— Tietysti, vastasi Kimoon; — sinä juokset luuletellun pään jotakin luuleteltua vastaan, jota sanot seinäksi, ja tunnet tämän luulettelun johdosta tuskallisen tunteen, joka taas vuorostaan ei ole muuta kuin luulettelua.
— Dionyysos auttakoon, olisipa sangen kummallista, jos olisi niin kuin sanot. Mutta jos lyön pääni niin kovasti seinään että kuolen?
— Älä tee sitä, sanoi Kimoon, — sillä siten teet pahaa itsellesi. Kaikella mitä tässä olen sinulle sanonut, hyvä Okos, olen ainoastaan tahtonut näyttää, että täytyy epäillä kaikkea, vaan olla mitään kieltämättä. Mahdollista on, vaikka epävarmaa, että sinulla todellakin on pää, ja että on olemassa jokin, jota voit sanoa seinäksi, ja että sinä voit tehdä liikkeen, jolla muserrat toisen toista vastaan. Tuo kaikki on mahdollista, ja silloin sinä tulet tilaan, jota sanotaan kuolemaksi, ja jota, olkoon se luuleteltu tai todellinen, kuitenkin jokainen ymmärtäväinen ihminen kammoo.
Meedes, joka arveli filosofin nyt rupeavan puhumaan ymmärrettävästi, kysyi, kammoiko Kimoonkin kuolemaa.
— Kyllä, hyvä ukko, älä sitä kummeksi. Kaikki elollinen kammoo tyhjiinraukeamista.
— Tyhjiinraukeamista? Mitä sinä puhut tyhjiinraukeamisesta? Eihän ihminen raukea tyhjäksi kuoleman kautta? väitti Meedes ja kiinnitti hämärät silmänsä pelokkaasti viisaan Kimoonin huuliin.
— Jos jätämme filosofisen kannan ja asetumme tavalliselle, jonka mukaan voi olla olemassa jotakin, jota sanotaan elämäksi, ja jotakin, jota sanotaan kuolemaksi, niin täytyy minun sanoa sinulle, hyvä ystävä, että kuolema minun ja useimpien viisasten ajatuksen mukaan ei ole muuta kuin täydellinen tyhjiinraukeamus.
Kimoon oli nyt lopettanut ateriansa ja oikaisihe mukavasti sohvalleen, keskustelua kuuntelevien orjien ympäröimänä.
Nämä, jotka alussa olivat nauraneet ja huvikseen kuunnelleet hänen mielipiteitään, alkoivat nyt, kun puhelu tuli vakavammaksi ja kääntyi kysymykseen, joka koski heitä kaikkia, kokoutua häntä lähemmäksi, kuunnellakseen tarkkaavaisesti, mitä hänen viisautensa mahtoi heille ilmoittaa.
Sadetta jatkui, ja hämärä oli alkanut. Joku orjista sytytti lampun ja asetti sen erään pylvään suojaan pylvähistöön, jossa seura oli koolla.
— Hyvät ystävät, sanoi Kimoon, — sielu on tuon lampun kaltainen, jonka liekki häilyy viimasta. Ellei sitä tuuli jo ennen sammuta, sammuu se kerran itsestään, kun sen öljy on palanut loppuun. Sinulla, vanha Meedes, lisäsi Kimoon, — ei näy olevan paljo öljyä lampussasi jälellä.
Tämä huomautus ei Meedestä miellyttänyt. Ukko ei ollut vielä läheskään kyllästynyt elämään.
— Oh, vastasi hän, — et sinä ole mitannut öljymittaani. Ja mitä ikääni tulee, niin en ole vielä täyttänyt seitsemääkymmentä vuotta. Minä voin nähdä monen nuorukaisen syöksyvän hautaan ennen minua.
— Varmaa on, että sinä haudassa ainakin unohdat leinisi, sanoi Kimoon.
— Suuri kiitos. Mutta minä mieluummin pidän leinini ja elän.
— Luulin ihmisen olevan sinun iälläsi perin väsynyt elämään.
— Hoh, mitä enemmän saa, sitä enemmän tahtoo; ja mitä vähemmän on jälellä, sitä rakkaammaksi käy jäännös. Se pitäisi sinun tietämän, joka olet filosofi.
— Taidat olla oikeassa, Meedes. Vaan sano minulle, miksi pelkäät kuolemaa? Pelkäätkö kolmipäistä koiraa?
— Oh, toinen portinvartija mahtaa kai olla kohtelias toista kohtaan.Kerberosta en pelkää.
— Vai pelkäätkö matkaa manalan joen yli? Sanotaan vanhan Karoonin ruuhen nyt vuotavan ja olevan lahonnut.
— Hoo, varjoja, joita hän kulettaa, ei mahda painaa lihavuus. Ruuhi lienee kylläksi hyvä sellaiselle lastille, ja kun kerran on kuollut täällä ylhäällä, niin ei taida enää veteen hukkua siellä alhaalla.
— Hyvin sanottu, huomautti Kimoon. — Vaan sinä, Okos, mitä sinä sanot kuolemasta ja manalasta?
— Minäkö? Minä olen nuori eikä minun tarvitse sellaista ajatella. Muutoin mahtaa kyllä olla kamalata tuolla maan alla. Minä en sinne ikävöi.
— Sitä en ihmettele. Mikähän lienee orjan odotettavana, kun se kohtalo, joka manalassa odottaa sankareja ja puolijumalia, on niin kurja? Muistatteko, mitä Akilleuksen varjo sanoi Odysseukselle?
— Emme, mitä se sanoi?
— Homeeros kertoo sen seuraavasti:
Oi, älä kaunistaa koe kuoloa, oiva Odysseus!Päiväki-miehenä muokkaisin minä peltoa ennenToiselle köyhällen, joka tuskin sais elatustaan,Kuin Manalaisten tahtoisin minä valtias olla.
— Ajatelkaa nyt, jatkoi Kimoon, — sellaista tilaa muuttumattomaksi ja iankaikkiseksi ilman että sitä mikään unen ja valvonnan vaihetus keventää, ja teidän täytyy myöntää, ettei kuolemattomuutta suinkaan kannata tavoitella. Parempi on odottaa tyhjiinraukeamista.
— Tyhjiinraukeamista? Ei, ennen tahdon olla orjan haamuna manalassa kuin raueta tyhjiin, sanoi Meedes. — Huu, kamalaa on ajatella tyhjiinraukeamista…
— Niin, varsinkin tänä iltana, kun on näin pimeätä ja koleata, lisäsi joku kuuntelijoista.
— Muutoin, sanoi Meedes, — olen useammin kuin kerran puhunut herrani kanssa kuolemasta. Hän ei sano että ihminen raukeaa tyhjiin, eikä hän kuvaile manalaa hirmuiseksi. Hurskaat ja rehelliset sielut, sanoo hän, joutuvat erääseen paikkaan, joka on maata kauniimpi ja jossa ne nauttivat onnellisempaa elämää kuin tämä on. Saat antaa anteeksi, hyvä filosofi, että uskon herraani enämmän kuin sinua.
Kimoon hymyili säälivästi ja ravisti päätänsä. — Hän sanoo niin lohduttaakseen sinua, hyvä ukko, ja lieventääkseen sinun kuolemanpelkoasi. Kryysanteus on jalo mies, enkä voi millään muotoa uskoa hänellä olevan muita kuin jaloja tarkoitusperiä. Aivan toinen on monen hänen vertaisensa ja valtioviisaitten laita, jotka myös tahtovat pitää pystyssä varjomaailman uskoa, koska tämä on vahva ohjas, jolla voi yksinkertaista rahvasta hallita. Vaan luuletko sinä Kryysanteuksen olevan itse varma siitä, mitä hän tästä asiasta sanoo? Ei ollenkaan, hyvä ystävä. Kuoleman portti aukenee sisäänpäin ja kääntyy helposti saranoillaan, kun joku menee sinne; vaan ulospäin se ei aukene, eikä mikään varjo ole vielä tullut takaisin Haadeesta maahan. Keltään sellaiselta ei siis Kryysanteus ole saanut sitä arvelua, jolla hän on tahtonut sinua rauhoittaa. Viisaustieteestä hän ei myöskään ole sitä saanut, sillä, kuten sanoin sinulle, on monta filosofia, jotka ovat juoneet pohjavedenkin viisauden kaivosta, vaan epäilevät kuolemattomuutta. Sitä vastoin on olemassa vanhoja satuja, muinaisina aikoina sommiteltuja, jotka kertovat meille Haadeesta ja sielujen tilasta siellä, Kerberoksesta ja Karoonista ja Leetejoesta, josta saa juoda unohdusta, kolmesta tuomarista, jotka ankarasti tutkiskelevat vainajain maan päällä viettämää elämää, ja paljon muuta, joka ymmärtäväisestä ihmisestä tuntuu naurettavalta. Platoon puhuu tosin myös monenmoisista vainajien asunnoista, joista yksi kuuluu olevan hyvin suloinen, vaan sitä ei avattane sinunlaisillesi, Meedes, vaan ainoastaan meille filosofeille, me kun ansaitsemme sen elämällä, jonka olemme pyhittäneet olemuksen salaisuuksien tutkimiselle. Vaan tuo kaikki on ainoastaan arveluja, epävarmoja luuloja. Mitään varmuutta ei ole.
— Eikö mitään varmuutta, sanot?
— Ei mitään, kunnon Meedes.
— Eikö missään mitään varmuutta?
— Ei missään.
— Minun täytyy puhua Hermionen kanssa, sanoi Meedes. — Hän on kuitenkin mahtanut jostakin löytää jonkun varmuuden.
— Hoh, mene yhtä hyvin kristittyjen luo, sanoi Kimoon.
— Kristittyjen? Miksi heidän luoksensa?
— Koska he ovat ainoat, joilla on täydellinen varmuus kaikkein mahdottomimman totuudesta.
— Voivatko he antaa meille varmuuden kuolemattomuudestakin ja toisesta elämästä? kysyi Meedes, joka ei älynnyt Kimoonin ivaa.
— Se on heistä vain lastenleikkiä.
— Todellakin, ajatteli Meedes itsekseen, — olisipa toki syytä kuulla, mitä he sanovat … sillä raueta tyhjiin, sitä en tahdo.
Vanhaa orjaa värisytti ja hän katseli ensin kiiriskeleviä pilviä, ja sitte pylvään takana lekottelevaa lamppua.
Kimoon, joka huomasi sanojensa tehoavan, jatkoi tyytyväisenä aloitettua keskustelua, semminkin kun sadekin vielä esti häntä lähtemästä kaupunkiin takaisin.
Hän alkoi nyt puhua jumalista, joiden olemassaolon hän kuulijainsa kauhuksi kielsi. Maailma, ilmoitti hän, on syntynyt alkuperäisestä kaoksesta, atomien, alkuhiukkasten satunnaisten yhtymisien kautta. Semmoisia yhtymisiä tapahtui tietysti lukemattomia, ennenkuin sattuma sai aikaan näin kauniin ja tarkoituksenmukaisen rakenteen. Hän otti vertauskuvan kuutiopelistä, tehdäksensä tämän selväksi, ja sanoi:
— Jos minä jossakin järjestyksessä kirjoitan muistiini kaksikymmentä nopanheittoa ja sen jälkeen otan noppakuution käteeni ja heittelen sitä, kunnes samat heitot seuraavat toisiaan samassa järjestyksessä muiden väliintulematta, niin tarvitsisin luultavasti siihen pitemmän ajan, kuin kymmenen sukupolvea voi elää. Maailmaa muodostavalla sattumalla, joka heitti noppaa alkuhiukkasilla, on ollut äärettömästi aikaa suorittaaksensa vielä vaikeamman tehtävän, vaan kun ajattelee, että sen peli on jatkunut läpi pimeiden ijankaikkisuuksien, niin ei tule ihmetellä, että tämäkin nopanheittojen yhteen sopeutumus, jota sanotaan maailmaksi, vihdoin muodostui. Ymmärrättekö minua, ystävät? Uskotteko, että jumalat hallitsevat pilviä, jotka ajelehtivat tuolla ylhäällä, että he ohjaavat tuulta, joka nyt puhaltaa mereltä, ja voivat, milloin tahtovat, estää sen vauhtia? Uskotteko, että tarvitaan jumalia, jotta sumu voisi nousta maasta ja merestä ja kokoutua pilviksi ja pudota sateena takaisin maahan? Luonto seuraa omia sokeita lakejaan, jumalat ovat aivan tarpeettomat, ja minä … olen viluissani ja janoissani. Tänä iltana on kylmä. Okos, sinun herrasi viini on hyvää ja lämmittävää. Tuo minulle vielä pikarillinen, että se vahvistaisi minua matkalle. Minun täytyy palata kaupunkiin tuosta kirotusta sateesta huolimatta, joka virtailee alas, ihmisistä ja Olympoksesta välittämättä.
Kun Kimoon oli saanut mitä halusi, niin hän kääri manttelinsa ympärilleen, kiitti osoitetusta vieraanvaraisuudesta ja meni, luvattuaan tilaisuuden tullessa poiketa sinne jälleen selittämään heille filosofiansa salaisuuksia.
Useimpiin kuulijoihinsa ja varsinkin Meedeeseen hän jätti synkän, levottoman mielialan.
Meedeen mieleen ei siihen asti ollut koskaan juolahtanut epäillä jumalien olemassaoloa ja sielun kuolemattomuutta. Hän rakasti elämää, vaan ei ollut tuntenut kauhistusta ajatellessaan kuolemaa, joka muka oli vievä hänet parempaan maahan, jossa saisi nähdä jälleen edesmenneen puolisonsa ja rakkaimmat ystävänsä. Korkeintaan hän oli hieman pelännyt kolmikitaista Kerberosta, valjua Karoonia ja ankaraa Radamantys tuomaria. Vaan nämä ajatukset eivät olleet muuta vaikuttaneet, kuin että hän toivoi tuon välttämättömän matkan lykkäytyvän niin kauaksi kuin mahdollista. Olisiko nyt kaikki tyyni lorua? Eikö hän saanut koskaan enää nähdä edesmenneitä, joita hän rakasti? Eikö hänen vaalennut partansa ollutkaan merkkinä siitä, että hän oli tulevaan elämään kypsynyt, vaan täydellisen tyhjiinraukeamisen enne, sammumisen, kuten lamppukin sammuu öljyn loppuessa? Tämä ajatus täytti Meedeen tuskalla.
Jos Kimoonin puhuessa olisi ollut auringonpaistetta, jos luonnon kasvot olisivat olleet iloisia, niin kenties hänen sanansa eivät olisi tehneet sitä vaikutusta, jonka ne nyt tekivät, kun niitä oli tukemassa hämärä, pilvien tummat kiitävät joukot ja sateen surullinen lorina. Meedes odotti hartaasti Hermionea kotiin, sillä hän aikoi kertoa hänelle huolistaan ja toivoi varmasti, että Hermione, filosofin tytär, voisi muutamalla viisautensa sanalla haihduttaa ne. Hän ikävöi päästä hänen tyynen olentonsa läheisyyteen, ei ainoastaan hänen sanojensa vaan hänen silmiensäkin vaikutuksen alaiseksi, — noiden silmien, jotka jo itsessäänkin tuntuivat Meedeestä olevan kuolemattomuuden todistuksena.
Päätöksensä hän pani toimeen samana iltana. Hermione oli jo aikeessa paneutua levolle, kun vanha portinvartija koputti hänen makuukamarinsa ovea ja kysyi, saiko hän astua sisään, koska hänellä oli jotain tärkeätä häneltä tiedusteltavana, jota hän ei voinut lykätä huomiseksi.
Hermione salli hänen tulla. Vanha orja istahti tuttavallisesti emäntänsä viereen ja tarttui hänen käteensä. Hän oli kiikutellut Hermionea polvillaan, kun tämä vielä oli pieni; ja hän oli tottunut saamaan osakseen Hermionen puolelta, ei ainoastaan lempeyttä, vaan myös sitä kunnioitusta, johon hopeanvalkea parta, uskollisuus ja rehellinen elämänvaellus oikeuttavat.
— Hyvä hallitsijattareni, sanoi Meedes, — kiitän jumalia, että saan nyt puhua kanssasi. Olisin muutoin viettänyt unettoman yön.
— Mikä tekee sinut rauhattomaksi, vanha ystävä? kysyi Hermione.
— Olen tänä iltana ruvennut miettimään, sanoi Meedes, — miettimään asioita, joita en käsitä.
— No niin? sanoi Hermione.
— Voi, hyvä emäntäni, asia on aivan vakavata laatua. Minä tahdon tietää, onko jumalia olemassa ja kuoleeko sielu ruumiin kanssa vai elääkö se vielä kuoleman jälkeen.
— Kuinka? Epäiletkö sitä?
— En tosin. En ole koskaan epäillyt sitä … ennen kuin nyt tänä iltana…
— Ja miksi tänä iltana?
Meedes kertoi Kimoonin talossakäynnistä ja hänen kanssaan syntyneestä keskustelusta.
Meedes lisäsi, että keskustelu oli jättänyt levottomuutta hänen sieluunsa, ja että hän, oli nyt tullut etsimään rauhaa Hermionelta.
Hänellä oli se vakaumus, että Hermione, joka oli oppinut niin paljon isänsä viisautta, kyllä kykenisi karkoittamaan Kimoonin kylvämän epäilyksen.
— Älä ole huolissasi, Meedes, sanoi Hermione. — Anna minun kuullaKimoonin perusteet, ja minä lupaan kumota ne.
— Hänen perusteensa? Niin, tiedätkös, hyvä emäntäni, jos hänellä sellaisia oli, niin minä olen ne nyt tykkänään unohtanut. Vaan hän näytti sormellaan lamppua ja sanoi että, niinkuin se sammuu, niin sammuu sielukin. Ja jumalia hän kielsi, ja sanoi että maailma on syntynyt onnistuneen nopanheiton kautta. Voitko kumota sellaiset väitteet?
— Se ei ole ollenkaan vaikeata, Meedes, jos vaan tahdot jännittää tarkkaavaisuutesi käsittääksesi, mitä sanon.
— Tarpeetonta, hyvä Hermione. Niin pian kun sanot voivasi kumota Kimoonin väitteet, uskon sinua enemmän kuin omaa ymmärrystäni. Sielu ei siis sammu niinkuin lamppu, vaan elää ruumiin kuolemankin jälkeen … onhan niin?
— On, vastasi Hermione, ja hän koetti nyt niin selvästi kuin mahdollista esiintuoda ne todistukset, jotka Platoon on esittänyt sielun kuolemattomuudesta.
Hän kertoi Meedeelle ja selvitti hänen käsityskykynsä mukaiseksi mitä Platoon on esittänyt kirjassaan kuolevasta Sookrateesta. Vanha orja kuunteli ponnistaen tarkkaavaisuuttansa viimeiseen saakka. Hän tosin ei paljoa ymmärtänyt itse tieteellisistä todistuksista, vaan sitä elävämmin ja syvemmin hän käsitti itse Sookrateen kuvan. Hän näki filosofin tuntia ennen hänen kuolemaansa vankilassa; hänen ympärillänsä totuutta etsivät nuoret ystävät, jotka olivat tulleet kuuntelemaan ja täyttämään rakastetun opettajansa viimeisiä toivomuksia ja olemaan hänen ympärillään hänen kuolinhetkellään; hänen oma tyyni, onnellinen mielialansa seisattaa heidän valituksiansa ja kyyneleitänsä, ja heidät valtaa salaperäinen korkeamman maailman läsnäolon tunne, sanoin selittämätön riemun ja tuskan sekoitus, kuolemaan asti murheellinen, voitosta varma ja voitosta riemuitseva innostus. Tämmöisen mielialan vallitessa, sillaikaa kun vanginvartija hienontaa myrkyn, joka on sekoitettava kuolonmaljaan, Sookrates aloittaa ystäviensä kanssa keskustelun sielun kuolemattomuudesta, pyytää heitä esittämään muistutuksiaan ja epäilyjään ja vastaa niihin. Ja kun keskustelu on lopussa, hän menee tyynesti kylpemään, tiedustelee mitä hänen tulee tehdä edistääksensä myrkyn vaikutusta, sanoo jäähyväiset vaimolleen, lapsilleen ja ystävilleen, kutsuu sisään vanginvartijan, joka itkien ojentaa hänelle pikarin, ja hän tyhjentää sen ilman mitään vastahakoisuutta, rukoiltuaan jumalilta onnellista matkaa toiseen maailmaan. Hän nuhtelee lempeästi ystäviänsä heidän kyyneleistään, joita he eivät enää voi pidättää, ja pyytää, ennen kuin hänen silmänsä sammuvat, oppilastaan Kritoonia uhraamaan hänen puolestaan terveyden jumalalle uhrin, jommoisia parantuneiden sairaiden tuli hänelle uhrata.
Hermione lisäsi:
— Sinä huomaat, Meedes, ettei Sookrates suorittanut tehtäväänsä ainoastaan ajatuksensa terävyydellä ja tutkimuksella, vaan myös elämällään ja kuolemallaan. Kypsyneeseen viisauteen hän yhdisti sydämen hurskauden; hän oli jo tässä maailmassa puhtaan siveellisen tahtonsa ja totuutta kohti suunnatun elämänvaelluksensa kautta korkeamman maailman kansalainen ja kuolemattomuudesta osallinen. Ellei sinua rauhoita ne todistukset, jotka olen esittänyt, niin ajattele Sookratesta itseä, ja tämä ajatus on karkoittava jokaisen levottoman ajatuksen sielustasi. Kuolemanpelko ei sovi noin kunnioitusta herättävälle hopeaparralle, hyvä vanha ystäväni.
— Siinä olet oikeassa, hyvä emäntäni, sanoi Meedes pyyhkäisten pois kyyneleet, jotka Sookrateen kuoleman kuvaus, oli hänen silmiinsä nostanut. — Kiitän sinua, Hermione. Sinä olet nyt hankkinut minulle rauhani takaisin. Tuo Kimoon ei mahda olla filosofi, vaan lörpöttäjä ja suunsoittaja. Nyt en käsitä kuinka hänen sanansa saattoivat hetkeksikään minua eksyttää, niin yksinkertainen kuin muutoin olenkin. Onpa kummallista, että sinä, nuori tyttö, jota olen kiikutellut polvillani, olet viisaampi kuin tämä pitkäpartainen ukko.
Hermionen luota Meedes meni poikansa Okoksen luo, joka jo veti parasta untansa; vaan ukko ravisteli häntä, kunnes sai hänet hereille, ilmoittaaksensa hänelle, että Kimoon oli vaan lörpöttäjä ja suunsoittaja ja että Hermione oli kumonnut kaikki Kimoonin väitteet.
— Sehän on hyvä, isä. Vaan minä olen nuori eikä minun tarvitse sellaista ajatella, vastasi Okos ja käänsi kylkeään nukkuakseen uudestaan.
Meedes makasi yön rauhassa, minkään levottoman ajatuksen häiritsemättä. Seuraavanakin päivänä hän oli tyyni eikä ajatellut Kimoonia. Vaan jonkun ajan kuluttua keskustelu tämän kanssa tuli uudestaan hänen mieleensä, ja Meedes alkoi taas kysellä itseltään, eikö Kimoon mahdollisesti ollut oikeassa. Niitä todistuksia jotka Hermione oli esittänyt ei hän tosin ymmärtänyt; vaan hän piti mahdollisena etteivät ne olleet riittäviä; onhan inhimillinen ymmärrys heikko ja viehättyy helposti pitämään toivottua todellisena. Itse Sookrates saattoi olla jonkun hairauksen uhri. Meedes oli unohtanut kysyä Hermionelta, oliko filosofeilla, mitä kuolemattomuuteen tulee, täydellinen varmuus, vai olivatko päässeet ainoastaan jonkunmoiseen todennäköisyyteen. Meedes tunsi itsessään, ettei hän voinut tähän tyytyä, vaan että hänellä täytyi olla juuri täydellinen varmuus, niin kieltämätön varmuus, kuin jos itse jumala olisi ilmestynyt ja antanut sen hänelle.
Eräänä päivänä hän kääntyi herransa puoleen kysyen, onko sielun kuolemattomuus varma vaiko ainoastaan todennäköinen.
— Hyvä ystävä, vastasi Kryysanteus, — ellei todennäköisyydessä ole sinulle kylliksi, niin muuta se uskon kautta varmuudeksi. Järjellinen usko on jumalille otollinen, uskaliasta on yrittää sitä saavuttaa, vaan uskaltaminen tässä asiassa on miehekäs teko.
— Mutta miksi, kysyi Meedes, — miksi eivät jumalat anna meille täyttä varmuutta siitä, mikä on välttämätön onnemme ehto?
— Vastaa sinä toiseen kysymykseen, sanoi Kryysanteus. — Mitä arvelet palvelijasta, joka täyttää velvollisuutensa ainoastaan rangaistuksen pelosta tai palkinnon toivosta?
— Niin tekevät kyllä useimmat palvelijat, hyvä herra.
— Minkä tähden?
— Koska eivät rakasta herrojansa.
— Jos rakastaisivat heitä, täyttäisivätkö silloin velvollisuutensa rakkaudesta, eivätkä pelosta?
— Tietysti.
— Eikö Jumala ole herra, jota ihmiset, hänen palvelijansa, voivat rakastaa?
— On kyllä.
— No hyvä, hänellä on siis myös oikeus vaatia, että tottelemme häntä rakkaudesta, vaan emme pelosta tai palkinnon toivosta. Maalliselle isännälle saattaa olla kylläksi, kun palvelija tekee työnsä, teki hän sen millä mielenlaadulla hyvänsä. Maailman Herra sitä vastoin ei tule rikkaaksi eikä köyhäksi ihmisten päivätöistä. Se työ, joka hänen edessään kelpaa, on sydämen puhdistuminen ja sielun jalostuminen. Mutta tulevaiseen elämään kohdistuvat toiveet ja tuumailut tätä eivät edistä, vaan ehkäisevät. Meidän tulee elää kuin olisimme katoavaisia olentoja, tehdä hyvää hyvän itsensä tähden. Mies, joka epäilee kuolemattomuutta, vaan tekee hyvää, koska hän on ymmärtänyt sen jumalallisuuden, on jumalille otollisempi kuin se joka uskoo kuolemattomuuteen ja tekee samat teot pelon tai toivon pakotuksesta.
Kryysanteuksen sanat eivät miellyttäneet Meedestä. Hän oli toivonut saavansa herraltaan täydellisen varmuuden.
— Mahdollista on siis kuitenkin, että sammun kuin lamppu, kun kerran kuolen.
Tämä ajatus pyöri alituisesti Meedeen mielessä. Hän muisti mitä Kimoon oli sanonut kristityistä. Heillehän oli muka vaan lastenleikkiä saattaa ihminen täydelliseen varmuuteen sielun kuolemattomuudesta. Meedes alkoi ajatella salaista keskustelua Teodooroksen tai jonkun muun kristittyjen salaisuuksiin perehtyneen henkilön kanssa; piispa Petros olisi paras; olihan hän herättänyt pylväsmiehen Simoonin kuolleista. Meedestä pidätteli tästä keinosta ainoastaan ajatus, että semmoinen askel epäilemättä olisi hänen herrallensa vastenmielinen. Vaan viimein hän ei enää voinut levottomuuttaan kestää. Hän päätti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa käydä Petroksen luona.
Tämmöinen tilaisuus tarjoutui pian Alkmeenen välityksen kautta; tämä oli tuskin huomannut syyn vanhan portinvartijan sureksimiseen, ennen kuin hän hurskaana, vaikka salaisena, kristittynä käytti sitä varovaisesti hankkiakseen kristinuskolle, uuden tunnustajan.
Eikä viipynyt kauan, ennenkuin Meedes oli voittanut epäröimisensä. Eräänä iltana hän seurasi Alkmeenea piispa Petroksen luo, ei suinkaan aikoen tulla kristityksi, vaan saadakseen sen täydellisen varmuuden, jota hän ikävöi.
Vaan siellä Meedes tuli vakuutetuksi, että varmuus ja kristinusko olivat erottamattomasti yhdistetyt. Usko ristinnaulittuun oli kuolemattomuuden ehto. "Joka uskoo minun päälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut."
Petros oli kaunopuheinen ja paloi innosta saada tuon vanhan orjan käännetyksi. Niin vähäpätöiseltä kuin tämä uskonmuuttaja näyttikin, saada hänet kristityksi oli kuitenkin saada voitto Kryysanteuksesta; se oli nöyryyttää kirkon orjuuden aikana tuota ylimielistä vihollista, viedä kristinoppi hänen omaan kotiinsa ja siten oikein käteentuntuvasti todistaa, kuinka vastustamaton, melkein luonnonvoiman tavoin vaikuttava tämän opin voima oli.
Meedes itse ei tarvinnut kuulla Petrosta kuin kerran vain, ikävöidäkseen kuulla häntä useammin. Niin pian kuin tilaisuus tuli, hän kävi uudestaan kristityn piispan luona. Ne opit, joista hän tuli osalliseksi, olivat niin korkeat ja valtaavat ja kuitenkin niin selvät, että hän mielestään ymmärsi kaikki tyyni.
Ja mitä kuolemattomuuteen tuli, niin Jumalahan itse oli nuo sanat sanonut: "joka uskoo minun päälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut." Mitä filosofien todistelut ja inhimillisen ajattelemisen kypsymättömät hedelmät olivatkaan tällaisen lauseen rinnalla?
Vanha Meedes tuli kristityksi ja hänen nimensä merkittiin kirkonoppilaiden kirjaan.
Piispa kehotti häntä seuraamaan toistaiseksi Alkmeenen esimerkkiä ja salaamaan uskonsa. Meedes koetti, vaan ei voinut ajan pitkään niin tehdä, sillä uusi usko täytti nyt koko hänen sielunsa ja oli hänen onnensa. Hän ei myöskään voinut teeskennellä rakastetun herransa edessä — yhtä vähän kuin ottaa osaa niihin talon tapoihin, jotka olivat vanhan opin kanssa yhteydessä. Meedes ilmoitti eräänä päivänä herrallensa, että oli kääntynyt kristinuskoon.
Kryysanteukseen tämä koski kipeästi. Ilmiö ei suinkaan ollut ainoa laatuaan. Hän oli niinä päivinä nähnyt, että moni niitä, jotka oli vihitty Eleusiin mysterioihin, oli, sen sijaan että vanhan uskon olisi pitänyt siitä vahvistua, kääntynyt kristinuskoon. Ne lukuisat luopumiset tästä uskosta, jotka seurasivat Julianuksen valtaistuimelle-nousua, näkyivät ainoastaan puhdistaneen sen monista rikkaruohoista, ja luopurien sijan täyttivät uudet, innokkaat ja rehelliset uskonmuuttajat. Kun kirkon ulkonainen valta oli murtunut, näkyi sen sisällinen voima tulleen monenkertaiseksi.
Nuori Okos seurasi pian isäänsä ja sai siten Alkmeenen omakseen. Kryysanteus lahjoitti nuorelle pariskunnalle ennen mainitsemamme talon, joka sijaitsi huvilan alapuolella olevassa laaksossa. He muuttivat sinne yhdessä vanhan portinvartijan kanssa. Filosofin talo oli siis puhdistettu sinne tunkeutuneesta vihollisesta. Vaan ero tuntui kipeältä molemmin puolin. Meedes ei viihtynyt omalla kynnyksellään. Hän meni melkein joka päivä huvilaan ja istahti vanhalle paikalleen, jolla nyt oleskeli toinen portinvartija. Uskollisen palvelijavanhuksen silmiin nousivat monesti kyyneleet, kun Kryysanteus tuli näkyviin ja kylmästi tervehtien meni hänen ohitsensa. Ah, hänen sydämessään ei ole enää tilaa minulle! ajatteli vanhus. Hermione oli kuitenkin sama kuin ennen. Vaan taistelu äsken saavutetun onnen ja katkeran eron välillä oli kuitenkin liian raskas vanhukselle. Noin kaksi kuukautta muuton jälkeen hän ei enää ollut elävien joukossa.
Ne uskonnolliset esitelmät, joita Kryysanteus ystävineen oli kristittyjen pappien tapaan alkanut pitää, saivat lukuisia kuulijoita, eivätkä vähimmin siitä luokasta, jolle ne etupäässä olivat aiotut: köyhemmistä ja oppimattomammista. Täällä hän jätti syrjään kaikki mieteperäiset tutkimukset ja esitti oppinsa käytännöllisen puolen valmiina ja täydellisenä uskontojärjestelmänä. Hän julisti ainoata kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka yhteys taittuu, kuten auringon valo taivaankaaressa, niiksi moniksi jumaluusvoimiksi, joille esi-isät olivat rakentaneet alttareita ja temppeleitä. Hän selitti uskonnon ihmisen pyrkimiseksi Jumalan luo ja oman korkeamman luontonsa kehittämiseen; tätä luontoa hänkin, samoin kuin kaikki sivistyneet pakanat, käsitti Jumalan kuvana.[30] Tämä toteutuu totuuden, kauneuden ja vapauden kautta. Uskonto ei ole ainoastaan ihmissielun vaipuminen Jumalaan, vaan on myös pyrintö näkyväisessä maailmassa toteuttaa Jumalan tarkoituksia. Hurskaalle ihmiselle on sen tähden koko elämä uskonnonharjoitusta, johon sisältyy filosofia, taide, työ ja valtiollinen elämä.
Hän puhui myöskin ihmissuvun lankeamisesta ja sovituksen tarpeellisuudesta. Vaan tämä sovitus ei ole tapahtunut, kuten kristityt sanovat, jonakin erityisenä ajan hetkenä, vaan on alkanut ensimäisen syntisen vakavasta katumuksesta ja tullut täydelliseksi ihmissuvulle selvinneen ihanneihmisen kuvan kautta.
Kryysanteuksen esitelmät saavuttivat suurta suosiota hänen omien ystäviensä ja oppilaittensa kesken. Vaan sivistyneiden pakanoiden enemmistö halvensi niitä, kiukusta hänen omaa persoonaansa kohtaan, ja koska yleinen mielipide nyt kerran oli Kryysanteusta vastaan.
Mutta se kansanluokka, jolle hänen uskonnolliset puheensa pääasiallisesti olivat tarkoitetut, jäi kylmäksi ja vastahakoiseksi. He eivät ymmärtäneet häntä. Heidän uskonnollinen kaipuunsa, jos heillä sitä oli, ei saanut tyydytystä. Toisia vierotti se siveellinen ankaruus, jota hän vaati. Hänen vaivansa hedelmät olivat päinvastaisia kuin hän oli toivonut. Ja jos hän hetkeksikin olisi ollut tästä tietämätön, niin oli Teodooros hänen sivullaan ja poisti totuuden tähden säälimättömästi suomukset hänen silmiltään.
Kun tähän tuli lisäksi se alati kasvava tyytymättömyys ja vastustus, jota Kryysanteus kansalaistensa puolelta sai kokea koettaessaan viedä parannuspuuhiaan perille, niin hänen asemansa oli, keskellä vanhan maailmankatsantokannan näennäistä voittoa, kaikkea muuta kuin onnellinen. Hän salasi surumielisyytensä ja tukehdutti epäilyksensä väsymättömällä toimekkuudella, vaan itsekseen hän aina vapisi, kun tuli kirje sotanäyttämöltä, sillä hän oli täynnä pelkoa, että Julianuksen elämä, vaarojen ympäröimänä, vihollisten miekkain ja palkattujen tikarien uhkaamana, saattoi sammua milloin tahansa. Ja siitä kuitenkin kaikki riippui!
Hän ei vielä aavistanut, että hänen tyttärensä, Hermione, että hänkin, hänen ylpeytensä, ilonsa ja ainoa uskottu ystävänsä, kesti sisällisiä taisteluja, pidättäytyäksensä joutumasta tuon näkymättömän voiman valtaan, jonka vastustamiselle isä oli pyhittänyt koko elämänsä. Hermione pimeinä hetkinä karkoitti pilvet hänen otsaltaan ja valoi öljyä hänen toivoonsa. Oliko hänkin hänet kerran hylkäävä?
Hän ei aavistanut, että Filippos oli elossa, että Filippos oli kristillinen pappi, kasvatettu ja kehittynyt niissä periaatteissa, joita filosofi halveksi: sokean uskon ja sokean kuuliaisuuden periaatteissa, ja että poika, jonka muistoa hän melkein jumaloi, tunsi vain kammoa tuntematonta isäänsä kohtaan.
Hän aavisti yhtä vähän että Karmides, jolle hän nyt taas oli avannut isällisen sylinsä, ja jonka elämän parannus oli hankkinut hänelle ainoan puhtaan ilon, minkä hän pitkään aikaan oli tuntenut, — että Karmides olikastettuja tämän toimituksen kautta irroittamattomasti sidottu kristilliseen kirkkoon.
Eräs silloin vähäpätöinen mies, joka päivin raatoi kiviä Afroditen temppelille ja iltasin lepäsi kurjassa hökkelissä Skamboonidain mäellä, kokoeli vähitellen hänen kohtalonsa langat käteensä.
Tätä hän kaikkein vähimmin aavisti.
Karmides ja Rahel.
Eräänä iltana hämärän tullessa Karmides istui, prokonsuli AnnæusDomitiuksen kanssa puhellen, talonsa aulassa.
— Ja nyt lopuksi, sanoi prokonsuli, muutama sana meidän yhteisistä ystävistämme. Olen kadottanut monta näitä rakastettavia ja iloisia ilmiöitä näkyvistäni, sittenkun jätin Ateenan ja palasin Korintokseeni. Siis hyvä ystävä, kuinka voi … kenelle antaisin etusijan?…
— Olympiodoorokselleko?
— Oh, Olympiodooros! Älkäämme puhuko hänestä. Hän on parantumaton…
— Niin, hän yhä sepittelee huonoja epigrammeja…
— Ja jatkaa hurjaa elintapaansa, sanoi Annæus Domitius; — minä tiedän sen. Tapasin hänet viimeksi tänään Hän on, kuten sanoin, parantumaton. Ajatteles vaan, hän on kyhännyt uuden pilkkalaulun Zeus parkaa vastaan. Mikä jumalattomuus! hän luki sen minulle. Minä en voinut muuta kuin paheksua sitä ja varoittaa kirjoittajaa. Sen jälkeen hän kutsui minua kukkotaisteluun. Minä menin satimeen, sillä liha on heikko, hyvä Karmides. Huomasin, valitettavasti liian myöhään, että kukkotaistelu olikin vain etunäytös poikamiehen kekkereihin, sitä laatua, jota tiedät minun kammoavan. Niistä kekkereistä tulin tänne. Minun ei tarvitse sanoa sinulle, kuinka siellä elettiin, eikä myöskään ketkä olivat seuran sankareita… Olympiodooros, Palladios, Ateenagoras ja nuo muut väsymättömät sotavanhukset, huvitusten argyraspidit, joiden ympärille minä epätoivokseni näin nuoren sukupolven toivorikkaita tai toivottomia epikuurolaisia muodostuneen. Valitettiin, että sinä, kuten minäkin, olemme luopuneet vanhasta sotalipustamme; vaan oltiin niin rehellisiä, että myönnettiin sellaisen luopumisen syyt päteviksi. Kolmin kerroin onnellinen Karmides, joka kerran tuot kotiisi rikkaan Hermionen morsiamenasi! Vaan morsiamista puhuttaessa, ystäväni, voitko arvata missä Praksinoa oleskelee?
— En, minä en ole vaivannut aivojani sitä aprikoimalla.
— Kuten tiedät, hän ajettiin Kryysanteuksen toimesta Ateenasta pois. Kuinka minä kummastuin, kun muutamia päiviä sitten käydessäni Afroditen kuuluisassa temppelissä Korintoksessamme keksin hänet sikäläisten papittarien joukosta! Hän on vielä viehättävä… Tietysti ei minulle, joka olen uskollinen aviomies ja jonka silmät ovat avautuneet näkemään katoamatonta … vaan minä otan täällä arvostellakseni esinettä sen omalta kannalta. Ja muistoistamme puhuttaessa … missä Myroo parka lienee? Hänkin näyttää kadonneen näyttämöltä. Noiden tyttöriepujen elämä on kuin päiväkorentojen. Mutta mihin he joutuvat?
— Myroostako sinä puhut? sanoi Karmides hajamielisen näköisenä. — Anteeksi … minun ajatukseni, en tiedä minkä johdosta, eksyivät muistamaan satua sudesta, joka kääntyi ja tuli rehelliseksi, kun oli kadottanut hampaansa. Myroo on kulkenut sitä tietä, jonka kohtalo on määrännyt hänen kaltaisillensa, vaan hiukan nopeammin kuin muut. Joku sairaus riisti häneltä hänen hempeensä. Olympiodooros, joka ennen muita oli hänen ystävänsä, ilmoitti hänelle eräänä päivänä, että hän oli ruma ja inhotti häntä. Tyttö lähti silloin, en tiedä minne. Häntä ei ole enää auringonpaisteisilla kukkuloilla. Kenties hän oleskelee jossain pimeässä syvyydessä. Älkäämme siitä enää puhuko. Kuinka kaunis puolisosi Eusebia voi?
— Oivallisesti, niin kauan kuin annan hänen olla täällä Ateenassa. Hän on, paha kyllä, auttamattomasti kristittyjen hairausten vallassa ja kuolisi, ellei hän kerran viikossa saisi kuulla Petroksen, tuon lurjuksen, nuhdesaarnoja. En ole tahtonut häntä estää mielensä mukaan tyydyttämästä oikkujaan. Minun velvollisuuteni on tehdä kaikki hänen onnekseen.
— Siinä teet viisaasti. Hurskaasta Eusebiasta voipi tulla mahtava puolustaja uskonhylkyri Annæukselle, jos kohtalo kerran määräisi, että kristitty keisari…
— Vaiti, hyvä ystävä! Ei mitään hirveitä, majesteettirikollisia olettamisia!
— Ja hänen esirukouksistaan voisi seurata, että Egyptin præfectura, jonka Julianus on sinulle luvannut, ei pujahda käsistäsi…
— Sinun poliitillinen viisautesi on suuri, vaan älä kylvä noin viisaita sanoja tuuleen! Puhukaamme muusta! Näetkös, ystäväni, että olen laihtunut? —
— En, Zeus auttakoon, minun on mahdotonta sitä huomata.
— Tai ehkä oikeammin, minä en ole enää laajentanut vartaloani. Työskentelen kuin orja omaa lihaani vastaan. Ja voitko arvata mistä syystä? Säilyttääkseni sen notkeuden, jota vaaditaan sotilaalta. Julianuksen laakerit saavat minut kadehtimaan. Ne eivät suo minulle yörauhaa. Minun täytyy, minunkin, voittaa itselleni laakeriseppeleitä ja muurikruunuja.
— Sinun toivosi täyttyköön! Tulkoon sinusta onnellisempi kuin Augustus ja jalompi kuin Trajanus! Koska aiot leirille?
— Ah, kautta Heerakleen, siihen saattaa mennä vielä vuosi. Sota persialaisia vastaan ei minua miellytä. Minulle frankkilaiset ja allemannilaiset barbarit ovat enemmän mieleen, ja toivon jumalien suovan, että he uudestaan lähtevät liikkeelle. Sillä aikaa kun minä elän päiväni rauhallisessa Akaiassa, uhkaa Pylades, minun suojattini, kasvaa minua päätä pitemmäksi; hän on nytillustrisjaclarissimus, niinkuin minäkin, ja johtaa yhtä keisarin ratsuosastoa. Jonakuna päivänä se nousukas katsoo hyväntekijäänsä olkainsa takaa, ellen minä kasva korkeuteen yhtä nopeasti kuin hän. On aika ruveta kasvamaan, jatkoi prokonsuli ja silitti kädellään kaljua päälakeansa. — Rauhan toimissa ei niitetä kunniaa. Ei vedä huomiota puoleensa, vaan joutuu unohduksiin, kun omistaa työnsä niin mitättömälle asialle, kuin Akaian maakunnan vaurastuttamiselle ja kehittämiselle. Itse jumalatkin, joille olen uhrannut niin paljon…
— Sinä tarkoitat vakaumustasi kirkonoppilaana…
— Tietysti.
— Ja jumaluusopillisia tutkimuksiasi…
— Aivan…
— Ja, mikä on vielä enempää: hekatombeja mitä lihavimpia härkäuhreja … sinä olet keisarin ja Kryysanteuksen jälkeen ollut suurin uhraaja Rooman valtakunnassa…
— Aivan niin, ja kuitenkin nuo kiittämättömät jumalat unohtavat minut. He ovat vaikuttaneet, että olen saanut keisarilta käsikirjeen, joka tosin hyvin kutkuttelee turhamaisuuttani … vaan … oli miten oli, minä tahdon sotaa ja laakereita.
— Olet oikeassa. Sinä tarvitset sotaa. Rauha ei heittele keisarinmantteleita ihmisen tielle. Mitä Egyptin maaherranvirka on imperatorin purppuran rinnalla? Legionat meidän päivinämme ovat sekä senaattina että kansana.
— Mitä tarkoitat?
— Sinä olet rikas, Annæus.
— Oh, enpä liiaksi…
— Ja antelias…
— Sinä imartelet minua.
— En, Zeus auttakoon, minä tarkoitan, että olet antelias siinä missä anteliaisuus edistää sinun aikeitasi. Rikkaus ja anteliaisuus ovat ominaisuuksia, jotka aina voittavat sotilaan sydämen ja nykyään saattavat tehdä sen sitä enemmin, koska Julianus ei suinkaan ole hemmotellut joukkojaan ylellisillä lahjoilla. Jatkakaamme sinun parempien ominaisuuksiesi luetteloa. Sinulla on miellyttävä olemistaito, omituinen kyky saavuttaa rahvaan suosiota…
— Hyvä. Mitä muuta?
— Sinä olet siveä siveiden kanssa, hävytön hävyttömien kanssa, ylimys ylimysten kanssa, alhainen alhaisten kanssa…
— Karmides, sinä liioittelet ansioni, sanoi prokonsuli häveliäästi.
— En, minä en liioittele. Sinä olet homouusialainen ja homoiuusialainen, kuinka kulloinkin, sinä tunnustat monta jumalaa, yhden jumalan tai et yhtään jumalaa, miten olot vaativat…
— Karmides, sinä sirottelet ruusuja jalkoihini…
— Olet teräväpäinen, tarkkasilmäinen, älykäs, maailmaakokenut, viekas, toimelias, väsymätön, tyyni ja kylmäverinen…
— Seis, minä horjun näin monien ominaisuuksien kuorman alla, hyvä ystäväni. Älä lisää niitä, minä pyytämällä pyydän sinua! Älä pane kiveä kuorman päälle, Karmides!
— Vieläpä luulen sinussa olevan urhoollisuuttakin ja sotapäällikön kykyä. Vai mitä sanot itse?
— Siinä minulla on sama käsitys kuin sinullakin.
— No, mitä sinulta sitte puuttuu, Annæukseni, ollaksesi kerran ystäväsi Karmideen ja jokaisen muun Rooman kansalaisen pään omistaja?
— Mitä tarkoitat?
— Että sinä, ylimys ja Senecan jälkeläinen, jolla on vanhaa roomalaista verta suonissasi, mahtanet kyllä saavuttaa saman onnen, minkä Illyrian talonpoikien ja arapialaisten rosvojen pojat ovat saavuttaneet.
— Karmides, sinä puhut arvoituksia. En ymmärrä sanaakaan puheestasi.
— Minä ennustan mahdolliseksi, että diadeemi kerran kaunistaa kutriasi.
— Kutriani? Ilkeä ystävä! Minä olen uhrannut kutrini valtion ja hyödyttömän jumaluusopin alttareille. Pääni on kalju kuin Julius Caesarin.
— Tee siis niinkuin hän! Diadeemi on ponnistuksien arvoinen, ellei muun vuoksi, niin siksi että se peittää kaljun pään.
— Minä alan sinua ymmärtää ja minun täytyy varoittaa sinua. Sanasi vivahtavat valtionkavaltajan puheeseen. Julianus, hyvä ystävä, on minua nuorempi. Älkäämme tekeytykö tyhmiksi ja naurettaviksi toistemme silmissä.
— Persialaiset ovat hyviä ampujia ja kristityt tottuneita myrkynvalmistajia. Ennustuksia on kulussa, joiden mukaan keisari ei elä kauan.
— Hillitse kielesi! Jumalat suojelkoot keisarin elämää! Jos jatkat tätä jumalatonta puhetta, niin minun täytyy. lähteä ja heittää sikseen se yksinkertainen ateria, jolla toivoin tämän illan viettää sinun seurassasi. Hämärä on jo tullut, ja minä palaan vasta huomenna Korintokseen. Minulla on sinulle sitä paitsi erityinen asia, jota en saa unohtaa. Sinä tiedät, kuinka alttiisti noudatan Eusebian mieltä. Muiden oikkujen ohessa hänellä on sekin, että tahtoo ympärilleen kauniita kasvoja. Hän on nähnyt nuoren orjasi Aleksandroksen ja kehottanut minua ostamaan hänet sinulta. Minkä hinnan määräät?
— Minä en myy häntä.
— Oh, niin sanot vain kiihottaaksesi minua. Pöydässä toivottavasti sydämesi pehmenee. Me lykkäämme siksi keskustelun asiasta. Olet luultavasti hyljännyt pelin huvituksen?
— Olen.
— Sitä saatoin odottaakin Kryysanteuksen tulevalta vävyltä ja Hermionen kihlatulta. Muussa tapauksessa olisimme panneet orjan rahvelipeliin. Kummallinen kohtalo! Kuinka me molemmat olemme muuttuneet! Me olemme nyt vakavia ja siveellisiä ihmisiä. Itselleni en suinkaan lue tätä ansioksi, sillä olen neljänkymmenen vanha ja ylikin … minun tuleentumisaikani on tullut. Minä huomautan sen. vain kummastuttavana todistuksena siitä, kuinka kaksi ihmistä on voinut muuttaa maailman ja vuodattaa siihen paremman hengen. Millainen keisari, sellainen hänen kansansa. Ja kuinka uskollinen vartija keisarilla on Kryysanteuksessa! Hän panee meidät kouluun ja valvoo vitsa kädessä käytöstämme. Jalo Kryysanteus, en voi kyllin häntä ylistää. Häntä ajattelemalla olen tykkänään tukehduttanut aistillisen luontoni. Minä tutkin nyt Platooniani, kun olen vapaa virkatoimista, ja näen hirmuista vaivaa päästäkseni osalliseksi jumalallisesta hurmaustilasta. Sinä voisit viitata tähän seikkaan, kun ensi kerran tapaat Kryysanteuksen. Tahdon, että hän tuntee Akaian prokonsulinsa oikein perinpohjin. Kuinka onkaan? Vieläkö Kryysanteus on yhtä ahkerassa kirjevaihdossa keisarin kanssa, aseiden kalskeesta ja sotaretkistä huolimatta?
— On, ystäväni.
— Sitä parempi.
Keskustelun tähän tapaan jatkuessa Aleksandros ilmoitti, että pöytä oli katettu. Se oli tosiaankin katettu niin liikuttavan yksinkertaiseksi, että prokonsuli epäili eikö Karmides tahtonut laskea leikkiä siitä elintavan ankaruudesta, jota hänen ystävänsä nyt teeskenteli. Annæus Domitius näytti kuitenkin iloista naamaa, toimitti hurskaan näköisenä tavallisen juomauhrin viinin jumalalle, puhui kuinka hyödyllistä oli aikoinaan tottua sotaelämän vastuksiin ja päätti itsekseen kutsua Karmideen Korintokseen, kestitäksensä häntä yhtä askeettisella illallisella kuin tämäkin oli.
Aterian loputtua Annæus Domitius läksi Karmideen luota ja meni kuin kelpo aviomies ainakin Eusebiansa luo, syödäkseen tämän seurassa toisen illallisen.
Kun prokonsuli oli poistunut, niin Karmides puki manttelin ylleen ja läksi ulos.
Kirkkaalla taivaalla tuikki tähtiä, paitsi lännessä, jossa musta pilviharso riippui yli ilmanrannan.
Karmides kulki jonkun matkaa Peiraieuksenkatua alaspäin ja sitte yhdestä niistä porttiholveista, joita oli pitkissä muureissa, yksinäiselle kedolle, jota Iilissos puro kostutteli ja iäkkäät puut varjostivat.
— Tulen jokseenkin myöhään kohtauspaikalle, ajatteli hän, — vaan tiedän varmaan tapaavani hänet vielä sovitussa paikassa. Näkyy tulevan sade. Sitä parempi. Se tekee kohtauksen lyhyemmäksi. Oi, te jumalat, saattakaa tämä onnelliseen loppuun sekä minulle että tytölle!
Näin rukoillen hän ohjasi askeleensa muutamia pajupuita kohti, jotka kasvoivat puron rannalla. Tähän hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen.
— Olisiko hän mennyt pois? ajatteli hän, kun ei mitään nähnyt ja kaikki oli ääneti hänen ympärillään. — Loukkautuiko hän viipymisestäni vai pelottiko häntä pimeys ja yksinäisyys? Sitä parempi! Vaan ei, minä en saa viehättyä siihen että välttämätön tulee lykätyksi, niin vastenmielinen kuin se onkin. Jos hän nyt on poissa, niin minun täytyy hankkia huomiseksi uusi tilaisuus selvitystä varten. Tapahtukoon nopeasti, mitä tapahtuman pitää. Hän pitää alituista levottomuutta vireillä sielussani. Tästä tilasta täytyy tehdä loppu.
Karmides huusi matalalla äänellä Rahelin nimen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli kahinaa läheisyydessä ja äkkäsi haamun pajupuiden varjossa.
Se oli Rahel.
Karmides tunsi tarttuessaan tytön käteen, kuinka hän vapisi.
— Oletko kauan odottanut minua? kysyi hän.
— En tiedä, vastasi Rahel, — vaan hyvä on, että tulit. Minä istuin ajatuksissani, kun näin sinua. Luulin pimeässä, että se oli isäni.
— Sinun on vilu, Rahel, sanoi Karmides. — Minä tunnen että vapiset.Anna minun kääriä manttelini ympärillesi.
— Ei, yötuulen kylmyys on suloinen. Se ei tule kylmästä ja uskottomasta sydämestä. Muutoin, mitä siitä huolit, että olen kipeä, että pian kuolen?
— Rahel, kuinka voit kysyä minulta noin!
— Sinäpä … sinä Karmides … sinä se annat minulle kuoleman. Ovatko sanani siis kovia ja kohtuuttomia?
— Rahel, mielesi on kuohuksissa etkä ajattele mitä sanot. Malta mieltäsi ja puhukaamme tyynesti! Me tapaamme toisemme nyt viimeisen kerran. Käyttäkäämme siis tilaisuutta niin, että eroamme kuten sopii: tyyntyneinä, lohdutettuina, vahvistettuina molemminpuolisessa lämpimässä ja pysyväisessä ystävyydessä. Istahda tähän viereeni! Puhukaamme niistä onnellisista hetkistä, jotka olemme viettäneet yhdessä, ja siitä kovasta täytymyksestä, joka käskee meidät eroamaan. Ellet sitä voi tehdä, ja jos täytymys sinusta vielä näyttää julmalta väkivallalta, niin nojaa pääsi rintaani kuin sisar veljeensä, valita viimeinen kerta kohtaloa, joka on välttämätön, ja kuuntele ensiksivalitsemaasi ystävää, joka tahtoo rohkaista ja vahvistaa sinua. Miksi vedät kätesi pois, rakas Rahelini? Jos tahdot siten lausua syytöksen Karmidesta vastaan, niin teet itsesi syypääksi kovuuteen ja vääryyteen. Jos olen rikollinen, niin ainoastaan rakkauteni on tehnyt minut siksi. Sano minulle, Rahel, minäkö olen rakentanut ylipääsemättömän muurin välillemme? Oi, minä en aavistanut sellaista olevan. Muutoin en olisi koskaan ilmaissut lempeni tulta, en koskaan koettanut saada vastarakkauttasi! Jos ketään syytät, niin sinun täytyy syyttää isääsi; hän ylenkatsoi minut ja työnsi minut pois, koska olin vieras hänen kansalleen. Kun pyysin sinut vaimokseni, niin hän hylkäsi tarjoumukseni häpäisevällä ja mieltä kuohuttavalla tavalla. Olen siksi heikko, että vielä nytkin saatan harmistua, kun muistan sitä hetkeä. Hän olisi voinut käyttää lievempiä ja vähemmin pilkkaavia sanoja, kun lausui tuomionsa rakkaudestamme. Vaan itse asiassa hän oli kuitenkin oikeassa, sillä on olemassa perinnäisiä ajatuskantoja ja tapoja, jotka ovat pyhiä ja joita täytyy kunnioittaa. Sinun, Rahel, joka olet Israelin lapsia ja hurskaan miehen tytär, pitäisi tietää se.
— Minä tiedän, sanoi Rahel. — Tiedän, että meidän täytyy erota. Sinun puhelutapasi vakuuttaa minua siitä parhaiten.
— Tyytykäämme siis kohtaloomme ja lohduttakaamme itseämme sillä, että uskollisesti täytämme välttämättömät velvollisuutemme. Juuri niistä tahdoinkin puhua kanssasi. Sinä olet sellaisen kansan lapsi, joka on hajautunut ympäri maailmaa ja jonka ainoana voimana on se uskollisuus, millä se pitää kiinni perinnäisistä säännöistään, ja se rakkaus, mikä sillä on yhteistä nimeänsä kohtaan. Sinulla on vanhemmat, joiden toivo sinä olet ja joille sinun tulee kuuliaisuudella ja hellyydellä valmistaa suloista onnea. Ja vaikka he vaatisivat kuuliaisuudeltasi suuriakin, niin tottele sittenkin! Sinun jumalasi on palkitseva sinut ja antava sinulle uuden ja jalomman onnen kuin se, minkä uhraat lapsellisen nöyryyden alttarille.
— Niin minäkin uskon, mutta minulla ei ole enää mitään, uhrattavaa, eikä mitään onnea, mitä pyytäisin.
— Älä sano niin, Rahel!
— Älkäämme enää puhuko siitä, jatkoi Rahel. — Yhtä minulla on vielä rukoiltavaa isieni jumalalta, ja se on kuolema. Olen antanut sinulle kaikki, Karmides, paitsi tämän kurjan elämän. Se on kaikki, mikä minulla on jälellä. Ota sekin, jos sinulla voi siitä olla jotain iloa. Minulle se nyt on ainoastaan taakka. Kun tulin tänne, oli minulla vielä toivoa. Olin siksi, heikko, että eräinä hetkinä uskottelin itseäni että se kylmä tapa, millä vastasit kirjeisiini, oli teeskennelty; luulin, että tahdoit kiusata minua nähdäksesi mustasukkaisuuttani, että olit julma minua kohtaan, siksi että rakastit minua. Välistä en tahtonut uskoa, mitä jokainen sanoi minulle, että rakastat Kryysanteuksen tytärtä ja menet kihloihin hänen kanssaan. Minä, muistutin itselleni, että olit luvannut minulle ikuista rakkautta, enkä tahtonut uskoa, että hän minut pettäisi, jolle kerran olin antanut sydämeni, sen tähden että hän oli onneton ja tarvitsi sen. Minä odottelin tilaisuutta katsellakseni lähempää tuota Hermionea, josta niin paljo puhuttiin, ja jota olisin tahtonut vihata. Niin, hän oli kaunis ja sinun rakkautesi arvoinen, Karmides; vaan lohdutin itseäni sillä, että minun silmäni ovat kirkkaammat kuin hänen, ja ettei hänen vaan minun kutreillani on se väri, jota sinä pidät kauniimpana. Hän näytti minusta niin kylmältä ja marmorimaiselta, ja minä tiesin, että sinä rakastit sellaista lämpöä ja antautumusta kuin minussa on. Siis pelkäsin ainoastaan hänen viisauttaan; vaan kun muistin mitä olit sanonut, että rakastit minun yksinkertaisuuttani, koska itse olit viisas, niin rauhoituin siihenkin nähden … ainakin hetkeksi, sillä minua on tähän aikaan hirmuisesti kiduttanut epäilys, mustasukkaisuus ja suru. Olen viettänyt yöni itkemällä ja päiväni odottamalla. Olen istunut ylhäällä altaanilla silmät kiintyneinä kumpuun, jonka takaa ennen aikaan niin monesti näin sinun tulevan esiin ja viittailevan minulle… Mutta miksi puhun nyt tästä? Minä pidän nyt, kuten sinäkin, välttämättömänä, että eroamme. Sinä rakastat Hermionea etkä minua. Ei siis enää ole miksikään hyödyksi puhua suruistani tai nuhdella sinua. Ja koska nyt tapaamme toisemme viimeisen kerran, niin annan sinulle takaisin sen sormuksen jonka minulle annoit, Karmides. Kas tässä!
Rahel pani sormuksen hänen käteensä ja vaikeni, sillä kyyneleet, joita hän ei voinut kauemmin hillitä, uhkasivat tukehduttaa hänen äänensä.
— Rahel, sanoi Karmides — isiesi jumala katsokoon sydämeeni ja tuomitkoon! Jos olen menetellyt väärin sinua kohtaan, niin hän rangaiskoon minua, niinkuin kostava oikeus vaatii! Ja jos näytän kovalta sinua kohtaan, niin hän tutkikoon, eivätkö menettelyäni määrää toivomukseni sinun onnestasi. Mitä minun piti tehdä, kun isäsi oli työntänyt minut luotaan ja hävittänyt jokaisen toivon saada sinut omakseni? Kuinka minun oli menetteleminen, kun olin alkanut ymmärtää, että pyhät velvollisuudet kansaasi, uskoasi ja vanhempiasi kohtaan käskevät sinua karkoittamaan sielustasi jokaisen ajatuksen Karmideesta? Rahel, sinä olet minut unohtava ja jälleen oleva onnellinen. Aika on tuleva, jolloin isäsi ja sinun oma valintasi määrää sinulle puolison, joka ansaitsee omistaa sinun sydämesi. Silloin ehkä näemme toisemme uudestaan ja muistelemme mennyttä vain katkeran ja suloisen sekaisena unelmana…
— Jo riittää, riittää, keskeytti Rahel. — Älä puhu noin! Sinä olet kurja lohduttaja, sanasi eivät rauhoita minua, vaan panevat sieluni kuohuksiin. Voisin sanoa sinulle jotakin, joka jäätäisi veresi, vaan kun minulla ei enää ole sinun sydäntäsi, niin en huoli sinun sääliäsi enkä tahdo vedota omaantuntoosi.
Karmides kalpeni kuullessaan nämät sanat, joiden merkityksen hän aavisti. Vaan hän ei uskaltanut lausua kysymystä, jonka vastaus olisi saattanut vahvistaa todeksi hänen aavistuksensa. Hän oli vaiti ja antoi Rahelin jatkaa:
— Erotkaamme siis. Meillä ei ole enää mitään toisillemme sanottavaa.Hyvästi, Karmides! Viimeinen yhtymyksemme on nyt lopussa.
— Anna minulle kätesi ja salli, että vien sinut pois täältä, sanoiKarmides, kun Rahel jäi paikalleen istumaan.
— Ei, Karmides, jätä minut! Tahdon olla yksin ajatusteni kanssa, ennenkuin palaan kotiini.
Hän kääntyi pois ja veti verhon silmilleen.
— Rupeaa satamaan, sanoi Karmides. — Yö on pilvinen ja kolea.Minä en saa jättää sinua tänne. Salli minun saattaa sinua edesPeraieuksenkadulle.
Rahel ei vastannut.
— Täytyykö meidän erota tällä tavalla? sanoi Karmides rukoilevalla äänellä. — Eromme on välttämätön, vaan miksi teemme sen synkäksi, masentavaksi muistoksi? Sano toki jäähyväisiksi joku sovinnon sana!
— Armahtakoon Jumala meitä molempia!
— Kiitos, Rahel. Minä pidän näitä sanoja merkkinä siitä, että rauhaa ja voimaa palaa jälleen sydämeesi… Vaan jättää sinut tänne näin synkkään yöhön! Etkö tahdo seurata minua? Eikö sinulla ole läheisyydessä palvelijatarta, joka saattaa sinua kotiin?
— Mene sinä, Karmides, levolle ja nuku tyynenä, tai Hermionesi luo kuhertelemaan hänen kanssaan! Minä tahdon olla täällä, ja jos vielä mitään toivon, niin se on saada olla yksinäni kootakseni ajatuksiani, sillä minä lähden täältä uhrialttarille.
— Mitä tarkoitat? Etkö palaa äitisi kotiin?
— Kyllä, niin usein kuin sen ovi ottaa auetakseen hänen tyttärelleen. Tulee öitä, pimeämpiä kuin tämä, jolloin kynnys on sanova: vedä jalkasi takaisin, ja ovi sanova: en tunne sinua.
— Rahel, sanoi Karmides, kumartuen alas ja tarttuen hänen käteensä. — Viimeiset hellät jäähyväiseni! Toivon, että onnellisina tapaamme toinen toisemme jälleen, kun haavat ovat parantuneet ja yhteiset muistomme puhdistuneet katkeruudestaan!
— Jumala varjelkoon sinua jälleennäkemisestä! Siitä himmenisi onnesi, sanoi Rahel ennustajan äänellä.
Karmides kääri manttelin ympärilleen ja jätti uhrinsa. Tämä istui liikkumatonna puron rannalla pajupuiden läheisyydessä, niin kauan kuin Karmides vielä saattoi erottaa häntä silmillään yön pimeydestä. Sade valui virtoinaan, ja tuuli huokaili vanhassa, ravistuneessa muurissa, joka erotti tuon aution paikan Peiraieuksenkadusta.
Kun Rahel oli yksin, pääsi hänessä valloilleen se syvä epätoivo, joka, pidätettynä puhkeamasta ilmi keskustelun kestäessä, oli antanut hänelle näennäisen voiman ja estänyt kyyneleet vuotamasta. Hän väänsi käsiään, sanoi itseään hyljätyksi leskeksi, heittäysi maahan, tempasi hunnun pois päästään ja kylvi hiekkaa hiuksiinsa.
Näiden tuskanpuuskien välillä hän asteli edestakaisin puron rannalla kädet suonenvedon tapaisesti nyrkkiin puserrettuina ja suortuvat hajallaan kuin suruhuntu vaaleilla laihtuneilla kasvoilla, kunnes seisahtui ja painoi kädet rintaansa. Hän tunsi sydämensä alla liikkeen, jonka merkityksen hän aavisti. Hän oli viime päivinä useammin kuin kerran tuntenut samaa tunnetta.
Hänen voimansa pettivät. Hän kiirehti istumaan märkään maahan ja nojautumaan pajupuuhun, ennenkuin vaipui tiedottomaksi.
Clemens ja Eusebia.
Me jätimme Clemensin omituiseen asemaan kauniin Eusebian luo. Hän oli tullut sinne, osaksi pyytääkseen häneltä anteeksi orjatar raukan puolesta, joka oli särkenyt kalliin toalettirasian, osaksi pitääkseen nuhdesaarnan Eusebialle siitä julmuudesta, jota tämä välistä harjoitti palvelijattariansa kohtaan, julmuudesta, joka ei ollenkaan sopinut hurskaalle ja kristilliselle emännälle.
Vaan kauniin naisen näky ja hänen kysymyksensä, mitä hän tahtoi näin myöhäisellä hetkellä, sai, etenkin kysymyksessä ilmautuvan ihmettelyn vuoksi, Clemensin kokonaan hämille. Hän alkoi ymmärtää, että hänen intonsa ja hellä sydämensä olivat houkutelleet hänet sangen sopimattomaan tekoon. Hän seisahtui ovelle, ujona ja hämillänsä ja änkytti viimein katkonaisen anteeksipyynnön.
Eusebia oli siksi jalomielinen, että itse auttoi esilukijaa pulasta. Hän istahti taas mukavasti purppurasohvaansa ja pyysi hurskasta kunnianarvoisaa veljeä astumaan ovelta peremmälle ja sanomaan asiansa, joka epäilemättä oli tärkeä, koska sitä ei voitu lykätä huomispäivään.
Sen jälkeen ja odottamatta mitään selitystä Clemensin puolelta hän rupesi kyselemään piispan terveyttä, ylisteli suuresti hänen viimeistä saarnaansa ja puhkesi katkerasti valittamaan oikeauskoisen seurakunnan ahdistettua tilaa.
Sillaikaa Clemens tointui taas tajuihinsa, ja kun Eusebian puhe joutui viimeksimainittuun aineeseen, joka oli esilukijankin lempiaine ja hänen ajatuksiensa alituinen esine, niin hän sai rohkeutta ja halua ottamaan osaa keskusteluun ja yhtyi sydämellisesti niin hyvin hurskaan Eusebian katkeraan valitukseen nykyaikain johdosta kuin myöskin hänen peittelemättömästi lausumaansa toivoon, että maailman tila pian vaihtuisi. Clemensiä ei enää huikaissut pienen kullalta kimaltelevan huoneen komeus eivätkä saattaneet hämille Eusebian säteilevät silmät, jotka salamoitsivat vuoroin harmista, vuoroin ilosta, samalla kuin hänen soinnukkaan äänensä sävy vaihteli aina keskustelun kulun ja keskusteltavan aineen mukaan.
Vasta kun tätä puhelua oli kestänyt jokseenkin kauan, Eusebia näytti muistavan että Clemens oli tullut jollain erityisellä asialla, ja kysyi nyt iloisella äänellä mikä oli saanut niin nuoren, mutta kunnianarvoisan miehen käymään näin myöhään hänen luonansa.
Clemens kertoi nyt mitenkä oli tavannut nuoren orjattaren ja mitenkä tämä oli pelännyt palata kotiin, kun oli rikkonut rasian, ja hän pyysi Eusebiaa antamaan sen orjalleen anteeksi, koska tämä ei ollut tehnyt sitä pahassa tarkoituksessa vaan varomattomuudessaan.
Asiansa toisen puolen, nimittäin nuhdesaarnan Eusebialle tämän kovuudesta orjattaria kohtaan, Clemens päätti tykkänään jättää sikseen, sillä keskustellessaan prokonsulin puolison kanssa hän oli alkanut tulla siihen vakaumukseen, että tuo julmuus oli ainoastaan panettelua, sillä olihan se mahdotonta näin hurskaassa, kauniissa ja lempeässä naisessa.
Clemens oli siis havainnut, että Eusebialla, paitse hurskauden ja lempeyden suuriarvoisia ominaisuuksia, oli myös kauneuden.
Mutta kuinka hän hämmästyi sitä muutosta, mikä näkyi tapahtuvan Eusebian olennossa, niin pian kuin hän mainitsi orjatar raukkaa ja rikottua rasiaa!
Viha kuvautui selvään samoissa kasvoissa, joista Clemens äsken oli lukenut hurskautta ja lempeyttä. Eusebialla näkyi tuskin olevan aikaa kuunnella häntä loppuun, ja kun hän oli puhunut niin Eusebia nousi seisoalleen ja polki pienellä jalallaan lattiata.
Hän kysyi kiivaalla äänellä nuorelta esilukijalta, kuinka tämä rohkeni ottaa puolustaakseen huolimatonta ja niskoittelevaa orjatarta tämän omaa emäntää vastaan, ja ilmoitti, että orjattaren vika oli rangaistava mitä ankarimmin, hänelle itselleen pelotukseksi ja muulle talonväelle varoitukseksi.
Kun Clemens oli päässyt ensimäisestä hämmästyksestään, ei hän antanut Eusebian vihan säikäyttää itseään. Häntä ihmetytti ja pahoitti, että nainen, joka oli niin tunnettu hurskaudestaan ja Jumalan sanan rakkaudestaan, saattoi antaa sielunsa noin tykkänään hillittömän vihan valtaan, kun asia ei koskenut jumaluusopillisia kysymyksiä eikä puhdasta oppia, vaan vähäpätöistä toalettikalua.
Lempein, vaan suorin sanoin hän ilmaisi kummastuksensa ja teroitti Eusebian mieleen, että vaikka olikin luonnollista ja anteeksiannettavaa heikkoutta antaa ensi silmänräpäyksessä sijaa vihalleen, niin ei kristityn kuitenkaan millään muotoa sopinut pysyä päätöksessä, jonka rakkauden ja kärsivällisyyden päävihollinen oli neuvonut.
Vaan Eusebia ei näyttänyt haluavan kuunnella näitä huomautuksia. Hän suuntasi harminsa nyt myös Clemensiäkin kohtaan. Hän muistutti esilukijaa korkeasta yhteiskunnallisesta arvostaan ja huomautti hänelle hänen omaa vaatimatonta asemaansa; hän ei tahtonut ottaa vastaan nuhteita kokemattomalta pojalta; hän aikoi valittaa piispa Petrokselle hänen sopimattomasta käytöksestään, ellei Clemens heti suostunut tunnustamaan erehdystään ja pyytämään häneltä anteeksi.
Tämän vihanpurkauksen kestäessä Eusebia kuitenkin osasi pysytellä sen rajan sisäpuolella, jossa suuttumusta vielä voi yhdistää sulouteen ja hurmaavaan olentaan. Hän ei ollut Clemensin silmissä raivottaren, vaan ylpeän ja käskevän keisarinnan kaltainen.
Clemensiä, jonka kalpeille poskille nousi heleä puna, rohkaisi tieto, että oikeus oli hänen puolellaan. Hän vastasi, että jos piispa saisi tiedon tästä kohtauksesta ja sen syystä, niin se koskisi häneen kipeästi, ei Clemensin, vaan itse Eusebian tähden, koska piispa näkisi pettyneensä hyvissä ajatuksissaan Eusebian hurskaasta kristillisestä vaelluksesta.
Clemens muistutti hänelle, ettei mikään yhteiskunnallinen asema voi kohottaa ihmistä Jumalan sanaa korkeammaksi, ja että sanan pyhyyttä ei suinkaan vähennä sen henkilön nuoruus, joka sitä julistaa.
Hän kysyi Eusebialta, oliko totta, että hän semmoisten vihanpuuskien valloissa, kuin Clemens nyt oli nähnyt, teki itsensä syypääksi julmuuteen orjattariansa kohtaan.
Ja kun Eusebia ei vastannut tähän kysymykseen muulla kuin uhmaavaisella hymyllä, niin nuori esilukija heitti kaikki arvelut sikseen ja aloitti valtaavaa nuhdesaarnaa, jolta ei suinkaan puuttunut kaunopuheisuutta, koska hänen sanojansa sujutteli hehkuva halu sekä kurittaa että parantaa Eusebiaa.
Eusebia näkyi alussa voivan vaivoin hillitä itseänsä keskeyttämästä puhujaa. Tuo uhmaavainen hymy asui kauan hänen huulillaan. Vaan vähitellen se oli kadonnut ja sijaan tullut vakavuus ja tarkkaavaisuus. Hänen silmänsä pysyivät alati nuoressa esilukijassa, jonka rohkeus ja innostus teki hänet kauniimmaksi Eusebian silmissä. Oli uutta ja kutkuttelevaa saada nuhteita kokemattomalta pojalta.
Mahdollista on, vaikka epävarmaa, että hänen myötätuntoisuuttansa nuorta saarnaajaa kohtaan vihdoin voitti itse nuhdesaarnan voima. Clemens oli tietämättään omaksunut paljon Petroksen voimakasta kaunopuheisuutta; vaan kun hänen oikeutettu paheksumisensa viimein oli purkautunut, muuttuivat nuhteet lempeiksi varoituksiksi, niin lämpimiksi, tuntehikkaiksi ja liikuttaviksi, etteivät voineet olla vaikuttamatta Eusebiaan, jonka hurskaus oli tunnehurmauksen tavoittelemista, ja joka katumuksesta, rangaistuksesta ja parannuksesta oli keksinyt hekumallisia synnin jälkitunteita, suloisempia kuin itse synnin tekeminen.
Kun Clemensin ääni tuli epävarmaksi ja yhä enemmän värähteleväksi siitä liikutuksesta, jonka hän tunsi sydämessään, niin tämä ääni saattoi samat tunnesäikeet värähtelemään Eusebian sydämessä; ja joko tämä oli tullut liikutetuksi Clemensin nuhteista tai ei, niin vaikutti yksin myötätuntoisuuden voima ja aistien hurmaus sen, että kyyneleet tunkeutuivat esiin hänen silmäripsiensä alta, jotka nyt verhosivat noita äsken niin rohkeakatseisia silmiä.
Äkkiä hän nousi sohvasta, heittäytyi Clemensin jalkoihin, tarttui hänen käteensä ja vei sen kyyneleiden kostuttamille silmilleen.
Sitten seurasi katkonaisella äänellä lausuttu tunnustus, että hän oli ollut julma emäntä, suuri synnintekijä. Hän pyysi Clemensiltä anteeksi ylpeätä käytöstään ja lupasi juhlallisesti katumusta ja parannusta.
Clemensiä liikutti tämä äkillinen nöyryys, ja hänenkin silmiinsä tulivat kyyneleet samalla kertaa kuin hän tunsi sydämellistä iloa tämän herätyksen johdosta, jonka välikappale hän oli ollut.
Eusebia nousi seisoalleen, vaan Clemensin käden, johon oli tarttunut, hän piti vielä omissaan, kun palasi sohvaansa, johon mielenliikutuksen valtaamana vaipui.
— Sisareni, sanoi Clemens, — tahdon rukoilla, että sinun heräämisesi kantaisi pysyväisiä hedelmiä ja saisi aikaan mielenmuutoksen, joka voittaa sinun kiivaan luontosi kiusaukset.
— Tee se, armas veli, kuiskasi Eusebia.
Hän nojasi nyyhkyttäen tuuheakiharaisen päänsä aivan liki esilukijan povea ja painoi, ylenmäärin liikutuksen valtaamana, hänen kätensä sydämelleen.
Clemens tunsi, kuinka Eusebian rinta kohoili ja laskieli sisällisestä myrskystä.
Nuoren papin hellyyteen ja osanottoon yhdistyi tunne, jota hän ei ymmärtänyt. Hän sallikin vastustamatta Eusebian pidättää hänen kättänsä, ja kun Eusebia uudestaan kuiskasi: — Armas veli! niin se kaikui hänen korvissaan kuin suloisin soitanto.
Kun Eusebian oli onnistunut hillitä tunteensa, pakotti hän Clemensin hellällä väkivallalla istumaan viereensä sohvalle.
Hän tahtoi tehdä tunnustuksen veljelleen, ilmaista hänelle kaiken sen kovuuden ja vääryyden, johon oli tehnyt itsensä vikapääksi palvelijoitansa kohtaan, voidakseen vilpittömällä katumuksella saada häneltä anteeksiannon vakuutuksen.
Ja kun Clemens oli kuullut hänen tunnustuksensa ja vakuuttanut hänelle syntein anteeksiannon, oli hänellä vielä yksi pyyntö nuorelle esilukijalle esitettävänä.
Tämän pyynnön hän esitti punastuen ja nähtävästi hämillään.
Hän toivoi, että tämä käynti, tämä kohtaus, jäisi piispalta salaan. Olihan piispa ylipäänsä niin ankara, eikä Eusebia tahtonut millään muotoa, että piispan hyvät ajatukset hänestä huononisivat sen kautta että hänen tietoonsa tulisi Eusebian kiivas luonto ja hänen tylyytensä orjattaria kohtaan.
Hän oli monta kertaa ripittänyt itsensä piispan edessä ja tunnustanut hänelle kaikki muut synnit ja heikkoudet, vaan ei tätä. Laiminlyömiseen, sen hän vakuutti, ei kuitenkaan ollut mitään muuta syytä kuin hänen heikko ymmärryksensä, joka siihen saakka ei ollut älynnyt, että tylyys ihmisiä kohtaan, jotka olivat syntyneet orjuuteen ja jotka kaitselmus oli määrännyt toisia tottelemaan, oli jotakin väärää ja rangaistavaa.
Eusebia lisäsi nöyrästi, että tämä ymmärryksen puute osoitti, kuinka suuresti hän tarvitsi ystävää, ja hän pyytämällä pyysi, ettei Clemens, jolle hän nyt oli avannut sydämensä, hylkäisi häntä, vaan olisi hänen uskollinen ystävänsä.
Clemens olisi mahdollisesti päässyt asiasta vetoamalla nuoruuteensa, jonka vuoksi hän ei ollut oikein sopiva sellaiseen toimeen; vaan hän oli äsken saavuttanut voiton, joka sai hänet luottamaan sanojensa voimaan, hän tunsi sitä paitsi niin sydämellistä osanottoa Eusebian kohtaloon eikä tahtonut jättää häntä johdatuksetta tuuliajolle, kun kerran oli suunnannut hänen uransa hyvää satamaa kohden.
Hän suostui häveliäästi hänen pyyntöönsä.
— Oi, tule sitte pian ja usein, rakas veljeni, jatkoi Eusebia. — Minulla on niin paljo sinulle sanottavaa ja niin monta surua ilmaistavaa, jotka nyt tuntuvat kahta raskaammilta, koska minun täytyy ne sulkea sydämeeni. Pidä minua siskonasi — ikäänkuin meillä olisi, ei ainoastaan sama taivaallinen, vaan myöskin sama maallinen isä. Sinuun minä olen luottava, ja sinä saat kuulla jokaisen heikkouden, jokaisen syntisen ajatuksen, joka nousee sieluuni. Juuri tällaista hellää rippi-isää olen ikävöinyt ja nyt löytänyt sinusta. Oi, tule usein ja pian siskosi luo, armas Clemens!