Vuoden kuluttua.
— Aleksandros, sanoi Karmides nuorelle kamariorjalleen, — minä matkustan pois enkä taida niinkään pian palata. Milloin, sitä en tiedä itsekään. Jos siis Baruk juutalainen tulee huomenna viemään sinut pois, niin avaa tämä kirje ja näytä se hänelle.
Aleksandros oli kummastuneen näköinen, sillä hänen herransa ei päivän kuluessa ollut puhunut sanaakaan mistään matkasta, eikä valmistuksiinkaan sitä varten oltu ryhdytty. Mutta vielä enemmän häntä pelotti se odottamaton tieto, että Baruk aikoi tulla häntä pois viemään. Mitä tämä merkitsi? Oliko hänen herransa, joka siihen asti oli ollut niin hyvä Aleksandrosta kohtaan ja tyytyväinen hänen palvelukseensa, nyt äkkiä suuttunut häneen ja myynyt hänet Barukille, rikkaalle kauppiaalle, joka aluksillaan kuljetteli orjia kaikkiin maanosiin, vieläpä barbareillekin, joiden luona, kuten luultiin, orjat teurastettiin verenjanoisten jumalien alttareilla?
— Sinä näytät murheelliselta, poikani. Älä ollenkaan pelkää! Anna minulle pikari viiniä ja mene sitte maata!
— Herra, kysyi Aleksandros alakuloisella äänellä, — oletko myynyt minut Barukille?
— Kuinka sellaista voi mieleesi juolahtaa? Noh, rauhoittuaksesi saat tietää, että kirje, jonka sinulle annoin, on vapautuskirjasi. Sinä olet vapaa, poikani, vapaa kuin taivaan lintu. Et ole enää orja. Ymmärrätkö minua?
Aleksandroksen kasvot kirkastuivat.
— Vapaa? Oi, mitä sanotkaan? Olisiko tämä vapautuskirjani? huudahti hän käännellen ja katsellen kirjettä. — Onko se mahdollista?
— Se on varmaa.
Aleksandros tarttui Karmideen käteen ja suuteli sitä.
— Hyvä on, sanoi Karmides vetäen kätensä takaisin. — Vaan sinä unohdat pikarin. Riennä!
— Vapaa! toisti orjapoika ihastuksissaan. — Vaan millä olen ansainnut tämän hyvyyden? Oi, herra, kuinka sinua palkitsen…
— Pikari! Joudu! huusi Karmides. Aleksandroksen oli vaikea pitää aisoissa kiitollisuudentunnettaan. Mutta Karmideen uudestaan viitattua hän riensi ulos ja palasi heti, täysi pikari kädessä.
Karmides tyhjensi sen.
Aleksandros kysyi epäillen:
— Enkö saa seurata sinua matkallesi?
— Se on tarpeetonta. En tarvitse sinua.
— Minne aiot matkustaa?
— Ei mitään utelemista! Mene matkaasi!
— Vaan, vaikka olen vapaa, sallit kai minun jäädä taloosi ja olla lähelläsi? uskalsi Aleksandros lisätä. Hänen kasvoillaan loisti vilpitön uskollisuus.
— Jätä minut rauhaan kysymyksinesi!… Kuitenkin, jatkoi Karmides nähtyään surua Aleksandroksen kasvoilla, — pysähdy, tahdon sanoa sinulle jotain. Olot määräävät meidät eroamaan, ystäväni. Huomenna Baruk on tämän maatalon omistaja. Ensi yönä matkustan Ateenasta, ja voipi käydä niin, ettet enää näe entistä herraasi. Sen tähden annoin sinulle vapautesi. Sinun asiasi on nyt katsoa, kuinka käytät vapauttasi päästäksesi maailman läpi. Seuraa luontoasi ja tartu onnea, kun voit, kutreista kiinni! Kas siinä neuvoni, helppo antaa, vaikeahko loppuosassaan seurata. Mutta siinäpä juuri elämisen taito onkin, Aleksandros. Olen huomannut, että olet tiedonhaluinen, että silmäilet kirjojani, että sinussa on ainakin grammatikusta, jollei juuri filosofia. Mene huomenna Kryysanteuksen taloon. Pyydä päästä hänen tyttärensä Hermionen puheille. Sano hänelle olleesi Karmideen kamariorja, sano hänelle, että Karmides sinuun kiinnitti hieman sydäntänsä, vaan että sinulta nyt puuttuu sekä ruoka että ruoska. Sinä osaat kirjoittaa. Pyydä Hermionea hankkimaan sinulle paikka isänsä kirjainkopioitsijain joukossa. Sinun kasvosi ovat Kryysanteuksen ja Hermionen kaltaisten ihmisten luona hyvä suosituskirje; he ilomielin täyttävät toivosi. Kryysanteus panee eteesi kirjan, jota kopioidessasi voit perehtyä hänen tieteeseensä, jos kirjoittaessasi ajattelet. Hän on järjestävä asiat niin, että voit kehittää sieluasi samalla työllä, jolla ansaitset leipäsi. Ja jos hän huomaa sinun käyttäneesi tilaisuutta hyvin, niin hän tekee sinut kopioitsijasta oppilaakseen, vie sinut ulos Akadeemiaan ja antaa sinulle paikan ylimysten ja roomalaisten senaattorien poikien joukossa. Silloinhan on onnesi taattu, Aleksandros. Sinusta tulee samaa, mitä keisari Julianus on, Kryysanteuksen oppilas. Sinusta tulee keisarin koulutoveri, poikani, ja sinusta tulee filosofi, joka on täynnä pilviä ja aatteita, sumuja ja käsitteitä. Nyt ei minulla ole enää muuta sanottavaa, kuin että tuot manttelini ja sytytät lampun kirjastoon. Hyi, kyyneleet pois, Aleksandros! Sinä olet ruma kun itket. Mene matkaasi!
Hetken perästä Aleksandroksen poistuttua Karmides meni makuukamarinsa vieressä olevaan pieneen kirjastoon. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, niissä näkyi synkkä päättäväisyys. Löydettyään kääryn, jota etsi, hän pani lampun sohvan viereen, laskeutui pitkälleen, avasi kirjan, mutta unohti lukemisen ja vajosi omiin ajatuksiinsa.
— Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa tytölle … vain muutama rivi … puhdistaakseni itseni … päästäkseni häntä enää ajattelemasta.
Hän nousi, jätti kirjan ja istahti kirjoittamaan: "Karmides tervehtii Rahelia viimeisen kerran. Tein sen, johon velvollisuuteni minua kehotti ja jonka kautta me molemmat toivoimme niiden siteiden, jotka meidät ovat yhdistäneet, tulevan vahvistetuiksi. Epäilemättä tiedät jo, että tein sen turhaan. Kun tänään pyysin isältäsi kättäsi, niin lian kävi harmista ja kummastuksesta sanattomaksi. Sinäkö, pakana, sinä, kevytmielinen, irstas, lopen köyhtynyt Karmides! Siinä oli hänen vastauksensa. En tarvinnut siihen mitään selitystä; oli riittävää nähdä se katse joka sanoja seurasi. Valitettavasti, Rahelini, isäsi on oikeassa. Meidän välillämme on juopa, jonka yli ei voi astua. Olkoon kohtalo aina sinulle lempeä! Mitä minuun tulee, niin olen viisaasti kyllä laittanut itseni kyllästyneeksi samalla aikaa kuin köyhtyneeksi. Mitä se minua surettaa, ettei minulla ole kultakolikkoa huvin hinnaksi, kun en edes tahdo koko maailman huvituksia lahjaksikaan? Elämä on minusta kuin puserrettu appelsiini, jonka kuoren viskaan luotani. Minä lähden maahan, jossa yhtä vähän vaivaa ilo kuin tuska, yhtä vähän pelko kuin toiveet, luultavasti eivät myöskään ajatukset. Vaan jos siellä voi ajatella ja muistaa mennyttä, niin saattaa tapahtua, että jonkun kerran tahdon siihen jumalalliseen rauhaan, jota siellä nautitaan, yhdistää ajatuksen sinusta."
— Hyvä, ajatteli Karmides, nyt on siitä päästy. — Mitä muuta olen voinut tehdä tyttö raukalle, kuin mitä olen tehnyt? Olenhan minä, antaakseni hänelle onnen suloisen harhaluulon, teeskennellyt intohimoa, joka jo kauan sitten on sammunut. Onneton se hetki oli, jolloin hänen tummat silmänsä saattoivat minut suunniltani. Hänestä on minulla ollut enemmän päänvaivaa, kuin kaikista muista naisista yhteensä. Hänen hellyyttään, hänen mustasukkaisuuttansa, hänen tulevaisuudenpelkoaan, hänen onnetonta herkkätunteisuuttansa, joka ilmestyi tuhansissa muodoissa minun vaivakseni, tätä kaikkea olen kestänyt kärsivällisyydellä, jolla ei ole vertaa.
Hän rakastaa minua! Tällä hetkellä on suloista sitä ajatella. Aleksandroksenkin kyyneleet miellyttivät minua. Minua rakastaa siis todellakin kaksi ihmistä! Poislähtöni tuottaa siis tuskaa kahdelle olennolle! Onhan siinä lohdutusta ihmisluonnolle!
Kadota maailmasta ja jättää jälkeensä tyhjyys, jossa ei ole mitään tunteita, se on inhottava ajatus. Tyhjyys edessäni ja takanani, ja näiden ammottavien kitojen välillä kamala kuolonvävähdys! Ei, ei; ainakin takanani jotakin!
Toivoin jonkun aikaa Rahelin kanssa voittavani omakseni hyvän osan hänen isänsä rikkauksista. Mitä olisi silloin tapahtunut? Olisin matkustanut Bajæseen parantamaan merivedessä elinvoimiani. Olisin taas alkanut nauttia — joksikin ajaksi ja pikemmin tavasta kuin nuorekkaasta halusta — olisin sen jälkeen joutunut lääkärin huostaan ja hartaasti pyytänyt häntä tekemään kuolemattomaksi kurjaa olemista.
Epikuuroksen oppi on kurjin, minkä ihmisen aivot ovat keksineet. Minä inhoan pelkurimaista oppia, joka käskee nauttimaan kohtuullisesti, että saisi nauttia kauemmin. He pyytävät nautintoa, vaan sekoittavat siihen kuitenkin liiallisuuden seurausten pelon — ja sentähden he eivät löydä, mitä etsivät. He sekoittavat jumalien viiniin ihmisluonnon kurjimman sakan, joka on pelko. Sellainen sekoitus minua ällötti. Minä hain sekoittamatonta nautintoa ja kuljin tietäni, katsomatta oikealle tai vasemmalle.
Elämän toinen näytös on ihana. Ensimäinen on mitätön, kolmas ikävä, neljäs kurja. Minä olen aina kammonnut vanhuutta. Tekijän hyväntahtoisuus ilmaantuu, hänen neronsa kustannuksella, siinä että viides ja viimeinen näytös voidaan sovittaa kappaleeseen mihin kohtaan vain tahtoo. —
Nämä mietteet veivät Karmideen ajatukset jälleen kirjaan, jonka oli avannut. Se oli tutkistelu kuolemasta. Sellaisia teoksia oli helleeniläisessä kirjallisuudessa monta. Eräiden oppisuuntien filosofit pitivät lohdutuskeinoja kuolemaa vastaan tärkeinä siveysoppinsa osana.
Niinkuin matkalainen ainakin, Karmideskin tahtoi edeltäkäsin tietää jotakin siitä maasta, jonne oli päättänyt lähteä.
Kirjoittaja esitti ensin kysymyksen, onko ihmisen onnelle parempi karttaa huolellisesti jokaista ajatusta kuolemasta, vaiko aikoinaan siihen tottua, ettei joutuisi kauhun valtaan ja kadottaisi tasapainoaan, kun tuo välttämätön lähestyy. Hän mainitsi kuolemaa mitä lempeimmillä hyväilynimillä — se oli suloinen unelmaton uinahdus, unen veli, Maa-emon syliin palaaminen, hyvän Luonnon itsensä määräämä ruumiimme hajoaminen ja sen aineiden yhdistyminen ystävällisten alkuainesten kanssa — ja hän ihmetteli, että moni oli pitänyt edellistä keinoa parempana kuin jälkimäistä. Onhan se rauha, jota sen kautta luullaan saavutettavan, ilmeisessä vaarassa joka hetki, sillä luonto avaa hautoja eteemme tuhansittain, eläviä ja tuntevia olentoja hukkuu lukemattomia joka silmänräpäyksessä. Mikä hirmuinen tuska mahtaa vallata sen, joka ei terveessä tilassaan, hermojen vielä vahvoja ollessa, ole oppinut sietämään kuoleman ajatusta, kun vihdoin tauti häneen tarttuu, kun se edistyy, kun lääkäri epäilee, kun lääkäri hänet hylkää! Ainoastaan pelkurit ja ajattelemattomat ihmiset voivat siis valita tämän epäluotettavan ja vaarallisen keinon rauhansa säilyttämiseksi. Kuitenkin kirjoittaja myönsi että maan jaloimpienkin ja urhoollisimpienkin kansojen, Helleenien ja Roomalaisten, mielestä kuolema oli kauhun sana, jota laki kielsi mainitsemasta uhrijuhlissa ja muissa juhlallisissa kokouksissa, ja säädyllisyys yksityisseuroissa. Tästä näkyy, jatkoi kirjoittaja, kuinka syvälle ihmisluontoon kuoleman kammo on juurtunut. Tämä kammo täytyy voittaa, jottei sielun kirkkaus himmentyisi mitä jokapäiväisimmistä tapauksista. Sen tähden kirjoittaja oli yhtä mieltä kaikkein helleeniläisten filosofien kanssa siinä, että ihmisen, joka rakastaa sielunsa rauhaa, tulee niin aikaisin kuin mahdollista tottua ajattelemaan kuolemaa ja tutkia mitä kuolema oikeastaan on. Hän muistutti Epikuurosta, joka tuskallista sairautta kituessaan ja lopun jo lähetessä kirjoitti ystävälleen, että hänen sielunsa ilo voittaa ruumiin tuskat ja että hänen viimeinen päivänsä on hänen onnellisimpansakin. Moni saa, ajatellessaan sielun kuolemattomuutta ja tulevaisen elämän iloja, sellaisen rohkeuden, joka ei ole kukistettavissa. Kirjoittaja ei kuitenkaan katsonut viisaan arvolle sopivaksi hankkia voimaa mistään, joka mahdollisesti voi olla erehdys. Voimaa täytyy jokaisen löytää itsestään. Hän kysyi, eikö siinä ole kylläksi lohdutusta, että on elänyt ja elämässään toimittanut jotakin hyödyllistä, kun tähän jälkikatsahdukseen saattaa liittää sen onnekkaan ajatuksen että saapi yhdistyä maan kanssa, joka tuottaa ja elättää kaiken hyvän ja kauniin, että ruumiin hajoamisen kautta vielä kuolemankin jälkeen voi hyödyttää niitä vertaisiaan, joita elämässä on rakastanut?
Kirjailija luetteli ja kuvaili monta seikkaa, jotka saattoivat tehdä ihmisen, huolimatta hänen syvälle juurtuneesta kuolon kammostaan, siitä välinpitämättömäksi, jopa oman elämänsä viholliseksikin. Niiden joukosta hän ei unohtanut hekumoitsijoita, jotka olivat tyhjentäneet riemujen maljan sakkaan asti. Moni niistä oli kuoleman pelosta syöksynyt sen syliin ja pitänyt tyhjiinraukeamista parempana kuin siitä ajattelemista.
Tämä kuvaus oli niin voimakas, että se saattoi nostaa hiukset pystyyn lukijan päässä ja siirtää hänet kuvailtujen joukkoon.
Kirjoittaja puhui laveasti tyhjiinraukeamisesta. Hänen havaintonsa pitivät yhtä Pluutarkoksen ajatuksien kanssa siinä, että kuolemanpelon syy useimmissa ihmisissä ei varsinaisesti ole siinä, että ajatellaan itse kuolemankamppauksen tuskia, eikä myöskään Tartaroksen eli helvetin hirmukuvissa, vaan juuri siinä, että ajatellaantyhjiinraukeamista. "Halvaantukoon käteni ja jalkani, peittäkööt äkämät ruumiini, pankoot tuskani hampaani kalisemaan ja kitisemään; kun vaanelämänsaan pitää, olen tyytyväinen, vaikka riippuisin ristiin naulattuna", sanoo Mæcenas. Ja moni ihminen ajattelee hänen tavallaan. Ihmishenki, niinkuin koko luonto, kauhistuu tyhjyyttä. Se voi suostua, jopa pyrkiäkin muuttumattomuuden tilaan, lakkaamattomaan lepoon, johon ei suru eikä ilo, ei toivo eikä pelko ulotu, vaan sellainen tila ei vielä ole tyhjiinraukeamista. Se pukeutuu suloisen, unelmattoman unen haamuun, jonka syvyydessä piilee mahdollisuus herätä uudestaan ja joka jähmettyneen pintansa alla kätkee miellyttävän levon tunteen. Vaan missä kaikki muutoksen mahdollisuus on poissa yhdessä sen kanssa, joka olisi muutoksen alainen, missä ei ole edes minkäänlaistaolemista, missä mielikuvitus sukeltaa äärettömään tyhjyyteen, hapuillen turhaan ikuisesta pimeydestä joitakin atomeja, joista voisi muodostaa itselleen tuon käsittämättömän kuvaa, siinä ammottelee tyhjiinraukeamus.
Karmides heitti kirjan luotaan ja nousi. Hänen sieluelämänsä oli viime aikoina ollut kuin koneisto, jota joku ulkonainen paino piti käynnissä; hän oli veltostunut, häviöön joutunut, toivoton, siinä kaikki mitä hän tiesi itsestään, eikä hän tahtonut elää, koska se tulevaisuus, joka häntä odotti, oli tyhjä kaikesta muusta, paitsi kieltäytymyksistä. Vaipua yhteiskunnan lokaan, kun ennen oli loistanut ylellisissä piireissä ja ollut tähtenä nautinnonhimoisen nuorison keskuudessa, hiipiä ympäri ryysyinen mantteli yllä, niiden pilkan ja säälin esineenä joihin oli tuhlannut rikkautensa, ylenkatsottuna vaeltaa ennenaikaista ranseentumusta, häpeällistä vanhuutta kohden, tämä kaikki oli kuvautunut kamalin värein hänen mielikuvituksessaan. Tämmöisen kohtalon hän taisi välttää vapaaehtoisella kuolemalla. Sitä hän oli jo kauan katsonut elämänsä lopuksi. Vapaaehtoinen kuolema sisältyi hänen filosofiaansa, eikä hänestä ollut tuntunut vaikealta tyytyä siihen ajatukseen. Päin vastoin oli itsemurha tuntunut hänestä sopivalta loppukohtaukselta elämän huvinäytelmässä; se oli vain suurentava kokonaisuuden vaikutusta. Sammua keskellä elämänsä loistetta, jättää maailma, niin kauan kuin hän vielä häikäisi sen silmiä ja näytti sen mielestä kadehdittavalta ja onnelliselta, nuoruutta uhkuvana, kauniina, terveenä ja naisten hellyyden esineenä riistää itsensä irti huvitusten helmasta ja rientää haudan syliin, siinähän oli ainoa kuolema, joka saattoi sopia Karmideelle!
Sen enempää ei Karmides ollut ajatellut kuolemasta. Hän katsoi sitä välttämättömäksi asiaksi ja tahtoi käyttää tätä välttämätöntäkin tavalla, joka kutkutteli hänen ylpeyttään. Kuitenkin, kun hänen ajallinen onnensa uhkasi kallistuvan rakennuksen tavoin kukistua hänen päällensä, hän oli lykännyt päivästä päivään päätöksensä toteuttamisen. Nyt oli sentään viimeinen päivä tullut. Jos hän tämän yli eli, niin hän oli elänyt liiaksi, ja muutamia tunteja viivytettynä kuolema tulisi yhtä häpeälliseksi, kuin jos se häntä odottaisi pitkän ylenkatseessa ja kurjuudessa vietetyn elämän loppuna.
Hän oli siitä syystä kylmästi ja tyynesti päättänyt, että tämä yö oli oleva viimeinen.
Vaan tällä hetkellä, kun hän viskasi kirjan luotaan, hän tunsi, mitä ei ennen ollut tuntenut — epäröimistä. Se kauhu, jonka tyhjiinraukeaminen herättää ihmisluonnossa ja jonka tuo tuntematon kirjailija oli niin voimakkaasti ja sielutieteellisesti tarkkaan kuvaillut, oli häneenkin tarttunut.
Hän asteli muutaman kerran lattian poikki koettaen turhaan poistaa väristystä, joka kulki hänen jäsenissään. Sitte hän lähti huoneesta, heitti manttelin olkapäilleen ja kiirehti ulos.
Mustina ja sekaisina ajatukset risteilivät hänen päässään. Hän ei kyennyt niitä hallitsemaan eikä järjestämään miettiäksensä tyynesti asemaansa ja taistellaksensa järjen perusteilla sen vietin ponnistuksia vastaan, joka käskee kunkin olijan ylläpitää olemuksensa.
Tässä tilassa ollen hän vaelsi eteenpäin, katsomatta minne meni. Vasta kaupungin läheisyydessä ympäristö veti hänen huomionsa puoleensa. Hän näki Kaksoisportin ja kuuli hälinän Kerameikos-kadulta, jolla lukuisat jaloittelijat ihailivat vilvakkaan tähtiyön kirkkautta.
Hän seisahtui, sillä tämmöisessä mielentilassa hän ei tahtonut näyttäytyä kellekään eikä nähdä ketään. Hänen takanaan oli hautausmaa. Hän kääntyi ja meni sinne.
Portilla seisautti hänet kaksi vastaan tulevaa miestä. Hänen, ohimennessään toinen heistä pani kätensä hänen olkapäälleen ja lausui hänen nimensä.
Vastenmielisesti hämmästyen Karmides pysähtyi, katsahti mieheen ja tunsi hänet Petrokseksi, homoiuusialaisten piispaksi.
— Clemens, sanoi tämä seurassaan olevalle nuorukaiselle, — mene edelläni kaupunkiin. Olen heti jälessäsi kotona.
Piispa ja esilukija tulivat pylväskedolta, vietyänsä Simoon pyhimykselle illallista. Simoon oli kuolleista herätyksensä jälkeen uudestaan noussut pylväälle ja eli tavallista elämäänsä. Jos mahdollista, katseltiin ja ihmeteltiin häntä vielä enemmän kuin ennen.
— Mitä sinulla voi olla minulle sanottavaa? kysyi Karmides.
— Paljo, vastasi Petros, — jos sinulla on aikaa kuulla minua.
— Sitäpä ei minulla ole…
— Muutamassa minuutissa voi sanoa paljon. Minne aiot? Saatan tehdä seuraa ja tiellä sanoa sanottavani.
— Etkö tahdo lykätä keskustelua toiseen kertaan?
— Silloin voisi olla myöhäistä…
— Olet oikeassa. No, minusta on samantekevää, minne menemme.
— Valitkaamme siis ensimäinen paikka, jossa voimme rauhassa keskustella. Tässä lähellä on sellainen paikka.
He istahtivat eräälle penkille kypressien alle.
— Mitä sinulla on sanottavaa? kysyi Karmides.
— Jotakin, joka tuntunee sinusta kummalliselta ja rohkealta, vastasi Petros. — Me tunnemme toisiamme niin vähän, ja kuitenkin saat kuulla, että tahdon sekaantua asioihin, jotka minua eivät ollenkaan koske ja sinua aivan läheisesti…
— Hyvä on. Anna vaan kuulua, mikä sinulla on sanottavana.
— Hyvä ystäväni, olen monena yönä nähnyt unta sinusta, viimeksi viime yönä, ja silloin niin elävästi, että tänään tunsin vastustamattoman halun puhua kanssasi. Olisin tullut luoksesi, ellen olisi kohdannut sinua täällä. Mitä sinä yleensä ajattelet unista?
— Petros, tänä iltana ei minulla ole halua filosofeerata. Lyhykäisesti sanoen: minä uskon sellaisten ilmestysten tulevan vatsasta, sinä luultavasti taivaasta. Mitä unta näit?
— Olen kolmena yönä nähnyt sinun seisovan kuilun partaalla, ja pelastin sinut putoamasta siihen.
— Ja tätäkö tahdoit minulle kertoa?
— En, tahdon myös sanoa sinulle, että uskon eräänlaisia unia todeksi. On unia, jotka itse vastustamattomasti todistavat totuutensa. Minulla on tällä hetkellä se vakaumus, että Kaitselmus on määrännyt minut sinulle pelastuskeinoksi perikadosta.
Karmides tuli tarkkaavaiseksi. Petros jatkoi:
— Olen kysynyt itseltäni: mikä on se onnettomuus, joka uhkaa Karmidesta? Ja kuinka voin häntä auttaa? Onhan paljo, mikä erottaa meitä, mikä kieltää minulta hänen luottamuksensa. Meidän tiemme eivät ole tähän asti koskaan sattuneet yhteen, minun elämänkatsomukseni on kokonaan toinen kuin hänen, meidän maailmankokemuksemme äärettömän erilaisia. Hän ei ymmärtäisi, jos puhuisin hänelle sydämeni syvyydestä; hän ei ehkä tahtoisi edes kuulla minua. Kun kysyin, mikä onnettomuus saattaisi uhata Karmidesta, niin en keksinyt mitään muuta vastausta kuin tämän: hänen onnettomuutensa on se, mitä hän itse pitää onnenaan, ja turhaan saat koettaa muuttaa katsantokantaa, mikä ikäänkuin perustuu hänen vereensä, hänen nuoruuteensa, niihin lahjoihin ja etuihin, joilla luonto on hänet varustanut, ja jotka kutsuvat häntä huvituksiin, nautintoihin, aistien hurmaukseen. Tässä sinä et voi mitään; ainoastaan aika voi jotain saada matkaan. Kerran ehkä tulee se päivä, jolloin hän inhomielin työntää nautintojen pikarin luotaan, vaikka ihaninkin käsi sen ojentaisi. Silloin hän malttaa mielensä itsestään.Sinäet voi mitään toimittaa… Vaan uni tuli uudestaan. Sinä olit heittäytyä syvyyteen; et mennyt silmät kiinni sen reunalle; menit avoimin silmin, sinä näit sen, sinun kasvosi olivat pimeät ja synkät, kuten nyt ovat, ja kuitenkin, kun tartuin käteesi, pysähdyit kernaasti, ja minä saatoin helposti viedä sinut pois vaaran läheisyydestä. Sellainen oli minun viimeinen uneni.
— Minä, joka uskon unia todeksi, jatkoi Petros, — koska meidän pyhät kirjamme antavat minulle siihen syytä, ja koska monet monituiset kokemukset tukevat sellaista uskoa, minä tunsin itseni siten vakuutetuksi niin hyvin siitä, että se vaara joka sinua uhkaa on aivan lähellä ja että itse tunnet sen läsnäolon, kuin siitäkin, että todellakin voin sinut pelastaa, ja että sinä mielelläsi annat minulle luottamuksesi, joka tätä tarkoitusta varten on minulle välttämätön. Olenko erehtynyt?
— Luultavasti.
— En sitä usko. Sinä olet tällä hetkellä onneton, Karmides…
— Äh!
— Ja tarvitset auttajaa. Aika on jo tullut, jolloin nautintojen malja ilettää sinua…
— Siinä olet oikeassa…
— No niin, siinähän on jo pieni alku siihen luottamukseen, jonka toivon voittavani. Minun tarvitsee tuskin tietää enempää, sillä näillä sanoilla olet jo ilmoittanut, että seisot elämäsi käännekohdalla, että olet alkava toista rataa, joka on oleva niiden ihanien lahjojen arvoinen, joilla Kaitselmus on sinut varustanut, ja jotka oikein käytettyinä varmaan valmistavat sinulle tulevaisuuden, täynnä onnea ja kunniaa…
— Sinä saat minut hymyilemään…
— Sinä epäilet sellaista tulevaisuutta, ja kuitenkin tähänastinen elämäsi inhottaa sinua. Vaan tämähän on epätoivoa?
— Entä sitte?
— Sinä, jolla on nuoruuden hullutukset takanasi ja elämän paras osa edessäsi! Onko terveytesi turmeltunut? Sinun nuori luontosi voittaa sen takaisin. Onko omaisuutesi hävinnyt? Sinä hankit uuden. Vai ulottuvatko sinun epätoivosi juuret syvemmälle? Karmides, on olemassa pettämätön sielun lääke, samoin kuin on olemassa sairaus, joka vie todelliseen terveyteen, todelliseen elämään. Oi, jospa sinun sairautesi olisi sitä laatua! Minä tarttuisin käteesi ja veisin sinut lääkärin luo. Kenties niin onkin — ja silloin minä onnittelisin itseäni — vaikka et ole itse luonut katsettasi sisäänpäin, omaan sydämeesi. Ehkä sinun itsetutkimustasi hämmentävät maalliset ajatukset, ehkä pelkäät ajallista toimeentuloasi. Tämä pelko karkoitetaan. Ennen et kuule minua, enkä sitä ihmettele, sillä hulluutta on saarnata hukkuvalle. Ensin hän vedetään ylös syvyydestä; sitte vasta saarnataan. Siis, jos omaisuutesi on tuhlattu, jos pelkäät velkamiehiäsi, köyhyyttä ja nöyryytystä, niin anna minulle luottamuksesi. Minä voin ehkä auttaa sinua.
— Sinäkö?
— Minä.
— Jos nyt olisit arvannut oikein, voisitko torjua iskun, joka odottaa minua auringon ensi kerran noustessa?
— Se ei ole mahdotonta.
— Tiedän että olet erinomainen mies, Tyanan Apolloonios kristittyjen joukossa, että olet herättänyt kuolleita ja tehnyt muita ihmeitä. Olisinpa siis melkein taipuisa uskomaan että tässäkin tapauksessa sinulla on mahdollisuus…
— Oi, älä vertaa mitä ei tule verrata! Pysykäämme asiassa! Otaksutaan, että Baruk on velkojasi, että tarvitset lykkäystä…
— Petros, kuinka tämän tiedät?
— Oh, tiedän enempääkin, paljoa enempää. Otaksutaan, sanon minä, — että tarvitset häneltä lykkäystä. Siinä tapauksessa voit huoleti mennä kotiin maata. Minä lupaan että Baruk on oleva kärsivällinen.
— Petros, puhutko täyttä totta? Voitko pitää mitä lupaat?
— Minä voin luvata ja pitää enemmänkin. Asia riippuu sinusta itsestäsi ja siitä luottamuksesta jonka minulle osoitat.
— Mutta mitä tällä kaikella tarkoitat? Mitä syitä sinulla on menetellä näin?… Mutta oli miten oli, minä jätän nämä kysymykset sikseen. Olkoot syyt mitkä tahansa. Tilani on toivoton, sen tunnustan … ja jos pelastat minut sillä tavalla kuin tahdon pelastua…
— Niin että kaikki käy hiljaisuudessa, niin ettei ylpeytesi loukkaudu…
— Sano kopeuteni tai ylpeyteni … sanat eivät vaikuta mitään asiaan … minä lasken kohtaloni sinun käsiisi ja saat tehdä minusta mitä tahdot … vaikka minun on mahdoton arvata missä määrin voisin osoittaa sinulle kiitollisuuttani vastapalveluksella.
— Minä en vaadi mitään sellaista … ainoastaan sinun luottamuksesi. Tällä luottamuksella saavutan kaiken muun, ja mitä tahdon saavuttaa on sinun onnesi. Nyt ensi aluksi: tahdotko huomenna käydä luonani hämärän tultua, kun olen palannut työstäni? Olet ehkä nähnyt minun vetävän kiviä Afroditen temppeliin. Se on nyt minun jokapäiväinen tehtäväni, ja minä otan ilolla osaa ahdistettujen uskonveljieni vaivoihin. Kun Israel oli vahva, kukistimme epäjumalien alttarit, meidän täytyy nyt rakentaa ne uudestaan, mutta, kuten toivomme, repiäksemme kerran maahan samat kättemme työt. Sinä et löydä minua nyt piispan palatsista, joka on muutettu köyhäinhuoneeksi, vaan eräästä Skamboonidain mökistä. Ken tahansa osoittaa sinut kysyttyäsi minun vaatimattomaan asuntooni. Keskustelemme siis huomenna asiasta tarkemmin.
Petros ja Baruk.
Keisari Julianukselta oli tullut käsky, että kristittyjen tuli omalla kustannuksellaan rakentaa uudestaan ne temppelit, jotka he edellisen keisarin aikana olivat repineet maahan vanhan opin tunnustajilta.
Ateenassa tämän käskyn seuraukset olivat raskaat, sillä ei ainoastaan Petros, vaan edellisetkin piispat olivat olleet innokkaita vanhojen jumalien alttarien hävittäjiä; siinä toimessa oli heitä tukenut keisarillinen valta, joka osaksi oli hyväksynyt sellaisen väkivaltaisen menettelyn, osaksi jättänyt sen rankaisematta.
Constantiuksen kuoltua olivat myös ne runsaat purot kuivuneet, jotka valtion rahastosta olivat juosseet oikeauskoisten piispojen raha-arkkuihin.
Ateenassa oli tosin paljo kristittyjä, vaan suurin osa heistä kuului siellä köyhimpään väestöön, ja lisäksi he olivat siellä jakautuneina kahteen leiriin, joista se, jota Constantiuksen aikoina vainottiin, oli suurempi. Tämä puolue oli piispansa kautta — sillä heilläkin oli nyt oikeus pitää piispaa — valittanut Kryysanteukselle ja Akaian prokonsulille, että heidän täytyi kärsiä rangaistusta semmoisista väkivallan töistä, joihin he olivat syyttömät. Atanasiolaiset eivät olleet repineet maahan mitään temppeliä; miksi piti heitä kohtaamaan sellaisten tekojen seuraukset, joita eivät he, vaan heidän vastustajansa homoiuusialaiset olivat harjoittaneet?
Heidän valituksensa oli havaittu oikeutetuiksi ja heidät oli vapautettu osaa ottamasta temppelin rakennukseen. Koko kuorma oli siis laskettu homoiuusialaisten niskoille, homoiuusialaisten, joiden rivit sitä paitse olivat harvenneet useiden luopumisten kautta.
Ankaruus, jolla Kryysanteus valvoi ja joudutti työtä, teki taakan kahta raskaammaksi.
Tänä kärsimyksien ja vastuksien aikana, jonka homoiuusialainen seurakunta sai kestää, Petros oli näyttänyt ansaitsevansa sen paikan, jolle seurakunta oli hänet korottanut. Nurisematta hän oli jättänyt entisen piispanpalatsin, joka oli Ateenan kaupungin omaisuutta, ja muuttanut Clemensin kanssa asumaan vähäiseen taloon Skamboonidain kaupunginosaan. Väsymättä hän oli mukana töissä, järjesti päivätyövelvollisuuden seurakuntansa jäsenten kesken ja oli aina valmis astumaan itse sen sijaan, jonka sairaus tai muut seikat estivät tehtäväänsä suorittamasta. Hänen näki nyt joka päivä työtätekevien miesten, naisten ja lasten joukossa vetävän kiviä Afroditen temppelille. Alempi papisto innostui piispansa esimerkistä ja seurasi sitä.
Illalla puheltuaan Karmideen kanssa, Petros kävi seuraavana aamunaBarukin luona.
Vanha Israelilainen oli viime päivinä tehnyt suurenlaisia matkavarustuksia Jerusalemiin lähteäkseen. Aina keisari Hadrianuksen ajoista saakka ei juutalaisten oltu sallittu oleskella muinaisessa pääkaupungissaan. Sen kunnioitusta herättävä nimikin oli poistettu ja sijaan pantu roomalainen. Nyt kaikki oli toisin. Keisari Julianus ei ollut ainoastaan peruuttanut tuota kieltoa, vaan uuden Kyyroksen kaltaisena kehottanut juutalaisia palaamaan vanhaan isänmaahansa. Hän oli päättänyt rakentaa pyhän Moonan vuorelle temppelin, josta piti tulla uusi keskuspaikka Jehovan palvelijoille, ja jonka tuli kilpailla komeudessa Salomon ja Heeroodes suuren temppelien kanssa.
Yleinen innostus oli vallannut juutalaiset. Temppelin jälleenrakentaminen ja uudesta syntyneen Israelin yhdistyminen sen pyhien muurien ympärille ei ollut vainon ja häpeän aikana koskaan lakannut olemasta heidän toivonaan. Nyt se näytti olevan toteutumaisillaan. Niiden suurien summien lisäksi, jotka Julianus oli valtion varoista myöntänyt yritykseen, tulivat vapaaehtoiset lahjat, joita juutalaiset antoivat. Rikkaat panivat osan rikkaudestaan, köyhät antoivat roponsa. Galliasta, Britanniasta, Välimeren saarilta ja Afrikasta virtasi juutalaisia Palestiinaan, useimmat eivät asumaan sinne, vaan kaikki ottamaan omin käsin osaa yritykseen. Innostus ei ollut vähin Ateenassa. Jerusalemista Ateenan synagoogalle tulleet kirjeet kertoivat, että perustukset alkoivat jo kohota, että ukkoja, naisia ja lapsia oli mukana työssä, jota tehtiin riemuhymnien kaikuessa, että useat rikkaat, jotka väsymättömyydessä kilpailivat köyhimpien kanssa, käyttivät hopeisia lapioita ja kankia ja kantoivat soraa hopea- ja purppuramantteleissa.
Kristityt uskoivat yleisesti, ettei Jerusalemin temppeli enää koskaan ollut kohoava, koska ikuinen hävitystuomio oli julistettu Mooseksen lain yli. Kenties oli Julianuksella, kun hän näin innokkaasti puuhasi temppelin uudestaan rakentamista, syvimpänä vaikuttimena se, että hän tahtoi saattaa tuollaisen vakaumuksen häpeään ja keisarillisella vallallaan tehdä tyhjiksi ne ennustukset, joilla kristityt tukivat uskoansa. Juutalaisille, joita kauan oli kohdeltu röyhkeästi ja ylenkatseellisesti, tämäkin näkökohta antoi aihetta panna liikkeelle kaikki voimansa suuren yrityksen pikaiseksi toteuttamiseksi.
Vanha Baruk ei katsonut tehneensä kylliksi, kun oli antanut suuren summan temppelirakennusta varten. Hän tahtoi, hänkin, ruumiillisesti ottaa siihen osaa; hän tahtoi kantaa ainakin yhden kiven toisten lisäksi, ja hän ylisti isiensä Jumalaa, että oli saanut elää sen päivän, jona vihdoinkin oli näkevä Israelin toivon täytettynä. Nyt hän varusti kahta laivaa, joiden piti viedä hänet ja joukko hänen uskolaisiaan, rabbi Joonas niihin luettuna, pyhään maahan. Kun hän puheli Rabbi Joonaan kanssa, niin ei tämä enää ravinnut häntä Platoonilla ja Filoonilla; heidän puheensa ja ajatuksensa liikkuivat temppelin, matkan ja Israelin valoisan tulevaisuuden ympärillä.
Monena vuonna Baruk oli käyttänyt osan vapaasta ajastaan hurskaaseen työhön, lain pyhien kirjojen kopioimiseen. Kuinka hän oli pannut huolta jokaiseen kirjaimeen! Kuinka siroja niiden täytyi olla ja kuinka täydellisesti yhtäläisiä sen vanhan käsikirjoituksen kanssa, joka oli hänellä edessä! Saattoihan olla — ja rabbi Joonas vakuutti todella olevankin — joku salainen tarkoitus siinä, kun eräät noista lukemattomista kirjaimista poikkesivat mielivaltaisesti tavallisista piirteistä tai olivat tavallista suuremmat. Sen vuoksi oli tärkeätä, että kukin kopio oli täydellisesti alkukirjoituksen kaltainen. Työ oli siis vaivaloinen, vaan sitä enemmän ansiokas, kun se vihdoinkin tuli valmiiksi. Ja nyt se oli valmis, hurskaan kauppiaan suureksi iloksi. Kaikki kääryt olivat valmiit ja kierretyt kultaisten kapuloiden ympärille, joiden päitä kaunisti äärettömän kallisarvoiset jalokivinastat. Hän oli alkujaan määrännyt ne Ateenan synagoogalle; vaan nyt oli kunnianhimoisempi ajatus syntynyt hänen sielussaan. Hän tahtoi lahjoittaa ne uudelle temppelille, ja hän pelkäsi ainoastaan, että niiden kopioitsijan vähäinen arvo kirjanoppineiden joukossa kenties teki hänet kelvottomaksi saamaan sellaisen kunnian.
Barukin aikomus ei kuitenkaan millään muotoa ollut viipyä kauan Jerusalemissa, vielä vähemmin asettua sinne asumaan. Hän tahtoi ainoastaan nähdä jälleen Davidin kaupungin, toimittaa rukouksensa Moorian vuorella, nähdä omin silmin temppeliä rakennettavan ja kantaa siihen kivensä, ja sen jälkeen palata, muassaan kourallinen pyhän paikan multaa, jolla hänen päänsä sai levätä, kun hän kerran oli mennyt isiensä luokse. Hänen puolisonsa, iäkäs Ester, oli liiaksi kivulloinen tehdäkseen matkaa meren yli; hänen ja Rahelin piti siis jäämän kotiin ja odottaman hänen takaisintuloaan, jolloin hän lupasi kertoa heille kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut, niin tarkkaan kuin jos he olisivat sen nähneet omin silmin.
Baruk oli teroittanut Esterin mieleen, että hänen tuli tarkasti pitää silmällä Rahelin käytöstä, johon oli sitä enemmän syytä, kun rabbi Joonaskin, hänen kihlattunsa, lähti matkalle.
Kesken kaikkia näitä valmistuksia hämmästytti Karmides Barukia kosimalla hänen tytärtään. Vanhus, joka tunsi velallisensa äärettömän kevytmielisyyden, tahtoi alussa ymmärtää tarjouksen julkeaksi pilaksi ja hylkäsi sen sellaisena sangen arvokkaasti; vaan kun Karmides, antaakseen pontta sanoilleen, viittasi siihen että taipumus oli molemminpuolinen, että Rahel rakasti häntä, niin ukko ei ainoastaan suuttunut, vaan tyrmistyi ja pelästyi.
Hän tarvitsi muutaman silmänräpäyksen aikaa tointuakseen.
Vaan kun tämä oli tapahtunut, niin hän hylkäsi nuorukaisen kosinnan sanoilla, jotka olivat näennäisesti tyyniä, vaan itse asiassa täynnä syvintä halveksimista, otti sitte rahaseikan puheeksi ja selitti tarvitsevansa matkaansa ne rahasummat, jotka oli lainannut Karmideelle, ja aikovansa siis ensi tilaisuudessa vaatia takaisin maksettaviksi joutuneet lainat ja tarpeen vaatiessa käyttää kaikkea sitä valtaa, joka hänellä velkojana oli velalliseen nähden.
Karmides, joka ei tahtonut peräytyä taistelukentältä voitettuna, vastasi tähän viittauksella, joka pani veren Barukin suonissa jäätymään ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Karmides oli poistunut, kiehumaan kuin laava.
Tuskallisen levottomana Baruk odotti tilaisuutta jolloin voi kuulustella kahden kesken tyttäreltään, minkälainen hänen ja nuoren pakanan väli oli. Hän ei tahtonut ilmoittamalla liian aikaisin jotakin vielä epävarmaa saattaa vanhalle Esterille surua ja nostaa hälinää talossa.
Kun vihdoin tilaisuus tuli, heittäytyi tyttö vavisten isänsä jalkoihin ja tunnusti rakastavansa Karmidesta. Baruk ei näyttänyt, kuinka tämä tunnustus häntä kauhistutti, vaan koetti varovasti urkkia, millä tavalla tuttavuus hänen ja tuon kevytmielisen nuorukaisen välillä oli syntynyt, ja kuinka pitkälle se jo oli ehtinyt kehittyä. Hän koetti saada Rahelin luottamusta ja teki ankaria ponnistuksia näyttääkseen tyyneltä, vaan Rahel kuuli kuinka hänen äänensä vapisi — eikä hänellä ollut rohkeutta tunnustaa kaikkea.
Hän tunnusti usein nähneensä Karmideen ja vaihtaneensa sanojakin hänen kanssaan, kun Karmides kävi talossa Barukin luona. Hän oli niin ikään usein tavannut hänet synagoogaan mennessään. Hän myönsi silloin vastanneensa miehen silmäyksiin ja tervehdyksiin, jopa oli useita kertoja puhellut hänen kanssaan talon balkongilta. Karmides oli kauniina kuutamoiltoina tullut tämän alle kitara muassa, soitellut sitä ja puhunut tavalla, joka viehätti Rahelin sydämen. Karmides oli vihdoin sanonut rakastavansa häntä eikä voivansa elää ilman hänen rakkauttaan. Silloin Rahel oli lohduttanut häntä tunnustamalla että hänkin rakasti Karmidesta.
Tässä oli kaikki, mitä Rahel uskalsi isälleen tunnustaa. Hän teki sen änkyttäen, ujoudesta punastuen, tuon tuostakin kätkien kasvot käsiinsä, peläten katsoa isäänsä silmiin. Hän ei itsekään selvästi käsittänyt sitä kauheata, mikä oli siinä jota hän jätti virkkamatta, vaan hänen neitseellinen tunteensa esti sanaakaan siitä tulemasta hänen huuliensa yli, ja hän aavisti, että sellainen tieto murtaisi isän sydämen.
Kivi putosi Barukin rinnalta. Hän nosti tyttärensä seisaalle, pyysi häntä rauhoittumaan ja lupasi unohtavansa hänen hairahduksensa, jos Rahel siitä lähtien olisi tarkasti varuillaan ja muistaisi, mitä velvollisuuksia hänellä oli itseänsä, vanhempiansa, kihlattuansa, isiensä uskoa ja nimensä kunniaa kohtaan. Ne velvollisuudet olivat kalliita; jos hän ne laiminlöi, niin hän saattoi isänsä harmaat hiukset murheella hautaan. Baruk käski hänen ottaa tämän ajatuksen aseekseen; silloin hän voittaisi helposti sen mieltymyksen, joka oli syntynyt hänen sydämessään nuorukaista kohtaan, joka ei ollut ainoastaan pakana vaan myöskin suuri tuhlari, rietas, turmeltunut ja tunnoton ihminen.
Baruk toivoi, että nämä syyt vaikuttaisivat, ja luotti muutoin isälliseen valtaansa. Rahel oli ollut kuiluun putoamaisillaan, vaan kaikeksi onneksi oli hänen kunniansa, niin ajatteli vanhus, vielä tahraton. Siis ei ollut vielä mitään kadotettu. Viettelijä oli hurmannut hänet kauniilla muodollaan, mairittelevilla sanoillaan, vaan Rahelin mieltymyksellä ei vielä voinut olla syvempiä juuria. Se oli pian katoava, kun Rahel oli nähnyt, että ylipääsemätön muuri oli hänen ja Karmideen välillä.
Kuitenkin tämän seikan ilmituleminen uhkasi häiritä Barukin matkasuunnitelmaa ja sekaantui tuskallisesti siihen innostukseen, jonka Jerusalemin ja temppelirakennuksen ajatteleminen oli hänessä herättänyt. Saattoiko hän lähteä matkalle ja jättää Rahelin yksin kivulloisen Esterin haltuun?
Hän oli juuri näissä mietteissä, Karmideen käynnin jälkeisenä aamuna, kun hämmästyksekseen näki Petroksen, kristittyjen piispan, astuvan kynnyksensä yli. Baruk oli monta kertaa seisonut hänen tuomioistuimensa edessä ja erinomaisen nöyrin sanoin ja liikkein puhunut oikeutensa puolesta juonikkaita kristittyjä velallisia vastaan, jotka suotuisamman päätöksen toivossa olivat maallisesta tuomioistuimesta vedonneet sielunpaimeneensa. Petros oli näissä tilaisuuksissa osoittanut rehellisyyttä, josta Baruk tunsi sitä suurempaa kiitollisuutta, kuin se kristittyjen piispojen tuomioissa ei ollut sääntönä, silloin kun velkoja oli juutalainen.
Nyt nöyryys oli poissa sekä sanoista että liikkeistä, ja Baruk seisoi kohteliaana, vaan suorana kristityn papin edessä, jonka tuomio-oikeus oli lakannut, jonka valta oli murtunut.
Piispa halusi salaista keskustelua. Kauppias suostui. Petros alkoi puhua Karmideesta. Baruk tiesi, että Petros osanotolla seurasi tämän persoonaa ja raha-asioita; minkä tähden, sitä hän ei tietänyt eikä ollut koskaan huolinut sitä aprikoida.
— Minä tiedän, sanoi Petros, — että aiot ryhtyä ankariin toimenpiteisiin saadaksesi saatavasi tuolta kevytmieliseltä nuorukaiselta…
— Niin juuri.
— En sitä ihmettele. Sinulla on siihen oikeus, ja useimmat sinun sijassasi tekisivät samoin. Myöntää täytyy myöskin, että Karmides on se, joka kaikista vähimmin ansaitsee säälimistä, jos sääli sanaa ylipäänsä löytyy velkojan sanakirjassa.
— Ei minun sanakirjassani ainakaan, huomautti Baruk. — Sana laupeus siellä kyllä löytyy, vaan minä en käsittele koskaan raha-asioita laupeudentöinä enkä laupeudentöitä raha-asioina.
— Oikein. Minä käsitän, että kauppiaan täytyy tehdä ero näin erilaisten asiain välillä. Eikä minun tarkoitukseni ollutkaan vedota laupeuteesi, kun tulin puhumaan sinulle Karmideesta. Sitä paitsi hän olisi liiaksi ylpeä ottaaksensa sitä vastaan, vaikka ankaruus, jos sitä tällä hetkellä käytät, on hävittävä koko hänen tulevaisuutensa.
— Se on paha se, mutta nyt aion todellakin olla ankara, niin ankara kuin mahdollista.
— Minä katson asiaa samalta järjelliseltä puolelta kuin sinäkin, jatkoi Petros, — vaan erotus on siinä, että minä näen pitemmälle kuin sinä.
— Mitä tarkoitat?
— Tarkoitan että, jos panet täytäntöön, mitä aiot tehdä Karmideelle, niin et läheskään saa kaikkia hänelle lainaamiasi rahoja…
— Oh, sen tiedän, keskeytti Baruk kohottaen olkapäitään, — se tieto on tuottanut minulle unettoman yön, vaan nyt aion tyytyä kohtalooni.
— Ja teet hänet kykenemättömäksi vastaisuudessa maksamaan sinulle.
— Saatpa minut hymyilemään. Milloinkahan hän siihen kykenisi? Sinä puhut hänen tulevaisuudestaan kuin jostakin suuresta ja loistavasta. Minä en siitä anna ropoakaan. Rukoilkoon jokainen Kaikkivaltiasta varjelemaan ihmistä sellaisesta tulevaisuudesta! Ei tarvitse ennustushenkeä nähdäkseen, minne päin se kallistuu.
— Vaan jos oletkin erehtynyt? Jos Karmides jonakuna päivänä onkinAteenan rikkain mies?
— Tarkoitat, että hän saa perinnön? Minä olen hankkinut varmat tiedot hänen suvustaan ja hänen toiveistaan sillä taholla. Valitettavasti nekään eivät ole obolin arvoisia. Hän on saanut kaiken perintönsä kerrassaan. Kohtalo ei tahdo enää mättää kultahiekkaa siihen seulaan.
— Tässä ei ole puhetta perinnöstä vaan avioliitosta.
— Avioliitosta? huudahti Baruk kummastuneena. — Naimisista, ja rikkaista myötäjäisistä? Sitäkö tarkoitat?
— Juuri sitä.
— Hm, silloin hän kai aikoominultasaatavilla myötäjäisrahoilla maksaa velkansa minulle, ajatteli Baruk. — Hyvä piispa, lisäsi hän ääneensä ja miettiväisenä, — kuka olisi sitte tuo rikas perillinen, jota Karmides kosii?
— Hän ei minun tietääkseni kosi vielä ketään.
— Sitte minä tiedän enemmän kuin sinä, ajatteli Baruk. — Mutta, sanoi hän ääneensä, — en ymmärrä sinua. Karmides, sanot, ei kosi ketään, ja kuitenkin puhut minulle naimisista, johon hän on menevä.
— Vuoden ja päivän kuluessa hän nai Ateenan rikkaimman miehen tyttären.
— Ateenan rikkaimman miehen tyttären? toisti Baruk ihmeissään. —Mahdat siis tarkoittaa Kryysanteusta ja hänen tytärtään Hermionea?
— Niin.
— Kuinka sen tiedät?
— Voin ainoastaan toistaa sen, minkä sanoin.
— Olet mahtanut ennustustaidon avulla nähdä tämän tulevaisuudesta, sanoi Baruk totisena, sillä hän oli varma siitä, että kristitty piispa, joka oli voinut herättää ihmisen kuolleista, oli mitä likeisimmässä yhteydessä pahojen demoonillisten voimain kanssa. Baruk oli taikauskoinen, kuten hänen kansalaisensa yleensä, joissa taikausko siihen aikaan oli, jos mahdollista, vielä suurempi kuin kristityissä ja pakanoissa.
— Kuitenkaan, jatkoi Baruk, — ei ennustuksesi näytä ollenkaan todennäköiseltä. Minä tiedän, että Karmides ja Hermione ovat olleet kihloissa, vaan edellisen kevytmielisyys on tehnyt tästä liitosta lopun. Huhu on kauan kertonut että Kryysanteus on kieltänyt Karmideen tulemasta taloonsa, ja lisäksi tulee mitä äsken kuulin puhuttavan, että Kryysanteus vaatii hänet Ateenasta karkoitettavaksi, koska hän turmelee nuorisoa huonoilla esimerkeillä.
— Kaikkea tätä korvaa se varma asia, että Hermione rakastaa häntä.
— Onko todellakin niin laita? Kyllä minä parhaiten tiedän, että nuoria naisia hurmaa kaunis pinta, vaan luulin kuitenkin, että Hermione oli poikkeus suvustaan…
— Sinun tulee muistaa, että Hermione ja Karmides ovat kasvinkumppaneja, että he olivat määrätyt toisilleen jo ensimäisistä nuoruudenvuosista saakka. Vielä sinun tulee muistaa, että Hermione, kihlauksen purkautumisen jälestä, on hylännyt kaikki naimatarjoukset. Eikö tämä viittaa siihen, että hän vielä rakastaa Karmidesta, vaikka tämä ei ole osoittautunut hänen rakkautensa arvoiseksi? Ja jollei tämä ole sinusta kylliksi pätevä todistus, niin tahdon uskoa sinulle sen, että vielä hiljakkoin hänen oma suunsa on ilmaissut hänen sydämensä taipumuksen.
— Nytpä jotakin sanot! Asia näyttää lähempää katsottaessa kyllä uskottavalta. Vaan tytön isä ei ole koskaan suostuva…
— Isä suostuu kaikkeen, mitä tyttö haluaa. Suurin vaikeus on Karmideessa itsessä. Kaikki riippuu hänen käytöksestään, sillä vasta elämäntapansa parannettuaan hän saattaa toivoa saada takaisin Hermionen kunnioituksen.
— Aivan oikein. Vaan tässähän meitä kohtaa mahdottomuus!
— Ei, ei mikään mahdottomuus, vaan näennäinen vaikeus. Sinä tunnet nuorukaisten tavan. Niiden täytyy saada riehua kylliksensä. Mitä hullummin he ovat eläneet, sitä perinpohjaisemmin he useinkin vakaantuvat.
— Sellaista tosin tapahtuu. Mutta … Karmides vakaantuneena! Se tuntuu minusta mahdottomalta.
— Minä tunnen Karmidesta paremmin kuin sinä. Minä takaan, että sellainen muutos tapahtuu, jos vaan sinä et tee sitä mahdottomaksi. Hänen kohtalonsa langat ovat meidän molempien käsissä. Hän on vaeltanut tietä, joka vie turmeluksen kuiluun, ja seisoo nyt sen partaalla. Se, mitä hän tähän asti ei ole tahtonut nähdä, se ammottaa nyt hänen jalkojensa edessä, ja hän näkee sen. Jos hän ei vielä ole kääntynyt takaisin, niin syy on sinussa, sillä sinä olet hänen takanaan, sinä olet hetken yksinvaltias, ja sinä kukistat hänet tai jätät hänelle paluutien auki. Jos muserrat hänen ylpeytensä, niin hän on kadotuksen oma. Kaikki aavistavat hänen olevan rutiköyhän, vaan kukaan ei sitä tiedä, sillä hän on aina tähän päivään asti osannut salata asemansa sellaisella elintavalla, joka saattaa ihmiset uskomaan, että Intian rikkaudet ovat hänen käytettävinään. Mutta siitä huolimatta hän on täynnä tuskaa ja valmis ryhtymään mihin epätoivoiseen tekoon tahansa. Jos hänet syökset kuiluun, niin et voi arvata seurauksia; jos jätät hänelle tien auki, niin hän on rientävä kohden tulevaisuutta, joka avosylin häntä odottaa ja tarjoaa hänelle turvallisuutta ja sen kanssa kaikkea, mitä hän voi pyytää. Jos hän rikkauksia uudestaan hallitessaan palaa entiseen elintapaansa, niin se on seikka, joka ei koske meitä kumpaakaan. Minulle on kylläksi, että Hermione tulee hänen puolisokseen … se on minun tarkoitusperäni … ja sinulle riittäköön, että hän viimeiseen oboliin maksaa velkansa sinulle. Sinä olet itse valmistava hänelle siihen tilaisuuden. Jätä hänet rauhaan, ja hän on puolen vuoden kuluttua toisen kerran kihloissa rikkaan Kryysanteuksen tyttären kanssa, vuoden päästä tämän puoliso ja koko Kryysanteuksen omaisuuden perillinen.
Baruk oli tarkkaavaisesti kuunnellut Petroksen esitystä. Vanhassa kauppiaassa oli, sen jälkeen kun eilispäivänä oli joutunut keskusteluun Karmideen kanssa ja saanut selkoa hänen ja Rahelin välistä, syttynyt tuima viha Karmidesta vastaan. Hän miltei onnitteli itseänsä siihen, ettei Karmides kyennyt velkojaan maksamaan, koska tämä antoi hänelle koston tilaisuuden. Mutta kuitenkin hän nyt tunsi taipumusta katsomaan asiaa toiseltakin kannalta. Hänen oli valittava: toiselta puolen hänen täytyisi kadottaa suuri summa rahaa ylenkatsottujen Gojimien tuhlaajapoikaan ja saada harmia onnistumattomasta rahakeinottelusta; toiselta puolen hän saattoi voittaa takaisin koko pääoman sovittuine korkoineen — kolmekymmentä, jopa viisiviidettä sadalta! Jälkimäiseen houkutteli häntä suuresti se, että hän viisaudella, edeltäpäin arvaamalla ja kärsivällisyydellä saattoi parantaa auttamattomasti menetetyksi katsotun asian ja muuttaa odotetun raskaan tappion loistavaksi voitoksi. Olihan aina ollut hänen ylpeytenään olla nuoremmille kauppiaille kansalaistensa joukossa loistava esimerkki huolellisuudessa, kauasnäkeväisyydessä ja asianhaarojen käyttämisen kyvyssä; nämä ominaisuudet olivat tähän asti aina tehneet onnen hänen seuralaiseksensa. Hänen nuoremmat ammattiveljensä arvelivat jo, että hän saisi Karmideesta tappiota; nyt hän voisi luultavasti osoittaa heille, että oli nähnyt kauemmaksi kuin he — että hän Karmideeseenkin katsoen oli tietänyt mitä teki, kun toiset luulivat hänen menetelleen kaikkein sokeimmin ja varomattomimmin.
Vaan Barukilla oli toinen, tällä hetkellä houkuttelevampikin syy suostua Petroksen pyyntöön. Hän uskoi Karmideen kykenevän mihin epätoivoiseen tekoon tahansa. Hän oli tyttärensä turvallisuuden puolesta niin levoton, että hän, kun piispa astui hänen kynnyksensä yli, juuri kysyi itseltään, uskalsiko poistua Ateenasta ja lähteä halutulle matkalle Jerusalemiin vaiko ei. Jos oli totta, mitä Petros oli hänelle kertonut — ja mitään epäilyksen syytä hänellä ei ollut — niin oli keino keksitty, ja apu tullut oikeassa silmänräpäyksessä ikäänkuin taivaasta. Karmides oli epäilemättä lakkaava laskemasta koukkujaan Rahelin eteen, niin pian kuin oli saanut viittauksen paljoa suuremmasta onnesta, joka häntä odotti ja oli helpommin saavutettavissa toisella taholla. Barukin pieni viaton karitsa oli oleva turvassa tuolta ahnaalta sudelta, kun tämä katuvaisen syntisen haamussa meni vaanimaan toista saalista. Tämähän oli aivan mainiota.
Ja vaikka Rahelin tunne todella olisikin hetkellistä mieltymystä syvempää laatua, niin tyttö oli kukistava sen, ellei ennen, niin ainakin sitte kun hänen tuulentupansa olivat hajonneet, kun oli havainnut, että Karmideen lemmenvakuutukset olivat tyhjää lorua, ja että Karmides, heti sen jälkeen kun oli kosinut Rahelia, rupesi kääntämään tuumansa Hermionen puoleen. Rahelin silmät olivat aukenevat ainakin silloin, kun hän sai kuulla saman Karmideen, jota hän oli rakastanut, olevan kihloissa Hermionen kanssa.
Näistä syistä ei viipynyt kauan, ennenkuin Baruk oli tehnyt päätöksensä. Hän lupasi Petrokselle olla ainakaan puoleen vuoteen Karmidesta ahdistamatta. Vieläpä antoi ymmärtää että hän ehkä suostuisi antamaan Karmideelle jonkun lainankin, jahka vain oli ruvennut näkymään varmoja oireita sellaiseen asioiden kulkuun, kuin Petros oli kuvaillut.
Saman päivän iltana, jona Petros oli käynyt kauppiaan luona, hän istui taas päivätyön päätyttyä majassaan Skamboonidaissa. Hänen suojansa sisustus oli köyhä; sitä valaisi ainoastaan tavallinen savesta valettu lamppu. Ainoa, mikä huoneessa muistutti entistä piispanpalatsia, olivat kirjat ja Kristuksenkuva, vaan tältäkin oli riistetty jalokivet. Piispan vaatimattomassa asunnossa majaili myös hänen kasvattipoikansa, nuori Clemens. He olivat äsken syöneet niukan illallisensa, jonka heidän emäntänsä oli valmistanut. Tämä oli hurskas leski ja homoiuusialaisen uskon tunnustaja. Petros, joka lepäsi sohvalla lampun vieressä, avasi Tertullianuksensa. Clemens, joka oli valmis mennäkseen ulos, puki kaapun ylleen.
— Sano terveisiä pojalleni Eufeemiokselle, sanoi Petros — älkääkä viehättykö pitkälle yöhön kopioimaan pyhän Johanneksen ilmestyskirjaa. Olet tänään ollut rakentamassa pakanain temppeliä ja olet varmaan väsyksissä, hyvä Clemens.
— En ole suuresti väsyksissä, vaan mieleni on täynnä katkeruutta, isäni. Hirveätä on, että meidän kristittyjen tulee rakentaa temppeliä pakanain epäjumalille. Rakennammehan huonetta pahoille hengille, perkeleille!
— Keisari tahtoo niin, Clemens. Meidän täytyy.
— Ei, enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä. Meidän pitäisi kieltäytyä sitä tekemästä ja ennemmin antaa keisarin tappaa meidät.
— Poikani, me alistumme, koska esimiehemme sen vaativat, ja voimme sen tehdä, koska olemme voitosta varmat. Meidän rakennuksistamme ei tule epäjumalain temppelejä, vaan kirkkoja.
— Niin, siinä olet oikeassa, sanoi Clemens ja hänen kasvonsa kirkastuivat. — Jos vaan pidämme kiinni siitä toivosta, niin voimme tehdä työtä siunauksessa eikä kirouksessa. Se on totta; tästä rakennuksesta tulee kerran, kun olemme saaneet kristityn keisarin, kirkko. Ja tämähän voi piankin tapahtua, jos se on totta, mitä Eufeemios on sanonut, että monet meikäläisistä ympäröivät uskonhylkyriä Julianusta ja odottavat ainoastaan tilaisuutta lähettääkseen hänet syvyyden kuiluun.
— Onko Eufeemios sanonut niin?
— On.
— Sellaiset sanat ovat kovin epäviisaita. Minä varoitan Eufeemiosta niin puhumasta. Sinä et saa kuunnella sellaisia puheita, vielä vähemmin niitä toistella.
— Mutta olisiko väärin tappaa uskonhylkyri, joka vainoo meitä ja tahtoisi juurittaa seurakunnan pois maan päältä?
— Clemens, olen huomannut, että viime aikoina olet tehnyt kysymyksiä, joilla sinun ei koskaan pitäisi ajatuksiasi vaivata. Varo itseäsi, sillä jos kerran on alkanut kysellä, niin pysähtyy harvoin, ennenkuin on pannut kaikkein pyhintä kysymyksen alaiseksi.
— Jumala varjelkoon minua siitä!
— Jumala varjelkoon sinua löyhistä, harhailevista ajatuksista! Sinun tulee ajatella velvollisuuksiasi ja niitä kirjoja, jotka annan käteesi. Ne vastaavat kaikkiin kysymyksiin, jotka ovat tarpeellisia ja sallittuja. Pidä huolta sielustasi äläkä huoli muusta! Oletko viime päivinä nähnyt Teodoorosta?
— Olen, melkein joka päivä, isä. Hän näyttää pyrkivän minun läheisyyteeni ja seuraavan askeleitani.
— No?
— Minä vältän häntä.
— Sinä et saa kuunnella, mitä hän sanoo.
— Olen sen hänelle sanonut.
— Teit väärin siinäkin, sillä minä olen kieltänyt sinua vastaamasta ainoallakaan sanalla.
— Anna minulle anteeksi, isä. Sanoin hänelle ainoastaan, etten tahdo enkä saa kuunnella häntä, ja pyysin häntä jättämään minua rauhaan siitä lähtien.
— Teodooroksesta näet, poikani, mihin ylpeys ja viisasteleminen johtavat. Hän halveksi minun neuvoni, luotti järkeensä eikä lukenut pyhiä kirjoituksia nöyrällä hengellä, ei kunnioittaen kirkon isien ajatuksia eikä kokousten selityksiä, jotka Jumala itse on antanut, vaan luottaen omaan viisauteensa. Ja seurauksena oli hänen sielunsa turmio. Hänen erehdyksensä ovat pahemmat kuin itse atanasiolaisten. Hän väittää ettei kokouksilla ole oikeutta säätää kuinka pyhien kirjoitusten sanat ovat tulkittavat, hän kieltää kirkon ja Kristuksen perustaman pappissäädyn, hän puhuu, kuten useat vääräuskolaiset ennen häntä, kristittyjen yhteisestä pappiudesta, ja tämän kaiken ohessa hän liehakoi pakanoiden edessä, koska he ovat mahtavat, hän seurustelee filosofien kanssa ja käy joka päivä Kryysanteuksen talossa.
— Olen unohtanut kertoa, isä, mitä minulle tänään tapahtui työssä ollessani, sanoi Clemens. — Kryysanteus tuli, kuten hänen on tapana…
— Niin, hän katselee iloksensa meidän vaivojamme, sanoi Petros. —Suokaamme hänelle tämä lyhyt ilo!
— Hän tuli, tuo vihattava, ja tänään oli hänen tyttärensä mukana. Mutta kuinka tuo tytär sentään näyttää hyvältä, lempeältä ja totiselta, hyvä isä!
— Sinä siis katselit häntä tarkkaan?
— En, vastasi Clemens punastuen. — Olet käskenyt minun kääntää silmäni pois nuorista naisista, ja niin tein silloinkin…
— No niin?
— Vaan hän tuli itse luokseni ja puhutteli minua…
Petron kasvoissa näkyi hieman levottomuutta kun tämän kuuli. Hän pani kirjan pois kädestään ja nousi.
— Sinä seisoit siis lähellä häntä? keskeytti hän.
— En, minun työpaikkani oli jokseenkin kaukana kadulta, vaan hän kulki meidän veljiemme keskitse luokseni, ja hän pani kätensä olkapäälleni, kun käännyin pois.
— Oi, olet siis taas rikkonut käskyni! Enkö ole sanonut sinulle, Clemens, että sinun tulee pitää ulkona ollessasi kasvosi kaavun peitossa?
— Isä, olinhan työssä!
— Se on totta. Minä unohdin sen.
— Aurinko oli korkealla taivaalla, sillä puolipäivä oli käsissä ja raataminen kovassa helteessä näännytti meitä kaikkia. Minulla oli ylläni ainoastaan lyhyt työmekkoni, kun tämä tapahtui, ja kuitenkin vuoti minusta hiki virtoina, sillä olin ponnistellut kovasti, ollakseni esimerkkinä veljille, kuinka työnjohtajaa pitää toteltaman…
— Se oli oikein, Clemens. Mutta mitä Hermione sinulta tahtoi? Mitä hän sanoi?
— Hän kysyi, mikä nimeni on, kuinka vanha olen…
— Ah!
— Missä olen syntynyt ja ketkä ovat vanhempani…
— Ja sinä? Mitä vastasit?
— Vastasin, että nimeni on Clemens, että piispa Petros on isäni, ja kun hän sanoi minuapojaksi, sanoin hänelle että olenpappi.
— Ja sitten?
— Hän hymyili oikaisulle, vaan minä sanoin hänelle vakavasti, että hänen pitäisi kääntyä ja ajatella sielunsa autuutta. Sen jälkeen käännyin pois ja jätin hänet.
— Oliko siinä kaikki?
— Oli.
— Kiitetty olkoon Jumala! ajatteli Petros. — Tästä minun tulee oppia olemaan varovaisempi vastedes. En ole enää, salliva, että Clemens ottaa työhön osaa. — Poikani, sanoi hän ääneensä, — sinä jäät Eufeemioksen luo yöksi. Vaan älä vallan kauan valvo kopioimistyössä, sillä sinun täytyy nukkua ja saada voimia…
Clemens toivotti piispalle hyvää yötä ja poistui.
Kun hän kulki alas Skamboonidaista, hän meni erään naisen ohitse, joka hänet nähtyään kääntyi ja puhutteli häntä epäröivällä äänellä:
— Näen kaavustasi, että olet kristitty pappi. Oletko homoiuusialaisuuden tunnustajia? Anna anteeksi, että viivytän sinua tällä kysymyksellä!
Clemens pysähtyi. Hän näki edessään, nuoren sievännäköisen tytön, joka vaatteista päättäen oli jonkun rikkaan talon orja.
— Minä tunnen sinut nyt, sanoi tyttö, joka näytti sangen huolestuneelta. — Olet esilukija Clemens. Mikä onni, että kohtasin sinut! Minun aikomukseni oli hakea piispaa, vaan olen epäröiden kulkenut tätä katua useita kertoja ja aina kääntynyt takaisin hänen oveltaan. En rohjennut astua sisään, vaan en myöskään uskaltanut mennä kotiin, ennen kuin olin saanut puhua hänen tai sinun kanssasi. Olipa hyvä, että tapasin sinut!
— Mitä minusta tahdot?
— Oi, olen kovin onneton, valitti nuori naisorja. — Minulla on ankara emäntä, ja tänä iltana, kun hän oli poissa, satuin rikkomaan hänen kalliimman toalettirasiansa. Hänen on tapana rangaista minua ankarasti pienimmästäkin virheestä … ja tätä taideteosta hän piti niin suuressa arvossa. En hirvinnyt odottaa hänen kotiintuloaan, vaan kiiruhdin pois … enkä nyt tohdi palata, ellet sinä seuraa minua kotiin ja hanki minulle hänen anteeksiantamustaan. Oi, älä kiellä tätä, hurskahin veli! Minun emäntäni on niin ankara, hän on julma, kun hän suuttuu, vaan muutoin hän on hyvä ja jumalaapelkääväinen ja harras oikeassa opissa … ja jos sinä, joka olet pappi, tulisit minun kanssani kotiin, niin hän sinun pyynnöstäsi kyllä antaisi minulle anteeksi.
Tyttö tarttui hänen käteensä. Clemens veti sen pelästyneenä takaisin; hän ei ollut vielä koskaan ollut naista näin lähellä. Vaan häntä säälitti orjaraukka ja hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä hänen rukoukseensa.
— Onko emäntäsi talo kaukanakin? kysyi hän.
— Ei, hyvä veli.
— Minä tulen kanssasi.
— Olen sinulle ikuisesti kiitollinen.
Tyttö vei Clemensin Kerameikos-kadun poikki erääseen kujaan, jossa pysähtyi prokonsulin palatsin takaportin eteen.
Portti vei naisten pihalle. He astuivat sisään; mitään portinvartijaa ei näkynyt. Tyttö pyysi Clemensiä odottamaan ja pujahti sisään eräästä pylvähistön ovesta. Hän palasi ja vei Clemensin käytävää pitkin sen toiseen päähän, jossa oli ovi. Sitä osoittaen hän kuiskasi: — tuossa! Astu sisään! Hallitsijattareni on kotona.
Clemens avasi oven ja huomasi olevansa kullankiiltävässä, hyviä hajuja tuoksuvassa naiskamarissa. Peräsohvalla lepäsi nainen, jonka yllä oli keveä pitseistä tehty puku. Ilmeisesti hämmästyneenä vieraan tulosta hän nousi ja katseli tullutta kummastelevin silmin.
Clemens tunsi naisen Annæus Domitiuksen puolisoksi, kauniiksi Eusebiaksi, ja sitä rohkeutta, jota hänen asiansa oli hänessä virittänyt, seurasi hämmästys. Ujona ja neuvottomana hän seisoi kauniin naisen edessä, jonka äänessä mitä suurin ihmettely ilmautui, kun hän kysyi:
— Sinäkö se olet, nuori esilukija? Mikä tuo sinut tänne näin myöhäisellä hetkellä?