— Te täällä — ja käsi kädessä!
— Me vietämme kihlajaisiamme.
He hämmästyivät nähtävästi, onnittelivat ja alkoivat sitten kertoa kotimaan uutisia. Käännyimme kaikki yhdessä takaisin kirkkoon.
Hetkenä, jolloin herrat innokkaasti keskustelivat, vetäisi serkkuni minut muassaan pieneen syrjäkappeliin.
— Elma, hyvänen aika, en minä olisi uskonut! Enkä minä osaa iloita. Etkö sinä tiedä minkälainen Helmer on? Kukaan ei tule toimeen hänen kanssaan. Hän tahtoo tietysti sinun rahojasi. Etkä sinä edes ole oikein rakastunutkaan. Sen näkee nainut ihminen kohta silmistä!
Luulen, että ensin kalpenin. Mutta kohta palasi puna uudelleen poskilleni, katseeni oli terävä ja suoristauduin. — Noin minä en uskaltaisi puhua toiselle, sanoin verkalleen ja painokkaasti, en ainakaan sille, jota tunnen niin vähän kuin sinä minua. Ja mitä Helmeriin tulee — —
Serkkuni tarttui kiivaasti käteeni. Hän oli hämillään. Hyvässä tarkoituksessa hän oli puhunut. Olihan äitivainajani ollut hänen isävainajansa sisar. Ja sattumoilta tiesi hän paljon Helmeristä. Helmer oli ollut "Huopa"-osakeyhtiön palveluksessa. Yhtiö sai maksaa runsaasti matkarahoja y.m. eikä kuitenkaan ollut ensinkään vastaavaa hyötyä.
— Helmer ei sovellu sellaiseen työhön. En kuvittele häntä mallikelpoiseksi. Mutta minä tiedän, että hänessä on hyvää, joka ei koskaan ole päässyt kehittymään. Kukaan ei ole ollut hyvä hänelle, kukaan ei ole rakastanut häntä.
— Niin, niin, anna anteeksi! Oma asiasi. Mutta minun käy sinua sääli. Sinä olet kuin lasikaapissa kasvatettu. Sentähden tuli sanotuksi. Ja sanon vieläkin, että muista edes avioehdolla selvittää raha-asiasi.
— Luottamuskin merkitsee jotain keskinäisissä suhteissa.
Katseeni painui vakavana serkun katseeseen. Samassa Helmer kutsui. Hänen oli jo ikävä. Ja nälkäkin ahdisti. Toisen aamiaisen aika oli käsissä.
Vastatulleet jatkoivat matkaa katakombeihin, me läksimme hakemaan sopivaa ravintolaa.
Olin hyvin vaitelias aterioidessamme. En epäröinyt, en katunut mitään. Epäröintiä oli kestänyt kyllin kauan. Nyt olin tehnyt päätökseni. Mutta serkkuni sanat eivät sittenkään jättäneet minua rauhaan. Varsinkin tuo lause rahoista. Se oli haavoittanut. Sillä sitä en koskaan ollut ajatellut. Helmer ei ollut laskelmia tekevä. Hänellä oli monenlaisia virheitä, ja juuri sellaisia, joiden vuoksi monet eivät hänestä pitäneet. Mutta hän ei ollut poliitikko, ei edes yksityiselämässä. Hän ei osannut laskea, mikä kulloinkin oli edullisinta. Suoruudellaan hän päinvastoin usein loukkasi. Siksipä hän ei myöskään olisi kyennyt ovelasti onkimaan itselleen varoja.
Syötyämme ehdotin, että menisimme kävelemään. Läksimmekin astumaanTiberin rantaa pitkin.
Helmer oli aikaisemmin puhunut itsestään. Nyt oli minun vuoroni. Minua ahdisti ajatus, että hyvästä tahdostani huolimatta en ollut Helmerille sopiva vaimo. Terveyteni on heikko. Sekä pienenä että nuorena olen sairastellut paljon. Helmer on iloinen ja vilkas. Hänelle kävisi elämä mahdottomaksi heikon, ehkä sairastelevan vaimon kanssa.
— Ja sinä, sinä voit ajatella tuollaista! — Helmer miltei tulistui. — Et sinä sitten ymmärrä, mitä merkitset minulle! Mutta itse tiedän sen ainakin. Tiedän, että vaikka olisit ikäsi vuoteen omana — josta taivas varjelkoon —, niin olisi sinun sairasvuoteesi minulle alttari, johon päivittäin polvistuisin saadakseni uutta voimaa. Ja siinä sinun luonasi viettäisin elämäni kauneimmat juhlahetket.
— Näin puheessa käy se helposti!
— Tahdotko epäilyksilläsi haavoittaa?
— En. Minä tahdon parantaa, — täydellä ja ehdottomalla luottamuksella. — Painuin lähemmä Helmeriä. Käteni tavoittelivat hänen käsiään. Tunsin, että hän tarvitsi rakkauttani.
Hetken vaitiolon jälkeen aloin kuitenkin uudelleen. Sillä minulla oli muutakin, mikä oli sanottava, kuta pikemmin sitä parempi.
Helmer tiesi vain miten eristettyä elämää olin viettänyt. Hän tiesi, että yleensä olin kykenemätön seurustelemaan lähimmäisteni kanssa. Mutta kaikesta huolimatta olin joutunut kokemaan jotain, josta ei kenelläkään ollut aavistusta, vaikka se sieluuni oli jättänyt unohtumattoman jäljen.
— Suhteessa mieheenkö, Elma? — Helmer tarttui ranteeseeni niin rajusti, että teki kipeätä.
Katsoin häneen pitkään. — Noinko sinä —, sanoin matalalla äänellä. Silloin hän hellitti otteensa ja lensi punaiseksi. Hän sopersi muutamia sekavia sanoja saiturista, joka tahtoo vartioida aarretta, jonka viimeinkin löysi. Sitten hän äkkiä rupesi nauramaan ja laskemaan leikkiä. Hän aikoi olla hyvin ritarillinen ja anteeksiantava. Entiset joutivat unhoon, koskivatpa ne ketä hyvänsä. Hän ainakin oli valmis sivuuttamaan ja unohtamaan kaiken.
Olin aivan ymmällä. En tiennyt mitä uskoa, mitä ajatella. Ensin tulista kiivautta, seuraavana hetkenä naurua ja leikinlaskua, asiassa, joka saattoi olla vaikka miten vakava hyvänsä.
Mikä Helmer oli oikea, mikä johti harhaan?
Tunsin suurta sisäistä hätää. Ja luulen, että katseeseeni nousi tuskaa. — Sinä et saa Helmer, se on hirveätä!
— Ettäkö minä en tahdo sinua tilille, en aio vaatia tunnustuksia? Sekö on kauheata? — Hän nauroi taas vallattomasti kuin omasta iloisuudestaan yltyvä leikinlaskija.
— Helmer, sinun täytyy koettaa ymmärtää minua. Minulle on kaikki elämässä täyttä totta. "Jaa" on "jaa" ja "ei" on "ei"aina. Sellainen oli isä. Ja sellainen olen minä. Kun jokin on sanottava, on se sanottava.
Helmer lakkasi nauramasta, tarttui molempiin käsiini ja suuteli niitä. Hän oli kuin katuva lapsi. Tunsin sen. Mutta en vastannut hyväilyyn. Minun täytyi ensin puhua.
Puhuin matalalla äänellä, lyhyesti, luullakseni keskitetysti kuin se, joka tietää mitä tahtoo saada sanotuksi.
— Olimme kerran olleet isän kanssa virkistysmatkalla. Me asetuimme saaristoon, suureen kylään, jossa oli useampia koteja kesävieraille. Siinä vieraskodissa, jossa me asuimme, oli muiden vieraiden joukossa nuori herra, johon isä suuresti mielistyi. Hän oli kirjailijanalku ja piti kaikenlaisista keskusteluista. Isä ja hän joutuivat yhtenään pitkiin puheisiin. Siten tutustuimme mekin. Hän soitti myöskin hyvästi. Kun yhdessä istuimme vieraskodissa, soitti hän tavallisesti kappaleen toisensa jälkeen. Kuuntelin sitä, mitä hän sanoi soitollaan ja sitä, minkä hän puki sanan muotoon, ja kaikki oli minusta yhtä kaunista. Minä olin silloinkin ujo ja mahdoton ulkonaisessa esiintymisessäni, mutta ajatuksin elin omaperäistä elämää, ja ajattelun tietä oli minulle helpompaa kuin muuten päästä kosketukseen ympäristöni kanssa. Siihen ajattelun maailmaan, jossa isä ja minä elimme, eivät oikeastaan muut koskaan pyrkineetkään. Se tuntui olevan heille vieras. Mutta tämä yksi tuli sinne kuin kotiinsa. Sentähden mekin ihan tietämättämme tulimme tutuiksi kuin omaiset. Omaiselta hän tuntui. Muusta minä en ollutkaan selvillä.
Mutta kerran — me olimme silloin huviretkellä ja olin eksynyt harhaillessani yksin metsässä — tapasi hän minut aivan yksin ja huomasin pian olevani hänen sylissään. Olin siihen asti elänyt unelmaelämää. Ja jos hän olisi unelmien utuisilla mailla hiljaa ja hellävaroen lähennellyt, uskon että kohtaloni olisi muodostunut aivan toisenlaiseksi. Mutta hän ei tullut siten. Hän tuli rajuna, katse täynnä paloa. — — Minä en oikeastaan ymmärtänyt mitään, mutta minä pakenin kuin henkeni edestä. Ja minä vapisin kauan, sillä minä olin nähnyt jotain minkä olemassaolosta en ollut uneksinutkaan. Me matkustimme isän kanssa seuraavana päivänä kenenkään tietämättä lähdöstämme. Ja olisin kai unohtanut koko asian, jollei se olisi pannut minut kerta toisensa jälkeen tutkimaan ja penkomaan omaa olemustani.
Miksi olin tällainen? Miksi oli kaikki, minkä hän ennen oli antanut ja mikä minusta oli ollut kaunista ja suuriarvoista, nyt kuin kulon kärventämää?
Miksi en voinut punnita ja selvitellä tätä asiaa, kuten kaikkea, mitä sitä ennen olin kokenut? Miksi ratkaisi tässä suhteessa tunteeni ehdottomasti ja jyrkästi?
— En tiedä, jatkoin yhä hiljaa, sanoisivatko muut tätä luonnottomaksi. En tiedä sitäkään, ovatko muut toisenlaisia. Minä en tunne ihmisiä. En miehiä enkä naisia. Mutta minä tunnen, että tahdon joka asiassa olla täysin rehellinen sinulle.Sinuntäytyy tietää, minkälainen kaikkein sisin olemukseni on — olipa se sinulle mieluinen tai vastenmielinen. Sinun täytyy tietää, että minussa on jotain avutonta, kylmää ja kovaa…
— Kovaa? Ei tuhat kertaa ei! Sinä olet kuin pieni villainen lammas. — Helmer tahtoi uudelleen suudella käsiäni, mutta estin sen. Tunsin vieläkin suurta sisäistä hätää.
— Sinä et saa! Sinun täytyy kuunnella. Katso, minussa on kovaa siitäkin syystä, että olen ajattelun ihminen, en tahdon, en toiminnan enkä tunteen. Minun täytyy ajatella ja sitä tietä päästä selvyyteen itseni ja toistenkin suhteen. Mikään ei ole minussa välitöntä. Rakkauteni riippuu siitä, että voin uskoa ihmiseen, kunnioittaa ja ymmärtää häntä.
— Ja sinä tahdot kertoa minulle, millainen olet, jotta rakkaus minussakin nousisi "ajattelun" tuloksena? — Kuulin ilveilyä Helmerin äänestä. Silmissä oli oikein poikamaista vallattomuutta.
— Ei, ei! Kyllähän minä sinut tiedän. Sinä olet toisenlainen. Mutta juuri siitä syystä. Ettet vain pettyisi suhteeni.
— Tahdotko jossain suhteessa peräytyä?
Suoristauduin. Katseeni painui rehellisenä ja väistämättä Helmerin katseeseen. — Helmer, minkä teen, sen teen minä kokonaan. Jos minussa on sellaista, jota minussa sinun vaimonasi ei pitäisi olla, niin minä kasvatan ja kuritan itseäni kunnes muutun. Tulen olemaan ankara sinulle — sillä minä tahdon rakastaa hyvän voitolle sinussa, mutta minä aion olla ankara myös itsellenikin. Ymmärrätkö?
— Sinä ihana, ihana! — Helmer likisti minut yhä lähemmäksi itseään.Hänen äänessään värisi palvovaa tunnetta.
Silloin täytti suuri, ihmeellinen ilo sisimpäni. Kumarruin Helmerin puoleen, kiersin käsivarteni hänen kaulaansa ja kuiskasin hiljaa: — Ehkä minussa sittenkin on vähän todellista naista. Sinun rakkautesi tekee minut niin onnelliseksi.
Kotona Suomessa, syysk. 25. p:nä.
Olen kuin unta näkeväinen. Kihlajaismatkamme on vihdoinkin päättynyt kestettyään lähes puoli vuotta. Ensin pidätti meitä Italia, sitten Sveitsi, Saksa ja lopulta — maailmansota.
Jouduimme sen johdosta kärsimään paljonkin, vaikka hävettää siitä mainitakaan, kun ajattelee mitä nykyään miljoonat kärsivät.
Kaikesta huolimatta kärsin vielä fyysillisesti tuon matkan seurauksista. Luulin, että ne vain olivat kajonneet hermoihini tai että kaikki oli pelkkää väsymystä. Mutta lääkäri sanoo sydämeni siitä kärsineen. Olen usein niin heikko, että tuskin pysyn pystyssä. Ja kuitenkin hommailen nyt — häitä.
Olen vakavasti puhunut Helmerille sekä häitten siirtämisestä että mahdollisesta purkamisesta, mutta hän ei ole sellaista puhetta kuulevinaankaan. Hän tahtoo viettää häitä niin pian kuin mahdollista. Hän vakuuttaa silloin vasta tulevansa todella uudeksi ihmiseksi ja ponnella voivansa ruveta työhön.
Minusta sopisi hänen nyt ajaa sitä asiaa ja odottaa. Mutta Helmer sanoo, että se on hänelle mahdotonta. En tietysti niin ollen voi enkä tahdo itsepintaisesti pysyä omalla kannallani.
Olemme siksi erilaiset, että minun — jos todella tahdon auttaa Helmeriä — vähintään yhdeksän kertaa kymmenestä täytyy luopua siitä, mitä itse tahtoisin. Ja se ainoa kerta kymmenestä, jolloin hänen täytyy luopua omista toiveistaan, tulee sittenkin hänelle tuntumaan ehkä suuremmalta uhraukselta kuin minulle nuo yhdeksän kertaa.
Samana iltana.
Olin kirjoittamassa Helmerin tullessa. Kohta kun avasin oven, näin että asiat olivat huonosti. Helmer oli vilustunut. Silmät ja nenä vuotivat ja mieli oli maan tasalla.
Laitoin hänelle teetä vattuhillon kanssa ja peitin hänet sitten sohvalleni. Kukaan ei huolehdi hänestä hänen asunnossaan. Ja hän on lapsi, jonka täytyy saada tuntea, että häntä ajatellaan ja että häntä pidetään hyvänä. Hän on ikänsä ollut äiditön. Hänen sisimpänsä velkoo nyt hellyyttä elämältä.
Saatuani hänet iloisemmalle mielelle näytin hänelle, mitä olin kirjoittanut. Hän nauroi ja hyväksyi täydesti kaiken. Siitä näin, että hänellä kuitenkin on itsetuntemusta, ja se ilahdutti minua.
Muuten hämmästyin hieman sitä, että hän otti sen vain hauskalta puolelta. Mutta hänellä on ihmeellinen kyky kevyesti suhtautua kaikkeen — lukuunottamatta tuollaisia pieniä, persoonallisia kieltäymyksiä tai pettymyksiä kysyviä seikkoja. Hänen kepeä selviytymisensä asioista voi olla erinomaisena vastapainona omalle perustuksiin pyrkivälle, raskaalle ajattelulleni.
26. p. syysk.
Helmerin nuha on tänään parempi ja mieliala siitä syystä myöskin. Pientä äidillistä hemmottelua hän kuitenkin tänäänkin kaipasi. Hän paneutui heti tultuaan luokseni sohvalleni pitkäkseen ja pyysi lämmintä peitettä päälleen. Sitten piti minun asettua sohvan nurkkaan ja pidellä hänen päätään sylissäni. Mikään muu päänalunen ei ollut hänelle kyllin mukava.
Sivelin tietysti myöskin syliini painunutta päätä, mutta hymähdin hieman ajatellessani voimakkaampaa sukupuolta ja muutamia sen ominaisuuksia, joihin jo olen Helmerin kautta tutustunut.
Sitten ajattelin taas Helmerin orpoutta, ja se teki käteni äidillisen pehmeäksi.
Ikävä kyllä tulivat sitten häämme puheeksi. Helmer tahtoi saada päivän määrätyksi ja myöskin päättää kaikenlaisista ulkonaisista seikoista.
Päivästä sovimme pian. Koska ei Helmer suostu pitempiaikaiseen lykkäykseen, on minusta turha vitkastella. Häiden vietosta meidän sitävastoin oli vaikea sopia. Minulle se päivä eräässä suhteessa tulee olemaan hyvinkin raskas. Soisin siitä syystä, etteivät mitkään ulkonaiset seikat tekisi isän poissaoloa minulle tavallistakin tuntuvammaksi.
Minusta olisi tästäkin syystä hauskinta, jos vain kaikessa hiljaisuudessa menisimme vihille ja papin luota kotiimme. Mutta Helmer on lohduton tästä ajatuksesta. Hän sanoo, että tärvelen hänen elämänsä ainoan juhlapäivän, jollen tahdo viettää sitä todellisena ilojuhlana.
— Muistatko noita yhdeksää kertaa ja sitä yhtä, josta itse kirjoitat, sanoi hän rajusti syleillen ja suudellen minua. — Tämä on yksi niistä yhdeksästä.
Suostuin tietysti lopulta. En tahdo hänen ainoaa juhlapäiväänsä tärvellä. Sehän on kuin köyhän miehen ainoa karitsa.
Meidät vihitään kirkossa ja sitten on pienet kutsut … hotellissa. Sinne kutsumme enimmäkseen Helmerin tuttavia. Se on ainoa lohdutukseni. Muuten tuntuu häitten vietto minusta suoraan sanoen melkein liian suurelta uhraukselta. Se on minulle suorastaan suuri fyysillinenkin ponnistus. Ja toisekseen tuottaa ilojuhla näinä maailmansodan raskaina aikoina minulle ihan sisäistä kipua. Mutta tahdon ajatellaHelmeriä.
Myöhemmin.
Helmerin lähdettyä luotani istuin kauan katsellen valokuvaa, jonka hän otti itsestään Roomassa kohta kihlauksemme jälkeen. Hän on siinä loistavan iloinen. En kuitenkaan ajatellut sitä. Toistelin itselleni hänen sanojaan: Hylystä teet sinä ihmisen, hyvän, onnellisen, kykenevän ihmisen…
Tahdon ajatella suurta tehtävääni, jotten takertuisi muistelemaan omia pieniä uhrauksiani.
28. p. syysk.
Luen nykyään uudelleen parasta mitä maailmankirjallisuudesta olen lukenut rakkaudesta. Ja luen sitä nyt toisella tavoin kuin ennen, sen huomaan ilokseni. Mutta joskus hymyilen ajatellessani, että olen tällainen auttamaton teoreetikko, joka yksin kihlausaikanaankin opettelee rakastamista — maailmankirjallisuuden avulla!
Aivan teoreettista se ei sittenkään taida olla, sillä vaikkei se ennen ole kuulunut tapoihini, tapaan itseni nykyään usein itkemässä lukiessani ylevistä, voimakkaista teoista, joita suuri rakkaus on kypsyttänyt.
On mieltä nostavaa, että tuollaisia tunteita on olemassa ja että itse saan omissa pienissä oloissani pyrkiä toteuttamaan sitä, mikä on näin suurta ja ylevää.
* * * * *
Lokak. 16. p. 1916.
On häittemme toinen vuosipäivä.
Helmer herätti minut painamalla käsiini suuren kimpun krysanteemeja. Hän oli edellisenä iltana poiminut ne puutarhastamme. Me asumme nimittäin nyt maalla ja olen siitä ylen onnellinen.
Viime vuonna oli Helmerillä konttorityötä Helsingissä. Mutta se työ ei sovi hänelle. Hän ei ole kyllin säntillinen "ei tarpeeksi järki-ihminen", sanoo hän itse.
Meillä ei ole varaa aina vain kuluttaa ansaitsematta mitään. Olen nyt saanut Helmerin innostumaan ajatukseen, että hänkin rupeaisi suomentamaan. Ja sitä työtä voi tehdä maalla yhtä hyvin ja paremminkin kuin kaupungissa. Maalla tulee elämä sitäpaitsi paljon huokeammaksi. Olen siksi äärettömän iloissani siitä, että olen saanut Helmerin tänne maalle.
En arvannut edeltäkäsin, että samalla itsekin saisin suuren ilonaiheen jokapäiväiseen elämääni. Sain puutarhan, suuren vanhan puutarhan, josta kukaan ei ole vuosikausiin välittänyt ja jonka omena-, kirsikka- ja pähkinäpuut, havisevat haavat, juhlalliset kuuset ja monet vanhat kukkapenkit nyt ovat alituisena ilonani.
En jaksa siellä paljon hommata. Mutta huolenpito siitä ja se vähäinen, jota itsekin voin tehdä, on minulle suureksi iloksi.
Humiseva puutarhani antaa minulle hieman sitä, mitä ennen hiljaiset hetket isän luona. Sinne menen, kun tarvitsen hiljaisuutta ja sisäisten voimien keskittämistä. Helmerin kanssa elän hänen elämäänsä.
Ne kukat, jotka hän aamulla painoi syliini, tuntuivat melkein kuin isän tervehdykseltä. Ajattelikohan Helmer sitä niitä antaessaan?
Parhaimman juhlailon antoivat minulle kuitenkin Helmerin iloiset kasvot.
Nämä kaksi vuotta eivät ole menneet aivan hukkaan.
Mitä tulee vaikutukseeni, en voi kehua tuloksista.
Olin ehkä siinäkin suhteessa elämää kokematon ja lapsellinen. Vanhaa ihmistä ei ole helppo kasvattaa — ei edes sellaista lasta kuin Helmer.
Marrask. 28. p.
Joulu on tulossa. Syksy on ollut sateinen ja pimeä kuten tavallisesti. Tänä vuonna olen siitä kuitenkin kärsinyt enemmän kuin ennen. Mieleni on usein painuksissa. Kaipaan puutarhaani. Se on paljas ja riisuttu. Sen kukat ovat kuolleet. Sen pikku lintuset ovat poissa. Se on vaitelias, köyhtynyt, mutta kohtaloonsa alistuva.
Onko se kuva itsestäni?
Jouluk. 12. p.
Ennen ajattelimme joulun lähetessä aina isän kanssa sitä, miten valmistaisimme joulu-iloa sille pienelle piirille, joka oli meidän ulottuvillamme. Minä sain tavallisesti tehdä ehdotuksia, isä tarkasti ja täydensi niitä. Meillä oli molemmilla iloa siitä. Ja paitsi tuttavapiiriämme koetimme Pelastusarmeijan ja eräitten järjestöjen avulla päästä sellaistenkin luo, joita emme olisi muuten saavuttaneet.
Ei koskaan johtunut mieleenkään rajoittaa näitä menoja. Isä oli tällaisissa tapauksissa runsaskätinen ja minulla oli se tunne, että tällaiseen aina oli ja täytyi olla varaa.
Tänä jouluna tunnen ensi kertaa, että täytyy kieltäytyä antamisenkin ilosta, siksi että elämiseen menee niin paljon ja kaikki vain yhä kallistuu.
Tämä kokemus tekee kipeätä — siitäkin syystä, etten ymmärrä, miten järjestää elämäämme.
Hyvät toiveeni suomennostöistä ovat rauenneet. Alussa oli Helmer oikein huvitettu siitä ja meillä oli iloisia työpäiviä, joiden jälkeen virkistin Helmerin mieltä hyvällä kakulla, hillolla tai muulla sellaisella, jolla äiti koettaa edistää lasten ahkeruutta.
Meillä oli hupaisia hetkiä yhdessä ja toiveeni olivat valoisat. Mutta kun minä, joka olen tehnyt tällaista työtä ennenkin, vähän korjailin Helmerin työtä, harmistui hän. En sitten enää yrittänytkään. Ja luulin että taas kaikki luisti hyvin eteenpäin. Mutta kun Helmer pari viikkoa takaperin lähetti kustantajalle käännöksen, johon hän oli pannut paljonkin työtä, tuli se takaisin. Käännös oli huono ja kustantaja ilmoitti, ettei hänellä enää ole mitään työtä Helmerille.
En ymmärrä miten elämämme vastaisuudessa on järjestettävä. Pitäneekö meidän muuttaa takaisin kaupunkiin, jotta kielitunneilla voisin ansaita lisää siihen mitä käännöstyöstä saan?
Isän minulle jättämä perintö, joka tuntui minusta suurelta, on monesta syystä jo kutistunut kokoon. Kaikki kallistuu. Mitä on tehtävä?
Tammik. 14. p. 1917.
Emme sittenkään muuta takaisin kaupunkiin. Saan vielä nähdä vanhan puutarhani elpyvän uuteen eloon. Saan nähdä sen kantavan helmassaan keväistä toivoa. Saan kuulla kotiin palanneiden muuttolintujen liverrystä ja heikkoa piiperrystä pehmeästä pesästä.
Kuvastaako vanha puutarhani taaskin omaa elämääni?
Huhtik. 9. p.
En enää kanna huolta taloudellisesta toimeentulostamme. Tavallaan siihen nyt olisi entistä enemmän syytä, ja sittenkin olen nyt rauhallinen ja huoleton. Raha merkitsee minulle tätä nykyä vähän tai ei mitään. Sisimpäni on kuin kohotettu olevaisuuden yläpuolelle. Mikään ei minuun satu, mikään ei minua liikuta, — jossain määrin ehkä siksi, ettentahdoantaa järkyttää itseäni, mutta enin siitä syystä, että elän itseni ja kaiken ulkonaisen yläpuolella.
Ellei näin olisi, olisi elämä minulle nykyään sietämätöntä. Olen oikeastaan tehnyt ehdottoman konkurssin.
En ole onnistunut enkä tule koskaan onnistumaan siinä, minkä asetin elämäni päämääräksi. Nyt sen tiedän.
En voi vaikuttaa Helmeriin, en missään suhteessa. Ja onnelliseksi teen hänet vain siinä määrin kuin kaikessa mukaudun hänen tahtoonsa ja varaan hänelle tarpeeksi rahaa kaikkeen, mitä hänen mielensä tekee.
Tällainen elämä on kokonaan ristiriidassa oikeuskäsitteitteni kanssa.Minun pitäisi siitä syystä nyt oikeastaan olla aivan epätoivoissani.Mutta tämäkin tuntuu minusta nyt toisarvoiselta.
Tai erehdynkö itseni suhteen? Johtuuko rauhallisuuteni siitä, että toivon pian ehkä siirtyväni ajan ristiriidoista.
Teen itselleni vääryyttä, jos sanon toivovani sitä. En ole niin itsekäs, että tahtoisin päästä elämäni vaikeuksista ja jättää lapseni tänne äidittömyyden katkeruutta tuntemaan.
En oikeastaan toivo mitään, en elämää enkä kuolemaa, en itselleni enkä lapselleni. Minulla on vain hyvä olla tiedossa, että paras on niin kuin käy.
En usko, että elämä tai kuolema riippuu ihmisistä tahi sokeasta sattumasta. Kaikella on tarkoituksensa. Ja elämän kulkua johtaa tahto, joka tähtää siihen, mikä sisäiseen kehitykseemme nähden on korkeinta. Pienet, toisarvoiset ajalliset seikat eivät vaikuta tuohon suureen, pyhään Tahtoon. Se tähtää horjumatta iäisyysarvoihin. Tämä vakaumus tekee minut levolliseksi. En tätä tutkistele, en pohdi. Lepään vain siinä.
Ainoa asia tai ajatus, jossa todellaelän, on lapseni sisäisen "minän" kehitys. Jos minulla on jotain tehtävää elämässä, koskee se tätä. Tämä on ainoa, mikä nyt on minulle tärkeää ja oleellista. En tiedä, missä määrin äiti voi vaikuttaa lapseensa, mutta sen tiedän, että jos tässä ihmistahto jotain voi, tulee lapseni ihmiseksi, joka rakastaa totuutta ja oikeutta.
Tätä ajatellen teen päivittäin parannusta sekä omasta että Helmerin puolesta. Minä en sääli enkä hemmottele meitä ajatuksissani. Minä ikäänkuin kokoan tajunnassani kaikki virheemme eteeni ja puhelen lapselleni: Katso, tällaiseksi et sinä rakkaani saa tulla.
Menen kevättoiveita humisevaan puutarhaani. Kuuntelen siellä sirkuttelevia lintuja, kerään keväistä päivänpaistetta koko olemukseeni, ajatellen kaikkea sitä, mikä on hyvää ja kaunista ja josta olen saanut osaa elämässäni, ja taas puhelen lapselleni: Tämä on sinua varten kaikki, että sinä tulisit hyväksi, onnelliseksi, aurinkoiseksi lapseksi ja kerran ihmiseksi, joka rakastaa ja tekee totuutta.
Huhtik. 14. p.
Minä en tunne mitään suurta valtavaa iloa äidiksi tulemisesta, ja siitä olen tavallaan pahoillani. Pelkään tässäkin suhteessa olevani toisenlainen kuin muut naiset.
Ja kuitenkin on tämä mielestäni ainoa todellasuurikokemus elämässäni. Kaikessa muussa ovat kokemukseni enemmän tai vähemmän koskeneetitseäni. Tässä olenminähäviävä sivuasia. Olen olemassa vain toista olentoa varten. Ja tuon toisen ilmestyminen elämään on minulle — aivan objektiivisesti ajatellen — jotain niin suurta ja ihmeellistä, että sitä syvimmällä hartaudella palvon.
Tässä mielessä ja näillä sanoilla tahdon päättää päiväkirjani.
En yleensä mielelläni usko ajatuksiani paperille. Olen kirjoittanut vain joskus oman mieleni kevennykseksi ja omien ajatusteni selvittämiseksi. Uskon, että päiväkirjani nyt loppuu tähän, joko siksi, että olen ajallisen taipaleeni päässä tai — siinä tapauksessa, että kävisi toisin — siksi, että minulla on elävä olento, jolle puhelen mieluummin kuin päiväkirjalle.
Helmik. 14. päivänä 1920.
Vastoin luuloani pääsee päiväkirjani vielä nousemaan kätköpaikasta, jossa se on ollut lähes kolme vuotta.
Olemme taas ulkomailla — ensi kertaa kihlajaismatkamme jälkeen. Pannessani tavaramme kokoon löysin tämän päiväkirjani ja pistin mukaan.
Olemme nyt Etelä-Saksassa ja Helmer on luvannut viipyä täällä senverran, että saan hieman levähtää.
Berliinissä olimme kokonaisen viikon. Mutta siellä oli kauheaa. Helmer osti suunnattomasti tavaraa sekä itselleen että pojalle ja minulle. Juoksin kaupoissa hänen kanssaan, kunnes olin aivan nääntymäisilläni. — Illoin oli hän myöhään milloin missäkin, enimmäkseen mikäli tiedän erilaisissa ravintoloissa.
Berliinistä matkustimme Dresdeniin. Siellä ei meillä ollut toimitettavia ostoksia, mutta siellä oli paljon musiikkia ja ihania tauluja.
Helmer tahtoi kuitenkin pian jatkaa matkaa. Olemmekin senjälkeen käyneet jos kuinka monessa kaupungissa, kunnes viimein jouduimme tänne.
Näin eräästä asuntolaluettelosta, että matkailijakoti, jossa nyt olemme, on halvimpia ja kuitenkin kohtalaisen hyvä. Helmer suostui tulemaan tänne ja saimmekin heti paikalla huoneen. Se on siisti ja rauhallinen. En vielä tiedä minkälaista täällä muuten on. En ole nähnyt mitään enkä ketään. Leo ja minä olemme nukkuneet kilvan. Olen pohjattoman väsynyt.
15. päivänä.
Eilen tutustuin hieman täällä asuviin ihmisiin. Pojan nukuttua menimme nimittäin Helmerin kanssa syömään illallista suureen seurustelu- ja ruokasaliin.
Näin, että Helmerin katse hetken arvostelevasti kiersi huonetta. Hän pani siellä olevat vaakaan ja teki sen perustuksella valintansa.
Salin vasemmanpuoleisella seinällä oli rivi nauloja, joissa riippui erilaatuisia saksalaisia sanomalehtiä, kukin pidinpuikkoon kiinnitettynä. Helmer valitsi niistä muutamia itselleen ja haki sitten meille paikat huoneen perällä olevan pöydän ääressä, jossa istui vanha valkopartainen herrasmies — kaikesta päättäen hienoin koko seurueessa.
Helmerin esittelyyn vanhus vastasi huomattavasti ilostuen puhetoverin toivosta. Vilkas puhelu alkoikin kohta heidän välillään. Helmer kertoi olevansa myöhästyneellä "häämatkalla". Maailmansodan puhkeaminen oli näihin asti tehnyt sen mahdottomaksi.
Valkopartainen vanhus oli paljon läheisemmällä tavalla joutunut kosketukseen sodan kanssa. Hän oli syntyisin saksalainen, mutta oli oleskellut kolmekymmentä vuotta ulkomailla. Oikeastaan hän oli asunut Italiassa, joskin hän sieltä yhtenään oli matkustellut eri osiin maailmaa. Hän oli antanut avustusta maantieteellisiin teoksiin, oli ottanut valokuvia erilaisia julkaisuja varten ja tehokkaasti vaikuttanut Baedeker-opaskirjojen syntymiseen. Sodan alkuaikoina hän oli Italiassa löytänyt turvapaikkansa ruhtinas Bulowin huvilassa, mutta kun sitten Italia yhtyi ympärysvaltoihin, täytyi hänen lähteä maasta ja kohta sen jälkeen takavarikoitiin koko hänen omaisuutensa. Hänen oli nyt pakko viettää mitä vaatimattominta elämää, kunnes hänen taloudellinen asemansa selvitettäisiin.
Huomasin, että Helmerin korvat herkistyivät hänen kuullessaan ruhtinas Bulowin huvilasta. Hän viskasi minulle hätäisen syrjäkatseen. Se koski pukuani. Olemme tällaisissakin asioissa kovin erilaiset, Helmer ja minä. Puku, varallisuus, yhteiskunnallinen asema merkitsevät Helmerille suunnattoman paljon, yksilö luonteineen vähän.
Sisintäni vihlaisee aina kipeästi tehdessäni tällaisia huomioita.Etsin ikävöiden hyvää, herkkämielistä Helmeriä, jota rakastin.
Vanhan herran yhä jatkaessa kertomustaan kuuntelin toisella korvalla muiden huoneessa olevien puheita.
Muuan nuori mies oli nähtävästi äskettäin tullut paikkakunnalle ja saanut viran ulkomaisena kirjeenvaihtajana suuressa liikekonttorissa. Sodan aikana oli hän ollut länsirintamalla. Hän kertoi sekä nykyisestä työstään että sotakokemuksistaan. Silloin tällöin hän tarmokkaasti painoi kokoonpuristetun nyrkin pöytään. Ryhti oli sotilaallinen ja katse terästä. Hän oli minusta kuin ihmismuotoon pukeutunut saksalaisen uhrivalmiuden ja tahdonjäntevyyden ilmaus.
Hänen puheensa joukkoon tuli kuitenkin odottamatta muutama lauhkea sana äidistä, joka oli leski. Pieni eläke oli ennen hädin tuskin riittänyt äidille. Nyt kaiken kallistuttua se ei riittänyt mihinkään. — Hihna on vedettävä tiukemmalle, nuorukainen kiristi samalla, ehkä huomaamattaan, oman pukunsa vyötä. — Elämä ei ole herkuttelua eikä laiskanpäivien pitoa. Bismarckin, Fredrik Suuren ja Kantin kansa näyttää vielä, mihin se pystyy työssä ja uhrivalmiudessa!
Nuoren miehen katse säkenöi isänmaallista innostusta ja lujaa teräksistä tahtoa.
Ajattelin taas Helmeriä. Suuri ikävä täytti sisimpäni.
Se, jonka kanssa nuori mies puheli, tuntui oikealta "tietosanakirjalta". Kuulin hänen tuontuostakin toistavan Saksan suurmiesten lauselmia ja kertovan heistä. Sodasta hänellä myöskin oli järkkymättömän selvät mielipiteet. Hän kävi rajusti silloisen hallituksen ja etenkin keisarin kimppuun. Nuori mies raivostui siitä. "Te olisitte tietysti hallinnut paremmin, tietysti, tietysti", ivaili hän.
Politiikka ei juuri huvita Helmeriä, mutta panin merkille, että hän useamman kerran vilkaisi jutteleviin. Hän kai näki, että "Tietosanakirjan" kauluksesta ja kalvosimista olisi voinut kaapimalla kaapia likaa.
Oliko sekin "sodan jälkiä?" Ja ehkä sekin, että tuolla ovensuussa istui pieni, eriskummallinen olento, lähinnä muistuttaen kokoonkäpristynyttä, kurttuista tonttu-ukkoa, joka saattoi olla hyvä olemassa, mutta joka ei oikeastaan sopinut näyteltäväksi ihmisten ilmoilla…
Samassa "tonttu-ukko" nousi. Nimelleen sopivan äänettömästi luikahti hän ovesta ulos käytävään. Minäkin tein lähtöä, kumarsin "italialaiselle" ja kiiruhdin vanhuksen jälkeen. Porraskierteessä saavutin hänet.
— Antakaa anteeksi, mutta olisi hauska tietää, asuuko täällä enimmäkseen täyshoitolaisia, vai tuleeko tänne yhtä usein tavallisia matkailijoita.
Vanhus näytti hämmästyvän. — Molempia, molempia, toisti hän. Vanhuksen pää tutisi, mutta silmät kiiluivat ystävällisesti ja iloisesti.
— Tekin olette täyshoitolainen, vai oletteko ehkä matkustava kuten me? jatkoin tiedusteluani.
Hän säpsähti huomattavasti. Katseeseen tuli kuin arkuutta. — Olenhan minä täyshoitolaisena. Vaikka ei oikeastaan pitäisi. Tässä talossa on toinenkin puoli — köyhälistön. Siellä pitäisi minun olla. Ei täällä kannattaisi. Ja minä olen vain vanha maalarimestari. Mutta minkä tähden te kysytte?
Jäin vastausta vaille. Olin oikeastaan vain tahtonut päästä puheisiin hänen kanssaan. Siten olin tullut kajonneeksi arkaan kohtaan. Ja nyt hävetti. Mutta ukko katsoi minuun lempeästi kuin ystävään.
— Nykyään eivät ihmiset kysy, sanoi hän harvakseen. — Kukin ajattelee vain sitä, miten itse pääsisi eteenpäin.
— Oletteko te yksin — ehkä sodan johdosta? tiedustelin entistä rohkeammin.
Vanhuksen kasvoille painui pimeä varjo. Huulet alkoivat väristä ja nytkähdellä. — Ei niistä jaksa kertoa, sanoi hän viimein hitaasti. — Ehkä kuitenkin toisen kerran. Te olette ensimmäinen vieras, joka kysyy. Teillä on niin ystävälliset silmät.
Hän jatkoi matkaansa, minä samoin. Mutta sota, "tonttu-ukko" ja se "köyhälistön puoli", josta hän oli puhunut, valvottivat minua kauan.
17. päivänä.
Seuraavana aamuna tullessani poika käsivarrella alas portaita tuli tonttu-ukko vastaan. Nähdessään lapsen pysähtyi hän siihen paikkaan ja hänen vanhat silmänsä, jotka useimmiten olivat kuin puoliummessa, revähtivät selko selälleen. — Teillä on lapsi, lapsi, änkytti hän.
— Tällainen punainen pulloposki, täyttää pian kolme vuotta, esittelin iloisesti.
— Niin, niin, niinhän ne lapset, soperteli ukko. — Niin ne ennen meilläkin…
— Te olette lapsirakas!
— Lapsirakas! Hän hymähti omituisesti. — Armollinen rouva, kun on yksi ainoa koko avarassa maailmassa — yksi ainoa pidäke… Hänen alaleukansa vavahteli ankarasti kuin esiinyrittävää itkua torjuakseen. Silmiin nousi kostea kiilto.
Helmer tuli samassa katsomaan, missä viivyin. Kahvi odotti. Toiset olivat kaikki juoneet kahvinsa, koskapa ei muita enää näkynyt salissa. Sitä vanhaa, hienoa Italiassa asunutta herraakaan ei kuulunut, vaikka Helmer häntä jo kauan oli odottanut. Hän ei ehkä huolinut seurasta, kun illalla olin esiintynyt niin arkisessa asussa, päätteli Helmer.
Helmer puhui tästä pitemmältäkin. Syötin kahvissa liotettua korppua pojalle, välillä ajatellen tonttu-ukkoa ja tuota "köyhälistön puolta".
Tunsin taas samaa kuin usein ennenkin. Olisi tehnyt mieli tutustua tuohon "toiseen puoleen", ottaa osaa heidän elämäänsä — ei ulkopuolelta tulleena, utelevana katsojana, vaan yhtenä heistä, yhtenä, joka kuitenkin olisi kyennyt tekemään karun elämän heille hieman valoisammaksi sen kautta, että itse oli saanut kasvaa hyvässä kodissa. Mutta taas oli estämässä sama kuin ennenkin: ujostutti.
En löydä tapaa, millä pääsisin kosketukseen ympäristöni kanssa.
Helmerin lähdettyä kaupungille yritin kuitenkin. Johtaja Lingin puoleen en tahtonut kääntyä. Tämä olisi ehkä tarjoutunut näyttelemään minulle "toista puolta". Ja tuollainen "katseleminen", kun se koskee paikkoja, joissa on ihmisiä, on minua aina kammottanut. Ennen vanhaan, isän eläessä, kun joskus tein heikkoja yrityksiä päästäkseni jonkinlaiseen työhön kanssaihmisteni hyväksi, olin joutunut sentapaisiin tilanteisiin. Minua kuljetettiin sekä lastenkodeissa että sairaaloissa ja erilaatuisissa "laitoksissa". Ja aina taistelin sen muille kai käsittämättömän tunteen kanssa, että minua kuljetettiin katsomassa erilaisia onnettomia ihmisiä.
Päästäkseni tällaisista kokemuksista kiersin "matkailijakotia" sekä niillä molemmilla kaduilla, joiden varrelle se oli rakennettu, että pihankin puolelta. Pihan puolella näin sisäänkäytävän, joka johti "Yömajaan". Se tarkoitti sitä "toista puolta".
Menin takaisin kadulle portista, joka johti pääkäytävästä syrjässä olevalle kapealle takakadulle. Täällä rupesin poikaa talutellen hiljaa astumaan edes ja takaisin. Päiväkin sopi juuri siihen paikkaan, eikä liikettäkään ollut. Siinä oli pojan kanssa hyvä astua.
Kello oli sivuuttanut puoli 12. Ihmisiä alkoi saapua päivällisaterialle. Useimmat menivät suoraan "Yömajaan" kuin kotiinsa ainakin. Jotkut näyttivät epäröiviltä, muuan kääntyi ovelta takaisin. He olivat tietysti ensikertalaisia, joille paikka syystä tai toisesta oli vastenmielinen.
Muuan maalaisnainen, jonka tumma, yksinkertainen puku muistutti jonkunlaista kansallispukua, jäi arvelevasti portille seisomaan. Tullessani kohdalle kysyi hän, oliko armollinen rouva täältäpäin kotoisin ja tiesikö, mitä ruoka sisällä maksoi. Huomatessaan vastauksesta muukalaisen kävi hän uteliaaksi. Hän tahtoi tietää, mistä maasta olin kotoisin. Kaikilla muillahan nykyään oli hyvä olla. Saksalaisille yksin oli elämä kovaa. — Tuollainen lapsikin, sanoi hän katsoen poikaan. Siinä katseessa oli kuin nälkää.
Olisin sinä hetkenä suonut poikani posket vähemmän punoittaviksi.
— Olette maalainen, aloin vuorostani tiedustella.
Nainen tarttui kysymykseen kuin ystävällisesti ojennettuun käteen. Hän oli ypö yksin tässä vieraassa kaupungissa. Ei ollut omaista ei edes tuttavia. Ja sydän oli kuitenkin pakahtumaisillaan kaikesta, mitä eteen oli sattunut.
Ehdotin, että yhdessä poikkeaisimme johonkin kahvilaan. Poika ei jaksanut enää kävellä pitkälle. Hänen täytyi päästä nukkumaan. Mutta sitä ennen olisi hyvä saada jotain virkistävää. Pyysin saada tarjota.
Vaimon epäröinti poistui samassa, kun hän käsitti, että tahdoin tarjota. Hän pyysi saada kantaa poikaa. Ja kantaessaan puhui hän lakkaamatta. Kaikki mitä hänen oli täytynyt pidättää sisimmässään siitä syystä, ettei ollut ketään, jolle puhua, purkautui nyt ryöppynä. Sota, se kauhea sota ei ollut säästänyt hänenkään pientä kotiaan. Paljon siellä ei ollut otettavaa, mutta kaiken sen vähäisen se otti — tavalla tai toisella. Yksi ainoa lapsista oli terve. Toinen poika oli sydänsairas, oli ollut sitä pienestä pitäen. Ei hänestä sotaan olisi ollut, mutta veipä sota sittenkin. Sota-ajan huono ruoka vei häneltä viimeisetkin voimat. Kotona maantöissä tuli myöskin rasitusta liikaa, kun se ainoa terve oli poissa. Pellolla kerran — kesken työn — painui hän äkkiä maahan kuin laho puu, jonka yksi ainoa isku kaataa. Ja se terve meni tietysti sodassa. Useampia heitä ei ollutkaan. Sillä kohta sen sairaan synnyttyä oli isä saanut halvauksen. Liikkumattomana hän oli maannut vuoteessa lähes kolmekymmentä vuotta. Hän eli yhä. Nuoret olivat poissa. Sellaistahan elämän meno oli…
Hän puhui hitaasti, yksitoikkoisella äänellä kuin se, joka on tottumaton ilmaisemaan tunteitaan. Kahvilan kohdalle tultuamme keskeytti hän äkkiä puheensa. Näin katseessa nälkäistä odotusta.
Tilasin kahvia ja runsaasti hyvää, täyttävää leipää. Huomasin, että vieraani seurasi tilausta suurella jännityksellä, ja se lisäsi iloani.
Kertomisesta ei tullut mitään, ennenkuin kahvit oli juotu.
Silloin yritti vieraani jatkaa kertomustaan, mutta poika oli käynyt uniseksi ja alkoi marista. Minun täytyi tehdä lähtöä. Mutta vieras pyysi saada saattaa. Hän tahtoi kantaa poikaa. Samalla hän saisi puhua. Sisimpään oli sulloutunut niin paljon, että se ihan käin salpasi henkeä.
Otin kuitenkin itse pojan käsivarrelleni ja vaimo kertoi. — Maatilkun hoito oli käynyt hänelle kovin raskaaksi, kun ei ollut ketään auttamassa ja kun muun työn ohessa oli liikkumaton, vuoteessa makaava sairas hoidettavana. Eivät voineet naapuritkaan auttaa, kun joka paikasta olivat parhaat tekijät poissa. Siiloin syntyi ajatus, että talo ehkä oli myytävä. Ja ostajakin ilmaantui. Tämä oli etäinen sukulainen, ja hän lupasi asettaa kaikki edullisesti avuttomiksi joutuneille. Piti siinä olla jokin sellainenkin ehto, että kauppa oli muutettavissa ja ehdot viimeisteltävissä kahden vuoden kuluessa. Mutta elämä oli sen jälkeen kallistumistaan kallistunut ja kiinteimistön arvo oli noussut ennen arvaamattomalla tavalla. Sukulainen oli suurin voitoin myynyt talon eikä ottanut kuuleviin korviinkaan puhetta toisten oikeuksista ja toisten hädänalaisesta asemasta.
Vaimo keskeytti puheensa ja pyysi toistamiseen poikaa kantaakseen. Näytin hänestä heikolta. Ja hän olisi mielellään kantanut enemmänkin, sanoi hän, sen puolesta, jolla oli ollut osanottoa ventovierasta varten.
— Osanottoon on meillä jokaisella varaa, sanoin kun kiittäen ojensin pojan vaimolle. Taisin samalla hymyillä ehkä hieman surunvoittoisesti. Vaimo pani sen merkille ja katsoi ihmetellen minuun. Hän kai ajatteli, että ihminen, joka tuli pitkien matkojen takaa vieraaseen maahan, oli rikas joka suhteessa.
— Me asumme nyt maalla, ei kaukana täältä. Pieni huonepahanen meillä on, mutta ei tilaisuutta minkäänmoiseen viljelykseen. Sairaanhoidossa kuluukin aikani. Nyt tulin kuitenkin kuulemaan, eivätkö lakimiehet tiedä mitään neuvoa siinä talonkauppa-asiassa. Mutta turha oli vaiva. Eivät enää voi auttaa, kun asia ei alusta tullut paremmalle perustukselle.
Olimme matkailijakodin portailla ja tahdoin ottaa poikani. Mutta vaimo tahtoi kantaa nukahtaneen lapsen perille asti. Hänellä oli vielä jotain kerrottavaa. Ja se oli ihmeen vuoksi valoisaa. Se olikin ylläpitänyt hänen voimiaan kaiken aikaa.
— Katsokaa, miehelläni on veli, joka nuorena läksi Amerikkaan. Hänelle kävi hyvin siellä ja miljoonien omistajaksi kuuluu hän tulleen. Hän ei ole kirjoittanut vuosikymmeniin. Emmekä mekään, kun ei hän. Mutta viimein, kun olivat minulle sanoneet että pitäisi mennä kerjäämään, silloin päätin että nyt kirjoitan. Veli on kuitenkin veli. Ja nyt minulla on sitäkin asiaa tänne kaupunkiin, että tahdoin selvän osoitteen eräästä liikekonttorista. — Hän veti taskustaan paperin ja hänen kasvoihinsa syttyi kirkasta toivoa. — Se on tässä, sanoi hän levittäen paperin eteeni. — Veli on veli, toisti hän uudelleen ja pyyhkäisi liikutettuna silmäkulmaansa. — Tämä ei minusta sentähden tunnukaan kerjuulta.
Kirjoitin nimeni ja osoitteeni paperille ja ojensin vaimolle. Sitten tiedustelin hänen postiosoitettaan. Seutu, josta hän oli puhunut, on kuulun kaunista vuoristoa. Siellä olisi varmaan hyvä levätä. Italiasta palatessamme voisimme ehkä poiketa sinne.
Vaimo ilostui ja kävi kaksin käsin puristamaan kättäni. — Silloin on ehkä vastaus Amerikastakin tullut, puheli hän kuin hartaudella. — Ja jos silloin kuuluu parempaa meille, voin ehkä minäkin osoittaa teille jotain ystävällisyyttä. Voin ainakin antaa lapselle vuohenmaitoa. Se on terveellistä.
Epäröin hetken. En ollut selvillä edes siitä, mitä tahdoin tehdä, vielä vähemmän siitä, mikä oli oikeinta. Avuntarjous näin vieraalle oli tietysti ymmärtämätöntä. Se saattoi olla epähienoakin. Ja kuitenkin… Vaimossa oli jotain läpeensä luotettavaa ja samalla sellaista arkaa hienotunteisuutta, jota saattoi tavata kotimaassa, oikein sydänmaalla, jonne ei sivistyksen turmelus ollut ennättänyt. Hän tuntui kotoiselta jo siitäkin syystä… Puhumattakaan siitä, että hän oli yksi meille avuksi rientäneestä kansasta.
Vaimon kumartuessa hyvästelemään nukkuvaa poikaa pistin 50-markkasen kirjekuoreen, jonka suljin. Vaimo lensi polttavan punaiseksi ojentaessani sen hänelle.
— Älkää panko pahaksi! pyysin. — Voitte jos tahdotte pitää vaikka lainana. Tai viekää se terveisinä miehellenne. Ja sanokaa, että se on maasta, jossa on kärsitty ja kärsitään paljon.
* * * * *
Katsoin ikkunasta lähtevän jälkeen, kunnes hän kadunkulmassa katosi näkyvistäni. Silloin otin esille italialaisen kirjan, jota olen ruvennut suomentamaan, ja asetuin työhön.
Vasta myöhään illalla tuli Helmer. Hän oli hyvällä tuulella. Hän oli käynyt katsomassa kaikkia kaupungin merkillisyyksiä. Vanha Italiassa asunut oli häntä opastanut. Ja se mies osasi kertoa!
Helmer oli tietysti kutsunut hänet päivälliselle. Kaupungin parhaimmassa ravintolassa olivat syöneet. Mutta Saksassa voi syödä halvastikin. Ei maksanut enempää kuin neljäkymmentä markkaa henkeä kohti, kertoi Helmer.
— Meidän ateriamme täällä maksoi 12 mk.
— Niin, niin, sehän hyvä! Mutta mies ei saa kyllikseen sellaisesta.
— Saksan miehet saavat.
— Sinä olet huonolla tuulella. Olet tietysti rasittanut itseäsi turhalla työllä.
Ajattelin matkailijakodin "köyhälistön puolta" ja sitä seuraa, jota minulla oli ollut. Ajattelin päivällistä, jonka hinnalla tuo vuosikymmeniä vuoteessa maannut ja hänen vainionsa olisivat päässeet hyvän kappaleen eteenpäin. Mutta en tiennyt kannattiko siitä puhua, — Minä olen tänään ollut aivan toisenlaisessa seurassa, sanoin viimein hitaasti. Ja yks kaks tapasin itseni kertomasta. Vaimo, jolla oli ne suuret surulliset silmät ja kotona huonepahasessa aina sairastava mies, oli koko ajan edessäni. Muistin Helmerin vasta kuullessani pitkän haukotuksen.
— Sinäpä osaat olla monisanainen!
— En, en aina, tuli minulta vähän kivakasti. — Mutta tällaisissa asioissa ei tarvitse etsiä sanoja. Minä en koskaan, en koskaan opi sulattamaan sitä, että ruokaan, juomaan, tupakkaan ja vaikka mihin viskataan hetkessä raha, jolla puutteenalainen eläisi päiviä, viikkoja, ehkä vuosia.
— Ei, ei, sinä et jaksa sulattaa sitä, että minun on hyvä ja hauska olla. Ainahan sinä kiristät kukkaron suuta, kun sinun omastasi menee!
Olin ruvennut riisuutumaan enkä vastannut pitkään aikaan. Viimein sanoin hiljaa: — Et sinä vielä tunne minua, Helmer.
— En, en, en vielä, yltyi Helmer. — Mutta minä olen oppimassa. Minä luulin sinua hyväksi kuin herran enkeli, silloin kun sinut otin. Mutta oletkin saita vanha akka, joka ei muuta osaa kuin pitää kirjaa miehensä menoista ja kiristää kukkaronsuuta.
— Sinä käytät valittuja sanoja.
— Valittujen sanojen aika on ohi. — Helmer viskautui vuoteelleen ja kiersi sähkön sammuksiin.
Helmik. 25. päivänä.
Olen päässyt hieman tutustumaan "tonttu-ukkoon". Hän tulee usein vastaani portaissa. Luulen, että hän melkein pitää minua silmällä saadakseen vaihtaa sanasen kanssani tai pikemmin ehkä ihailla Leon pyöreitä poskia ja suuria sinisilmiä. Ukko ajattelee silloin tietysti sitä yhtä ainoata, jonka tähden hän rakastaa kaikkia lapsia. Leon ulkonainen hyvinvointi sattuu häneen ehkä kuitenkin kipeästi. Hänellä on usein vedet silmissä, kun hän pikipäin hipaisee lapsen mekkoa.
Ellemme tapaa portaissa näen hänet seurusteluhuoneessa, jossa hän mielellään istuu uunin lähellä. Yöt ovat olleet kirpeän kylmät, monesti päivätkin. Mutta muualla ei lämmitetä kuin seurusteluhuoneessa. Ei ole hiiliä. Kukaan muu ei siitä valita kuin me ulkomaalaiset. Olen kuitenkin monesti nähnyt "tonttu-ukon" kädet sinipunertavina ja kohmeessa tulevan ainoaan lämpimään huoneeseemme.
Asetuttuaan uunin ääreen ummistaa hän tavallisesti silmänsä. Ensiksikin tahtoo hän päästä näkemästä ihmisiä, toivossa etteivät hekään sitten katsele häntä. Hän pelkää vieraita, jotka voisivat paheksua vanhan maalarimestarin läheisyyttä.
Toisekseen tahtoo hän unohtaa nykyisyyden ja elää entisajassa. Hän on uskonut minulle, että uunin lämpö aina vie hänet siihen maalaiskotiin, jonka hän ennen omisti. Aurinko paistaa siellä kukkaiselle nurmelle. Kukko kiekuu aidan seipäällä. Pienen lätäkön rannalla tallustelevat ankat loksauttelevat leukojaan vettä hörpätessään ja karsinasta päässeet karitsat hyppelevät nurmella kuin päästään pyörällä kesäisestä ilosta.
Oman perheen jäseniltä tuntuvat kaikki. Ja saman katon alla kaikki asuvatkin sekä kesät että talvet.
Vaikka onkin maalaustöitä paljon, on siinä sivussa aikaa talon asumiseenkin. Varsinkin kun on vaimo sellainen kuin hänellä oli. Eivät keväiset karitsatkaan ilossa voittaneet emäntäänsä. Niin hän oli kuin itse aurinko — ja vieläpä parempikin, sillä hän säteili aina. Ja kuitenkin oli hän aina työssä. Maalarinkin tehtäviin hän oli ottanut perehtyäkseen. Ei ollut moitteen sijaa siinä, minkä hän kädestään laski. Ei näkynyt siveltimen jälkeä. Paistavaa ja tasaista oli kuin peilin pinta. Ja jos oli maalattavana rattaat tai muut sellaiset, joita maalatessa täytyi olla epämukavassa asennossa, oli se aina emännän osa. — Ihan omiaan pienelle naisihmiselle, selitti hän nauraen, kun istui kyykkysillään rattaiden alla ja ammattimiehen taidolla huolehti jokaisesta pienimmästäkin kulmauksesta.
Joskus hän makasi selällään nurmikolla rattaiden alla ja maalasi sillälailla. Sanoi sen kovin mukavaksi. Ja nauroi sanoessaan niin että helähti. Ja jokainen, joka sen kuuli, sai siitä rintansa kesäiloa täyteen.
Siinä äidin ympärillä lapsetkin aina mielellään kieppuivat. Silmällä ja sanalla hän heitä siinä paimenteli ja kasvatti, — esimerkillään kuitenkin enin.
Tällaista on ukko minulle jutellut niinä muutamina hetkinä, jolloin olemme sattuneet olemaan kahden. Hänen vanhoissa vetisissä silmissään olen nähnyt kiillon, jota en unohda.
Iloitsen siitä, että toisen rikkaus tekee minut onnelliseksi — vaikka itse olenkin köyhä.
28. päivänä.
Lähdemme täältä huomenna. Nyt tiedän sen.
Istuin tänään Helmerin ja pojan kanssa seurusteluhuoneessa, kun matkailijakodin johtaja tuli vetämään pysähtynyttä seinäkelloa. Samassa luikahti "Tietosanakirjakin" huoneeseen likaisine kauluksineen ja kalvosimiseen. Hän kuiskasi jotain isännälle ja kuulin vain sanat "lasku" ja "viikko". Isäntä näytti käsittävän kuulemattakin. Samassa huomasi "Tietosanakirja" meidät ja livahti huoneesta kiireisesti ja häpeissään kuin koira häntä koipien välissä. Helmer viskasi harmistuneen katseen hänen jälkeensä ja tiedusteli isännältä, eikö tämä asuntola ollut sivistynyttä väkeä varten.
— Sivistynyttä, sivistynyttä tietysti. — Johtaja tuli pokkuroiden luoksemme. — Mutta täytyy sovitella näinä ahtaina aikoina. Mies on lukenut ja matkustellut paljon. Oli liikemies, mutta on ikäloppu. Ja mikä lie viirannut päätä. Nai vanhoilla päivillään. Retvanan otti, taisi korjata kadulta. Armahti ehkä. Tai liekö ollut velkaa, jonka kuittasi naimalla. Enkä henno häätääkään, kun maksaa vuokransa, vaikka saakin odottaa. Ja se huone on niin pieni ja mitätön — tässä portaiden alla. Eivät huolisi muut.
— Vaimoni oli kuullut tätä asuntolaa kehuttavan, alkoi Helmer.
Veri karahti kasvoihini. Tiesihän Helmer, että minä vain taloudellisista syistä olin tätä esittänyt.
Helmer näki ilmeeni, katkaisi lauseen kesken, kiskaisi pojan polveltani ja otti syliinsä. Isäntä rupesi kertomaan talon muista asukkaista.
Nukkuva tuolla uunin ääressä oli kotoisin samoilta seuduilta kuin isäntä. Hän oli kokenut paljon kovaa. Pojat kaatuivat kaikki sodassa. Viimeksi kuoli ainoa tytärkin. Yksin oli ukko kuin vanha kanto kaadetun vesakon keskellä.
— Helmer, älä syötä hilloa pojalle, pyytelin hiljaa, hän ei ole terve. — Helmer jatkoi syöttämistä ja hypitteli poikaa polvellaan. — Tietäähän isän poju, mikä hyvältä maistuu. Eikö tiedä?
Eteisen kello helähti ja johtaja kiiruhti ulos. Poika takoi veitsellä pöydän laitaa.
— Älä anna hänen noin! Veitsi on terävä. Pöytäliina maksaa paljon!
— Sinä et sitten osaa muuta kuin jankuttaa tyhjästä. — Helmer täytti uudelleen kuppinsa kahvilla ja joi hyvällä ruokahalulla. Kun hän oli valmis, nousi hän ja sanoi ottavansa pojan mukaansa kaupungille. Hän aikoi lunastaa matkaliput huomisaamuksi. Saksassa oli köyhää ja kylmää. Oli paras kiiruhtaa etelään.
Minäkin nousin. Eteisen naulasta hain huoneemme avaimen. Aioin asettua työhön. Mutta valikoidessani avainten joukosta sattui korvaani ääniä, jotka pysäyttivät minut siihen paikkaan.
— Työtä, työtä, vai työtä! huusi kimakka naisen ääni. — Luuletko ihmisen tekevän työtä sillä ruualla, jota minä saan! — Ääni oli pistävä kuin naskali. Se värisi heikon voimattomasta vihasta. Sanojen välillä kuului sihinää, joka muistutti syljeksivää kissaa. — Sika sinä olet etkä ihminen. Hullu kun korjasin. — Tunsin "Tietosanakirjan" äänen. Se kuului portaitten alla olevasta huoneesta.
Hiivin hiljaa takaisin seurusteluhuoneeseen. Tuntui mahdottomalta asettua työhön. Ei tehnyt mieli takaisin omaan huoneeseenkaan. Sielläkin oli tuollaisia sanoja vaihdettu — muodoltaan siivompia mutta sisällöltään samaa sukua. Muistokin poltti ehkä pahiten siitä syystä, että tiesin saman pian taas uudistuvan.
Ei auta hyvät päätökset, ei pysty järkisyyt. Niitä olen aina kunnioittanut. Mutta Helmerin ja minun suhteessani ne ovat arvottomat kuin ohjakset, joita pillastunut hevonen ei tottele.
Onko oma tuskasta värisevä sisimpäni se säikkynyt ratsu, jota minun on mahdoton hallita? En tiedä.
Säikkynyt, juuri säikkynyt, se on joka tapauksessa oikea sana.
Olen toivonut ja uskonut siinäkin, missä ei ole uskomista. Nyt en enää jaksa. Monesti olen vain pelkoa ja vapistusta. Toiste on kaikki minussa puutunutta. Silloin tällöin taas hulmahtaa turtuneiden tunteiden alta kuin liekkinä hiilloksesta kysymys: mitä on tehtävä?
Pitääkö tällaista jatkua aina? Läpi koko elämän? Onko se oikeampaa kuin annetun sanan syöminen? Onko ulkonainen kodin pystyssä pitäminen pyhä velvollisuus silloinkin, kun ei ole kotia eikä avioliittoa muuta kuin nimeksi?
Teoriassa olen mielestäni selvillä ratkaisusta. Mutta todellisuudessa peräydyn — kerran toisensa jälkeen. Tuntuu aina siltä, että täytyy koettaa vielä kerta. Ehkä onkin kaikki pahaa unta. Ehkä ensi kerralla onnistuu se, mikä ei ole ottanut onnistuakseen ennen.
Tämä "häämatkakin", joksi Helmer kauhukseni nimittää matkaamme, on jonkinlainen "viimeinen ponnistus". Osaksi tahdon virkistää kielitaitoani voidakseni ansaita paremmin sekä tunneilla että käännöstyöllä. Mutta tämän takana piilee sekin ajatus, että vieraat olot ja vieraat ihmiset voisivat parantaa jotain siitä, mikä arkioloissa on mennyt rikki.
Pettääkö tämäkin toivo?
* * * * *
En jaksanut ajatella pitemmälle. Nousin ja lähenin hiljaa uunin ääressä nukkuvaa.
Tonttu-ukolla oli aurinkoista hymyä vanhoilla kurttuisilla kasvoillaan. Toinen polvelle painunut käsi nytkähteli muutaman kerran. Näytti siltä kuin se olisi tavoitellut jotain. Tai ehkä se halusi hyväillä? Kohta sen jälkeen avautuivat silmät verkalleen ja jäivät hämmästyneinä tuijottamaan eteensä.
— Te olette nukkunut — ja nähnyt aurinkoisia unia?
Ukko hieroi silmiään. — Niin, niin, tämä uuni on minun paras ystäväni. Se vie minut aina kotipihaan. Ja siellä paistaa aurinko aina ja lapset pelmuilevat pehmeällä nurmella. Ja ilmassa on kuivuvan maalin hajua.
Ukko veti esille pienen punaraitaisen nenäliinan ja kuivasi silmiään.Kysyin hymyillen, kirvelikö maalinhaju silmiä.
Vanhus otti leikkisät sanani todeksi. Hänen kasvoihinsa tuli sydämellistä hellyyttä. — Kirveleekö? Ei, ei, armollinen rouva. Vanhan maalarin sieramissa se on maailman paras haju. Se on ihan sitä elämän hajua. Se on kuin voima, joka virtaa läpi nuoren ihmisen koko ruumiin. Sitä muistelee mielellään sittenkin kun sitä ei enää ole.
Hän nousi ja oikoi uunin edessä vanhoja jäseniään. Vasta senjälkeen tuntui siltä kuin hän olisi päässyt todellisuuteen käsiksi. Hän katsoi ympärilleen ja kysyi lasta.
— Te olette harvinaisen lapsirakas, sanoin siihen, — lapsirakas, toisti ukko taas ja hymähti. Ehkä sen voi sanoa niinkin. Mutta oikeastaan näen vainyhdenkaikissa. Minä näen ne yhdet ainoat ensiksi kaikkialla ja toiset ovat olemassa vain kuin sitä varten, että voisin verrata.
— Hän on lapsenlapsenne?
Ukko nyökkäsi. — He asuivat meillä ja olivat juuri menneet naimisiin kun sota puhkesi. Sen suuren kauniin nurmikkokentän keskellä omenapuitten alla he asuivat. Siinä olivat kaikki meidän lapsemme peuhanneet ja ilakoineet. Ajattelin, että nyt siinä uusi polvi saa ilojaan pitää. Mutta sota puhkesikin kohta kun olivat menneet naimisiin. Sinne menivät pojat ja vävypoika. Haavoittuneena hän tuli kotiin ja oli kauan huonona. Mutta menipäs taas kun kykeni. Ukko läksi hiljaa tepsuttelemaan lattiata pitkin, pysähtyi hetkeksi ikkunaan, johon aurinko paistoi, mutta kääntyi siitä raskaasti huoaten takaisin.
— Olihan se hyvä, että mummo säästyi siltä surulta. Hänellä oli niin herkkä mieli lapsiaan kohtaan, sanoi hän verkalleen.
— Vaimonne kuoli ennen sotaa?
— Ei, en minä sitä. Siihenhän jokaisen äidin täytyi taipua. Niin annoimme me kuin muutkin, kun vaadittiin. Mutta että sitten tytärkin… Sitä ei vaimoni enää nähnyt.
— Hänen lapsestaanko te puhuitte?
Hän nyökkäsi taas ja vanhat kasvot kirkastuivat. — Pitäisi sitä ehkä itkeä, sanoi hän viimein verkalleen. — Sillä on sormet kuin langansäikeet. Eikä jalka ota vaikka hän jo on kahden vuoden vanha. Minä itkin kauan silloin kun olin nähnyt teidän poikanne portaissa. Ja kuitenkaan ei minusta ole koko maailmassa kasvoja, jotka kelpaavat sen pienen laihan tyttärentyttäreni rinnalle. Ettekö te tulisi häntä katsomaan?
Olin kohta valmis. En myöhemmällä enää saisikaan tilaisuutta siihen.Meidän oli lähdettävä seuraavana päivänä. Sanoin sen hänelle.
Ukko oli paikalla lähtövalmis. Hän alkoi astua kipittää katua pitkin kuin lapsi, jolla on suuri ilo odotettavissa.
— Hoitaisinhan minä itse mieluimmin hänet, mutta en minä vanha mies osaa kun hän on niin heikko ja pieni, puheli hän. Se on hyvä koti, oikein hyvä. Siellä on hauskaa toisten lasten kanssa. Saa mennä vaikka kaikki rahani. En minä sure kunhan vain saan pitää sen lapsen. Niin olisi mummukin sanonut.
— Mutta äiti, mikä hänet vei?
Ukko ei vastannut. Kuljimme kauan vaieten, sitten tuli viimein vapisevalla äänellä, hiljaa kuin kuiskaus: — Sota.
Katsoin kysyvästi vanhukseen.
— Niin, niin, katsokaa, ruoka oli huonoa. Hän ei jaksanut toipua tytön synnyttyä. Ei ollut sairas, mutta ei saanut voimiakaan. Eikä voinut syödä. — Hänelle tuli sitten sellainen ajatus, että hän paranisi jos saisi valkoista leipää. Ja minä juoksin virastosta toiseen saadakseni sellaisia lupakirjoja, että saisin valkoista leipää. Ja sitten — sitten juoksin taas kun se paperi oli kädessäni. Minä olin nähnyt hänen rintansa huohottavan raskaasti ja kuiskasin, että nyt tulee apu. Ja minä juoksin, juoksin. Mutta kun minä tulin takaisin valkoinen leipä kädessä, oli hän kuollut. — — —
Keskustelumme katkesi siihen.
Vähän myöhemmin pysähtyi vanhus korkean aitauksen portille ja soitti sähkökelloa. Ajattelin lasta, joka oli siellä sisäpuolella. Hänellä oli sormet kuin rihman säikeet eikä jalka ottanut vaikka hän jo kävi kolmatta. Hän oli sodan lapsi…
Roomassa huhtik. 30. päivänä 1920.
Olen taas Roomassa ja olen tänään käynyt kirkossa, jossa kuusi vuotta takaperin sydämessäni lupauduin Helmerin vaimoksi.
Se käynti nosti myrskyn mielessäni. Mutta se auttoi myöskin.
Jouduin sinne oikeastaan aikomattani. Olin hakemassa lapsenhoitajaa ja olin käynyt monessa paikassa, kun huomasin olevani aivan tuon kirkon edustalla. Portailla istui sama vanha vaimo kuin kuusi vuotta takaperin.
— Te istutte vielä täällä, sanoin ja ääneni sävyyn taisi tulla jotain kylmää, ehkä kovaa.
— Tässä, tässä. Ja muistot ovat takanapäin, kiirastuli tulossa.Mutta onnellinen on se, joka saa sovittaa. — Hän itkeä tuhersi.
Minä jouduin siitä huolimatta sisäisen raivon valtaan.
Tuossa hän oli istunut ja tuota hän oli näiden vuosien kuluessa toistellut ties kuinka monelle. Hän oli sanoillaan sokaissut ihmisiä, oli ottanut heidän kohtalonsa käsiinsä ja työntänyt heidät tielle, jota eivät itse nähneet.
— Te ette saa puhua noin. Te vedätte syytä päällenne, kuuletteko, syytä, sanoin ankarasti, käänsin selkäni hänelle ja menin kirkkoon. Siellä lyykähdin istumaan ovensuussa olevalle tyhjälle tuolille. Koko sisimpäni oli yhtenä ainoana kuohuntana. Ja ties milloin se olisi asettunut, jollei kirkon hiljaisuus ja hämy olisi auttanut. Ne muistuttivat isän työhuoneesta ja se muisto toi rauhallisia ajatuksia.
Viime aikoina olen miltei karttanut näitä muistoja. Elämäni on niin alentavaa, niin toisenlaista kuin se, jota isän kanssa elimme. Isä on siksi ollut kuin kadoksissa minulta.
Mutta täällä hiljaisuudessa löysin hänet. Ja täällä kävi itsestään selväksi, ettei elämä tällaisena saa eikä voi jatkua. Ei — lapsenkaan tähden.
Kaikki tuntui minusta äkkiä selvän selvältä. Olisi tehnyt mieleni mennä suoraa päätä kotiin ja sanoa Helmerille, että nyt on kaikki lopussa. Nyt tiedän, että meidän on erottava.
Mutta samassa kun oma tuska helpotti, muistin vanhuksen portailla. Kuinkahan kovasti hän lie säikähtänyt syyttäviä sanojani. Vanhus parka, taisi olla kantamista omassa kohtalossa toisten panematta lisää!
Nousin lähteäkseni. En mennyt alttarille, jossa riippui se pieni punainen ruusu. Se oli minusta pettänyt, vienyt harhaan. Tahdoin vain kiiruhtaa vanhuksen luo.
Mutta tullessani portaille oli hän jo poissa. Jatkoin matkaa pää painuneena ja rinnassa kuin kolotusta siitä, että olin vetänyt toisen, syyttömän, oman elämäni kärsimyksiin.
Käännyin Vittorio Emanuelin muistopatsaalle ja sieltä Forum Romanumille, lounastin itselleni lipun haudastaan nousseen Rooman keskustaan ja asetuin siellä vanhalle marmoriportaalle.
Tämä ympäristö vaikuttaa minuun samoin kuin kirkkojen hiljaisuus ja hämy. Se selvittää ajatuksia ja tyyntää mielen. Nämä vuosituhansien elämästä haastelevat rauniot kasvattavat ihmistä oman ihmeellisen suurpiirteisyytensä kautta. Niiden juurella ei yksilö uskalla omalle pikku elämälleen ja sen kokemuksille antaa liian suurta arvoa. Nämä entisyyden uljaat edustajat oikaisevat ja arvostelevat ajatuksiamme. Yksilö tuomitaan pieneksi. Mutta hänen elämänsä saa arvoa sikäli kuin se palvelee totuuden ja oikeuden katoamattomia arvoja, sikäli kuin se palvelee kokonaisuutta.
Istuin siellä kauan. Minusta ilma tuolla vanhan Rooman keskustassa tuntuu toisenlaiselta kuin muualla. Se antaa voimaa. Se teroittaa mieleen, että se mikä on oikein, on toteutettava, maksoi mitä maksoi.
Maksoi mitä maksoi, toistin paluumatkalla itsekseni. Ja tunsin, ettei mikään voi niin siunatusti lääkitä rintamme haavoja kuin sisäiseen selvyyteen pääseminen.
Toukok. 1. p.
Jatkoin tänään lapsenhoitajan hakua. Kävin muun muassa venäläisen yhdistyksen huoneistossa. Sieltä löytää nykyään työn tarpeessa olevia vaikka miten paljon tahansa. En kuitenkaan saanut sopivaa apulaista sieltä. Mutta likaa ja mielenkiintoisia ihmisiä siellä oli paljon. Se oli vanhan Rooman keskelle viskattu pala aito Venäjää.
Tuntikaupalla siellä olisi saanut kuunnella mielenkiintoisia elämänvaiheita. Mutta minulla oli kiire.
Kuljettuani kappaleen Corsoa pitkin nousi tie Aragnon kahvilan edustalla odottamatta pystyyn. Ihmiset olivat siinä sulloutuneet toisiinsa kuin herneet tyhjennettävän hernepullon suuhun. Kukaan ei päässyt eteenpäin eikä taaksepäin. Viimein ilmaantui kuitenkin aukko ihmismuurissa. Pujottelin eteenpäin kahvilan pikku pöytien ja eteenpäinpyrkivien ihmisten lomitse. Sitten täytyi taas pysähtyä.
Jäin seisomaan pienen pöydän ääreen, jossa muuan herra kahvin ja liköörin ääressä selaili sanomalehtiä. Pysähtyessäni siihen vilkaisi herra ympärilleen ja katseemme kohtasivat toisensa. Se oli Helmer.
— Kas vain, etkö käy istumaan? — Hän viittasi tuoliin vierellään.
— Olen turhaan etsinyt lapsenhoitajaa.
— Ei kai se estä sinua istuutumasta. Istuuduin tyhjän tuolin äärimmäiselle reunalle.
— Poika nukkui kun läksin, mutta voi herätä. Minun täytyy joutua.
— Kyllä Anna huolehtii hänestä. Rahalla sellaisesta selviytyy. Mutta kun on kysymys rahasta, niin sinä et tietysti…
— Annalta menee monesti suuri osa yötä hänen omiin, tehtäviinsä. Ihmisvoiman liikakulutusta ei rahalla korvata. Ja pojankin tähden — —.
— Pojan, pojan! matki Helmer. — Annatko sinä koskaan itsellesi tai minulle rauhaa, kun poika on kyseessä.
— Lapsi tietää edesvastuuta. — Vapaa väylä avautui ihmismereen.Jatkoin matkaani.
San Silvestron kohdalla riipaisi kipeästi rintaa, kun muistin että tästä juuri olin kulkenut ja tuohon, tuohon pysähtynyt kuusi vuotta sitten. Siinä olin ojentanut molemmat käteni Helmerille, antanut koko olemukseni ja elämäni siinä kädenojennuksessa, antanut sen täynnä luottamusta… Ja nyt!
Kiiruhdin katua eteenpäin kuin pakeneva. Täytyi päästä lapsen luo, velvollisuuksiensa luo, päästä työhön käsiksi.