"Me olemme pyyntiretkellä", selitti Baloo huolettomasti. Hän tiesi, ettei Kaata saanut kiirehdyttää. Hän on liian iso.
"Sallikaa minun lyöttäytyä matkaan", tarjoutui Kaa. "Isku sinne tai tänne ei merkitse mitään sinulle, Bagheera tai Baloo, mutta minun — minun täytyy odottamistani odottaa päiväkausia metsäpolulla ja kiipeillä puolet yötä pelkästään nuoren apinan toiveissa. Ässh! Oksat eivät ole samoja kuin nuorena ollessani. Lahoja näreitä ja kuivia risuja ne ovat kaikki."
"Kenties iso painosi vaikuttaa myös asiaan", virkkoi Baloo.
"Minulla on mittaa melkoisesti — on melkoisesti", myönsi Kaa hiukan ylpeästi. "Mutta tämän uuden puunkasvun vikaa se silti on. Olinpa hyvin vähällä pudota viime retkelläni — tosiaankin hyvin vähällä — ja luiskahtamiseni rahina, häntäni kun ei ollut kiinteästi kietaistuna rungon ympäri, herätti bandar-login syytämään silmilleni mitä häijyimpiä nimityksiä."
"Jalaton, keltainen maan mato", jupisi Bagheera ikäänkuin koettaen muistutella mieleensä jotakin.
"Sssss! Ovatko ne koskaan nimittäneet minua siksi?" sähähti Kaa.
"Jotakin sellaista ne viime kuussa hoilailivat meille, mutta me emme niitä ottaneet huomataksemme. Ne sanovat mitä tahansa — sitäkin puhuvat, että sinä olet menettänyt kaikki hampaasi etkä käy mitään isompaa kuin vuonaa ahdistamaan, koska — bandar-log on tosiaan mitä häpeämättömintä riiviölaumaa — koska pelkäät pukin sarvia", pitkitti Bagheera herttaisesti.
Käärme, varsinkaan Kaan kaltainen varova vanha python, ilmaisee aniharvoin suuttumuksensa, mutta Baloo ja Bagheera näkivät Kaan kurkun molemmin puolin isojen nielulihaksien paisuvan ja pingottuvan.
"Bandar-log on vaihtanut aluettansa", hän virkkoi levollisesti. "Saapuessani tänään päiväpaisteeseen kuulin niiden huikkailevan puunlatvoissa."
"Me … me olemme juuri pyydystämässä bandar-logia", huomautti Baloo, mutta sanat takelsivat hänen kurkussaan, sillä ensimmäistä kertaa nyt hänen muistaakseen kukaan viidakon väestä tunnusti apinoista piittaavansa.
"Epäilemättä ei sitten olekaan pieni se aihe, joka saa kaksi moista metsästäjää — johtajia omassa viidakossaan tietenkin — bandar-login jäljille", vastasi Kaa kohteliaasti, mutta uteliaisuuttaan paisuen.
"Totta puhuaksemme", alotti Baloo, "en minä ole sen parempi kuinSeeoneen sudenpenikkain vanha ja toisinaan hupakko lain opettaja, jaBagheera tässä…"
"On Bagheera", täydensi musta pantteri, ja hänen leukansa sulkeutuivat loksahtaen, sillä hän ei luottanut nöyristymiseen. "Pula on tällainen, Kaa: nuo pähkinänvarkaat ja palmunlehtien rääpijät ovat ryöstäneet mukaansa ihmisenpenikkamme, josta kenties olet kuullut puhuttavan."
"Minulle kertoi uutisena Sahi (hänen piikkinsä saavat hänet tungettelevaksi) ihmisenpenikasta, joka otettiin susilaumaan, mutta minä en uskonut. Sahi on tulvillaan puoleksi kuultuja ja ylen kehnosti kerrottuja tarinoita."
"Mutta tämä on totta. Ei ole ollut toista niin verratonta ihmisenpenikkaa", vakuutti Baloo. "Parhain ja viisain ja rohkein kaikista ihmisenpenikoista — oma oppilaani, joka kohottaa Baloon nimen kuuluisaksi kautta kaikkien viidakkojen; ja sitäpaitsi, minä — me — rakastamme häntä, Kaa."
"Ts! Ts!" sanoi Kaa, heiluttaen päätään edestakaisin. "Minäkin olen tiennyt mitä rakkaus on. Voisinpa jutella tarinoita, jotka — —"
"Jotka oikean kiitoksen saadakseen tarvitsevat seestä yötä, kun kaikki olemme nauttineet runsaan aterian", tokaisi Bagheera. "Ihmisenpenikkamme on nyt bandar-login käsissä, ja me tiedämme, että kaikesta viidakon väestä ne pelkäävät ainoastaan Kaata."
"Ne pelkäävät ainoastaan minua. Syytäpä onkin", vastasi Kaa. "Lörppöjä, hassuja, turhamaisia — turhamaisia, hassuja ja lörppöjä ovat apinat. Mutta ihmiskapine ei joudu hyvän jäljille niiden käsissä. Ne väsyvät poimimistansa pähkinöistä ja karistelevat ne alas. Ne kantavat karahkaa puolen päivää ja aikovat tehdä sillä suurtöitä, ja sitten ne katkaista ritkauttavat sen keskeltä poikki. Eipä kannata kadehtia tuota ihmiskapinetta. Minuakin ne nimittivät — keltaiseksi kalaksiko?"
"Madoksi — madoksi — maan madoksi", selitteli Bagheera, "ja moneksi muuksikin, mitä en tässä kerrata kehtaa".
"Meidän täytyy muistuttaa niitä puhumaan hyvää herrastansa. Aaa-ssp! Meidän tulee avittaa niiden haihattelevaa muistia. No, minne ne penikan kanssa läksivät?"
"Viidakko yksin tietää. Auringonlaskua kohti, luulen", virkkoi Baloo:"Olimme arvelleet sinun sen tietävän, Kaa."
"Minun? Mitenkä? Minä korjaan niitä sikäli kuin tielleni sattuvat, mutta minä en metsästele bandar-logia enkä sammakoita — tai lätäkön vihreätä kuortakaan sen paremmin. Hsss!"
"Ylös, ylös! Ylös, ylös! Hilloo! Illoo! Illoo, kurkista ylös, Seeoneen susilauman Baloo!"
Baloo vilkaisi ylös nähdäkseen mistä ääni tuli, ja Chil sääksi se siellä viiletteli alas auringon kimmellellessä siipien röyhistyneillä reunoilla. Chilin lepoaika läheni, hänen haihateltuaan pitkin viidakkoa etsimässä karhua, jonka sankka lehvistö oli kätkenyt.
"Mikä asiana?" kysyi Baloo.
"Olen nähnyt Mowglin bandar-login seassa. Hän pyysi minua sanomaan teille. Minä tähystelin. Bandar-log on vienyt hänet tuolle puolle virtaa apinakaupunkiin — Kylmiin Sijoihin. Ne voivat viivähtää siellä yön, taikka kymmenen yötä, taikka tunnin. Olen käskenyt yökköjä pitämään silmällä pimeän ajan. Se viesti minulla. Saalista saakaa, te kaikki siellä alhaalla!"
"Täyteen ahdettu kita ja sikeä uni sinulle, Chil", huusi Bagheera. "Muistanpa sinua ensi tapossani ja siirrän sivuun yksistään sinua varten pään — sinä sääksistä parahin!"
"Eipä mitään. Eipä mitään. Pojalla oli tietäjäsana. En mahtanut vähempää", ja Chil kieriskeli taas ylös vartiopaikalleen.
"Hän ei ole unohtanut käyttää kieltänsä", riemuitsi Baloo ylpeästi naurahtaen. "Että niin nuori muistaakin yksinpä lintujen tietäjäsanan häntä roikoteltaessa pitkin puiden latvoja!"
"Hanakasti sen häneen taoit", huomautti Bagheera. "Mutta minä olen hänestä ylpeä, ja nyt on meidän porhallettava Kylmiin Sijoihin."
He kaikki tiesivät missä se paikka oli, mutta harvatpa viidakon asujaimet siellä käväisivät, sillä Kylmät Sijat oli annettu nimeksi vanhalle hylätylle kaupungille, joka oli unohtunut ja hautautunut viidakkoon, ja pedot harvoin käyttävät ihmisten aikoinaan asumaa paikkaa. Metsäsika kyllä, mutta metsästäjäheimot eivät. Asuivathan siellä sitä paitsi apinat, mikäli niiden voitiin sanoa missään asuvan, joten mikään arvostaan pitävä eläin ei lähestynyt silmänkantaman päähän muulloin kuin poudan hätyytellessä, jolloin puolittain rapistuneissa säiliöissä norui vettä.
"Puolen yön matka — täydellä vauhdilla", arvioitsi Bagheera, ja Baloo sai peräti totisen katsannon.
"Samoan niin nopeasti kuin voin", lupasi hän apeana.
"Emme me sinua uskalla odotella. Talsi perässä, Baloo. Meidän on pistettävä pikajuoksuksi — Kaan ja minun."
"Olipa jalat taikka ei, kyllä minä neljän koipesi rinnalla pysyn", huomautti Kaa lyhyeen. Baloo ponnistausi hoppuisaan lähtöön, mutta jäi huohottaen istumaan, ja niinpä he jättivät hänet hölköttämään perässä, Bagheeran taivaltaessa nopeaa pantterin loikkailua. Kaa ei hiiskahtanut sanaakaan, mutta niin vinhasti kuin Bagheera kiitikin, tasalla pysyi python-jättiläinen. Heidän saapuessaan eräälle vuoripurolle ehätti Bagheera edelle, hän kun ponnahti ylitse, jättäen Kaan uimaan pää ja kaksi jalkaa kaulaa ylhäällä vedestä, mutta tasaisella maalla Kaa peri häviönsä takaisin.
"Vapahduksenani olleen murretun lukon kautta", hönkäisi Bagheera iltahämärissä, "hidas et sinä ole tien katkaisijaksi!"
"Nälkä on!" vastasi Kaa. "Ja haukkuivathan ne minua täplikkääksi sammakoksi."
"Madoksi — maan madoksi, vieläpä keltaiseksi."
"Yhtä kaikki. Rientäkäämme!" Ja Kaa näytti lakaisevan maata, vakailla silmillään löytäen lyhyimmän tien ja sillä pysytellen.
Eivät Kylmissä Sijoissa apinat ollenkaan ajatelleet Mowglin ystäviä. Ne olivat tuoneet pojan Hävinneeseen Kaupunkiin ja ilakoivat aika lailla urotyönsä innossa. Mowgli ei ollut kertaakaan elämässään ennen nähnyt intialaista kaupunkia, ja raunioiksikin luhistuneena tämä näytti ylen ihmeelliseltä ja komealta. Ammoisina aikoina oli joku kuningas sen rakennuttanut matalahkolle kunnaalle. Vielä erotti kivetyt viertotiet, jotka ylös rinnettä johtivat sortuneille porteille; näiden jälkinä olivat kuluneisiin, ruostuneisiin saranoihin takertuneet puunsälöt. Puita oli versonut muureihin, näiden harjat sortuneet, ja muuritornien ikkunoista venyi tuuheina tukkuina köynnöskasveja.
Kunnaan laella oli iso katoton palatsi. Pihattojen ja suihkulähteiden marmori oli rakoillut, punaisen ja vihreän kirjavaksi painunut, ja kuninkaan elefanttitarhain mukulakiviäkin oli rikkaruoho ja rehottamaan päässyt vesaikko nostatellut ja siirrellyt. Palatsista avautui näköalaksi rivittäin katottomia taloja, jotka näyttivät tyhjiltä mehiläiskeoilta; muodoton kivimöhkäle, joka oli ollut epäjumalana neljän tien risteyksessä; yleisinä kaivoina aikoinaan palvelleet kadunkulmien kuopat, ja temppelien halkeilleet kuvut, joiden aukoissa villi viikunapuu versoi.
Apinat nimittivät paikkaa kaupungiksensa ja olivat halveksivinaan viidakon väkeä syystä että näiden asuntona oli metsä. Eivätkä ne kuitenkaan tienneet, mihin tarkoitukseen mikin talo oli rakennettu ja mihin niitä käytettäisiin. Niillä oli tapana kasautua kehiksi kuninkaan neuvostosaliin, penkoen kirppuja ja ollen mukamas ihmisiä; tai juoksennella katottomissa taloissa keräilemässä laastinkappaleita ja muita leluja, ja unohtaa minne olivat ne piilottaneet, ja tapella ja kirkua isoin joukoin töyttien toisiansa, ja sitten hajautua karkeloimaan kuninkaan puutarhan penkereillä, missä ravistelivat ruusupensaita ja oranssipuita vallattomuuksissaan nähdäkseen hedelmien ja kukkien varisevan. Ne tutkivat kaikkia palatsin käytäviä ja pimeitä sokkeloita sekä noita satoja pikku hökkeleitä, mutta eivät milloinkaan muistaneet mitä olivat nähneet ja mitä eivät; ja kuljeksivat yksitellen ja kaksittain tai parvittain, toinen toisillensa hokien tekevänsä mitä ihmisetkin. Ne joivat säiliöistä ja myllersivät veden mutaiseksi, ja riitelivät sitten siitä, kunnes säntäsivät liutana liikkeelle ja hoilailivat: "Ei ole viidakossa niin viisasta ja hyvää ja taitavaa ja voimakasta ja säveää kuin bandar-log." Nyt alkoi kaikki taas uudestaan siksi kunnes kyllästyivät kaupunkiin ja palasivat puunlatvoihin, toivoen saavuttavansa viidakon väen huomiota.
Mowgli oli kasvatettu viidakon lain alaisena eikä voinut pitää tällaisesta elämästä tai sitä käsittää. Apinat raahasivat hänet Kylmiin Sijoihin iltapuolella päivää, ja sen sijaan että olisivat käyneet levolle, kuten Mowgli olisi niin pitkän matkan jälkeen tehnyt, alkoivat ne käsikkäin hyppiä piiritanssia, hupsuja laulujansa loilotellen. Eräs apinoista piti puheen ja selitti kumppaneilleen, että Mowglin sieppaaminen ennusti uutta vaihetta bandar-login historiassa, sillä Mowgli näyttäisi niille, miten punoa risuja ja keppejä sateen ja kylmän suojaksi. Mowgli nyhtäisi muutamia köynnöksiä ja rupesi niitä solmielemaan, ja apinat koettivat jäljitellä; mutta jo moniaan minuutin kuluttua ne kadottivat harrastuksensa, alkoivat nykiä toisiaan hännästä tai köhien hyppiä nelinkontin pitkin raunioita.
"Tahdon syödä", virkkoi Mowgli. "Olen muukalainen tällä viidakon perukalla. Tuokaa minulle ruokaa, tai antakaa minulle lupa metsästää täällä."
Pari-kolmekymmentä apinaa ryntäsi noutamaan hänelle pähkinöitä ja metsämeloneja; mutta tiellä ne riitautuivat käsirysyyn, ja oli liikaa vaivaa palata hedelmien tähteitä tuomaan. Mowgli oli ruhjoontunut ja suutuksissaan kuten nälissäänkin, ja hän harhaili pitkin tyhjää kaupunkia, tuon tuostakin kajahutellen muukalaisten metsästyshuudon, mutta kukaan ei siihen vastannut, ja Mowgli tunsi joutuneensa todella kovin inhaan paikkaan. "Totta puhui bandar-logista Baloo", ajatteli hän itsekseen. "Niillä ei ole lakia, ei metsästyshuutoa, ei johtajia — hupsuja jaarituksia vain ja pienoisia varastajan käsiä. Jos täällä siis menehdyn nälkään tai kohtaan surmani, niin omaa syytäni on kaikki. Mutta minun täytyy yrittää palata omaan viidakkooni. Varmasti saan Baloolta selkäsaunan, mutta parempi sekin kuin ajella lenteleviä ruusunlehtiä bandar-login kanssa."
Tuskin oli hän astellut kaupungin muurille, kun jo apinat kiskoivat hänet takaisin, selitellen ettei hän tiennyt kuinka onnellinen oli, ja nipistellen häntä, jotta muistaisi olla kiitollinen. Hän puri hammasta eikä hiiskunut mitään mennessään hoilottavien apinain keskessä avaralle pengermälle, joka oli sadeveden puoleksi täyttämien punaisesta hietakivestä hakattujen vesisäiliöiden yläpuolella. Pengermän keskellä oli rapistunut huvihuone, valkeasta marmorista rakennettu kuningattarille, jotka olivat sata vuotta maan povessa uinuneet. Kupukatto oli puoleksi lohjennut sisälle ja tukkinut maanalaisen käytävän, jota myöten kuningattaret olivat sinne kulkeneet palatsista; mutta seinät oli soviteltu kirjailluista marmori-ristikoista — kaunista maidonvalkeata korkotyötä, koristeinansa agaatteja, karneoleja, jaspiksia ja lasuurikiviä, ja kunnaan takaa noustuansa kumotti kuu ristikkorei'istä, luoden maahan mustan samettiompeluksen näköisiä varjoja.
Ruhjoontuneena, unisena ja nälissään ei Mowgli silti kyennyt pidättämään nauruaan, kun bandar-log alkoi, kaksikymmentä yhteen suuhun, kerskua hänelle kuinka suuria, viisaita, voimakkaita ja säveitä ne olivat, ja moittia häntä typeräksi siinä, että hänen teki mieli pois.
"Me olemme suuria. Me olemme vapaita. Me olemme ihmeteltäviä. Me olemme koko viidakon ihmeteltävintä väkeä! Me kaikki sanomme sen, ja siis täytyy sen olla totta", pauhasivat ne. "Kun nyt sinä olet uusi kuuntelija ja voit viedä sanamme viidakon asukkaille, jotta ne vastakertana ottavat huomatakseen meidät, niin kerromme sinulle, missä kaikissa suhteissa me olemme erinomaisia."
Mowgli ei pannut vastaan, ja apinoita kertyi satoja sadan perästä pengermälle kuuntelemaan omien puhujainsa ylistysvirsiä bandar-logista, ja milloin vain joku puhuja pysähtyi henkäisemään, hoilasivat kaikki yhdessä: "Tämä on totta; sen me kaikki sanomme."
Mowgli nyökkäili ja räpytteli silmiään, myönteli kaikkiin kysymyksiin, pää metelistä humisten.
"Tabaqui shakaali lienee näitä kaikkia purrut", jupisi hän, "ja nyt niissä riehuu hulluus. Totisesti hälisee tässä dewanee, riivaus. Eivätkö ne ikinä nuku? Nyt on pilvi vetäytymässä tuon kuun kaihtimeksi. Jos olisi kyllin iso tuo pilvi, niin voisinpa pimeässä yrittää pinttää pakoon. Mutta minä olen uupunut."
Sitä samaa pilveä tarkkasi kaksi hyvää ystävää kaupungin rapistuneessa vallihaudassa, sillä Bagheera ja Kaa eivät halunneet tarpeettomia vastuksia, hyvin tietäen kuinka vaarallista apinakansa oli suurin joukoin. Apinat taistelevat ainoastaan ollessaan sata yhtä vastaan, ja harvatpa viidakossa ovat arkailematta sellaista ylivoimaa.
"Minä menen läntiselle muurille", supatti Kaa, "ja hyökkään kiivaasti, apunani rinteen vieru. Minun niskaani ne eivät laumoissa karkaa, mutta — —"
"Kyllä tiedän", vastasi Bagheera. "Soisinpa Baloon olevan mukana; mutta täytyypä tehdä mitä meistä lähtee. Tuon pilven kerittyä kuun eteen lähden minä penkereelle. Ne pitävät siellä joitakin käräjiä pojasta."
"Saalista saaos", toivotti Kaa jämeästi ja lipui läntiselle muurille päin. Se sattui olemaan parhaiten säilynyt, ja jättiläiskäärme viivähti tovin ennen kuin sai löytäneeksi tien ylös kiviseinää pitkin. Pilvi peitti kuun, ja juuri ihmetellessään mitä apinat lähinnä tekisivät kuulikin Mowgli Bagheeran kepeät askeleet penkereellä. Musta pantteri oli melkein äänettömästi rynnännyt ylös vierua ja huiteli — tietäen ettei ollut aikaa tuhlata puremiseen — oikeaan ja vasempaan apinalaumassa, joka istui Mowglin ympärillä viisi- ja kuusikymmenlukuisina piireinä. Nousi säikähdyksen ja raivon möly, ja sitten, Bagheeran kompastuessa allaan kieriviin potkiviin ruumiisiin, luikkasi eräs apina: "Täällä on ainoastaan yksi! Tappakaa hänet! Tappakaa!" Bagheeran päälle sulloutui tyrkiskelevä liuta purevia, raappivia ja reutovia apinoita, kun taas viisi tai kuusi tarttui Mowgliin, raahasi hänet ylös huvihuoneen ristikkoseinää ja työnsi hänet lohjenneen kattokuvun aukosta sisälle. Ihmisten kasvattama poika olisi saanut pahan kolauksen, sillä putousta oli runsaasti viisitoista jalkaa, mutta Mowgli putosi sillä tavoin kuin Baloo oli opettanut putoamaan, ja pysyi jaloillaan.
"Pysy siellä", huusivat apinat, "kunnes olemme tappaneet ystäväsi, ja sitten leikimme sinun kanssasi — jos myrkkyväki jättää sinut henkiin".
"Olemme yhtä verta, te ja minä", lausahti Mowgli, pyöräyttäen käärmeensanat kieleltään. Hän kuuli kahinaa ja sähinää törkyläjistä ylt'ympäriltään ja varmuuden vuoksi kertaili huutonsa.
"Varsin niin! Maahan päät!" virkkoi puolikymmentä matalaa ääntä (jokaisesta Intian rauniosta tulee ennemmin tai myöhemmin käärmeiden tyyssija, ja vanha huvihuone vilisi cobra-käärmeitä). "Ssseiso alallasi, Pikku Veikko, sillä jalkasi voivat meitä vahingoittaa."
Mowgli seisoi niin asemillaan kuin malttoi, tähystelIen ristikon takaa ja kuunnellen mustan pantterin ympärillä riehuvan rynnistelyn hirmuista metakkaa — uikutuksia, pärpätystä ja reudontaa, ja Bagheeran kumeata, ärisevää rykimistä hänen ponnahdellessaan taaksepäin, syöstessään eteenpäin, teutaroidessaan viholliskasojensa alla. Ensimmäistä kertaa syntymänsä jälkeen kamppaili Bagheera hengestään.
"Baloon täytyy olla tulossa; Bagheera ei ole voinut lähteä yksinään", mietti Mowgli, ja huusi äänekkäästi: "Säiliölle, Bagheera. Kieri vesialtaille. Kieri ja pudottaudu! Vettä kohti!"
Bagheera kuuli, ja hän sai uutta intoa huudosta, joka ilmaisi Mowglin olevan turvassa. Hän raivasi tietänsä epätoivoisesti, tuuma tuumalta, suoraan kohti vesisäiliöitä, pysähdellen äänettömänä. Sitten kajahti viidakon puoleiselta luhistuneelta muurilta päin Baloon mörisevä sotahuuto. "Bagheera", hän kiljui, "minä olen täällä. Minä kapuan! Minä riennän! Ahuwora! Kivet luisuvat jalkojeni alla! Odottakaahan tuloani, kelvoton bandar-log!" Hän tulla puhkui penkereelle, oitis upotakseen päätään myöten apinain hyökyaaltoon; mutta hän istahti hanakasti lonkilleen, ojensi etukäpälänsä ja sulki syliinsä niin monta kuin mahtui, ennen kuin alkoi molemmin puolin mäikytellä säännöllisellä höyrykoneen jyskytyksellä.
Räiskähdys ja loiskahdus ilmaisi Mowglille, että Bagheera oli raivannut tiensä säiliölle, minne apinat eivät voineet seurata. Pantteri tapaili ilmaa pää juuri vedestä ylhäällä, apinain seistessä kolminkertaisena rivinä punaisilla astuimilla, vimmassaan tepastellen ja valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa joka taholta, jos hän nousisi Baloota auttamaan. Silloinpa Bagheera kohotti tiukkuvan leukansa ja epätoivoissaan parkaisi käärmeen suojelushuudon — "olemme yhtä verta, te ja minä" — sillä hän luuli Kaan viime hetkessä jänistäneen. Balookaan, puolitukehtuneena apinain alla penkereen laidalla, ei voinut olla hymähtämättä, kuullessaan mustan pantterin huutavan apua.
Kaa oli vast'ikään päässyt läntisen muurin yli, pudottautuen tempaisulla, joka sinkautti ison harjakiven vallihautaan. Hän ei tahtonut menettää pienintäkään etua, ja vyyhtesi ja kiehitti itsensä pariin kertaan varmistuakseen siitä, että jok'ainoa jalanmitta hänen pitkää ruumistansa oli täydessä työkunnossa. Taistelu kiehui Baloon ympärillä kuumimmillaan, ja apinat älisivät säiliössä Bagheeraa vartioiden, ja edestakaisin liehuva Mang-yökkö vei viestin isosta tappelusta kautta viidakon, kunnes Hathikin, villi elefantti, äityi pärryttämään ja kaukana heräsi hajallisia apinakansan joukkueita kiiruhtamaan pikajuoksussa pitkin puuteitä Kylmiin Sijoihin toveriensa avuksi, ja temmellyksen melske sai kaikki päivälinnut kavahtamaan lentoon koko seutukunnalla. Sitten saapui Kaa suoraan kohti, nopeana ja surmanhaluisena.
Pythonin taisteluvoimana on ruumiin koko jäntevyyden ja painon ohjaama pään isku. Jos voitte mielessänne kuvailla lähes viidensadan kilon painoisen peitsen, muurinmurtimen tai moukarin, jota mäikyttelee sen varressa asustava kylmäverinen, heltymätön päättäväisyys, niin voitte suunnilleen arvata, millainen Kaa oli tappelussa. Neljän tai viiden jalan mittainen python voi lyödä kumoon miehen, jos iskee häntä keskelle rintaa, ja Kaa oli kolmekymmentä jalkaa pitkä, senhän tiedätte. Ensimmäisen iskunsa hän tähtäsi keskelle Baloon ympärillä reutovaa parvea — antoi sen ääntäkään päästämättä, ja toista ei tarvittu. Apinat hajaantuivat kirkuen: "Kaa! Kaa tuli! Pakoon! Pakoon."
Sukupolvittain olivat vanhemmat pitäneet nuoria apinoita kurissa säikyttelemällä niitä jutuilla Kaasta, yövarkaasta, joka hiippaili pitkin oksia hiljaa kuin sammal kasvaa ja sieppasi kiemuroihinsa voimakkaimmankin apinan; vanhasta Kaasta, joka osasi niin eksyttävästi tekeytyä näivettyneen näreen tai lahonneen kannon näköiseksi, että viisaimmatkin hairahtuivat, kunnes näre käpertyi heidän ympärilleen. Muuta kuin Kaata eivät apinat viidakossa pelänneet, sillä kukaan ei tiennyt hänen mahtinsa määrää, kukaan ei voinut katsoa häntä kasvoihin eikä kukaan ollut elävänä päässyt hänen syleilystään. Siispä he kauhusta soperrellen pakenivat muureille ja talojen seinille, ja Baloo hengähti syvään huojennuksesta. Hänen turkkinsa oli paljoa paksumpi kuin Bagheeran, mutta pahasti oli sitä temmellyksessä revitty.
Sitten Kaa avasi suunsa ensimmäisen kerran ja lausui pitkän sähisevän sanan, ja kaukaa Kylmiä Sijoja puolustamaan lähteneet apinat tyrmistyivät vapisevina paikoilleen, niin että oksat taipuivat ja ritisivät taakkojensa alla. Muureille ja autioille rakennuksille kapaisseet apinat heittivät kirkumisensa, ja kaupungin vallanneessa hiljaisuudessa Mowgli kuuli Bagheeran säiliöstä noustessaan pudistelevan märkiä kylkiänsä. Tovin kuluttua puhkesi meteli taas pauhaamaan. Apinat hyppivät ylemmä; ne roikkuivat isojen kivisten epäjumalankuvien kaulassa ja kiljuivat muuritorneja pitkin kiitäessään, samalla kun Mowgli huvihuoneessa tepastellen tähysteli ristikkoseinän raoista ja huhuili huuhkajan tapaan etuhampaittensa raosta, pilkkansa ja halveksimisensa osotukseksi.
"Vapauta ihmisenpenikka tuosta loukusta; minä en enempää mahda", ähki Bagheera. "Ottakaamme ihmisenpenikka ja menkäämme. Ne voivat rynnätä uudestaan."
"Ne eivät liiku ennen kuin minä käsken. Pysykää ssssiinä!" sähähti Kaa, ja kaupunki kävi jälleen hiljaiseksi. "En päässyt aikaisemmin, veikko, mutta luulen kuulleeni, että kutsuit minua" — tämä virkkoi Bagheeralle.
"Minä — minä ehkä huudahdin tappelussa", vastasi Bagheera. "Baloo, oletko saanut vammoja?"
"Etteivät vain repineet minua sadaksi pikku karhuseksi", sanoi Baloo, vakavasti ravistaen jalkaa toisensa jälkeen. "Vou! Olen ruhjoutunut. Kaa, saammepa, luulen ma, kiittää sinua hengestämme — Bagheera ja minä."
"Ei kestä. Missä on miekkonen?"
"Täällä, loukussa. En pysty kiipeämään ulos", huusi Mowgli. Lohjenneen kuvun taive oli hänen päänsä kohdalla.
"Ottakaa hänet pois. Hän tanssii kuin Mor riikinkukko. Hän vielä rusentaa pienokaisemme", valittivat cobrat sisäpuolella.
"Haa", hymähti Kaa, "onpa sillä miekkosella ystäviä joka paikassa.Peräydy, miekkonen, ja kätkeytykää, oi Myrkkyväki. Minä murran seinän."
Kaa tähysteli tarkkaan, kunnes löysi marmoriristikossa heikkoa kohtaa ilmaisevan virttyneen railon, kopautti pari kolme kertaa keveästi kuonollaan saadakseen välimatkan punnituksi, ja nostaen sitten kuusi jalkaa ruumiistansa kohoksi maasta takoi puolikymmentä täysivoimaista, musertavaa iskua kuono edellä. Ristikkoseinä särkyi ja hajosi tomu- ja muraläjänä; Mowgli hyppäsi ulos aukosta ja paiskautui Baloon ja Bagheeran väliin — käsivarsi kumpaisenkin vantteralla kaulalla.
"Oletko vahingoittunut?" kysyi Baloo, pehmoisesti syleillen häntä.
"Luitani kivistelee, olen nälissäni ja satutellut olen itseäni; mutta voi, surkeasti ovat runnelleet teitä, veikot! Teistä vuotaa verta."
"Muista myös", virkkoi Bagheera nuollen huuliaan ja katsellen penkereelle ja säiliön ympärille kasautuneita ruumiita.
"Ei sillä väliä, ei sillä väliä, kunhan sinä olet turvassa, oi sinä kaikista pikku sammakoista verrattomin!" inui Baloo.
"Siitä päätämme myöhemmin", huomautti Bagheera kuivakiskoisella äänellä, josta Mowgli ei vähääkään pitänyt. "Mutta tässä on Kaa, jonka ansiota on meidän voittomme ja sinun pelastuksesi. Kiitä häntä meikäläiseen tapaan, Mowgli."
Mowgli kääntyi ja näki ison pythonin pään häilyvän jalkaa ylempänä omaansa.
"Tämä siis on miekkonen", puheli Kaa. "Kovin on pehmeä hänen nahkansa, ja paljon hän muistuttaa bandar-logia. Olehan varuillasi, miekkonen, etten epähuomiossa katso sinua apinaksi joskus hämärissä, hiljakkoin vaihdettuani takkini."
"Olemme yhtä verta, sinä ja minä", vastasi Mowgli. "Otan sinulta tänä yönä henkeni. Minun tapponi olkoon sinun tapposi, jos satut olemaan nälissäsi, oi Kaa."
"Kiitoksia paljon, Pikku Veikko", vastasi Kaa, vaikka hänen silmänsä ilkamoivat. "Ja mitä tappanee noin urhea eränkävijä? Kysyn voidakseni seurata, kun hän ensi kerralla lähtee metsälle."
"Minä en tapa mitään — minä olen liian pieni — mutta minä ajan vuohia niitä kohden, jotka pystyvät niitä käyttämään. Tyhjilläsi ollessasi tule luokseni, niin näet puhunko totta. Minulla on hiukan taitoa näissä" — hän ojensi kätensä — "ja jos konsa joudut satimeen, niin voin maksaa velkani sinulle, Bagheeralle ja Baloolle. Saalista saakaa kaikki, hyvät herrani."
"Hyvin puhuttu", mörisi Baloo, sillä Mowgli oli kiittänyt varsin kauniisti. Python pudotti hetkeksi kepeästi päänsä Mowglin olalle. "Uljas sydän ja kohtelias kieli", hän sanoi. "Sinut kannetaan kauas viidakon halki, miekkonen. Mutta lähde nyt pian täältä ystävinesi. Lähde levolle, sillä kuu laskee eikä ole soveliasta sinun katsella mitä on tulossa."
Kuu oli painumassa kunnaitten taa, ja vapisevien apinain rivit kyyristelivät muureilla ja muuritorneissa repaleisten, huojuvien reunustojen näköisinä. Baloo pistäysi alas säiliölle juomaan ja Bagheera alkoi suoria turkkiansa kuntoon, kun Kaa lipui penkereen keskukseen ja nykäisi leukansa yhteen kaikuvalla loksahduksella, joka käänsi häneen kaikkien apinain silmät.
"Kuu laskee", hän sanoi. "Vieläkö on kylliksi valoa nähdä?"
Muureilta kuului voihke kuin tuulen viuhina puunlatvoissa: "Me näemme, oi Kaa."
"Hyvä. Nyt alkaa tanssi — Kaan Nälkätanssi. Istukaa alallanne ja katselkaa."
Hän pyörähti pariin kolmeen kertaan avarassa kehässä, heiluttaen päätänsä oikealta vasemmalle. Sitten hän alkoi ruumiistansa sommitella silmuja, kahdeksankuvioita ja pehmeäpiirteisiä velttoja kolmioita, jotka häipyivät neliöiksi, viisikulmioiksi ja vyyhdityiksi keoiksi, kertaakaan pysähtymättä, vähääkään kiirehtimättä, hetkeksikään taukoamatta laulunsa hyrinästä. Pimeni pimenemistään, kunnes laahustavat, vaihtuvat kiemurat viimein hälvenivät, suomujen rahistessa pimennosta.
Baloo ja Bagheera töllistelivät hievahtamattomina kuin kivipatsaat, kurkut korisevina ja niskaharjakset pörhistyneinä, ja Mowgli katseli kummissaan.
"Bandar-log", virkkoi vihdoin Kaan ääni, "voitteko käskyttäni liikauttaa kättä tai jalkaa? Sanokaa!"
"Käskyttäsi emme voi liikauttaa kättä tai jalkaa, oi Kaa!"
"Hyvä! Tulkaa kaikki askelta lähemmäksi."
Apinain rivit huojuivat avuttomasti eteenpäin, ja Baloo ja Bagheera astahtivat jäykän askeleen eteenpäin niiden mukana.
"Lähemmäksi!" kähisi Kaa, ja kaikki liikahtivat taas.
Mowgli laski kätensä Baloon ja Bagheeran hartioille saadakseen heidät poistumaan, ja nuo kaksi isoa petoa hätkähtivät kuin unesta herätettyinä.
"Pidä kätesi hartioillani", kuiskasi Bagheera. "Pidä, veikko, tai on minun mentävä takaisin — mentävä takaisin Kaan luo. Aah!"
"Vanha Kaa siinä vain laittelee pyörylöitä tomussa", tuumi Mowgli."Lähdetään." Ja nuo kolme pujahtivat muurin aukosta viidakkoon.
"Huh!" hönkäisi Baloo taas seistessään hiljaisten puiden juurella. "Koskaan enää en tee Kaasta liittolaista", ja hän puistautteli koko ruumistansa.
"Hän tietää enemmän kuin me", vahvisti Bagheera hytisten. "Tuossa tuokiossa, jos olisin jäänyt tuonne, minä olisin astellut hänen kitaansa."
"Moni käy sitä tietä ennen kuin kuu taas nousee", jatkoi Baloo. "Hän saa saalista kyllin — omalla tavallaan."
"Mutta mitä tuo kaikki merkitsi?" uteli Mowgli, joka ei tiennyt pythonin lumousvoimasta mitään. "Minä en muuta nähnyt kuin ison käärmeen hupsuttelevan kehäleikkiä pimeäntuloon asti. Ja hänen kuononsa oli kauttaaltaan murjoontunut. Ha! ha!"
"Mowgli", torui Bagheera äkäisesti, "hänen kuononsa oli murjoontunut sinun tähtesi, kuten minun korvani, kylkeni ja käpäläni, ja Baloon niska ja hartiat ovat reveltyjä sinun tähtesi. Ei ole Baloosta eikä Bagheerasta mielikseen metsästelijäksi moneen päivään."
"Viisi tuosta", lauhdutteli Baloo; "meillä on ihmisenpenikka taas tallessa".
"Totta kyllä; mutta sen olemme saaneet kalliisti maksaa ajanhäviöllä, joka olisi saatettu käyttää hyvään metsästykseen, haavoilla, karvojen haaskuulla — selässäni on paljaita vakoja — ja päälle päätteeksi häpeällä. Sillä painakin mieleesi, Mowgli, että minun, joka olen musta pantteri, oli pakko anoa Kaan suojelusta, ja Nälkätanssi pökerrytti sekä Baloon että minut tyhmiksi kuin pikku linnut. Kaikki tämä, ihmisenpenikka, johtui kisailustasi bandar-login kanssa."
"Totta, se on totta", myönsi Mowgli murheellisena. "Minä olen ilkeä ihmisenpenikka, ja vatsaani viiltää suru."
"Mf. Mitä sanoo viidakon laki, Baloo?"
Baloon ei tehnyt mieli toimittaa Mowglille vielä lisää kärsimistä, mutta hän ei voinut sivuuttaa lakia, vaan jupisi: "Suru ei koskaan pidätä rangaistusta. Mutta muista, Bagheera, että hän on kovin pieni."
"Muistanpa kuin muistankin; mutta hän on tehnyt pahaa, ja iskuja on nyt jaettava. Mowgli, onko sinulla mitään sanottavana?"
"Ei mitään. Minä tein väärin. Baloo ja sinä olette saaneet haavoja.Rangaistuksen ansaitsen."
Bagheera antoi hänelle puolikymmentä näpsäystä, pantterin kannalta mitaten. Ne olisivat tuskin ajaneet hereille hänen omaa penikkaansa, mutta seitsenvuotiaalle pojalle ne tuntuivat niin tuimalta selkäsaunalta kuin saattoi toivoa karttavansa. Sen kestettyään Mowgli aivasti ja nousi sanaakaan hiiskumatta maasta.
"Nyt", kehotti Bagheera, "hyppäähän selkääni, Pikku Veikko, niin lähdemme kotiin".
Viidakon lain viehättäviä puolia on se, että rangaistus kuittaa kaikki tilit. Ei ole mitään hammastelua jälkeenpäin.
Mowgli kallisti päänsä Bagheeran hartioille ja nukkui niin sikeästi, ettei herännyt edes joutuessaan lasketuksi kotiluolaansa lepäämään.
Kademielinpä kärkkyvi kuukin meitä,liki keikkuessamme kiehkurana!Tekin ettekö lentelis latvojen teitä,käsiparia toistakin toivovana?Tekin ettekö häntäänne kiertelis näinylen sorjaksi solmuksi kaikin päin?Jopa suutahdat, mutta — siitä viis,veikko, sun häntäsi roikkuu siis!
Rivi istuvi meitä nyt oksillamme,kovin kauniita aatellen asioita;urotöitä on uusia aikeinamme,pian pistämme tässä jo alkuun noita —perin jaloja, viisaita varsinkin,ja ne tehdään pelkin toivehin.Jopa unhotimme, mut — siitä viis,veikko, sun häntäsi roikkuu siis!
Mitä puhetta konsana kuulla saamme —pedon, linnun taikkapa yökön kieltä —sitä kerkeinä kaikin me matkikaamme,siten näyttäen, että on meillä mieltä!Sepä verratonta! Viel' uudestaan!Kuten ihmiset pystymme haastamaan!Muka olkaamme nyt — mut siitä viis,veikko, sun häntäsi roikkuu siis!
Rivi koolle karttukoon yläilmain karkeloon, missä tuuli tuudittaa lehvät hauskaan huiskinaan! Mitä meiltä jälkeen jää, mitä teemme hälinää, toki näyttää kaikki tuo, että meist' on toimimaan!
Jo kuivuu lampi ja virran uoma, ja kumppanukset nyt oomme, kuoma; ja rantaan ryömivän polttaa kieltä, pois toinen toistansa tyrkkii tieltä ja poudan paahtavan turtuu painoon eik' aatos yletä tappoon, vainoon. Ei sutta säikähdä arka vuona, ja särmäsarvisen kauriin luona sen taaton surmaaja säilyy yhä, ja luonnon valtasi rauha pyhä.Kun kuivui lammet ja virtain uomat, niin kisaveikot me oomme, kuomat; kun sade — Saalista saakaa! — pauhaa, taas silloin ei ole Vesirauhaa.
Viidakon laissa — maailman verrattomasti vanhimmassa — on säädetty melkein kaikenlaatuisten tapausten varalta, mitkä voivat viidakkoväkeä kohdata, kunnes sen pykälät nyt ovat niin tarkoituksenmukaisia kuin aika ja tapa tekee mahdolliseksi. Baloo, ruskea karhu, se Mowglin tullessa kärsimättömäksi ainaisia sääntöjä kohtaan huomautteli hänelle, että laki oli kuin jättiläisköynnös, tämä kun putoili kenen tahansa selkään ja ketään säästämättä. "Elettyäsi minun ikääni, Pikku Veikko, sinä näet miten koko viidakko tottelee ainakin yhtä lakia. Eikä siitä tule mikään mieluinen näky", puheli Baloo.
Tämä puhe meni korvasta sisälle ja toisesta ulos, sillä syömällä ja nukkumalla päivänsä kuluttava poika ei vaivaa mieltänsä vastuksella ennen kuin tämä todella kohoutuu eteen. Mutta eräänä vuonna Baloon sanat toteutuivat ja Mowgli näki koko viidakon toimivan yhden lain alaisena.
Ensin ehtyivät talvisateet miltei tyyten, ja Sahi Piikkisika kertoi bambutiheikössä Mowglin tavatessaan tälle, että metsäjämssit olivat kuivumaisillaan. Jokainenhan tietää, että Sahi on naurettavan nirsu ruokansa valinnassa eikä kelpuuta syödäkseen muuta kuin kaikkein parasta ja kypsintä. Mowgli siis vain nauroi sanoen: "Mitä se minulle kuuluu?"
"Ei paljoa nyt", vastasi Sahi jäykän kalseasti, rahistellen harjaksiansa, "mutta saammepa nähdä tuonnempana. Vieläkö on sukelluspaikkaa syvässä kallionsilmässä Mehiläisrotkon alapuolella, Pikku Veikko?"
"Ei. Hupsu vesi heruu pois, enkä tahdo päätäni puhkaista", vastasi Mowgli, joka luuli varmasti tietävänsä yhtä paljon kuin mitkä tahansa viisi viidakon asukasta yhteensä.
"Se on sinun häviösi. Pikku halkeama saattaisi päästää hiukkasen viisautta sisälle." Sahi sukelsi nopsasti, jotta Mowgli ei olisi saanut nykäistyksi häntä turpaharjaksista, ja Mowgli mainitsi Baloolle, mitä Sahi oli sanonut. Baloo näytti hyvin totiselta ja jupisi puolittain itsekseen: "Jos olisin yksinäni, niin muuttaisin metsästysaluettani nyt, ennen kuin toiset alkavat ajatella. Ja kuitenkin — metsästäminen muukalaisten parissa päättyy tappeluun — ja ne voisivat satuttaa ihmisenpenikkaani. Meidän täytyy odottaa nähdäksemme kuinka mohwa kukkii."
Sinä keväänä mohwa-puu, josta Baloo piti perin paljon, ei kukkinut ollenkaan. Vihertävät, kermanväriset, vahamaiset kukat poltti paahde ennen puhkeamista, ja vain muutamia pahanhajuisia terälehtiä leijasi alas, hänen takajaloillaan seisten ravistellessaan puuta. Sitten hiipi hellittämätön helle tuuma tuumalta viidakon sydämeen, muuttaen sen keltaiseksi, ruskeaksi ja viimein mustaksi. Rotkojen seinustain vehmas ruohikko paloi katkenneiksi langoiksi ja käpertyneeksi karstaksi: piiloutuneet lammet vajosivat mutakuoren alle, säilyttäen viimeisen pikku jalanjäljen reunoillaan kuin raudasta valettuna; mehuvartiset köynnökset putoilivat kiinnipitelemistänsä puista ja näivettyivät niiden juurelle; bambut kuivuivat, kuumissa tuulahduksissa kalisten, ja syvällä viidakossa kalliot kuorivat pois sammaleensa, kunnes olivat yhtä kaljut ja kuumat kuin vipajavat siniset paatereet virran uomassa.
Linnut ja apinakansa muuttivat alkuvuodesta pohjoiseen, sillä ne tiesivät mikä oli tulossa; ja hirvet sekä villisiat murtautuivat kauas kylien tuhoutuneille vainioille, kuollen toisinaan ihmisten nähden, jotka olivat liian heikot niitä tappamaan. Chil Sääksi pysyi asemillaan ja lihosi, sillä raatoja riitti tarpeeksi asti, ja iltaisin hän toi pedoille, jotka olivat liian nääntyneet tunkeutumaan uusille metsästysmaille, sen ainaisen viestin, että aurinko kuoletteli viidakkoa kolmen päivän lentomatkan alalla joka suuntaan.
Mowgli, joka ei ollut koskaan tiennyt, mitä todellinen nälkä merkitsi, turvautui ummehtuneelta tuoksuvaan hunajaan, kolmen vuoden vanhaan, hylätyistä kalliopesistä kaapittuun, — hunajaan mustaan kuin suomuta ja kuivuneesta sokerista pölyyntyneeseen. Hän pyydysteli myös toukkia syvimmistä lokeroista puunkuorien alta ja ryösti vaapsahaisilta uudet pesyeet. Kaikki viidakon riista oli pelkkää luuta ja nahkaa, ja Bagheera saattoi tappaa kolmasti yössä ja tuskin saada täyttä ateriaa. Mutta veden puute oli pahin, kunnes vihdoin Waingungan päähaara oli ainoa virta, jonka kuolleiden äyräitten pohjukassa vettä vähänkin norui; ja kun Hathi, villi elefantti, joka elää sata vuotta ja enemmän, näki pitkän, ohuen sinisen kallioriutan pistäytyvän esille ihan virran keskeltä, niin hän tiesi katselevansa Rauhankalliota, ja siinä paikassa hän kohotti kärsänsä ja julisti Vesirauhan, kuten hänen isänsä ennen häntä oli sen julistanut viisikymmentä vuotta takaperin. Hirvi, villisika ja puhveli kävivät käheästi jatkamaan huutoa, ja Chil Sääksi lenteli isoissa kehissä leveälti ja laajalti, vihellellen ja kirkuen varoitusta.
Viidakon laki kieltää kuolemanrangaistuksen uhalla juomapaikoissa tappamisen, kun kerran on Vesirauha julistettu. Syynä tähän on se, että juominen käy syömisen edellä. Jokainen viidakkolainen kykenee elää kituuttelemaan jotenkuten, milloin ainoastaan riista on niukka; mutta vesi on vettä, ja milloin sitä on vain yhdessä paikassa, silloin kaikki metsästäminen taukoaa viidakon väen käydessä sinne janoansa sammuttamaan. Hyvinä vuosina, kun oli viljalti vettä, ne jotka laskeusivat juomaan Waingungasta — tai mistä tahansa muualta — tekivät sen henkensä uhalla, ja tuo uhka oli melkoisena aineksena yön toimien viehätyksessä. Painua virralle niin taitavasti, ettei lehtikään liikahtanut; kahlata vaahtoavaan ryöppyyn polvia myöten, häivyttääkseen kaiken melunsa pauhuun; juoda olkansa yli katsellen, jokainen lihas valmiina villityn säikähdyksen ensimmäiseen epätoivoiseen poukahdukseen; piehtaroida rantahietikolla, ja märkäturpaisena ja pyylevänä palata ihailevan lauman luo — olipa se riemukasta kaikille kiiltosarvisille kauris nuorikoille, juuri syystä että tiesivät Bagheeran tai Shere Khanin minä hetkenä hyvänsä voivan karata heidän niskaansa. Mutta nyt oli tuo elämän ja kuoleman leikki loppunut, ja viidakon väki keräysi kutistuneelle virralle nälkiintyneenä ja voipuneena — tiikeriä, karhua, hirveä, puhvelia ja sikaa yhdessä —, joi pilautuvaa vettä ja maleksi virran kaltailla, liian uupuneena lähtemään pois.
Hirvet ja siat olivat tallustelleet kaiken päivää etsimässä jotakin parempaa kuin kuivunutta kuorta ja lakastuneita lehtiä. Puhvelit eivät olleet löytäneet mitään viileätä mutapaikkaa piehtaroidakseen eivätkä orasmaita varkaisiin mennäkseen. Käärmeet olivat heittäneet viidakon ja tulleet alas virralle, toivoen saavansa siepatuksi jonkun harhailevan sammakon. Ne kiertyivät märkien kivien ympärille eivätkä ajatelleetkaan iskeä, milloin jonkun juuria tonkivan sian kärsä työnnälsi ne sivulle. Virtakilpikonnat oli ammoin tappanut Bagheera, pyydystäjistä nokkelin, ja kalat olivat hautautuneet syvälle rakoilevaan mutaan. Rauhankallio vain lojui pitkän käärmeen näköisenä, ja väsyneet pikku vedenvirit pihisivät kuivuessaan sen kuumiin kylkiin.
Tänne Mowgli pistäysi joka yö vilvottelemaan ja seuraa saamaan. Nälkäisinkään pojan vihollisista olisi tuskin välittänyt pojasta silloin. Hänen karvaton nahkansa sai hänet näyttämään laihemmalta ja kurjemmalta kuin yksikään hänen tovereistaan oli. Aurinko oli valkaissut hänen tukkansa rohtimenkarvaiseksi; kylkiluut pullistuivat kuin tynnyrin vanteet, ja nelin kontin väijymisestä kyynärpäihin ja polviin sierottuneet kyhmyt antoivat hänen surkastuneille jäsenilleen solmuisten heinänkorsien näön. Mutta tuuheitten ripsien varjosta tähysivät silmät tyyninä ja hätäilemättöminä, sillä Bagheera, hänen neuvojansa tänä hädän aikana, kehotteli häntä liikkumaan hiljaisesti, metsästämään verkalleen ja kaikin mokomin karttamaan malttinsa menettämistä.
"Aika on paha", puheli Musta Pantteri muutamana löylyisenä iltana, "mutta sekin menee, jos jaksamme elää loppuun asti. Onko makosi täysi, ihmispenikka?"
"Täytettä on vatsani saanut, mutta mitään ei siitä lähde. Luuletko, Bagheera, että sateet ovat unohtaneet meidät eivätkä enää milloinkaan palaa?"
"Eihän toki. Kyllä vielä näemme mohwan kukkivan ja pikku vuonat kaikki tuoreen ruohon lihottamina. Lähdetäänpä Rauhankalliolle uutisia kuulemaan. Selkääni, Pikku Veikko."
"Ei ole nyt aika taakan kantamiseen. Pystyn vielä seisomaan omin jaloin, mutta — emmepä toden totta ole mitään syöttömulleja, me kaksi."
Bagheera silmäili resuista, tomuttunutta kuvettansa pitkin ja kuiskasi: "Viime yönä minä tapoin ikeen alta mullikan. Niin kehnoon tilaan olin joutunut, etten luullakseni olisi uskaltanut hyökätä, jos se olisi valtoimena ollut Wou!"
Mowgli nauroi. "Niin, olemme aimo metsästäjiä nyt", sanoi hän, "Minä olen varsin urhea — syömään toukkia", ja kumppanukset laahustivat kaksistaan rytisevän vesaikon läpi jokirantaan ja siitä joka suunnalle haarautuvaan hietasärkkien kudelmaan.
"Vesi ei voi enää kauan elää", huomautti Baloo heihin yhtyen. "Katsokaa tuonne! Jälkiä kuin ihmisen teitä."
Tuonpuolisen äyrään tasangolla oli kankea viidakkoheinä kuoleutunut pystyyn ja siinä sitkastunut. Virralle pyrkivien hirvien ja sikojen polut olivat viivailleet värittömän aavikon tomuisilla railoilla, jotka halkoivat kymmenen jalan korkuista heinikkoa, ja näinkin aikaisin oli kukin pitkä kuja täynnä veden partaalle kiirehtiviä ensimmäisiksi ehättäytyjiä. Kuuli naaraspeurain vasikkoinensa köhivän nuuskamaisessa pölyssä.
Virran ylävarrella Rauhankallion polvekkeen sameassa lampareessa seisoi Vesirauhan vartijana villi elefantti Hathi poikineen jyhkeänä ja harmaana kuutamossa, huojuen edes takaisin — aina huojuen. Hiukan hänen alapuolellaan oli hirvien joukko; näiden alapuolella taas siat ja puhvelit; ja vastapäisellä äyräällä, missä isot puut ulottuivat vedenreunalle asti, oli lihansyöjille määrätty paikka — tiikerille, susille, pantterille, karhulle ja muille.
"Olemme saman lain alaiset, tosiaankin", virkahti Bagheera, kahlaten veteen ja virran yli katsellen kalahtelevien sarvien ja säpsähtelevien silmien riveihin, missä hirvet ja siat tyrkkivät toisiansa edes takaisin. "Saalista saakaa, te kaikki minun kumppanini", hän tervehti laskeutuen pitkäkseen, toinen kuve särkällä; ja lisäsi sitten hampaittensa raosta: "Ja ilman sitä, mikä on lakina, olisipa toden totta nyt kerrakseen saalista."
Hirvien herkät korvat kuulivat viime lauseen, ja pelokas kuiske suhahti heidän riveissään. "Aselepo! Muistakaa aselepo!"
"Rauhoittukaa siellä, rauhoittukaa!" kurlutti villi elefantti Hathi."Aselepo pitää paikkansa, Bagheera. Ei ole nyt aika puhua saaliista."
"Ken sen paremmin tietäisi kuin minä?" vastasi Bagheera, kieritellen keltaisia silmiään virran yläjuoksulle päin. "Minä olen kilpikonnain syöjä — sammakkojen kalastaja. Ngaajah! Jospa tulisin toimeen lehdeksillä!"
"Me sitä soisimme, kaikesta sydämestämme", määkäisi muuan nuori vuona, joka oli syntynyt sinä keväänä eikä ollenkaan pitänyt olostaan. Niin viheliäisessä tilassa kuin viidakon väki olikin, ei Hathikaan voinut olla nauraa hörähtämättä; ja kyynärpäiden varassa lämpimässä vedessä viruva Mowgli hahatti täyttä kurkkua, jaloillaan piesten vettä valkeaksi vaahdoksi.
"Hyvin sanottu, pikku nuppusarvi", kehräsi Bagheera. "Aselevon päätyttyä se muistetaan hyväksesi", ja hän tähysteli tiukasti pimeän läpi, varmasti tunteakseen vuonan toisella kertaa.
Vähitellen puhelu levisi ylös ja alas jokivartta. Saattoi kuulla tönivän, pärskivän sian pyytävän parempaa tilaa; puhvelien örähtelevän keskenään, vaappuessaan särkkien yli, ja hirvien juttelevan surkeita muistelmia pitkistä rasittavista taivalluksista ruuan etsinnässä. Silloin tällöin he virran poikitse kyselivät lihansyöjiltä yhtä ja toista, mutta viestit olivat järjestään huonoja, ja viidakon kuuma tuuli kahahteli vinhoina puhalluksina kallioiden lomitse ja ritisevissä oksissa, sirotellen risuja ja pölyä veteen.
"Ihmisväkikin kuolee aurojensa ääreen", kertoi eräs nuori sambhur. "Auringonlaskun ja yön välillä sivuutin kolme. Ne makasivat alallaan, ja niiden sonnit vieressä. Alallamme makaamme mekin ennen pitkää."
"Virta on viime yöstäkin alentunut", pakisi Baloo. "Hathi hoi, oletko sinä koskaan nähnyt tämän poudan veroista?"
"Se menee ohi, se menee ohi", vakuutteli Hathi, pirskotellen vettä selkäänsä ja kylkiinsä.
"Meillä on täällä yksi, joka ei voi kestää kauan", arveli Baloo, ja hän katsahti rakastamaansa poikaan.
"Minä?" kivahti Mowgli, nousten istumaan vedessä. "Ei ole minulla pitkää karvaa luitteni loimena, mutta — mutta jos sinun taljasi kiskaistaisiin pois, Baloo —"
Hathi vapisi hillitystä naurusta tuollaista ajatellessaan, ja Baloo muistutti ankarasti:
"Ihmisenpenikka, tuo ei ole soveliasta sanoa lain opettajalle. Koskaan ei ole minua taljattani tavattu."
"Ei, enhän minä pahaa tarkoittanut, Baloo: ainoastaan että sinä olet ikäänkuin kookospähkinä kuoressaan, ja minä samainen kookospähkinä paljaaltaan. Nyt tuo sinun hallava kuoresi —" Mowgli istui jalat ristissä, tapansa mukaan etusormi pystyssä selitellen asioita, kun Bagheera kurotti pehmeätä käpäläänsä ja vetäisi hänet taaksepäin veteen.
"Pahempaa ja pahempaa", nuhteli Musta Pantteri pojan pärskyen noustessa. "Ensin on Baloo mukamas nyljettävä ja nyt hän on kookospähkinä. Varohan vain, ettei hän tee kypsän kookospähkinän tavoin."
"Ja mitä?" kysyi Mowgli hetkeksi aavistamattomana, vaikka tuo oli viidakon kuluneimpia sukkeluuksia.
"Puhkaise päätäsi", vastasi Bagheera tyynesti ja kiskaisi hänet taas veden alle.
"Ei ole hyvä lasketella leikkiä opettajastansa", moitti karhu, Mowglin saatua vielä kolmannenkin kylvyn.
"Eikö hyvä! Mitäpä tahdotte? Tuo sinne ja tänne liehuva alaston otus tekee apinapilaa niistä, jotka ovat aikanaan olleet hyviä metsästäjiä, ja nykii meidän parhaitammekin viiksistä huvikseen." Tämä oli Shere Khan, Nilkku Tiikeri, ontumassa veden ääreen. Hän odotti kotvan nauttiakseen vastakkaisella rannalla pälyileviin hirviin tekemästänsä vaikutuksesta; sitten hän laski alas nelikulmaisen, röyhelöisen päänsä ja alkoi latkia, moristen: "Viidakko on nyt käynyt alastomien pentujen luskutusmaaksi. Katso minuun, ihmisenpenikka!"
Mowgli katsoi — oikeastaan tuijotti — niin röyhkeästi kuin vain hän osasi, ja minuutissa kääntyi Shere Khan rauhattomasti pois. "Ihmisenpenikka sinne, ihmisenpenikka tänne", hän murisi juontiansa jatkaen. "Penikka ei ole ihminen eikä penikka, muutoin hän olisi pelännyt. Ensi kautena minun pitänee pyytää häneltä lupaa juodakseni. Aurgh!"
"Voi sekin sattua", tokaisi Bagheera, tiukasti tähystellen häntä päin silmiä. "Voi sekin sattua… Huh, Shere Khan! Mitä uutta törkyä syydätkään?"
Nilkku Tiikeri oli painanut leukansa ja poskensa veteen, ja tummia öljyisiä viiruja valui hänestä alas virtaan.
"Ihminen!" vastasi Shere Khan häikäilemättömästi; "minä tapoin tunti takaperin".
Eläinten rivi värjyi ja huojui, ja kuiskeesta alkanut hämmästys kasvoi huudoksi: "Ihminen! Ihminen! Hän on tappanut ihmisen!" Sitten kaikkien katseet kääntyivät Hathiin, mutta hän ei näyttänyt kuulevan. Hathi ei koskaan tee mitään ennen aikojaan, ja siinä yksi syy hänen pitkään ikäänsä.
"Tällaisena kautena tapat ihmisen! Eikö muuta riistaa ollut jalkeilla?" puheli Bagheera halveksivasti, vetäytyen pois saastutetusta vedestä ja kissan tavoin ravistaen kutakin käpäläänsä niin tehdessään.
"Tapoin mielikseni — en nälkään." Hirmustunut kuiske kuhisi taas, ja Hathin valpas pikku silmä terittyi Shere Khaniin päin. "Mielikseni", jamasi Shere Khan. "Nyt tulen juomaan ja puhdistautumaan. Onko kukaan kieltämässä?"
Bagheeran selkä alkoi käyristyä kuin bamburuoko tuulen tuiverruksessa, mutta Hathi nosti kärsänsä ja puheli levollisesti.
"Tapposi oli mieliksesi?" hän kysyi; ja kun Hathi tekee kysymyksen, silloin on paras vastata.
"Niin juuri. Se oli minulle oikea työ ja oikea yö. Tiedäthän sen, oiHathi." Shere Khan puhui miltei kohteliaasti.
"Kyllä tiedän", vastasi Hathi; ja jatkoi tuokion vaiti oltuaan: "Oletko juonut kylläsi?"
"Täksi yöksi olen."
"Lähdehän siis. Joki on juotavaksi, ei saastutettavaksi. Kukaan muu kuin Nilkku Tiikeri ei olisi kerskannut oikeudestansa tänä kautena, kun — kun me kärsimme yhdessä — ihminen ja viidakon väki yhteisesti. Puhdas tai likainen, laputahan luolaasi, Shere Khan!"
Viime sanat kajahtelivat kuin hopeaisen torven törähdykset, ja Hathin kolme poikaa vaapahti puoli askelta eteenpäin, vaikka sitä ei tarvittu. Shere Khan luikki tiehensä, uskaltamatta nurkua, sillä hän tiesi — minkä kaikki muutkin tietävät — että kun koetukseen käydään, niin Hathi on viidakon herra.
"Mistä hänelle oikeasta työstä Shere Khan puhuu?" kuiskasi Mowgli Bagheeran korvaan. "Ihmisen tappaminen on aina häpeällistä. Laki sanoo niin. Ja kuitenkin Hathi sanoo —"
"Kysy häneltä. Minä en tiedä, Pikku Veikko. Ellei Hathi olisi puhunut, olisin minä tuota rampaa teurastajaa opettanut. Tullakin Rauhankalliolle vereksestä ihmisentaposta — ja pöyhkeillä siitä, sepä shakaalin kehnoutta. Hän sitäpaitsi saastutti hyvän veden."
Mowgli odotti minuutin rohkeutta kootakseen, sillä ketään ei haluttanut puhutella Hathia suoraan, ja sitten hän huusi: "Mikä on Shere Khanin oikeus, oi Hathi?" Hänen sanojaan säestettiin molemmilta äyräiltä, sillä viidakon väki on kiihkeän uteliasta ja kaikki olivat juuri nähneet sellaista, mitä ei tuntunut ymmärtävän kukaan, paitsi Baloo, joka näytti hyvin miettiväiseltä.
"Se on vanha tarina", selitti Hathi, "tarina viidakkoa vanhempi.Pysykää vaiti äyräillä, niin kerronpa sen tarinan."
Minuutin, pari siat ja puhvelit tönivät toisiaan ja työntyivät toistensa väliin, mutta sitten laumain johtajat mörähtivät toinen toisensa jälkeen: "Me odotamme." Hathi harppasi eteenpäin, kunnes oli melkein polvia myöten Rauhankallion lampareessa. Niin laiha ja kurttuinen ja keltahampainen kuin olikin, hän näytti siltä minä viidakko häntä piti — viidakon herralta.
"Te tiedätte, lapset", hän alotti, "että te kaikista enimmin pelkäätte ihmistä". Kuului myöntävää sorinaa.
"Tämä tarina koskettaa sinua, Pikku Veikko", virkahti BagheeraMowglille.
"Minuako? Minä kuulun laumaan — olen Vapaan Kansan metsästäjä", vastasi Mowgli. "Mitä minuun ihminen kuuluu?"
"Ja te ette tiedä miksi pelkäätte ihmistä?" pitkitti Hathi. "Syy on seuraava. Viidakon alussa, eikä kukaan tiedä milloin se oli, me viidakon väki käyskentelimme yhdessä, toinen toistamme pelkäämättä. Niinä aikoina ei poutaa tunnettu, ja lehtiä, kukkia ja hedelmiä kasvoi samalla varrella, emmekä me syöneet mitään muuta kuin lehtiä, kukkasia, ruohoa, hedelmiä ja kuorta."
"Olenpa iloinen siitä, etten syntynyt noihin aikoihin", tokaisiBagheera. "Kaarna kelpaa vain kynsien terottimeksi."
"Ja viidakon herra oli Tha, elefanttien ensimmäinen. Hän veti viidakon ylös syvistä vesistä kärsällään, ja mihin hän kynti vakoja maahan torahampaillaan, siinä virrat juoksemaan, kunne kavion kopaisi, siinä lampi läikkymään, minne puhalsi kärsällään — näin — siinä puut ryskyen maassa. Siihen tapaan teki viidakon Tha; ja sellaisena minulle tarina kerrottiin."
"Ei ole se menettänyt mehuansa kerronnasta", kuiskasi Bagheera, jaMowgli peitti myhäilynsä kädellään.
Niinä päivinä ei ollut maissia, ei meloneja, ei pippuria eikä liioin sokeriruokoa, yhtä vähän kuin sellaisia pikku mökkejä, joita olette kaikki nähneet; eikä viidakon väki tiennyt ihmisestä tuon taivaallista, vaan asusti viidakossa yhtenä kansana. Mutta sitten alkoi tulla kinastusta ruuasta, vaikka rehua riitti yltäkyllin kaikille. Olivat laiskoja. Jokainen halusi syödä missä makasi, kuten toisinaan me saatamme tehdä nyt, kun kevätsateet ovat antoisat. Tha, elefanttien ensimmäinen, hääräsi viidakkojen teossa ja virtojen raivaamisessa uomiin. Hän ei voinut kävellä joka paikassa, joten hän teki tiikerien ensimmäisestä viidakon herran ja tuomarin, jolle viidakon väen oli alistettava riitansa.
Niinä päivinä tiikerien ensimmäinen söi hedelmiä ja ruohoa muiden kanssa. Hän oli yhtä kookas kuin minä, ja hyvin kaunis, väriltään kauttaaltaan kuin kultaköynnöksen kukka. Ei ollut ainoatakaan viirua tai täplää sen taljassa noina hyvinä päivinä, jolloin viidakko oli uusi. Kaikki viidakon väki saapui hänen eteensä pelotta, ja hänen sanansa oli kaiken viidakon laki. Olimme silloin, muistattehan, yhtä kansaa. Mutta eräänä yönä syntyi kiista kahden kauriin kesken — tuollainen laidunriita, joita nyt ratkaisette sarvin ja etusorkin — ja kerrotaan, että kun nuo kaksi puhuivat yhdessä kukkasien keskessä makaavan tiikerien ensimmäisen edessä, toinen kauris tuli häntä nyhjäisseeksi sarvillaan, ja tiikerien ensimmäinen unohti olevansa viidakon herra ja tuomari, karkasi kauriin kimppuun ja katkaisi häneltä niskan.
Siihen yöhön asti ei ketään meistä ollut kuollut, ja tiikerien ensimmäinen, nähdessään mitä oli tehnyt ja joutuen veren hajusta hupeloksi, säntäsi pohjoisiin rämeihin, ja me viidakon väki äidyimme tuomarittomaksi jääden tappelemaan keskenämme. Tha kuuli rynnistelyn jytyä ja tuli takaisin; ja yksi puhui yhtä, toinen toista, mutta hän näki kuolleen kauriin ruohikolla ja kysyi kuka oli tappanut. Me viidakon väki emme sanoneet, sillä veren haju villitsi meidät hupeloiksi, ihan niinkuin samainen haju meidät tänä päivänäkin hullaannuttaa. Me kiertelimme, kaartelimme edestakaisin, huppelehtien, huudellen ja päätämme ravistellen. Sen vuoksi Tha antoi viidakon riippapuille ja laahaileville köynnöksille käskyn merkitä kauriin tappaja, jotta hän sen tuonnempana tuntisi; ja Tha lausui: 'Kenpä nyt viidakon herraksi?' Hypähti nyt jalkeille Harmaa Apina oksien asukas ja sanoi: 'Minä nyt viidakon herraksi.' Tästä Tha nauramaan, vastaten: 'Olkoon niin', ja hän lähti kovin vihastuneena pois.
Lapset, te tunnette Harmaan Apinan. Hän oli silloin mikä nytkin. Ensimmältä hän otti viisaan naaman, mutta tuossa tuokiossa alkoi jo syyhytellä itseään ja hypellä ylös ja alas, ja palatessaan Tha tapasi Harmaan Apinan roikkumassa pää alaspäin oksasta, virnuen alhaalla seisoville, näiden virnuessa hänelle takaisin. Eikä siis ollut viidakossa mitään lakia — typerää puhetta vain ja järjettömiä sanoja.
Kutsui koolle meidät kaikki Tha ja sanoi näin: 'Ensimmäinen herranne on tuonut viidakkoon Kuoleman ja toinen häpeän. Nyt on aika saada Laki, ja Laki sellainen, jota ette voi rikkoa. Nyt pitää teidän joutua tuntemaan Pelko, ja kun olette hänet löytäneet, niin tiedätte hänet herraksenne, ja muu seuraa itsestään.' Sitten me viidakon asukkaat kysyimme: 'Mikä on Pelko?' ja Tha vastasi: 'Etsikää kunnes löydätte'. Niin me kuljeskelimme pitkin viidakkoa etsimässä Pelkoa, ja sitten puhvelit — —"
"Uh!" hönkäisi Mysa, puhvelien johtaja, niiden omaksumalta hietasärkältä.
"Niin, Mysa, puhvelit juuri. Ne toivat viestin, että muutamassa viidakon luolassa asui Pelko ja että hän oli karvaton ja käveli takajaloillaan. Me viidakon väki seurasimme laumaa luolalle, ja Pelko seisoi sen suulla ja oli, kuten puhvelit olivat kertoneet, karvaton ja käveli takajaloillaan. Meidät nähdessään hän puhkesi huutoon, ja hänen äänensä lamautti meidät sillä pelolla, mikä meillä nyt on, ja me säntäsimme karkuun, polkien ja reutoen toinen toistamme pelkomme vallassa. Sinä yönä, kerrottiin minulle, me viidakon väki emme asettuneet makaamaan yhdessä niinkuin oli tapamme ollut, vaan kukin heimo vetäysi omille oloilleen — sika sian pariin, hirvi hirven: sarvi sarveen, kavio kavioon — yhtäläinen lyöttäytyen yhtäläisen kumppaniksi, ja niin värjöttelimme vapisten viidakossa.
"Ainoastaan tiikerien ensimmäinen ei ollut mukanamme, sillä hän piileskeli vielä Pohjolan rämeissä, ja saadessaan kuulla luolassa näkemästämme Olennosta hän sanoi: 'Minäpä menen sen Olennon luo ja katkaisen siltä niskan.' Hän juoksemaan kaiken yötä kunnes saapui luolalle, mutta puut ja köynnökset hänen polullaan pitivät mielessään Than antaman käskyn, laskivat alas oksansa ja merkitsivät hänet hänen juostessaan, sivaltaen sormensa hänen selkänsä, kupeensa, otsansa ja leukansa poikitse. Jokaisesta kosketuksesta koitui hänen keltaiseen taljaansa täplä ja juomu. Ja noita juomuja hänen lapsensa kantavat tähän päivään asti! Hänen saapuessaan luolalle Pelko, Karvaton, ojensi kätensä ja nimitti häntä 'Yöllä tulevaksi Juomunahaksi', ja tiikerien ensimmäinen pelkäsi Karvatonta ja juoksi ulvoen takaisin rämeisiinsä."
Mowgli naurahti hiljaisesti, leuka vedessä.
"Niin äänekkäästi hän ulvoi, että Tha hänet kuuli ja kysyi: 'Mikä on murheena?' Ja tiikerien ensimmäinen kohotti turpansa kohti äsken tehtyä taivasta, joka nyt on niin vanha, ja pyysi: 'Anna minulle takaisin voimani, oi Tha. Minä joudun häpeään kaiken viidakon edessä, ja minä olen karannut erästä Karvatonta pakoon, ja hän on antanut minulle häpeällisen nimen.' 'Ja miksi?' tiedusti Tha. 'Syystä että rämeiden muta on minut tahrinut', selitti tiikerien ensimmäinen. 'Käy siis uimaan ja piehtaroitse märässä ruohossa, ja jos se on mutaa, niin se varmasti peseytyy pois', neuvoi Tha; ja tiikerien ensimmäinen ui ja piehtaroitsi piehtaroimistaan, kunnes viidakko kiersi kehänä hänen silmissään, mutta ainoatakaan pikku viirua hänen taljassaan ei muuttunut, ja Tha nauroi tuota menoa katsellessaan. Sitten tiikerien ensimmäinen valitti: 'Mitä olen tehnyt, että minulle näin on käynyt?' Tha vastasi: 'Sinä olet tappanut kauriin, ja sinä olet päästänyt Kuoleman valloilleen viidakossa, ja kuoleman matkassa on tullut Pelko, niin että viidakon väki pelkää toinen toistansa niinkuin sinä pelkäät Karvatonta.' Tiikerien ensimmäinen sanoi: 'Minua ne eivät ikinä pelkää, sillä minä olen tuntenut ne alusta asti.' Tha vastasi: 'Mene ja katso.' Ja tiikerien ensimmäinen juoksenteli edes takaisin, äänekkäästi huudellen hirveä ja sikaa ja sambhuria ja piikkisikaa ja kaikkia viidakon asukkaita; mutta kaikki pakoilivat häntä, joka oli ollut heidän tuomarinsa, sillä he pelkäsivät.
"Sitten tiikerien ensimmäinen tuli takaisin, hänen ylpeytensä oli masentunut, ja päätänsä tantereeseen takoen hän raasti maata kaikin käpälin ja rukoili: 'Muista että minä kerran olin viidakon herra!' Ja Tha sanoi: 'Tämän verran minä teen, koska sinä ja minä näimme viidakon tekemisen. Yhtenä yönä vuosittain olkoon sinulle ja sinun lapsillesi suotua se, mikä oli suotua ennen kauriin tappoa. Jos sinä tuona yhtenä yönä tapaat Karvattoman — ja hänen nimensä on Ihminen — niin sinä et pelkää häntä, vaan hän pelkää teitä niinkuin te olisitte viidakon tuomareita ja kaikkien olioiden herroja. Osoita hänelle armeliaisuutta sinä hänen pelkonsa yönä; sillä sinä olet tuntenut, mitä Pelko on.'
"Silloin tiikerien ensimmäinen vastasi: 'Minä olen tyytyväinen.' Mutta seuraavalla kerralla juodessaan hän näki kupeensa mustat juomut ja muisti Karvattoman hänelle antaman nimen, ja hän vihastui. Vuoden hän asusti rämeissä, odottaen kunnes Tha täyttäisi lupauksensa. Ja eräänä yönä, kun kuun shakaali (iltatähti) näkyi selvästi yli viidakon, hän tunsi yönsä tulleeksi ja läksi sille luolalle kohtaamaan Karvatonta. Silloin tapahtui Than lupauksen jälkeen, sillä Karvaton lankesi maahan hänen edessään ja makasi pitkänään, ja tiikerien ensimmäinen iski häntä ja katkaisi hänen selkänsä, sillä hän luuli viidakossa olevan yhden ainoan sellaisen Olennon ja tappaneensa Pelon. Sitten saalistansa nuuskiessaan hän kuuli Than saapuvan pohjoisista metsistä ja elefanttien ensimmäisen ääni, joka on se ääni minkä nyt kuulemme — —"
Ukkonen jyristeli pitkin vuorien huipukkaita särmiä, mutta ei tuonut sadetta — vain harjujen takana liehuvia helteensalamia — ja Hathi pitkitti:
"Sen äänen hän kuuli, ja se sanoi: 'Tämäkö sinun armeliaisuutesi?' Tiikerien ensimmäinen lipoi huuliansa ja vastasi: 'Mitä välitän? Minä olen tappanut Pelon.' Ja Tha sanoi: 'Voi sokeata hupeloa! Sinä olet päästänyt Kuoleman jalat kammitsastaan ja hän seuraa sinun jälkiäsi kunnes kuolet. Sinä olet Ihmisen opettanut tappamaan!'
"Tiikerien ensimmäinen seisoi hanakasti saaliinsa äärellä ja intti: 'Hän on kuin oli kauris. Ei ole olemassa Pelkoa. Nyt minusta jälleen tulee viidakon kansain tuomari.'
"Ja Tha vastasi ja sanoi: 'Ei enää milloinkaan viidakon väki sinun luoksesi tule. Eivät ne kuuna päivänä polullesi satuttaudu, eivät lähelläsi nuku, eivät perässäsi kulje eivätkä luolasi vieressä laitumella käy. Ainoastaan Pelko sinua seuraa ja nujertaa sinut mielensä mukaan iskulla, jota sinä et näe. Hän panee maan avautumaan jalkaisi alla ja köynnöksen kietoutumaan kaulaasi ja puunrungot kasvamaan yhteen ympärilläsi korkeammalle kuin hyppysi kantaa, ja vihdoin hän ottaa taljasi kääriäkseen siihen penikkansa milloin niillä on kylmä. Sinä et ole hänelle osoittanut mitään armeliaisuutta, eikä hänkään sinulle mitään osoita.'
"Tiikerien ensimmäinen oli hyvin rohkea, sillä hänellä oli vielä se yönsä, ja hän sanoi: 'Than lupaus on Than lupaus. Eihän hän minulta yötäni ota?' Ja Tha sanoi: 'Se yksi yösi on sinun, kuten olen sanonut, mutta siitä on hinta maksettava. Sinä olet Ihmisen opettanut tappamaan, ja hän ei ole hidas oppimaan.'
"Tiikerien ensimmäinen sanoi: 'Hän on tässä käpäläni alla, selkä ruhjottuna. Anna viidakolle tiedoksi, että minä olen tappanut Pelon.'
"Silloin Tha nauroi ja sanoi: 'Sinä olet tappanut monesta yhden, mutta saatkin itse ilmoittaa viidakolle — sillä sinun yösi on päättynyt!'
"Niin tuli päivä; ja luolan suulta astui ulos toinen Karvaton ja näki polulla saaliin ja tiikereistä ensimmäisen röyhistelevän sen päällä, ja hän otti terävän kepin — —"
"Ne heittävät nyt sellaista esinettä, joka leikkaa", tokaisi Sahi rahisten äyrästä alas; sillä gondit pitävät Sahia perin suurena herkkuna; sen nimenä on heidän keskuudessaan Ho-Igoo — ja hän tiesi yhtä ja toista ilkeästä pikku gondilaiskirveestä, joka suhahtaa metsänaukeamasta kuin sudenkorento.
"Se oli terävä keppi, jollaisia he kuoppaloukun pohjalle asettavat", vakuutti Hathi. "Heittämällä sen hän iski tiikerien ensimmäistä syvälle kupeeseen. Siten tapahtui kuten Tha oli sanonut, sillä tiikerien ensimmäinen juoksenteli ulisten pitkin viidakkoa kunnes keppi repeytyi irti, ja koko viidakko sai tietää, että Karvaton kykeni iskemään kaukaa, ja he pelkäsivät, yhä enemmän. Sillä tavoin kävi, että tiikerien ensimmäinen opetti Karvattoman tappamaan — ja te tiedätte, mitä vauriota se on sittemmin tuottanut kaikille kansoillemme — silmukalla, kuopalla, salaloukulla, lentävällä kepillä, valkeasta savusta sinkoavalla pistokärpäsellä" (Hathi tarkoitti kivääriä) "ja Punakukalla, joka ajaa meidät aukealle. Mutta yhtenä yönä vuosittain Karvaton pelkää tiikeriä, kuten Tha lupasi, eikä koskaan ole tiikeri antanut hänelle syytä pelätä vähemmin. Tiikeri tappaa hänet missä vain tapaa, muistaen mihin häpeään tiikerien ensimmäinen joutui. Muulloin Pelko kävelee pitkin viidakkoa päivällä ja yöllä."
"Ahai! Auu!" huokasi peura, ajatellen mitä se kaikki heille merkitsi.
"Ja ainoastaan silloin, kun kaikkia kohtaa suuri yhteinen Pelko, kuten nyt, voimme me viidakon väki jättää sikseen kaikki pikku pelkomme ja tavata toisemme yhteisellä rauhan alueella, kuten nyt on käynyt."
"Yhtenä yönä vain pelkää ihminen tiikeriä?" kysyi Mowgli.
"Yhtenä yönä vain", vahvisti Hathi.
"Mutta minä — mutta me — mutta kaikki viidakko tietää, että ShereKhan tappaa ihmisen pari kolme kertaa kuussa."
"Aivan oikein. Silloin hän hyökkää takaa ja iskiessään kääntää päänsä syrjään, sillä hän on pelkoa täynnä. Jos ihminen katsoisi häneen, niin hän luikkisi tiehensä. Mutta omana yönänsä hän lähtee julkisesti kylään. Hän astelee talojen välillä ja työntää päänsä oviaukkoon, ja ihmiset lankeavat kasvoilleen, ja siinä hän tekee tapponsa. Yksi tappo sinä yönä."
"Ohoo!" virkkoi Mowgli itsekseen, kieriskellen vedessä. "Nyt näen miksi Shere Khan pyysi minua katsomaan häntä. Hän ei siitä hyötynyt, sillä hän ei kyennyt pitämään silmiään vakaina, ja — ja minä totisesti en langennut hänen jalkoihinsa. Mutta minähän en olekaan ihminen, koska kuulun Vapaaseen Kansaan."
"Umm!" virkkoi Bagheera syvältä karvaisesta kurkustaan. "Tietääkö tiikeri yönsä?"
"Ei koskaan ennen kuin kuun shakaali näkyy iltasumusta kirkkaana. Toisin ajoin se sattuu kuivana kesänä ja toisin ajoin märkänä sadekautena — tuo tiikerin yksi yö. Mutta ilman tiikerien ensimmäistä ei tätä olisi ollut eikä kukaan meistä olisi pelkoa tuntenut."
Peura örähti murheellisesti, ja Bagheeran huulet kiertyivät häijyyn hymyyn. "Tietävätkö ihmiset tämän — tarinan?" hän kysyi.
"Kukaan muu ei sitä tiedä kuin tiikerit ja me elefantit — Than lapset. Nyt te lampareitten äärellä olostajat olette sen kuulleet, ja minä olen lopettanut."
Hathi painoi kärsänsä veteen merkiksi siitä, että hän ei mielinyt puhua.
"Mutta — mutta — mutta", kummasteli Mowgli Baloolle, "miksei tiikerien ensimmäinen jatkanut ruohon ja lehtien ja kerppujen syöntiä? Hän ainoastaan katkaisi kauriilta niskan. Hän ei sitä syönyt. Mikä hänet johti kuumaan lihaan?"
"Puut ja köynnökset merkitsivät hänet, Pikku Veikko, ja tekivät hänestä sen viiruisen otuksen minkä näemme. Ei hän sen koommin tahtonut niiden hedelmiä syödä, vaan kosti siitä päivästä asti peuroille ja muille ruohon syöjille", selitti Baloo.
"Siispä sinä tunnet tarinan. Hä? Miksi en ole sitä koskaan kuullut?"
"Syystä, että viidakko on sellaisia tarinoita täynnä. Jos aloittaisin, niin niille ei koskaan loppua tulisi. Hellitähän korvani, Pikku Veikko!"