The Project Gutenberg eBook ofViimeinen AteenalainenThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Viimeinen AteenalainenAuthor: Viktor RydbergTranslator: O. E. TudeerRelease date: December 30, 2014 [eBook #47821]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN ATEENALAINEN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Viimeinen AteenalainenAuthor: Viktor RydbergTranslator: O. E. TudeerRelease date: December 30, 2014 [eBook #47821]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Viimeinen Ateenalainen
Author: Viktor RydbergTranslator: O. E. Tudeer
Author: Viktor Rydberg
Translator: O. E. Tudeer
Release date: December 30, 2014 [eBook #47821]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN ATEENALAINEN ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Viktor Rydberg
Tekijän luvan saanut suomennos ["Den siste Atenaren", suomennosta korjannut O. E. Tudeer; runot suomentanut Kaarlo Forsman].
Otava, Helsinki, 1905.
Ensimäinen kirja.
1. Aamu Ateenassa tuhatviisisataa vuotta sitten2. Kohtauksia torilla3. Delfoi. Oraakelintiedustelijat4. Kryysanteus5. Hermionen yö temppelissä6. Prokonsuli pulassa. Piispan palatsissa7. Petros8. Pylväspyhimys9. Filosofin koti10. Filosofin koti (jatko)11. Rahel12. Murhenäytelmän alku13. Murhenäytelmä14. Kemut15. Muuan ylösnousemus kuolleista16. Uuden keisarin hallitessa
Toinen kirja.
1. Vuoden kuluttua2. Petros ja Baruk3. Teodooros4. Yhtymys5. Epäilijä6. Karmides ja Rahel7. Clemens ja Eusebia8. Kryysanteus löytää poikansa9. Henki ja liha10. Myroon luona11. Ruumishuone12. Häät13. Jälkeisenä päivänä14. Suunionissa15. Suunionin sota16. Loppu
Viiteselitykset
Aamu Ateenassa tuhatviisisataa vuotta sitten.
— Kuinkas onkaan, Karmides: onko viinin jumalalla mitään poikaa?
— Toden totta, Olympiodooros, on helpompi saada selkoa Ateenan koirien kuin Olympoksen jumalien sukuluetteloista. Minkä tähden sitä kysyt? Aiotko ruveta jumalaistarustoa tutkimaan?
— En, Zeus auttakoon, sitä en ole koskaan ajatellut. Sen jätän Kryysanteuksen ja hänen kauniin tyttärensä tehtäväksi. Arvelen vaan, että jos sellainen poika on olemassa, niin vielä tänä päivänä sepitän laulun hänen kunniakseen. Hänen liikanimensä ovat jo valmiit:aamukohmelon antaja, haluttomuuden ja katumuksen jumala, Olympoksen ohimoseppä. Oi, hyvä Karmides, ellei tämä surkea jumala ole vielä syntynyt, niin hän mahtaa pian tulla ilmoille, tai kenties hän suvaitsee, kuten isänsäkin, syntyä uudestaan: minun pääni, sen tunnen, on hänet synnyttävä.
— Miksei? Synnyttihän Zeuskin viisaudenjumalattaren päästään; minkä tähden siis ei Olympiodooros…
— Vallan niin. Enkä ihmettele, jos ohimoseppä, kuten jumalatarkin, astuu ulos täysissä tamineissa ja hämmästyttää alasin kainalossa ja vasara kädessä maailmaa.
— Älä ole milläsikään, ystäväni! Aamuilma kyllä poistaa nuo jumalaistarulliset mielikuvitukset. Kuinka raitis tuuli käy mereltä! Suloista on sitä hengittää.
— Aa!… Olet oikeassa. Aamuhetki on ihana — siinäpä luonnontieteellinen havainto, joka minun täytyy ilmoittaa ystävilleni. Kuinka pitkä varjo on?
— Torikaupan aika loppuu heti, vastasi Karmides, tähystellen tottunein silmin auringon korkeutta kaukaisen, jyrkkärinteisen Lykabettos-vuoren yli. — Lähdemmekö torille? Sinne mentäessä voimme poiketa Lyysiin luo ja juoda pikarillisen jäällä sekoitettua lesbolaista viiniä.
— Oivallinen ajatus. Sepä on huojentava synnytystuskiani. — HoiKarmides! Kylvä ennemmin kultiasi jonkun Danaen helmaan kuin kadulle!Pudotit sormuksen. Tuossa se on jaloissasi.
— Ah! Rahelin sormus! Jonka juutalaistyttöseni antoi lempensä vakuudeksi! sanoi Karmides itsekseen, otti sormuksen kadulta ja kiinnitti sen kultaisiin kaulaketjuihinsa. — Ylistetyt olkoot terävät silmäsi, Olympiodooros! En olisi tahtonut kadottaa tätä aarretta kappadokialaisen Akilleus-oriini hinnasta.
— Minä ymmärrän sinua, sinä uusi Alkibiades. Oi, sinä kolminkertaisesti onnellinen ystävä! Sinä joit viime yönä kuin krotoonilainen Miloon, vaan viini vaikuttaa sinuun kuin kastepisara ruusuun: aamun tullen olet vain sitä reippaampana, sitä säteilevämpänä. Kuinka olikaan? Eikö kunnon isäntämme, prokonsuli, tuo falernolainen viinisäkki, lopulta nukertunut pöydän alle? Minun yölliset muistoni ovat kuin varjot jotka liehuvat Leete-joen rannalla.
— Sinä muistat vallan oikein. Mutta älä pilkkaa kunnon AnnæusDomitiusta! Hän on merkillinen mies…
— Niin, hänellä on merkillinen onni noppapelissä.
— En nyt tarkoita sitä ominaisuutta…
— Voittiko hän viime yönäkin?
— Vain hiukan. Minun huvipurteni täytyi laskea purjeensa, kun tuli muutamiacaniculae,[1] joiksi hän niitä sanoo.
— Vain hiukanko? Sinun komean huvipurtesi! Onpa sinun mielenlujuutesi ihmeteltävä, Karmides; mutta sinulla onkin kultaa antava Paktoolos ammentaaksesi. (Olympiodooros lisäsi itsekseen: Hänen kuvavirrastansa mahtaa kulta pian olla loppuun huuhdottu. Voi minua! Mistähän ensi vuonna löydän toisen Karmideen?)
— Se, jota prokonsulissamme ihailen, — jatkoi Karmides, — on hänen kykynsä hallita itseänsä. Ne kahleet, joihin viinin jumala kietoo semmoisen miehen, ovat kukkaköynnöksiä, jotka hän saattaa repiä rikki, milloin tahtoo. Viime yönä hän oli pitkällään sohvalla, pikari oli pudonnut hänen kädestään ja seppele liukunut alas hänen nenälleen, hänen silmänsä olivat puoleksi kiinni ja hänen kielensä rallatti veltosti lyydialaisen huilun sävelten mukaan, koettaen mitä naurettavimmalla tavalla seurata sen lirityksiä. Silloin ovenvartija ilmoitutti, että oli tullut keisarillinen sanansaattaja. Kunnon Annæus Domitius kimposi ylös kuin jousi, pani seppeleen pois päästään, järjesti manttelinsa ja astui majesteetillisin askelin vastaanottohuoneeseen, jossa sai kirjeen, luki sen alttarilampun valossa ja päästi sanansaattajan luotaan, — ja sitten hän palasi juominkia jatkamaan.
— No, entäs kirjeen sisällys?
— Oh, sitäkin kysymystä! Mene Egyptin sfinksin luo ja urki, jos taidat, luonnon arvoitusta!
— Minä arvelen, että Julianus…
— Vaiti! Älä lausu sitä nimeä! lausui Karmides ja katsahti ympärilleen.
— Kirottu ohimoseppä!… Kuinka olikaan, Karmides: eikö minua kutsuttu täksi päiväksi sinun maataloosi? Minusta tuntuu siltä kuin olisin sinun jumalallisesta suustasi kuullut jotakin viheriöistä puista ja Britannian ostereista.
— Vallan niin.
— Entä Myroo ja Praksinoa?
— Ne tulevat mukaan.
— Ihanata!
— Ja muutamia muita sinun ystäviäsi olen luvannut tavata tunnin kuluttua torikaupan jälkeen Akropoliin portaiden ääressä.
— Hyvä!
— Et saa odottaa mitään erinomaista, Olympiodooros. Kaikki on käyvä yksinkertaisesti ja maalaiseen tapaan.
— Oivallista! minä kaihoan juuri luontoa ja viattomuutta. Tyytyväisenä olen keritsevä sinun lampaitasi ja kaitseva sinun härkiäsi ja juova vettä samasta lähteestä kuin sinun paimenesi. Vesi, jumalallinen juoma! Minä vihaan … ai, tuo kirottu ohimoseppä! … kaikkia muita juomia paitsi vettä. Tällä hetkellä huomaan todellisen kutsumukseni. Minusta tulee paimen — uusi Dafnis. Sinun täytyy sallia jonkun Tesiyliin, tai Amarylliin[2] perehdyttää minut juustonvalmistuksen salaisuuksiin, hyvä Karmides. Minä halveksin sivistystä ja riennän luonnon äidinhelmaan. Onhan Apolloonkin ollut paimen; Paris samoin: niinpä myös oli
poika, jot' itse Kypris Frygian metsässä seuras: metsälle uskoi tää ilojansa ja myös surujansa; paimenna Endymioon veti karjansa kanss' sulounta, kun rusosuutaan suutelemaan tuli taivolta Kuutar; paiment' itkevi Rheea, ja kas! Salamoitsija itse kotkana kierteli Iidan huippua paimenen vuoksi.[3]
Minkä tähden ei Olympiodooroskin voisi mieltyä käyräsauvaan ja paimenpilliin? Mutta kuuleppas, kunnon Karmides! Onko sinulla siellä Arkadiassasi turkinpyitä, tappelukukkoja ja pelilaatikoita?
— Ole huoleti. Minä vähän tiedän, mitä luontoperäinen elämä vaatii.
— Tiedätkös, ensi kilpa-ajoissa saa minun Bellerofoonini esiintyä. Se on hopean hohtava, kiharaharjainen, ruumiinrakenteeltaan luotu ilmaa halkaisemaan kuin nuoli. Mitähän sinä arvelet? Minä uskallan sen kilpailuun prokonsulin traakialaisen oriin kanssa.
— Sen voit hyvin tehdä.
— Niin toivon.
Molemmat nuorukaiset olivat nyt saapuneet Lyysiin seurustelusalin edustalle. Se oli noita Ateenalaisten suosimia, maalauksilla koristettuja tyyssijoja, joita kaupungissa oli enemmän kuin vuodessa päiviä. Siellä oli jo väkeä kosolta; toiset astelivat keskustellen pylvässuojamassa, toiset istuivat sen edustalla, palkistosta ripustetun auringonteltan varjossa, nauttien aamiaistaan, viiniin kastettua leipää. Kun Karmides ja Olympiodooros olivat virkistäneet itseään pikarillisella lesbolaista, jäällä viilistettyä, he ohjasivat matkansa torille.
Siellä oli vilkas tungos, sillä Akropolis-vuoren ja sen temppelien varjo kävi yhä lyhyemmäksi ja vinommaksi ja muistutti siten ostajille ja myyjille, että aika lähestyi, jolloin heidän täytyi poistua torilta. Punalakkiset ja lyhytmekkoiset kalastajat haaviskelivat siirrettävistä kalasäiliöistään hypähteleviä tonnikaloja, huutaen suurella äänellä, että nyt oli täysikuu ja tavara parasta. Pikkukauppiaat juoksentelivat ympäri tavaranäytteitä mukanaan; nuoret tytöt tarjoilivat kukkakimppuja, seppeleitä ja köynnöksiä, kulkien pitkien vaunurivien välissä, joissa — sillä aikaa kuin niiden vetäjät, muulit ja pienet virkut attikalaiset hevoset, söivät rehujansa niiden takana — sitruunat, persikat, viikunat, sipulit ja kaalikset houkuttelivat silmää puoleensa. Toisista vaunuista puristettujen viinisäkkien sisällys virtasi suihkuna ostajien astioihin. Vähän matkaa siitä, juuri Tori-Hermeen suuren kuvapatsaan ympärillä, siis samassa paikassa kuin Aristofaneenkin päivinä, kaupittelivat liha- ja makkaramiehet pilarien ja köynnöksien muotoon asetettuja tavaroitansa, joiden ympärillä ostajia vilisi. Näiden joukossa rikkaiden orjat pitivät suurinta ääntä, sillä täällä, jos missään, määräsi kukkaron paino henkilön arvon. Kaupat tehtyään orja poistui, täysinäinen kori pään päällä; köyhä vapaasukuinen kansalainen taas hiipi matkaansa, niukasti punnittu palanen manttelin alla, onnellisena, jos ei mikään reikä manttelissa ilmaissut puhdasrotuisen Ateenalaisen alennustilaa. Kauempana, missä tungos oli vähempi, seisoivat kipsitehtailijat, savenvalajat ja lasikauppiaat keskellä osaksi tositaiteellisia teoksiansa; ja vielä etäämpänä vilkkaimmasta ihmisten vilinästä, — kunniaportin ympärillä, jonka piti muistuttaa Kassandroksen ratsuväen tappiota — oli loistavia myymälöitä, joissa saariston ja Aasian kallisarvoiset kankaat, Arabian ja Indian suitsutusaineet ja voiteet, juveeliteokset ja ylellisyystavarat kaikenlaiset houkuttelivat luokseen hienosti puettuja ostajia kumpaakin sukupuolta.
Karmides ja Olympiodooros, jotka, ennenkuin heidät tapasimme, olivat jo ennättäneet kylpeä ja käydä hiustenkähertäjällä, yhtyivät nyt toisiin nuoriin keikareihin, jotka, ollen jonkun kummallisen sallimuksen määräyksestä hereillä näin varhain aamupäivällä ja pyrkien vain lisäämään tungosta ja tyydyttämään uteliaisuuttaan, tungeskelivat kauppoja hierovien ryhmien lävitse, milloin nyökäyttäen päätään jollekin sievälle tytölle Skamboonidain kaupunginosasta, milloin tarkastellen kaupaksi tuotuja naisorjia, joita tänne oli koottu suuri joukko eri maista. Niissä saattoi silmä vapaasti katsella kaikkia naisellisen hempeyden vivahduksia, mustasta etioopilaistytöstä punehtuvaan syyrialais-impeen saakka. Maksoipa vaivan, ainakin siihen tottumattomalle, katsella kauppamiehiäkin. Kirjavassa vilinässä satojen muiden joukossa näkyi hoikka, vilkas Aleksandrialainen, joka, vaikka oli syntynyt pyramidein juurella, kävi muinaishelleeniläisessä puvussa ja tahtoi johtaa syntyperänsä maailman sivistyneimmästä kansasta ja siis kysymykseen, mitä kansaa hän oli, olisi vastannut olevansa makedonialainen Helleeni; roteva Illyrialainen, yllään yksinkertainen villavaippa, josta ei kuitenkaan puuttunut hänen vapaasukuisuuttansa todistava punainen reunustus; Persian rajamaitten asukas, jonka saattoi tuntea suiposta karvalakista, kukkakankaisesta nutusta ja nilkan kohdalta yhteen sidotuista avaralahkeisista housuista; ylpeä Hispanialainen, jonka kirjava vaippa (kudottua upeilua!), yhtä hyvin kuin Senecan murhenäytelmätkin, todisti hänen kansalaistensa taipumuksesta prameuteen; pitkäpartainen Juutalainen tummassa turkiksilla sisustetussa kauhtanassa; sekä, lopettaaksemme viimeinkin valikoiman, veltostunut puolihelleeni Aasiasta kiharat parfymeerattuina, kultarenkaat korvissa ja pitkäliepeinen kitooni yllä.
Peiraieuksen kadulta tuleva mies näkyi ohjaavan kulkunsa torin yli. Kansanjoukko avautui vapaaehtoisesti hänen tieltään, ja kaikkien lähellä olevien silmät kiintyivät hänen korkeaan, majesteetilliseen vartaloonsa, jonka ympärille mantteli laskeutui plastillisiin poimuihin, kun hän monen tervehtimänä kulki joukon läpi.
— Kryysanteus! mutisi Karmides, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
— Kuka hän on? kuiskailivat muukalaiset seuraten häntä silmillään, kunnes hän oli kadonnut vilinään.
Vastaukset kuuluivat: — Kryysanteus, arkontti. — Rikas Kryysanteus.— Filosofi Kryysanteus, pääpakana.
Viimeisen vastauksen lausui joku kristitty.
Nyt kuului torintarkastajan kello läpi hälinän, ja muutamia minuutteja sen jälestä kaikki kauppakojut olivat koossa, kaikkien vaunujen edessä juhdat, ja kirjavat joukot katosivat vähitellen Peiraieuksen kadun, Kerameikoksen ja molemmin puolin Akropolista käyvien katujen suuhun. Heti sen jälkeen oli joukko kaupunginorjia liikkeellä, puhdistamassa kivillä laskettua toria. Vesirattaat kulkivat ristiin rastiin suitsutellen pölyn ehkäisemiseksi hienoa vihmasadetta, joka heti imeytyi raittiiseen merituuleen. Tori, joka äsken vielä oli aamupuvussaan, — ja semmoisena melkein tuntematon ja outo niille monille Ateenalaisille, jotka eivät hennoneet katkaista aamu-unelmiansa — tuli kuin taikalyönnillä entisen näköiseksi, jommoisena se paremmin soveltui muistojen keskukseksi ja viisaudenjumalattaren kaupungin sydämeksi.
Katselija, joka olisi asettunut Zeus Eleuterioksen pylvähistön tai kuninkaallisen pylvässuojaman edustalle, jotka etelässä toria rajoittivat, olisi nähnyt oikealla neuvoston huoneen, Oikeuden temppelin Meetroo'onin ja Apolloonin temppelin, — pylvähistörivin, joka välkähteli erilaisten marmorilajien himmeästä loistosta. Nämä pylvähistöt olivat kaikki Akropoliin varjossa; vasemmalla puolen taas aurinko paistoi maalauspylvähistön sinertävän valkoisiin pylväisiin ja taulun taustassa se valeli säteitään Areiopagin kumpuun ja sen juurella olevaan sodanjumalan temppeliin. Ympäröitynä näillä rakennustaiteen jaloilla teoksilla, pylväsrivi pylväsrivin vieressä, joissa korintolainen komeus soi sijaa doorilaiselle majesteettiydelle ja tämä vuorostaan ioonilaistyylin keveälle somuudelle, herätti tuo avara, nyt melkein tyhjä tori, jonka yli tummansininen, ilmanrannassa viheriänkimalteleva taivas kaareili, sanoin selittämättömän surumielisen suuruuden tunteen. Mahtavasti sitä tunnetta enensivät pronssi- ja marmorikuvat, jotka ihmisjoukon kadottua olivat yksistään torin asukkaina ja juhlallisissa riveissä, kantakivi kantakiven vieressä, ympäröivät sen. Sellaisina kuin siellä seisoivat, kasvoissa olympolainen tyyneys, johon (kuten aina antiikin teoksissa) sekaantui vieno surumielisyyden vivahdus, nämä muinaisuuden mahtavien henkien haamut, korotettuina yli ajan vaiheiden ja autuaina itsessään, näkyivät haaveillen katselevan auringonsäteiden leikkiä ja varjon jäljetöntä etenemistä tuolla muistorikkaalla paikalla.
Vähitellen tuli tauluun eloa. Komealta Kerameikos-kadulta asteli alaspäin joukottain kansalaisia, joiden oli tapa siihen aikaan päivää kokoontua torille jutellakseen päivän uutisista ja kaupungin asioista; ja näissä Ateenalaisissa saattoi muukalainen, jos hän sellaista osasi tajuta, viellä ihailla attikalaisen käytöksen ja puheen hienoutta, jonka vertaista ei oltu koskaan havaittu Ateenan muurien ulkopuolella, ja vaatetuksen aistikasta ja luontevaa yksinkertaisuutta, joka muuallakin oli ollut vallitsemassa, vaan jonka nyt yksinvallan tytär, barbarolainen ylellisyys, oli muusta maailmasta karkoittanut. Uhrisaatto kulki ääneti ja huomiota herättämättä eteenpäin — niin vähä sitä huomattiin, että melkein säälitti — ohjaten näiden joukkojen välitse kulkuansa marmoriportaille, joita myöten astuttiin ylös Propylaioihin. Maalauspylvähistöön kokosi muuan stoalaisen[4] filosofian opettaja ympärilleen joukon kuulijoita, suurimmaksi osaksi roomalaisten senaattorien poikia ja muita ylhäisiä nuorukaisia, jotka olivat tulleet Ateenaan helleeniläistä viisautta oppimaan. Sillä tämä kaupunki oli vielä, Aleksandreian rinnalla, antiikkisen sivistyksen keskuskohta, roomalaisen maailmanvallan yliopisto, jopa suurissa muistoissa vei kilpailijastaan voiton; sen keskuudessahan olivat ajatuksen ja elämänviisauden sankarit eläneet: Sookrates, Platoon, Aristoteles, Zeenoon, Epikuuros. Kristillinen kirkko oli jo kauan nauttinut voiton riemua, itse Roomassa oli viimeinen pakanallinen alttari,Voitonalttari, revitty, mutta vielä senkin jälkeen paloi kauan aikaa tässä hiljaisessa syrjäisessä kaupungissa Saroonilaisen lahden rannalla pakanallisen viisaustieteen lamppu. Pyhät muistot sitä vartioivat, tutkimuksen viimeinen öljy elätteli sitä, kunnes viimein, kun se jo oli itsestään sammumaisillaan, uusi yksinvaltiuden viima sammutti sen, ja hurskas maailma tottelevaisesti, yhdenkään äänen vastaansanomatta, omaksui sanat:credo quia absurdum.[5] Sitä ennen, ja tämän kertomuksen aikana, pidettiin vielä luentoja Epikuuroksen opista hänen kuuluisissa puutarhoissaan; selitettiin Platoonin oppia vielä siellä, missä hän itse, tuo "jumalallinen", seitsemän vuosisataa aikaisemmin oli sitä julistanut: Akadeemian poppelipuiden alla; Zeenoonin oppilaat käyskentelivät vielä Pamfiloksen ja Polygnootoksen maalaamien mestariteosten keskellä samassa pylväskäytävässä (stoassa), josta heidän oppikuntansa alkuaan sai nimensä — tuo oppikunta, jossa ei ollut kuin harvoja, mutta korkeita, ihmisluontoa ylevämpiä olijoita.
Kaupungin koillisesta osasta kristityn kirkon kellot alkoivat soida. Puhdas ja kimmoava ilma saatteli niiden valtaavia, väriseviä ääniä kauas yli seudun. Ne kaikuivat pylvähistöissä, taittuivat Akropoliin kalkkijyrkänneitä vastaan ja kumisivat niistä takaisin ponnahtaessaan ikäänkuin olisivat olleet syviä salaperäisiä huokauksia, joita Pallas Ateena tuskallisesti huokasi vaskipovestaan, jumalatar, joka jättiläissuurena, loistaen auringon paisteessa ja näkyen kauas merelle Suunionin niemen taakse, kohosi kallion huipulla ja kypärä päässä Partenoonin päädyn ylitse katseli suojattiaan, jalkojensa juurella olevaa kaupunkia.
Kohtauksia torilla.
Kellot soivat vielä, kun Karmides ja hänen ystävänsä olivat koossa Propylaiojen marmoriportaiden ääressä. Päivä oli kristittyjen ilo- ja lepopäivä; perheittäin heitä asteli torin yli matkalla kirkkoon. Joukko oli lukuisa: siitä voi aavistaa, että itse Ateena, pakanuuden linnoitus, ehkä piankin oli joutuva sellaisen vihollisen valtaan, joka oli kasvanut sen vallituksen sisällä eikä tunkeutunut ulkoapäin. Tiberin Roomassa ja Bosporoksen Roomassa, kaikissa suuren maailman-valtakunnan väkirikkaissa kaupungeissa kristityt jo olivat lukunsa puolesta voitolla; niissä olivat, keisari hoveineen esikuvinaan, useimmat rikkaista ja ylhäisistä vähitellen keräytyneet ristin ympärille: niissä oli jokainen, joka tunsi kipinääkään kunnianhimoa rinnassaan, kiirehtinyt tunnustamaan oppia, joka oli ainoa ehto, jos toivoi elää ja toimia tuntematta liioin yksinvallan kahleitten lamauttavaa painoa; niissä vihdoin lukemattomat puutteen lapset eivät olleet voineet torjua sitä lahjaa, vaatekertaa ja kahtakymmentä kultakolikkoa, joka oli sinä syöttinä, millä Constantinus, uusi ihmisten kalastaja, veteli sieluja ylös pakanuuden syvyydestä. Ateenassa oli toisin. Ateena oli keisarillisen hovin välittömätön vaikutuksen ulkopuolella: filosofialla oli tässä emämaassaan vahvimmat juuret, ja se kukoisti vielä tänäkin hetkenä. Historian kunniakkaat muistot, viisaustieteen ja taiteen lumoava voima sitoivat Ateenalaisen hänen isiensä uskoon. Hänen mielestään oli vaikeata tuomita Periklestä ja Aristeidestä kadotukseen, ajatella Sookratesta ja Platoonia pahojen henkien välikappaleiksi: hän ei tahtonut mielellään hajoittaa temppeleitänsä, rakennustaiteen mestariteoksia, eikä särkeä pirstaleiksi kuvapatsaitaan, veistimen ihmeitä. Sentähden sivistyneiden Ateenalaisten enemmistö vielä pysyi vanhassa uskonnossa, semmoisena kuin se jo kauan oli ollut: selvemmän jumalantietoisuuden jalostuttamana, viisaustieteen puhdistamana. Moni sitä tunnusti suuremmalla innolla kuin ennen koskaan, nyt kun sen olemassaolo oli vaarassa, ja he pitivät sitä inhimillisen arvon, ajatuksen vapauden, häviävän sivistyksen ainoana pelastuksena. Vaan kaikki ne, joille tutkimus, taidenautinto ja historialliset muistot olivat olemattomia, kaikki ne, joita kalvoi salainen tuska, syntien katumus, joiden sovitusta ei ollut missään löydettävänä, julmat omantunnon vaivat tai katoavaisuuden pelko, kaikki ne lukemattomat olivat kiiruhtaneet vaihtamaan vanhan opin sovituksen ja ikuisen elämän varmuuteen, sillä vanha oppi soveltui ainoastaan suurisieluisille, iloisille, onnellisille ja sopusointuisille tai myöskin aivan ajattelemattomille ja kevytmielisille ihmisille, vaan ei tarjonnut juuri mitään lohdutusta heikoille, jotka tunsivat menehtyvänsä elämän taistelussa, köyhille ja kurjille, rikollisille ja katuvaisille, sanalla sanoen, ihmiskunnan suurelle, lukemattomalle enemmistölle tänä kovana, onnettomana, revinnäisenä aikana.
Me palaamme torille, jossa tällä hetkellä on nähtävänä kuvaus, täynnä mieltä järkyttäviä vastakohtia. Temppelien ihanat pylväskäytävät, jumalien, ajattelijoiden, runoilijain, sankarien kuvapatsaat lempeän auringon valossa, ja niiden ylitse kaareileva hymyilevä taivas — ja tämän kehyksen sisällä, joka oli punottu luonnon ja taiteen iloisesta kauneudesta, kirkkoon vaeltavien kristittyjen joukko, joka virtaili alas Kolyttoksen ja Skamboonidain kaupunginosista. Se oli totinen jopa synkkä joukko — naiset hunnuttomina, useimmat miehet karkeissa vaipoissa — vieras ympäristöilleen ja itsekin täynnä jyrkkiä vastakohtia. Ryysyisten vaivaisten vieressä astelivat keisarilliset virkamiehet aasialaisen maun mukaisissa komeissa puvuissa; uskonintoilijain vieressä, joiden ruumiit olivat lian peitossa ja vuotivat verta haavoista, joita itse olivat lyöneet, nähtiin loistavat orjien kantamat kantotuolit, joissa ylhäiset naiskristityt lepäilivät. Ja kaikki tämä siirtyi silmän ohitse, ilman värähdellessä vihityn malmin kutsuvista äänistä.
Marmoriportaiden juurella seisova ryhmä ei vähentänyt tämän arkkitehtuuriltaan antiikkisen, henkilöiltään romantillisen taulun vaikutusta. Nuoret epikuurolaiset seisoivat leikkiä laskien erään kantotuolin ympärillä, jonka uutimien välistä vilahti milloin poimu tuota Koo'olaista kangasta, jota läpinäkyväisyytensä vuoksi kutsuttiin byssos-sumuksi, milloin heleän valkoinen, kullalla koristettu käsivarsi, milloin — paraimmassa tai pahimmassa tapauksessa — kiharainen tytön pää, joka ei ollut kenenkään muun kuin kuuluisan Praksinoan, Ateenan soreimman hetairan. Sillä aikaa kuin vielä odotettiin Myroota, hänen ystävätärtänsä tai ehkä kilpailijaansakin, orjat toivat esiin loistavilla peitteillä koristettuja tessalialaisia ratsuja. Karmideella, joukon päähenkilöllä, oli yllään valkoinen, polviin asti ulottuva, monipoimuinen kitooni, jota vyötäisten kohdalta piteli koossa kultaisilla meanderiompeluksilla koreiltu vyö; kitoonin päällä oli väljä tyyrolainen vaippa rennosti heitetty toisen olkapään yli. Kaulassa riippui kultaketjut, joihin oli kiinnitetty sinettisormus. Sääret olivat paljaat polvesta silkkikenkäiseen jalkaan saakka, ja niillä oli se marmorin kiilto, jonka ainoastaan ruumiinharjoitukset ja kylpyorjien toimittama hierominen öljyillä, hajunesteillä ja pimsikivellä voivat saada aikaan. Karmideen ystävät olivat puetut melkein kuin hänkin. Kaikki kaikkiansa oli loistava mutta ohikulkevista kristityistä ei suinkaan mieltä ylentävä näky.
— Huu, noita ihmisiä, sanoi Praksinoa kristityistä: — niiden näkö pelottaa minua. Kaunis Karmides, vedä uutimet eteen. Tulen kipeäksi, jos minun täytyy nähdä noita onnettomia naamoja.
Kun Praksinoa sanoi Karmidesta kauniiksi, niin tämä muutoin tavallinen kohteliaisuus oli tällä kertaa todellisuuden mukainen. Karmideen vartalo, jossa ilmaantui kreikkalaisen tyypin luontoperäinen jalous, oli voimisteluharjoitusten kautta kehittynyt muodoltaan niin moitteettoman kauniiksi, että sen olisi saattanut veistää marmoriin; hänen kasvojensa piirteet olivat säännölliset, vaan säännöllisyys ei niissä estänyt sieluelämän vapaita vivahduksia. Mutta näistä piirteistä vilahti sen ohessa kevytmielisyys, johon omituisella tavoin sekoittui päättäväisyys, kovuus ja ylpeys, ja koko hänen olentonsa, silmän katseesta jäsenien jäntereiden liikkeisiin saakka, osotti tuota traagillista taistelua, jossa luonto, vähitellen väsyen vaan vielä voitollisena, taistelee alituisen irstailun vaikutuksia vastaan.
Kautta Dionyysoksen! huudahti Olympiodooros järjestäessään ratsunsa suitsia ja katsahtaessaan torin yli, — tuossahan on prokonsuli.
— Missä?
— Tori-Hermeen kuvan ääressä. Hän seisoo kantotuolin vieressä ja puhelee siinä istuvan naisen kanssa.
— Aivan oikein. Minä näen hänet.
— Se on Eusebian kantotuoli, sanoi Karmides. — Minä tunnen sen.
— Ahaa!… Mutta katsohan meidän Annæus Domitiustamme. Luulenpa, Heera auttakoon, että hän keskellä toria saa kauniilta vaimoltaan kotiripityksen, tokaisi joku nuorukaisista.
— Eipä olisi kummallista, huomautti toinen.
— Eiköhän heillä kumpaisellakin ole toiselleen anteeksi annettavaa.Vai kuinka, Karmides? Vieläkö Eusebia koettaa saada sinua kääntymään?
— Ei, vastasi Karmides, — väsyimme kumpikin koetukseen. Eusebia on kovin huikentelevainen…
— Ja sinä olet uskollisuus itse!
— Ja hänellä on luultavasti, lisäsi Karmides, joku rakastettavampi uskonmuuttaja mielessä.
— Kas tuossapa on Myroo! No vihdoinkin!… Tervetullut, sinä neljäsSulotarten joukossa!
— "Auringon säde, kirkastat armahampana entistäs kaupunkiamme!" deklamoi Olympiodooros ja jatkoi, huolimatta Myroon viuhkasta, joka uhaten liikkui hänen suunsa läheisyydessä:
Tullos, taivahatar, sekä tuskan tuimankahleist' auta, suo mitä suita pyytäärinnan hellä kaipaus: — puolellammetaistele, armas![6]
Myroon saavuttua seura oli täysilukuinen. Nuorukaiset hyppäsivät hevostensa selkään, orjat nostivat Praksinoan kantotuolin olkapäilleen ja seurue lähti menemään.
Me jätämme sen ja käymme Annæus Domitiuksen luo kuulemaan, kuinka tuon kotiripityksen oli laita, jota joku Karmideen ystävistä oli pisteliäästi arvannut.
Lähestymme Annæus Domitiusta sillä kunnioituksella, joka hänen yhteiskunnallisen asemansa ja hänen oman persoonallisuutensa täytyy herättää. Hän on Akaian prokonsuli ja ensimäinen toisessa arvoluokassa Rooman valtakunnan arvomiehiä: hänellä on oikeus tulla puhutelluksi sanoillaillustrisjaclarissimus. Hänen sukutaulunsa, jossa nuorempien nimien joukossa on filosofi Senecan, todistaa että hän on syntynyt suvusta, jota jo tasavallan aikoina oli pidetty arvossa. Annæus Domitiuksen mantteliin on neulottu palmunlehtiä ja tähtiä; jalkineet, joista voi nähdä hänen neuvosherranarvonsa, loistavat purppurasta ja ovat, kuten _nobiles_ten ainakin, kaunistetut kultaisilla puolikuun kuvilla, joiden pitää joko ilmaiseman hänen korkeata sukuansa, joka takaa hänen sielulleen paikan kuoleman jälkeen kuun yläpuolelta, tähtien läheisyydestä, tai (koska Annæus Domitius on kristitty, eivätkä tuommoiset kuvitelmat hänelle sovellu) ehkä pikemmin palauttaman mieleen varoitus: "vaihtelevan kuun alla ei kukaan voi välttää kohtalon käänteitä". Yksi kaikki, puolikuut siellä loistavat, oli niiden merkitys mikä tahansa. Kaksi orjaa, jotka ovat kantaneet suitsutusastioita prokonsulin jäljissä, seisoo nyt kunnioituksen vaatiman matkan päässä, puhellen Eusebian kantotuolin kantajain kanssa. Annæus Domitius on noin neljänkymmenen vuoden vanha, kohtuullisen pitkä, mutta kohtuuttoman lihava. Hänen vatsansa ei sopisi Hermeelle eikä Apolloonille, vaan sitävastoin ei suinkaan rumentaisi elähtänyttä Faunia. Prokonsulin päälaki on paljas, hänen kasvojensa jatkona on kaksi oivallista leukaa, silmät ovat vilkkaat ja terävät. Hekumoitsija, herkkusuu, etujansa laskeva maailmanmies — siinä Annæus Domitius, ellei ulkomuoto petä. Juovat suun sopissa todistavat vielä viimeisten herkullisten iltakemujen hekumia, veltot piirteet kertovat yöllisistä mässäyksistä tai (jos saa uskoa prokonsulin vaimolleen antamia selityksiä) yöllisistä tutkimuksista, (joiden esineenä samojen selitysten mukaan on jumaluusoppi, ja joita harjoitetaan kaikkein syvimmässä salaisuudessa). Vaan Annæuksen profiili on voimakas, ja silmät, niistä äsken mainitsimme, voivat yksin luoda elämää ja vilkkautta tähän rasvamöhkäleeseen.
Mutta nyt silmäys hänen puolisoonsa Eusebiaan, jota kutsuttiin ihanaksi, vielä useammin hurskaaksi. Hän on roomalainen, kenties 27 vuoden vanha; hänellä on kotkannenä, suuret, tummat silmät ja rubiininpunaiset pienet täyteläiset huulet. Eusebia on matkalla kirkkoon, josta hän ei koskaan jää pois, kun Petros, oikeauskoisten — se on tähän aikaan Homoiuusialaisten[7] — piispa, tuo sydämiä liikuttava varoittaja, tuo ankara rankaisija, on saarnaava. Eusebia on puettu katumuksentekijän pukuun — ja kuinka hyvästi se hänelle sopii, vaikkei siinä ole lankaakaan muuta kuin musta kitooni, joka vyöttämättömänä ja pitkäliepeisenä laskeutuu niin pehmeästi hänen muhkean vartalonsa ympärille! Hänellä ei ole edes liinaista ihovaatetta tämän hameen alla! Sen musta väri taittuu junolaisen kaulan ja yhtä junolaisten käsivarsien alabasteria vastaan kuin ruumispaarien peitteen väri äsken sataneeseen lumihankeen, — puhumattakaan semmoisesta viehättävästä pikkuasiasta, kuin hänen paljaasta jalastansa, joka vilahtaa näkyviin, kun hän kääntyy kantotuolinsa patjoilla. Otsaripa, korvarenkaat, kaulaketjut, rannerengas, sormukset, kaikki nämä turhanpäiväiset koristeet, vieläpä hohtokivillä koristettu viuhkakin, on jätetty kotiin yöpöydälle. Eusebian tummat kiharat aaltoilevat yhdenkään hiusneulan estämättä vapaasti olkapäille, ja hänen sormiansa, joista timantit ovat riisutut pois, ei kaunista mikään muu kuin niiden luonnollinen kauneus ja hieno ruusun puna, joka niiden kynsiin on saatu toalettisiveltimen avulla. Eusebian poski, jossa muuten vallitsee terveyden ja nuoruuden heleä väri, on tänään vähän vaalea, sillä vaaleus sopii katuvaiselle. Taide on tässä valkoiseen ihoväriin kastetulla siveltimellä tehnyt tehtävänsä ja muutamilla keveillä pyyhkäyksillä täyttänyt toivomuksen, jota luonto itsestään sillä hetkellä ei voinut tyydyttää.
— Annæus, sanoo Eusebia lempeästi nuhtelevalla äänellä, ja hänen silmäyksensä pyrkii kantotuolin varjostimien väliltä katselemaan marmoriportaiden luona olevaa joukkiota (joka silloin vielä odotti Myroota): — sinä olit siis tänäkin yönä tärkeissä toimissa. Valtioasiatko vai jumaluusoppi sinua pidätti?
— Jumaluusoppi? Ei, oma Eusebiani! Valtioasiat sitte? Niin, totta Heerakles, vakuutti prokonsuli ja lisäsi puolittain epätoivoisella äänellä: — valtioasiat vievät minulta kohta hengen.
Prokonsuli otti vyöstään purppurareunaisen liinan ja pyyhkäisi päälakeansa, ikäänkuin noiden vaivojen paljas ajatuskin olisi pannut hänet hikoilemaan. Sillaikaa hän katsahti salavihkaa pakanallisia ystäviänsä, epikuurolaisia; ja varsinkin molemmat kantotuolit vetivät hänen huomiotansa puoleensa.
— Annæus, sanoi Eusebia sormella uhaten — sinulla on vielä se kauhea paha tapa, että vannot pakanallisten jumalien kautta, ja kuitenkin olet kateekuumeni (kristinuskon oppilas)!
— Oi, anna anteeksi, Eusebia! Minä olen, martyyrien luurangot ja pyhimyksien arkut minua auttakoon, tästä lähtien pidättävä kieleni siitä synnistä. Ah, milloin saamme palata Korintokseen, hyvä Eusebia? Tämä Ateena, jossa keisarin tahto minua pitelee, tämä kaupunki, joka näköjään on niin tyyni, niin rauhallinen, niin kaukana tapauksista, — oi, sinä et aavista, mitä sen povessa kuohuu. Sieluni on alituisessa jännityksessä.
— Annæus rukka!… Hän on kuitenkin vielä kaunis, tuo pimeydessä vaeltava nuorukainen.
Nämä viimeiset sanat, jotka Eusebia ainoastaan ajatteli niitä ääneen puhumatta, eivät tarkoittaneet prokonsulia, vaan Karmidesta, joka juuri nousi hevosen selkään.
— Minä tiedän, jatkoi hän, — mitä tarkoitat. Me oikeauskoiset tiedämme sen kaikki, ja Petros arastelematta puhuu siitä saarnastuolissa. Kryysanteus, tuo pakana-arkontti, on tämän pahan toinen juuri. Ett'et pane kiinni Kryysanteusta, vaikka hän on kapinallisen Julianuksen ilmeinen puolustaja! Me kaikin seurakunnassa ihmettelemme sitä.
— Ah, kaunis puolisoni, tarttui Annæus Domitius puheeseen, hymyillen ja vuorostaan uhaten sormellaan. — Nyt rikot sopimustamme. Ei mitään valtioasioita meidän kesken! Muistathan sen?
— Toinen pahuuden juuri, jatkoi Eusebia harmissaan, — on homouusialaisissa. Nuo hirmuiset vääräuskoiset, jotka väittävät, että Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isäkin! Onko semmoisella sokeudella vertoja?
— Ah, käsittämätön sokeus … ja kevytmielisyys sitte! säesti prokonsuli. — Oi, Eusebia, kuinka ihastuttava olet tänään!
Prokonsuli tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
— Annæus, jatkoi Eusebia, — onko totta, että vääräuskolaisuuden pää,Atanasios, on nähty näillä seuduin?
— Mitä minä tiedän enempää kuin huhukaan? Mitä voin tehdä muuta, kuin lähettää käskyjä kaikille Akaian virkamiehille, että häntä vaanisivat ja ottaisivat kiinni? Oi, nämä valtioasiat, ne vallan laihduttavat minua … vähitellen.
— Voi Annæus parka ja raukka!… Mutta sano toki, kuiskasi Eusebia ja kallisti päätänsä likemmäksi, saitko viime yönä mitään sanomaa Konstantinopolista?
— Sain, Eusebia! vastasi prokonsuli samanlaisella äänellä ja pani etusormensa suulleen.
Eusebia tiesi sen jo, sillä sanansaattaja oli hakenut prokonsulia tämän kotoa, ennenkuin muuan uskottu kotiorja neuvoi hänet siihen taloon, jossa prokonsuli oli illallisella Karmideen, Olympiodooroksen ja hetairain keralla. Vaan kirjeen sisällystä ei Eusebia tietänyt, ja sen perille hän kaikin mokomin tahtoi päästä.
— No? kysäisi hän mieli kovasti jännitettynä.
— Julianus… Mutta vaiti taivaan tähden, Eusebia!
— Noh, kiiruhda! Miten on tuon jumalattoman kruununtavoittelijan laita?
— Kapina hänen joukoissaan! Kaksi gallialaista legionaa on kääntynyt kristinuskoon ja mennyt Constantiuksen lipun alle. Mutta minä rukoilemalla rukoilen sinua, Eusebia, kätke tämä salaisuus sielusi syvyyteen!
Kaunis katumuksentekijä pani kätensä ristiin ja lähetti kiitollisen silmäyksen ylös taivaaseen.
Kun prokonsuli uskoi puolisolleen tämän tiedon, hän tiesi, että se muutaman tunnin kuluttua oli salaa tunnustettu piispa Petrokselle. Uutinen olikin tehty siihen sopivaksi.
— Ja nyt, oma Annæukseni, olet kaiketi matkalla kirkkoon kiittämäänHerraa ja rukoilemaan vastaistakin onnea keisarin aseille?
— Eusebia, siihen kehottaa sekä velvollisuuteni että haluni. Mutta valtioasiat, voi minua, valtioasiat!
Prokonsuli katsahti ympärilleen ja antoi merkin eräälle miehelle, joka oli pysähtynyt lähelle häntä.
— Annæus parka! En tahdo sinua viivyttää.
— Ihanaiseni! Sinun näkysi on onneni, mutta tosiaankin, minulla sattuu nyt olemaan kiire … ja sinunkin täytyy kiirehtiä, sillä tuolla näen piispan ja papit.
Eusebia katsahti ulos kantotuolistaan. Hän etsi jotakuta pappien joukosta, joka juhlallisessa jonossa asteli piispan perässä kirkkoon. Luultavasti hän siellä näkikin kaivatun, sillä hänen mustien silmiensä väike raukeni äkkiä kaihoisaksi hohteeksi, hänen poveansa kohotti huokaus, ja haaveksien hän vaipui kantotuolinsa patjoille. Heti sen jälkeen hänen kellonsa käski kantajia lähtemään liikkeelle.
Kohta kun prokonsuli oli yksinään, hän viittasi miehelle, joka oli likellä odottamassa. Tämä pujahutti kirjeen hänen käteensä.
— Missä? kysäsi prokonsuli.
— Ateenan ja Korintoksen keskivälillä.
— Mene!
Prokonsuli avasi piirustimellaan siteen, johon sinetti oli painettu, ja katsahti hätäisesti otsakirjoituksen läpi:
"… Petrokselle, Ateenan piispalle, veljellinen tervehdys ja rauha Isältä, niinkuin myös Pojalta, joka on samanlaista, vaan ei samaa olentoa kuin Isä!"
Sen jälkeen hän pisti kirjeen vyölleen manttelinsa alle, järjesti tämän ja yritti mennä, kun piispa Petros, joka ratsasti muulilla pappiensa etunenässä, nyökkäsi päätään ja nosti kädessään olevata ristiä merkiksi, että tahtoi puhutella prokonsulia. Toinen viittaus käski pappeja vetäytymään syrjään. Prokonsuli kiirehti nopein askelin molemmat suitsuttajat perässä kohtaamaan prelaattia puolitiessä.
Petros, homoiuusialaisten piispa, oli vielä parhaissa voimissaan. Hän oli harteva, laiha ja jäntevä mies, pää pystyssä, jokaisessa piirteessä tahdon voimaa. Sotaratsu olisi semmoiselle miehelle sopinut paremmin kuin muuli. Petroksen otsa oli matala ja suora, katse terävä ja vakoileva, kulmakarvat pitkät ja sangen kaarevat, nenä käyrä ja jalomuotoinen, suu iso, vaan piirteiltään kaunis. Suuri oli erotus tämän, kansan alhaisimmasta luokasta arvoonsa nousseen miehen, ja ylimyksellisen Annæus Domitiuksen välillä! Akaian prokonsuli näytti pieneltä ja naurettavalta, kun hän korskeassa juhlapuvussaan, paljaspäisenä, pöhöihosena, kaksileukaisena, ihramahaisena, pohkeet pyöreinä kuin naisella seisoi Petroksen, Ateenan piispan edessä. Vaan erotus tasoittui, kun huomasi roomalaisen tyynen maailmanmiehenryhdin, hänen vilkkaat, itsetietoiset silmänsä, hänen huuliensa hienon hymyn.
— Loistava ja jalo herra, sanoi Petros äänellä, jonka ylpeä päättäväisyys korvasi sanojen nöyryyden, — saanko kunnian nähdä sinua huomenna kattoni alla, vai sallitko vähäpätöisen palvelijasi samaan aikaan tulla luoksesi? Ajat ovat pahat. Julianuksen mieletön yritys on pelottavaan määrään rohkaissut sekä vääräuskoisten että pakanoiden mieltä. Täällä on paljo, joka kehottaa meitä neuvottelemaan yhdessä.
Prokonsuli myönsi tämän ravistaen huolestuneen näköisenä päätään ja kiirehti vakuuttamaan saapuvansa mihin tahansa, minne piispan suosio ja hänen oma velvollisuutensa hänet kutsuisi. Tervehdykset lausuttua Petros läksi taas liikkeelle muulinsa selässä, ja papit kulkivat perässä. Prokonsuli läksi vastapäiseen suuntaan torin ylitse.
Epikuurolaisia, jotka äsken jätimme, tervehtivät suostumushuudoilla heidän matkallaan pitkin Kerameikos-katua tutut ja tuntemattomat niissä ihmisjoukoissa, jotka vilisivät seurustelusaleissa ja pylväskäytävissä. Vaan paljo oli niitäkin, jotka tekivät ristinmerkin ja siirtyivät toiselle kadulle, kun huomasivat tuon kevytmielisen seuran.
— Pelkkiä puhdasrotuisia Ateenalaisia! Sydämelleni tekee hyvää nähdä niitä, sanoi vanha nälkiintynyt kilpataistelija.
— Minä tunnen ne! He ovat vanhan kansan helleenejä, jotka rakastavat taidetta ja isien uskoa! huusi muuan kuvanveistäjä kulunut mantteli yllä ja taputteli käsiään.
— Tuo, harmaan kimon selässä, hän, joka nauraa noin makeasti ja laskee leikkiä tuon ilolinnun kanssa, arvaapas kuka hän on! sanoi muudan kirjakauppias kääntyen erään roomalaisen nuorukaisen puoleen, joka sattui hänelle naapuriksi. — Eipä kukaan huonompi kuin Olympiodooros, kuolematon runoilija. Minä kustansin hänen ensimäiset epigrammarunonsa. Niillä oli huono menekki, sillä maailma on alenemassa päin ja kirjallisuutta halveksitaan. Mutta minä en valita, en suinkaan. Vielä runottaret löytävät korkeita suosijoita… Ja kun minulla sattumalta on mukanani aivan uusi kappale noita ihailtuja runoelmia (kirjakauppias veti pienen käärön manttelinsa alta esiin), niin suon minä sen mielelläni jalolle vieraalle…
Roomalainen ei lausunut mitään, vaan viittasi orjalle, joka otti käärön vastaan ja maksoi sen. Sen jälkeen hän poistui kiusallisen lörpön läheisyydestä.
— Noita oivallisia poikia! huudahti joku sievä kukkien kaupittelija toiselle nostaen huntuansa ja katsellen matkan päässä meneviä ratsastajia, — näitkö Karmidesta, ystäväni? Näitkö häntä?
— Deemofilos, sanoi eräs porvari toiselle, — näetkö pilveä Teeseuksen temppelin yläpuolella?
— En näe mitään pilveä, ystäväni. Taivashan on aivan selkeä.
— No kuule sitten!
Nyökähtämällä vähäsen päätään porvari käänsi ystävänsä huomion kahteen henkilöön, jotka olivat heitä lähellä. Toinen oli ukko, joka kori käsivarrella oli istahtanut pylväskäytävän portaille lepäämään, toinen kristitty presbyteri. Jälkimäinen puhutteli edellistä seuraavin sanoin:
— Olethan Batyllos, oliivikauppias?
— Olen.
— Sinua sanotaan hurskaaksi mieheksi; vaan kirkossa en sinua koskaan näe. Mikä on syy siihen?
— Olen oikeauskoinen. Herran huonetta ovat jo kauan saastuttaneet ne, jotka ontuvat sanan totuuden ja Areioksen valheen välillä.
— Sinä olet siis niitä, jotka särkevät ainoan kirkon ja hajottavatHerran jäsenet. Ettekö näe koston päivän lähestyvän?
— Martyyrien päivä, voiton päivä! vastasi ukko niin kovalla äänellä, että kaikki ympärillä seisovat katsahtivat häneen. Homoiuusialainen poistui.
— Deemofilos, joko näet pilven?
— Jo. Ilma on raskas. Näyttää tulevan ukkonen.
— Oi, se on tervetullut, jos se vaan puhdistaa ilman.
— Kunnon Kliinias, kuiskasi Deemofilos, — huhu kertoo että Julianus…
— Vaiti, mies! keskeytti häntä Kliinias samanlaisella äänellä ja katsahti tuskallisena ympärilleen. — Älä lausu hänen nimeänsä, jos rakastat päätäsi. Keisari palkkaa satatuhatta vakoojaa. Muureilla on korvat, kaislat kielittelevät, kuten Miidaan aikoina, vieläpä kuukin voidaan manata alas kertomaan, mitä se on lukenut sinun silmistäsi. Älä puhu, älä toivo, älä ajattele, jos vielä rakastat ruusuista päivän valoa!
Delfoi. Oraakelintiedustelijat.
Apolloonin kuuluisa ennustustemppeli oli laaksossa, jota Parnassos vuori kolmelta taholta ympäröi. Seutu on jylhä ja pelottava — ja mahtoi siltä tuntua vielä enemmän pyhiinvaeltajalle, joka sinne saapui ensikertaa, vavisten ajatellessaan, että lähestyi salaperäistä, jumalallista tai demoonillista voimaa, tietämättä, kuinka pyytolaisesta luolasta tupruileva höyry oli muodosteleva hänen tulevaisuutensa. Semmoista tulokasta varoitti vakavasti itse luonto, ettei kevytmielisesti hankkisi selkoa niistä kohtaloista, jotka lähempänä hautaa häntä odottelivat. Ollen avonaisena etelään päin laakso kapenee, kalliot tulevat korkeammiksi ja jyrkemmiksi, niiden muodot yhä ihmeellisemmiksi, kuta enemmän lähestyy sitä paikkaa, jossa laakson seinämät yhtyvät teräväksi kulmaksi. Täällä, sypressien varjossa, pulppuaa Kastalia kolmesta lähteensilmästä esiin kalliosta.
Tästä runoissa lauletusta lähteestä kasvaa puro, joka, vaellettuansa yksinään laakson läpi, yhdistää kohtalonsa Pleistos joen kanssa ja yhdessä tämän kanssa saapuu hautaansa Korintolaiseen lahteen. Tätä puroa pitkin kävi tie oraakelitemppeliin.
Eräänä syksyiltana, vuonna 361 meidän ajanlaskua, vaelsi temppelitietä vanhanpuoleinen mies ja nuori tyttö, jotka rinnatusten suuntasivat kulkunsa laakson sisään. Molemmat olivat valkeissa vaatteissa, ja heitä olisi voinut luulla pyhiinvaeltajiksi, ellei oraakeli enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitä ennen olisi vaiennut ensimäisen kristityn keisarin käskystä, ja pyhiinvaellukset Delfoihin olisi sen jälkeen loppuneet. Vieraita he kuitenkin olivat tässä seudussa. Sen saattoi arvata heidän silmäyksistään ja liikkeistään, ne kun selvästi osoittivat, että esineet mitkä täällä kohtasivat heidän katsettaan olivat heistä uusia tai eivät ainakaan tavallisia. Tyttö katseli kummastellen synkkiä kallioita, jotka molemmin puolin kohottelivat huippujansa taivasta kohden, ja häntä ehkä värisytti syvä hiljaisuus, jota pikemmin enensi kuin vähensi puron lorina ja puusirkan valittava ääni. Muut aistimet olivat tuomitut lepoon; silmä yksin täytti sielua kauhistuttavan luonnon kuvilla.
Tuo tie, jolla muinoin oli vilissyt kaupunkien ja kuninkaiden lähettiläitä, uhrisaattoja ja pyhiinvaeltajoita, kuinka autio se nyt oli! Se oli ruohon ja sammaleen peitossa, myrtti orasteli sen kivien raoissa. Laakson asukkaat kammoivat sitä; ne kulkivat mieluummin toista, likempänä Delfoin kaupunkia olevata tietä, koska siihen aikaan rosvot, joilla oli tyyssijansa Parnassos-vuoren luoksepääsemättömissä rotkoissa, hätyyttelivät seutua. Tämän tiesivät molemmat vaeltajat, vaan heidän mielensä täyttivät ajatukset, jotka eivät suoneet sijaa pelon tunteelle.
Mies ja hänen seuralaisensa olivat, iän erotuksesta huolimatta, huomattavasti toinen toisensa näköisiä. Molemmilla oli säännölliset kreikkalaiset kasvonpiirteet, ja molemmilla lievensivät niitä, vaikka eri määrissä, samat yksilölliset poikkeukset. Vaikeata oli miehen ulkonäöstä päättää hänen ikäänsä. Hänen jäsenissään kuvautui vielä ihana miehuuden voima, vaan poskien juovat olivat vuosien kuluessa syventyneet ja — mikä selvimmin näytti hänen tulleen keski-iän ohitse, vaan samalla antoi hänen kasvoilleen omituisen ilmeen, — kulmakarvojen kaarien alla oleva lihas esiintyi tavattoman leveänä, ja muodosti voimaa osottavan piirteen totisen otsan ja melkein haaveksivaisen katseen välille. Tämän piirteen löytää antiikkisista Nestorin ja Aiaan kuvista. Otsalta hänen tukkansa oli vähän harventunut; parta (siihen aikaan harvinainen kaunistus), tumman ruskea ja kiharainen kuten hiuksetkin, ympäröi hänen huuliaan ja poskiaan. Hänen vartalonsa oli korkea ja täynnä arvokkaisuutta. Tytön kasvot olivat säännöllisemmät kuin hänen seuraajansa, säännölliset tyypilliseen ankaruuteen asti, ja tätä lisäsi vielä hänen ihonsa kirkas, läpikuultava, vaan terve vaaleus. Hän oli marmorikuvan näköinen; vaan marmorin lämmitti suurten tummansinisten silmien lempeä loiste ja sen elähytti suun suloisesti kaareilevat piirteet, jotka Lavaterin mielestä olisivat olleet varma sydämen hyvyyden merkki.
— Hermione, sanoi mies vieressään astelevalle tytölle, — vuorenhuippu, joka kohoaa tuolla kaukana, puettuna etäisyyden sinertävään vaippaan, on Lykooreia. Siellä ja sen sisaruskukkuloilla kävelivät ennen aikaan Apolloon ja runottaret, ennen kuin epäilys heidät karkoitti. Hopeahattarat, jotka sitä seppelöivät, olivat silloin aluksia Autuuden saarista; ne saattelivat sinne autuaita henkiä jotka tulivat Olympolaisten lauluissa kuulemaan ja heidän tansseissaan näkemään kuvallisesti maailmankaikkiuden salaisuudet. Nämät laulut, niin kertoo taru, kuuluivat tyyninä iltoina semmoisina kuin tämäkin, alas laaksoon, ja niiden sävelien mukana laskeusi mielenrauha kuuntelevien sydämiin…
Ja nyt, sanoi mies itsekseen, harhailee samoilla kukkuloilla onnettomia ihmislapsia, verimiehiä ja kristittyjä kiihkoilijoita, jotka on karkoitettu uskokunnasta, joka on heidän arvoisensa. Rosvoja Parnassos-vuorella! Semmoisia on kai siellä tavattu ennen näitäkin, vaan he varastelivat ainoastaan runoilijoilta.
Miehen huulet vetäytyivät hymyyn hänen tätä ajatellessaan.
— Isä, sanoi tyttö, nämä kalliot pelottaisivat minua, jos vaeltaisin yksinäni. Ne ovat niin korkeat ja kauheasti halkeutuneet. Mutta silmää virkistää Lykooreia, sillä siihen valelee aurinko hohdettaan, ja sen päälaen ympärillä taivas on kirkas ja puhdas.
— Niin on. Kun ympärillämme on pimeätä ja synkkää, niin silmä halusta etsii valoisampaa etäisyyttä… Hermione, jatkoi hän ja viittasi vasemmalle, — tuolla alhaalla on ikivanha Delfoin kaupunki, jonka Homeeros on lauluissaan ylistänyt Pyytoon nimellä. Nyt sen tuhannet kuvapatsaat ovat rikotut, sen aarteet ryöstetyt, sen loiste kadonnut. Teatteri, kilparata, oppisalit, voimistelulaitokset ovat tyhjinä. Kristityt, Hermione, vihaavat taiteen jaloa leikkiä samoin kuin tutkimuksen syvää totisuutta. He puhuvat köyhyydestä ja ryöstävät meidän temppeleitämme, he puhuvat nöyryydestä ja polkevat meidän niskojamme. Muinoin nämät kadut kaikuivat rukousvirsistä, vilisivät täynnä juhlapukuisia vieraita ja valkeavaippaisia uhripappeja. Nyt vaeltaa raskasmielinen kansa sen torilla. Tuo kenttä, jonka tuolla näet ja jonka kuihtuva kasvullisuus osottaa niukkaa viljelystä, minkä voimassa pitämiseen tarvittavat käsivarret ja työinto puuttuvat, on Krissan kenttä, jonne muinoin helleenein joukot vaelsivat katselemaan neron, voiman ja kauneuden voittoja.
Vasaranlyöntejä kuului kaupungista. Eräästä pylvähistöstä lohkoiltiin kiviä rakennettavaan kristilliseen kirkkoon. Se oli Kniidolaisten pylvässuojama, jonka seinille Polygnootos, siveltimen Homeeros, oli maalannut valloitetun Troian, kreikkalaisten lähdön ja Odysseuksen käynnin manalassa. Hävityksen taisi nähdä siltä paikalta, jossa molemmat vaeltajat seisoivat. He näkivät sen: tyttö peitti kasvonsa hunnullaan; mies tarttui hänen käteensä ja kiirehti askeleitansa.
Sitten he tulivat iäkkääseen laakerilehtoon, joka erotti kaupungin oraakelitemppelistä. Lehto täytti laakson sisintä sopukkaa Parnassoksen jyrkänteiden välillä, ja sen tumma vehreys teki hämärän vielä synkemmäksi. Se oli Apolloonille pyhitetty, ja siitä oli saatu Hellaan runoilijain ja pyytolaisten kilpailujen voittajain seppeleet. Sen vanhat rungot kumartuivat puron ylitse, yhdistyivät kuiskutteleviksi ryhmiksi, punoivat latvansa hämäriksi holveiksi, joiden varjoissa aavisti suuria muistoja. Ja taide oli tullut aavistukselle avuksi. Missä päivän säde kimalteli alas puiden alle, siinä se usein valaisi jonkun Homeeroksen marmoriotsaa, joka runottaren innostuttamana loi korkeuteen tyhjät silmänsä, tai dryadein (metsän impien) ryhmää, jotka olivat keräytyneet kitaraa soittavan Orfeuksen ympärille. Nyt moni kammoi lehtoa pakanallisen demoonin asuntopaikkana, ja ne tuoreet lehdet, joita se vuosittain versoi, eivät joutuneet mitään otsaa kaunistamaan, sillä painitanner kaipaili öljyllä voideltuja urhojansa; ja missä runoinnostus vielä laajenteli ihmisrintaa, siellä kaikuivat hymnit Hänelle, "tuntemattomalle Jumalalle", josta Paavali kerran oli puhunut Ateenan kansalle.
Oli niin hiljaista lehdossa nyt Hermionen ja hänen isänsä kulkiessa sen lävitse. Siellä vallitsi äänettömyys, kun he olivat siitä lähteneet, — vuosisatojen äänettömyys, jonka kestäessä Delfoi hiljaa riutui pois ja Kastriin kylän savimökit nojautuivat sen kaatuneihin pylväihin.
Vaan eräänä päivänä, tuhatkaksisataa vuotta lähempänä meitä kuin tämän kertomuksen aika, näkivät Kastriin vaimot huuhtoessaan vaatteita Kastalian lähteessä muutamia muukalaisia harventuneessa lehdossa. Mitä he hakivat tästä vuorien ympäröimästä, unohdetusta sopesta? He sanoivat, kielellä jota naiset eivät ymmärtäneet, että Kastalia oli häväisty. He taittoivat vanhasta laakeripuusta muutamia oksia, suutelivat niitä ja vaelsivat pois. Vieraat miehet olivat Roomasta. Rooman kansa oli päättänyt, että runoilija nimeltä Tasso piti laakereilla seppelöittämän Capitoliumilla, ja vaikka laakereita kasvoi heidän omissakin lehdoissaan, katsoivat he paremmaksi tuoda niitä Parnassoksesta. Oliko siis entisyyden ja nykyisyyden väliltä katkennut side uudestaan solmittu? Oli, suuri muutos oli tapahtunut, vaikkei Kastriin rehellinen puolivilli kansa siitä mitään aavistanut. Hellas oli ylösnoussut vapauden hengessä, taiteessa ja tieteessä. Tiede ja taide ovat luonnostaan helleenejä ja kääntymättömiä pakanoita. Ne kunnioittavat Golgatan oliivia, vaan Parnassoksen laakeri on heidän taistelujensa ja voittojensa merkki.
Valkopukuiset vaeltajat — isä tyttärineen — astuivat rapistuneita kiviportaita myöten ylös laakson toisen seinämän juurella olevalle kalliolle ja näkivät oraakelitemppelin lepäävän tummien vuorijyrkänteiden alla. Iästynyt Apolloonin pappi, ainoa joka oli sadasta jäljellä, vartioitsi sen vaalennutta loistoa. Heidän tullessaan hän lepäili kypressin alla, tuijotellen salaperäiseen E-kirjaimeen, jonka joku muinaisajan miehistä oli piirtänyt temppelin sisäänkäytävän yläpuolelle. Riutuvan elämän iltarusko kajosteli hänen painuneilla poskillaan, ja valkeina laineina parta valui hänen rinnalleen. Pyhiinvaeltajat, sillä niitä matkalaiset kuitenkin olivat, tervehtivät häntä kunnioittavasti.
— Nimeni on Kryysanteus, — ja olen Ateenan miehiä. Tämä neito on tyttäreni Hermione, joka kuusitoista vuotta takaperin jäi ainoaksi lapsekseni.
— Olkaa tervetulleet, sanoi Apolloonin pappi Heerakleoon. — Oletteko tulleet pyhää paikkaa katsomaan?
— Emme, vastasi Kryysanteus, — olemme tulleet muuta varten kuin tyydyttämään katseluhalua, joka meille tuottaisi ainoastaan kaihoa. Olemme tulleet oraakelia tiedustelemaan.
Vanhan papin kasvot ilmaisivat kummastusta. — Etkö tiedä, sanoi hän, — että Pyytian ääni on vaiennut ja profeetallisten höyryjen lähde on ehtynyt? Viimeinen naispappi on jo kauan aikaa sitte kuollut.
— Oi, tiedän sen liiankin hyvin, vastasi Kryysanteus. — Mutta vaikkaPyytia on kuollut, elää tietäjäjumala ikuisesti.
—Apolloon on kuollut!vastasi Heerakleoon ja kiinnitti Kryysanteukseen katseen, jonka mystillinen ilme oli omiansa lisäämään noiden vakaumuksen täydellä painolla lausuttujen sanojen outoutta ja kummallisuutta. Vanhuksen silmistä näkyi sielu, joka mieluimmin oleskelee itseensä suljettuna, vaan, kun sitä itsensä tutkistelemuksesta vedetään ulkonaisten esineiden puoleen, pikemmin käsittää ne yhtenä ainoana kuvana, kuin ottaa erityisseikat huomioon. Sellaisesta katseesta voi tuntea teosofit ja mystikot; maailman lasten mielestä siinä on jotain kamalaa ja hengentapaista: se lausuu ilmestyksiä kuolemasta ja pakottaa uskomaan katoomattomuutta. Se ilmaisee samassa myös jotakin, joka on ymmärryksen piirin ulkopuolella, mielettömyyden rajalla. Ehkä Kryysanteus ukon silmistä näki juuri tämän — ja sen mukaan selitti sen vastauksen, jonka hän oli antanut. Ateenan arkontti tunsi väristyksen kulkevan ruumiinsa läpi. Hän oli vaiti silmänräpäyksen ja sanoi sitten lempeällä, syvintä sääliä ilmaisevalla äänellä:
— Minä jätän sinun uskosi perusteilleen. Mutta eiköhän meillä kaikilla, kuten Sookrateellakin, ole oraakelia omassa povessamme?
— Jos niin on, niin miksi tulit tänne kysymään mykistyneeltä neuvoa?
— Se joka tahtoo uneksia, hakee äänettömyyttä, yksinäisyyttä ja pimeyttä, ei melua, ihmishälinää eikä päivänvaloa. Samoin sekin, joka rukouksessa tahtoo puhua Jumalan kanssa ja havaita hänen vastauksensa sisäisessä ilmestyksessä. Hänestä ei ulkonaiseen korvaan kohdistuva äänettömyys ole kylläksi, eikä myöskään ulkonaisen silmän havaitsema pimeys. Jokaisen maallisen äänen täytyy olla laantunut tunteesta, ja jokaisen maallisen kuvan hävinnyt mielikuvituksesta, sillä tunnehan on ikäänkuin sielun korva, ja mielikuvitus kuin sen silmä, jolla se havaitsee jumalallisen. Mutta mistä löytäisin paikan, joka niinkuin tämä valtaa tunteen tuhatvuotisen pyhyyden voimalla ja lumoaa mielikuvituksen yksinäisyydellään ja luontonsa jylhällä kuvannollisuudella? Katso, sen tähden, Heerakleoon, tulimme tänne, minä ja tyttäreni.
— No hyvä, miten voin siis olla sinun toiveellesi avuksi?
— Tyttäreni on hurskas impi. Salli hänen tulla osalliseksi niistä puhdistuksista, jotka ruumiillisesti tukevat sielun ponnistuksia päästä vapaaksi maallisista ajatuksista ja tulla kelvolliseksi ottamaan vastaan taivaallisia! Ja kun tämä on tapahtunut, niin johdata Hermione pyhälle kolmijalalle ja salli hänen jäädä yöksi temppeliin!
Hermione, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Apolloonin papin ja isänsä keskustelua, sanoi nyt: — Kunnianarvoinen mies, täytä isäni tahto!
Apolloonin pappi mietti hetkisen ja vastasi sitten:
— Jos sinun aikomuksesi, Ateenalainen, on, että sinun tyttäresi samalla kertaa on oleva kysyjä, jumalallisen ilmestyksen vastaanottaja ja ilmestyksen selittäjä, niin on minun virkani tässä tarpeeton, enkä minä riko keisarin käskyä, vaikka avaankin temppelin ovet teille, kuten jokaiselle katselijalle. Sinä saat itse, Kryysanteus, viedä tyttäresi kolmijalalle. Sille oraakelille, jota sinä tahdot tiedustella, on yhdentekevää, kuka semmoisen toimen toimittaa. Ja mitä puhdistuksiin tulee, niin kylpeköön tyttäresi, jos hän tahtoo noudattaa määrättyjä menoja, Kassotiin lähteessä, viettäköön yhden päivän paastoten ja tutkistellen, sekä tultuaan kolmijalalle juokoon maljasen Kastalian vettä. Minun palvelijattareni on opettava ja auttava häntä näissä valmistuksissa. Vaan sillä aikaa te olette minun vierainani. Minä en ole pitkiin kuukausiin nähnyt vieraita kasvoja; elän täällä kuin omassa maailmassani ja odottelen kuolemaa temppelini varjossa. Vaan sitä rakkaammalta tuntuu minusta saada nähdä sinun kaltaisesi mies ja sinun tyttäresi kaltainen impi. Seuratkaa minua! Tahdon lausua teidät tervetulleiksi kynnykseni yli.
Vanha Heerakleoon ojensi kätensä Hermionelle ja vei vieraansa lähellä temppeliä olevaan huoneeseen. Hänen iäkäs palvelijattarensa, ainoa toveri hänen yksinäisyydessään, teki leposijat Kryysanteukselle ja hänen tyttärelleen, pesi heidän jalkansa ja katti heille pöydän, johon asetteli leipää, maitoa, hedelmiä ja viinirypäleitä. Hän ei myöskään unohtanut tehdä raittiista kukista seppeleitä, joilla tämän yksinkertaisen aterian vieraat saivat koristaa itseänsä.
Jo alkoi hämärtää huoneessa, jonka ainoa ikkuna antoi lähellä olevalle kallioseinämälle. Ruokaillessa keskustelu sattui kääntymään seutua ahdistavaan rosvojoukkoon. Siitä vanha pappi ei muuta tiennyt, kuin että rosvot olivat kristittyjä, jotakin lahkoa, jota muut kristityt vihasivat, että ne eivät olleet maassa syntyneitä, vaan olivat sinne tulleet, ei tietty kuinka tai mistä, sekä että ne viime keväällä eräänä päivänä olivat suurena joukkona tulleet alas pyhäkköön ja vaatineet häneltä temppelin avaimia, vaan eivät tehneet hänelle eivätkä hänen palvelijalleen mitään pahaa, eivätkä myöskään vahingoittaneet mitään temppelissä, jossa muutoin ei enää mitään ollutkaan, joka olisi voinut tyydyttää saaliinhimoa. Keisari Constantinus oli siinä kohden jo aikoja sitten ehtinyt heitä ennen ja korjattanut pois viimeiset kalleudet, jotka tuo muinoin äärettömän rikas pyhäpaikka vielä omisti. Ukko puhui tästä viimeisestä seikasta äänellä, jossa ei ilmautunut mitään katkeruutta. Vanhuus oli ehkä jäätänyt hänen sydämensä. Vaan Ateenalaisen kasvot synkistyivät, ja hän tuskin kuunteli vanhaa palvelijatarta, joka ryhtyi puheeseen ja kertoi, että rosvojoukko oli monta kertaa tehnyt öisiä hyökkäyksiä läheiseen Delfoin kaupunkiin, ryöstänyt paljon ja lyönyt monet ihmiset kuoliaaksi. Vaan nyt oli tullut Korintoksesta osasto sotilaita Delfoita suojelemaan. Tämän tiesi palvelija kertoa, sillä hänen täytyi käydä kaupungissa talousasioilla, vaan hänen isäntänsä ei sitä koskaan tehnyt.
Aterian jälkeen astuttiin huoneesta ulos nauttimaan illan vaalenevaa ihanuutta. Heerakleoon johdatti vieraansa erääseen luolaan, joka oli vähän matkan päässä temppelistä. Puro lorisi lähellä. Luola oli avonainen länttä kohden, ja ilta-aurinko, joka loisteli erään vastapäätä olevan ahtaan solan lävitse, valeli ruusunhohdettaan sen hämärään. Kypressejä, myrttejä ja ruusupensaita kasvoi ympärillä, muratti ja kuusamakasvit pujottelivat sen seinämiä pitkin. Sinne, turveistuimelle luolan suulle istahtivat Apolloonin pappi, Ateenan arkontti ja hänen tyttärensä.
Hermione lausui: — Muistatko, Heerakleoon, lausuiko oraakeli, silloin kun se vielä puhui, koskaan mitään hänestä, josta kristityt ovat ottaneet nimensä?
Vanhuksen kasvot kirkastuivat, kuin olisi hänestä ollut mieluista vastata siihen kysymykseen. Hän sanoi: — Kuulkaa oraakelin lauselmia, jotka se antoi miehelle, joka enemmän kuin sata vuotta sitten saapui tänne ja tiedusteli oraakelia juuri Jeesuksesta:
Viisaat tietävät tään: kalo-kahleet ruutuihin murtain, henkemme heilahtaa valomaille kuolematonna; vaan tuo ylhäällen valosampana liiteli muita.
Kun tiedustelija ihmetteli, että niin jalon miehen piti kuolla pahantekijän kuolemaa, vastasi Pyytia:
Henkeä kuolematont' ei saastuta ruumihin kurjuus:kaikkein kärsiminen on, hurskaan saatava taivas.
— Minä tunnen nämä oraakelin lauseet, sanoi Kryysanteus, — Porfyrios mainitsee ne kirjassaan, jossa vastustaa kristittyjä.
— Onko siinä kaikki, mitä orakeli on lausunut tuosta galilealaisesta viisaudenopettajasta? kysyi Hermione.
— Ei, meillä on vielä lauselma paljoa myöhemmältä ajalta:
Toukan pistämä, päivän polttama tai viluyössä kuihtunut taikka jo umpussaan rujokasviksi säätty maailman puun joka lehtinen on,yks'täydellinen vaan.
— Apolloon, jatkoi Heerakleoon, oli kaunis kasvoiltaan, vaan ennustajana kutsuttiin häntä kuitenkin vinosuuksi, koska hänellä oli syytä milloin ylimalkaisilla, milloin kaksimielisillä sanoilla torjua kiusallista uteliaisuutta. Niin paljo on kuitenkin selvillä, että oraakeli ei suinkaan kantanut vihaa Jeesusta kohtaan. Ei ketään, ei edes Sookratesta, ole Apolloon niin suuresti ylistänyt, kuin tuota viisasta miestä Juudan maalla.
— Hän oli, sanoi Kryysanteus, — uskonnollinen henki, täynnä jumalallisen lämpöä, käytännöllisen viisauden opettaja ja suuri ihmeitten tekijä. Porfyrios kertoo opettajastaan, Plootiinoksesta, että tämä neljä kertaa hurmauksen tilassa oli nähnyt alkuyksilön, ainoan ja totisen jumalan. Tämä tapahtui, kun hän jo oli vanha ja elänyt elämää, jonka koko harrastus tarkoitti yksinomaan sielun puhdistusta ja aatteiden maailmaa. Minä arvelen että sen, minkä Plootiinos saavutti vaivuttamalla sielunsa tajuttomuuden ja muodottomuuden mereen, että sen omisti Joosepin poika paremmin luonnosta ja pysyväisenä omana, niin että hän saattoi vaeltaa ihmisten joukossa ja vaikuttaa ulkomaailmassa häiriintymättä sen kautta jumaluuden katselemisessa. Mitä hänellä oli mitä suurimmassa määrässä, sitä, tahi ainakin sen mahdollisuutta, on meillä kaikilla vähemmässä määrässä. Lumpeenkukka näyttää keijuilevan vapaasti laineen huipuilla, vaan sen varsi ulottuu syvyyden läpi ja on juurillaan kiinni sen pohjassa. Niin häilyy ihmishenkikin rajoitetussa vapaudessa maailman virran pinnalla, ja sen järki on kuin kukkasen kehä, joka aukenee auringon loisteessa ja kääntyy sen perässä: vaan se on kaksilla juurilla, tunteen ja mielikuvituksen juurilla, kiinni maailmanhengessä — Apolloonissa, tai miksi häntä tahtoo kutsua. Niiden kautta Jumala tunkeutuu meihin; niiden kautta hän puhuu meidän sieluissamme, kuin puhejohdattimen kautta, ja ilmaantuu monissa muodoissa: omantunnon äänenä, taiteilijan innostuksena, aavistuksena ja ennustuksena. Ettei näiden havaitsemusten alkusyy ole itse yksityisihmisessä, vaan on yleinen ja yhteinen, nimittäin Jumala, hänen ilmestyessään maailman henkenä, se näkyy siitä, että omantunnon lakien perussäännöt ovat kaikissa kansoissa ja ihmisissä samat, ja että taiteen teoksissa, vaikka tosin eri puolilta ja toisissa täydellisemmin toisissa puutteellisemmin, kuvastuu sama aate.
Kun Kryysanteus vaikeni, eikä vanha Heerakleoon, joka hymyillen oli kuunnellut, näkynyt haluavan mitään väittää vastaan, alkoi Hermione kainosti puhua ja lausui:
— Tämä havaitaan myöskin siitä taivaallisesta lämmöstä, joka leviää sieluun, kun sen valtaa joku kaunis, tosi ja hyvä. Erilaisuudet taas voidaan selittää ihmisten erilaatuisten sieluntaipumusten avulla. Kaksi kukkaa, jotka kasvavat toinen toisensa vieressä samanlaisesta maaperästä ja saavat siitä samanlaisen ravinnon, muuntavat tämän, kumpainenkin oman erityisen luonteensa mukaan, ja antavat sen luotaan suloisina, vaan keskenään erilaisina tuoksuina. Eikö ole niin, isä?
Kryysanteus hymyili myöntävästi, pani kätensä tyttärensä kaulalle ja suuteli häntä otsaan.
Kun aurinko oli laskenut, niin Heerakleoon palasi vieraittensa kanssa asuntoonsa. Täällä Hermione erkani heistä ja seurasi vanhaa palvelijatarta, sillä neitosen oli määrä samana iltana kylpeä Kassotiin lähteessä sekä muuten valmistautua tulevaksi yöksi, joka piti vietettämän tutkistelemalla ja rukoilemalla. Seuraava päivä oli sitten käytettävä uudistettuun kylpemiseen, paastoon ja yksinäisiin tutkistelemuksiin, kunnes hämärä oli tullut. Silloin piti isän johtaman Hermione Pyytian kolmijalalle, joka seisoi ennustushöyryjä huokuvan aukon suulla, ja Hermionen piti jäädä yöksi yksikseen temppeliin, ilmestystä odottamaan.
Kun miehet olivat kahden kesken pienessä kamarissa leväten sohvillaan, sytytetty lamppu välillään, pyysi Kryysanteus isäntää selittämään niitä kummallisia sanoja, jotka oli lausunut Apolloonin kuolemasta.
Heerakleoon suostui mielellään niitä selittämään, ja nyt tuli näkyviin, että vanhus oman henkensä vaatimuksesta oli laatinut itselleen teosofisen järjestelmän, josta hän löysi sen lohdutuksen, jota tarvitsi sen opin perikadon korvaukseksi, jota hän lapsuudestaan saakka oli palvellut ja uskonnollisella lämmöllä rakastanut. Hän rakasti muistojaan, kunnioitti sitä kukistunutta suuruutta, jonka palveluksessa oli työskennellyt, ja hän taisi kuitenkin, koska tämä oppi sovitti hänet kohtalon kanssa, kuolla tyytyväisenä ja rauhallisena, viimeisenä Apolloonin pappina katsellen hyljättyä temppeliänsä.
Heerakleoon sanoi:
— Henkimaailmassa on jo kauan aikaa sitten, nimittäin Jeesuksen elämän aikana, tapahtunut suuri muutos. Tästä muutoksesta me kuitenkin tiedämme sangen vähän. Tosin näkyväinen maailma, niinkuin Platoon sanoo, on henkimaailman varjo, ja kun varjostava esine vaihtuu, niin vaihtuu varjokin, vaan se kuvastaa kuitenkin ainoastaan esineen ulkopiirteet, ja niitäkin vaillinaisesti. Mitä tarkoitan, tulee sinulle selvemmäksi siitä, jota nyt aion kertoa. Olen urkkinut tietooni ja pannut muistiin monta salaperäistä tapausta, jotka todistavat henkimaailmassa tapahtunutta muutosta, vaan niistä kerron ainoastaan seuraavan:[8]
Epiterses, kaunopuheen opettajan Aemilianuksen isä, matkusti kerran Italiaan laivassa, jossa oli paljo matkustajia ja kauppatavaroita. Kun laiva oli tullut Ekinadien saarien edustalle, tuli tyyni. Oli ilta, vaan useimmat laivamiehistä ja matkustavista olivat vielä valveilla, kun äkkiä kuulivat kaikki äänen, joka tuntui tulevan Paksaisaarilta ja huutavan perämiehen nimeä. (Hän oli Egyptiläinen ja nimeltään Tasus). Kaikki rupesivat ihmettelemään, ja Tasus itse peljästyi kovasti. Vasta kun ääni oli kolme kertaa kuulunut, uskalsi hän vastata, ja sen jälkeen huutaja vielä suuremmalla äänellä antoi kuulua seuraavan käskyn: kun olet päässyt Paloodeen seuduille, niin ilmoita, että suuri Paan on kuollut! Kaikki ihmettelivät vielä enemmän, ja neuvoteltiin, mitä oli tehtävä. Tasus itse päätti, jos tulisi hyvä tuuli, purjehtia ilman muuta Paloodeen ohitse, vaan jos tuuli tyyntyisi sen läheisyydessä, niin hän aikoi huutaa kuultavaksi mitä oli saanut tietää. Ja kun laiva oli saapunut Paloodeen edustalle, niin oli silloinkin tyyni, jonka tähden Tasus päätöksensä mukaan huusi laivansa perästä maahan päin kääntyneenä ne sanat, jotka oli kuullut: suuri Paan on kuollut! Tuskin nämä sanat olivat lausutut, kun ilman täytti ihmettelyn sekainen huokailu. Roomassa tämä tapaus tuli pian tunnetuksi. Ja keisari Tiberius kutsutti Tasuksen luokseen, ja tutkitti tarkemmin tapauksen menoa, sen mahdollisia perusteita ja sen merkitystä.