen.
Hän katsoi Ilmariin. Tämä oli solakka ylioppilasnuorukainen, jonka kasvot valvomisesta ja alkoholista olivat sinä hetkenä aivan verettömät.
— Ryyppäättekö? kysyi Ilmari,
— Enhän minä tavallisesti ryyppää, mutta voihan tuota ottaa, sanoiKalle. — Ei kai tuo miestä kaada.
— Ei tämä ole spriitä vaan oikeaa konjakkia, sanoi Ilmari ottaen pöydän alta pullon esiin. — Minä kävin Helsingissä ja ostin sitä. Tämä serkkuni kuolema on ollut hirvittävä isku minulle. Minulla ei ole ollut koskaan oikein hyvät hermot, ja tämä on pannut taas kaikki aivan epäkuntoon. Minä olen lapsesta asti pelännyt ruumiita, ja kun sellainen on talossa, niin en tahdo voida nukkua laisinkaan. Pelkäättekö te ruumiita?
— En ole joutunut olemaan saman katon alla sellaisen kanssa, sanoiKalle, — enkä siis voi sanoa sitä enkä tätä.
Ilmari kaatoi juomaa lasiin ja nyökkäsi Kallelle. Molemmat maistoivat lasista.
— Minä olen kuullut teistä näinä päivinä, sanoi Ilmari. — Kertovat, että te koetatte saada selville, kuka murhasi serkkuni.
— En minä ole sitä koettanut selville saada, sanoi Kalle.
— Mutta minä kuulin, että te olette tutkinut ennenkin rikosjuttuja näillä paikkakunnilla.
— Kuka nuori mies ei sitä tekisi aikansa kuluksi, mutta en minä osaa erikoisesti sitä ammattia. Minä olen auttanut nimismiestä näissä asioissa.
— Se Heikkilän renki ja poika kuuluvat olevan kiinni ja heitä epäillään tästä murhasta.
— Kysymys on siitä pistolista, joka oli Antin huostassa sinä murhailtana ja joka aikaisemmin samana iltana oli ollut Erkillä. Siitä se johtuu.
— Nimismies luulee kai olevansa hyvin ovela, sanoi Ilmari nauraen.
— Jokainen nimismies luulee olevansa erittäin taitava tällaisissa asioissa.
— Pidättekö te hänestä?
— Nimismiehestäkö?
— Niin. Pidättekö te hänestä?
— En minä voi sanoa siitä mitään, vastasi Kalle. — Olen tullut niin vähän hänen kanssaan tekemisiin, kun en asu edes samassa kylässä.
— Minä en pidä hänestä, sanoi Ilmari.
Ilmari viittasi Kallea jälleen ryyppäämään.
Sitten Ilmari kumartui pöydän yli ja sanoi äkkiä terävästi:
— Hän on lähettänyt teidät tänne. Sanokaa se suoraan.
— Minä tulin isäntää ja emäntää tervehtimään, ja silloin emäntä pyysi minua tulemaan tänne luoksenne. Kuulittehan sen itsekin.
— Suokaa anteeksi, lausui Ilmari. — Hermoni ovat niin pingoitettuina.
— Jos vielä epäilette sanojani, lausui Kalle, — niin voitte mennä alakertaan kysymään. Emäntä voi silloin vakuuttaa, että minä vastustelin kauan, ennenkuin suostuin tulemaan tänne.
— Uskonhan minä, uskonhan minä, vakuutti Ilmari. — Kun serkkuni kuoli niin salaperäisellä tavalla, niin tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että minua epäillään hänen murhaajakseen.
— Miksi teitä epäiltäisiin?
— Minähän hänen kuolemastaan hyödyn, ymmärrättehän sen. Minähän saan talon ja rikkaudet, kun vanhukset kuolevat. Ja kun minä en ole ollut aina sovussa Matti-vainajan kanssa, niin kukapa tietää, mitä johtopäätöksiä siitä tehdään. Minulle on aina ennenkin tehty vääryyttä.
— Missä?
— Kaikkialla.
— Täälläkinkö?
— Täällä niinkuin muuallakin. Minä en tiedä, miksi isälläni oli kuollessaan niin pieni omaisuus. Minä en usko, että aikoinaan vanha isäntä teki isälleni täyttä oikeutta omaisuuden jaossa heidän isänsä jälkeen. Mutta se on jo vanha asia. Ja minullahan ei ole syytä sekaantua siihen. Se oli isäni asia. Sitten koulussa aina opettajat vainosivat minua. Minä olen varma siitä, että silloin jo hermoni menivät pilalle. Ja sitten yliopistossa eivät lukuni luonnistuneet laisinkaan. Sielläkin minua vainottiin. Minä olisin nyt kohta saanut tentityksi lukuni. Mutta sitten tuli tämä serkkuni kuolema, ja olen varma siitä, että luvut jäävät taas kesken. Ja minä pelkään, että ne iskevät uudelleen minuun ja väittävät, että minä surmasin Matin.
— Minä en ole kuullut sellaista vihjaustakaan, sanoi Kalle.
— Ettekö todellakaan?
— En kenenkään suusta, vakuutti Kalle. — Ja minä olen sentään kuullut aivan kaikki juorut, mitä on liikkeellä. Ihmiset ovat arvailleet melkein jokaista paitsi kirkkoherraa ja apteekkaria.
Ilmari purskahti nauruun.
— Se oli hauskasti sanottu. Se ansaitsee ryypyn.
— En minä jaksa niin paljoa.
— Juokaa nyt, ette te näin hyvää tavaraa saakaan usein. Minulla on Helsingissä tuttava lääkäri, joka kirjoittaa minulle reseptit. Te näette, että tämä on oikeaa tavaraa eikä mitään sekoitusta. Oli oikein hauskaa, kun tulitte tänne. Ette voi ajatellakaan, miten kamalaa on istua täällä, kun ruumis on tuolla alhaalla. No, kohtahan se viedään hautaan, ja silloin minäkin pääsen taas rauhaan.
Ilmari nojasi tuolinsa selkänojaan ja sulki silmänsä sekä vihelteli hiljaa. Kalle vilkaisi häneen ja huomasi hänen pitävän silmiään hiukan raollaan. Kalle otti verkalleen savukelaatikon laskustaan ja sytytti savukkeen. Kun hän oli vetänyt ensimmäisiä haikuja, katsoi hän jälleen Ilmariin. Tämä katsoi terävästi häneen.
— Miksi teidän kätenne vapisee? kysyi Ilmari.
— Minä olen niin heikko konjakille, että se kai vaikuttaa, vastasiKalle.
— Minuun eivät juomat enää vaikuta mitään, kerskaili Ilmari. — Minä voin liikkua niin, ettei kukaan huomaa mitään, vaikka olisin kokonaisen vuorokauden hummannut. Minä olenkin vasta silloin oikein terävä, kun olen saanut sisääni hiukan väkevää. Se tasoittaa hermoja. Ikävä kyllä, kun sitä on jatkunut jonkin aikaa, niin väsyn lopulta aivan kokonaan. Mutta nyt minä voin vielä kolme vuorokautta hummata. Ja sitten on hautajaiset ja sitten mennään nukkumaan.
— Teidän pitäisi oikeastaan ryhtyä tätä murhajuttua selvittämään, sanoi Kalle. — Te olette sivistynyt mies ja voitte varmasti ratkaista kaiken, mikä muille on mahdotonta.
— Minä olen sen jo ratkaissut.
— Murhanko?
— Niin.
— Milloin?
— Lopullisesti nyt. Juuri tänä hetkenä. Sen jälkeen kuin te tulitte tänne.