— Samaa minäkin ajattelin, sanoi nimismies. — Menkää te, komisariusSalo, vajaan ja tarkastakaa vainajan taskut.
Salo läksi huoneesta.
— Tiedettiinkö tässä talossa, että nuorella Peltolalla oli tällaisia suhteita? kysyi nimismies isännältä.
— Emme me ole mitään tietäneet, vastasi isäntä.
— Minä en ole suorastaan sitä tietänyt, sanoi vanha emäntä, — mutta olen aavistanut, että tuo mies, jonka piti tulla tänne vävyksi, ei ollut aivan kunnollinen. Sellaisen huomaa aina miehestä helposti.
Nimismies ryhtyi kirjoittamaan pöytäkirjaan, ja huoneessa oli pitkän aikaa aivan hiljaista.
Salo palasi, ja nimismies kysyi häneltä:
— Löysittekö rahat vainajan taskusta?
— Hänen taskussaan ei ollut mitään rahoja, ei edes lompakkoa, vastasiSalo.
— Sitten joku on varastanut rahat, sanoi Kirsti kiivaasti. — Se, joka ampui hänet, on ottanut rahatkin!
— Tutkimus selvittää tämän seikan myöhemmin, sanoi nimismies. —Tiedättekö vielä mitään sellaista, joka voisi valaista tätä asiaa?
— En minä mitään muuta tiedä.
— Oliko teidän tietämänne mukaan vainajalla vihamiehiä?
— Kyllä hänellä vihamiehiä oli.
— Tiedättekö ketään, joka olisi esimerkiksi tapellut hänen kanssaan?
— Antoi tämän talon renki Anttikin kerran hänelle selkään.
— Mistä syystä?
— Kun Matti oli puhunut minusta pahaa.
— Onko teillä ja tuolla rengillä ollut aikeita mennä yhteen?
4 — Verinen lyhty.
— Ei ole, sillä ei Antti minusta huolisi, sen minä tiedän, enkä minä niin kunnon miestä uskalla toivoakaan omakseni. Antti oli tällaisissa asioissa aina hyvin ankara.
— Mistä sen tiedätte?
— Hän vaati ihmisiltä aina kunnollisuutta eikä pitänyt Mattia sopivana Annallekaan. Kun isäntä lupasi Annan Matille, niin Antti oli sen johdosta hyvin synkkänä.
— Vai niin, sanoi nimismies. — Tämä on hyvin valaiseva tieto.Puhuitteko Antille noista omista asioistanne?
— Täytyyhän sellaisen yksinäisen ihmisen kuin minä olen jollekulle surujaan kertoa. Kyllä minä asiat hänelle selitin, ja siitä kai se johtuikin, että Antti ei pitänyt Mattia soveliaana tämän talon vävyksi.
— Tiesikö Antti siitä, että teidän piti saada rahoja?
— Tiesi kyllä. Minä kerroin senkin hänelle.
— Ja mille kannalle hän siinä suhteessa asettui?
— Hän sanoi, ettei minun pitäisi pyytää markkaakaan, vaan ponnistaa omin voimin maailmassa eteenpäin. Hän sanoi, että sillä tavoin saaduilla rahoilla ei ole mitään siunausta, koska ihminen ei saa millään tavalla myydä itseään. Mutta minä sanoin, että eihän köyhällä ole mitään muuta keinoa.
— Saatte nyt poistua, mutta pysytelkää vielä täällä, jos haluan saada lisää tietoja, sanoi nimismies Kirstille.
Kirsti poistui. Nimismies kääntyi isännän puoleen sanoen:
— Minä ymmärrän, miten tuskallista tämä on teille, ja minä koetan parhaani mukaan järjestää niin, että näitä asioita ei käsitellä laisinkaan käräjillä. Eihän rikos siitä tule ilmi, että kunnon ihmisiä vedetään lokaan. Vaikka teillä ei olekaan suoranaista osuutta tähän asiaan, näin nimenne sekoittaminen siihen tuottaa ikävyyksiä teille ja tyttärellenne, jota kohtaan minä tunnen mitä suurinta kunnioitusta.
— Jos vain jollakin tavalla voidaan niin järjestää, että tyttäreni nimeä ei sekoiteta tähän asiaan, niin olen siitä hyvin kiitollinen, sanoi isäntä. — Kun tällainen murhajuttu tulee sanomalehtiin, niin se pilaa tyttäreni nimen aivan tyyten, ja hän saa olla kiitollinen, jos sen jälkeen saa enää miestä ollenkaan.
— Mitä vanha emäntä tähän sanoo? lausui nimismies kääntyen häneen päin.
— Minä sanon, että oikeus on oikeus, eikä meidän pidä väistää mitään, mikä voi auttaa oikeuden ilmitulemista, sanoi vanha emäntä. — Maailmassa on aina vielä kunnon miehiäkin, ja kun sellainen Annan tielle osuu, niin ei hän siitä välitä, mitä maailma sanoo, kun hän vain itse tietää, että Annalla ei ole mitään osuutta tähän rikokseen. Ihmisellä ei ole oikeutta ottaa toisen henkeä, ja me emme saa väistää, kun murhaajaa etsitään, eikä oman pienen kunniamme tähden panna esteitä asian valaisemiselle.
Nimismies kumarsi kohteliaasti vanhalle emännälle ja sanoi:
— Tämä on kyllä oikein. Mutta minä olen elänyt maailmassa juuri sillä puolella, missä ihmisten pahuus tulee eniten esiin, ja minä tiedän kaiken ilkeyden vallan. Meidän ei pidä syyttä suotta antaa ihmisille tilaisuutta maineemme likaamiseen. Mutta palatkaamme tähän rikosjuttuun. Se alkaa pääpiirteissään minulle selvitä. Kysymyksessä on kaikesta päättäen ryöstömurha. On olemassa henkilö, joka on tietänyt Peltolalla olevan rahoja ja joka on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Tuon palvelijattaren puheet tekivät hyvin todenperäisen vaikutuksen. Asia sellaisenaan on hyvin tavallinen. Toiseksi olen tottunut kuulustelemaan ihmisiä ja näen heti, milloin he puhuvat totta, milloin koettavat jotakin peittää. En epäile vähääkään sitä, että Matti Peltolalla ja tytöllä on ollut suhde. Ymmärrän myös, että Peltola oli valmis maksamaan suuretkin summat, jotta tyttö pitäisi suunsa kiinni.
— Mutta mistä Matti on voinut saada sellaisen rahamäärän? sanoi isäntä. — Hän oli kyllä rikas, mutta ei näin maalla sellaista summaa kuin kolmekymmentä tuhatta saa aivan helpolla irti. Hän oli rikas sillä tavalla, että isänsä oli rikas, mutta ukko piti vielä kaikki asiat huostassaan eikä suinkaan olisi antanut pojalleen tuota summaa tytön suun tukkimiseksi. Kyllä minä sen ukon siksi hyvin tunnen.
— Tiedustelemalla voimme tämän asian kyllä selvittää, sanoi nimismies.
— Ei siihen mitään tiedusteluja tarvita, sanoi vanha emäntä. — Matti sai rahat minulta.
Kaikki katsoivat kummastuneena vanhaan emäntään.
— Niin juuri, hän sai rahat minulta, jatkoi vanha emäntä. — Ei lainaksi, vaan minä tein rehellisen kaupan hänen kanssaan. Asian kulku on tällainen. Viikko sittenhän tuli luokseni puhumaan asiasta. Mihin hän rahat tarvitsi, ei hän sanonut, enkä minä sellaista häneltä kysynytkään. Hän tahtoi ensin saada rahat lainaksi, mutta minä en suostunut siihen. Sitten hän tuli toisen kerran ja tarjosi Kansallispankin osakkeita vakuudeksi. En minä siihenkään suostunut. Mutta sitten hän halusi myydä ne minulle. Minä en umpimähkään suostunut, vaan tahdoin ensin nähdä osakkeet. Hän toi ne nähtävikseni. Kun ne olivat kirjoitetut hänen nimiinsä, niin ne olivat myös siis hänen omaisuuttaan.
— Ja te siis ostitte ne häneltä? kysyi nimismies.
— Ostin.
— Käteiselläkö?
— Käteisellä. Toissa päivänä minä kävin kirkonkylässä säästöpankissa. Otin koko summan tuhannen markan seteleinä. Kirkonmäellä minä sopimuksen mukaan tapasin hänet. Minä annoin hänelle rahat, ja hän antoi minulle osakkeet. Minä siis tiedän, että toissa päivänä hänellä oli kolmekymmentä tuhatta markkaa tuhannen markan seteleinä. Olivatko ne hänellä tänä iltana mukanaan, kun hän tuli tänne ja menetti henkensä, sitä minä en tiedä.
— Asia alkaa tulla yhä selvemmäksi, sanoi nimismies itsetietoisesti. — Olen aina sanonut, että tutkimuksissa on oltava maltillisia ja koottava ensin kaikki pikkuseikat. Eihän koskaan voi tietää, mitä ne ilmaisevat. Nyt meillä ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin vetää verkkoa ahtaammalle. Pyydän anteeksi, että tässä nyt ryhdyn päätelmiäni selittämään, mutta ääneen ajattelemalla selviää kaikki helpommin. Vainajan täytyi kaikin tavoin salata se, että hän tuli juuri morsiamensa kotitaloon tapaamaan palvelijatarta. Tietääkseni ei Mattilassa ole autoa.
— Ei heillä ole, sanoi isäntä. — Kun Matti kävi täällä, niin hän tuli joko hevosella tai vuokrasi kirkolta auton.
— Hevosta ei ole nähty, sanoi nimismies. — Autoa hän tuskin olisi vuokrannut tähän tarkoitukseen, koska hänen piti salata käyntinsä. Lähinnä on se ajatus, että hän on tullut kävellen. Matka on kyllä pitkä, mutta onhan nyt jotenkin kaunis ilma. Se mahdollisuus on vielä, että hän olisi vuokrannut auton ja itse ajanut sitä.
— Matti ei osannut ajaa autoa, sanoi isäntä.
— Siinäpä se, sanoi nimismies. — Ja jos hän olisi tullut autolla, niin olisihan se jäänyt tänne. Jos toinen olisi ajanut sitä, niin ajaja olisi odottanut häntä. Mutta kun Matin täytyi salata matkansa, niin, niinkuin äsken sanoin, hän on epäilemättä tullut jalkaisin. Me voimme kokonaan asiaankuulumattomana syrjäyttää suutari Bergin ajatuksen autosta, joka olisi ollut tämän asian yhteydessä. Minä en tietysti varmuudella voi mitään sanoa vielä, mutta erääseen henkilöön epäilykset kohdistuvat.
— Nimismies tarkoittaa Anttia tietysti, sanoi isäntä.
— Niin, juuri häntä, lausui nimismies. — Mutta tämä on ainoastaan tähän asti otaksuma. Täysiä todistuksia meillä ei ole vielä, mutta epäilykset ovat hyvin sitovia. Hän tiesi, että rahat tuodaan tänään. Hän vihasi Peltolaa, koska hän ei olisi suonut tämän tulevan taloon vävyksi. Hän oli tapellut vainajan kanssa ja silloin ehkä uhkaillunkin. Me emme tiedä mitään varmasti, mutta ehkä hän on ollut ihastunut Anna-neitiin. Sellaista on usein nähty, että renki mieltyy talon tyttäreen. Minä en sitä laisinkaan pitäisi mahdottomana, kun tunnen Anna-neidin suloisuuden. Tuosta nuoresta miehestä on täällä annettu ihmisenä hyvin edullinen kuva, mutta kun ihminen on intohimon vallassa, niin parhainkin voi tehdä rikoksen. Intohimon ja rikoksen raja on aina ollut hyvin heikko. Rikosta tutkittaessa otetaan ensin varteen mahdollisimman suuri määrä yksityiskohtia ja sitten näiden avulla muodostetaan kokonaiskuva. Syyllisen ei anneta kertoa asiaa kokonaisuudessaan, sillä hän tietysti koettaa johdattaa tutkijaa harhaan. Mutta jos me kyselemme näennäisesti aivan vähäpätöisiä seikkoja, niin hän puhuu niissä totta, koska hän ei tiedä, mikä on tutkijan laatima kokonaiskuva. Olen sanonut tämän teille sen vuoksi, ettette hämmästyisi, miksi kohta teen näennäisesti aivan vähäpätöisiä kysymyksiä.
— Syyllinen ei voi olla kukaan muu kuin Antti, sanoi isäntä.
— Minä en niin jyrkästi vielä väitä sitä, sanoi nimismies hymyillen. — Mutta meillä on ainakin syytä otaksua sitä. Palvelijatar näkee jonkun hiipivän aitan seinää myöten. Se on juuri siis tallia kohden. Palvelijatar näki hänet sitten tallin ovella lyhty kädessään. Hän uskoo miehen tulleen silloin tallista. Mutta yhtä hyvin on mies voinut sytyttää lyhdyn juuri siinä. Sillä aikaa, kun renki on täällä kuulusteltavana, teette te, komisarius, tarkastuksen tallissa. Te otatte lyhdyn talteen ja samalla katsotte, onko siellä mitään sellaista, joka voisi tuottaa lisävalaistusta rikokseen.
Salo meni noutamaan Anttia. Huoneessa oli aivan hiljaista, kun kaikkien katseet olivat suunnattuina oveen.
Antti Kallio astui sisään. Hän oli vaaleatukkainen, solakka nuori mies.Rauhallisena hän astui nimismiehen eteen ja odotti kysymyksiä.
— Milloin te tulitte murhapaikalle? kysyi nimismies.
— En minä voi aikaa tarkkaan sanoa, lausui Antti. — Kun tulin sinne, oli siellä jo muita.
— Ketkä?
— Mattilan veljekset, suutari ja vähän sen jälkeen tulivat isäntä, emäntä ja Kirsti.
— Ette siis sitä ennen tullut murhapaikalle?
Antti oli vaiti. Nimismies katsoi häneen terävästi ja kysyi:
— Missä olitte murhan tapahtuessa?
— Minä olin tallissa.
— Ja kuulitte sinne laukauksen?
— Kuulin.
— Ettekä siis heti tullut katsomaan, mitä oli tapahtunut?
Antti oli jälleen vaiti.
Huoneessa oli aivan hiljaista. Kaikkien katseet olivat suunnattuinaAnttiin, joka seisoi paikallaan kalmankalpeana.
— Talon palvelijatar on nähnyt teidän tulevan lyhty kädessä tallin ovesta, kysyi nimismies. — Onko se totta?
Antti nyökkäsi.
— Minne olitte silloin menossa?
Antti oli vaiti.
— Missä lyhty nyt on?
— Se on tallissa, vastasi Antti hiljaa.
— Tiedättekö, mistä teitä epäillään?
— Arvaan, että minua epäillään Peltolan Matin murhaajaksi.
— Ja mitä teillä on siihen sanottavaa?
Antti oli vaiti.
— Tunnustatteko tehneenne teon?
Antti oli jälleen vaiti.
Salo tuli sisään. Hänen kädessään oli lyhty. Hän asetti sen pöydälle.
— Tässä on tallista löydetty lyhty, sanoi hän. — Se on verinen.Kädensijassa näkyy selvästi hyytynyttä verta.
— Voitteko selvittää, mistä lyhtyyn on tullut verta? kysyi nimismiesAntilta.
Antti oli vaiti.
— Minä otin mukaani Mattilan Kallen, selitti Salo. — Hän löysi pistolin. Sitä ei oltu edes kätketty, vaan se oli tallin ikkunalaudalla.
Salo laski aseen, jota hän piteli piipusta kiinni, pöydälle.
— Onko tämä ollut teillä? kysyi nimismies.
— On, vastasi Antti.
— Tiedättekö, kenen se on?
— Se on Erkki Heikkilän.
— Mistä sen tiedätte?
— Siihen on kaiverrettu E. H. Ja minä olen nähnyt sen jo aikaisemmin hänellä, kun hän on ampunut sillä maaliin.
— Ja miten se on teille joutunut?
Antti oli jälleen vaiti.
Nimismies kääntyi Salon puoleen sanoen:
— Ottakaa sääntöjen mukaan pistoli huostaanne. Pidelkää sitä varovasti. Meidän on lähetettävä se rikostutkimuskeskukseen tutkittavaksi. Ottakaa samalla huostaanne lyhty ja varokaa, että kukaan sivullinen ei pääse sitä pitelemään. Te saatte hoitaa tämän asian ja viedä ne Helsinkiin tutkittaviksi. Minä kirjoitan asianomaisen kirjeen, missä selitän asian.
Nimismies nousi ja sanoi vakavasti:
— Minun täytyy teitä, nuori mies, virkani puolesta syyttää ryöstömurhasta. Todistukset, joista myöhemmin saatte kuulla, viittaavat siihen, että olisitte murhannut Matti Peltolan ja ryöstänyt hänen huostassaan olleet kolmekymmentätuhatta markkaa. Pistolinkuula, joka surmasi Matti Peltolan, on löytynyt, ja monet merkit viittaavat siihen, että se on ammuttu juuri tällä aseella. Pistoli on löytynyt teidän huostastanne. Teidän on sitäpaitsi nähty liikkuvan tallin ovesta heti laukauksen ampumisen jälkeen. Onko teillä mitään tähän sanottavaa?
Antti seisoi vaiti paikallaan.
Nimismies huokasi ja sanoi Salolle.
— Viekää mies autoon. Me lähdemme yhdessä. Hän on pidätettynä epäilyksenalaisena Matti Peltolan murhaan.
Antti katsoi ympärilleen. Kukaan ei sanonut mitään. Nuori mies kääntyi ja katsoi pitkään vanhaan emäntään, joka kumarassa istuen oli tarkkaavana kuunnellut tutkimusta. Antti kumarsi syvään vanhalle emännälle ja poistui vakavin askelin huoneesta Salon seuratessa häntä.
Kaikki olivat hänen poistumisensa jälkeen hetkisen vaiti.
— Surullinen juttu, sanoi isäntä. — Antti on pienestä pojasta alkaen ollut talossa ja tähän asti kaikessa käyttäytynyt kunnollisesti.
— Minä kuulustelen häntä huomenna ja koetan ottaa selkoa kaikesta lähemmin, sanoi nimismies.
Pihalta kuului kärryjen ääni.
— Vainajan vanhemmat kai siellä tulevat noutamaan poikaansa, sanoi nimismies. — Vanhus raukat! Ainoa poika ja menettivät hänet näin surullisella tavalla. Kohtalo on monesti hyvin kova meille. Nyt minun täytyy lähteä. Ilmoitan lähipäivinä, milloin asia tulee oikeudessa esille. Neuvottelen huomenna laamannin kanssa ja koetan järjestää mahdollisimman pian ylimääräiset käräjät.
Nimismies kätteli kaikkia ja oli erittäin huomaavainen vanhalle emännälle. Isännälle hän sanoi:
— Pyydän viemään parhaimmat tervehdykseni Anna-neidille.
Sitten hän kumarsi vielä kaikille ja poistui.
Vanha emäntä nousi tuoliltaan ja sanoi:
— Minä vien Annan kotiani, siellä on hänen parempi olla.
— Minä lähetän jonkun mukaanne, sanoi Annan äiti. — Tiellähän on aivan pimeää. Minä voin vaikka itse tulla teitä saattamaan.
— Ei tarvitse, vastasi vanha emäntä. — Jumala on meidän turvanamme.Ei minulle eikä Annalle voi enää mitään tätä pahempaa tapahtua.
Seuraavana aamuna vanha Maria-emäntä meni huoneeseen, jonne hän edellisenä iltana oli vienyt Annan nukkumaan. Hän tapasi nuoren tytön jo pukeutuneena.
— Miten olet, lapsi parka, nukkunut yösi? kysyi vanha emäntä.
— Minä en ensin saanut pitkään aikaan unta, vastasi Anna. — Mutta illalla antamanne lääke alkoi vähitellen vaikuttaa ja minä nukuin syvästi, mutta tunnen nyt itseni kovin raukeaksi.
— Jaksatko keskustella kanssani?
— Täytyyhän minun jaksaa. Pitäähän minun tietää kaikki. Matti on siis kuollut?
— Niin on. Tiedätkö ketä syytetään hänen murhaajakseen?
— En.
— Anttia!
Anna nousi äkkiä seisomaan tuijottaen vanhaan emäntään ja vapisten.
— Anttiako? huudahti hän. — Mutta eihän hän ole mitenkään tuota murhaa voinut tehdä.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Minun sydämeni sanoo, että hän on syytön.
— Lapsi parka, meidän sydämemme ja sen ääni eivät ne merkitse yhtään mitään. Olin eilen seuraamassa kuulustelua, ja kaikki näyttää siltä, että hän tulee tuomituksi.
— Mutta eihän syytöntä voida tuomita!
— Voidaan, kun toinen ei edes puolusta itseään.
— Mutta eihän hänellä ollut mitään syytä tekoonsa.
— Nimismiehellä on oma selityksensä. Hän uskoo, että Antti rakasti sinua ja tahtoi syrjäyttää Matin.
— Kuinka hän voi sanoa, että Antti olisi rakastanut minua?
— Ei hän sitä aivan selvästi sanonutkaan, mutta minä huomasin, että hän ajatteli sellaista. Tiedätkö sinä, että Antti rakasti sinua?
— Emme me koskaan ole sellaisesta puhelleet. Mehän olemme tunteneet toisemme lapsuudesta asti. Minä olen pitänyt aina hänestä, mutta en minä ole tietänyt, että se olisi rakkautta.
— Millä tavalla hän otti tiedon sinun kihlauksestasi?
— Kun hän sen kuuli, niin tuli hän murheelliseksi.
— Etkö silloin tullut ajatelleeksi, että hän rakastaisi sinua?
— Minä en koskaan ole ajatellut sitä sillä tavalla, sanoi Anna. — Hän on minulle ollut aina enemmän. Hän on ollut aivan kuin oikein hyvä ja luotettava veli. Hän on ollut minulle enemmän kuin oma veljeni. Hänhän on aina ja kaikessa ollut niin kunnollinen, ettei hän mitenkään olisi voinut tehdä murhaa.
— Minä olen eilen illalla ja uudelleen tänä aamuna rukouksessa kääntynyt Jumalan puoleen ja pyytänyt häntä valaisemaan minua, sanoi vanha emäntä. — Kun minä eilen katselin Anttia kuulustelun aikana, niin näin, että hän oli rauhallinen, vaikka aivan kalpea. Syyllinen ei koskaan voi olla niin rauhallinen. Ja kun nimismies teki tuon syytöksen ryöstömurhasta, niin hän ei tahtonut itseään puolustaakaan. Ja minä vanha, tyhmä vaimo olin silloin yhdestä asiasta aivan varma.
— Mistä?
— Siitä, että hän ottaa tämän syyn niskoilleen suojellakseen jotakuta toista.
— Ketä toista hän suojelisi?
— Sitä minä en tiedä.
— Mutta sen täytyy hänelle olla hyvin rakas ihminen, ennenkuin hän on valmis ottamaan toisen syyn niskoilleen, sanoi Anna.
— Niin, niin, siinä olet oikeassa, sanoi vanha emäntä. — Hän antaa nimismiehen syyttää itseään. Aivan varmasti ei hän pienimmälläkään tavalla aio puolustaa itseään, vaan ottaa tuomion vastaan.
— Mutta miksi, miksi? huudahti Anna.
— Jos me vain tietäisimme, miksi hän näin menettelee, niin me voisimme Jumalan avulla löytää totuuden. Minä kävin tänä aamuna varhain sinun vielä nukkuessasi kodissasi ja puhelin äitisi kanssa. Hän oli kaiken aikaa kuulustelussa läsnä. Hän kertoi minulle kaiken tarkoin.
— Mitä hän kertoi?
— Minun täytyy nyt sinulle, lapsi parka, ilmoittaa eräitä ikäviä asioita. Mutta me emme pääse mihinkään, ellemme kaikesta puhu suoraan. Minä lisään sinun taakkaasi, mutta minä en voi nyt sinua säästää.
— Mitä vielä hirveämpää teillä on sanottavana? lausui Anna.
— Sinun sulhasellasi oli aikaisemmin ollut suhde Kirstin kanssa.
— Vai sitä se oli! sanoi Anna ja huokasi syvään.
— Tiesitkö sinä siis siitä?
— En minä mitään varmaa tietänyt, mutta sen minä huomasin, että Kirsti on ollut minulle ynseä sen jälkeen, kuin kihlaus tuli tietoon.
— Kuulustelussa Kirsti kertoi, että Matin piti sinä iltana tuoda hänelle kolmekymmentätuhatta markkaa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni. Minä tiedän näistä rahoista.
— Mitä?
— Matti sai ne minulta. Hän myi minulle osakkeita ja sai niistä tuon summan. Eilen tarkastettiin vainajan taskut, mutta rahoja ei ollut. Kuitenkin Kirsti vakuuttaa, että Matin piti juuri sinä iltana tuoda ne hänelle. Rahat ovat kadoksissa.
— Oliko ne Antilla?
— Ei ollut. Sitä ei ainakaan eilen sen tarkemmin tutkittu.
— Miksi ei?
— En tiedä. Nimismies kiirehti kummallisen paljon kuulustelua heti sen jälkeen kuin Antti vaikenemisellaan teki itsensä syylliseksi. Minä en ole ymmärtänyt, miksi nimismies sen teki. Rahat ovat poissa, mutta ne voivat tulla takaisin.
— Millä tavalla ne voisivat takaisin tulla? Ja kenelle ne voisivat tulla?
Vanha emäntä hymähti.
— Tiedäthän sinä, että minä aina olen ollut hyvin tarkka ihminen, niin tarkka, että minulle monta kertaa on naurettukin sen asian vuoksi. Katsohan, minä en koskaan ole päästänyt käsistäni suurta seteliä panematta siihen pientä omaa merkkiäni.
— Miksi te olette ne merkinnyt?
— On ollut niin hauskaa katsella, miten raha kiertää. Monta kertaa olen huomannut tuollaisen setelin palaavan takaisin luokseni, joskus pitkienkin aikojen päästä. Kukaan ei ole tietänyt tästä tavastani, sillä olen sen pitänyt omana huvituksenani.
— Kerroitteko siitä nyt nimismiehelle?
— En minä kertonut. Minä en tiedä, miksi en halunnut kertoa. Minä myös häpesin sitä kertoa. Nimismies olisi voinut mainita sen isällesi. Ja kun hän ei ole kovasti ihastunut minuun, isäsi nimittäin, olisi hän siitä kertonut muille, ja minulle olisi naurettu. Mutta jos joku noista seteleistä tulee takaisin minulle, niin minä aina tunnen sen.
— Mutta tehän sanoitte äsken tehneenne aina tällaisia merkintöjä. Teillä on ollut käsissänne monta kertaa rahoja. Millä tavalla te siis olisitte tuntenut juuri nämä setelit, jos ne tulevat takaisin?
Vanha emäntä nyökkäsi ystävällisesti.
— Sinä olet todella minun sukuani, sanoi hän, — sillä kysymyksesi on taidolla tehty. Tietysti minä en olisi tietänyt tavallisissa oloissa, tuleeko tähän setelitukkuun kuuluva seteli takaisin luokseni, ellei Jumala olisi omalla tavallaan asioita johdattanut. Säästöpankin kamreeri oli käynyt Helsingissä ja Suomen Pankista nostanut suuremman summan rahaa ja silloin saanut aivan uusia seteleitä. Kun minä tulin pankkiin, niin hän sanoi säästäneensä näitä seteleitä sellaista varten, joka ne ansaitsisi. Sillä hän tarkoitti minua. Hän laskee monta kertaa tällä tavalla minun kanssani leikkiä. Me katselimme siinä sitten yhdessä niitä ja minä huomasin, että niiden numerot olivat kaikki perätysten.
— Ja te merkitsitte siinä siis setelit?
— En minä siinä sitä tehnyt, olisi kamreeri vielä nauranut minulle. Säästöpankin eteisessä otin setelit esiin. Ne olivat sileitä ja aivan samanlaisia kuin Laabanin lampaat Setelin toisella puolella on sellainen leijona ja sen kupeeseen minä lyijykynällä pistin tuon pienen merkkini. Se on kupeessa. Se on aivan pieni viiva, mutta kyllä sen huomaa, kun osaa tarkastaa. Kun minulla ennen oli paljon lampaita, niin pantiin niihinkin merkki.
— Muistatteko nuo numerot myös? Kirjoititteko ne muistiin?
— Kysymys on aivan oikea. Minä en kirjoittanut, sillä minä muistan ne muutenkin. Sattui nimittäin niin mukavasti, että ensin oli luku 85, joka on sama kuin äitini ikä hänen kuollessaan. Sitten tuli aivan kuin sallimuksen ohjauksesta minun oma syntymävuoteni 1856. Ja kun numerot olivat perätysten, niin olivat seuraavat setelit siitä eteenpäin. Ja niitä oli yhteensä kolmekymmentä. Kun minä näin, että Antti ei tahtonut itseään puolustaa, niin aioin jo nimismiehelle ilmoittaa tämän asiani. Mutta sitten, kun minä huomasin, miten varma hän oli omasta viisaudestaan, niin ajattelin, että mitä minä hänen viisauteensa sekaannun. Ja voidaanhan tätä tietoa varsin hyvin tarvita vielä myöhemminkin, jos ei Antin kätköistä rahoja löydetäkään, vaan ne ovat jollakulla toisella.
— Mutta sillä välin, ennenkuin olette tämän seikan ilmoittanut, se todellinen syyllinen voi viedä rahat pankkiin ja kaikki jäljet ovat sillä tavalla kadonneet.
— Minä en usko, että hän aivan heti niitä vie pankkiin. Tietysti syyllinen on siksi varovainen, ettei aivan heti käytä tällaista summaa. Sen verran hän kai sentään ymmärtää, että jos hänellä nähdään juuri tähän aikaan, kun rahojen häviäminen tunnetaan, suuria summia, niin epäillään heti häntä. Ei, kyllä hän muutamia päiviä säilyttää niitä omassa piilopaikassaan. Mutta kun hän on tehnyt murhan rahojen vuoksi ja siis kuitenkin niitä tarvitsee, niin hän päästää vähitellen näitä vapaiksi. Minä ajattelin, että voisin ilmoittaa tämän asian säästöpankin kamreerille. Hän on sellainen viisas mies, eikä hän koskaan toisten asioita muille lavertele. Jos setelit ovat sellaisella, joka on tällä paikkakunnalla, niin hän tuo ne tietysti pankkiin, ja kamreeri voi silloin pitää niitä silmällä.
— Mutta voihan tuo rahojen anastaja olla siksi viisas, että vie rahat toiselle paikkakunnalle pankkiin vaihdettaviksi, sanoi Anna. — Sillä tavalla hän ei joudu kiinni.
— Totta sekin on, sanoi emäntä, — mutta minä en usko, että mies rahanhimossa osaa olla niin viisas ja varovainen. Ei ainakaan ensikertalainen. Ja minulla on sellainen ajatus, että tässä on ensikertalainen, sillä muuten hän olisi tehnyt ryöstömurhan muualla. Tai ellei tässä ole liikkeellä aivan erikoisen viisas rikollinen.
— Mutta, mummo! huudahti Anna.
— No, mitä nyt?
— Tehän… Minä en tiedä, miten sen sanoisin… Tehän tuumitte ja laskette, mitä rikollinen on tehnyt ja… sanoi Anna hämillään.
— Hyvä lapsi, kaikki asiat, joita ihmiset hommaavat, ovat pohjaltaan samanlaisia, sanoi vanha emäntä. — Minua on kaupoissa koetettu monta kertaa pettää. Mitä se on muuta kuin samaa tässäkin. Joku koettaa peittää jälkensä ja pettää meitä muita, Ja Antti ottaa syyn niskaansa. Ja meidän kaikkien on otettava selkoa siitä, missä totuus on. Nimismies tutki asiaa ja oli kovin varma omasta viisaudestaan. Ehkä tietääkin paremmin kuin muut, mutta eräässä kohdassa hän olisi voinut menetellä toisella tavalla. Se oli se suutarin autojuttu.
— Mikä se oli? kysyi Anna.
— Minä en kuullut sitä alun pitäen, mutta äidiltäsi sain osan äsken tietää ja osan kuulin nimismiehen puheista eilen. Asia on tällainen. Kirsti tuli ensimmäisenä murhapaikalle ja hän oli näkevinään miehen hiipivän pitkin aitan seinävierustaa poispäin. Nimismies uskoo, että tämä hiipijä oli Antti, minä uskon, että se oli joku toinen. Maantien toisella puolella asuva suutari on totinen ihminen, joka kyllä pitää korvansa ja silmänsä oikealla tavalla auki. Suutari selitti, että tullessaan ulos tuvastaan hän kuuli auton äänen, mutta ei nähnyt mitään lyhtyjen valoa. No, eiväthän ne aina pidä lyhtyjä palamassa, eivät ainakaan luvattomilla matkoilla ollessaan. Mutta nimismies väittää, että mitenkään ei murhapaikalta olisi kukaan ennättänyt juosta auton luo, kun suutari tuli niin heti laukauksen jälkeen maantielle. Minä en tiedä, millä tavalla tässä on ajateltava. Minä vainuan, että tässä mahdollisesti on sittenkin asian ratkaisu. Mutta enhän minä vanha vaimo ymmärrä noita nykyajan vehkeitä, autoja ja niiden koneita.
— Mattilan Kalle ymmärtää niitä, sanoi Anna.
— Kun minä saan sen pojan käsiini, niin kysyn häneltä, sanoi vanha emäntä. — Sen pojan järki on oikealla paikalla, vaikka ei hän tuota järkeään aina oikeihin asioihin käytä. Kun hän tuon rikosjutun selvittelyssä oli enemmän osallisena kuin muut, niin lähetin häntä tänä aamuna noutamaan, mutta hän ei ole vielä tullut.
— Ehkä hän on mennyt kirkkoon, kun tänään on sunnuntai, sanoi Anna.
— Se poika on vietävä väkisin, ennenkuin menee kirkkoon, sanoi vanha emäntä. — Minä tiedän, että hän on Antin ystävä ja siis on valmis auttamaan miestä.
— Tahdotteko te, mummo, siis kaikin tavoin pelastaa Antin? kysyi Anna.
— Tahdon, vakavasti sanon, minä tahdon, jos hän on syytön, niinkuin minä uskon. Se mies on kotitalossasi ollut oikea isäntä, sen minä sanon. Isäsi ei koskaan olisi pystynyt pitämään taloa pystyssä, ellei Anttia olisi ollut olemassa. Minähän en ole luovuttanut taloa isällesi, sillä hän olisi piankin pannut sen menemään. Olen antanut hänen vain hoitaa sitä. Mutta ei tuosta hoitamisesta olisi ilman Anttia mitään tullut. Jos vain voin, niin tahdon Antin pelastaa.
— Hänen asiansa on siis hyvin vakava? kysyi Anna.
— Se on todella hyvin vakava, lausui vanha emäntä. — Pistoli, jolla kuula ammuttiin, on hänellä ollut ja löydettiin hänen kätköistään. Tallin lyhty, jota hän on käyttänyt, oli verinen. Ellen tuntisi miestä niin hyvin kuin tunnen, uskoisin minäkin hänet syylliseksi, siksi selviä ovat todistukset. Ne ovat mielestäni aivan liian selviä.
Vanha emäntä katseli Annaa, ja hänelle selvisi muuan seikka. Koko tämän keskustelun aikana ei Anna ollut osoittanut mitään surua sen johdosta, että Matti oli kuollut, vaan kaikki hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet Anttiin. Rakkautta se ei ollut Anttia kohtaan, sen emäntä kyllä ymmärsi, multa Annalla ei myöskään ollut Mattia kohtaan ollut mitään rakkautta, koska hänen kuolemansa ei sen kipeämmin koskenut. Kun rakas olento menee pois luotamme, niin on tuska aivan polttava, sen hän muisti, kun ajatteli oman miehensä kuolemaa. Vuosikausia suru oli hänen sydämessään. Hän päätti leikata ajatuksen Matista kokonaan pois Annan sydämestä.
— Isäsi puhui kyllä nimismiehelle kauniisti Antista, sanoi emäntä, — mutta minä tiedän varsin hyvin, että hän on mielissään, jos Antti joutuu talosta pois, sillä heidän välillään on ollut aina silloin tällöin hankausta. Kun Antti oli minun palkkaamani, niin ei hän voinut ajaa häntä pois. Kyllä minä isäsi ymmärrän paremmin kuin hän luuleekaan. Jos Peltolan Matti olisi tullut hänen vävykseen, niin olisi taloon samalla tullut rahaa, sillä Mattihan olisi kerran kuitenkin perinyt vanhempansa. He olisivat silloin voineet yhdessä tehdä kaikenlaisia kauppoja, joihin isälläsi aina on ollut halu, mutta niitä varten on tarvinnut rahoja. Minä olin tätä avioliittoa vastaan, kun en pitänyt Mattia minään erikoisen hyvänä miehenä, mutta kun et sinäkään liittoa vastustanut, niin en tahtonut siihen sekaantua. Äitisi otti isäsi, vaikka olin sitä jyrkästi vastaan.
— Minä luulin voivani nostaa Matin…, sanoi Anna arasti.
— Naisen sydän on kuin temppeli, lausui vanha emäntä, — ei mies sinne saa astua, ennenkuin on jalkansa ulkopuolella ensin pessyt. Mutta monet naiset unohtavat sen ja päästävät miehen sinne peseytymättä. Ja siinä ei sitten auta enää mikään. Jumala on kyllä määrännyt meidät antamaan kaiken avun toisillemme, mutta Hän ei ole voinut tarkoittaa sitä, että me palvelisimme toisen huonoja ominaisuuksia. Vaikka mies aina naisen edessä vakuuttaa muuttavansa tapansa, niin ainahan on nähty, että mies sittenkin pitää niistä kiinni. Ellei mies voi itseään hyväksi muuttaa ennen häitä, ei hän sitä tee häiden jälkeenkään. En minä vaadi, että miehen pitäisi olla jonkinmoinen kaunis kukkanen, sillä ei sitä silloin mieheksi tuntisikaan, mutta ei hänen tarvitse olla täynnä kaikenlaisia huonoja ominaisuuksiakaan, ollakseen muka miehekäs. En minä ihmisiä tuomitse, sillä miksi sen tekisin, koska vikani on minullakin, mutta sen minä sanon, että meidän tulee käyttää selvää järkeämme elämän moninaisissa tapauksissa.
Emäntä ilahtui, kun huomasi Annan tämän jälkeen kokonaan unohtavanMatin ja puhuvan vain Antista.
— Antti on aivan syytön, sen minä uskon, sanoi Anna, — ja meidän on tehtävä kaikki voitavamme, jotta häntä ei tuomittaisi, vaikka hän ei itseään puolustaisikaan.
— Meillä on siihen vielä runsaasti aikaa, sanoi vanha emäntä, — sillä välikäräjiä ei ole vielä edes määrättykään. Ne eivät voi olla ennen kuin ehkä kahden viikon päästä. Sitäpaitsi ei juttu pääty ensimmäisillä käräjillä. Kyllähän minä vanhan laamannimme tunnen, ei hän tee mitään hätiköivää päätöstä. Hän lykkää jutun seuraaviin käräjiin. Jos Antti on syytön, niinkuin uskon, tekee tämän asian käsittely hänelle vain hyvää. Hänen sielunsa voi taipua Jumalan armoa kuulemaan. Ja kun hän on syytön, niin sitä suuremmalla kunnialla hän kerran pääsee vapaaksi.
— Ja hänenhän täytyy olla syytön.
— Sitä minäkin uskon. Mutta hän ei tahdo puolustaa itseään. Ja miksi hän ei sitä tahdo tehdä? Kas, siitä juuri meidän on päästävä selville. Kyllä minä tiedän, että muutamilla on suoranainen uhrautumisen vimma. Se ei monesti ole mitään muuta kuin ylpeyttä ja itserakkautta sekin. Meidän on monta kertaa uhrauduttava, sillä Jeesus Kristus on siitä meille antanut elävän esimerkin, mutta meidän on pidettävä silmällä, minkä asian puolesta sen teemme. Uhrautumisen kruunulla ei sovi meidän jokaista turhamaista tunnettamme kaunistaa. Mutta jo on tästä tarpeeksi puhuttu. Minun täytyy mennä maitokamariin tarkastamaan.
Emäntä vei Annan mukanaan maitokamariin. Juuri heidän siellä ollessaan ilmestyi Mattilan Kalle ovelle.
— Tässä minä nyt olisin komennuksen mukaan, sanoi Kalle.
— No, vihdoin sinä tulitkin, sanoi vanha emäntä. — Missä sinä näin kauan olet viipynyt? Etkö muista, että sinun on kummiäitiäsi toteltava?
Kalle naurahti ja vastasi:
— Kyllähän minä kaiken ikäni olen sen saanut kuulla. Mutta mihin minua täällä nyt sitten tarvitaan?
— Luuletko sinä, että Antti on syyllinen murhaan? kysyi emäntä hyvin vakavasti.
Kalle vastasi totisena:
— Minun on sellaista hyvin vaikea uskoa, sillä tunnen Antin hyvin. Ei se mies murhaa tekisi, kun hän on niin väkevä, että ensin olisi voinut koettaa selkäsaunaa. Olen aina ollut huomaavinani, että väkevä mies ei tee murhaa, vaan heikko siihen eksyy.
Emäntä kuivasi kätensä ja sanoi:
— Sinä, Anna, saat jäädä tänne, minä menen Kallen kanssa hänen kotiaan. Ole työssä mahdollisimman paljon, sillä se on nyt välttämätöntä sinulle. Kun olet väsynyt, niin mene levolle. Mutta mene vasta sitten, kun tunnet itsesi aivan uupuneeksi, muuten makaat nukkumatta ja ajattelet suotta asioita, joita et kuitenkaan voi ratkaista.
Anna jäi maitokamariin. Emäntä nouti päällystakin ylleen ja läksiKallen seurassa astelemaan maantietä pitkin.
Vähän aikaa käveltyään emäntä seisahtui ja kysyi Kallelta:
— Et siis sinäkään usko Anttia syylliseksi?
— En usko.
— Kun häntä kuulusteltiin, sanoi emäntä, — niin hän ei laisinkaan vastustellut. Jos hän olisi syyllinen, niin hän olisi koettanut puolustaa itseään, olisi ainakin valehdellut. Mutta hän oli vaiti ja sillä tavalla myöntyi kaikkeen. Kun lyhty ja pistoli tuotiin, ei hän vähääkään säikähtynyt. Uskotko sinä, että hän olisi pannut pistolin ikkunalle, jos hän olisi ollut syyllinen?
— Jos hän olisi ollut syyllinen, niin hän olisi koettanut kätkeä aseen eikä olisi sitä suinkaan tallin ikkunanlaudalle pannut, sanoi Kalle. — Antti ei ole mikään tyhmä mies. Hän olisi kyllä osannut peittää jälkensä, jos olisi sitä halunnut. Minä olen tänään ajatellut, että hän ehkä tahallaan tahtoi meidän löytävän pistolin.
— Mutta miksi hän sen teki, sitä olen tänään tuuminut.
— Sitä minäkään en osaa selittää.
— Minulla on omat ajatukseni tästä kaikesta, sanoi vanha emäntä.
— Millaiset?
— Minä selitän ne sitten myöhemmin sinulle.
He läksivät jälleen astelemaan eteenpäin.
— Tunnetko sinä noita auton koneita? kysyi emäntä.
— Tunnen kyllä ja osaan ajaakin autoa.
— Kuulithan, että suutari väittää kuulleensa auton äänen heti murhan tapahduttua?
— Kun me pirtissä odottelimme, niin hän kiven kovaan väitti sitä ja oli vihainen, kun nimismies ei ottanut sitä uskoakseen, sanoi Kalle.
— Minä ihmettelin, miksi nimismies ei sitä uskonut, sanoi emäntä.
— Hän on niin itserakas ihminen, ettei hän usko mitään muuta kuin omia ajatuksiaan, vastasi Kalle. — Hän on tietysti innoissaan, kun on tullut tällainen suuri asia ja hän saa näyttää mitä on oppinut, kun on käynyt poliisikursseilla.
— Minä sanon suutarista, niinkuin sanassa sanotaan: Kuulevaisen korvan ja näkeväisen silmän, ne molemmat on Herra tehnyt.
— Uskotteko siis, että hän todellakin kuuli auton äänen?
— Ei se mies turhia puhu, sen olen aina nähnyt. Hän miettii ja punnitsee sanansa. Kirsti kertoi nähneensä miehen varjon hiipivän pitkin aitan seinäviertä. Suutari kuuli vähän sen jälkeen auton äänen. Nimismies laski, että sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut laukauksesta, ei murhaaja olisi ennättänyt mennä auton luo. Mutta auto ehkä onkin ollut ihan lähellä, eikä teidän riihen luona, niinkuin he uskoivat. Minä tahdon nyt tietää, eikö se ajopeli mene, vaikka kone ei kävisikään?
— Ei se minnekään ilman konetta mene, vastasi Kalle. — Se kone on juuri samaa kuin rattaiden edessä hevonen. Se on pantava liikkeelle ja monta kertaa saa sitä käyttää paikallaan, ennenkuin se jaksaa vetää.
— Mutta jos on alamäki?
— Mikä alamäki?
— Jos minä panen tuon raskaan remelin mäen päälle, niin totta kai se menee omalla painollaan mäkeä alas, vaikka kone ei olekaan puhisemassa, sanoi emäntä.
— Jos on alamäki, mutta kun ei ole siellä alamäkeä.
— Ei siihen paljoakaan tarvita, kun on vain vähänkin loivaa, jatkoi emäntä. — Kun minä puolukoita perkaan, niin otan laudan ja lasken puolat valumaan sitä pitkin, jotta rikat jäävät laudalle ja marjat kierivät alas. Kun marja on pyöreä, niin se vierii kauniisti, mutta roska on litteä ja jää laudalle. Millä se auto pysyy paikallaan eikä pääse itsestään kulkemaan?
— Siinä on jarru, joka painetaan jalalla kiinni, ja silloin kone ei mene minnekään. Kun jarrun päästää vapaaksi, niin alkaa kone taas kulkea.
Emäntä pudisti päätään ja sanoi:
— Minun ajatukseni haparoivat ja olen kuin metsään eksynyt, joka ei tietä tunne. Auta sinä nyt minua, sillä minä tahdon tästä asiasta päästä selville.
— Kyllä minä autan, kun vain ensin tiedän, mitä minun pitää selittää.
— Selittäminen on helppoa, kun toinen ensin osaa kysyä, sanoi emäntä. — Ja minä tyhmä vaimo en osaa sanojani oikealla tavalla asettaa. Jos sinä pidät autoa teidän riihen luona ja päästät jarrun vapaaksi, niin mitä tapahtuu?
— Ei tapahdu yhtään mitään. Kone on ihan paikallaan, kun siinä on tasainen maa.
— Kun panet koneen käymään, niin sitten se heti menee, eikö niin?
— Ei se mene heti, ei ainakaan näin kylmällä ilmalla. Koneen täytyy ensin käydä vähän aikaa, jotta se lämpenee, sillä se ei muuten vedä.
— Nimismies taisi sittenkin olla oikeassa, sanoi emäntä. — Onhan hänellä itsellään auto ja kai hän sen asian siis ymmärtää.
Kalle pysähtyi maantiellä ja katsoi pitkään vanhaan emäntään.
— No, mitä sinä nyt noin katsot minuun? kysyi vanha emäntä.
— Te olette sittenkin nyt aivan oikeilla jäljillä.
Vanha emäntä tarttui lujasti pojan käsivarteen ja kysyi:
— Mitä sinä tarkoitat?
Kalle selitti:
— Jos tuo auton Heikkilän lähelle ja pysäyttää sen aivan tallin taakse, missä maantie tekee mutkan, niin autoa ei näe laisinkaan aitan luota. Jos sitten päästää jarrun auki, niin täytyy auton mennä hiljaa eteenpäin, kun maa on sillä kohtaa kalteva, ei paljoa, mutta aina sen verran, että raskas auto menee eteenpäin.
— Ja mitä sitten tapahtuu?
— Kun auto menee sillä tavalla eteenpäin, niin samalla sen kone alkaa myös käydä, rattaat käyvät, vaikka ei kuulu mitään ääntä, sillä voimaa ei ole päällä. Samalla kone lämpenee, ja kun sitten voiman panee päälle, niin ei tarvitse laisinkaan odottaa.
— Olen minä ennen jaksanut nopeasti liikkua, sanoi emäntä, — mutta nyt ovat vanhuudesta jalkani jo kangistuneet. En minä ole tätä ennen vanhuutta soimannut, sillä onhan meillä kaikilla aikamme, mutta nyt minä tahtoisin pian päästä katsomaan, oletko sinä oikeassa. Totta kai me näemme tallin takana, onko tämä selityksesi mahdollinen.
He astelivat jälleen eteenpäin vanhan emännän koettaessa mahdollisimman paljon jouduttaa kulkuaan.
— Sokeita me ihmiset olemme, sanoi emäntä.
— Olen elänyt koko nuoruuteni ajan Heikkilässä. Olen usein kävellyt oman kotini ja sinun kotisi väliä, mutta nyt vasta huomaan, että maa on sillä kohtaa hiukan viettävä. Ja nyt minä muistan, että kerran iljanteella kaaduin siinä. Minä vanha, hupsu nainen, minä vanhuuden höperö akka, joka en tätä heti muistanut! Minähän olin silloin aivan kuin auto. Jarrut pääsivät irti ja minä menin tiellä kumoon.
— Näkikö sitä kukaan? kysyi Kalle nauraen.
— Pidä suusi kiinni, vekara! sanoi emäntä.
— Tiedätkö, minne minä silloin menin? Sinun ristiäisiisi minä menin ja minun oli siellä sitten hiukan vaikea istua.
He tulivat murhapaikan kohdalle. Sinne oli kokoontunut joukko ihmisiä, jotka keskustelivat. Emännän mennessä ohitse kaikki tervehtivät häntä. Emäntä vastasi tervehdykseen ja asteli tietä eteenpäin. Tultuaan tallin taakse sanoi emäntä:
— Joka paikkaan noiden uteliaiden ihmisten pitääkin kokoontua! Nyt ne siellä päättelevät asioista omalla tavallaan, ja kun sitten joutuvat oikeudessa todistamaan, niin eivät enää tiedä, mikä on totta mikä valetta.
Kalle viittasi maantien vieressä olevaan hiekkakasaan, joka oli tuotu siihen maantien korjaamista varten, ja sanoi hiljaa emännälle:
— Katsokaa, hiekkakasan reunassa on aivan selvät auton pyörän jäljet. Auto on pysähtynyt tähän. Tuossa on vielä kivikin, jota varmuuden vuoksi on pidetty pyörän edessä, jotta auto ei pääse liukumaan.
— Kyllä minä näen, sanoi emäntä. — Mutta ehkä auto siinä on mennyt ainoastaan ohitse, sillä onhan tällä maantiellä liikettä.
— Katsokaa tarkemmin, sanoi Kalle. — Tuossa ei pyörän jälki menekään eteenpäin. Siis on auto seisonut tässä. Maantiellä näkyy vielä jälkiä siitä, että auto ensin on käännetty tässä.
— Joko ensin tai vasta sitten kun on lähdetty, sanoi emäntä.
— Se on käännetty heti tänne tulon jälkeen, sanoi Kalle. — Tuo kivi on ollut etupyörän edessä eikä takapyörän takana, joka olisi tehty, jos autoa ensin ei olisi käännetty.
— Suutari on siis sittenkin oikeassa, sanoi emäntä. — Tästä on lähdetty autolla. Nyt minä ymmärrän kaiken. Vaikka hiipiikin, niin ennättää varsin hyvin autoon, kun se on ihan nurkan takana. Ja vasta vähän matkan päässä voi sitten panna koneen käyntiin. Murhaaja on varmasti paennut autolla. Mutta kuka hän on, sitä me emme tiedä. Tietääkö Antti siitä? Jos hän tietää, niin hän ei ilmoita sitä, siitä olen varma, koska hän kerran on päättänyt ottaa syyn niskoilleen. Kuka se on, jota tuo nuori mies tahtoo suojata tällä tavalla oman kunniansa menettämisenkin uhalla? Jos me voisimme edes tietää, kenen auto se on ollut.
— Se voidaan mahdollisesti saada selville, sanoi Kalle. — Minä näin kerran, miten Salo otti maantieltä talteen auton jäljet. Eräs pirtua kuljettava auto pääsi hänen käsistään maantiellä karkuun. Oli pimeä, eikä hän ennättänyt nähdä auton numeroa. Hän otti silloin kipsiin auton renkaan jäljen.
— Mitä hän sillä teki? Ovathan kaikki auton renkaat samanlaisia.
— Eivät olekaan. Renkaita on monenlaisia. Sitäpaitsi tulee niihin eroavaisuuksia kulumisen kautta. Samalla tavalla kuin tulee ihmisen jalkineisiin käytön kautta. Jos katsotte lähemmin, niin näette, että takimmaisen oikeanpuolisen pyörän jälki on yhdessä kohdassa viallinen. Auton rengas on sillä kohtaa ollut hiukan rikki. Minä voin tästä ottaa mallin ja sitten voimme etsiä, missä autossa on tämä sama vika.
Emäntä seisoi nuoren miehen edessä ja katsoi häneen harmailla uskollisilla silmillään. Hänen suupielensä värisivät sanoessaan:
— Poika, poika, älä jätä nyt minua vanhaa, yksinkertaista vaimoa pulaan. Minä en vielä tiedä, mistä tie kulkee totuuteen, mutta minä tahdon Herrani ja Mestarini käskyn mukaan koettaa taistella totuuden puolesta. Minä en kaikkea ymmärrä, mutta minä tiedän, että Herra on meissä heikoissa monta kertaa väkevä, ja minä uskon, että hän tahtoo auttaa minua nyt, niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Tue sinä minua, koska tunnen itseni heikoksi ja avuttomaksi.
Kalle tunsi aivan kuin palan nousevan kurkkuunsa. Hän koetti nielaista sen ja sai sanotuksi:
— Minä menen Salolta hakemaan kipsiä ja otan kaikessa hiljaisuudessa tuosta yhdestä kohtaa mallin.
— Älä sano hänelle vielä mitään tästä.
— En sano. Salo on vähäpuheinen eikä hän turhia kyselekään.
— Lähde juoksemaan poliisin luo. Minä menen hiljalleen sinun kotiasi. Ehkä he siellä ovat kuulleet auton ajavan ohitse ja voivat antaa joitakin tietoja. Parasta on, että me kaksi emme yhdessä tiedustele muilta mitään. Mutta kun olet tullut valmiiksi tutkimuksissasi, niin tule luokseni.
Emännän huulille tuli hymy, kun hän lisäsi:
— Nainenhan minäkin olen ja olen utelias tietämään.
— Meistä taitaa tulla yhdessä oikein hyviä rikostutkijoita, kun panemme päämme yhteen, sanoi Kalle.
— Mene tiehesi, koiranleuka, sanoi vanha emäntä, — äläkä siinä enää leukojasi leksottele!
Kalle läksi juoksemaan maantietä pitkin ja emäntä asteli Kallen kotitaloa Mattilaa kohden.
Emäntä pani kätensä ristiin ja sanoi puoliääneen:
— Herra minun Jumalani, jos sinä olet määrännyt, että minä tässä asiassa palvelen sinun oikeuttasi maan päällä, niin opeta minua, jotta ajatukseni oikealla tavalla kulkisivat, enkä syytöntä syyttäisi vaan rikollisen löytäisin.
Perille tultuaan ei emännän tarvinnut johdattaa keskustelua murhajuttuun, sillä tahtoihan Mattilan väki saada tietää siitä mahdollisimman paljon. Ja kyllä heillä olikin kyseltävää, koska jo ennakolta tiesivät, että vanha emäntä oli ollut läsnä kuulustelua pidettäessä.
Mattilan emäntä Helena oli hyvin puhelias, ja hänen täytyi saada selittää kaikki omalla tavallaan.
— Kun minä kuulin Väinöltä, joka oli ihan sekaisin kotia tullessaan, mitä oli tapahtunut, niin minä ihan heti ymmärsin, miten kaikki oli tapahtunut, sanoi hän. — Me olimme jo levolla, kun pojat tulivat, mutta minä nousin ylös ja mietin asiaa suurimman osan yötä. Vaikka se Kirsti sanoo mitä tahansa, niin hän se on ampunut Matin.
— Sitä minä en ollut laisinkaan ajatellut, sanoi vanha emäntä.
— Kyllä se niin on, että Kirsti on syyllinen, selitti Helena. — Kirsti oli ottanut pistolin pöytälaatikosta, se on ihan varmaa. Totta kai palkollinen tietää, missä talon tavarat ovat?
— Mutta pistolihan oli Antin huostassa, sanoi vanha emäntä.
— Se on ihan toinen asia, selitti Helena. — Kyllä huomaatte, miten se kuuluu tähän, kun selitän. Kirsti vaati noita rahoja, joita Peltolan Matti ei ollutkaan tuonut tai ei tahtonut antaa. Ja silloin Kirsti, joka on kiivas ihminen, suuttui ja ampui Matin. Luultavinta on, että Matti ei tahtonut antaa rahoja. Jotta juttu tulisi epäselväksi, inttää hän nyt, että rahat on varastettu. Tietysti hän on sopinut asiasta Antin kanssa. Antti on köyhä poika ja saadakseen kolmekymmentä tuhatta markkaa hän on valmis menemään naimisiin Kirstin kanssa, vaikka tämän maineessa onkin pieniä neulanreikiä. Onhan sellaista monta kertaa maailmassa nähty. Raha se on, joka tässä maailmassa määrää. He ottivat yhdessä rahat ja piilottivat ne sitten.
— Mutta pistolihan oli tallissa, sanoi vanha emäntä.
— Kyllä minä senkin selitän, sanoi Helena. — Antti koetti peittää kaikkea, kun oli onnettomuus sattunut tapahtumaan. Minä olen varma siitä, että he eivät alkujaan aikoneet Mattia murhatakaan. Nyt Kirsti ei tahdo Anttia laisinkaan sekoittaa tähän ja väittää, että Antti tuli tallista lyhty kädessään vasta sen jälkeen, kun ampuminen jo oli tapahtunut. Ei niihin Kirstin sanoihin tässä asiassa voi ollenkaan luottaa. Nainen, joka on valmis ottamaan sellaisen summan rahaa vastaan pitääkseen suunsa kiinni, voi myös puhua mitä tahansa, pelastaakseen itselleen nuo rahat.
— Mutta Antti ottaa syyn niskoilleen, sanoi vanha emäntä.
— Tietysti ottaa, sanoi Helena. — Mitä muuta hän voisikaan tehdä? Mitä hyötyä siitä olisi, vaikka hän Kirstiä syyttäisikin, kun he ovat molemmat olleet yhdessä syyllisiä. Tällä tavalla joutuu vain toinen linnaan.
— Mutta eihän nainen osaa niin varmasti ampua, sanoi vanha emäntä.
— Onhan ampumisen voinut toimittaa Anttikin, sanoi Helena. — Ja se näyttää melkein mahdollisemmalta. Hän on unohtanut pistolin käteensä ja vienyt sen sitten mukanaan talliin. Ihminen unohtaa niin monta kertaa käteensä yhtä ja toista. Kerran minä olin puukolla leikkaamassa oksia omenapuista. Ja kuinka minä sitten hain sitä puukkoa, vaikka se oli kädessäni. Pistolissa oli verta, Kalle sen sanoi, koska hän aseen löysikin. Ja lyhdyssä oli verta. Tietysti on Antti kopeloinut vainajan taskuja ja vienyt rahat ja siinä sitten saanut verta käsiinsä, mutta pimeässä ei ole sitä itsekään huomannut. Rahat he ovat yhdessä piilottaneet jonnekin, siitä minä olen aivan varma.
Vanha emäntä katsoi käsiinsä, jotka olivat ristissä ja sanoi:
— Minä olen näin vähän ajatellut tätä asiaa. Jos olenkin hiukan tuumaillut, niin en ole mitään varmaa ajatusta tohtinut muodostaa.
Helena nyökkäsi ja lausui:
— Ymmärtäähän sen, kun ei ole tottunut tällaisia asioita ajattelemaan. Mutta kun se meidän Kalle aina puhuu rikosasioista ja niiden tutkimisesta, niin ainahan siinä tällainen ihminen kuin minä jotakin oppii. Ja mistä se Kalle sellaisen ymmärryksen olisikaan saanut, ellei juuri minulta. Väinö on aivan toisenlainen. Hän on sellainen hiljainen ja arka ihminen. Hän tulee enemmän isäänsä.
— Oli se merkillistä, sanoi vanha emäntä, — että siihen aikaan ei sattunut edes autoa ajamaan ohitse. Niitähän kulkee maantiellä tavan takaa.
Helena emäntä innostui yhä enemmän ja sanoi:
— Minä kuulin sen suutarin väittäneen, että hän kuuli auton kohinaa. Oli se ikävä asia, että me olimme olleet juuri saunassa ja kun minä olen aina sen jälkeen väsynyt, niin nukuin raskaasti. Muussa tapauksessa minä olisin kai kuullut, jos auto olisi ajanut tästä meidän talomme ohitse siihen aikaan. Minä nukuin niin syvästi, etten kuullut edes laukaustakaan. Vasta kun Väinö tuli ihan vapisten huoneeseen ja herätti minut, sain kuulla kaiken.
Helena emäntä huomasi, että hänen velvollisuuksiinsa kuului sääliä vanhaa emäntää, joka oli tällaisen surullisen tapauksen kautta menettänyt tyttärensä vävyn, joka vielä sattui olemaan niin varakas. Olihan suuri vahinko, että Peltolan suuret rikkaudet eivät tulleet hänen sukuunsa. Lopulta vanha emäntä pääsi vapaaksi Helenasta ja läksi verkalleen astumaan Heikkilää kohden. Sisimmässään hän oli kovin suuttunut Helenaan.
— Meillä ei ole oikeutta tehdä tuolla tavalla johtopäätöksiä, mutisi hän itsekseen. — Kirsti on kunniaton ihminen, mutta eihän hänen silti tarvitse olla syypää murhaan. Ja aivan säädytöntä on vetää Antti samaan juttuun, mies, joka tähän asti oli ollut kaikessa aivan kunnollinen. Paha kieli on ihmisen vitsaus.
Heikkilään tullessaan hän selitti tyttärelleen, että Anna oli ottanut asian jotenkin rauhallisesti nukuttuaan yönsä. Kun tietysti omassa kodissa kaikki murheelliset ajatukset johtuivat yhä uudelleen hänen mieleensä, lupasi vanha emäntä pitää Annan vielä muutaman päivän luonaan.
Heikkilän emäntä saattoi äitiään pihalle, ja siinä he vielä keskustelivat edellisen illan tapahtumista..
— Nimismiehenkö auton jälkiä nämä tässä pihalla ovat? kysyi vanha emäntä osoittaen kuistin edessä olevia uurteita.
— Hänen autonsahan siinä oli illalla, vastasi Heikkilän emäntä. — Tämä piha on näin kostealla ilmalla aivan onneton. Varsinkin autoille, jotka ovat raskaita, on tällainen pehmeä maa paha. Nytkin ovat pyörien jäljet painuneet noin syvälle. Minä en tiedä, mitä tälle pihalle pitäisi tehdä, jotta sen saisi kovemmaksi. Kun nimismies täällä käy, niin ei hän tuokaan juuri tämän pihan huonouden vuoksi autoaan tänne. Mutta eilen toi. Täytyyhän sellaista komeaa ja kallista autoa sääliä hiukan. Se kuuluukin maksaneen kahdeksankymmentä tuhatta. Nimismies kertoi, että hän saa muuttaa monta kertaa renkaita, kun pahankuriset pojat panevat nauloja maantielle ja ne puhkaisevat renkaat.
— Missä nimismies tavallisesti autoaan seisottaa täällä käydessään? kysyi vanha emäntä.
— Tuollahan maantien vieressä hän sitä pitää, vastasi Heikkilän emäntä,
— Milloinkahan käräjät pidetään? kysyi vanha emäntä.
— Nimismies soitti juuri tänään ja sanoi sopineensa laamannin kanssa siitä, että käräjät ovat jo ensi lauantaina. Sattuu olemaan sellainen sopiva väliaika juuri nyt.
— Mutta tulevatko tutkimukset siihen asti valmiiksi?
— Kun on niin etevä tutkija kuin tämä meidän nimismies on, niin totta kai siitä selvä tulee. Näkihän jo eilen, miten hän selvitti kaikki. Veti asiat solmuun tuota pikaa. Ei se sellainen olisi ollut mahdollista entisen nimismiehen aikana. Ikävä tässä asiassa on, että Antti meni meiltä sillä tavalla, sillä hyvä työmieshän hän on, vaikka onkin tahtonut toisinaan hiukan omavaltaisesti määräillä. Kai me jostakin saamme yhtä hyvän hänen sijaansa.
Vanha emäntä ei tähän tahtonut sanoa mitään, vaan kysyi aivan toista asiaa:
— Missähän se Matin hattu on?
— Mikä hattu?
— Kai hänellä hattu oli tänne tullessaan. Minä en kuullut, että se olisi löytynyt.
— Hattu sinne tai hattu tänne, mitä se siitä.
Heikkilän emäntä läksi äitiään saattamaan ja jonkin matkaa kuljettuaan kysyi hiukan arkaillen:
— Ette kai suutu, jos minä puhun eräästä asiasta? Minä olen tullut tässä tuumineeksi kaikenlaista. Onhan siitä hiukan sopimatonta puhua, mutta elossa elävän mieli. Se nimismies puhuu aina meidän Annasta niin kauniisti. Jos hän nyt tahtoisi mennä Annan kanssa naimisiin, niin ei kai teillä olisi mitään sitä vastaan? Olisihan Annallekin hyvä asia, jos hän saisi uutta ajateltavaa.
— Antaa tytön ensin rauhoittua ja antaa tämän asian ensin selvitä, niin katsotaan sitten, sanoi vanha emäntä.
— Minä olen ajatellut tätä sen vuoksi, että nimismies on lahjakas ja tarmokas mies ja kruununvoutikin kuuluu häntä kiittäneen. Sellaisella miehellä on aina tulevaisuus. Ja kun tämä meidän kruununvouti ottaa eron muutaman vuoden päästä, niin eihän ole mahdotonta, että nimismies saisi sen paikan. Onhan hän siihen vielä nuori, mutta jos tekin puhuisitte siitä laamannille, jolla on suuri vaikutusvalta maaherraan ja muihin sellaisiin, jotka siitä asiasta päättävät, niin saisihan hän paikan varmasti. Jos Anna olisi nimismiehen rouvana, niin ei kukaan sitten sanoisi mitään siitä, että hän on murhatun miehen morsian.
Vanha emäntä ei sanonut mitään.
Heikkilän emäntä jatkoi:
— Te, äiti, olette ollut minulle vihainen siitä, että me annoimme Annan Peltolan Matille. Miehenihän sitä oikeastaan tahtoi, en minä, kun Anna on vielä niin nuori. Matin kanssa olisi mieheni sitten voinut hommailla kauppoja ja muuta sellaista. Jos te koettaisitte ajatella, miltä meistä tuntuu se, että talon hallitus ei olekaan meillä, vaan olemme ihan kuin muonamiehinä täällä. Ihan sille kaikki nauravat. Ettekö te nyt jo voisi luovuttaa taloa meille? Onhan teillä omaisuutta ilman tätä taloa vaikka kuinka paljon tahansa. Pankissa on teillä runsaasti rahaa ja omassa talossanne on hyvä metsä, ja puista maksetaan niin runsaasti. Voisitte myydä metsäänne ja lisätä varallisuuttanne.
— Minä olen tästä asiasta jo ennen sanonut mielipiteeni, sanoi vanha emäntä, — enkä minä muuta sitä. Saatte odottaa!
Molemmat naiset, äiti ja tytär, astuivat rinnatusten sanaakaan sanomatta.
— Kun te, äiti, kuulitte eilen kuulustelun, niin tietysti tekin uskotte, että Antti on syyllinen?
— Minulle on sana opettanut, että ei ole hyvä pitää joukon puolta tuomiossa.
Ja vanha emäntä nyökkäsi tyttärelleen jäähyväisiksi lähtien maantien viertä astelemaan kotiaan kohden.
Tultuaan kotiaan hän istui raamatun ääreen. Hän ei Annalle enää puhunut mitään edellisen päivän tapahtumista, mutta hyvin sydämellinen hän oli nuorelle tytölle.
Kun he illalla erkanivat mennäkseen kumpikin omaan huoneeseensa nukkumaan, heittäytyi Anna äidinäitinsä syliin ja sanoi:
— Minnehän minä joutuisin, ellei teitä olisi! Te olette ollut minua kohtaan tänään niin kovin hyvä.
Vanha emäntä taputti häntä ja sanoi:
— Kun tulemme vanhoiksi, niin tulemme pehmeiksi. Meidän on muistettava olla ystävällisiä niin kauan kuin meillä vielä on elonaikaa. Nuorina me uskomme olevamme kovin tärkeitä tässä maailmassa. Vanhoina huomaamme, että ystävällisyys on ainoa, mitä voimme toisillemme antaa, ja ainoa todellinen onni, minkä voimme saada. Ja paljoa tärkeämpää on osoittaa hyvyyttä kuin saada sitä.
Vanha emäntä erkani Annasta, meni huoneeseensa, rukoili hartaasti ja vaipui kohta sikeään uneen.