"Siitä voitte neuvotella Talouelin kanssa", hän aina sanoi vastaukseksi.
Eikö milloinkaan ollut muutosta tapahtuva?
Eräänä iltapuolena heidän lähetessään Maraucourtia paluumatkalla tehtaista, vanhan hevosen hiljaa hölkätessä eteenpäin, kuului helakka torven ääni.
"Seis!" käski herra Vulfran, "luulenpa olevan tulipalon merkkiä."
Vaunut seisahtuivat, he kuuntelivat ja silloin kuului selvästi sama ääni.
"On tulipalo", sanoi herra Vulfran, "näetkö mitään?"
"Kyllä, näkyy musta savupilvi."
"Kummaltako puolen?"
"Poppelipuiden takaa, mutta en voi sanoa mistä."
"Oikealtako vai vasemmalta?"
"Ehkä enemmän vasemmalta."
"Vasemmalta, se on tehtaiden puolelta."
"Ajanko täyttä neliä?" kysyi Perrine.
"Ei, vaan muuten sukkelaan."
Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin kuului toitotus, mutta kun tie kävi mutkissa kiertäen poppelipuurantaisia lammikkoja, ei Perrine voinut varmasti sanoa missä tuli riehui. Kuitenkin se näytti olevan pikemmin kauppalan keskustassa kuin tehtaissa.
Hän mainitsi siitä herra Vulfranille, joka tavallisuuden mukaan ei vastannut siihen mitään.
Hän joutui siihen johtopäätökseen siitäkin, että toitotus kuului ihan vasemmalta, se on tehtaiden läheisyydestä.
"Toitotus ei ole sieltä missä palaa", hän arveli.
"Se on totta se", vastasi herra Vulfran.
Mutta hän lausui tuon niin väliäpitämättömästi, ikäänkuin ei ensinkään kuuluisi hänen missä tulipalo oli.
Vasta saapuessaan kauppalaan he saivat varman tiedon palopaikasta.
"Teidän ei tarvitse kiirehtiä, herra Vulfran", huus eräs työmies, "eihän tulipalo ole teillä, vaan la Tiburcen talohan se palaa."
La Tiburce oli vanha juoppo, joka otti, äitien ollessa tehtaantyössä, hoitaaksensa semmoisia pikku lapsia, jotka vielä olivat liian pienet päästäksensä lastenkotiin. Hän asui kurjassa, puoleksi lahonneessa hökkelissä pihan perällä jotenkin koulun läheisyydessä.
"Ajakaamme sinne", käski herra Vulfran.
Ei tarvittu muuta kuin seurata sinne rientäjiä. Nyt näkyi korkealle ilmaan kohoavia savupatsaita ja liekkejä ja kitkerää savunkatkua tuntui kaikkialla. Ennen kuin pääsivät palopaikalle oli heidän jo pakko seisahtua, elleivät tahtoneet ajaa uteliaiden joukkojen päälle, ne kun eivät millään tavalla ottaneet hajotaksensa. Herra Vulfran sen vuoksi astui alas vaunuista ja meni Perrinen taluttamana palopaikalle. Hänen astuessaan sisään portista tuli insinööri Fabry häntä vastaan, kypäri päässä, sillä hän johti palokuntaa ja sammutustyötä.
"Tulen valta on voitettu", hän sanoi, "mutta rakennus on palanut poroksi ja, mikä on pahinta, monta lasta, viisi jopa ehkä kuusikin on hävinnyt tuleen. Yksi on palanut, kaksi on tukehtunut ja kolmesta ei ole mitään tietoja."
"Kuinka tuli pääsi irti?"
"La Tiburce oli juovuksissa ja nukkunut… hän ei ole vieläkään selvä… suurimmat lapset leikkivät tulitikuilla ja juoksivat pakoon, kun rupesi palamaan. La Tiburce heräsi ja pakeni kauhistuneena hänkin, unohtaen kätkyissä makaavat pikku lapset."
Pihan perältä kuului huutoa, itkua ja valitusta. Herra Vulfran suuntasi askeleensa sinne päin.
"Ei, ei, älkää menkö sinne, siellä ovat noiden molempien tukehtuneiden lasten äidit ja he itkevät lapsiaan."
"Keitä he ovat?"
"Tehtaan työväkeä."
"Minun täytyy puhutella heitä."
Hän laski kätensä Perrinen olalle merkiksi, että hänen piti taluttaa häntä heidän luoksensa.
Fabry astui edellä avaten heille teitä, niin että he pääsivät pihaan, jossa palokuntalaiset yhä vaan ruiskuttivat vettä palaneen rakennuksen vielä pystyssä olevien seinien jäännöksiin, sillä hajonneiden hirsien väliltä vähä väliä vielä liekit leimusivat korkealle.
Pihan vastaiseen nurkkaukseen oli kokoontunut suuri joukko naisia ja sieltä kuului itkua ja valitusta. Fabry hajotti joukon ja herra Vulfran lähestyi Perrinen taluttamana molempia äitiä, jotka istuivat siinä kuolleet lapset sylissänsä. Kesken itkuaan toinen heistä ehkä luuli yliluonnollisen avun saapuvan, mutta nähdessään vain isännän lähestyvän hän heristi hänelle nyrkkiään uhkaavasti huutaen:
"Tulkaa katsomaan miten menetellään lastemme kanssa, meidän ahertaessamme teidän hyväksenne! Luuletteko voivanne kentiesi saada lapsen uudestaan eloon? Oi pikku rankkani, lapsi kultani!"
Ja kumartuen lapsensa ylitse hän rupesi uudestaan itkemään ja voivottelemaan.
Hetkisen herra Vulfran seisoi siinä kahden vaiheella, sitten hän lausui insinööri Fabrylle:
"Te olitte oikeassa, menkäämme pois täältä."
He menivät konttoriin eikä sen enempää puhuttu tulipalosta ennenkun herra Talouel tuli ilmottamaan herra Vulfranille, että noista kuudesta kuolleeksi luullusta lapsesta kolme oli löydetty hyvässä turvassa naapurien luota, jonne heidät ensi peljästyksen hetkenä oli viety suojaan. Siis oli tulen uhreja ainoastaan kolme, ja niiden hautaus oli määrätty tapahtuvaksi seuraavana päivänä.
Herra Talouelin mentyä päätti Perrine mainita herra Vulfranille ehdotuksen, jota oli miettinyt koko ajan palattuaan tulipalopaikasta.
"Ettekö aio knnniottaa hautajaisia läsnäolollanne?" hän kysyi vapisevalla äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen liikutustansa.
"Miksi sinne menisin?"
"Sentähden, että se olisi vastauksenne… arvokkain, minkä osaatte antaa… vaimoraukan syytteihin."
"Oliko minun työväkeni läsnä minun poikani surujumalanpalveluksessa."
"He tosin eivät osottaneet myötätuntoisuutta teille; mutta jos te otatte osaa heidän suruihinsa, niin on sekin vastaus, jopa semmoinen, jonka he ymmärtävät."
"Sinä et tiedä miten kiittämätöntä työväki on."
"Kiittämätöntäkö? Mistä? Palkkansako suhteen? Voipi olla; mutta se ehkä tulee siitä, että se käsittää saadut rahat toiselta kannalta kuin rahojen maksaja. Eikö sillä ole oikeutta niihin rahoihin, joita itse on työllään ansainnut? Sen ei muka tarvitse olla kiitollinen niistä. Mutta luuletteko sitä myöskin kiittämättömäksi osanottavaisuuden osotuksesta ja ystävällisestä avusta? Hyvyys ja ystävällisyys herättävät hyvää mieltä ja ystävyyttä. Tottakai te pidätte niistä, jotka teitä rakastavat, ja minusta tuntuu, että jos te osotatte olevanne heidän ystävänsä, niin teette heidätkin ystäviksenne. Suloista on helpottaa toisten kurjuutta ja köyhyyttä, mutta suurempaa ja jalompaa on vielä lohduttaa toisten suruja… ottamalla osaa niihin!"
Hänestä tuntui siltä kuin olisi vielä hyvin paljo sanottavaa siitä asiasta, mutta kun herra Vulfran ei vastannut sanaakaan, ei näkynyt häntä edes kuulevankaan, niin hän ei rohjennut jatkaa. Hän päätti kuitenkin myöhemmin uudestaan ottaa asian puheeksi.
Heidän astuessaan herra Talouelin verannan ohitse mennäkseen linnaan seisahtui herra Vulfram.
"Ilmottakaa pastorillemme, että minä kustannan lasten hautaamisen; pyytäkää häntä järjestämään se arvokkaalla tavalla; minä tulen surujuhlaan."
Herra Talouel oli vähällä saada halvauksen ällistyksestä.
"Ilmottakaa", jatkoi herra Vulfran, "että jokainen kuin tahtoo huomenna mennä kirkkoon saakoon vapaapäivän. Tämä tulipalo oli suuri vahinko."
"Me emme ole siitä vastuunalaiset."
"Tavallamme emme."
Tuo ei ollut ainoa asia, josta Perrinelle tuli kummastelemisen syytä; seuraavana aamuna herra Vulfran kirjeiden lukemisen ja neuvottelujen loputtua eri osastojen päällikköjen kanssa, pidätti insinööri Fabryn lausuen:
"Teillä ei ole tällä haavaa mitään kiireellistä työtä, mikäli luulen?"
"Ei, herra."
"Hyvä, matkustakaa sitten Roueniin. Olen kuullut sinne perustetun oikean mallilastenseimen, jossa ovat käyttäneet hyväksensä parasta, mitä sillä alalla on tarjottavana. En tarkota kaupungin omaa, jossa kaikki kuitenkin aikaa myöten muuttuu ammatintapaiseksi. Mutta siellä on eräs yksityinen tahtonut sillä tavalla kunniottaa kuolleen omaisensa muisto. Tutkikaa se seimi ja sen erityisosastoja: rakennustapaa, lämmityslaitosta, ilmanvaihtoa, ylläpitämisknstannuksia, rakennuskustannuksia y.m. semmoista. Kysykää sitten sen rakentajalta, mitkä seimet hänellä ovat olleet malleina. Käykää niitäkin tutkimassa ja palatkaa niin pian kuin mahdollista. Meillä täytyy kolmen kuukauden kuluttua olla oma seimi jokaista tehdastamme varten, sillä samanlaista onnettomuutta kuin eilinen ei saa millään ehdolla uudestaan tapahtua. Me emme voi emmekä saa ottaa semmoista edesvastausta päällemme."
Illalla, Perrinen kerrottua suuren uutisen innostuneelle neitiBelhommelle, keskeytti herra Vulfran oppitunnin astumalla kirjastoon.
"Neiti", hän lausui, "tulen pyytämään teiltä suurta apua niin omasta kuin paikkakuntamme työväen puolesta, apua, joka asian menestymiseen katsoen on sangea tärkeä, kun minulla ei ole mitään takeita sen menestymisestä. Sen vuoksi on uhraus teidänkin puoleltanne melkoinen. Sanalla sanoen, seikka on seuraava":
Kysymys oli tahtoisiko hän jättää opettajan paikkansa kansakoulussa siirtyäksensä noiden viiden perustettavan seimen ylijohtajaksi. Herra Vulfran kyllä oli muistellut muita, mutta ei tietänyt ketään, joka niinkuin neiti Belhomme oli ymmmärtäväinen, helläsydäminen ja käytännöllinen, että osaisi hoitaa niin vastuunalaista ja tärkeätä virkaa. Valmistuneina herra Vulfran aikoi ne tarjota Maraucourtin, Saint-Pipoyn, Hercheuxin, Bacourtin ja Flexellesin kunnille lahjaksi sekä riittävän rahamäärän niiden ylläpitämiseksi, eikä hän asettanut muuta kuin sen ehdon, että hänellä olisi itsellään valta asettaa ja pysyttää siellä henkilön, johon niin täydellisesti luotti, että voi olla varma niiden mepestymisestä.
Sillä tavalla esitettynä ei neiti Belhomme voinut olla pyyntöön suostumatta, mutta se ei kuitenkaan ollut mikään helppo asia; uhraus oli niinkuin herra Vulfran heti myönsi, sangen tuntuva innostuneelle opettajattarelle.
"Oi, herra Paindavoine", huudahti neiti, "te ette aavista kuinka välttämätön koulutyö on minulle!"
"Opettaa lapsia, hankkia heille tietoja ja valistusta on suurta, minä tiedän sen, mutta antaa heille terveyttä, eloa, ei sekään ole vähää ja se tulisi teidän tehtäväksennne. On sekin tehtävä siksi suuri ja tärkeä, ettette toivoakseni sitä hylkää."
"Enkä minä ansaitsisi teidän valintaanne, jos kuuntelisin yksityisiä epäilyksiäni… Itse puolestani tulen ensimäiseksi oppilaakseni ja minulla on vielä niin paljo opittavaa, että opettamishaluni siitä saa sangen suuren ja laajan työalan. Suostun ehdotukseenne kaikesta sydämestäni; ja tämä sydän on enemmän liikutettu kuin voin selittääkään, täynnä kiitollisuutta…"
"Jos meidän tulee olla kiitolliset jollekin, niin se on oppilastanne eikä minua kohtaan, sillä hän se on herättänyt minussa nämä ajatukset eloon, jotka tähän asti ovat olleet minulle aivan outoja ja osottanut minut polulle, jossa en vielä ole astunut kuin askeleen vain sen rinnalla mitä vielä aion toimittaa ja joka on tekemättä."
"Oi, herra!" huudahti Perrine iloisena ja ylpeänä, rohkaistuna näistä sanoista, "jospa suvaitsisitte astua vielä toisenkin askeleen."
"Minnepäin?"
"Sinne, minne veisin teidät tänä iltana."
"Sinähän et epäile menestymistäsi."
"Oi, jospa minun ei tarvitsisi epäillä?"
"Minuako sitten epäilet?"
"En, herra, vaan itseäni. Mutta sillä ei ole ensinkään yhteyttä sen kanssa, mitä nyt tarkotan, ehdotellessani viedä teidät tänä iltana erääseen paikkaan."
"Mutta minne sitten aiot viedä minut tänä iltana?"
"Erääseen paikaan, jossa läsnäolonne vain muutaman minuutin aikana voi saada aikaan erinomaisia seurauksia."
"Etkö edeltäpäin tahdo kertoa missä tuo salaperäinen paikka on?"
"Jos ilmaisisin sen, niin haihtuisi käynnistänne odottamani vaikutus mitättömiin. Tämä ilta on lämmin ja kaunis eikä teidän tarvitse peljätä vilustumista — minä rukoilen teitä, tulkaa kanssani."
"Minä luulen voivanne luottaa häneen", lausui neiti Belhomme, "vaikka hän esittääkin ehdotuksensa hieman kummallisessa ja lapsellisessa muodossa."
"Olkoon menneeksi, tehdään sitten tahtosi mukaan ja minä seuraan sinua.Mihin aikaan menemme tutkimusretkellemme?"
"Mitä myöhemmin sitä parempi."
Illan kuluessa herra Vulfran monta kertaa puhui tuosta retkestä onnistumatta saada Perrineä ilmaisemaan matkan tarkotusta.
"Tiedäpäs, että olet oikein herättänyt uteliaisuuttani."
"Vaikken olisikaan voittanut enempää, niin on jo siinäkin jotakin. Eikö ole teidän parempi arvailla mitä huomenna tapahtuu, kuin surra sen menettämistä, mitä toivoitte eilen?"
"Olisit ihan oikeassa, jos minulla olisi huomispäivää; mutta mimmoista tulevaisuutta minä voin toivoen uneksia itselleni? Tulevaisuus on menneisyyttäkin paljoa surkeampi, sentähden että se on tyhjä."
"Ei suinkaan! Se ei ole tyhjä, jos vain muistelette muitakin eikä yksistään itseänne. Lapsena ollessa… kun on onneton… muistelee usein kaikkea mitä pyytäisi kaikkivoivalta haltialta, jos semmoinen esiintyisi teille, semmoinen, jonka ei tarvitse muuta kuin tahtoa vain, niin kaikki toiveet toteutuisivat. Mutta kun on itse tuo kaikkivoipa haltia, joka voi saada kaikki mitä suinkiu tahtoo, niin silloin varmaankin usein miettii mitä keksiä tehdäksensä onnellisiksi ne jotka eivät ole, olkoot he sitten lapsia tahi täyskasvuisia. Eikö ole niin? Sillä kun on tilaisuutta siihen, on kai aina hauskaa käyttää tuota voimaa. Minä sanon tämän vain siksi, että tämä on samaa kuin satu; todellisuudessa sillä on toinen nimitys."
Ilta kului niissä pakinoissa; monta kertaa herra Vulfran kysyi eikö jo ollut aika lähteä, mutta Perrine viivytteli menoa niin kauan kuin mahdollista.
Viimein hän kuitenkin ilmotti olevan aika lähteä matkaan: ilta oli lämmin niinkuin hän oli arvannut, tyyni, selkeä, muttei pimeä; vähä väliä salama silmänräpäykseksi valaisi mustan taivaan. Heidän saapuessansa kauppalaan, oli siellä jo pimeätä ja hiljaista. Kaikki näkyivät nukkuvan eikä ainoatakaan kynttilää palanut tyhjissä ikkunoissa, ei kuulunut hisaustakaan paitsi veden kohina joen padon luona.
Samaten kuin kaikki sokeat, osasi herra Vulfran liikkua yhtä varmasti yöllä kuin päivällä ja hän tiesi yhtä selvästi kuin näkeväkin mitä tietä olivat astuneet.
"Nyt olemme saapuneet mummo Françoisen talolle", hän lausui hetken astuttuaan.
"Sinne meidän juuri on mentäväkin", vastasi Perrine. "Mutta nyt on meidän paras olla puhumatta mitääa. Minä talutan teitä. Sen vain sanon edeltäpäin, että meidän tulee astua rappusia ylös, mutta ne ovat suorat ja siis helpot. Päästyämme ylös minä avaan oven, jonka jälkeen astumme huoneeseen, mutta meidän ei ole tarvis viipyä siellä kauemmin kuin teitä haluttaa, minuutti vain tahi kaksi."
"Mitä tahdot minua näkemään, sokea kun olen?"
"Teidän ei olekaan tarvis nähdä."
"Minkätähden meidän sitten pitää mennä sinne?"
"Jotta olette käynyt siellä. Unohdin sanoa, ettei ole vaarallista vaikka vähäisen meluammekin astuessamme."
He menettelivät sen mukaan ja saapuessansa heti sen perästä peräpihalle valaisi salama heille raput. He nousivat niitä ja heidän saavuttuaan ylös Perrine avasi oven sekä veti hiljaa herra Vulfranin sisälle ja sulki oven.
Huoneessa oli ilma tavattoman tukehuttava, kuuma ja pahanhajuinen.
Uninen ääni kysyi:
"Ken siellä?"
Kädenpuristus ilmotti herra Vulfranille olevan paras olla vastaamatta.
Sama ääni jatkoi:
"Miksikä et voi mennä nukkumaan La Noyelle?"
Tällä kertaa herra Vulfran kädenpuristuksella ilmotti Perrinelle tahtovansa lähteä.
Perrine avasi oven ja he astuivat alas; äkäistä mutinaa kuului rappusissa heidän jäljessänsä.
Vasta päästyään kadulle herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.
"Tahdoit minua tuntemaan huoneen, missä vietit ensimäisen yön, saavuttuasi tänne?"
"Minä tahdoin, että tuntisitte yhden noista Maraucourtin ja muiden kylien lukuisista huoneista, missä makaa suurin osa työväestänne: miehiä, naisia, lapsia. Ja minä arvelin, että saatuanne edes minuutinkaan ajan vain hengittää tuota turmeltunutta ilmaa, ottaisitte selvää kuinka monta heistä kuolee siihen."
Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.
Aivan päivälleen oli kulunut kolmetoista kuukautta siitä ihanasta sunnuntaiaamusta, jolloin Perrine saapui Maraucourtiin, köyhänä, epätietoisena siitä, mikä tulisi hänen kohtaloksensa.
Oli nytkin sunnuntai ja ilma yhtä hurmaavan kaunis kuin silloinkin, mutta Perrine itse ja kauppala olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi kuin edellisenä vuonna.
Samalla paikalla, jossa hän oli viettänyt ensimäisen päivänsä iltaa, surullisena istuen metsänreunassa pienellä kummulla ja katsellen kauppalaa ja tehtaita, siinä kohosivat nyt rakenteilla olevat suuret rakennukset: komea sairashuone, joka näkyi laajalle ympäri seutua ja oli aiottu herra Vulfranin kaikkien tehtaiden työväkeä varten, asukoot sitten Maraucourtissa tahi muualla.
Siitä paikasta oli laaja näköala yli koko seudun ja sieltä voi paraiten nähdä kaikki siellä tapahtuneet muutokset… ja ne olivat erinomaisen suuret… verraten siihen lyhyen aikaan, jossa ne oli tehty.
Itse tehtaat eivät olleet sanottavasti muuttuneet: mitä ne silloin olivat, semmoisina ne pysyivät edelleenkin, ikäänkuin niiden ei olisi tarvis, jouduttuaan kukoistavaan tilaan, muuta kuin säännöllisesti ja johdonmukaisesti seurata ennestään määrättyä suuntaa.
Mutta tehtaan portin läheisyydessä, siinä missä ennen oli ollut muutamia miltei hajoamistilassa olevia hökkeleitä, niin sanottuja "lastenhoitoloita", semmoisia kuin La Tiburcen muutama kuukausi sitten palanut mökki, siinä loisti nyt herra Vulfranin äsken rakennuttaman kivisen lastenseimen punainen tiilikatto.
Hänen tapansa sopia noiden hökkelien omistajien kanssa oli suora ja mutkaton. Hän kutsui heidät luoksensa ja selitti, ettei enää voinut sallia heidän lastensa olla aina tulipalon ja tautien alaisina, jommoisia väittämättä syntyi noissa epäterveellisissä asunnoissa, vaan hän aikoi rakennuttaa seimen, jonne lapset otetaan hoidettaviksi äitien ollessa työssä, missä heidät elätetään maksutta, kunnes täyttävät kolme vuotta.
Hänen seimiinsä ei voisi verratakaan noita entisiä hoitoloita. Jos he suostuivat myömään talonsa niin hän oli maksava niistä määrätyn hinnan tahi elinkautisen eläkkeen. Elleivät tahtoneet, niin ei kukaan pakottaisi heitä; rakennuspaikkoja oli yllin kyllin saatavana. Heillä oli miettimisaikaa seuraavaan päivään kello yksitoista. Kello kaksitoista oli jo liian myöhäistä.
Kauppalan keskestä näkyi toisia rakennuksia, paljon korkeampia, suurempia ja mahtavamman näköisiä: Ryhmä puolitekoisia rakennuksia, jotka olivat aiotut erityistä tarkotusta varten; siinä oli yhteisiä ruokasaleja, ravintoloita, ruokakauppoja ynnä asuntoja naineille työmiehille ja -naisille. Hankkiessaan rakennusalan herra Vulfran menetteli samoin kuin lastenseintäkin rakentaessa.
Ennestään oli siinä joukko vanhoja rakennuksia, mikä paremmassa mikä huonommassa kunnossa, enimmäkseen mitä kurjimmassa tilassa ja niissä oli työväenperheillä huoneensa. Herra Vulfran kutsutti luoksensa hökkelien omistajat ja puhui heille jotensakin seuraavalla tavalla:
"Jo kauan aikaa on kuulunut valituksia, että asumanne huoneet ovat ylen kurjat. Ja juuri huonot asuntosuhteenne ovat syypäät niihin koviin tauteihin, jotka raivoavat keskuudessanne: keuhkotauteihin ja lavantauteihin. En voi enää sallia semmoisen jatkumista. Olen päättänyt rakennuttaa kaksi suurta taloa, joihin tulee erityinen valoisa hnone joka perheelle kolmen frangin kuukausivuokrasta. Saman rakennuksen alakertaan sijoitan ruokasalin ynnä ravintolan, josta saa atrian: liemiruuan, paistia tahi lihamuhennosta, leipää ja kaljaa seitsemälläkymmenellä centimella. Jos tahdotte myödä minulle talonne niin rakennutan asuntoja niiden paikalle. Ellette tahdo, niin pitäkää ne. Ehdotukseni on teidän eduksenne, sillä minulla on omia ja muitakin rakennuspaikkoja tarjona, jotka tulevat helpompihintaisiksi. Annan teille miettimisaikaa huomiseen kello yksitoista; kello kaksitoista on jo liian myöhäistä."
Sinne tänne siroteltuina näkyi joukko uusia, pieniä tiilikattoloita, jotka siisteytensä ja helakan punavärinsä kautta miellyttävästi erosivat vanhoista turvekatoista. Ne olivat vasta rakennetut, aiotut perheellisille työmiehille ja pienien puutarhojen ympäröiminä, joissa kukin voi kasvattaa kaikenmoisia hyödyllisiä kasviksia perheensä elatuksen lisäksi. Vuotuista vuokraa oli niistä maksettavaa sata frangia ja silloin sai kukin perhe erityisen rakennuksen haltuunsa, jotta oman kodin tunne heitä aina seuraisi.
Muttu muutos, joka enimmän olisi kummastuttanut vuodenajan Marancourtista poissa ollutta, oli kuitenkin se, joka oli tapahtunut herra Vulfranin omassa puistossa, jonka ruohokentät ulottuivat lammikkoihin asti. Puiston alava puoli oli ollut ihan luonnon tilassa ja nyt se erotettiin lähimmästä osasta suurella ojalla. Keskellä sitä luonnollista metsää kohosi nyt sveitsiläiseen tapaan rakennettu talo, muiden pienempien rakennusten ympäröimänä ja kaikki nuo yhteensä saattoivat paikan julkisen puiston näköiseksi, jossa oli jos jonkinlaisia huvitusesineitä: karuselli, kiikkuja, voimistelutelineitä, keilirata, pallokenttiä, ampumakenttiä niin pyssyllä kuin jousella ammuntaa varten, kiipeämätankoja, polkupyöräkenttiä, nukketeatteri ja soittolava.
Se olikin julkinen puisto, sillä se oli aiottu huvipaikaksi kaikkien tehtaiden työväelle, yhtä hyvin Hercheuxin, Saint-Pipoyn, Bacourtin ja Flexellesin kuin Maraucourtin kansalle. Herra Vulfran ei tahtonut omaa huvikenttää kullekin tehtaalle, vaan tahtoi työväelle yhteisen huvipaikan, jossa saisivat tutustua toisiinsa, niin että he tuntisivat itsensä enemmän ikäänkuin kuuluvan yhteen. Ja kirjasto lukusaleineen, jonka hän ensin aikoi perustaa, sijotettiinkin, hän ei itsekään tietänyt kenen vaikutuksesta, tuohon laajaan puistoon, jonka lukusalit ja keskusteluhuoneet siten ympäröivät suuren sveitsiläisrakennuksen, anastaen semmoisen alan puistosta, että sitä oli suurennettava, ja muodosti rakennusrenkaan, joka tavallaan suojeli linnaa ja puolusti sen olemassaoloa.
Vaikka nuo muutokset olivatkin päätetyt ja toimeenpannut kovin sukkelaan, niin olivat ne kuitenkin nostaneet mielenosotuksia liikkeelle ja saaneet aikaan kovaa kiihtymystä.
Vihamielisimmät olivat talonisännät, kapakoitsijat ja kauppiaat, jotka huusivat vararikkoa ja sortoa: eikö ole sulaa vääryyttä, yhteiskunnallinen rikos ruveta heidän kilpailijakseen ja estää heitä harjottamasta luvallisia toimiaan ja ammattiaan, jommoiset heillä oli ollut jo ammoisista ajoista ja joita olivat hoitaneet mielensä ja etunsa mukaan. Eivätkö he olleet vapaita ihmisiä, kun heitä noin sorrettiin? Tehtaiden perustamisesta asti olivat maanviljelijät olleet vihamieliset noille laitoksille, jotka riistivät heiltä työväen tahi pakottivat heitä lisäämään heille palkkaa ja pikkukauppiaat yhtyivät täydellisesti heidän nurinaansa. Vähällä oli että herra Vulfrania vainottiin ja ahdistettiin pahantekijänä hänen Perrinen seurassa astuessansa kauppalan kaduilla: eikö hän siis vielà ollut kyllin rikas, tuo sokea vanhus, kun tahtoi saattaa varattomatkin perikatoon! Eikö hänen poikansa kuolemakaan ollut pehmittänyt hänen armotonta sydäntànsä! Olihan työväki oikein nuijapäinen, kun ei käsittänyt sitä, että tuolla ei ollut muuta tarkotusta kuin heidän kovempi kahlehtimisensa ja toisella kädellä sen riistäminen, mitä toisella oli heille antanut. Pidettiin kokouksia, joissa keskusteltiin, mitä oli tehtävä ja joissa yhä useampi työmies vakuutti, ettei hän ollut semmoinen nauta kuin muut kumppanit.
Herra Vulfranin lähin seura eli oikeammin hänen omat sukulaisensa olivat joutuneet samanlaiselle levottomalle ja moittivalle kannalle. Oliko hän tulemassa hulluksi? Aikoiko hän saattaa itsensä… se on heidät aineelliseen perikatoon? Eikö olisi viisainta asettaa häntä holhouksenalaiseksi? Varmaankin hänen mieltymyksensä tuohon pikku tyttöön, joka sai hänet tekemään mitä ikinä tahtoi, oli vanhuuden heikkouden selviä oireita. Pitäisihän sen olla selvää jokaiselle tuomioistuimelle. Ja kaikkien viha kärjistyi tuon vaarallisen maankulkurin päähän, joka ei ymmärtänyt sitä pahaa, mitä sai aikaan. Mitäpä tuohon tyttöön koskikaan kuinka paljo rahaa siinä tuhlattiin, eiväthän ne olleet hänen omiaan.
Onneksi tuon vihan esine sai todellisilta ystäviltään rohkeutta kestämään kaikkia ilkeyksiä, joita alituisesti välillisesti tahi välittömästi häntä kohtasi.
Niin oli esimerkiksi Talouel varsinaisena onnenonkijana asettunut hänen puolellensa. Perrinehän onnistui kaikissa toimissaan ja saattoi herra Vulfranin tekemään kaikki mitä suinkin tahtoi, sekä vielä lisäksi oli pahoissa väleissä nuorten herrojen kanssa; siinähän oli jo kylliksi hänen esiintyäkseen hänen ystävänään. Syvemmälle katsoen, mitä häneen, Taloueliin koski vaikkakin herra Vulfran tuhlasi tavattomia summia laitoksiin, jotka todellisuudessa kuitenkin enensivät tehtaiden arvoa. Eivätkö nuo rahat vielä tulevaisuudessa joudu hänelle, Talouelille, kun hän kerran tavalla tahi toisella joutuu kaikkien noiden tehtaiden omistajaksi. Jos hänellä vain oli aavistustakaan siitä, että joku parannus oli tekeillä, niin hän aivan varmaan hankki itselleen tilaisuutta "arvella" herra Vulfranin oivaltaneen oikean hetken koittaneen sen toteuttamiseksi.
Mutta Perrinellä oli muita vilpittömämpiäkin ystäviä, nimittäin tohtori Ruchon, neiti Belhomme ja insinööri Fabry ynnä ne työmiehet, jotka herra Vulfran oli valinnut eri laitostensa kaitsijamiehiksi.
Nähdessään miten maankuljeksijatyttö oli palauttanut herra Vulfranin tarmon ja päättäväisyyden oli tohtori ruvennut kohtelemaan häntä kokonaan toisin, melkeinpä isällisesti, semmoisena, jonka mielipiteet ovat sangen painavat ja jonka sanoja ei suinkaan saa jättää omaan arvoonsa.
"Tuo pikkuinen tuossa on tehnyt enemmän kuin kaikki rohdot, ilman häntä en todellakaan tiedä miten olisi käynyt herra Vulfranin."
Neiti Belhommen ei tarvinnut ensinkään muuttaa kohteluaan, eikä enentää ystävyyttään, mutta siihen oli nyt sekaantunut ylpeyden tunne. Joka päivä hän muutaman minutin ajan lukutunnilla selvästi osotti tunteitaan, vaikka kyllä itselleen myönsi semmoisen ei ensinkään sopivan "opettajan ja oppilaan" keskinäisiin suhteihin.
Insinööri Fabry puolestansa oli liiaksi osallinen kaikkiin näihin mullistaviin muutoksiin pysyäkseer syrjässä. Hän siis oli täydelleen Perrinen puolella, vaikka ei alussa ollut ensinkään sen enempää pannut huomiotansa tuohon pikku tyttöön, joka niin lyhyellä ajalla oli muuttunut niin tärkeäksi henkilöksi, ja joka herttaisuudellaan olisi saanut hänet mihin suinkin vain tahtoi.
"Herra Fabry, eikö teidän pitäisi matkustaa Noiseliin tutkimaan työväen asuntoja?"
"Herra Fabry, teidän pitäisi matkustaa Englantiin tutkimaantheWorking men's club Union, työväeoyhdistyskysymystä."
Ja Fabry matkusti, minne häntä vain pyydettiin laiminlyömättä mitään, joka näytti hänestä hyvältä ja hyödylliseltä. Palattuaan hänellä aina oli pitkät neuvottelut herra Vulfranin kanssa ja niiden tuloksena oli lisättyä työtä piirustuskonttoreissa, sillä näytti melkein siltä, että arkitehdin toimi olikin muuttunut suuren tehdasliikkeen tärkeimmäksi osaksi. Perrine ei milloinkaan ottanut osaa noihin neuvotteluihin eikä milloinkaan lausunut sanaakaan, mutta hän oli aina läsnä. Tavattoman typerä olisi jokainen ollut, joka ei olisi huomannut juuri hänen huomaamatta valmistaneen vanhusta ja kylväneen niitä siemeniä, jotka sitten itivät siellä ja sen perästä kantoivat hedelmiä.
Perrine ei sen enempää sekaantunut herra Vulfranin neuvotteluihin valittujen työmiestenkään kanssa, mutta he kuitenkin älysivät hänen suuren vaikutusvaltansa, vaikka hän ei sanalla eikä ainoallakaan viittauksella ilmaissut mielipidettänsä ja ylpeillen he aina lausuivat:
"Tiedättehän, hän on itse ollut käämikoneen ääressä."
"Olisiko hän semmoinen, ellei olisi itse ollut työntekijä?"
Ei olisi sen käynyt hyvin, joka olisi rohjennut hätyyttää Perrineä hänen kävellessänsä kauppalan kaduilla. Räyhääjien rähinä kyllä silloin joutuisaan ja kouraantuntuvasti olisi takertunut kurkkuun takaisin.
Sinä sunnuntaina odotettiin insinööri Fabrytä kotiin, hän kun oli jo muutamia päiviä matkustanut pois salaiselle asialle, jota herra Vulfran ei ollut kertonut edes Perrinellekään. Aamulla hän oli Parisista lähettänyt sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan muutamia sanoja:
"Täydellisiä tietoja; virallisia papereita, tulen kello kaksitoista."
Kello oli jo puoli yksi eikä häntä vielä kuulunut, joka seikka vastoin tavallisuutta oli saattanut herra Vulfranin sangen levottomaksi, hän kun aina oli niin tyyni ja rauhallinen.
Syötyään aamiaisensa tavallista sukkelammin hän siirtyi huoneeseensa Perrinen seuraamana ja siellä hän vähä väliä meni puutarhaaan vievän ikkunan luokse kuuntelemaan.
"Kummaîlista ettei Fabryta jo kuulu."
"Juna on ehkä myöhästynyt", arveli Perrine.
Mutta herra Vulfran ei tyytynyt siihen selitykseen, vaan viipyi ikkunan luona, josta Perrine mielellään olisi houkutellut häntä pois, sillä siellä ja puistossa tapahtui jotakin, josta hänen ei olisi pitänyt saada tietää. Siellä puutarhurit tavallista joutuisammin ripustivat köynnöksiä ja kukkalaitteita tankojen nenään ja toiset ryhmittivät harvinaisia lehtikasveja sametin hienoille ruohokentille. Suuret portit olivat seljällään ja työväen puistossa olivat rakennukset sekä voimistelutelineet koristetut vaatepunoksilla, ja kattojen harjasta liehuivat kirjavat liput iloisesti vienossa merituulessa.
Äkkiä herra Vulfran soitti palvelijaansa ja kielsi tämän tultua laskemasta ketään sisälle paitsi insinööri Fabryta.
Tuo käsky kummastutti kovasti Perrineä, sillä tavallisesti herra Vulfran otti kaikki vastaan, jotka tahtoivat häntä tavata, vanhat ja nuoret, sillä yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin olikin arkipäivinä, yhtä ystävällinen ja herttainen hän oli sunnuntaina, jolloin kauppa- ja raha-asiat eivät täyttäneet hänen mieltänsä.
Vihdoin kuului vaunujen pyörinää maantieltä lammikkojen luota, se onPiquignyhyn vievältä tieltä.
"Nyt tulee Fabry", huudahti herra Vulfran yhtä aikaa iloisella ja pelonsekaisella äänellä.
Niin olikin. Hetkisen kuluttua insinööri astui huoneeseen. Hänkin näytti erinomaisen liikutetulta ja silmäys, jonka loi Perrineen, saattoi tytön hämilleen tietämättä mistä syystä.
"Veturi viottui, siinä syy myöhästymiseeni."
"Olette kuitenkin saapunut, ja se on pääasia."
"Sähkösanomani on jo ilmottanut että olen onnistunut."
"Sähkösanomanne oli liian lyhyt ja epämääräinen, se on herättänyt minussa toiveita, mutta minä tahdon varmuutta."
"Sitä olette saapakin, niin täydellisiä kuin suinkin haluatte."
"Puhukaa sitten! sanokaa pian!"
"Neidenkö läsnäollessa?"
"Niin, jos asiat ovat niinkuin sanotte."
Ensi kertaa Fabry silloin tehdessään selkoa matkasta kysyi saisiko puhua Perrinen läsnäollessa. Ollen jo ennestään eriskummallisen levottomalla mielellä Perrinen mielenliikutus yhä lisääntyi herra Vulfranin ja insinöörin sanoista ja vapisevista äänistä.
"Niinkuin se, jolle olitte uskonut kuulustelut, aivan oikein oli aavistanut", alkoi Fabry katselematta Perrineä, "oli hänen etsimänsä henkilö, joka monta kertaa oli kadonnut jäljettömiin, kuitenkin vihdoin saapunut Parisiin. Siellä asiamiehenne on tarkastellut kaikki kuolemantodistukset ja viimein löytänyt todistuksen viime vuoden kesäkuulta Marie Doressanyn, Edmond Vulfran Paindavoinen nimellä. Tässä on kopio siitä."
Hän laski sen herra Vulfranin vapiseviin käsiin.
"Tahdotteko että luen sen?"
"Oletteko todistuttanut nimet oikeiksi?"
"Tietysti."
"Älkää sitten lukeko. Katselkaamme sitä myöhemmin. Jatkakaa!"
"En kuitenkaan tyytynyt tuohon paperiin", jatkoi Fabry, "tahdoin kuulustella talon omistajaa, nimeltä Grain de Sel, jossa vainaja kuoli; olen myöskin nähnyt molemmat henkilöt, jotka olivat läsnä tuon poloisen nuoren rouvan kuolinhetkellä, erään katulaulajattaren liikanimeltä Markiisitar ja vanhan rajasuutarin, La Carmen. Vainaja kuoli liikaponnistuksista, nälästä ja puutteesta. Kävin lääkärinkin luona, joka häntä hoiteli, tohtori Cendrieren luona Riblettekadun varrella. Hän tahtoi lähettää potilaan sairashuoneeseen, mutta tämä kieltäytyi jättämästä tytärtään. Viimein Grain de Sel lähetti minut täydentääkseni tietojani Chateau des Rentiers-kadulle erään ryysyjen kaupustelijan La Rouquerien luokse ja hänet minä tapasin vasta eilen hänen palattuaan maaseudulta."
Fabry vaikeni hetkiseksi, kääntyi sitten ensi kertaa Perrinen puoleen, tervehti kunniottavasti ja lausui:
"Olen nähnyt Palikarin, neiti, se jaksaa hyvin."
Perrine oli jo alussa noussut seisomaan, oli jäänyt siihen liikahtamatta, kuunnellen kiihkoisasti kyynelten valuessa hänen silmistänsä.
Fabry jatkoi:
"Varmana äidin suhteen, ei minun enää tarvinnut muuta kuin saada selvää tyttären kohtalosta, ja sen sain tietää La Rouquerielta, joka kertoi miten oli tavannut Chantillyn metsässä lapsi raukan puolikuolleena nälkään, uskollisen aasinsa löytämänä."
"Ja sinä", huudahti herra Vulfran, kääntyen Perrinen puoleen, joka seisoi siinä vavisten kiireestä kantapäähän, "voitko sanoa minulle, miukätähden tuo lapsi ei ole ilmaissut itseään? Etkö voi sanoa minulle, sinä, joka tunnet nuoren tytön sydämen…"
Perrine astui muutaman askeleen häntä kohti.
Hän jatkoi:
"Minkätähden hän ei tule avonaiseen syliini…?"
"Jumalani!"
"Isoisänsä syliin."
Neljäskymmenes luku.
Insinööri Fabry poistui jättäen isoisän yksin poikansatyttären kanssa.
Kumpikin oli niin liikutettu, että istuivat siinä käsi kädessä puhumatta juuri mitään muuta kuin vaihtaen muutamia helliä sanoja.
"Tyttöni, armas lapsi kultani!"'
"Isoisä!"
Hetken perästä, heidän vähäisen tyynnyttyään rupesi herra Vulfran häntä kuulustelemaan:
"Minkätähden et ole ilmaissut itseäsi?"
"Olenhan monta kertaa koettanut sitä tehdä. Ettekö muista mitä eräänä iltana lausuitte, silloin kun viime kerran otin äitini ja itseni puheeksi: Älä milloinkaan, kuuletko, älä milloinkaan enää puhu minulle noista katalista olennoista."
"Mitenkä minä osasin aavistaa sinua poikanityttäreksi?"
"Mutta jos tuo tyttö muitta mutkitta olisi tullut luoksenne ja ilmottanut olevansa poikannetytär, etteköhän silloin häntä kuuntelemattakin olisi ajanut häntä luotanne?"
"Ken tietää mitä olisin tehnyt!"
"Sentähden päätin olla itseäni ilmaisematta kunnes, niinkuin äitini kehotti, huomaisin olevani rakastettu."
"Ja olet odottanut näin kauan! Eikö sinulla ollut alituisia todisteita siitä, että rakastin sinua?"
"En rohjennut uskoa niiden lähtevän isänsydämestä."
"Ja niin minun täytyi Fabryn kautta pakottaa sinut tulemaan syliini, kun, kovia sieluntaisteluja ja epäilyksiä kestettyäni, olio ruvennut luulemaan sinua tytökseni. Niistä kaikista olisin säästynyt, jos muutamalla sanalla vain olisit aikaisemmin lausunut toduuden."
"Eikö tämän hetken ilo täydelleen korvaa sitä ja todista sen olleen hyvä?"
"Onhan kaikki nyt hyvin, olkaamme puhumatta siitä. Kerro minulle kaikki, mitä olet salannut antaessasi minun jatkaa tiedustelujani, vaikka yhdellä ainoalla sanalla olisit voinut selittää kaikki."
"Ettäkö olisin ilmaissut ken olen?"
"Niin. Kerro minulle isästäsi. Kuinka jouduitte Sarajevoon? Minkätähden hän rupesi valokuvaajaksi?"
"Mimmoista meidän oli Intiassa voitte helposti…"
Herra Vulfran keskeytti hänet:
"Sinuttele minua; nyt puhut isoisällesi etkä herra Vulfranille."
"Saapuneista kirjeistä tiedät jotakuinkin mimmoista elämämme oli siellä; minä kyllä myöhemmin kerron sinulle kasvitieteellisistä retkistämme ja petoeläinten metsästyksestä, niin saat kuulla isän urhollisuudesta ja äitini kestävyydestä, sillä en voi kertoa toisesta mainitsematta toista…"
"Ole varma siitä, että se mitä Fabry kertoi hänen kieltäytymisestänsä mennä sairashuoneeseen siitä syystä, ettei tahtonut jättää sinua, on kovasti liikuttanut minua."
"Sinä kyllä vielä rakastat häntä!"
"Saat kertoa hänestä niin paljon kuin sinua vain haluttaa."
"Minä kyllä tutustutan hänet sinulle ja olen varma aita, että vielä rakastatkin häntä opittuasi häntä tuntemaan. Me olimme lähteneet Intiasta palataksemme Ranskaan ja saapuessamme Sueziin kadotti isä kaikki rahansa. Ne häneltä varastivat jotkut, joiden kanssa hän oli kauppa-asioissa. En tiedä millä tavoin."
Herra Vnlfran teki liikkeen, joka selvästi ilmaisi hänen kyllä tietävän miten se oli tapahtunut.
"Kun meillä ei enää ollut rahoja, niin emme voineet suorastaan matkustaa Ranskaan, vaan läksimme Kreikkaan, jonne matka ei ollut niin kallis. Isällä oli valokuvauskoneita ja Atenassa hän valokuvasi ja me elimme siitä. Sitten hän osti vaunut, aasin, Palikarin, joka pelasti henkeni, ja aikoi maitse palata Ranskaan elättäen meitä matkalla valokuvauksella. Mutta oi, siitä ei koitunut paljoa ansiota, ja kun vuoritiet olivat kurjan huonot, usein ainoastaan poluntapaisia, oli Palikar monta kertaa päivässä vähällä taittaa jalkansa ja niskansa. Minä olen kertonut sinulle miten isä kuoli matkalla; se tapahtui Bousovatchassa. Mutta minä rukoilen sinua, älä pyydä minua tänään kertomaan hänen kuolemastansa, minä en voi sitä tehdä. Kun hän ei enää ollut luonamme, meidän täytyi jatkaa matkaamme Ranskaan. Jos työansio oli vähäinen hänen ollessansa kanssamme ja voidessansa herättää luottamusta siihen määrin, että ihmiset otattivat kuvia, niin supistui se tyhjiin meidän jäätyämme yksin! Vastedes kerron sinulle kuinka kauheasti saimme kärsiä koko talven marraskuusta toukokuuhun, kunnes saavuimme Parisiin. Herra Fabryltä kuulit jo miten äiti siellä kuoli Grain de Selin talossa ja kertoessani siitä lähemmin kerron sinulle myöskin äidin viimeiset varotukset ja käskyn minun heti tulla tänne."
Perrinen kertoessa kuului puutarhasta ja puistosta epämääräistä melua.
"Mitä se on?" kysyi herra Vulfran.
Perrine astui ikkunan luo: Koko puisto ja lehtikujat vilisivät juhlapukuista yleisöä, miehiä, naisia, lapsia, ja heidän yllään hulmusivat liehuvat liput vienossa tuulessa. Ja tuo kuuden, seitsemäntuhannen joukko ulettui puutarhasta ja puistosta kauas ulos niityille ja teille ja saivat aikaan tuon melun, joka oli kummastuttanut herra Vulfrania ja kääntänyt hänen huomiotansa Perrinestä ja tämän kertomuksesta, joka kyllä muuten kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa.
"Mitä se on?" hän toisti uudestaan.
"Onhan tänään syntymäpäiväsi", kertoi Perrine, "ja kaikkien tehtaiden työväki on päättänyt viettää sitä yhteisenä juhlana siten osottaen sinulle kiitollisuuttaan kaikesta siitä, mitä olet tehnyt heidän hyväksensä."
"Oh, todellakin! Vai todellakin!"
Hän astui ikkunan luokse ikäänkuin voisi heitä nähdä. Hänet tuonnettiin kohta ja heti levisi ryhmästä ryhmään huuto joka paisui paisumistansa, kunnes todellakin tuli kauhistuttavaksi.
"Herra Jumala! He voisivat todellakin olla kauheita ollessansa vastustajinamme", hän mutisi ensi kertaa tajuten käskettäviensä joukkojen voimaa.
"Kyllä, mutta nyt he ovat samaa mieltä kanssamme, sentähden että katsomme heidän parastansa."
"Ja se kaikki oli sinun ansiosi, pikku tyttö kultani. Nyt on ihan toista kuin silloin, kun isäsi sielumessu pidettiin ihan tyhjässä kirkossa!"
"Jnhlatoimikunta on määrännyt seuraavan järjestyksen juhlamenoille: Minä talutan sinut ummelleen kello kaksi ulos rappusille, jossa seisot kaiken kansan nähtävänä. Silloin lähestyy viisimiehinen lähetystö, yksi mies kustakin tehtaasta, astuu rappusille ja kaikkien nimessä vanha Gathoye pitää sinulle pienen puheen."
Samassa löi kello kaksi.
"Annapas minulle kätesi", lausui Perrine.
He saapuivat rappusille ja silloin kaikui mahtava eläköönhuuto. Juhlamenojen mukaan tuo viisimiehinen lähetystö astui rappusille ja isä Gathoye, vanha pellavanhäkilöitsijä, astui pari askelta lähemmäksi pitääkseen puheensa, joka vähintäin kymmenen kertaa oli sinä aamuna hänelle luettu.
"Herra Vulfran, olemme saapuneet onnittelemaan teitä… onnittelemaan teitä… onnittelemaan teitä siitä…"
Siinä se nyt kuitenkin kävi hullusti; hän huitoi käsillään, mumisi jotakin, niin että edempänä seisovat todellakin luulivat hänen lausuneen onnellisesti puheensa loppuun asti.
Hetkisen hän koetti uudestaan, mutta ei päässyt sen pitemmälle, jonka tähden hän epätoivoisena repi harmaata tukkaansa samoilla liikkeillä kuin pellavia häkilöiden ja lausui viimein:
"Minä kerron kuinka asiat ovat: minun piti pitää teille puhe, mutta en voi muistaa siitä sanaakaan ja se seikka minua pahottaa. Mutta kuitenkin minun piti siinä toivottaa teille onnea ja kiittää teitä kaikesta sydämestäni siitä, mitä olette tehnyt hyväksemme."
Hän nosti juhlallisesti kätensä:
"Sen vannon, niin totta kuin nimeni on Gathoye."
Vaikka puhe olikin yksinkertainen ja valmistamaton, niin se kuitenkin liikutti herra Vulfrania, joka ei ollut sillä tuulella, että olisi huomannut sen puutteellisuutta. Käsi yhä Perrinen olalla hän astui rappusten kaidinpuiden luokse, niin että oli siinä ikäänkuin puhujalavalla:
"Ystäväni", hän lausui vahvalla äänellä, "ystävyytenne osotukset ilahuttavat minua sanomattomasti, sitä enemmän, kun esiintuotte ne minulle elämäni onnellisimpana päivänä, hetkenä, jolloin juuri olen löytänyt pikku tyttöni, kuolleen poikani tyttären; tunnette hänet kaikki, olette nähneet hänet työssä, ja olkaa varma siitä, että hän päättää sen minkä olemme yhdessä alottaneet. Olkaa vakuutettut siitä että tulevaisuutenne ja lastenne tulevaisuus on turvattu ja hyvissä käsissä."
Niin sanoen hän kumartui Perrinen puoleen ja enenkuin tämä voi sitä aavistaakaan, hän oli vahvoilla käsillään nostanut hänet seisomaan aidalle, jossa näytti häntä kansalle ja kaikkien nähden syleili.
Silloin kuului tuhansilta huulilta ilohuuto, joka muutaman minuutin kuluessa levisi miehistä naisiin ja lapsiin, ryhmästä ryhmään. Sen jälkeen alkoi määrätty ohiastunta, jolloin jokainen astuessansa isännän ja hänen poikansatyttären ohitse kumartaen nosti lakkiansa.
"Jospa näkisit kuinka iloisen näköiset kaikki ovat", lausui Perrine.
Kuitenkin oli olemassa niitäkin, jotka eivät näyttäneet niinkään onnellisilta, nimittäin veljen- ja sisarenpojat tullessaan onnittelemaan "serkkuaan."
"Minä puolestani", lausui herra Talouel, joka ei tahtonut antaa tilaisuuden nähdä heidän pitkää naamaansa livahtaa käsistänsä ja etenkin kun samalla sai mielistellä tehtaiden nuorta perijää, "minä puolestani olin jo alusta asti arvannut asianlaidan."
Nuo monet mielenliikutukset eivät voineet olla terveellisiä herra Vulfranille. Syntymäpäivänsä edellisenä päivänä hänen terveytensä tila oli ollut sangen tyydyttävä ja hän yleensä tunsi itsensä terveemmäksi kuin pitkiin aikoihin; hän ei rykinyt, hän nukkui hyvästi ja ruokahalu oli hyvä. Seuraavana päivänä sitä vastoin olivat yskä ja hengenahdistus palanneet; kaikki mitä niin suurella vaikeudella oli voitettu, oli yhdessä päivässä menetetty.
Tohtori tuotettiin heti.
"Ymmärrättehän", lausui herra Vulfran, "että palan halusta nähdä poikani tyttären ja sentähden täytyy teidän tehdä minut siksi terveeksi, että voin kestää leikkauksen."
"Älkää menkö ulkoilmaan, nauttikaa yksinomaan maitoruokia, puhukaa vähäisen ja minä vakuutan teille, että tämmöisen kauniin ilman vallitessa yskä ja hengenahdistus sekä sydämentykytys häviävät ja me voimme menestyksen toivossa ryhtyä leikkaukseen."
Tohtorin ennustus kävi toteen ja kuukauden kuluttua syntymäpäivästä todisti kaksi Parisista kutsuttua lääkäriä yleisen terveydentilan niin hyväksi, että leikkaus voisi tapahtua. Tutkiessa silmää pimeässä huoneessa huomattiin verkkokalvon säilyttäneen herkkätuntoisuutensa, joka oli välttämätön ehto leikkauksen onnistumiselle. Sentähden lääkärit päättivät toimittaa leikkauksen poistamalla osan silmäterän kalvosta.
Lääkärit tahtoivat nukuttaa hänet, mutta hän kieltäytyi siitä.
"Ei", hän sanoi, "mutta soisin pikkutytölläni olevan uskallusta pitää kättäni omassansa; saatte nähdä minun siitä saavan rohkeutta. Onko leikkaus hyvinkin tuskallinen?"
"Kokaiini lieventää tuskan."
Leikkaus tapahtui. Sairas ei heti saanut käyttää silmäänsä ja viisi tahi kuusi päivää kului ennenkuin haavan yhteensovittaminen voi tapahtua, jolloin pantiin siihen kevyt side.
Miten pitkä olikaan seuraava aika isälle ja pojantyttärelle, nuo odotuksen ja jännityksen päivät. Silmälääkäri kyllä oli jäänyt linnaan itse hoitaaksensa sairasta ja muuttaaksensa siteitä, mutta eihän hän ollut kaikkivoipa: sillä mitä voisikaan tapahtua, jos kurkunpääntulehdus uudistuisi? Taikkapa vain yskänkohtaus, aivastus tahi jokin muu tilapäinen kohtaus. Sehän kerrassaan turmelisi kaikki.
Ja uudestaan Perrine sai kokea samat levottomuuden ja epätietoisuuden tuskat kuin isänsä ja äitinsä sairauden aikana. Oliko hän siis löytänyt isoisänsä heti kadottaaksensa hänet ja uudestaan jäädäksensä yksin maailmaan.
Mutta aika kului mitään häiritsevää tapahtumatta ja herra Vulfran sai luvan pimitetyssä huoneessa, jonka luukut olivat suljetut, käyttää leikattua silmäänsä.
"Oi, jos minulla vain olisi ollut näköni", hän huudahti hetkisen katseltuaan tyttöä, "niin olisin ensi silmäyksessä tuntenut hänet poikani tyttäreksi? He ovat äärettömän typerät kaikki tyyni, kun eivät ole huomanneet miten olet isäsi näköinen. Olisiko Talouel kuitenkin ollut oikeassa sanoessaan 'arvelleensa' sen?"
Mutta hän ei saanut pitkäksi aikaa antautua tunteidensa valtaan: Hänelle ei saatu toimittaa minkäänlaisia mielenliikutuksen syitä; hänen piti välttää yskimistä ja sydämentykytystä.
"Pian uudistetaan koe."
Kahden viikon kuluttua side vaihdettiin vieläkin kevyempään ja kahdenkymmenen päivän perästä se poistettiin tykkönään; mutta vasta kolmenkymmenenviiden päivän kuluttua silmälääkäri palasi Parisista määräämään silmälasit, jotka tekisivät herra Vulfranille mahdolliseksi lukemisen ja esineiden erottamisen etempää. Jos potilas olisi ollut tavallinen kuolevainen, olisivat nuo kaikki toimenpiteet varmaankin olleet paljoa vähempimutkaiset, mutta upporikkaan herra Vulfranin tähden olisi ollut sulaa typeryyttä ja hulluutta olla koettamatta kaikki voitavansa ja tekemätttä kaksinkertaisia matkoja.
Enimmän kaikesta herra Vulfran ikävöi nähdä poikansatyttären kasvoja ja sen jäljestä tehtaitansa ynnä kaikkia uusia rakennuksia. Mutta se tuuma vaati uusia varokeinoja jotka vaikuttivat uutta viivytystä, sillä hän ei tahtonut ajaa umpivaunuissa lasien takana, vaan käyttää vanhoja vaunujansa ja Perrinen ajamana näyttäytyä kaikille hänen seurassansa. Tuo vaikutti sen, että oli valittava pilvinen, tyyni ja lämmin päivä.
Vihdoin koitti semmoinen päivä, lauhkea ja tuuleton, taivas keveän valkoisen pilviharson peitossa, jommoista päivää harvoin tapaa niillä tienoin. Aamiaisen perästä Perrine käski Bastienin pitämään huolta siitä, että Coco valjastettaisiin.
"Heti kohta, neiti."
Perrine hieman kummasteli ääntä, millä tuo vastaus lausuttiin, mutta ei muistellut sitä sen enempää puuhassa kuin oli valvoessaan, ettei isoisää puettaisi liian keveästi eikä lämpimästi.
Heiken perästä Bastien palasi ilmottamaan vaunujen olevan rappusten edessä ja he astuivat ulos. Perrine ei kääntänyt silmiään isoisästä, joka yksinään astuen kohta saapui alimmalle portaalle; silloin kova kiljunta saattoi hänen kääntämään päätänsä ääntä kohti.
Oliko mahdollista? Aasi oli valjastettu vaunujen eteen ja tuo aasi oli korvien päästä kavioihin asti Palikarin näköinen, mutta Palikar kiiltävänä, suittuna, kaviot mustattuna ja kauniissa keltaisissa sinitupsuisissa valjaissa pitäen päänsä uljaasti pystyssä ja koettaen väkisin pyrkiä Perrinen luokse huolimatta tallirengin pidättävästä kädestä.
"Palikar!"
Perrine riensi sen luokse ja syleili sitä.
"Oi, isoisä, mikä hauska, äkkiarvaamaton tapaus!"
"Sinun ei tule kiittää minua siitä, vaan insinööri Fabryta, joka on ostanut sen La Rouquerielta; konttorimiehistö on täten tahtonut antaa mieluisen lahjan entiselle kumppanillensa."
"Insinööri Fabryllä on hellä sydän."
"Niin on. Hän olikin ajatellut sitä, joka ei ollut juolahtanut serkuillesi mieleen. Olen minäkin tuuminut jotakin, nimittäin tilata Parisista pienet korivaunut Palikarille. Ne saapuvat parin päivän kuluttua eikä niitä saa muu vetää, sillä nämä vaunut eivät ensinkään ole sopivat sille."
He astuivat vaunuihin ja Perrine tarttui ohjaksiin.
"Minne ensiksi mennään?"
"Minnekö? Tietysti ampumamajan luokse? Luuletko etten hartaasti tahdo nähdä sitä pesää, missä oleskelit ja mistä tulit minun luokseni?"
Maja oli aivan samassa kunnossa kuin Perrinen jättäessä sen edellisenä vuonna, ihan saman rehevän kasvullisuuden ympäröimänä, eikä kukaan ollut siellä käynyt sen jälkeen, aika vain oli tehnyt sen entistään enemmän viehättäväksi.
"On kummallista", lausui herra Vulfran, "että pari askelta tämmöisestä työväen ja kehityksen keskustasta olet voinut elää täydellistä metsäelämää!"
"Intiassa metsien helmassa oli kaikki meidän omaamme; täällä valistuksen keskustassa ei minulla ollut oikeutta mihinkään; olen usein ajatellut sitä."
Käytyään ampumamajassa herra Vulfran tahtoi ensi työkseen tarkastaaMaraucourtin lastenseimeä.
Hän kyllä luuli tuntevansa sen sekä sisältä että ulkoa pitkistä neuvotteluistaan insinööri Fabryn kanssa, mutta tulessaan sisään ja nähdessään yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki muutkin salit: makuusalin, jossa lapset sukupuolensa mukaan nukkuivat punaisissa tahi sinisissä kätkyissä, leikkihuoneet, joissa oleskelivat ne, jotka jo osasivat liikkua omin päin, keittiön, kylpyhuoneet, niin hän ihastui, kun arkitehdin oli onnistunut toteuttaa tuo vaikea tehtävä ja tehdä seimestä oikea lasitalo, jossa äidit lähimmästä salista perimmäiseen asti voivat nähdä kaikki mitä siellä tapahtui tarvitsematta astua sisälle.
Heidän tullessaan makuusalista leikkisaliin ympäröivät lapset heti Perrinen ja näyttivät hänelle lelunsa: torven, päristimen, puuhevosen, kanan tahi nuken.
"Huomaanpa sinun olevan ikäänkuin kotonasi täällä", lausui herraVulfran.
"Sitäpä luulisin!" vastasi neiti Belhomme, joka heitä seurasi. "Sanokaa enemmin, että lapset häntä ihailevat ja jumaloivat; hän on heille pikku äiti: ei kukaan osaa niinkuin hän leikkiä noiden pienokaisten kanssa."
"Muistatteko, että kerran lausuitte olevan suuremmoista osata toimittaa semmoista, joka on tarpeellista itsellemme, mutta minusta on vielä kauniimpaa ja jalompaa osata pitää huolta muiden tarpeista ja juuri sitä on pikku tyttöni tässä tehnyt. Ja kuitenkin olemme vasta alulla, hyvä neiti: Lastenseimien ja työväenasuntojen ja kokoushuoneiden rakentaminen on vasta yhteiskunnallisen kysymyksen alkukirjaimet eikä sitä sillä selvitetä. Toivon voivamme päästä siinä pitemmälle ja pohjaan asti. Olemme vasta lähtökohdalla: saatte nähdä, saatte nähdä!"
Saapuessansa paluumatkalla ensimäiseen saliin lopetti siellä juuri eräs vaimo lapsensa imettämisen; vilkkaasti hän kohotti sen ja näytti herra Vulfranille:
"Katselkaapä sitä, herra Vulfrao, eikö se ole kaunis lapsi?"
"Kyllä, kyllä se on pulska lapsi."
"Niin, ja se on teidän ansionne."
"Todellakin!"
"Minulla on jo ollut kolme ja olen kadottanut heidät, he ovat kuolleet ja sentähden täytyy tämän jäädä eloon. Näettehän sen olevan teidän ansionne. Jumala teitä siunatkoon, teitä ja rakasta tytärtänne!"
Lastenseimestä he läksivät tarkastamaan työväenasuntoja, sitten majataloa, ravintolaa ja työväen kokoushuonetta. Lähdettyään Maraucourtista he menivät Flexellesiin, Bacourtiin ja Hercheuxiin ja Falikar juoksi iloisesti ja ylpeästi pikku emäntänsä ohjaamana, jonka käsi oli hellempi kuin La Rouquerien ja joka ei milloinkaan astunut alas vaunuista taputtelematta sitä — hyväily, johon se vastasi totuttuun tapaansa liputtamalla korviaan, niin vilkkaalla ja elävällä tavalla, ettei se tarvinnut selityksiä.
Muissa tehtaissa eivät rakennukset vielä olleet yhtä pitkällä kuin Maraucourtissa, mutta jokaisessa voi jo lähimmiten määrätä valmistusajan.
Aamupuoli oli hyvin käytetty ja he palasivat hitaasti ennenkuin rupesi kallistumaan iltaan. Silloin he seisahtivat hetkeksi mäenkukkulalle, josta oli laaja näköala kaikkialle ja uudet katot loistivat uutuuttaan korkeiden savupiippujen keskeltä, jotka tuprusivat mustia savupilviä taivasta kohti. Herra Vulfran ojensi kätensä sanoen:
"Tuossa on sinun tekosi, nuo kaikki, joita en minä, ollen toimien hyörinässä, olisi tullut ajatelleeksikaan, eikä minulla olisi ollut siihen aikaakaan. Mutta jotta tuo kaikki olisi pysyväistä ja edelleen kehittyisi täytyy meidän etsiä sinulle puoliso, sinun arvoisesi puoliso, joka toimii meidän ja kaikkien hyväksi. Ja minulle on juolahtanut mieleen, että kyllä voimme tavata miehen täältä kotosaltakin, joka omaa kaikki nuo hyvät ominaisuudet. Ja silloin elämme kaikki onnellisina, kun olet päässyt kotiin, olet vihdoinkin kotona."
Loppu.