Nyt on jo ammoin kaikki ohi, kahdeksaskymmen käsissä, sormet kihdin koukistamat, jaloissa särky, vaikka kuinka kuppuuttaisi, — multa alkaa puoleensa repiä.
Lapsuudestani en puhu sen pitempiä, tietäähän sen, köyhän lapsen. Äitimuori vain sattui ylen ankara, liekkö liika työ kovettanut, vai oliko jo luonnostaan, en tiedä. Sain kerrankin iltamyöhällä tuvan avaimen kantaakseni, kun jostakin kyliltä tultiin, ja sitä sitten lystikseni heilauttelin hyppysissäni, heilauttelin, kunnes ruohoon putosi ja siihen kohdalleen hukkui, kuin maan rakoon mennen. Etsittiin sitä lyhdynkin keralla, ei vain löytynyt. Äiti silloin katajanrisulla pieksi minut, ison tytön, pahanpäiväiseksi; siitä asti kannoin kaunaa, enkä ottanut oikein unohtaakseni. Olisi edes koivunoksan ottanut! Isä sensijaan oli perin hyvä mies eikä meihin lapsiin kajonnut, mitä joskus talvella suutaroidessaan lestillä tai kengänpohjalla päähän kopautteli.
Kuudentoista vuotiaana piti kodista pois, veljet olivat lähteneet jo merille. Otin vuosipestin samaan pitäjään, keskulaiseen taloon. Palvelin siinä parisen, kolmisen vuotta, aikaihmistyin, kasvoin pituutta, ripilläkin kävin vasta palveluksessa ollessani. Tein työtä, mitä vain eteeni pantiin, lasta korjasin, lehmiä ruokin ja maantyössä kävin, mitä vain, en koskaan paljoksunut. Sain vaatetta palkakseni, villaisen vaatekerran, paitakangasta ja kaksi paria kenkiä, rahaakin jo aloin saada kymmenen ruplaa vuodessa. En ollut erin kaunis muodoltani enkä mikään, olinhan vain tavallisen ihmisen kuvio, tukkaa vain kasvoi niin ylenpalttisesti, ettei tiennyt mihin panna, ihan päänsäryn sain palmikosta. Olin iloluontoinen ja muutenkin ihmisten seuraan sopeutuva, ihmiset minusta aina ovat pitäneet ja seuraansa hakeneet. Itsekin olen sitä ihmetellyt, kun en ketään kumartele enkä edessä kiitä, tosin en takanakaan koskaan pahaa sanaa kenestäkään puhu.
Mikäpäs siinä siis minun oli mennäkseni, eivät painaneet vuodet, eivät murheet, kävin kaikki kylän kiikut ja tanssit, kuin maailman lapsi ikään, tappelupukareita vain en sallinut enkä heidän seuraansa lähtenyt.
Tuli sitten syksyllä samaan taloon Kärlan pitäjästä uusi renki, Laur-niminen, hyvä käsistään, luonnostaan rehti, mies miehen tekoa. Se oli kai niin minun osalleni määrätty, koska kohta toinen toiseemme mielistyimme ja rupesimme yksissä olemaan, niinkuin nuoret ovat, kävimme tansseissa ja Kuresaaren kaupungissa markkinoilla. Aittaani vain en laskenut häntä, vaikka monesti pyyteli ja taisi suuttuakin, kun en suostunut.
Ihmiset rupesivat meitä härnäilemään ja kihlattuna parina pitämään, emmekä mekään enää kieltäneet, mitä turhasta salata, kun kerran niin oli. Kynttilänpäivän aikoihin toi Laur sormuksen kaupungista, — tuossa se on vielä sormessani kihtisormuksen vieressä! — ja silkin, isokukkaisen. Aloimme jo vähin kuulostella moisiolta mökin paikkaa itsellemme, mutta häitä emme vielä kiirehtineet, nuoria ja köyhiä kun olimme molemmat.
Ja niin meni se rakkaus syvälle sydämeen, ettei sitä sieltä enää muu kuin kuolema irti saane.
Mutta Jumala se on semmoinen, että se suolaa joka ihmisen kakun, aina määränsä mukaan.
Kirkkoherra rupesi tahtomaan Lauria kuskikseen, ja niin joutui Laur pappilaan, kymmenen virstaa talosta, missä minä palvelin. Ja siellä se sitten tapahtui. Oli siellä kirkkoherralla piikaihminen, Epp-niminen, Lauria vuotta paria vanhempi, sellainen lyhytkaula, lihavanläntä, — kuinka lie tullut, vaan Laur laittoi sille lapsen. Mikä lie tullut erehdys, yhdessä kun aina olivat, liha on heikko, ja synti makea.
Minä kun kuulin siitä, ja kohtahan se tiedoksi tuli, niin sisuni koveni, ihan kivikovaksi, nuori kun olin ja veriltä kärsimätön vielä. En ottanut Lauria puheilleni, kirjeet palautin ja Eppua vihasin, panettelinkin, nimitin rumilla nimillä. Kuka tietää, ehkä olisin sentään ajan-oloon taas leppynytkin, ja kaikki parhaaksi kääntynyt, mutta kirkkoherra puuttui puolestaan asiaan ja rupesi vaatimaan, että Laur naisi Epun. Siinä se sitten oli. Mikä siinä enää rengin neuvoksi, esivalta oli ankara, tekonen tehty, ja vielä lisäksi, kun sattuikin olemaan itsensä kirkkoherran piika. Ei siinä pitkiä puheita pidetty, kuulutuksiin pantiin, ja häät vietettiin ristiäisten kanssa yksin tein.
Mutta minulle koitui siitä kova paikka. En tiedä, lienevätkö kaikki luojanluomat samanlaisia, vai olisinko tullut muita herkkäverisempi, sen vain tiedän, että syvälle otti. Tulin kuin nöyräpäiseksi, sairaaksi vallan, makasinkin monta viikkoa, aina vain poltteessa. Kerran olivat jo luulleet hengenkin lähteneen ja panneet virsikirjan rinnalleni, lähtövirrenkin veisanneet, mutta Isämeitää luettaessa olinkin avannut silmäni. Mutta tukkani lähti taudin jälkeen tykkänään päästä, niinkuin haravalla heinää tuli joka kerta kammalla sukiessa, mitä niskaan lie jäänyt lyhyt saparo. Kokosin lähteneet hiukset ja laitatin niistä Kuresaaressa palmikon, — muistoksi muka. Jalkeille kun pääsin, lähdin sen tien pois koko paikkakunnalta, otin pestin Kuresaareen, apteekkarin luo.
Siellä, vieraissa, oli kevyempi ollakseni. Mutta eräänä päivänä, kun juuri pihanpuolisilla portailla ahvenia perkasin, näin Laurin tulevan portista pihalle. En näkevinäni ollut, veitsi vain alkoi käydä käsissäni niin väleästi, että suomukset sinkoilivat.
Tuli Laur aivan lähelleni, portaitten alapäähän seisattui, ei edes päivää sanonut, vaan kohta suoraan asiaan, että: "Maret, oletko minulle vihoissa?"
Minä tätä kysymystä kohta sydämessäni säpsähdin, mutta en sanonut muuta kuin: "Mitäs minulta kysyt, — puhukin, hyvä mies, muuta asiaa. Mene vaimosi luo, onhan sinulla Epp, mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?"
Niin sanoo taas Laur ja sieltä portaitten alapäästä katsoo:
"Sinua minä vain rakastan, että sen nyt tiedät, Maret."
Silloin nousi taas minulle luonto, oikein se vanha Aatami, menin sisään, hain kätköstä sen palmikon, mikä minulta taudin aikana oli lähtenyt, vein portaille ja näytin, otin huivinikin ohenneilta hiuksiltani. "Näin minä olen sinua surrut", sanoin. "Mutta nyt mene rauhaan, ja olkoon sinulla onni osanasi kaikissa edesottamisissasi."
"Maret", sanoo Laur eikä ota mennäkseen. "Pahoin tein, tiedän sen. Etkö sinä enää yhtään minusta huoli?"
Mutta silloin minä taas sydämystyin ja sanoin:
"Se on synti ja häpeä, että toisen vaimon mies tulee ja puhuu, mitä ei enää puhua sovi. Ettäs näytätkin minulle näkösi viimeistä kertaa."
Sipaisin käteni puhtaiksi suomuksista, menin vielä kerran sisään ja toin sormuksen ja silkin.
"Tuossa on, — otakin omasi", sanoin.
"En ota minä niitä, — sinun ovat", se sanoo ja punoittaa kuin vihapäissään.
Panin ne portaille ja niine hyvineni lähdin, ahvenet vein mukanani, en taakseni katsonut.
Silloin se meni, näkyi sentään silkin ja sormuksen portailta korjanneen. Vielä kerran lähetti minulle poikasen kautta sanan, että tulisin sunnuntaina kirkolle sakariston kohdalle, — en mennyt enkä vastausta lähettänyt.
Sen tien se meni. Meni eikä takaisin tullut. En kutsunut minä, eikä tullut hän. Mutta mihinkä ihminen ikävästään ja rakkaudestaan pääsee?
Se on sen ihmisen ikävä semmoinen, että se juoksee kuin pitkin lankaa, penikuormia.
Päivällä vielä menettelee, on askarrusta ja touhua, köyhällä piikaihmisellä liiatenkin, tämän maisen maailman melua yllin kyllin. Mutta kun tulee yö, ja yksin vuoteellasi valvot, ja sattuu vielä olemaan tuollainen suviyö, ei iltaa, ei aamua, yhtä kuultoa taivaalla vain, silloin sen povessasi tunnet, ettei mikään muu kuin kuolema ikävääsi irroita.
Ja senkin tiedät, että jossain on valveilla toinen, ei tule uni senkään, vuoteellaan valvoo ja sinua ikävöi.
Kuulin minä heistä silloin tällöin yhtä ja toista, vaikka en kysellytkään, aina niitä kontinkantajia löytyy. Jotkut kai luulivat minua sillä hyvittävänsä, toiset tahtoivat nähdä mielipahaani, niin on ihmisen luonto. Kuuntelin aina niinkuin olisi vieraista puhe ollut. Laur oli heittänyt kuskina-olon silleen ja ruvennut itselliseksi, asuivat jossain mökissä moision maalla, vain huoneet olivat omat. Oli heille syntynyt vielä toinenkin tyttö, ensimmäisen lapsen lisäksi, joka oli tyttö sekin. Elivät, kituuttivat, niinkuin kaikki muutkin pien'eläjät, ei se sen kummempaa ollut. Kituliaaksi vain kuului Laur viime aikoina muuttuneen, koska Epp oli käynyt meidän apteekissa tippoja saamassa, rinnanpoltteeseen vai mihin lie pyytänyt.
Meni taas muutama vuosi, — minä yhä vain samaisella apteekkarilla palvelin, — kun eräänä syyskuun päivänä tulee se Laurin vaimo, se Epp, luokseni ja sanoo:
"Nyt taitaa Laur mennä, etkö tulisi vielä kerran katsomaan?"
Sydämeeni tuikaisi kuin tulisella neulalla, mutta olinpa ylpeä sitä näyttääkseni ja kaikkein vähimmin Epulle. Kysyin vain, niinkuin olisin oudosta tiedustanut:
"Laurko se minua tahtoi?"
Sanoi Epp ja aivan nöyrästi sanoikin:
"Laur itse, — kuinkas muuten."
Katsoin sitä, ja sydämeni hieman heltyi, ajattelin: oletpa tainnut kärsiä sinä, jos minäkin! — niin oli muuttunut ja kellastunut Epp.
Menin sitten sen kanssa. Leipurin ohi mennessä poikkesin vielä ja ostin kaksi nippua vesirinkilöitä.
Sillä ei ollut hevosta, Epulla, mentiin jalan, kahden kesken. Syksy oli, pihlajissa marjat, orjantappuroita kiulukoineen kahden puolen tietä. Ei puhunut Epp enkä minä. Kerran vain kysäisin:
"Jokos se on Laur kauankin sairastellut?"
Johon Epp vastasi:
"Johan se on kolmatta vuotta."
Sitten mentiin vaiti loput viisi, kuusi virstaa. Eikä se matka sen pitempi ollutkaan.
Laurin mökillä tuli se vanhempi tyttö vastaan, tunsin heti Laurin näöstä ja annoin sille vesirinkelit. Kamarin ovea avatessa sydäntäni kiersi pahasti, olin ihan kynnykselle typertyä, niin jaloista hervotti, sain sentään Epun takia itseni suoristetuksi.
Näin heti paikalla, että lähtöä tämä oli. Niin oli painunut näöstä, poloinen, poskiluut korkealla, nenä kapea, ja henki rinnassa korisi. Mutta minuun vain katsoi tiukkaan kuin seinään naulaten ja luisilla käsillään viittilöi Eppua pois.
Kun kahden kesken jäimme, niin sanoo:
"Maret, oletko antanut minulle anteeksi?"
Itku tuli kurkkuuni, nousi kuin tulppa, niin etten puhua voinut, en halaistua sanaa.
Mutta kuoleva yhä tiukkaa:
"Jeesuksen Kristuksen nimessä, oletko antanut minulle anteeksi?"
Silloin minä siihen vuoteen vierelle lysähdin, ei ollut enää voimaa ruumiissani, olin kuin vyyhti ikään, itkin vain valtoinani ja sanoin:
"Olenhan, olenhan sinulle kaikki anteeksi antanut!"
Silloin se pani silmänsä hetkeksi umpeen ja sanoi sitten, silmät yhä ummessa:
"Sinua minä vain olen rakastanut, Maret."
Olin siinä sängyn vierellä lattialla polvillani vielä hetken, olisin voinut olla siinä ikäni kaiken, niin rakasta se oli, autuasta vallan. Suli siihen itkuuni pois vuosien paha, kuollakin olisin voinut siihen, hänen viereensä, ei olisi minulla elämästäni surku ollut.
Eikä se muuta enää minulle puhunutkaan.
Kun menin, niin se nukkui, — Epp seisoi porstuassa, nuorempi lapsi sylissä, ja vanhempi söi niitä vesirinkilöitä, jotka olin ostanut.
"Hyvästi nyt, Epp", sanoin ja kättä annoin. Aioin vielä jotain Laurista sanoa, vaan ei tullut nimi yli huulteni, silleen jäi. Mutta sen tiedän, ettei ollut enää sydämessäni kaunaa, ei Eppua eikä ketään muutakaan kohtaan.
Yöllä se sitten olikin kuollut. Epp tuli vielä kerran luokseni kaupunkiin ja toi sen Laurin sormuksen, sanoi niin olleen Laurin viimeisen tahdon. Otin sen vastaan, kun hän kerran niin oli tahtonut, mutta sormeeni en pannut, ennenkuin kuulin Epun kuolleen hänenkin, kymmenisen vuotta takaperin.
Mutta Laurin kuoleman jälkeen en enää niillä maillakaan pysynyt, muutin pois koko Saarenmaalta aina Tallinnaan asti palvelukseen, ja täällä sitä sitten on oltu. Kotisaarella en ole siitä lähtien käynyt, kuolleet ovat kaikki, vanhemmat ja velimiehetkin, jokunen käly lienee elossa.
Se repivä kipu kesti aikansa, asettui sitten ja meni menojaan, mutta sydän jäi turraksi, ei pystynyt siihen enää ei ilo eikä suru.
Etsin iloni muualta, aloin käydä uskovaisten seuroissa ja tutkiaJumalan sanaa, tulin herätykseen ja olen lohdutukseni löytänyt.
Kosijoita kävi minulla monta, — tuli näet vuosien kuluessa aina vähin sukansääreen pantua. Oli niitten joukossa saksojen kamaripalvelijoita ja vielä aliupseerikin, olipa kerran talonisäntäkin maalta, leskimies, oikein puhemiehen keralla. Lähetin ne menemään, jokikisen. Viimeinen kävi vielä, kun jo lähenin kuuttakymmentä. Nyt ei niitä enää pariinkymmeneen vuoteen ole kuulunut, rauhaan ovat jättäneet, vanhan kompuran. On oma kamari, on vanhanpiianlohdutus kukkimassa akkunalla, on lähetysjuhlat joka kesä, — ei ole vielä, Luojalle kiitos, puutetta ollut, ei leivästä eikä särpimestä.
Mutta sen sanon ja totta tarkoitan, vaikka milloin kutsu tulisi, en esteitä tekisi, valmis olen jättämään tämän maailman ja sen turhuuden, milloin Herra itse sen neuvossaan hyväksi näkee.
1.
Keväällä, vuonna 1710, Suuren Pohjansodan aikana, venäläisten piirittäessä Riigaa, tuli tappava ruttotauti, mustaksi surmaksi sanottu, ylämaalta saarille, ensin Hiidenmaalle, sitten Saarenmaalle, sieltä yli Vähän-Väinän Muhuun ja lopuksi syksyllä yksinäiselle Ruhnun saarelle.
On monta tarinaa ruton tulosta. Hiidenmaalaiset kalastajat äkkäsivät eräänä ehtoona oudon, synkän laivan, joka oli laskenut ankkurin lähelle Eltermaan satamaa. He pitivät neuvoa, mutta soutivat sitten laivalle muonaa ja särvintä viemään. Lähemmäksi tultuaan he huomasivatkin laivan aivan autioksi ihmisistä, kansi oli tyhjä, mastot, raakapuut kuin hylyllä. He aikoivat jo soutaa takaisin maihin, kun laivan ruumasta äkkiä kapusi kannelle harmaapukuinen, puolentoista jalan pituinen poikanen, joka oikopäätä hyppäsi partaalta veneeseen. Kahdesti he heittivät pojan mereen, kahdesti se ponnahti taas purteen, kuin harmaasuomuinen kala. Mutta rannassa se tuotapikaa hävisi pähkinätiheikköön, eivätkä he ehtineet nähdä muuta, kuin että sillä oli saksain vaatteet, kolmikulmainen hattu päässä ja kädessä sauva. Silloin venekunnan vanhin risti kätensä, ja kaikkia vilutti äkkiä, he ymmärsivät: nyt oli rutto saapunut saarelle. — Seuraavana päivänä oli puolet Eltermaan kylän asujamista ruumiina.
Rutto otti uhrinsa äkkiä; se iti maassa ja putosi kasteena taivaasta. Ihmiset yllätti kuumeinen, myrkyllinen polte, joka kiehutti suonissa veren. Heidän päänsä oli kuin pätsissä, jäsenissä hervoton heikkous, tajunta katosi, ja heidän myrkynsekoittama verensä puhkesi sinisiksi paiseiksi, jotka peittivät kaulan ja kainalot. Heidän kasvonpiirteensä vääristyivät ennen kuolemaa tuntemattomiksi, ja järki jätti heidät; lopuksi he kuolivat muutaman tiiman kuluttua suureen ahdistukseen.
Tapahtui ihmeellisiä ja kauhistavia asioita; kaikki oli mahdollista. Tulipunaiset kukot istuivat veräjän pielissä ja kiekuivat kuolemaa, kuka ne ensinnä äkkäsi ja siitä sanankaan virkkoi, kaatui kuolleena jalkainsa sijalle. Jumala näytti tuiki unohtaneen säätyerotuksen, jonka hän itse kuitenkin viisaudessaan oli säätänyt saksojen ja epävapaitten välille. Rutto ei valikoinut eikä tuntenut minkäänlaista arvonantoa ylhäisiä nimiä tai jalosukuista verta kohtaan. Kenen nimi oli ruttokirjaan merkitty, se kuoli. Korkeasukuiset maaneuvokset, moisionomistajat ja ritarit, joitten sukujohto ulottui ristiretkiin asti, kuolivat kuten kurjin muonarenki tai päiväläinen; toinen tammipuisessa vuoteessaan, toinen olkikuvollaan. Köyhäinhuoneella kuolivat sekä hoitajat että hoidokit. Kuresaaren entiset kauppasaksat sortuivat hävitettyjen talojensa raunioille, joitten savupiippujen onkaloissa he yrittivät hakea suojaa. Papit vaipuivat saarnastuoleihinsa syyttäessään tätä perin syntistä sukukuntaa, jonka raadollisuuden takia rangaistus oli tullut, kellonlyöjät muille kuolinkelloja soittaessaan. Oli selvää: Jumala oli sulkenut taivaan ovet ja ikkunat, vain helvetin veräjät olivat selkoselällään.
Ihmiset, etsittyään turhaan turvaa Pyhistä Sakramenteista ja kirkon alttarilta, alkoivat salaa viedä uhreja Upan kivelle ja Kaarman uhrihiiteen, pyhien pihlajain juurelle, missä kerran oli vuodatettu ihmisverta Taaran lepytykseksi. Mutta maarahvaan vanhat jumalat olivat kuolleet tai vanhuuttaan muuttuneet kuuroiksi ja sokeiksi. Ei auttanut Kristus, Jumalan ainosyntyinen poika, mutta ei myöskään Taara, maarahvaan jumala.
Mutta öisin kulki pieni harmaa mies mökistä mökkiin, moisiosta moisioon. Savupirtin karstainen ovi aukeni hänen edessään yhtä kevyesti kuin moision vaskikoristeinen, ja hän kosketti nukkujia teräväkärkisellä sauvallaan suoraan sydänalaan.
Kesä tuli, sen mukana kuivuus ja helle, ja ruton tuho yhä yltyi. Kokonaiset kyläkunnat kuolivat. Ruumiita vietiin kuormittain suohautoihin, toinen toisensa päälle kasattuina, niin että nuorten tyttölasten pitkät, vaaleat kassat viistivät viedessä maata. Mutta pian ei ollut enää haudankaivajia, kuolleet saivat jäädä silleen, eikä kukaan rohjennut heihin kajota.
Pellot jäivät kesannoiksi, niityt metsittyivät. Kylmille jääneissä kylissä, joissa ruumiit yhä hautaamattomina lepäsivät, villiintyivät oman onnensa nojaan jääneet kotieläimet. Lehmien nähtiin harhailevan metsiä, ammuen, pakahtuvin utarin. Isännättömässä koirassa heräsi muinainen hukan luonto; se karkasi lammaskatraaseen, jonka paimeneksi se oli pantu. Taikka se hiipi luuksi laihtuneena pitkin kuolleitten kylien nurkkauksia, käsittämättä, minne oli joutunut sen ruokkija ja valtias. Nälkiintyneet siat murtaantuivat läteistään ja tyydyttivät nälkäänsä raadoilla ja ruttoisten ruumiilla, jotka eivät olleet saaneet kirkon siunausta. Sudet jättivät piilopaikkansa suosaarissa ja Sõrven sekä Karjan metsissä, ja Suuren- sekä Vähän-Väinän jäätyessä tuli ylämaalta karhu, sekin saaliinjaolle.
Ihmisen heimo näytti olevan tuomittu sukupuuttoon. Elämä oli pysähtynyt, ihmisen tavallinen arkiaskarrus, kyntö, kylvö, viljankorjuu, kalan, metsänriistan pyynti, aviot. Jumalan tarkoitus oli nähtävästi tehdä maa yhtä tyhjäksi ihmisistä, kuin se kerran oli ollut ennen ihmisen luomista. Mutta tämä maa oli etäällä paratiisista. Se oli poltettu ja autio, ja vetten päällä liikkui hävityksen henki.
2.
Tänä Jumalan hylkäämänä aikana oli eräässä saarenmaalaisessa rantapitäjässä seurakunnan paimenena saksalainen Magnus Carponai, joka oli nainut vapaasukuisen Beata von Krämerin, maaneuvoksen tyttären. Heillä oli useita lapsia, joista vanhin oli yhdeksäntoistavuotias tytär Gerdruta. Kuten usein maalla kasvaneet aatelisveriset saksalaisneidot oli Gerdruta Carponai terve ja kukkea näöltään, kesäisin merituulessa liiankin ruskeaksi paahtunut, varrelta tasasuhtainen, hiukset metsäpähkinän väriset, heikosti punertavat, kuten äidinpuolisen suvun, silmät loistavat, kuten vihreänsininen kalliskivi, kapean, ylhäisen nenän juuressa vähäinen, soreanylpeä kyhmy. Kun hän äitinsä rinnalla istui kirkossa pappilan penkissä kopea kaula kumarruksissa, kuten siveän immen sopii, katselivat häntä poikkeuksetta kaikki aatelisnuorukaiset, jotka ratsain tai nelivaljakoin olivat saapuneet saksain jumalanpalvelukseen. Eräänä sunnuntaina jäi hänen serkkunsa äidin puolelta, Rembert von Rehren, Loonan moisiosta, joka palveli Kuresaaren linnoituksen varusväessä, iltapäiväksi pappilaan. Oli elokuun alku, ja tummat kirsikat kypsyivät parhaillaan; silloin Rembert von Rehren tarttui tikapuihin, nousi puuhun ja alkoi viskellä kypsiä kirsikoita Gerdrutan päälle. Gerdruta tavoitti niitä kämmenin ja vyöliinaansa; lopuksi hän heittäytyi puun alle ruohoon pitkäkseen ja pyyteli huulillaan putoavia kirsikoita, jotka kuulsivat kuin punaisin merenkulta ja halkeilivat kypsyyttää. Astuessaan tikapuilta Rembert von Rehren oli kalpea; hän tuijotti herkeämättä kirsikan vereen Gerdrutan huulilla. Vastatusten seisoessaan he olivat melkein yhtä pitkiä molemmat, punertavatukkaisia, pitkäkaulaisia, samaa rotua kumpikin. Pappilan puutarha oli kostea ja hiljainen; sammaltuneen kirsikkapuun alla he suutelivat toisiaan. Tämä tapahtui, kuten sanottu, elokuussa. Koko talven Gerdruta Carponai ompeli kapioitaan, häät olivat määrätyt toukokuun alkupäiviksi. Mutta aika oli ankara ja levoton, ja maaliskuussa saapuivat kasakat ja tataarit hävittäen maan Muhun Kuivastesta Sõrven Sääreen saakka. Heidän kintereillään tuli rutto, ja Rembert von Rehren oli ensimmäisiä upseereja Kuresaaren linnoituksen varusväessä, jonka se tapasi; häntä seurasi suurin osa varusväkeä.
Kesäkuun lopulla alkoi suuri kuoleminen Carponain seurakunnassa. Se oli Saarenmaan viljavimpia ja väkirikkaimpia; niin oli siellä rutonkin tuho suurempi kuin muualla, sillä rutto haki hedelmällisiä seutuja. Carponai asetti vartioita muista pitäjistä tuleville teille, hän kielsi päästämästä mieronkiertäjiä ja vieraita pitäjän alueelle. Hän valmisti jauhetta tulikivestä ja männynpihkasta ja savututti sillä asunnot, hän priiskoitutti kynnykset etikalla ja sievedellä. Hän antoi sytyttää kylien ympärille katajavalkeita, joita pidettiin vireillä yötä päivää. Hän kokosi seurakuntansa kirkkoon yhteisiin rukouksiin. Mikään ei auttanut. Rutto ei huolinut rukouksista eikä sievesistä; se tunkeutui läpi tulen ja katajasauhun.
Carponai jatkoi yhä epätoivoista taistelua. Hän pakotti eloonjääneet puoshaoilla ikkunoitten kautta vetämään esiin ruttoon kuolleitten ruumiit ja toimittamaanne hautaan. Hänen vaimonsa ja neljä nuorempaa lastaan kuolivat; kellonsoittajan puutteessa hän itse nousi tapuliin ja soitti heille sielukellot. Hän ei antautunut; niin kauan kuin vielä jalkeilla pysyi, hän kävi hoivaamassa sairaita ja tukemassa kuolevia. Hänen tyttärensä Gerdruta seurasi häntä; silmät sinivihreänä jäänä, suuret, kylmät, suu kuollut ja kalpea. Eräänä aamuna Carponai tunsi verissään kiihkeän polton, — se oli rutto. Hän ei epäillyt hetkeäkään kuolevansa ja käski tyttärensä Gerdrutan kaivaa kirkon hopeisen kalkin sekä öylättilautasen maahan kirkon vierustalle. Kun se oli tehty, antoi hän Gerdrutan tuoda kirkonkirjat, hervottomalla kädellään hän kirjoitti vaivalloisesti ja suurin kirjaiminomnes mortui, — kaikki kuolleet.
Carponain kuollessa oli päivä jo korkealla. Gerdruta peitti isänsä ruumiin raidilla, meni ulos ja istui portaitten alimmalle asteelle; hän ymmärsi olevansa yksin.
Ei ollut enää luotuja, saman muodon mukaan muovailtuja kuin hän; ihminen, Jumalan kuva, oli kuollut pois.
Suuri sielunahdistus, suurempi ruumiin tuskia, tuli hänen ylitseen, hän huusi, ja odotti sitten. Mutta sama hiljaisuus jatkui, kukaan ei vastannut, ei ollut enää ketään.
Silloin Gerdruta päätti odottaa kuolemaa kotinsa portailla. Hän rukoili saavansa kuolla, hän tarjosi vapaaehtoisesti nuoret jäsenensä, neitseellisen ruumiinsa rutolle.
Mutta tunnit kuluivat, eikä kuolemaa kuulunut.
Päivän iltaan kääntyessä hän yht'äkkiä muisti, että muuan silmäpuoli, lähes yhdeksänkymmenenvuotias eukko, Liiva-Ingel, vielä muutama päivä takaperin oli ollut elossa. Hän muisti kulkeneensa Liiva-Ingelin mökin ohitse ja nähneensä savun tupruavan räppänästä.
Gerdruta Carponaista tuntui, että itse Jumala lähetti hänelle tämän ajatuksen. Hän lähti heti matkaan, oikaisten yli karjanummen ja suon, ja hänen halunsa nähdä elävä ihminen oli niin suuri, että henki oli salpautua.
Mitä siitä, että tämä ihminen oli tihrusilmäinen, haudanpartaalla hoippuva, likainen eukko!
Päästyään läpi viimeisen pähkinätiheikön Gerdruta pysähtyi: hänen edessään katajanummella oli yksinäinen, olkikattoinen mökki. Mutta sen ovi oli kiinni, räppänä samoin, eikä sauhua näkynyt.
Gerdruta yritti uskotella, ettei eukko ollut tehnyt valkeata.Mutta avatessaan mökin oven hän näki tutun näyn: vuoteella makasiLiiva-Ingel, ruttoon kuolleena; ruumis oli nähtävästi jo kylmä jalöyhkäsi.
Silloin nuori Gerdruta Carponai pakeni suoraa päätä suuriin metsiin kuin sydämeen satutettuna. Hän ei tiennyt enää mitä teki. Hän vain juoksi pakoon yksinäisyyttä, joka oli mustaa surmaakin tappavampi.
3.
Gerdruta Carponai ei koskaan jälkeenpäin tiennyt, kuinka kauan hän oli harhaillut saarenmaalaisilla soilla ja metsissä. Oli aamu hänen tullessaan merenrannalle, kirkas aamu, jolloin on hyvä elää sekä hyönteisten että ihmisten. Mutta Gerdruta Carponain sydän oli autio yksinäisyydestä ja raskautettu kuolemasta: hän päätti pysähtyä tähän ja kuolla.
Hän kumartui laskeutuakseen somerolle, kun yht'äkkiä kosteassa rantahiekassa oli näkevinään ihmisen jalan jäljen.
Ei ollut epäilystäkään. Se oli äsken astuttu, lujan jalan jälki, varpaat ja kantapää selvästi näkyvissä, jalkapohja keskeltä kovera. Sen takana oli toinen, kolmas, kokonainen jono sileään hiekkaan astutuita jälkiä, jotka katosivat rantatörmän taakse.
Gerdruta tunsi horjuvansa. Ihmisen jälki! Maailma ei ollutkaan autio.Hän ei ollut yksin.
Ja syvemmin kuin koskaan edes maailman mahtavien edessä, ylpeä, jalosukuinen Gerdruta Carponai nyt kumartui ja silmät sulina kyynelistä suuteli nöyrästi tätä tuntemattoman jalan jälkeä hiekassa.
Mutta ilo oli liian väkevä ja äkillinen hänen nääntyneelle ruumiilleen, se kaatoi hänet kuin kaislan, hän kadotti tajuntansa ja jäi makaamaan hiedalle.
Aurinko oli ehtinyt tehdä pitkän kaaren ja sädehti nyt suoraan kohti rantatörmää hänen vihdoin herätessään. Hän oli nukkunut monta tiimaa. Hän huomasi tulleensa siirretyksi veden rajaan verkkokasalle, ja hänen päänsä alle oli pantu kuiva kaislakimppu. Vasemmalla kohosi ranta korkeana kalliotöyräänä suoraan merestä, törmän alla sensijaan oli toistakymmentä savupirttiä ja verkkoseipäitä. Meri oli tyyni, mutta koko ajan kuului kumea kohina, ikäänkuin vedenalaisista mainingeista.
Aivan hänen vieressään paistoi nuori mies kampeloita kahden kiven välissä. Mies oli maarahvaan tavallisissa pukimissa, yllään karkea, rohtiminen, kirjavalla vyöllä sidottu mekko, avojaloin. Hän oli hyvin laiha, vaalea tukka pitkä ja sukimaton, silmät harmaansiniset.
Nähdessään Gerdrutan heräävän hän sanoi maarahvaan kielellä, jättämättä kampelan paistostaan:
"Kas sa süüa tahad?"
Gerdruta vain nyökäytti päätään. Mies ojensi hänelle kampelan, ja hän söi. Kala oli tuore, rasvainen, mutta ilman suolaa.
"Kaikki kuolleet?" kysyi mies.
"Kuolleet, — kaikki", Gerdruta vastasi, samoin maarahvaan kielellä.
"Niin täälläkin", mies sanoi.
He istuivat nyt vaiti, vaivihkaa toisiaan katsellen.
"Minä olen Laes, — Kadariku-Laes, — tuosta mökistä", sanoi mies vihdoin. "Entäs sinä?"
"Gerdruta Carponai", sanoi Gerdruta.
Ja sen sanoessaan hän selvästi tunsi, että se tällä hetkellä oli yhtä merkityksetöntä kuin tuo valkea hattara, joka paraikaa haihtui päivän tieltä.
Mies vain kohensi tulta ja sanoi sitten:
"Näin vaatteistasi, että olet saksoja. Mutta meitä ei ole nyt kuin kaksi eloonjäänyttä koko pitäjässä."
"Minä näin sinun jalkasi jäljet", sanoi Gerdruta.
Mies katseli paahtuneita, ruskeita jalkojaan ja nyökäytti päätään.
"Kävin lähteellä vettä tuomassa", hän sanoi.
Syötyään he lähtivät rantatörmälle. Alkoi jo olla ilta.
Ylhäällä kallion laella kasvoi maatamatavien, lammasten jäytämien katajapehkojen alla mustanpuhuvia, myöhästyneitä mansikoita, vaikka marja-aika jo oli ohi.
He kumartuivat poimimaan niitä, antoivat toisilleen ja söivät. Marjoilla oli ryyditetty, tuoksuva maku. He söivät niitä pitkän aikaa, niinkuin lapset, — katajapehkojen liepeistä.
Aleneva aurinko, joka laski kohti kaukaista ja näkymätöntä Ojumaata, paistoi heitä suoraan silmiin. Ei ollut enää tarvis sulkea sieltä silmiään. Se leijui harmaassa lämpimässä autereessa eikä säteillyt enää.
"Mikä se kohisee?" kysyi Gerdruta.
"Siellä on toinen kalliotöyräs, veden alla", Laes selitti. "Sinne pitää kaataa olutta ja viinaa, muuten ei ole kalaonnea."
He istuivat molemmat törmän laella, kylläisinä mansikoista. Ei kumpainenkaan kysynyt, mitä nyt tulisi. Heidän allaan oli jyrkkä, sadan jalan korkuinen liuskakivikallio.
Mutta Gerdruta Carponaista alkoi tuntua, ikäänkuin hän olisi syntynyt uudestaan, ihkauuteen maailmaan.
Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut tässä maailmassa. Siinä oli, kuten entisessäkin, ilmaa, maata ja merta, mutta ihmisiä ei siinä ollut useampia kuin he kaksi, Kadariku-Laes ja Gerdruta Carponai.
Veden päällitse lentelivät lokit, siivet mustina varjossa, ruohossa surisi ja kuhisi. Kaikki jatkui luonnossa. Mutta he kaksi olivat ainoat ihmiset.
Ei ollut enää vapaita eikä epävapaita, saksalaisia eikä maarahvasta, ei säätyjä eikä luokkia. Kaikki, mitä ihmiset olivat rakentaneet vuosisatojen kuluessa, oli luhistunut raunioiksi.
Erään tiheän katajapehkon juurella aivan heidän vieressään paistatti päivää auringon viimeisissä säteissä kyykäärme. Laes huomasi sen yht'aikaa kuin Gerdrutakin, ja samassa tuokiossa hän oli jo ehtinyt leikata katajakepin, halkaista kärjen kahtia ja nitistää käärmeen pään kuin pihteihin.
Gerdruta näki käärmeen kiemurtelevan kepin nenässä, kellertävämahaisena, selässä mustat juovat, kaksihaaraisen kielen työntyessä suusta.
"Rästik", Laes sanoi, käärmettä tarkoittaen ja kohottaen sen kepillä ilmaan. Sensijaan hän ei tappanut sitä. Hän heitti sen menemään, kauas taaksensa.
"Vilja herkee kasvamasta, jos tappaa käärmeen", hän selitti Gerdrutalle.
Mutta Laesin lingotessa käärmettä Gerdruta Carponai näki hänet kuin ensi kertaa. Näki hänen nuoren, luuksi laihtuneen vartensa, leuan kauniin, lujan kaaren ja leuan alla tasareunaisen, vaakasuoran arven, ikäänkuin puukoniskusta jääneen, — leveäsiipisen nenän, joka silmäin välistä oli korkea ja suora, kädet, jotka lujuudessaan muistuttivat sepän moukareja. Eivät rohtimiset vaatteet eivätkä nälän vauriot voineet peittää tämän ruumiin nuorta voimaa. Jokainen sen liike oli nopea, tarkoituksenmukainen ja voimaa säästävä.
Samalla hän tunsi Laesin samoin katsovan häneen. Ja hän tunsi punehtuvansa tästä katseesta. Melkein yht'aikaa he kääntyivät kumpikin omalle taholleen.
Senjälkeen he eivät enää katsoneet toisiinsa.
He laskeutuivat törmältä rannalle. Kallioseinä oli täynnä vuorikristallipesäkkeitä, kuin muinaisen lintulajin kivettyneitä pesiä. Meri oli sileänkirkas, ja sen pohja oli laskettu laakeilla kallioliuskoilla kuin lattia.
Tällöin, autiolla rannalla, maassa, josta ihmisensuku oli kuollut pois, he sen tunsivat. Kuolema ikäänkuin meni heille päähän, suurena huumeena. He päihtyivät siitä kuin väkevästä viinasta. Heidän nuoret ja terveet ruumiinsa ikävöivät tietämättään toisiaan, luodakseen uutta elämää hävitettyyn maailmaan. Kaikki ruttonäyt polttivat heidän aivojaan herättäen niissä oudon hekuman.
Ei ollut muita kuin he kaksi.
Aurinko oli laskenut, kun he palasivat Laesin savupirtin kohdalle. Laes, kalastaja, avasi oven, ja vapaasukuinen Gerdruta Carponai astui sisään. Ja heidän rajussa syleilyssään olkivuoteella, kalastajapirtin nokisessa hämärässä, hehkui heidän kuolemanpelkonsa ja tulevien sukupolvien elämänhalu. Maailma oli autio, heidän oli kansoitettava se, ja he olivat kahden kuten ensimmäiset ihmiset.
4.
Se oli tarina Gerdruta Carponaista, suurena mustan surman vuonnaSaarenmaalla.
Kuten pitäjän Suuren Pohjansodan aikuisista kirkonkirjoista näkyy, kastettiin seitsemän vuotta jälkeenpäin Kadariku-Laesin viisi poikaa juhannuksen aikaan, kaikki yht'aikaa. Heidän äitinsä, Gerdruta Carponai, pitäjän entisen kirkkoherran, kunnianarvoisen Magnus Carponain ja tämän vapaasukuisen puolison Beata von Krämerin tytär, sai sensijaan sovittaa hairahduksensa istumalla kolmena suvisena sunnuntaina perätysten isänsä kirkossa huoranrahilla, kaiken kansan katseltavana. Niinkuin on hänestä omakätisesti kirkonkirjaan kirjoittanut pitäjän silloinen kirkkoherra Hinrich Bürger, hengenmies ankara ja toimelias: "—hat auf dem berüchtigten Hurenschemel ihre Sedes halten müssen".
Joka haluaa, taitaa tämän rahin vielä tänäkin päivänä nähdä, muun kirkkoromun joukossa: se on puinen, matala penkki, jonka ympärillä on karsinantapainen aitaus.
Sen jälkeen kuin Gerdruta Carponai täten julkisesti ja seurakunnan läsnäollessa oli suorittanut katumuksensa ja saanut synninpäästön alttarilla, vihittiin hänet kristilliseen aviosäätyyn Kadariku-Laesin kanssa ja otettiin uudelleen kirkon ja seurakunnan pyhään yhteyteen. Rahvaan suu väittää, että koko pitäjän nykyinen väestö, lähemmä viidettätuhatta henkeä, saa kiittää olemassaolostaan näitä kahta, jossa tapauksessa he tosin olisivat parinsadan vuoden kuluessa lisääntyneet vielä ihmeellisemmin kuin itse Israelin lapset Egyptissä.
Gerdruta Carponain myöhemmistä elämänvaiheista ei ole mitään tietoa. Hän katosi ihmisten ilmoilta kuin suohautaan kivi, hävisi iäkseen miehensä alhaiseen säätyyn, vieraan heimon keskuuteen, sukunsa, säätyläistensä hylkäämänä. Hänen lapsensa olivat kalastajia ja orjia. Mutta hän oli saanut elää sen, mikä paratiisin ajoista on ollut ihmisiltä salassa: maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari.