— Nuori mies, asettukaa minun asemaani, enhän edes tiedä kenen kanssa täällä virun.
— Olisiko se sitten helpompaa, mitä? Enhän minäkään välitä teidän nimestänne. No, mikä teidän nimenne sitten on?
— Ei, mitäpä nimistä… tahdoin teille ainoastaan selittää, miten mielettömään tapaan…
— Ssst… hän puhuu taas…
— Varmaan, sydänkäpyseni, ne ovat kissat!
— Eikä ole, vanu korvassasi ei varmaankaan vain ole oikein.
— Ah, niin, niin. Tiedätkö, tuolla talomme yläkerrassa… kh, kh!Yläkerrassa, kh-kh-kh!
— Yläkerrassa! kuiskasi nuori mies. Tuhannen perkelettä! Luulin, että tämä olisi ylin kerros, onko tämä sitten toinen?
— Nuori mies, kuiskasi Ivan Andrejevitsh hätkähtäen, — mitä sanotte? Jumalan tähden, miksi se niin kiinnostaa teitä? Minäkin ajattelin, että tämä olisi ylin kerros. Jumalan tähden, onko täällä vielä yksi kerros?
— Siellä liikkuu jokin todellakin, sanoi vanhus vihdoin lakattuaan yskimästä.
— Sst! Kuulkaahan! kuiskasi nuori mies ja Ivan Andrejevitsh puristi kätensä yhteen.
— Hyvä herra, loukkaatte minua. Päästäkää minut.
— Sst…
Seurasi pieni nujakka ja taas tuli hiljaisuus.
— Silloin tapaan niin sievän… aloitti ukko.
— Mitä, sievän…? keskeytti hänen vaimonsa.
— Niin, olenhan jo… enkö ole sinulle jo sanonut, että olen kohdannut niin kauniin naisen portaissa, enkö ole sanonut? Minullahan on niin huono muisti. Niin, niin juhannusruohoa… kh!
— Mitä?
— Juhannusruohoa täytyy juoda; siitä se paranee… kh-kh-kh! Se paranee!
— Te hänet keskeytitte, sanoi nuori mies ja kiristeli jälleen hampaitaan.
— Sanoitko, että tänään olet kohdannut jonkun kauniin naisen? kysyi rouva.
— Kuinka?
— Kohdannut kauniin naisen?
— Kuka sitten?
— Sinä!
— Minä? Milloin? Ah, niin.
— Vihdoinkin! Mokoma muumio! No, anna tulla! kuiskasi nuori mies yllyttäen mielessään huonomuistista vanhusta.
— Herraseni! Minä vapisen kauhusta. Ah, Jumala! Mitä kuulen. Tämähän on aivan kuin eilen, juuri eilen!
— Sst…
— Jaa, jaa, jaa! Muistan hyvin, sellainen veitikkamainen nainen!Sellainen pikku enkeli… sininen hattu…
— Sininen hattu! Voi!
— Hän se on! Hänellä on sininen hattu. Oi, Jumala! huusi IvanAndrejevitsh.
— Kuka? Kuka hän on? kuiskasi nuori mies ja puristi IvanAndrejevitshin kättä.
— Sst! sihisi vuorostaan Ivan Andrejevitsh. — Hän puhuu.
— Oi, Jumala, oi Jumala!
— No niin, kenellä naisella ei muuten olisi sinistä hattua…
— Ja sellaiset veitikkamaiset kasvot, jatkoi vanhus. — Hän käy täällä tapaamassa tuttaviaan. Hän iskee silmiään. Ja näiden tuttavien luo tulee jälleen tuttavia…
— Voi, kuinka pitkäveteistä, keskeytti rouva, — en tiedä, mitkä kaikki asiat sinua huvittavatkaan.
— No, annetaan olla. Älä ole vihainen, vastasi vanhus. — No, minä en sano enää mitään, jollet sitä toivo. Et ole tänään hyvällä tuulella…
— Kuinka olette sitten joutunut tänne? aloitti nuori mies.
— No, nähkääs, nähkääs! Nyt teitä kiinnostaa, ja äsken ette tahtonut kuulla sanaakaan.
— Minusta on saman tekevää. Puhukaa siis vain. Ah, piru vieköön koko tämän kirotun jutun!
— Nuori mies, älkää olko vihainen; en tiedä mitä puhun. Sanon vain, tahdoin vain sanoa, ettette varmaan ilman syytä osoita tätä kiinnostusta minua kohtaan… Mutta kuka te olette, nuori mies? Näen, etten tunne teitä, mutta kuka te olette oikeastaan? Oi, Jumala! En tiedä, mitä puhun!
— Ah, puhukaa vain kursailematta, keskeytti hänet nuori mies, joka nähtävästi oli ajatuksissaan.
— Mutta minä tahdon kertoa teille kaiken. Ajattelette ehkä, etten sitä tekisi, että olisin vihainen — ei! Siinä käteni! Olen vain nololla tuulella, ei muuta. Mutta, Jumalan tähden, sanokaa te ensin, kuinka itse tulitte tänne? Mistä syystä? Mitä minuun tulee, en ole teille vihainen, tuossa käteni. Täällä on niin tomuista. Käteni on hieman likainen, mutta se ei tee mitään, kun sydän vain on puhdas.
— Ah, antakaa minun olla rauhassa käsinenne. Täällähän ei voi kääntyäkään, ja hän tulee käsineen!
— Mutta hyvä herra, tehän heittelette minua ympäriinsä kuin olisin vanha kengänantura, sanoi Ivan Andrejevitsh hurjan epätoivon puuskassa äänellä, jossa värähti harrasta rukousta. — Kohdelkaa minua kohteliaammin, edes hieman kohteliaammin, ja minä tahdon kertoa teille kaiken! Voimme tulla ystäviksi, olenpa valmis kutsumaan teidät pöytäänikin. Mutta suoraan sanoen, näin emme voi maata vierekkäin. Te erehdytte nuori mies! Ette tiedä…!
— Milloin ukko on sitten tavannut nuoren naisen? mutisi nuori mies ilmeisesti äärimmilleen kiihtyneenä. — Hän odottaa nyt ehkä minua… Minun täytyy ehdottomasti päästä.
— Hän? Kuka? Oi, Jumala! Kenestä puhutte, nuori mies? Luulette, että yläkerrassa… Oi, Jumala! Oi, Jumala! Miksi minua näin rangaistaan?
Ivan Andrejevitsh koetti kääntyä selälleen epätoivon merkiksi.
— Ja miksi teidän tarvitsee tietää kuka hän on? Ah, piru! Niin tai näin, minun täytyy päästä…
— Herraseni! Mitä teette? Ja miten minulle käy? kuiskasi Ivan Andrejevitsh ja tarttui epätoivoissaan naapurinsa hännystakin liepeeseen.
— Mitä se minua liikuttaa? Jääkää tänne yksin. Ja jos ette tahdo, sanon puolestani, että olette setäni, joka on tuhlannut omaisuutensa, jottei vanhus uskoisi, että olen hänen rouvansa rakastaja.
— Mutta nuori mies, sehän on mahdotonta. Se on epäluonnollista, että setä… Kukaan ei teitä usko. Ei kaksivuotinen lapsikaan teitä usko, kuiskasi Ivan Andrejevitsh epätoivoissaan.
— No, älkää sitten lörpötelkö, vaan maatkaa hievahtamatta! Minusta nähden saatte kyllä jäädä tänne yöksi ja neuvotella aamulla ulos joten kuten. Kukaan ei huomaa teitä; kun joku ryömii ulos, ei kenenkään päähän pälkähdä, että joku vielä olisi vuoteen alla. Ja vaikkapa siellä olisi tusinakin! Muuten, te yksin olette koko tusinan arvoinen! Väistykää, minä ryömin ulos!
— Te loukkaatte minua, nuori mies… Ja kuinka käy, jos saan yskänpuuskan? Kaikkea täytyy ajatella!
— Ssst…
— Mitä se on? Kuulen taas jonkin liikkuvan, sanoi vanhus, joka sillä välin oli ilmeisesti torkahtanut.
— Missä? Yläkerrassako?
— Kuulkaapa, nuori mies, minä menen ulos.
— Kyllä kuulen!
— Oi, Jumala! Minä menen.
— Ja minä en mene nyt! Minusta kaikki on samantekevää. Kun leikki on kerran leikitty loppuun, silloin ei ole väliä millään. Tiedättekö, mitä minä aavistan? Aavistan, että olette itse petetty aviomies — niin!
— Oi, Jumala, mikä kyynillisyys! Onko se mahdollista? Mutta miksi juuri aviomies… en ole naimisissa.
— Ei naimisissa? Niin voi sanoa kuka tahansa!
— Kenties olen itse rakastaja!
— Kaunis rakastaja!
— Herraseni, herraseni! — No, hyvä, kerron teille kaiken! Nähkääs, missä pulassa olenkaan! En ole se, miksi minua luulette, en ole naimisissa. Olen naimaton, kuten tekin. Minulla on ystävä, nuoruuden ystävä… ja minä olen hänen vaimonsa rakastaja… Hän sanoo minulle: "Minä onneton ihminen kannan ristiäni, epäilen vaimoani." — "Mutta", sanon viekkaasti hänelle, "miksi sitten epäilet vaimoasi?" Mutta ettehän kuule mitä puhun. Kuulkaa kuulkaa toki! "Mustasukkaisuus on naurettavaa", sanon minä. "Mustasukkaisuus on pahe!" — "Ei", sanoo hän, "olen onneton ihminen, minä… minä epäilen häntä!" — "Sinä olet ystäväni", sanon minä. "Olet suloisen nuoruuden toveri. Olemme yhdessä heittäytyneet nautinnon vuoteelle." — Jumala, en tiedä, mitä puhun. Te teette minut vielä hulluksi.
— Tehän olette jo hullu…
— Niin, niin ajattelin jo, että sanoisitte niin… kun puhuin hulluksi tulemisesta. Naurakaa, naurakaa vain, nuori mies! On minullakin ollut kukoistusaikani, olen minäkin rouvia vietellyt! Ah! Minä saan aivotulehduksen!
— Mitä se on, minusta tuntui kuin joku olisi aivastanut täällä huoneessa? sanoi vanhus. Aivastitko sinä?
— Oi, Jumala, huudahti rouva.
— Ssst, kuului vuoteen alta.
— Se oli varmaankin yläkerrassa, en tiedä… ne lyövät siellä kai jotakin naulaa, sanoi rouva pelästyneenä, sillä vuoteen alla alkoi olla jokseenkin meluisaa.
— Niin, se on yläkerrassa, sanoi puoliso. — Niin, yläkerrassa! Olenko sinulle sanonut, että äsken portaissa tapasin erään keikarin kh-kh — keikarin, kippuraviiksisen — kh-kh! Oi, Jumala, selkäni! Nuoren kippuraviiksisen keikarin!
— Kippuraviiksisen! Oi, Jumala, se olitte varmaan te, kuiskasi IvanAndrejevitsh.
— Hyvä isä, millainen te olette! Minähän olen täällä, makaan teidän vieressänne! Kuinka hän olisi minut siellä tavannut? Mutta älkää koskeko kasvojani!
— Oi, Jumala, minä pyörryn pian.
Samassa kuului yläkerrasta tosiaankin kolinaa.
— Mitähän siellä lienee tekeillä? kuiskasi nuori mies.
— Hyvä herra, minä olen niin pelästynyt, aivan kauhistunut! Auttakaa minua!
— Ssst!
— Mutta sydänkäpyseni, nuo ihmisethän pitävät aika melua. Ja lisäksi juuri sinun makuuhuoneesi yläpuolella. Lähetänkö sinne valittamaan?
— Kaikkea vielä! Mitä sinä saatkaan päähäsi!
— Hyvä, hyvä, en teekään niin. Mutta tosiaan, sinä olet tänään niin vihainen…
— Ah, hyvä Jumala! Menkää mieluummin nukkumaan.
— Liisa! Sinä et rakasta minua enää!
— Kyllä, kyllä, minä rakastan teitä! Taivaan tähden, olen väsynyt!
— No, hyvä, minä menen.
— Ah, ei, ei! Älkää menkö! huusi rouva. — Tai ei, menkää mieluummin, menkää!
— Mutta mikä sinua vaivaa, tahtoisin tietää? Ensin sanot: "Menkää"; sitten sanot: "Älkää menkö!" Kh-kh! Menen tosiaankin levolle… kh-kh!
— Hän lähtee, sanoi nuori mies. — Hän menee pois, ja mekin lähdemme kohta. Kuuletteko? Iloitkaa!
— Oi, Jumala sen suokoon!
— Tämä on teille aika läksytys…
— Nuori mies, kuinka niin läksytys? Minä tunnen sen… mutta te olette sangen nuori, te ette voi minua läksyttää.
— Mutta minä teen sen kuitenkin… ymmärtäkää vain.
— Jumala! Minun täytyy aivastaa!
— Ssst! Jos te vain uskallatte…!
— Mutta mitä teen? Sieraimissani kutittaa niin, en voi. Vetäkää nenäliinani taskusta, en voi liikahtaakaan… Oi, Jumala, Jumala, miksi minua näin rangaistaan?
— Tuossa on nenäliinanne! Miksi teitä rangaistaan, sen sanon teille heti. Olette mustasukkainen. Raivoatte vieraassa talossa kuin olisitte päästänne vialla, harjoitatte siellä vallattomuutta…
— Nuori mies! En ole harjoittanut mitään vallattomuutta.
— Vaiti!
— Oi Jumala, oi Jumala!
— Te harjoitatte vallattomuutta, pelästytätte nuoren naisen, siveän rouvan, joka ei tiedä, mihin ryhtyä hädissään ja kenties tulee siitä sairaaksi. Viette rauhan vanhalta mieheltä, jota vaivaavat peräpukamat ja joka tarvitsee ennen kaikkea rauhaa — ja miksi tämä kaikki? Koska te olette kuvitellut joitakin mielettömyyksiä ja juoksentelette nyt niiden takia kaikki kujat! Ymmärrättekö, käsitättekö missä ilkeässä asemassa olette? Tunnetteko sen?
— Hyvä herraseni! Tunnen sen, mutta teillä ei ole oikeutta
— Vaiti! Kuka kysyy oikeutta? Ettekö käsitä, että tämä vanha mies, joka rakastaa vaimoaan, voi tulla mielipuoleksi, kun hän näkee teidän ryömivän esiin vuoteen alta? Mutta ei, ei teissä ole miestä aiheuttamaan näytelmää! Kun ryömitte esiin, saa luullakseni jokainen, joka teidät näkee, naurutaudin. Tahtoisin vain nähdä teidät valossa, olette varmaankin hullunkurinen.
— Ja te? Te juuri olette tässä tapauksessa hullunkurinen. Tahtoisin nähdä myös teidät.
— Te, niin te!
— Teillä on varmaan siveettömyyden leima kasvoillanne, nuori mies!
— Ai! Te puhutte siveettömyydestä! Ja mistä tiedätte, miksi olen täällä? Olen täällä erehdyksestä, olen erehtynyt kerroksista, ja piru tietäköön, miksi minut on päästetty sisään! Hän on varmasti odottanut jotakin (ei teitä, se on selvä). Minä ryömin vuoteen alle, kun kuulin teidän askeleenne ja näin miten nainen pelästyi. Lisäksi oli vielä pimeä. Mutta miksi puolustelenkaan itseäni teidän edessänne! Te, hyvä herra, olette naurettavan mustasukkainen vanha mies. Miksi oikeastaan en lähde täältä? Luulette ehkä, että pelkään! Ei, hyvä herra, olisin tehnyt sen jo aikoja sitten, vain säälistä teitä kohtaan makaan vielä täällä. Kuinka selviäisittekään ilman minua? Seisoisittehan te kuin mikäkin kollo ihmisten edessä, päähänne ei pälkähtäisi mitään järkevää…
— Ei, miksi kollo? Miksi juuri se? Ikään kuin ette olisi voinut verrata minua mihinkään muuhun, nuori mies?
— Ah, Jumala, kuinka pieni koira haukkuu!
— Ssst! Tosiaankin… Se haukkuu siksi, että te aina lörpöttelette.Nähkääs, olette herättänyt koiran. Siinä me nyt saimme.
Talon rouvan pieni koira, joka koko ajan oli maannut nurkassa tyynyllä, oli todellakin herännyt. Se vainusi vieraita ja syöksyi haukkuen vuoteen alle.
— Oh, tuo tyhmä koira! kuiskasi Ivan Andrejevitsh. — Se ilmaisee meidät. Se tuo kaiken päivänvaloon. Voi, tätä kurjuutta!
— No niin, te olette sellainen pelkuri, että kaikkea voi tapahtua.
— Ami, Ami, tule! huusi nainen. — Tse, tse!
Mutta koira ei totellut, vaan syöksyi suoraa päätä Ivan Andrejevitshin kimppuun.
— Sydänkäpyseni, miksi sitten pikku Ami noin haukkuu? sanoi vanhus. — Varmaankin siellä on hiiriä tai kissa. Etkö kuule? Se aivastaa — se aivastaa taas… kissallamme on tänään nuha.
— Maatkaa liikkumatta! kuiskasi nuori mies.
— Älkää liikkuko! Kenties koira menee itsestään pois.
— Herraseni, herraseni! Päästäkää käteni irti, miksi pitelette niitä?
— Ssst! Vaiti!
— Mutta sallikaa, nuori mies. Se haukkaa nenäni!
Syntyi ottelu ja Ivan Andrejevitsh sai kätensä vapaaksi. Koira puuskahti kovasti haukkumaan. Äkkiä se lakkasi haukkumasta ja alkoi vikistä.
— Ah! huudahti nainen.
— Julmuri! Mitä teette? kuiskasi nuori mies.
— Te syöksette meidät molemmat perikatoon! Miksi olette käynyt koiraan käsiksi? Oi Jumala! Hän kuristaa sen! Älkää kuristako sitä. Päästäkää se irti! Hirviö! Ette tunne naisen sydäntä! Hän antaa meidät molemmat ilmi, jos kuristatte hänen koiransa.
Mutta Ivan Andrejevitsh ei kuullut enää mitään. Hän onnistui saamaan koiran kiinni ja puristi itsesäilytysvaistonsa puuskassa sen kurkun yhteen. Pieni koiraparka vingahti vielä kerran ja heitti henkensä.
— Me olemme hukassa! kuiskasi nuori mies.
— Ami! Ami! huusi nainen. — Oi, mitä he tekevät Amilleni? Ami! Ami!Tse! Oi, hirviöt, raakalaiset! Oi, Jumala, minä voin pahoin!
— Mitä, mitä nyt sitten? huusi vanhus ja hyppäsi istuimeltaan pystyyn. — Mikä sinun on, sydänkäpyseni? Ami, tänne! Ami, Ami, Ami! huusi vanhus ja napsutteli sormiaan ja koetti houkutella Amia pois vuoteen alta. Ami, tse, tse! Eihän toki ole mahdollista, että kissa syö sen. Kissan täytyy saada selkäänsä, kultaseni! Se lurjus ei olekaan saanut selkäänsä koko kuukauteen. Mitä luulet? Puhun huomenna siitä Praskovja Saharjevalle. Mutta laupias taivas, mikä sinun on, armas? Olethan aivan kalpea! Ah! Apua, apua!
Ja vanhus alkoi juosta huoneessa ympäriinsä.
— Murhaajat, hirviöt! huusi rouva ja heittäytyi sohvalle.
— Ketkä, ketkä sitten? huusi vanhus.
— Siellä on ihmisiä, vieraita. Tuolla vuoteen alla. Oi Jumalani, Ami,Ami, mitä he ovat tehneet sinulle?
— Voi taivas, herrajumala! Mitä ihmisiä? Ami… ei, apua, apua, tänne! Kuka siellä on, kuka siellä on? huusi vanhus, otti kynttilän ja kumartui vuoteen alle. — Kuka siellä on? Apua, apua…
Ivan Andrejevitsh lepäsi puolikuoliaana Amin hengettömän ruumiin vieressä, mutta nuori mies seurasi vanhuksen jokaista liikettä. Äkkiä vanhus nousi ja meni toiselle puolelle seinän viereen ja kyyristyi. Yhtäkkiä nuori mies hypähti ylös ja aikoi korjata luunsa sillä aikaa kun puoliso etsi vieraitaan aviosängyn toiselta puolelta. Jumalani! kuiskasi nainen tuijottaen nuoreen mieheen. — Kuka te olettekaan? Minä luulin…
— Julmuri on vielä vuoteen alla, kuiskasi nuori mies. — Hän on syypääAmin kuolemaan!
— Aa! nainen päästi huudon.
Nuori mies oli kuitenkin jo kadonnut huoneesta.
— Aa! Siellä on joku! Sieltä näkyy saapas! huusi mies ja tarttui IvanAndrejevitshin jalkaan.
— Murhaaja! Murhaaja! huusi nainen. Oi, Ami, Ami!
— Tulkaa sieltä, tulkaa sieltä, huusi vanhus ja polki molemmin jaloin mattoa. — Tulkaa, kuka olette? Sanokaa, kuka olette? Jumala, mikä kummallinen ihminen!
— Se on ryöväri!
— Jumalan tähden, Jumalan tähden! huusi Ivan Andrejevitsh ryömien esiin. — Jumalan tähden, teidän ylhäisyytenne, älkää huutako ihmisiä. Se on aivan tarpeetonta. Ettehän halua tehdä minua onnettomaksi! En ole mikään sellainen! Olen itse… teidän ylhäisyytenne, se oli pelkkä erehdys! Selitän teille heti, teidän ylhäisyytenne, jatkoi Ivan Andrejevitsh itkien ja huokaillen. — Tähän kaikkeen on syypää rouva, tarkoitan, ei minun rouvani, vaan vieras rouva… Minä en ole voinut, olen… hän on ystäväni, koulutoverini.
— Mikä koulutoveri! huusi vanhus polkien jalkaansa. — Te olette varas, olette tullut varastamaan minulta… Naurettavaa! Koulutoveri!
— Ei, en ole mikään varas, teidän ylhäisyytenne. Olen todellakin koulutoveri… olen vain erehtynyt, olen tullut väärästä ovesta.
— Jaa, herraseni, näen kyllä, mistä ovesta olette tullut.
— Teidän ylhäisyytenne! En ole mikään sellainen! Te erehdytte. Tarkoitan, että erehdytte suuresti, teidän ylhäisyytenne. Katsokaa minua, katsokaa minua vain, tunnette varmaankin muutamista kunniamerkeistäni etten voi olla mikään varas. Teidän ylhäisyytenne! Teidän ylhäisyytenne! huusi Ivan Andrejevitsh, pani kätensä ristiin ja kääntyi nuoren naisen puoleen, — Te rouvaseni ymmärrätte minua… Olen tappanut Amin, mutta en ole syyllinen… kautta Jumalan, olen syytön… vain tuo rouva on syypää. Olen onneton ihminen, juon kärsimysten maljasta!
— Mutta hyvä herra, mitä minua liikuttaa mistä juotte, ehkä olette juonut liiaksi. Kun teitä katsoo — — mutta kuinka olette tullut tänne? huusi vanhus vavisten koko ruumiiltaan kiihtymyksestä. Erinäisistä arvo- ja kunniamerkeistä hän kuitenkin tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei Ivan Andrejevitsh voinut olla mikään varas. — Kysyn teiltä: miten olette tullut tänne? Te… kuten ryöväri…
— En toki ole mikään rosvo, teidän ylhäisyytenne. Olen vain väärästä ovesta… totisesti, en ole mikään ryöväri! Kaikki johtuu vain mustasukkaisuudestani. Kerron teille kaiken, teidän ylhäisyytenne, kerron teille avomielisesti ikään kuin olisitte isäni, sillä olettehan siinä iässä, että voin pitää teitä isänäni.
— Mitä? Mitä sanotte iästä?
— Teidän ylhäisyytenne! Olenko ehkä loukannut teitä? Tosiaan, noin nuori rouva… ja teidän ikänne… On mieluisaa nähdä, tosiaan, on mieluisaa nähdä tuollaista avioliittoa… Ikänsä kukkeudessa… Jumalan tähden, älkää huutako… palvelusväki vaan nauraa… tiedän sen… en tietysti tarkoita, että olen lakeijain kanssa varsinaisesti tuttava… minulla on lakeijoita itsellänikin, teidän ylhäisyytenne, he nauravat vain… ne aasit! Teidän korkeutenne… jollen erehdy, puhuttelen ruhtinasta…
— Ei, ei mitään ruhtinasta, sitä en ole, hyvä herra… Pyydän, ettette imartele minua sellaisilla titteleillä kuin "korkeudet". Kuinka olette tullut tänne? Mitä?
— Teidän korkeutenne, tarkoitan ylhäisyytenne… suokaa anteeksi, luulin, että olisitte ruhtinas. Olen erehtynyt, olen pettynyt — sattuuhan sellaista. Muistutatte niin ruhtinas Korotkoutshovia, johon minulla oli kunnia tutustua tuttavani herra Pusyrevin luona… Nähkääs, minäkin olen tuttu ruhtinaiden kanssa, minunkin tuttavieni joukkoon on osunut ruhtinas. Ette saa pitää minua sinä, jona pidätte. En ole mikään varas. Teidän ylhäisyytenne, älkää huutako apua; mitä se muuten hyödyttääkään?
— Mutta kuinka olette joutunut tänne? huusi nainen. — Kuka sitten yleensä olette?
— Niin, kuka sitten olette? puuttui mies puheeseen. — Luulin koko ajan, että kissa istui vuoteen alla ja aivasteli, ja nyt on se… Kuka sitten olette? Puhukaa toki!
Ja vanhus alkoi jälleen polkea jalkaansa mattoon.
— Minä en voi puhua, teidän ylhäisyytenne. Odotan, kunnes te olette lopettanut… kuuntelen teidän teräviä ja sukkelia huomautuksianne. Mitä minuun tulee, on se hieman hullunkurinen juttu, teidän ylhäisyytenne. Kerron teille kaiken. Kaikki kyllä selviää itsestään, tarkoitan, älkää huutako! Olkaa jalomielinen minua kohtaan… eihän tee mitään, vaikka olen hieman maannut vuoteen alla… en ole sen vuoksi lainkaan menettänyt arvoani. Se on tavattoman hullunkurinen juttu, teidän ylhäisyytenne, huusi Ivan Andrejevitsh ja kääntyi rukoilevan näköisenä rouvan puoleen. — Varsinkin te, teidän ylhäisyytenne, tulette sille nauramaan. Tässä edessänne näette, aivan kuin teatterissa, mustasukkaisen aviomiehen. Näette, että alennun, alennan itseni vapaasta tahdostani. Olen kyllä tappanut Amin, mutta… Jumalani, enhän tiedä, mitä puhun!
— Mutta kuinka, kuinka olette sitten joutunut tänne?
— Yön pimeyden turvissa, teidän ylhäisyytenne, pimeyden turvissa! Suokaa anteeksi! Antakaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Pyydän nöyrimmästi anteeksi! Olen vain loukattu aviomies, en mitään muuta. Ettekö hieman ajattele, teidän ylhäisyytenne, että olisin rakastaja! En ole mitään vähemmän kuin rakastaja, rouva puolisonne on sangen siveä, jos sallitte niin sanoa. Hän on puhdas ja viaton!
— Mitä? Mitä? Mitä uskallattekaan? huusi vanhus ja polki jälleen jalkaansa. — Oletteko tullut hulluksi. Kuinka uskallatte puhuakaan rouvastani.
— Tuo ilkiö, murhaaja, joka on tappanut Amini! huusi rouva ja puhkesi kyyneliin. Hän uskaltaa vielä puhua!
— Teidän ylhäisyytenne! Sanoin erehdyksessä, huusi Ivan Andrejevitsh hätääntyneenä. — Satuin sanomaan, mikään ei ole minusta kauempana! Otaksukaa, että olen järjiltäni… Vannon kunniani kautta, että teette minulle siten vain mieliksi. Ojentaisin teille käteni, mutta en uskalla… En ollut yksin, olen se setä, joka… tarkoitan, ettei minua voi pitää rakastajana… Oi Jumala, mitä lörpöttelenkään jälleen… Älkää vain loukkaantuko, teidän ylhäisyytenne, huusi Ivan Andrejevitsh rouvalle.
— Te olette nainen, te ymmärrätte, mitä rakkaus on — se on hieno tunne — mutta mitä minä sanonkaan? Mitä taasen lörpöttelen! Tarkoitan, että olen vanha, se on, olen vakiintuneessa iässä, enhän ole vielä mikään ukko — enhän voi olla teidän rakastajanne — olen puhunut vikaan, mutta olen sivistynyt mies. Minua ilahduttaa, että olen saanut teidät nauramaan, teidän ylhäisyytenne. Ah, kuinka se minua ilahduttaa!
— Oi, mikä hullunkurinen ihminen, huusi rouva naurusta kippurassa.
— Niin hullunkurinen ja niin likainen, sanoi vanhuskin, iloissaan, kun hänen rouvansa oli alkanut nauraa. — Sydänkäpyseni, on mahdotonta, että hän olisi varas, mutta kuinka hän on tullut tänne?
— Se on tosiaankin omituista! Tosiaankin omituista, teidän ylhäisyytenne, aivan kuin romaanissa! Puolenyön hiljaisuudessa, pääkaupungissa, mies vuoteen alla! Hullunkurista, omituista! Rinaldo Rinaldini niin sanoakseni. Mutta se ei tee mitään, tämä kaikki ei merkitse mitään, teidän ylhäisyytenne! Kerron teille kaiken… ja teille, armollinen rouva, pyydän saada lahjoittaa uuden bolognesilaisen pikkukoiran… ihmeellisen bolognesilaisen! Sellaisen pitkävillaisen, lyhytjalkaisen, joka ei voi kulkea kahtakaan askelta sotkeutumatta omiin villoihinsa ja kaatumatta. Sitä voi ruokkia ainoastaan sokerilla. Tuon sen teille armollinen rouva, tuon sen teille aivan varmaan.
— Ha-ha-ha-ha-ha! Rouva kieriskeli naurun vallassa sohvallaan. — Oh,Jumala, minä saan suonenvedon. Ah, hän on liian hullunkurinen!
— Jaa, jaa! Ha-ha-ha! Kh-kh-kh! Niin hullunkurinen ja likainen, kh-kh-kh!
— Teidän ylhäisyytenne, tunnen itseni nyt täysin onnelliseksi! Olisin ojentanut teille käteni, mutta en uskalla, teidän ylhäisyytenne, tunnen, että olen erehtynyt, mutta nyt silmäni ovat avautuneet. Olen varma siitä, että vaimoni on puhdas ja viaton! Olen epäillyt häntä aivan aiheettomasti.
— Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa! huusi rouva naurunkyyneleet silmissään.
— Hän on naimisissa! Onko se mahdollista! Sitä en ikinä olisi ajatellut, puuttui vanhus puheeseen.
— Teidän ylhäisyytenne, vaimoni — hän yksin on kaikkeen syypää — tarkoitan, että minä olen syypää. Epäilin häntä, tiesin, että hänellä oli täällä kohtaus — tuolla yläkerrassa, olin saanut käsiini kirjelapun, mutta erehdyin kerroksessa ja minun täytyi ryömiä vuoteen alle.
— Hä-hä-hä-hä!
— Ha-ha-ha-ha!
— Ha-ha-ha-ha! alkoi lopulta Ivan Andrejevitshkin nauraa. — Kuinka onnellinen olenkaan! Oi, kuinka liikuttavaa nähdä, että kaikki elävät sovinnossa ja onnellisina! Vaimonikin on aivan syytön! Olen siitä vuorenvarma. Uskottehan sen tekin, teidän ylhäisyytenne?
— Ha-ha-ha! Kh-kh! Tiedätkös, sydänkäpyseni, kuka se on? sanoi vanhus vihdoin pidättäen nauruaan.
— Kuka sitten? Ha-ha-ha! Kuka sitten? — Se on sama kaunis rouva, joka vilkuttaa silmiään, tiedäthän, sen keikarin kanssa. Hän se on varmaan. Lyön vetoa, että se on hänen rouvansa!
— Ei, teidän ylhäisyytenne, olen varma, ettei se ole hän; olen siitä aivan varma.
— Mutta, hyvä isä! Tehän hukkaatte aikaa, huusi nainen lakaten nauramasta. — Juoskaa, menkää yläkertaan, ehkä tapaatte hänet vielä…
— Tosiaan, armollinen rouva, minä lennän… Mutta minä en tapaa ketään, teidän ylhäisyytenne, siitä olen varma jo edeltäpäin. Hän on nyt kotona! Olen vain… olen vain mustasukkainen, ei mitään muuta… Mitä luulette, tapaanko hänet siellä, teidän ylhäisyytenne?
— Ha-ha-ha!
— Hi-hi-hi! Kh-kh!
— Menkää, menkää! Ja kun tulette takaisin, täytyy teidän kertoa meille! huusi rouva. — Tai ei, mieluummin huomenaamuna. Tuokaa rouvannekin mukananne, tahtoisin oppia tuntemaan hänet.
— Hyvästi, teidän ylhäisyytenne, voikaa hyvin! Tuon hänet mukanani kaikin mokomin. Olen hyvin iloinen. Olen onnellinen ja iloinen, kun kaikki on vastoin odotuksia mennyt niin hyvin ja kääntynyt parhain päin.
— Ja se bolognesilainen! Älkää unohtako sitä! Se on pääasia, tuokaa bolognesilainen mukananne!
— Kaikin mokomin, teidän ylhäisyytenne, tuon sen varmasti mukanani, vastasi Ivan Andrejevitsh ja tuli juosten takaisin huoneeseen. Kaikin mokomin! Sellainen sievä bolognesilainen! Kuin sokerileipurissa leivottu! Ja kun se kävelee, se ei voi olla sotkeutumatta omiin villoihinsa. Totisesti! Olen usein sanonut vaimolleni: miksi se aina kaatuu? — Se on niin pieni, hän sanoo siihen. Aivan kuin sokerista, armollinen rouva, totisesti, aivan kuin sokerista! Hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Minua on ilahduttanut, suuresti ilahduttanut, suuresti ilahduttanut!
Ivan Andrejevitsh kumarsi ja lähti.
— Ah, kuulkaa! Hyvä herra! Seis, tulkaa tänne, huusi vanhus IvanAndrejevitshin jälkeen.
Ivan Andrejevitsh tuli takaisin kolmannen kerran.
— En löydä kissaani mistään. Näittekö sitä maatessanne vuoteen alla?
— Ei, en nähnyt, muuten minua suuresti ilahduttaisi tehdä tuttavuutta sen kanssa. Se olisi minulle erityinen kunnia.
— Sillä on nykyään nuha, se aivastelee alituiseen. Sitä täytyisi muuten hieman pieksää.
— Niin tietysti. Kotieläimet tarvitsevat tuon tuostakin pienen kurituksen.
— Mitä tarkoitatte?
— Sanoin: pieni kuritus, teidän ylhäisyytenne, on silloin tällöin välttämätön, jos kotieläimiä tahdotaan kasvattaa kuuliaisuuteen.
— Aa! No niin! Minä tulin vain maininneeksi.
Nähtyään vihdoin olevansa kadulla, Ivan Andrejevitsh seisoi kauan paikoillaan ikään kuin odottaen heti saavansa halvauksen. Hän otti hatun päästään, pyyhki kylmää hikeä otsaltaan, painoi silmänsä umpeen, harkitsi hetken ja lähti sitten kotiin.
Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän siellä sai tietää, että Glafira Petrovna oli palannut teatterista jo aikoja sitten, että hänen hampaitaan oli särkenyt pitkän aikaa, että oli noudettu lääkärikin, joka oli pannut iilimadon imemään verta ja että hän nyt makasi vuoteessaan odottaen herraa.
Ivan Andrejevitsh pyyhki ensin otsansa, pesi sitten itsensä, puhdistutti vaatteensa ja päätti vihdoin astua makuuhuoneeseen rouvansa luo.
— Missä olettekaan viettänyt aikanne? Kas vain, miltä näytätte! Missä oikeastaan olette ollut? Jumalan tähden, teidän vaimonne makaa kuolemaisillaan ja teitä ei löydy koko kaupungista. Missä te olette ollut? Kenties olette taas ajanut minua takaa, tahdoitte taas häiritä kohtausta, joka minulla on herra ties kenen kanssa! Hävetkää toki herraseni, mikä olettekaan miehiänne! Pianhan teitä ryhdytään osoittelemaan sormella.
— Sydänkäpyseni, vastasi Ivan Andrejevitsh, mutta tuli silloin niin hämilleen, että hänen täytyi hamuilla taskuaan löytääkseen nenäliinansa; hän keskeytti alkamansa puheen sillä hänellä ei ollut sanoja, ei ajatuksia, ei rohkeutta…
Mutta kuinka suuri olikaan hänen kummastuksensa, pelästyksensä ja kauhistuksensa, kun hän nenäliinan mukana vetäisi taskustaan autuaan Ami-vainajan!
Ivan Andrejevitsh ei ollut sen enempää ajatellut joutuessaan epätoivoissaan ryömimään vuoteen alta esiin. Tolkuttomassa hätäännyksessään hän oli pistänyt Ami-paran taskuunsa toivoen salaisesti saavansa korjatuksicorpus delictinpois tieltä ja siten välttävänsä ansaitsemansa rangaistuksen.
— Mikä tuo sitten on? huusi hänen rouvansa. — Kuollut koira! OiJumala! Mistä!… Mikä teitä vaivaa? Missä olette ollut? Puhukaa! Pian!Missä olette ollut?
— Sydänkäpyseni, vastasi Ivan Andrejevitsh, joka tällä hetkellä oli vielä kuolleempi kuin kuollut Ami. — Sydänkäpyseni…!
Tässä meidän on kuitenkin jätettävä sankarimme — toiseen kertaan — sillä tässä alkaa aivan uusi seikkailu. Tästä onnettomuudesta ja tästä kohtaloniskusta toisella kertaa, hyvä herrasväki! Mutta kai te myönnätte itsekin: mustasukkaisuus on anteeksiantamaton intohimo; vieläpä enemmänkin: pahe…!