Filosofin koti.
(Jatko).
He näkivät hänen iäkkäät, ryppyiset kasvonsa ja kuulivat hänen lausuvan:
— Antakaa rohkeuteni anteeksi, te nuoret naiset ja sinä Hermione, filosofin tytär, jonka minä tunsin sanoistasi. Minä olen vieras, joka äsken tuolla aulassa odottelin isääsi, vaan jota suihkukaivon viileys ja kauniit kukat niin suuresti houkuttelivat, että uskalsin tunkeutua tänne… Minun rohkeuteni lisäytyi nähdessäni, että täältäkin on nyt poissa tuo kateellinen portti, joka vielä vähän aikaa sitte kaikkialla erotti naisten ja miesten pihat toisistaan. Vahvan ja kauniin sukupuolen väli muodostuu vapaammaksi, sydämellisemmäksi, tasa-arvoisemmaksi, jos saan päättää omista kokemuksistani… Ja tämän seikan rohkaisemana uskallan astua vielä rohkeamman askeleen ilmoittamalla teille, että olen kuunnellut ja mielelläni tahdon yhtyä keskusteluunne.
— Sitä me toivommekin. Ateenan naiset kunnioittavat vielä filosofinmanttelia. Istu joukkoomme.
— Ukot mielellään pakinoivat. Älkää panko sitä heille pahaksi! Se tulee iän mukana, jatkoi tuntematon leikillään. — Vaan nyt pitemmittä esipuheitta asiaan. Minäkin tahdon puhua Narkissoksesta. Hermionen selitys siitä tarusta on minua hämmästyttänyt. Olen lukenut tarun satoja kertoja aavistamattakaan, että siinä saattoi olla sellainen ajatus. Mutta sama selitys on nyt johdattanut mieleeni toisen, lähellä olevan selityksen, joka suoraan sanoen hämmästyttää minua vielä enemmän. Vastaa minulle, Hermione, eikö jokijumala Keefiisos ollut tuon nuorukaisraukan isä?
— Oli.
— Hänen uurnastaan virtaava joki, … tarkoitan itseKeefiisos-jokea … missä se on?
— Täällä Ateenan vieressä…
— Minun isälläni on maatalo Keefiisoksen rannalla, lausui Ismeene. —Terve tuloa sinne, hyvä filosofi.
— Minä kiitän sinua. Vaan asiaan. Myönnät siis, Hermione, ettäNarkissosta voi sanoa tavallaan Ateenalaiseksi?
— Sen myönnän mielelläni.
— Kun taru näin selvästi ilmoittaa hänen syntymäpaikkansa, piilee siinä ehkä viittaus, ettei meidän tule pitää häntä minkään peräti laajan ja yleisen käsitteen vertauskuvana. Saattaahan ainakin olla syytä koettaa antaa hänelle suppeampi merkitys. Sinä, Hermione, teit hänetihmiseksi yleensä, koko meidän sukumme edustajaksi, minä taas teen hänet Ateenalaiseksi vain. Edellisessä oli ehkä liikaa; jälkimäisessä varmaan liian vähä. Menkäämme keskitietä ja tehkäämme hänet Helleeniksi! Meillä on siihen oikeus, sillä Ateena on aina ollut Hellaan sydän.
— Hyväksytään! sanoi Hermione. — Narkissos kuvaa Helleeniä!
— Hyvä. Helleeni on, kuten Narkissos, luonnon lempilapsi…
— Ainakin muinoin oli…
— Yhden tekevä! Jatkakaamme nyt, kun olemme täydelleen samaa mieltä! Narkissos on helleeniläinen henki, helleeniläinen elämän- ja maailmankatsomus. Eekoo on, kuten itse selitit, luonto. Eekoo on joutunut jonkun jumalan epäsuosioon ja häneltä puuttui sen jälkeen täydellinen puhelahja. Tämä merkitsee, että luonto on langennut, turmeltunut luonto, jolta on riistetty sen alkuperäinen eelysiolainen kauneus … sillä kauneus on luonnon kieli, jolla se puhuu ihmissilmälle. Eekoon lemmitty ei suostu mihinkään siteisiin; hän on tyly Eekoota kohtaan, ei huoli hänen kyyneleistään, huokauksistaan eikä vihastaan. Niin myös helleeniläinen henki kohosi voitollisesti siitä orjuudesta, jossa luonto piti muita kansoja: noita foinikialaisia, jotka uhrasivat lapsiansa vihastuneille luonnonvoimille, noita egyptiläisiä, jotka palvelivat krokodiileja, kissoja, härkiä ja koiria, noita persialaisia, jotka yhä vielä palvelevat tulta. Onko sinulla vielä mitään muistuttamista minun selitystäni vastaan? Sinulla, Hermione, tai jollakulla ystävälläsi?
— Jatka, pyysi Hermione. — Me tuomme sitten esiin huomautuksemme.
— No niin. Narkissos oli kuusitoistavuotias menehtyessään lähteen ääressä. Eikö taru kerro niin, nuori runoilijatar? kysyi ukko Ammianus Marcellinuksen puolisolta.
Julia myönsi.
— Otaksukaamme, että nämä kuusitoista vuotta merkitsevät kuuttatoista vuosisataa, ja katsokaamme kuinka tämä sopii… Kyllä, aivan hämmästyttävän hyvästi; niin pitkä aika näet on kulunut Troian sodasta tähän asti. Troian sodan aikakautta voidaan syystä sanoa Hellaan syntymäajaksi; silloinhan Helleenit kerääntyivät yhdeksi kansaksi ja helleeniläinen henki sai omituisen leimansa. Eikö niin?
— Sinun sovittelusi ovat älykkäitä, sanoi Hermione katsellen vanhusta vielä tarkkaavaisemmin.
— Tuo sokea ja kuitenkin niin kauas näkevä Teiresias, jatkoi filosofinmantteliin puettu vieras — oli ennustanut, että Narkissos tulisi onnettomaksi ja kuolisi, jos hän oppisi tuntemaan itsensä. Kuinka tämä lienee sovitettavameidänNarkissokseemme? Muistatteko, nuoret naiset, mitä oli ja ehkä vieläkin on kirjoitettuna Delfoin temppelin sisäänkäytävän päälle? Siinä olivat sanat: TUNNE ITSESI!
— Se kirjoitus on siellä vielä nytkin, ilmoitti Hermione…
— Ja se kirjoitus, sanoi ukko — oli siisHellaan kuolemantuomio.
— Johtopäätös on oikea, kun lähtee siltä lähtökohdalta kuin sinä, sanoi Hermione, joka tunsi vienon väristyksen ruumiissaan.
Juliaan, Bereniikeen, itse Ismeeneenkin tuntemattoman miehen viimeiset sanat tekivät omituisen vaikutuksen. He katselivat häntä kummastellen, ja Bereniike lausui epäillen:
— Minä pyydän sinua selittämään väitettäsi, sillä en sitä ymmärrä.
— Kykyni mukaan koetan tehdä sinulle mieleen. Helleenit olivat kukoistusaikanaan lapsi-kansa; iloisia, onnellisia ja rakastettavia lapsia; minkään epäilyksen häiritsemättä he antautuivat katsomustavalle, joka antoi jokaiselle luonnon elottomalle esineelle elämää ja persoonallisuutta. Heidän mielestään vuoret olivat jäykistyneitä titaaneja, meren laineet sinihuntuisia impiä, pimeät metsät Paanin ja huilua soittavien satyrien olopaikkoja, jokaisella lähteellä oli najadinsa, joka puulla dryadinsa, jokainen luola oli nymfin asunto: kedon kukalla, lehdon linnulla, taivaan tähdellä oli oma satunsa, jota he kuiskutellen kertoivat, ja olivathan niiden kohtalot inhimillisiä kohtaloita, joihin sydämen täytyi ottaa osaa. Niin, nuo onnelliset, iloiset lapset — lapset, jotka voittivat Maratoonin kentällä ja Salamiin salmessa — leikkivät yhä ihanassa maailmassaan ja luulivat sen ikuiseksi; vaan tuntematon käsi oli jo kauan sitte kirjoittanut sen tuomion noilla Delfoin sanoilla:Tunne itsesi!niinkuin jo vakahaisen lapsen otsaan on kirjoitettu näkymättömillä kirjaimilla: sinun pitää kuolla! Tuota iloista leikkiä oli kestänyt kauan, kun Ateenan kadulta kuului ääni, joka toisteli nuo sanat:Tunne itsesi!Delfolainen käsky oli ottanut miehuuden yllensä ja saanut nimekseenSookrates. Filosofia — ei tuo leikkivä lastenfilosofia, joka ihmetteli, oliko maailma syntynyt tulesta vai kosteudesta — vaan aivan miehuullinen ja vakava filosofia huusi kuunteleville lapsille: "Älä anna mielikuvituksiesi pettää itseäsi! Opi tuntemaan itsesi! Tutki ajatuksesi lakeja! sinä itse olet maailman mitta. Ainoastaan se, mikä pitää yhtä niiden kanssa, se yksin, joka on järjellistä, on todellista!" — Mihin he nyt joutuivat, najadit, jotka olivat uurnoistaan vuodattaneet vettä laaksoon, dryadit, jotka olivat sinne kylväneet kukkasia? He pakenivat, ja kukkaset ja tähdet vaikenivat, vuoret olivat vuoria, laineet levotonta vettä, ei mitään muuta. Ja vielä lisäksi: mitä oli kunnioitettu oikeana, se huomattiin vääräksi, totuttujen tapojen pyhästä siteestä tuli tyhmyys, ruostunut, sietämätön kahle, ulkonaisen lain timanttikirjoitus oli poispyyhitty, sillä yksilö oli löytänyt lain omasta itsestään, ja itse Olympos kukistui haudaten raunioihinsa hyödyttömät jumalat — hyödyttömät, sillä järki oli havainnut ne naurettaviksi, epäpyhiksi, olemattomiksi. Kaikki oli kadonnut, paitsi ihminen itse ja filosofian lähde, josta hän katseli kuvaansa. Kuten Narkissos, Helleeni istui tämän lähteen vieressä; onnellisenako? Ei! Onnettomana, riutuen, epätoivoissaan! Hän istuu siellä yhä vielä lyöden rintaansa ja syleillen lähteen kylmää vettä, katsellenalaspäin, alaspäin, yhä vainalaspäin. Ja sillaikaa on hänen ympärilleen puhjennut uusi luomakunta, hänen yli on avautunut toinen, ikuinen, sädehtivä Olympos, eikä hän kuule taivaasta huutavaa ääntä, joka kehottaa häntä: Katsoylöspäin, ylöspäin!Valekuvasta todelliseen! Sinä rakastat kaunista, täydellistä ihmistä. Hyvä, tässä olen Minä, — Minä itse, ei kuvani! Sinä veistit aavistustesi mukaan jumalasi ihmisen kaltaisiksi. Minä olen tehnyt enemmän: Minä, Ijankaikkinen, olen astunut alas maahan ihmisen muodossa. Täytettyhän on, mitä aavistit ja toivoit. Tule syliini! Minä olen tosi Jumala ja tosi ihminen, Minä olen Maailman Luoja, Ikivanha, Tutkimaton, ja katso — Minä olen myös sinun veljesi, sinun armas veljesi, Minulla on ollut kuolemattomassa rinnassani kuolevainen, kärsivä sydän, joka tykytyksiensä mukaan on laskenut ajan hetket — ja minkä tähden? että sinä tutustuisit Jumalaasi, kotiutuisit hänen helmaansa kuin lapsi isänsä syliin. Tule rakkaani ja esikoiseni! Älä pelkää! Sinun velkasi on pesty poisminunverelläni. Minä en ole mikään hirmuinen Kohtalo. Minä olen sinun isäsi, veljesi ja vapahtajasi!
Tuntematon filosofi oli puhuessansa tulisella innostuksella näitä sanoja noussut ylös; hänen vartalonsa, jonka vuodet olivat köyristäneet, oli ojentunut ja hänen äänensä kaikui hänen tietämättään voimakkaana ja mahtavana, kuin hän olisi saarnannut tuhansille.
— Vaan ei, jatkoi hän surullisella äänellä, — Narkissos on kuuro taivaalliselle äänelle, valehteleva kuva on hänet lumonnut, valhe hänet vanginnut. Voi paatunutta, joka ei kuuntelerukoilevaa Jumalaa!Hänen viimeinen hetkensä on pian tullut, ja hänen tuomionsa julistettu. Taru kertoo, että hän manalaistenkin asuntoihin astuneena vielä katselee kuvaansa Styksin virran kalvossa. Taru puhuu totta. Hänen rangaistuksensa tulee ikuiseksi. Ikuinen kaiho, ikuinen tuska, ikuiset helvetin liekit! Voi, voi onnetonta!…
Vieras oli tuskin lausunut tämän hirmuisen varoituksen, kun hän jo kääri manttelin ympärilleen, poistui hämmästyneiden naisien luota ja läksi pois aulan lävitse. Samassa kuin hän astui portin läpi, joka yhdisti aulan naisten pihan kanssa, astui sisään kaksi loistaviin pukuihin puettua miestä, jotka lähestyivät suihkukaivon vieressä olevaa ryhmää, yhtyivät siihen ja antoivat tauonneelle keskustelulle uuden suunnan.
Toinen tulijoista oli Julian puoliso, kaartin päällikkö AmmianusMarcellinus, toinen Akaian prokonsuli Annæus Domitius.
* * * * *
Hermionen ympärille keräytynyt seura oli illan hämärtäessä hajautunut ja jättänyt hänet. Hermione oli yksinään pienessä kammiossaan. Hän odotti isäänsä kotiin. Kului tunti tunnin perästä. Taivaan tähdet katselivat ohikulkiessaan altaanioven uutimien välistä kaihokkaisiin unelmiin vajonnutta tyttöä. On olemassa mieliala, joka ei anna tilaa selville ajatuksille, vaan jossa sielu tuntee itsensä kokonaisemmin, koska se mieliala perustuu sen kokoutuneisiin mielivaikutteisiin. Hermione oli kauan sellaisessa tilassa. Ihmissielu on taiteilija, joka ei koskaan levähdä: sellaiset hetket ovat sen soitantoa; kun se luopi selviä kuvia niin se käyttää talttaa tai sivellintä. Hermionen epämääräisten unelmain joukosta esiytyi tapauksen muisto, joka kaikesta mitä hän viime aikoina oli kokenut, oli syvimmin painunut hänen sieluunsa, tuo myrskyinen yö, jonka hän oli viettänyt Delfoin temppelissä. Pyhäkön auki murrettu ovi ja lattialle hajoitetut paperit olivat todistaneet, että hänen sinä yönä saamansa ilmestykset eivät kaikki olleet profeetallista laatua tai mielikuvituksen synnyttämiä. Hermione katsoi ylös tähtiin, ja asetti ajatuksissaan niiden kirkkauden ja muuttumattomuuden, taivaan tyynen korkeuden yhteen maan laaksoissa vallitsevan vaihtelevan, levottoman, selittämättömän varjoelämän kanssa. Hän ajatteli vielä niitä loistavia, mutta salaperäisiä kuvia, joita ekstasi oli luonut hänen sielunsa silmien eteen. Filippos, — hänen kuvansa, hänen toisen minuutensa hän oli nähnyt keinuvan tuon virran pinnalla, joka oli ajan virta, joka kuljetti häntä levähtämätöntä vauhtia välttämättömyyden vastustamatonta vuolletta myöten ijankaikkisuuden kaukaisiin maihin. Semmoisena kuin hän hänet silloin näki, hän oli nähnyt hänet unelmissaan; sellaisena hän näki hänet äitinsä kasvonpiirteissä, jotka siveltimen ikuistamina kaunistivat huonetta, jossa Hermione nyt istui ajatuksiinsa vaipuneena. Filippos oli isänsä ja siskonsa edellä rientänyt äitinsä luo — sillä tavalla Kryysanteus oli selittänyt näyn symboliikkaa.
Vastaus toiseen kysymykseen, jonka Kryysanteus oli asettanut oraakelin tai oikeammin tyttärensä vastattavaksi, nimittäin oliko Constantius vai Julianus voittava — vastaus siihen piili maassa olleen purppuramanttelin poimujen alla. Jollei sitä näkyä olisi katkaissut tuo kummallinen ilmiö todellisuuden maailmasta, jolle temppelin ovi murrettiin auki, niin olisi ehkä auringon paahtaman hieta-aavikon yli kiitävä tuulenpuuska vienyt manttelin pois ja paljastanut sen alla makaavan kaatuneen kasvot, taikka olisi Hermione vapisevin käsin nostanut sen lievettä nähdäkseen Constantiuksen hänelle tuntemattomat kasvot tai pahimmassa tapauksessa Julianuksen tutun, rakastetun muodon. Nyt tämä ilmestys oli melkein yhtä hämärä kuin sen tulevaisuuskin, jota sen piti valaista. Vaan mitä merkitsi hiekka-aavikko, kaukaisuudessa kiitävät ratsumiehet korkeine lakkeineen ja olkapäillä riippuvine jousineen? Nämä ratsumiehet, niin Kryysanteus oli sanonut, eivät olleet muiden kuin Persian soturein kaltaisia. Aavikko oli kenties löydettävissä Rooman ja Xerxeen uudesti syntyneen valtakunnan tyhjäksi ryöstetyistä rajamaista. Constantius oli juuri sotaretkellä Persialaisia vastaan, kun tieto Julianuksen kapinasta kutsui hänet takaisin pelastamaan valtaistuintansa. Eikö siinä tapauksessa tuo näky, joka merkitsi kuolemaa ja tappiota, lähimmin soveltunut Constantiukseen? Kryysanteus ja Hermione uskoivat sen, koska sitä toivoivat.
Niiden näkyjen merkityksestä, jotka Hermione oli sielunsa tajuttomuuden syvänteistä manannut esiin, olivat isä ja tytär keskustelleet vaeltaessaan temppelitietä takaisin, ja usein sen jälkeenkin. Kryysanteus oli totisena, mieli jännitettynä kuunnellut Hermionen kertomusta. Tätä ei vaikuttanut taikausko, vaan hänen ajatustapansa johdonmukaisuus. Tämä saattaa näyttää kummalliselta meistä, sellaisten isien pojista, jotka ovat suoneet ilmapumpulle, sähkökoneelle, kemialliselle uunille ja vinokaideverkolle sijan taivaan tähtikuvioiden joukossa. Me pelkäämme taikauskoa siihen määrään, että meitä epäilyttää kaikki, joka on jokapäiväisen havainnon ulkopuolella, ja me kutsuisimme selvintäkin filosofiaa mystiikaksi, jos se täyttä totta veisi meidät yliaistilliseen maailmaan ja sulkisi oven perässään. Yleensä tyydymme muutamiin perussääntöihin, jotka tosin kelpaavat pelastamaan meitä vajoamasta takaisin hengen pimeyteen, vaan eivät kelpaa kuljettamaan meitä eteenpäin valon tiellä. Olemme muka tehneet kylliksi itsenäisyytemme puolesta, kun emme myö sieluamme sille uskolle, jota lapsuudessa meille tarjotaan. Vaan se on heilurin itsenäisyyttä, joka heiluu kahden yksipuolisuuden, Voltairen ja Cagliostron välillä. Olemme kaukana noista helleeniläisistä filosofeista, jotka harjoittelivat ajatusvoimaansa, kuin voimistelija jäseniänsä, turvautuivat järkeen, kuten nämät jänteisiinsä, ja jotka, jalka lujana, käsivarsi voimaa täynnä ja käsicestus-hihnoihin käärittynä, olivat valmiit joko voittamaan tai kaatumaan taistelussa ihmishengen itsenäisyyden ja järjen oikeuden puolesta. Jolleivät tästä itsenäisyydestä löytäneet tyydytystä uskonnolliselle tunteelleen, jos silloin joku säälivä käsi ojensi heille vangin tamineet haarniskaksi, niin he hylkäsivät sen, he pitivät parempana taistella vapain jäsenin ja kaatuivat sankareina. Jos sitä vastoin löysivät sellaisen tyydytyksen itsessään, jos heidän ajatuksensa olivat hankkineet heille taivaan avaimet, niin he astuivat sinne lapsen suojelushengen kanssa, iloitsivat tuon valoisan salin ihanuuksista, puhuivat henkien kanssa henkien kieltä, eivätkä välittäneet, ymmärsikö ulkomaailma heitä vai ei, tai pitikö se heidän seurusteluaan näkymättömien kanssa pettäväisenä leikkinä tyhjien varjojen kanssa.
Niihin näkyihin, jotka Hermionelle olivat ilmestyneet Delfoin temppelissä, oli Karmideen kuva sekautunut. Hermione ei sitä ihmetellyt, sillä hän ajatteli usein vasten tahtoaan nuorukaista. Hänen sydämessään kyti vielä rakkaussitäKarmidesta kohtaan, jota ei ollut enää olemassa, turmeltumatonta, hyveeseen ja viisauteen pyrkivää nuorukaista kohtaan. Hän ei ollut vieläkään voinut sitä tukehduttaa; olipa hetkiä, jolloin hän ei sitä tahtonutkaan. Karmides oli varakasta, Kryysanteuksen perheelle läheistä sukua; hän oli jo lapsena kadottanut vanhempansa ja oli sen jälkeen otettu Kryysanteuksen taloon. Hermione ja hän olivat kasvaneet yhdessä. Kryysanteus, joka oli kadottanut ainoan poikansa, näki pikku sukulaisessaan tämän sijaisen, siirsi häneen koko isän hellyyden ja toivoi mitä parasta lapsesta, jolle luonto oli niin runsaasti lahjoittanut kauneutta ja vilkasta ymmärrystä. Helleeneistä oli käsittämätön ristiriita, jos kauniin ulkomuodon alla ei piillyt rikkaita sielunlahjoja, jotka olivat vaan kehitettävät. He eivät tahtoneet erottaa kauneutta ja totuutta toisistaan, eivät suvainneet mitään juopaa luonnon ja hengen välillä. Platoon, heidän ensimäinen ajattelijansa, oli ihanteellisen kaunis mies; Sofokles, heidän suurin murhenäytelmänkirjoittajansa samoin. Heidän filosofinsa hankkivat mieluimmin ympärilleen kauniita nuorukaisia ja pettyivät harvoin vaalissaan. Sookrates, vaikka itse oli tavattoman ruma, hyväksyi saman käsitystavan ja myönsi, viitaten satyrimaiseen pystynenäänsä, että luonto oli hänen sieluunsa kylvänyt monta paheiden siementä. Mutta hän lisäsi, että filosofia oli tehnyt hänet paremmaksi. Helleenit myönsivät, että hengellä oli hallitsijaoikeus luonnon yli; he näkivät, että pahe saattoi rumentaa kauniin, että hyve saattoi ruman tehdä kauniiksi. Sookrateen oppilaat, jotka rakastivat häntä aina haaveksimiseen asti, eivät nähneet hänen satyrinenäänsä, kun hän puhui hyveestä, ja lopulta hän näytti heistä kauniiltakin, koska jotain jumalallista niin usein kajasteli hänen kasvoillaan.
Hermione oli helleeniläinen nainen, ja kaikki mikä oli häntä ympäröinyt lapsuudesta asti, yksin ilmakin, jota hän hengitti, oli kehittänyt hänen synnynnäistä rakkauttaan kaikkia kauneuden ilmauksia kohtaan. Turhaan saarnasivat niinä päivinä sekä kristityt että myöskin monet Helleenein viisaudenopettajat luonnon turmeluksesta ja aistien kuolettamisesta; hän kyllä kuunteli näitä oppeja, ja ideain maailma, jonka Kryysanteus oli avannut tyttärensä silmien eteen, oli hänenkin mielestään ainoa täydellinen ja tavoittamista ansaitseva; vaan katsoa tätä toista maailmaa syntiseksi ja halveksittavaksi, sitä hän ei voinut. Hän rakasti taivaan tähtiä ja pilvenhattaroita, maan vuoria, lähteitä ja metsiä, kukkia ja lintuja; häntä ihastuttivat taideteokset, ja jokainen kirkas lapsen silmä todisti vääräksi sen väitteen, että ihmissielu muka oli vihan lapsi ja alusta alkaen tuiki turmeltunut. Mitään lisätodistusta hän ei tarvinnut, mutta hänellä oli kyllä monta olemassa niissä tietäjissä, joiden elämä oli ollut alituista edistymistä hyveessä, niissä rakastavaisissa, jotka olivat kärsineet tehdäkseen toiset onnellisiksi, niissä sankareissa, jotka olivat uhranneet itsensä kauniin ja toden puolesta. Tässä kaikessa hän näki jumaluutta näkyväisessä ilmestyvänä. Tämän jumalallisen hän näki jokaisessa jalossa muodossa, kuuli sen jokaisessa sointuvassa äänessä. Kuvastimesta hän oli oppinut, että hänellä itsellänsä oli miellyttävä ulkomuoto. Minkä tähden hän olisi salannut sitä itseltään taikka muilta? Hän ei sitä olisi voinut, vaikka olisi tahtonutkin. Hän oli kiitollinen tästä Jumalan ja luonnon antamasta lahjasta, ja sen omistamisessa hän näki viittauksen, että tuli jalostuttaa sielunsa sen arvoiseksi.
Hoitaa huonosti tätä kauneutta, leikata poikki viljavat kutrinsa tai "pukea" vartalonsa rumentavaan pukuun, kuten moni kiihkokristitty teki, se olisi hänestä ollut herjaus. Ja siitä hetkestä saakka — tuosta unohtumattomasta — jolloin hän tajusi rakkauden povessaan, jolloin molemmat kasvintoverit ja leikkikumppanit punehtumatta, joutumatta hämille, seuraten viattoman sydämensä kehotusta, ilmaisivat ujon tunteensa ja lahjoittivat toisilleen sen tyynen, sanomattoman autuuden, joka on ensimäisen rakkauden molemminpuolisuudessa — siitä hetkestä lähtien ei Hermione enää pitänyt itseään ainoana kauneutensa omistajana; se oli hänestä aarre, jonka hän säilytti sen oikealle herralle, jalolle ja puhtaalle nuorukaiselle, jolle oli lahjoittanut sydämensä.
Kuinka usein he tämän rakkauden ensimäisinä päivinä, sen ensimäisenä vuotena olivat toinen toiselleen lausuneet sitä, iloa, jota tunsivat kauneuden lahjasta, jonka toinen toisessa havaitsi! Sielujen sopusoinnusta, molemminpuolisesta kunnioituksesta (tuo kylmä sana, tuo kankea juhlamantteli, johon puettuna mies lähestyy naista ja nainen miestä tehdäksensä komplimanginsa ja ottaakseen haltuunsa toinen toisensa!) sellaisesta he eivät koskaan puhuneet; myötätuntoisuutta, kunnioitusta oli molemmissa, vaan he eivät tarvinneet niitä verhoksi silmiensä halun, kauneudentuntonsa peittämiseksi, sillä näissä ei heidän mielestään ollut mitään hävettävää. Ja kuinka sellainen ajatus olisi juontunut Hermionelle mieleenkään, hänelle, joka ei kuullut sointuvaa sanaa näkemättä tätä sanaa kauniiseen ruumiilliseen muotoon puettuna, hänelle, jonka sielussa kuivan logiikan päätelmätkin muuttuivat siivekkäiksi keijukaisiksi, jotka leikkivät kukkaköynnöksillä, ja joka ei koskaan kuullut sanaaIdea, kuvailematta sitä taivaalliseksi, loistavaksi immeksi!
Karmides oli ollut hänelle kaksin kerroin kallis hänen oman rakkautensa ja niiden toiveiden vuoksi, joita hänen isällänsä, Kryysanteuksella, oli nuorukaisesta. Kuten Hermione hoiti kukkiaan, vaali niitä, muutteli niitä päivänpaisteesta varjoon, varjosta päivänpaisteeseen, samoin Kryysanteus oli koettanut poistaa kaikki esteet sellaisen luonteen kehittymisen tieltä, joka jo siemenenä ollessaan lupasi paljon. Hän oli harjoittanut holhottinsa ajatusvoimaa ja jäseniä, oli koettanut innostuttaa häntä suurilla esikuvilla, oli tahtonut karaista hänen sieluansa kestämään tulevia kärsimyksiä yhtä hyvin kuin tulevia viekotuksiakin, vaan toiselta puolen tehdä sen taipuvaksi ja herkäksi kaikille hyville vaikutteille, avonaiseksi kuin puhetorvi sisälliselle, jumalalliselle äänelle — hän oli Karmideeseen kiinnittänyt ajatuksen Platoonin opin tulevaisuudesta, toivonut hänestä jälkeläistä Akadeemian oppituolille, uutta soturia kauneuden uskonnolle ja järjen vapaudelle, kun hän itse oli mennyt pois.
Alussa Karmides oli näyttänyt toteuttavan nämä toiveet. Tultuansa lailliseen ikään hän kihlasi Hermionen ja teki sitte Kryysanteuksen suostumuksella matkan Syyrian, Egyptin ja Italian läpi. Kun hän palasi Ateenaan, hänen tunteensa ja taipumuksensa näyttivät tykkänään muuttuneilta. Hän ei viihtynyt Kryysanteuksen läheisyydessä. Hermionea kohtaan hän oli vaihtelevainen ja kummallinen; milloin hän oli synkkä ja salaperäinen, milloin puhkesi rakkaudenosoituksiin, jotka Hermionea pelottivat, koska niissä ilmautui jotakin rajua ja luonnotonta; milloin — ja useimmin — hän oli Hermionea kohtaan liehakoitseva, tavalla, joka ehkä olisi viehättänyt Neapolin kaunottaria, vaan joka Hermionesta tuntui alentavalta. Kärkäs huhu kertoi hänelle seikkailun toisensa perästä, joissa Karmides oli ollut sankarina. Alussa hän ei niitä uskonut; vaan Karmides itse teki minkä voi hävittääksensä hänen unelmansa puhtaasta rakkaudesta ja maallisesta onnesta ja hänen vakaumuksensa sulhonsa jalosta luonteesta ja korkeasta kutsumuksesta. Turhaan Kryysanteus käytti ihmiskokemustaan ja hellää kaunopuheisuutta saattaakseen kasvattipoikansa ja entisen oppilaansa takaisin sille tielle, josta tämä oli luopunut. Heidän välinsä yhä kylmeni. Hermione näki isänsä surun ja tunsi omansa syvemmin. Kristityt osottivat Karmidesta näytteeksi siitä, kuinka pakanallinen filosofi osasi ihmisiä kasvattaa. Hän kokosi ympärilleen Ateenan irstaimmat nuorukaiset, hän oli samanmielisten ystäväinsä ja Ateenan hetairain ihastuksen tai keinottelujen, vaan kaikkien muiden halveksimisen esineenä. Kun hän viimeisen kerran näyttäytyi Kryysanteuksen talossa, tämä ei ollut kotona. Hän tapasi Hermionen yksinään. Kyynelsilmin tämä nuhteli häntä kaikesta siitä surusta, jonka hän oli hänelle ja hänen isälleen saattanut. Karmides vastasi leikkiä laskien ja lähti. Pian sen jälkeen Karmides antautui uuteen seikkailuun, josta puhuttiin enemmän kuin hänen edellisistään, koska toisena osallisena siinä oli kaunis Eusebia, Annæus Domitiuksen puoliso. Annæus otti asian niin perin tyyneltä kannalta, että kristityt siitä saivat oivallista tukea selittäessään suopeasti, että kaikki muka oli vaan joku käännytyskoe, johon hurskas Eusebia oli ryhtynyt, kun oli huolissaan nuorukaisen, autuudesta. Vaan kun huhu epäedullisemmassa muodossa saapui Hermionen korville, niin hän, kuolettavasti loukkautuneena tunteissaan, lähetti kihlasormuksen takaisin Karmideelle.
Että voisi rakastaa useammin kuin kerran, se oli Hermionesta mahdottomuus. Nytkin, kun hän tahtoi unohtaa Karmideen, hän oli vakuutettu, ettei sydämen vaisto eikä ensimäinen rakkaus koskaan voi pettää. Hän luuli kadottaneensa hänet ainoastaan tämän elämän ajaksi. Hän luotti tulevaiseen oloon, jolloin kaksi sielua, jotka alkuaan, levätessään Jumalan aatteen helmassa, olivat olleet yksi, uudestaan oli yhdistyvä, puhdistuneina niistä vioista ja erehdyksistä, jotka heidät maan päällä olivat saattaneet erilleen. Tämä usko, jota hän elätteli Platoonin kirjoituksia lukemalla, ja johon ehkä jokainen ihminen kerran elämässään on turvautunut, lohdutti häntä, vaikka siihen sekautuikin kaiho, kun hän sydämessään kuuli sen luonnollisen ikävöimisen ääntä, joka käski yhtymään rakastettuun mieheen ja jatkamaan sitä jumalallista elon kipinää, josta hän itse miehen ja naisen rakkauden kautta oli tullut osalliseksi.
Koska Hermione oli kaunis ja viehättävä sekä tavattoman suuren rikkauden perijä, oli hänellä paljo kosijoita, vaan naimatarjoukset, joita rohkeimmat olivat uskaltaneet esitellä, hän oli hyljännyt. Hän tyytyi siihen ajatukseen, että eläisi naimatonna. Kuten tarun nuoli, joka yksin paransi tekemänsä haavat, voi rakkaus yksin parantaa rakkauden haavat. Hermionella oli paljo rakastaaksensa. Hän rakasti luontoa ja filosofiaa; hänestä oli rakasta levittää onnellisuutta kaikille ympärilleen; etenkin hän rakasti isäänsä, jonka pyrintöjä ja yksinäisyyttä vajoavan sivistyksen ja sorretun uskonnon sankarina Hermione ymmärsi ja omisti omikseen. Kylpien tämän rakkauden raittiissa aalloissa hänen sielunsa säilytti kirkkautensa, voimansa ja terveytensä; hän oli sopusoinnussa itsensä kanssa, vaikka soinnokset soivat kaihoa.
* * * * *
Vähä ennen hämärän tuloa piispa Petros oli lähettänyt Clemensin pylväspyhimys Simoonin luo ja pannut hänen mukaansa leivän ja pullon viiniä. Pullo oli sama, jonka Petros edellisenä iltana niin huolellisesti oli pannut lukon taakse. Sinä yönä ei Simoon veisannut iltavirttänsä.
Kryysanteus palasi vasta puolenyön aikaan. Hän oli silloin nähnyt, kuinka kristittyjen papisto otti haltuunsa sotajumalan temppelin. Petros oli katsonut hyväksi panna asian toimeen semmoisella tunnilla, jolloin ei tarvittu odottaa tarpeetonta huomiota ja väen keräytymistä. Tribuuni Pyladeen johtama sotilasosasto oli seurannut pappeja ja asettunut temppelin edustalle. Eräs virkamies luki portailta keisarillisen julistuksen, joka antoi temppelin kristityille; muutamat yökulkijaimet, jotka sattumalta menivät torin poikki ja kummastellen seisahtuivat menoa katselemaan, saivat edustaa Ateenan kansaa, jolle julistus oli kirjoitettu. Lukeminen loppui, kuten tavallista, huudolla: eläköön keisari! Sotamiehet siihen yhtyivät velvollisuudesta, papit sydämestään, Ateenan kansan satunnaiset edustajat pakosta tai tottumuksesta. Vanhan kansalaisen, jonka suu oli vaiti, vaan jonka sydän ehkä huusi: eläköön Julianus! pisti muuan hurja sotamies kuoliaaksi. Vanhus oli lähtenyt ulos hankkimaan lääkärinapua sairastuneelle tyttärelleen. Ennen kuolemaansa hän ehti laskea Kryysanteuksen sydämelle, ei ainoastaan asiaansa, vaan myös leivättömän kotinsakin; Kryysanteus riensi hankkimaan apua. Sen jälkeen julistus naulattiin temppelin oveen, sotajumalan kuva ja alttari lyötiin kumoon ja heitettiin ulos, maalaukset hakattiin rikki, temppelin aarteisto pantiin takavarikkoon, arkisto historiallisine vuosikirjoineen poltettiin, ja sen jälkeen pyhä risti, rauhan ja sovinnon merkki, asetettiin sisäänkäytävän eteen, juuri murhatun vieressä olevaan verilätäkköön.
Tämä tapahtui lamppujen ja soihtujen valossa, joita oli sytytetty pylväskäytäviin ja torin kuvapatsaiden ympärille. Ylhäällä Akropoliilla kuvautui viisauden jumalattaren jättiläispatsas öistä tähtitaivasta vasten. Kenties sen vaskinen rinta kohosi sillä hetkellä.
Rahel.
Ateena sekä sen vilkas satamakaupunki Peiraieus olivat houkutelleet luoksensa melkoisen joukon noita sivistyksen kiertolaisia, noita kaupan beduiineja, jotka kutsuvat itseään Israelin lapsiksi. He olivat jo aikoja sitten menettäneet pienen isänmaansa ja rauhassa ehtineet hankkia itselleen tuon suuren isänmaansa, jota tähtitieteilijät kutsuvat Tellus-nimellä ja tavalliset ihmiset maapalloksi. Ateenan Heprealaisten joukossa oli Baruk arvossa pidetty mies, sillä hän vaelsi nuhteettomasti isien sääntöjen mukaan, oli armahtavainen oman kansan köyhiä jopa välistäGojiminkin[20] vaivaisia lapsia kohtaan, ja ennen kaikkea: hän oli rikas, hyvin rikas. Hänellä oli laivoja, joiden mastot olivat Libanonin setripuita, joiden peräsimet olivat Basanin tai sen lähiseudun tammea, ja hän olisi mielellään, tehdäkseen kaikessa profeetta Ezekielin mukaan, tehnyt niihin purjeet Egyptin pellavasta ja auringonverhoja Elisan luotojen purppurasta, jollei se hänen mielestään olisi ollut liian suurta tuhlausta. Laivoillaan hän toi Intian ja Egyptin musliineja, jotka olivat Ateenan hetairain ihastuksena, suitsutteita Sabasta ja Raemasta, tinaa ja lyijyä Afrikasta, orjia ei ainoastaan Tubalista ja Mesechista, vaan kaikista maailman ääristä. Tavarat hän vaihtoi toisiin, joita hän samoilla laivoilla kuljetti pois; oliiveihin, viikunoihin, vahaan, hevosiin, aseisiin, kirjoihin ja taide-esineisiin. Baruk tiesi täsmälleen, mitä joku Platoonin tai Homeeroksen käsikirjoitus maksoi, vaikkei hän koskaan ollut niitä lukenut; hän osasi tuntijan silmällä arvata kuvapatsaiden ja taulujen arvon — raha-arvon —, vaan hän olisi pitänyt kuolemansyntinä kaunistaa niillä taloaan. Pyhimysten ja jumalien kuvia, ristejä ja taikakaluja vieri hänen käsiensä läpi; vaan hän pesi ne huolellisesti koskettuaan sellaisiin tavaroihin, luki rukouksensa ja hymyili niille viattomille kultajyväsille, joita tuo saastainen virta oli jättänyt hänen sormiensa väliin.
Sitä paitsi hän harjoitti tuottavaa rahakauppaa ja lainaili mielellään, hyviä takeita ja jotensakin ihmisellistä korkoa vastaan, noille Javanin[21] kevytmielisille pojille, noille kirotun kauneille ja hävyttömän iloisille kadotuksen Gehinomiin[22] auttamattomasti tuomituille Ateenan nuorukaisille, jotka niin julkeasti seurasivat silmillään hänen tytärtään, mustakutrista Rahelia, kun tämä siivosti isän ja äidin välissä vaelsi synagoogaan.
— Rahel, älä nosta huntua tuolla tavalla! — saattoi vanha Ester sellaisessa tapauksessa lausua.
— Rakas äiti, saattoi Rahel siihen vastata, — tämä huntuhan vallan tukehduttaa minut. Tuskin voin vetää henkeäni.
— Minä teen siihen ilmareiän ensimäisellä veitsellä mikä saataviini sattuu, sanoi vanha Baruk. — Se on Damaskoksen kangasta ja maksaa, ystävien kesken, 60 kultakolikkoa, vaan läven se kuitenkin saa, sen minä lupaan.
Rahel ei ollut vielä täyttänyt seitsemättätoista vuottansa. Hän oli sorea tyttö, vartalon piirteet olivat täyteläiset, kiharat mustat, nenä suurehko vaan muodoltaan kaunis, silmät tulisimmat, mitkä koskaan syttyivät palamaan Itämaiden auringon alla. Tuskin oli yhtään Abrahamin suvun poikaa koko Ateenassa, Peiraieuskin siihen luettuna, joka ei olisi haaveksinut Rahelia ja sitä suurenmoista perintöä, joka kerran oli tuleva hänelle. Vaan kuka tahansa ei ollut Barukin kauniin tyttären arvoinen. Sen tiesi niin Baruk kuin Esterkin. Kun he siis lupasivat tyttärensä miehelle, niin tämä ei ollut mikään vähäpätöisempi henkilö kuin rabbi Joonas, Ateenan synagoogan ylpeys, nuori vaan hyvin oppinut mies, joka ei ainoastaan osannut lain kirjoja ulkoa, vaan myöskin oli tutkinut Helleenien filosofiaa ja kirjoittanut pitkiä kabbalanperäisiä selityksiä kansalaisensa Filoonin syväaatteisiin teoksiin.
Vanhemmat eivät olleet valitessaan huolineet kysyä tyttärensä mieltä. Sellainen ei ollut heidän kansansa tapa, ja eihän Rahel muutoinkaan voinut olla muuta kuin tyytyväinen niin erinomaisen oppineeseen mieheen kuin Joonas oli, mieheen, joka puhui niin kauniisti synagoogassa ja oli sen lisäksi niin kunnioitettua sukua.
He eivät aavistaneet että Rahelin sydämen oli jo valloittanut toinen ja että tämä — oi kauhistus! — oli Javanin ympärileikkaamattomia poikia, jolla ei ollut pisaraakaan Abrahamin verta suonissaan, mies joka ei voinut lukea kirjaintakaan pyhistä kirjakääryistä.
Vuorokausi on siitä kulunut, kun tuntematon filosofi oli käynytKryysanteuksen talossa. On jälleen ilta.
On Heprealaisten sabbati. Baruk ja Ester ovat menneet synagoogaan. Rahel on keksinyt jonkun syyn saadakseen pysyä kotona. Hän lyö siten laimin huvittavan ja mieltä ylentävän tilaisuuden kuulla, kuinka älykkäästi rabbi Joonas selittää profeetta Danielia. Hän laiminlyö tilaisuuden nähdä kihlattunsa juuri sinä hetkenä kun tämä on kaunis: kun hän seisoo alttarin edessä ja hänen tummat, kaihokkaat silmänsä innostuvat, kun hänen tutkimuksista ryppyisä otsansa kirkastuu ja hänen samoista hartaista tutkimuksista köyristynyt vartalonsa oikenee koorin laulaessa:"Kuinka kauniit ovat sinun majasi, Jakob, ja sinun asumasi, Israel!"ja kokoutuneen seurakunnan huutaessa:"Kuule Israel! Adonaaii meidän Jumalamme on ainoa Jumala!"Silloin valtaa hänet isien henki ja heidän sankaritöittensä muisto; silloin hän ajatuksissaan rakentaa uudestaan Jerusalemin soraksi sortuneen temppelin ja kokoo kansansa, kunkin oman viinipuunsa alle. Suorana katsoo silloin hänen katseensa, joka muuten mielellään eksyy naisten parvelle, aavistaaksensa jonkun hunnun takaa sen tytön kasvot, jota hän rakastaa, Barukin tyttären.
Rabbi Joonaalla on kalpeat ja hienot kasvot, mutta Rahelin mielestä ne ovat rumat. Hänellä on parta, kappadokialaisen hevosen harjan kaltainen, pitkä, musta ja kiiltävä, jota Rahel inhoo. Hän istuu usein Barukin luona ja puhuu syvämietteisiä asioita attikiseeraavasta Mooseksesta[23] ja todellisesta Mooseksesta, platooniseeraavasta Filoonista ja filooniseeraavasta Platoonista, jotta Baruk paljaasta kummastuksesta silittää harmaata partaansa ja kauhtanaansa; mutta Rahel haukottelee tätä kuullessaan; se on hänestä sietämätöntä. Joonas on rakastettunsa läsnäollessa ujo, — kuin ujo rakastaja ainakin, ja Rahelin säteilevät silmät panevat hänen päänsä pyörälle. Sen tähden hän on Rahelin mielestä tolvana.
Sillä oi! Rahelilla on miesihanne, jonka rinnalla kaikki muut miehet näyttävät onnistumattomilta kokeilta, joita Luoja on kyhännyt, koettaessaan luoda jotakin mukiin menevää miessuvun alalla. Kuinka rumalta tuntuu hänen korvissaan nimi Joonas, kuinka kauniilta Karmides! Joonas ei ole koskaan hieronut jäseniinsä öljyä, ei koskaan telminyt palaistran hiekassa, ei koskaan istunut hevosen selässä; sen tähden hänen selkänsä on kyyryssä, hänen käyntinsä raskasta, hänen liikkeensä kankeassa kauhtanassa kauneutta vailla. Ja Karmides sitä vastoin! Hänen jaloissaan ovat näkymättömät Hermeen siivet, hänen notkeat, valkoisen kitoonin ja tyyrolaisen manttelin keveästi verhoamat jäsenensä näyttävät tahtovan nostaa hänet maasta ylös. Mitä on Joonaan ujo, kaihosa katse, vaikkapa hän katselisi ikuisesti, yhden ainoan Karmideen silmänluonnin rinnalla, — noita rohkeita, ylpeitä silmäyksiä, jotka tulista tyttöä yhtaikaa pelottavat ja hurmaavat. Rahel on kuullut isältänsä, että Karmides on tuhlari: hän on nähnyt hänet monta kertaa, ei ainoastaan tiellä synagoogaan, vaan myöskin isänsä luona, jonne hän on tullut rahoja lainaamaan. Rahel on ihastunut hänen tuhlaamiseensa, joka tekee hänet tuhansin kerroin rakastettavammaksi hänen silmissään. Hän on tottunut näkemään, kuinka jokaista ropoa käännetään kaksi kertaa, hän kuulee joka päivä toisteltavan Syrakin mietelmiä säästäväisyydestä, niin että oikein on tuskastua. Karmides, joka hymyillen sirottaa ympärilleen sitä metallia, jota toiset kaivavat sormin ruvasta, eihän tämä Karmides voi olla muuta kuin erinomainen, yli-inhimillinen olento? Ja mitä oppiin tulee, jonka vuoksi Baruk ja Ester niin suuresti kunnioittavat Joonasta, niin onhan Karmides äärettömän paljoa oppineempi! Senhän Karmides itse on jalolla suoruudella hänelle vakuuttanut. Eikö hän sitä sitten uskoisi? Ja vaikka hän on niin erinomaisesti oppinut, niin hän on kuitenkin iloinen, puhuu täydellisesti käsitettävistä, ihastuttavista asioista ja laulaa lyyralla säestäen mitä eloisimpia lauluja.
Jos Rahel joskus unohtaisikin hetkeksi Karmideen, niin on Barukin talossa vanha palvelijatar, joka mielellään johtaa hänen ajatuksensa takaisin häneen. Palvelijattarella on omat syynsä ihailla Karmideen tuhlausta, sillä sitä kultaa, jota tämä kylvää, on vähä pirahtanut hänenkin käteensä, ja kiitokseksi siitä hän on suostunut olemaan sanansaattajana ja välittäjänä Rahelin ja Karmideen välillä.
Eräs palvelijattaren vihjaus on saattanut Rahelin jäämään tänä iltana kotiin.
Rahel on astunut isänsä talon altaanille. Se on hänen lempipaikkansa näin kauniina iltoina. Sieltä on laaja näköala kaupungin itäisen ja pohjoisen osan yli. Lännessä sitä vastoin silmä näkee läheisten talojen katot ja muurit, vaan näiden välistä pilkoittaa osia jyrkästä kadusta, joka kulkee Skamboonidaista alas Kerameikokseen. Tätä katua kuljetaan synagoogaan ja sieltä kotiin. Niin tarkka tähystelijä kuin Barukin vanha palvelijatar voi siis nähdä kunnianarvoisan pariskunnan, kun se lähestyy, ja ajoissa ilmoittaa sen nuorelle neidelleen.
Taloon on kaksi sisäänkäytävää; toisessa, suuremmassa, joka antaa kadulle, on raudoitettu portti, jonka Baruk huolellisesti sulkee mennessään. Toinen on pieni ovi talon takapuolella. Sen voi avata ainoastaan sisästä ja siitä tullaan ruohoja kasvavalle mäelle, jossa siellä täällä on kivilohkareita. Se on Skamboonidain kummun korkein kohta. Tämän oven palvelijatar on avannut, ja sieltä vievät portaat ylös altaanille.
Rahel on nojautuneena kaidepuuhun ja katsoo yli kaupungin. Taivas on kirkas, ja raittiit tuulahdukset henkäilevät mereltä. Rahel on levoton, hänen sydämensä tykyttää melkein yhtä ankarasti kuin ensikerralla, jolloin hän salaa täällä odotti Karmidesta. Sittemmin hän on usein ottanut hänet vastaan juuri täällä ylhäällä, kuutamo-öinä, kun vanhemmat ja talon palvelijat ovat menneet levolle; hän on tottunut näihin yhtymisiin ja vakuutettu niiden viattomuudesta; siksi kaikki pelko, kaikki epäilys on hänestä kadonnut. Karmides on tullut leikkipuheilla keventämään hänen mieltänsä, kun sitä painaa kodin yksitoikkoisuus ja se umpinaisuus, jossa hänen täytyy elää. Karmides on virittänyt hänen kitaransa ja opettanut häntä siitä saamaan kuuluviin pieniä sävelmiä; hän on myöskin puhunut siitä iloisesta ja kirjavasta elämästä, jota eletään alhaalla kaupungissa, jonne Rahel ei koskaan pääse, ellei isä Baruk ole toisella ja äiti Ester toisella puolen; hän on jäljitellyt rabbi Joonaan käyntiä, liikkeitä ja puhelutapaa, niin että Rahel on ollut nauruun pakahtua; hän on kiertänyt hänen pitkät mustat kutrinsa sormiensa ympärille ja sanonut niiden olevan mitä kauniimpia sormuksia, kalliimpia kuin kultaiset, timanteilla koristetut. Hän on vakuuttanut — ja sepä tuntui Rahelista alussa vallan uskomattomalta — ettei voisi elää, jollei joskus saisi nähdä ja puhutella Rahelia. Hänen täytyi kuitenkin uskoa Karmideen sanoja, sillä olihan tämä niin erinomaisen viisas, oli luonut niin syviä silmäyksiä luontoon ja tunsi itse parhaiten olemisensa salaiset ehdot. Nyt Rahelkin tunsi jotakin sen tapaista, sillä viime aikoina hän ei tuntenut koskaan muulloin itseänsä oikein onnelliseksi, paitsi Karmideen läsnä ollessa, Karmideen silmien tenhon alaisena.
Se pelko, joka nyt pani Rahelin sydämen levottomasti sykkimään, oli semmoinen, mikä ilman kanssa oli laskeutunut niiden tuhansien talojen ja temppelien päälle, jotka lepäilivät Skamboonidain, Muuseionin, Akropoliin ja Kolyttoksen kumpujen välillä. Baruk oli koko päivän ollut nähtävästi levottomalla tuulella. Puolenpäivän aikaan hän oli jollakin tekosyyllä lähettänyt talon palvelusväen pois ja kantanut kalliimman omaisuutensa, kullat, hopeat, rahat ja tärkeät paperit alas salaiseen säilytyspaikkaan talon kellarien alle. Tytön kysyessä syytä tällaiseen varovaisuuteen hän oli koettanut vastata rauhoittavasti. Vaan äidiltään ja palkollisilta Rahel oli saanut urkituksi, että viime yönä oli tapahtunut kaikenlaista, joka ennusti levottomuuksia syntyvän kaupungissa.
Seisoessaan nyt nojautuneena altaanin kaidepuuhun, katsellen kaupunkia, joka hohti laskeutuvan auringon säteissä tai osaksi lepäsi niissä pitkissä varjoissa, joita kukkulat loivat, Rahel ikävöitsi Karmidesta ja melkein pelkäsi, ettei hän tulisi. Hänestä tuntui, kuin Karmides olisi ollut kaupungista lähtenyt, koska siellä ei enää ollut eloa eikä iloa, vaan kaikkialla pelokkaita aavistuksia. Hän tunsi, että ainoastaan Karmideen läsnäolo, hänen iloiset kasvonsa, joiden otsalla ei koskaan näkynyt yhtäkään pilveä, voisi karkoittaa hänen tuskansa. Kuinka iloiseksi hän siis tuli, kun Karmides ilmaantui näkyviin Skamboonidain huipulla! Karmides katsahti ylös parvelle ja viittasi Rahelille. Takaovessa seisoi vanha palvelijatar ja antoi hänelle merkin, joka ilmoitti ettei ollut mitään vaaraa. Heti sen jälkeen hänen keveät askeleensa kuuluivat portaista. Rahel kääntyi; Karmides seisoi hänen edessään iloisena ja hymyillen ja ojensi hänelle mitä kauniimman kukkavihkon. Ei vähintäkään huolen merkkiä näkynyt Karmideen olennossa. Hän tuli juuri kylpemästä ja hänestä näkyi oikein säteilevän terveyttä ja nuoruutta. Rahel ei ollut koskaan nähnyt häntä kauniimpana.
— Tulitpa toki viimein, huudahti Rahel ja tunsi itsensä valmiiksi heittäytymään sisaren luottamuksella Karmideen syliin.
— Minä en lyö laimin ainoatakaan niistä harvoista hetkistä, jolloin saan tavata Rahelin, vastasi Karmides. — Viisaus ja Rahel ovat minun jumalattareni. Minä uhraan toiselle ne hetket, joita toinen ei voi minulle suoda. Ovatko vanhempasi synagoogassa, lapsukaiseni?
— Ovat, vastasi Rahel ja tarkasteli ihastuksissaan kauniita kukkia, jotka Karmides oli hänelle antanut.
— Synagooga on oivallinen laitos. Minä pidän ihmisistä, jotka kunnioittavat Jumalaansa. Vaan taidanpa syystä sanoa, että teidän jumalanpalveluksenne on vallan liian lyhyt. Sen pitäisi kestää koko yö. Koska vanhempasi tulevat kotiin?
— Voi, tänä iltana he eivät viivy kauan.
— Käyttäkäämme siis hetkeä meidän jumalanpalvelukseemme, sanoi Karmides tarttuen tytön käteen ja veti hänet vienolla väkivallalla sohvaan viereensä istumaan. — Minun hartaushetkeni ovat ne, joina saan katsella sinun silmiisi.
— Hyi, sinä puhut kuin pakana, joka sinä oletkin… Vaan sanopas minulle, Karmides, olethan filosofikin?
— Mikä kysymys! sanoi Karmides nauraen. — Totta kai minä filosofi olen, vieläpä kaikkein parhaimpiakin.
— Niin, kyllä sinä olet sangen oppinut, sen tiedän, mutta harrastatko myös hyvettä?
— Luonnollisesti. Oppi ja hyve ovat kaksoisia, jotka eivät koskaan eroa.
— Se on iloista kuulla, sillä eilen Joonas sanoi isälleni, että viisaat ja jalot pakanat, sellaiset kuin…
— Karmides?
— Ei, niin hän ei sanonut, vaan sellaiset kuin … kuin Platoon oli luullakseni hänen nimensä … hyvin voidaan lukea valittuun kansaan, vaikkeivät koskaan ole syöneet pääsiäislammasta.
— Siinä tuo hauska Joonas oli oikeassa, oma Rahelini.
— Ja kuinka minä tulin siitä iloiseksi, sillä ajattelin heti: siinä tapauksessa on Karmideskin luettava minun kansaani, eikä hän enää ole vieras Israelin tyttärelle.
— Kuulepas vain! Sinähän filosofeeraat mainiosti, sinäkin. Sepä olisi ihmeellinen Jumala, joka ainoastaan pitäisi niistä kauhtanaan puetuista, pitkäpartaisista ja käyränenäisistä kaupanvälittäjistä, jotka sanovat itseään Juutalaisiksi. Silloinpa hänellä olisi aivan toinen mieli kuin sinulla.
Rahel punehtui. Karmides otti kukkavihkon ja kiinnitti sen hänen rintaansa.
— Näetkös, jatkoi Karmides osottaen aurinkoa, jonka toinen puolisko jo oli vaipunut mereen, — sama aurinko loistaa meidän molempien silmiimme, sama autuuden ikävöinti asuu sydämissämme, kuinka voimme sitten sanoa toisiamme vieraiksi?
— Sama taivas ja tuolla ylhäällä tähtien yläpuolella sama Jumala, sanoi Rahel katsahtaen syvästi Karmideeseen. — Sinä iltana, jolloin minä annoin sinulle sen pienen sormuksen, jonka … jota sinulla ei ole sormessasi… Karmides, missä sormus on?
— Täällä, sydämelläni, vastasi Karmides vetäen sen povestaan näkyviin.
— Oi, anna anteeksi! minä tahdoin olla varma, että olet säilyttänyt sen, jatkoi tyttö kasvot ilosta loistavina. — Vaan aioin sanoa sinulle, että samana iltana näin unta, että me aina saimme olla yhdessä. Minun vanhempani syleilivät sinua ja kutsuivat sinua pojakseen. Joonas oli myös saapuvilla. Hän ei ollut ensinkään mustasukkainen: hän vaan puhui ja puhui sinun kanssasi tuosta Platoonista ja muista kummallisista asioista. Ja sinä osasit kaikkiin hänen tiedustelemisiinsa vastata. Selvästi saattoi nähdä sinun olevan häntä paljoa oppineempi.
— Sinun unesi on toteutuva. Aika tulee jolloin saamme aina olla yhdessä.
— Uskotko sen?
— Eikö se riipu meistä itsestämme! Katso merta, Rahel! Se loistaa purppuranvärisenä, ja kultareunaiset pilvet kuvastuvat siihen. Etkö halua liidellä sen pinnalla, purjehtia laivalla joka on tuhat kertaa kauniimpi kuin paras isäsi aluksista? Minä vien sinut saareen, jonka olen löytänyt tuolta lännestä, kaukaa, kaukaa näköpiirin takaa. Ihmiset sanovat sitä Autuuden saareksi. Se on jäännös mereen vajonneesta Paratiisista. Siellä me rupeamme asumaan, minä ja sinä.
— Oi, mitä sanotkaan, huudahti Rahel, jonka lapsellinen tietämättömyys maailmasta antoi Karmideelle tilaisuutta mitä vapaimmalla tavalla antaa mielijohteillensa valtaa. — Mutta, lisäsi Rahel arvellen — en voi jättää isää ja äitiä tänne Ateenaan.
— He seuraavat muassa, Rahel. Autuuden saarella on äärettömiä varastoja tuota keltaista metallia, joka on isäsi ilo. Hän seuraa meitä sinne, kokoo laivalastin kultaa ja palaa maailman rikkaimpana ihmisenä takaisin, rakentaaksensa uudestaan teidän temppelinne. Mitä siitä sanot?
— Ah, sehän on ihanaa! Minun täytyy tästä kertoa isälle. Minun täytyy sanoa hänelle, mitä sinä aiot tehdä.
— Ei, ei, älä vielä. Minun tuumani on pidettävä salassa kuten meidän yhtymisemmekin. Kuuletkos sen!
— No niin, kuten tahdot.
Rahel oli armaansa läheisyydessä tykkänään unohtanut sen pelon, joka äsken teki hänet levottomaksi. Nyt vasta kun tuli puheeksi, että piti muka lähdettämän pois Ateenasta, muistui hänen mieleensä, kuinka vaarallista kaupungissa nykyään oli oleskella, ja hän uskoi Karmideelle epämääräiset huolensa.
Tosiaan tämä ilta oli kummallinen senkin puolesta, että se suuri hälinä, joka muuten alhaalta kaupungista kohosi Skamboonidain kummulle, oli melkein tykkänään vaiennut. Tavaton äänettömyys vallitsi; sitä katkaisi vain joskus yksinäisten vaunujen jyrinä kadulta tai joku vasaranlyönti läheisistä työpajoista.
Tarkka korva olisi kuitenkin juuri tällä hetkellä voinut kuulla ihmisäänten melua, jota etäisyys melkein laannutti; se tuli pohjoisesta ja läheni lähenemistään.
— Pyh, vastasi Karmides Rahelin kysymyksiin, — mitä sinulla on pelättävää? Te Heprealaiset voitte, kuten Olympoksen jumalat pilvistään, vallan tyynesti huvitella itseänne katselemalla toisten taisteluja. Mitä teillä on tekemistä kuvien palvelijoiden ja kristittyjen kanssa?
— Mutta onhan se hirveätä! Sinä uskot siis todella, että tulee taistelua, verenvuodatusta … ja täällä, täällä Ateenassa, ehkä isäni portin edessä? kysyi Rahel vaaleten. — Mutta mikä onkaan tapahtunut? Mikä kiihoittaa heitä toisiansa vastaan?
— Kristityt ovat mennä yönä varastaneet vanhan opin puolustajilta yhden temppelin ja panneet temppelin aarteiston takavarikkoon…
— Mutta minkä tähden, minkä tähden he tekevät niin pahasti? huudahtiRahel.
— Minkätähdenkö? Kaikki eivät voi olla kauppiaita tässä maassa, vaan kaikki tahtovat kultaa. Ne, jotka eivät tule kauppiaiksi kuten Juutalaiset, tulevat rosvoiksi kuten kristityt. Siinä on selitys. Roistoväki tapelkoon! Meikäläiset minä tunnen. He ovat liiaksi pelkureita uskaltaakseen panna alttiiksi elämäänsä. Kristityt voivat heiltä ottaa kaikki, hengenkin; vaan tästä hengestään he pitävät niin suurta huolta, etteivät tohtisi sitä puolustaakaan. Mutta kristityt itse, Rahelini, he ovat miehiä! Tai oikeammin: he ovat petoja … rohkeampia kuin leijonat, verenjanoisempia kuin tiikerit. Amfiteatterin leikit on kielletty. Me emme niitä kaipaakaan, sillä meillä on kristityt. Istumme katselijain penkeille ja taputtelemme käsiämme, kun he raatelevat toisiaan. Meillä on komea näytäntö odotettavissa.
— Oi Jumala, kuinka nyt puhut, Karmides! Minä melkein kauhistun sinua.
— Rauhoitu, tyttö! Minä en ole vaarallinen. Kun en voi torjua ukkosta tai asettaa myrskyä, niin minä teen päätökseni: riemuitsen niiden suuruudesta. Vaan kuulepas mitä muuta on viime yönä tapahtunut ja levittänyt kauhua kaupunkiin. Vallitseva kristitty puolue on saanut tietoonsa, että sorrettu puolue on pitänyt salaisia jumalanpalveluksia eräässä kalkkikivilouhoksessa lähellä tuon kamalan pylväspyhimyksen kenttää. Hyökättiin näiden kimppuun juuri keskellä heidän rukoushetkeään, sotamiehet ryntäsivät heidän maanalaiseen kirkkoonsa, ottivat vangiksi kaikki, jotka eivät päässeet pakoon pujahtamaan, sitoivat heidät ja laahasivat vankeuteen. Kerrotaan että vainottujen sankari, eräs pappi, jolla on pitkä, inhottava nimi, jommoisia kristityt ovat keksineet… Atanasios se on … oli siellä ja saarnasi, vaan että hänen onnistui pimeydessä ja sekasorrossa pujahtaa pakoon. Noin viisikymmentä vangittiin: enimmät kuuluvat roskaväkeen, vaan muutamat ovat kunnioitettuja miehiä ja Ateenan kansalaisia. Laki tuomitsee heidät kuolemaan. Voit ymmärtää, mikä hämminki tästä on syntynyt heidän uskonveljiensä, ystäviensä ja sukulaistensa kesken. Armoa ei vangituilla ole odotettavissa. Suru, hämmästys ja raivo valtaa ne monet tuhannet jotka kutsuvat itseään homouusialaisiksi. Luullaan heidän ryhtyvän aseisiin vapauttaakseen vangit väkivallalla. Hallitsevan puolueen päämies, Ateenan piispa, ei halua mitään kernaammin, sillä sotajoukot ovat hänen käytettävinään, ja hän tahtoo käyttää tilaisuutta musertaakseen yhdellä iskulla vastustajansa. Kas siinä uutiseni, sinä mustasilmäinen tyttöni. Kuinka kalpeus sinua kaunistaa! Tekisi mieli pelottaa sinua aina, jotta saisi aina nähdä sinut semmoisena. Vaan ole pelotta! Onhan Karmides luonasi. Täällä, täällä sylissäni, oletko täällä peloissasi?
Vastarintaa kohtaamatta Karmides oli painanut vapisevan tytön rintaansa ja leikitteli hänen mustilla kutreillaan.
— Minä en pelkäisi, jos sinä olisit aina täällä. Vaan sinähän tulet ja menet. Olet poissa, kun ehkä… Ei, minä en uskalla ajatella sellaista hetkeä.
— Minä olen näkymättömänä oleva sinua lähellä ja näkyväisenä rinnallasi, jos vaara uhkaa. Vaan nyt ei enää sanaakaan pelosta eikä vaarasta! Katso taivaalle! Siellä alkavat tähdet tuikkia. Missä on kitarasi, lapsi?
Kitara oli penkillä. Karmides otti sen, viritti sen ja lauloi sen säestyksellä sievän, iloisen laulun. Rahel kuunteli ja hymyili. Sen jälkeen Karmides lauloi laulun rakkaudesta, lemmentuskasta ja uskollisuudesta kuolemaan saakka. Rahelin silmissä oli kyyneleitä, kun Karmides pani kitaran kädestään.
— Mitä? Kyyneleitäkö? Rakas pikku hupsu! sanoi hän. — Sinun silmäsi ovat lämmittäneet sieluni, vaan kyyneleet tekevät ne auringoiksi, jotka sen polttavat. Ummista silmäsi, muuten näköni huikenee! Silmät kiinni, sinä Itämaan tyttö!
Ja kun Rahel totteli, niin Karmides pani käsivartensa hänen kaulalleen ja painoi tytön huulille tulisen suutelon.
Se oli ensimäinen. Karmides meni joskus hitaasti päämääräänsä kohti. Hän oli oikea Prooteus[24] — erilainen erilaisten naisten luona. Sellainen tyttö kuin Rahel toki kiihoitti hänen aistejaan, vaikka ne olivatkin jo saapuneet ylenkylläisyyden kannalle. Viehätys oli sitä suurempi, kuta enemmin Rahelin yksinkertaisuus erosi Karmideen tavallisten naisystävien maailmantuntemuksesta. Jokapäiväiset saaliit hän valloitti rynnäköllä. Eusebian, tuon hervaantuneen roomalaisnaisen luona Karmides — ei Eusebia — oli olevinaan ujo, veikistelevä, oikullinen, kokematon; ja vaikka Eusebia kyllä älysi näyttelemisen, niin molemmat olivat liiaksi viisaita hyljätäkseen naamarin, joka tuotti heille kummallekin saman huvituksen.
Rahel rakasti häntä. Karmides oli hänelle kaikki. Kuka siis ihmettelee, että tämä suudelma tuntui Rahelista autuaalliselta? Vaan hän avasi silmänsä ja punehtui otsaa myöten. Hänen silmäyksensä rukoili Karmidesta säästämään häntä uudistetusta autuudesta; vaan uskalikko ei armahtanut. Hän ryösteli suudelman toisensa jälkeen.
Rahel ei huomannut, kuinka tuo kaukainen surina, joka kuului pohjoisesta, läheni lähenemistään, kuinka siitä aina selvemmin erotti väkijoukon astunnan, sen kumean kohinan, jonka semmoinen monipäinen, tuhatjalkainen hirviö saa aikaan, kun se tunkee eteenpäin kaupungin ahtaita katuja ja paisuu joka solasta, jokaisesta aukosta, jonka ohi se kulkee, tempaa mukaansa kaiken ja yhdistää sen itseensä.
Vaan vihdoin kuului tuosta sekavasta melusta ääniä, korvia vihlovia, hurjia, jotka todistivat, että monipäinen hirviö oli ärtyneenä, että se haki vihollisia, ja että näiden vihollisten tuli vavista koston tuloa.
Nyt Karmides päästi Rahelin käden. Huudot olivat tunkeutuneet hänen korviinsa. Hän aavisti niiden merkityksen. Hän nousi seisoalle ja kuunteli. Rahelkin kuuli lähenevän hirmumyrskyn kohinan. Hän tarttui Karmideen käteen ja nojautui vavisten häneen.
Kauhussa, joka hänet valtasi, hänen ensimäinen ajatuksensa lensi hänen vanhempainsa puoleen.
— Oi Jumala, minun onnettomat vanhempani! He ovat ulkona. Mikä voi heille tapahtuakaan! Kuinka pelastaa heidät vaarasta? Minun täytyy ulos. Tahdon kiiruhtaa synagoogaan. Karmides, tule minun kanssani! Minä en pelkää, kun sinä olet mukana. Tule!
Tällä hetkellä pistihe vanhan palvelijattaren pelästyneet kasvot ylös altaanin portaista.
— He tulevat! huusi hän.
— Ketkä? Ketkä?
— Vanhempasi. He ovat jo portin edustalla.
— Ylistetty olkoon Jumala! He ovat pelastetut!
— Hyvästi, Rahelini, sanoi Karmides hätäisesti. — Älä pelkää! Minä olen oleva läheisyydessäsi.
Rahelilla oli tuskin rohkeutta laskea irti Karmideen kättä. Raskaan katuportin saranat kuuluivat kitisevän. Aika oli täpärällä. Karmides kiiruhti alas rappusista ja takaoven kautta ulos mäelle. Rahel seurasi häntä silmillään, kun hän nopein askelin meni kummun louhisen huipun yli ja katosi sen taakse. Sitten hän riensi alas tapaamaan vanhempiansa. Hän näki vanhan Esterin nojautuneena rabbi Joonaan käsivarteen. Isä nosti raskaat pönkät, joilla portti sisältä oli varustettu, pani ne päällekkäin ristiin ja kiinnitti ne rautahakasilla.
Barukia ja Esteriä ei seurannut rabbi Joonas yksin. Seitsemän tai kahdeksan nuorta, voimakasta Israelilaista oli myös tullut heidän kerallaan. Ne aikoivat jäädä taloon, niin kauan kuin myrsky raivosi kaupungissa, ja olla sen varusväkenä. Barukilla oli aseita kaupan, siksi oli niitä hänen talossaan kokonainen varasto. Suljetussa, pönkitetyssä talossa he aikoivat miekka kädessä odottaa tapauksien menoa.
Murhenäytelmän alku.
— Toisesta huvituksesta toiseen! Ylistetty olkoon Olympos, joka yhä vielä kylvää ruusuja maan päälle!
Näin Karmides ajatteli vaeltaessaan Skamboonidailta alas siltä puolen, joka vietti Kerameikokseen päin. Hän myönsi kiitollisena, että se hetki, jonka hän oli viettänyt Rahelin luona, oli ollut nautinnon hetki, se on: onnen varjoa — tosin ainoastaan varjoa, vaan hän oli siihen tyytyväinen, sillä todellisuuden hän oli jo aikoja sitten antanut mennä menojaan.
Hän haki nyt toista hauskutusta. Kerameikos-kadulta kaikui hurjia huutoja, kuului tuhansia meluavia ääniä. Se oli luultavasti alkukoori suurenmoiseen murhenäytelmään. Karmides rakasti murhenäytelmiä ja kiiruhti siis hankkimaan itselleen sijan katselijoiden joukosta.
Kuten tiedämme oli jo hämärä ja tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Semmoinen hämyvalo on sellaisille näytelmille edullinen, samoin kuin pilvinen taivas lisää gootilaisen temppelin vaikutusta. Se peittää semmoiset pienet yksityiskohdat kuin pienet ihmiset ja sulattaa ne suuret joukot, jotka tällä näyttämöllä esiytyvät näyttelijöinä, mahtaviksi yksilöiksi.
Karmides seisahtui hetkeksi, ennenkuin oli ennättänyt siihen kohtaan, missä ahtaat kujat alkoivat, jotka siltä puolen kiipesivät ylös kummulle. Silmä voi sieltä kattojen ja muurien lomista nähdä katkonaisia Kerameikos-kadun osia aina Areiopagin kukkulalle asti. Kaikki nämä osat peitti lainehtiva joukko, joka todellakin näytti olevan yksi ainoa jättiläissuuri hirviö. Se kiemurteli hiljaa, vaivalloisesti ja suonenvedontapaisesti eteenpäin kuten haavoittunut käärme. Kaksi soihtua, jotka loistivat sen päässä, olivat hirviön silmät. Vaan niinkuin huhua runoilijoiden kuvauksien mukaan, samaten tätä jättiläisruumistakin peitti pitkin pituuttaan kielten muodostama harja, kielten, jotka eivät puhuneet, eivät kuiskailleet, vaan karjuivat raivosta.
Karmides kiirehti eteenpäin. Hän tuli ahtaaseen kujaan, joka antoi pääkadulle. Tämä oli täyteen sulloutunut ihmisiä; edellinen autio, ikään kuin kuollut. Portit pönkitettyinä, akkunaluukut suljettuina, ei yhtäkään ihmistä näkyvissä.
Karmides näki nyt olevansa ohivierivän, paisuvan kansanvirran itse äyräällä. Vielä askel, ja se olisi temmannut hänet laineisiinsa. Hän näki kasvoja tulevan esiin ja katoavan — synkän vihan vääntämiä kasvoja.
— Kostoa, kostoa! Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille!Kuolema atanasiolaisille!
Nämä huudot, joihin sekautui muita samanlaatuisia, kaikuivat hänen korviinsa. Hän siis ei ollut erehtynyt. Esirippu, oli pudonnut, koorilaulu oli alkanut, koorilaulu, joka aloitti kauan odotettua ja valmistettua murhenäytelmää.
Karmideella ei ollut ensinkään halua antautua pyörteisen virran valtaan. Vastenmielisestihan uhraa tahtonsa ja jäseniensä vapaan käyttämisen, kun ei ole sen hengen innostuttama, joka sulattaa tungeskelevan ja sysivän joukon yhdeksi kokonaisuudeksi. Karmides tahtoi valita sopivamman paikan katsellakseen. Hän poistui Kerameikos-kadulta ja kulki tyhjiä sivukatuja torille, otettuaan selkoa siitä, että virta kuohui sinnepäin. Hän ennätti ennen sitä torille. Tämä oli vallan autio ihmisistä, kuvapatsaiden mykät rivit vain seisoivat sen ympärillä. Se näkyi ikäänkuin kamalan pelon vallassa odottavan lähenevää joukkoa. Karmides astui maalauspylvähistön marmoriportaille ja asettui mukavaan paikkaan kulmapylvään viereen. Aivan tämän sivuitse täytyi kulkueen mennä eteenpäin; se oli määrätty virran aaltojen murtajaksi. Karmides saattoi siis nähdä kaikki läheltä.
Soihdut, jotka loistivat jonon päässä, lähestyivät, hurjat, raivokkaat huudot täyttivät Pnyksin ja Areiopagin välin, ja torin pylväskäytävät kajahuttelivat ne takaisin.
— Kuolema vääräuskolaisille, atanasiolaisille, myrkyttäjille!
Kansanvirran ensimäiset aallot olivat saapuneet perille. Ne viskasivat ihmistyrskyä maalauspylvähistön portaille, jossa Karmides seisoi pylväänsä suojassa, ja levisivät nopeasti vesitulvan tavoin yli torin. Soihtujen punerva hohde valaisi paareja, joita ei kannettu olkapäillä vaan innokkaiden kantajien ylöspäin ojennetuilla käsivarsilla. Kun toiset väsyivät, tuli silmänräpäyksessä toisia sijaan. Siten merelläkin aalto jättää purjehtivan laivan toisen aallon kannettavaksi. Paareilla lepäsi olento, tuskin ihmisen näköinen, sillä se oli Simoon pylväspyhimys tai hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis oli alastomana. Karhuntalja oli kokoon käärittynä hänen päänsä alla, joka oli käännetty seuraavaa joukkoa kohti, niin että soihdut kohtisuorasti valaisivat kamalia kasvonpiirteitä, ummistuneita silmiä joukon nähtäväksi. Lähinnä paareja kävi muutamia pappeja kaapujen kaulukset alhaalla ja päät paljaina. Kaksi heistä kantoi soihtua. Toisen vieressä näkyi Eufeemios. He olivat — vaiti, sillä ne tunnussanat, jotka he olivat alussa antaneet, kaikuivat nyt joukon suusta hurjina huutoina, jotka omasta jumustaan kehittyivät vakuutuksen voimaksi noissa raivostuneissa tuhansissa. Papit olivat vaiti, vaan lähensivät tuon tuostakin soihdut kuolleen kasvoille, näyttääksensä ne toistamiseen niin selvästi kuin mahdollista. Ja joka kerta kajahtivat suuremmalla voimalla huudot:
— Kuolema atanasiolaisille! Myrkyttäjille! Vääräuskolaisille!
Joukko oli vihdoin ennättänyt ohitse. Karmides yhdistyi jälkiparven viimeisiin.
— Kansalainen, mitä on tapahtunut? kysyi hän lähimmältä naapuriltaan.— Mikä saattaa kansan raivoon?
— He ovat murhanneet Simoonin, tunnustajan ja pyhimyksen, vastasi mies. — Eikö sinulla ole korvia kuulla mitä kansa huutaa?
— Minä kuulen heidän huutavan myrkyttäjiä ja vääräuskolaisia. Joku atanasiolainen on siis myrkyttänyt tuon pyhän miehen?
— Jokuko heistä? Ei, he kaikki ovat sen tehneet. Kaikki atanasiolaiset ovat syyllisiä tähän murhaan. He eivät voineet kärsiä, että oikeauskolaisilla oli niin pyhä veli kuin Simoon. He pelkäsivät koska hän rukoili Jumalaa ja martyyrejä meidän puolestamme. Homouusialaiset ovat jo vanhastaan myrkynvalmistajia. Eikö Atanasios ystävineen myrkyttänyt Areiosta samana aamuna, kun tämän piti nauttiman pyhää ehtoollista Konstantinopolin pääkirkossa? Eivätkö he monesti ole myrkyttäneet oikeauskoisten ehtoollisviiniä? Voitko vielä epäillä, nuo samat vääräuskolaisetko ovat murhanneet Simoonin? Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille! Kostoa, kostoa!
Mies yhtyi väsymättä kajahteleviin huutoihin. Karmides poistui, etteivät uudet joukot, joita yhä tulvasi lisää, tempaisi häntä mukanansa. Kulkue meni torin poikki ja vetäytyi siitä kadulle, joka kulki Akropoliin eteläistä rinnettä myöten. Siinä portissa, joka oli vanhan Ateenan, "Teeseuksen kaupungin" ja uuden, "Hadrianuksen kaupungin" rajana, syntyi hirveä tungos, kun joukko sen läpi raivasi tiensä. Kun näillä seuduin asuvat homoiuusialaiset olivat vielä joukkoon liittyneet, suunnattiin kulku, johtajat etunenässä, kristittyjen pääkirkkoon, joka oli avonaisella paikalla, sen kadun varrella, joka päättyi Dioomelan porttiin ja vei vanhaan gymnasioniin Kynosargeeseen.
Kirkko oli valaistu, portit selki selällään.
Suuri sotamiesosasto oli asetettu kirkon lähelle. Muutamissa silmänräpäyksissä se oli täpöisten täynnä ihmisiä. Vaan nämät olivat kuitenkin vain pieni osa tuosta mahtavasta joukosta. Muu osa täytti edustan ja lähimmät kadut. Petros oli pappiensa etunenässä pääovella ollut ottamassa paareja vastaan. Nämä asetettiin monihaaraisten kynttiläjalkain valaisemaan kuoriin; temppelin katto ikäänkuin tuntui nousevan joukon raivokkaista huudoista. Kesken kaikkea papit alottivat virren ja laskeusivat polvilleen pyhimyksen ruumiin ympärille. Hurskaan veisuun kuulivat ainoastaan lähinnä seisovat. Vaan nämä yhtyivät siihen, ja se levisi leviämistään, paisui ja tunkeutui tuhansien äänien kantamana joukkoon, joka seisoi ulkopuolella. Ja nyt kaikki äänet yhtyivät virteen. Raivo oli saanut tahdin ja sävelen. Se silloin helposti tyyntyy, vaan tilaisuuksissa tällaisissa se tyyntyy hirmuiseksi tyyneydeksi, turmiollisemmaksi kuin sen edelläkävijä, koska se kykenee järjestykseen. Niinpä kaikki kuuntelivatkin virren loputtua Petroksen voimakasta ääntä, kun hän väkijoukolle lausui seuraavan kehotuksen: — Menkää rauhassa kotiin ja odottakaa huomispäivää, jolloin Herra on näyttävä ihanan voimansa.
Kehotusta toistelivat papit joukolle, joten se kulki kuin sotapäällikön huuto kansan lävitse.
Clemens ei ollut sinä iltana saanut mennä piispan kanssa kirkkoon; hän oli käsketty pysymään kotona. Häntä lukuunottamatta oli piispan palatsissa ainoastaan portinvartija sekä vanki, sama, jota on mainittu nimellä Teodooros.
Tuntia ennen yllä kerrotun metelin alkua piispa oli lähtenyt pääkirkolle. Clemens oli viettänyt sen tunnin lukemalla kirjaa, jonka hänen kasvatusisänsä oli hänelle lahjoittanut ja joka selitti kristillistä kuuliaisuutta.
"Sinun täytyy kaikissa kohdin kieltää itsesi. Sinun oma tahtosi on sinun perkeleesi. Oma tahto ensimäiset vanhempamme langetti ja teki sukumme syntiseksi, turmeltuneeksi suvuksi. Sinulla ei ole pahempaa vihollista kuin oma itsesi. Opi siis tottelemaan, opi uhraamaan tahtosi toisen tahdon alle. Jumala, Kaikkivaltias otti orjan muodon päällensä, etkö sinä siis voisi antautua toista ihmistä palvelemaan ja olemaan toisen orja? Opi nöyrtymään, sinä multa ja tuhka! Ole vaiti ja kärsi, niin tulet autetuksi! Ole kiitollinen, ettet ole omassa vallassasi, vaan että sinulla on maallisia herroja, sillä sinulle on turvallisempaa totella kuin vastata omasta puolestasi."
Näin kirja puhui nuorelle esilukijalle. Eikä tässä langennut kylvö kivistöön. Voiko ihmetellä että Constantinus suosi tämäntapaista oppia? Suvustaan turmeltuneet antiikin tasavaltalaisten pojat pitivät yksinvaltaa onnettomuutena ja ruhtinaan tottelemista kovana pakkona; kristityt näkivät yksinvallassa pyhän asian ja sokeassa tottelemisessa hyveen.
Mitä nuoreen esilukijaan tulee, niin nuo oppilauseet esiintyivät hänelle korkeammassa valossa, jota ei luonut itse kirja, vaan hänen oma taivaallista puhtautta ikävöivä sielunsa.
Kun hänen pienessä kamarissaan rupesi hämärtämään, niin hän meni ulos aulaan ja jatkoi siellä innokasta, harrasta lukuaan. Mutta kun tähdet alkoivat tuikkia läpi eeterin, niin hänen täytyi panna pergamentti pois, sillä sen kirjaimia ei voinut enää erottaa. Niiden laita oli samoin kuin ihmisten. Ne eivät merkinneet paljoa, jolleivät olleet yhteydessä keskenänsä, vaan kun ne kadottivat tämänkin itsenäisyytensä, kun hämärä tuli, joka hälvensi niiden omituisuudet ja teki ne toisen toisensa kaltaiseksi, niin oli myös henki poissa, mikä niistä äsken puhui.
Nyt vasta Clemens muisti, että se aika oli käsillä, jolloin hänen tuli viedä Simoon pylväspyhimykselle leipä ja mitta viiniä, sillä eilisestä saakka hän oli saanut sen toimen jokapäiväiseksi tehtäväkseen. Niin, aika ei ollut ainoastaan tullut; tuo rakas lukeminen oli saattanut hänet unohtamaan oikean hetken. Pahoillaan tästä vasten hänen tahtoansa tapahtuneesta laiminlyömisestä hän veti kaapunsa ylleen ja meni ottamaan koria, jonka palatsin kyökkimestari oli valmistanut häntä varten. Juuri silloin hän kuuli sen ihmisjoukon metelin, jonka kulun olemme kertoneet. Clemens ei siitä huolinut; hän ajatteli ainoastaan velvollisuutensa täyttämistä. Vaan melu läheni nopeasti, sillä Simoonin paarien ympärille, jotka juuri olivat päässeet kaksoisportista sisään, ei ollut vielä keräytynyt suurempaa joukkoa, kuin leveälle Kerameiokselle hyvästi mahtui. Portinvartija oli aukaissut eteisen oven ja seisoi nyt kynnyksen edessä kuunnellen ihmeissään ja tähystellen lähestyviä soihtuja.
— Odota, sanoi hän Clemensille, — odota kunnes saamme nähdä, mitä tämä merkitsee. Tuo kuuluu aivan kuin kapina. Kuules noita hirveitä huutoja! On aivan kuin lähenevä myrsky. Anna sen mennä ohi, ennenkuin lähdet.
Kulkue oli nyt Teeseuksen temppelin ja piispan palatsin välillä. Clemens erotti yhä selvemmin huudot: He ovat hänet murhanneet! Kuolema myrkyttäjille, atanasiolaisille!
Pari minuuttia sen jälkeen joukon eturivit olivat ennättäneet paikalle. Clemens tunsi soihtujen kantajat kahdeksi vanhemmaksi virkaveljekseen; hän näki paarit ja, niiden ehdittyä sivuitse, olennon, joka niillä lepäsi. Hän tunsi Simoonin.
Tarpeetonta tiedustella, mitä oli tapahtunut. Clemens näki joukon hurjat liikkeet ja kuuli heidän raivokkaat huutonsa: Vääräuskolaiset ovat murhanneet hänet! Kuolema myrkyttäjille!
Clemensia kiusasi halu yhtyä paarien ympärillä oleviin pappeihin. Silloin hän olisi rikkonut piispan käskyn, vaan hän olisi unohtanut velvollisuutensa samalla hirmuisen ja kiihottavan näytelmän vaikutuksesta. Eikö hänellä ollut samoja tunteita, jotka värisivät tuossa joukossakin? Pyhä Simoon, jota hän melkein epäjumalana kunnioitti, Simoon, joka oli pannut kätensä hänen päänsä päälle ja siunannut häntä, Simoon surmattuna! Hänet olivat murhanneet nuo vääräuskolaiset, nuo Jumalan, keisarin ja oikeauskoisten viholliset, joiden poisjuurittaminen maailmasta oli sekä velvollisuuden että kunnian asia! Veri kuohahti nuorukaisen suonissa, hänet valtasi yleinen kiihtymys, huudot kuuluivat vastustamattomina kehotuksina, hän tahtoi olla pisarana tuon kohisevan kosken pyörteissä. Portinvartijan, joka äsken seisoi hänen vieressään, huimaus oli voittanut, hän oli kadonnut joukkoon. Lisää virtasi joka portista ja kujasta. Vaan kun Clemens oli pannut korin maahan yhtyäkseen joukkoon, johtui hänen mieleensä ajatus, joka hervaisi hänen päätöksensä. Kuultuaan uudestaan huudot:myrkyttäjät, hän tuli ajatteleeksi että hän, Clemens, edellisenä iltana oli vienyt ruokaa ja juomaa Simoonille. Simoon söi ainoastaan yhden aterian: illallisen. Sen Clemens tiesi. Sitä vastoin hän ei tiennyt, että Simoon silloin alituisten polviliikkeittensä raukaisemana söi kuin susi ja ahmi kaikki, mitä hänen hurskaat ihailijansa toivat hänelle. Myrkytetyn ruoan hän siis oli voinut saada toiselta, joka oli tullut Clemensin jälkeen. Vaan sitä ei Clemens nyt kyennyt aprikoimaan. Hänet valtasi kamala, jäätävä aavistus. Hänestä tuntui, ikäänkuin uhkaavat äänet tarkoittaisivat häntä, ikäänkuin lukemattomat verenjanoiset silmät katselisivat häntä. Hän seisoi kuin kivettyneenä, kunnes joukko oli ennättänyt ohitse.