Lennart Reichenhart tuli viimeisenä asemalle. He olivat olleet erimielisiä Elsan kanssa. Hän ei juuri nyt olisi tahtonut jättää Elsaa pitemmäksi aikaa yksin, mutta Elsa tahtoi välttämättä, että hän lähtisi Meraniin asti. Ja Elsa voitti.
Kun rouva Falcke saattajansa kera istui kahden junassa, sanoi hän odottamatta: — Astrid eläisi ehkä, jos — jos olisi enemmän sellaisia kuin te.
Lennart Reichenhart ei kohta vastannut. Viimein sanoi hän aran tunnustelevasti: — Rouva Falcke, muistatteko niitä lehtisiä, jotka kerran annoin teille luettaviksi.
Kesti hiukan ennenkuin rouva Falcken väsynyt ajatus löysi ladun, jolle sen oli käännyttävä. — Minä en ymmärrä…
— Ettekö? Minähän olin osoittanut tunteitani, olin herättänyt toiveita ja sitten — särkenyt ne. Suru oli ehkä jossain määrin ollut taudin aiheuttajana. Minulla oli sovitettavaa. Mutta velvollisuus oli minulle täynnä suurinta onnea.
Rouva Falcke itki yhä.
8.
Loistavat syksyiset värit, joita Astrid elämänsä viime päivinä oli katsellut, olivat poissa. Kuihtumisen aika oli ohi. Uusi kevät täynnä ihanuutta teki tuloaan.
Elsa Reichenhart seurasi parvekkeeltaan kevään edistymistä. Se oli hänestä kauniimpaa kuin koskaan ennen, sillä se tuli äkkiä — täynnä elämäniloa ja hurmaa.
Se oli hänen viimeinen keväänsä. Hän tiesi sen. Elämää uhkuvasta laaksosta hän usein siirsi katseensa valkopukuisiin vartioihin taivaan ja maan rajalla. Ne olivat tulleet hänelle tutuiksi. Mutta ne täyttivät sittenkin hänen sisimpänsä suurella kaipuulla. Ja se kaipuu kävi sitä raskaammaksi, kun se oli ainoa tunne, jota hän ei voinut jakaa Lennartin kanssa. Sen tähden hän katseli lumihuippuja ainoastaan yksin ollessaan. Lennartin kanssa puhui hän laaksosta ja keväästä. Ne kuvastivat kumpikin heidän yhdyselämäänsä. Se oli Elsalle ollut pitkä, ihmeellinen kevätpäivä, jolloin uudet kukkaset ja uudet ilonaiheet yhtenään puhkesivat.
Lennart hyväili vaimonsa kättä. — Minulle on se ollut sitä. Mutta että sinäkin voit sanoa niin, sinä, joka olet kärsinyt ja taistellut niin paljon… Ja kuitenkin on katseesi minulle antanut vain aurinkoa ja kevätiloa.
Silloin valahtivat Elsan kyyneleet yli äyräitten. Hän itki ilosta.Sillä hän tiesi nyt, ettei hän turhaan ollut taistellut.
Kyyneleet pyyhittiin kuitenkin yhtä äkkiä kuin ne olivat puhjenneet esiin, Elsan kädet painuivat Lennartin olalle ja suuri rakkaus säteili koko hänen olemuksestaan.
— Luuletko Tuhkimon itkevän ja valittavan, kun hän uuninperältä on päässyt onnen suureen juhlasaliin? Tuhkimoksi sanoi isäkin, muistatko, lisäsi hän hiljemmin.
Lennart hyväili hellästi Elsan silkinpehmeätä päätä. — Minä epäröin kauan ennenkuin annoin sinulle osaa kaikesta. Pelkäsin ettet kestäisi sitä. Mutta kun lähdin Meraniin, tahdoin antaa ne.
— Ja siinä annoit minulle paljon. Isän suuri rakkaus auttaa kuin luottamaan siihen, mikä on vielä suurempaa.
Lennart painoi vaimonsa lujasti rintaansa vasten. Silloin hän kuuli miten epätasaisesti sydän läpätti, jyskytti ja vasaroi hetkittäin, sitten hengitti huohottamalla ja heikosti kuin pieni siipirikko linnunpoika.
— Elsa, Elsa, voinko tehdä mitään puolestasi, kysyi hän hellän huolestuneena. — Kaipaatko jotain?
— En, en mitään. Sinähän olet täällä. — Elsan pää nojasi yhä Lennartin olkaan. Hän tunsi omituista pohjatonta väsymystä. Se yllätti nykyään useinkin, Tietysti siksi, että kevät teki tuloaan.
— Mutta Elsa, jos kuitenkin… Sinä tiedät että rouva Falcke tulee mielellään.
Elsa tarttui kohta ajatukseen. Hän ei itse olisi uskaltanut ehdottaa sitä. Mutta nyt tuntui hyvältä.
Rouva Falcke oli tosin muuttanut takaisin Meraniin. Hänellä oli siellä sukulainen, joka halusi seuraa. Mutta hän oli luvannut tulla milloin vain häntä tarvittaisiin. Ja Elsa tiesi, että kun Lennart kerran lähtisi raskaalle matkalle, muistaisi rouva Falcke kuka häntä seurasi samanlaisella retkellä.
— Ehkä kirjoittaisit tänään. Niin vain, että jos sopii ja hän tahtoo tulla. — Vaikka Lenni, minä en oikeastaan hennoisi luopua ainoastakaan hetkestä kahden sinun kanssasi. Olisi niin paljon, paljon puheltavaa. — Hänen katseensa pysähtyi Lennikkiin, jonka viheriä harso keväisen mehevänä loisti auringon valossa. — Lennikki saa seurata minua, niinhän, sanoi hän hiljaa.
Lennart ei ensi hetkessä käsittänyt. Sitten valahti suuri kalpeus hänen kasvoilleen.
Elsa hyväili yhä hänen kättään. — Pikku Lennikki on aina ollut mukanani siitä aamusta asti, jolloin se toi minulle ensi sanoman sinun rakkaudestasi. Me emme voi erota. — Hän nosti kätensä Lennartin kaulalle ja jatkoi hartaasti: — Sinä, Lenni, saat vielä poimia paljon kevään kukkia. Mutta se onni, minkä sinä minulle annoit, on kaunein niistä kaikista. Ja se jää luoksesi. Se seuraa sinua siunaten siihen kotiin, johon sinä kerran saat viedä terveen ja onnellisen nuoren vaimon. Elsa veti hetken syvään henkeä. Teki kipeätä puhua onnesta, jonka toinen saisi osakseen. Mutta samassa hän tunsi, että hänen oma rikas osansa auttoi häntä pois kaikesta pienestä ja matalasta.
Lennartin oli mahdoton puhua. Elsa näki, että häntä ahdistavat tunteet kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Silloin teki hän ankaran ponnistuksen ja sai hivenen leikillisyyttä ääneensä. — Minä tahdon jakaa — toiselle — niinkuin kiltit lapset tekevät. Mutta pikku Lennikistä en anna hiventäkään. Hän on olemassa vain minua varten.
Avonaisesta ikkunasta näkivät he parven pikkulintuja sinitaivasta vasten.
Olivatkohan ne matkalla yötöntä päivää kohti?
Läheisestä puistikosta kuului satakielen ääni. Kutsuiko se ystäväänsä vai hyvästelikö se?
Etäisyydestä kuului Etschin kohina. Se oli hurmautunut voimastaan ja keväisestä elämänilosta.
Elsa näki kaiken, kuuli kaiken ja ymmärsi mitä siihen sisältyi. Alutta kaikki jäi omituisen etäälle hänestä. Hänen katseensa pysähtyi vartiajoukkoon taivaan ja maan rajalla. Ne olivat papittaria pyhäisissä valkovaatteissa ja ne kantoivat suitsutusta ja esirukouksia Ylimmän istuimen eteen kaikkien ahdistettujen puolesta.
Silloin hän kuuli tukahdutettua itkua vierellään. Hän hyväili hetken miehensä kiiltävänmustaa tukkaa, otti sitten pään käsiensä väliin ja suuteli otsaa. — Mene, pyysi hän hiljaa, kirjoita se kortti — tai sähkötä. Sitten voin olla rauhallinen.
Hän näki Lennartin tottelevan vastahakoisesti. Ja kun ovi oli sulkeutunut, tuli hänelle itselleenkin suuri pelko. Lennart oli poissa, hän yksin. Mitä jos se pitkä ero äkkiä tulisi eteen?
Hän otti kellon vuoteeseen viereensä ja katsoi sitä yhtenään. Välillä hän katseli hohtavia lumihuippuja. Hän ajatteli lupausta, jonka todistajia ne kerran olivat olleet. Hän tahtoi ajatella sitä viimeiseen saakka ja olla uskollinen lupaukselleen. Hän tahtoi kiittää eikä valittaa.
Odottaessaan hän nukahti. Ja kun hän heräsi uudelleen, istui Lennart hänen vuoteensa vieressä.
Hän makasi pitkän aikaa liikahtamatta ja äänettömänä. Sitten tapaili toinen käsi Lennartin päätä ja jäi siihen kuin siunaten.
Äkkiä saivat hänen kasvonsa omituisen hohteen. Siinä oli kuin heijastusta lumihuippujen valkeudesta. Hän kohoutui istualleen, kurotti molemmat kätensä ylöspäin ja sanoi syvällä hartaudella: — Nyt!
Kädet painuivat samassa Lennartin kaulalle ja kuului hiljainen väräjävä: — Kiitos!
Se oli hänen viimeinen sanansa.
Kun rouva Falcke seuraavana päivänä saapui, makasi hän morsiuspuvussaan ruusujen ympäröimänä arkussa, jonka kannen pikku Lennikin keväinen vihreys peitti iäisyyttä symbolisoivana harsona.
Antonio Salernin leski istuu tapansa mukaan kirkonportailla. Mutta hänen kätensä ei enää useinkaan ojennu ohikulkeville. Hän on niin väsynyt ja hänellä on niin paljon ajateltavaa, että yksin jokapäiväisen leivän hankintakin häneltä monesti unohtuu.
Hänen katseensa on entistä sameampi ja hänen ajatuksensa lentävät levottomasti lepattaen sinne tänne.
Hän itkee usein. Hän tietää, että hän joskus on tehnyt pahaa, paljon pahaa. Mutta koska ja ketä kohtaan, siitä hän ei ole selvillä. Hän tietää vain, että hän siitä päivästä alkaen on itkenyt paljon.
Ja hän muistaa vielä toisenkin kerran. Silloin tuli nuori nainen hänen luokseen ja sanoi ankarasti: — Te kokoatte syytä päällenne. Syytä, syytä.
Tätäkin on hän senjälkeen itkenyt monta monituista kertaa. Sillä hän ei tiedä tehneensä pahaa kenellekään senjälkeen, kun hänen pitkät itkunsa alkoivat.
Hän nousee vaivalloisesti paikaltaan, hoippuu kirkonovelle ja siitä alttarille, jolla riippuu se veripunainen ruusu.
Hänen silmänsä eivät näe mitään, mutta hänen sielunsa näkee. Hän ihmettelee, että se ruusu on punainen. Hän luuli itkeneensä sen valkoiseksi.
Hänen mielensä painuu taas raskaaksi ja silmiin nousee kyyneleitä.Mutta samassa hän muistaa, että ruusu riippuukin naulassa, joka onlävistänyt ristillä riippuvan jalat. Pyhä veri on valunut ruusuun.Siitähän se punoittaa.
Hänen mielensä kevenee samassa. Syyllisyyden raskas taakka häviää kuin olemattomiin. Hän hoippuu rauhoittuneena takaisin portaille.
Ulkona paistaa aurinko suloisen lämmittävästi. Se on kerännyt säteitään juuri kirkonseinän ja portaiden muodostamaan kulmaan. Vanhus lyykähtää siihen istumaan kuin lintu tuttuun, lämpimään pesäänsä.
Raukaisee niin, että hän painaa päänsä kirkon seinää vasten ja ummistaa silmänsä. Siihen hän nukahtaa.
Ihmiset hänen ympärillään menevät kirkkoon ja palaavat takaisin sieltä. Kadun toisella puolella Perosion trattoriassa on liike vilkasta ja ansio runsas. Läheisessä kadunkulmassa tarjoilee punatukkainen tyttö heleitä neilikoita ohikulkeville. Matkan päässä pienellä aukealla leikkii meluava liuta likaisia lapsia.
Vanhus ei näe mitään tästä. Hän näkee vain olennon, joka ylhäisyys kasvoillaan lähenemistään lähenee. Ja hän alkaa vavahdella, sillä hän tuntee oman arvottomuutensa. Mutta se valkopukuinen sanoo hiljaa ja rauhallisesti kuin äiti levottomalle lapselle: — Älä pelkää! Se veripunainen ruusu on sinun oma sydämesi. Se hehkui punaisena maallisesta rakkaudesta, maallisista intohimoista ja rikkomuksista. Siitä tuli veriruusu, sillä sinun omat erheesi kasvattivat ohdakkeita, jotka repivät sen verille. Nyt on hetkesi tullut. Mutta älä pelkää.
Vanhus alkaa vapista yhä ankarammin. Hän muistaa kiirastulen ja hän tuntee oman mahdottomuutensa. Mutta se ylhäinen, jolla on loistavan valkeat vaatteet, on täynnä lempeyttä.
— Sinä toit sen ristin juurelle, sanoo hän. — Katso, nyt se hehkuu punaisena siitä rakkaudesta, joka ei syytä vaan joka sovittaa ja antaa anteeksi. Tule!
Umpeenpainuneet sokeat silmät revähtävät samassa auki ja vapisevat kädet kurottautuvat ikävöiden suurta kirkkautta kohti.
Mutta kun ohikulkevat viimein huomaavat suulleen painuneen vanhuksen, löytävät he hänen paikaltaan vain lahonneen, kylmille jääneen majan, jonka he kiireisesti korjaavat pois.