Kun hän oli saapunut palatsiin ja portinvartija avannut hänelle, kysyi hän äänellä, jonka koetti tehdä levolliseksi, oliko lääkäri hänen poissaollessaan käynyt piispan luona.
Portinvartija vastasi myöntävästi. Eufeemios kiirehti piispan lukuhuoneeseen.
Piispa Petros oli puolenpäivän aikaan, syötyään keveän aterian ja juotuaan pikarin vedensekaista viiniä, tuntenut pahoinvointia, joka kiihtyi niin nopeasti, että hänen oli täytynyt jäädä pois siitä salaa valmistetusta juhlallisuudesta, jonka illalla piti tapahtuman pääkirkossa, nimittäin Hermionen kasteesta.
Kun Eufeemios nyt astui lukuhuoneeseen, niin hänen isänsä piispa istui patjoilla varustetulla sohvalla sääret villapeitteeseen kääriytyneinä.
Eufeemioksen tullessa Petros antoi läsnä olevalle palvelevalle veljelle viittauksen poistua.
Eufeemios oli etusalissa riisunut vettä tippuvan kaapunsa ja esiytyi nyt siinä papillisessa juhlapuvussa, joka hänellä oli ollut yllään juhlallisessa toimituksessa pääkirkossa.
Eufeemioksen käytös oli tavallista nöyrempi, hänen päänsä kumarammassa, hänen katseensa epävarmempi, kun hän nyt katsahti piispaan. Sairaus oli Eufeemioksen lyhyen poissaolon aikana kiihtynyt nähtävästi. Petroksen kasvojen iho oli tuhkanharmaa ja syvät siniset renkaat olivat muodostuneet hänen silmiensä alle; mutta tahdon voima jännitti vielä veltostuvia juonteita, ja silmillä, vaikka olivatkin huomattavasti kadottaneet kiiltoaan, oli vielä luja, läpitunkeva ja käskevä katseensa.
— Kunnioitettu isä ja esimies, kuinka voit? kysyi Eufeemios levottomalla äänellä, seisahtuen oven suuhun ja pannen käsivartensa ristiin valkean, kultaisella ristillä koristetun messupaitansa päälle.
— Pahoin kyllä, vastasi piispa. — Lääkäri on vahvistanut todeksi arveluni, että tämä on ankarata vilustumista. Minä kävelin eilen paljain jaloin kirkon jääkylmällä lattialla. Siinä on syy. Vaan ankarien herrojen valta on lyhyt. Toivon huomenna olevani terve. Kuinka itse voit? jatkoi piispa, nähdessään kuinka kalpea Eufeemios oli. — Voitko sinäkin pahoin?
Ja odottamatta vastausta tähän kysymykseen hän lisäsi korkealla äänellä:
— Kasteentoimitus! Kuinka se on päättynyt?
— Kunnioitettu isä, sanoi Eufeemios, — minä tuon uutisen, joka … minua epäilyttää sitä sanoa…
— Mikä on tapahtunut? Mutkat pois! huudahti Petros. — Oliko tytöllä epäluuloja ja kieltäytyikö tulemasta?
— Ei, isäni, hän ei epäillyt mitään. Hän saapui kirkkoon jalonEusebian seurassa…
— No niin, oliko sitte kutsumattomia katselijoita saapunut juhlallisuuteen? Sanoinhan, että asia oli pidettävä salassa ja että kirkon ovien piti olla kiinni, koska oli nähty, ettei hän ollut hyvällä suostuva kasteeseen.
— Isä, me tottelimme sanojasi. Lukuunottamatta jaloa Eusebiaa ja kahta todistajaa, ei ollut ketään muita kuin me papit saapuvilla, ja Hermione oli tuskin astunut kirkkoon, kun ovet suljettiin hänen takanaan…
— No niin, mikä on tapahtunut? huudahti Petros kärsimättömänä. — Hidas ihminen, pane siivet sanoihisi! Kerro kaikki järjestyksessä ja selvästi.
— Olin koettanut antaa hänelle oikean käsityksen kasteen todellisesta luonnosta, vaan sinä tiedät etteivät ponnistukseni saaneet mitään aikaan…
— Minä tiedän sen.
— Tahdoimme silloin antaa hänelle oikeuden ajatella asiasta mitä tahtoi, ja koetimme ainoastaan taivuttaa häntä vastaanottamaan kasteen kokoutuneen seurakunnan läsnäollessa, vaikka hän saisikin sitä pitää paljaana ulkonaisena menona.
— Minä tiedän sen.
— Hän hylkäsi tämänkin ehdotukseni. Minä huomasin yleensä että hän oli kadottanut kaiken luottamuksen minuun ja kaiken kunnioituksen opetuksiani kohtaan, sen jälkeen kun meillä oli ollut keskustelu Kristuksen lähetyksen oikeasta merkityksestä. Koetin tehdä hänelle käsiteltäväksi, että Jumala Kristuksen kautta on tehnyt ihmiselle mahdolliseksi irtautua perkeleen vallasta, ja että ihmissuku siis ennen Kristuksen tuloa oli pimeyden ruhtinaan vallassa. Hän hylkäsi tämän opin filosofisella kopeudella, sanoen sen halpamaiseksi opiksi, joka muka häpäisi sekä Jumalaa että järkeä. Niinä päivinä olivat hänen mielentilassaan itsepäisyys ja itseluottamus, nöyryys ja kaiho kummallisesti sekautuneina. Hänen silmänsä loistivat ja hänen suunsa hymyili, ikäänkuin ihastuksesta, kun hän puhui vapahtajasta; hän siunasi hänen nimeään ja suuteli hänen ristiään, vaan ei kuitenkaan tahtonut omaksua niitä oppeja, jotka kirkon isät, pyhän hengen valaisemina, ovat rakentaneet hänen evankelistojensa ja apostolittensa perustukselle. Sinä tiedät, että olen uskollisesti seurannut pyhän Paavalin ja sinun omaa varoitustasi, että kavahtaisin filosofiaa. En siis voinut väitellä hänen kanssaan. Mitä oli siis muuta tehtävää, kuin vetäytyä takaisin ja jättää tuo eksynyt nainen jalon Eusebian sisarellisen rakkauden haltuun?
— Tämän kaiken tiedän, sanoi Petros kärsimätönnä. — Nyt asiaan!
— Isä, sanoi Eufeemios, muistutan sinulle tätä, en suinkaan koetellakseni kärsivällisyyttäsi, vaan vierittääkseni päältäni puuhiemme surullisen, sanonpa hirmuisen ja aivan odottamattoman lopputuloksen…
— Mikä on siis tapahtunut? huudahti Petros, levottomuus selvästi nähtävänä hänen tuhkanharmailla kasvoillaan.
— Sinun pahoinvointisi, joka Jumalan avulla on pian parantuva, esti sinut olemasta toivosi mukaan itse läsnä tämän päivän surullisessa toimituksessa. Me olimme määrätyllä ajalla koossa pääkirkossa, eikä kauan viipynyt, ennenkuin Eusebian vaunut seisahtuivat portaalin eteen. Hermione oli hänen seurassaan. Eusebialta oli vaadittu paljo vaivaa, ennenkuin sai Hermionen ehdotetulle matkalle, ja ajaja ajoi ikäänkuin sattumalta kirkon eteen. Alkoi silloin juuri sataa, ja tämä seikka auttoi Eusebiaa, kun hän ehdotti että haettaisiin suojaa aukiolevasta vaan tyhjästä kirkosta, missä he samalla voisivat suorittaa rukouksen.
— Eteenpäin, eteenpäin! huudahti piispa ja tarttui vieressään seisovaan pikariin, johon hänen lääkärinsä oli valmistanut hänelle maustimilla höystetyn virvoitusjuoman. Vaan hän laski taas pikarin kädestään ja sanoi:
— Sormeni ovat kuin hervaistut. Alan tuntea samaa jäävilua käsissä kuin jaloissanikin. Mitä nämä oireet tietävät? … Eufeemios, pane pikari suulleni!
Presbyteri kiirehti auttamaan Petrasta; vaan hänen kätensä vapisi huomattavasti.
— Isä, kuinka voit? hän kysyi, tuska äänessä.
— Huonosti … mutta jatka, ja anna minun taivaan nimessä kuulla kertomuksesi loppu!
— No niin, minun täytyy siis lyhyesti sanoa sinulle, hyvä isä, että kun Eusebia ja Hermione olivat tulleet kirkkoon, suljettiin ovet, kuten olit käskenyt. Me papit lähestyimme kunnioittavasti Hermionea. Minä sanoin olevan Jumalan sallimaa, että hän oli saapunut kirkkoon juuri nyt, kun olimme nousseet rukouksesta, jossa yhteisesti pyysimme Jumalalta, että Hermione, joka jo tunnusti Kristuksen herrakseen, saisi sydämensä avatuksi haluamaan sitä lähempää yhteyttä hänen ja hänen kirkkonsa kanssa, joka kasteen kautta saavutetaan. Hermione nähtävästi hämmästyi, sitä enemmän kuin Clemens oli läsnä ja surullisella äänettömyydellään nuhteli häntä hänen epäilemisestään. Eusebia syleili Hermionea ja pyytämällä pyysi häntä kuuntelemaan sanojamme. Ja kuitenkin, hyvä isä, hän pysyi kiellossaan…
— Ja sitte?
— Meidän täytyi ryhtyä viimeiseen keinoon, mikä oli tarjona. Lempeällä väkivallalla veimme hänet kastemaljan luo, ja juhlallisuus alkoi. Hän rukoili ja vaikeroi sokeudessaan, vaan me rohkaisimme mielemme, ja kun hän alkoi ääneensä huutaa apua, täytyi meidän saada hänet vaikenemaan liinalla, joka tungettiin hänen suuhunsa. Pyhää toimitusta olisi sitte suoritettu esteettä, ellei onneton Clemens olisi sitä häirinnyt. Sekavassa mielentilassa kun on, oli hänessä syntynyt säälin tunne tuota vastahakoista kohtaan. Hän tahtoi vapauttaa häntä, epäilemättä luullen hänelle tehtävän jotain pahaa. Meidän täytyi laittaa hänet kirkosta pois. Sen jälkeen, hyvä isä, suoritettiin toimitus ja Hermione sai kasteen Isän, Pojan ja pyhän Hengen nimeen. Kuka olisi aavistanut, että paha henki, jota kasteessa manataan pois, niin nopeasti taasen oli valtaava kastetun sielun ja houkutteleva hänet kauheaan itsemurhaan!
— Itsemurhaan! Mitä sanot? huusi Petros ja tahtoi nousta seisoalleen, vaan vaipui takaisin sohvaan.
— Voi, isäni! Pyhiä kaavasanoja ei vielä oltu luettu loppuun, kun Hermione äkillisellä voimanponnistuksella irroitti itsensä niiden käsistä, jotka pitelivät häntä kiinni, tempasi styyloksensa (piirtimensä) vyöltään ja työnsi sen poveensa.
— Oi!
— Hän vaipui lattialle, veri syöksähti ulos hänen haavastaan, kaikki seisoimme hämmästyneinä ja neuvottomina hänen ympärillään, ja kun vihdoin olimme tointuneet ja kiiruhdimme pidättämään pakenevaa elon kipinää, niin se oli jo poissa. Isä, Hermione ei ole enää elävien joukossa.
Äänettömyys seurasi hetkeksi näitä sanoja. Piispa oli nähtävästi levottomissa ajatuksissa.
— Huolestuttava tapaus, hän sanoi, — joka tulee herättämään vastenmielistä huomiota ja jota viholliseni tulevat käyttämään vahingoittaakseen minua. He toimittavat asian molempien keisarien korville ja asettavat sen perintökysymyksen yhteyteen. Tapausta ei käy salaaminen. Eufeemios, mene kamariisi ja laadi heti kaikella älyllä, mikä sinulla on, kohtauksesta kertomus, joka lähetetään patriarkka Eudoksokselle ja hänen kauttaan saatetaan keisarin tiedoksi. Tapausta selittäessäsi sinun tulee lähteä siltä näkökohdalta, että molemmat sisarukset Clemens ja Hermione olivat äidin puolelta perineet taipumuksen mielipuolisuuteen; että tämä tauti jo aikoja sitten on puhjennut ilmi veljessä, vaan että sitä sisaressa on havaittu ainoastaan hajanaisista oireista, joiden viimeinen ja valitettavasti aivan odottamaton ilmaus itsemurha oli. Tämä on minun oma käsitykseni, ja pidän sitä hyvin perustettuna. Kerro erityisesti myöskin että Hermione vapaaehtoisesti meni kasteelle, päin vastoin kuin mitä pahansuovat huhut ovat ruvenneet levittämään. Hänen käytöksestään kastetoimituksessa ei suinkaan voi tehdä sitä johtopäätöstä, että minun mielipiteeni tässä kohden on väärä. Hän rakasti jo Kristusta liian lämpimästi, ettei olisi ikävöinyt sitä armontoimitusta, josta tässä on kysymys, ja jolle hän sai vapaasti antaa minkä merkityksen tahansa. Aikaisin aamulla tulee kertomuksen olla valmis, niin että se heti sen jälkeen voidaan lähettää Konstantinopoliin. Mene nyt työhösi!
Eufeemios loi vielä aran, mutta tutkivan silmäyksen Petroksen kasvoihin, joille äskeisen tapauksen herättämät mielenliikkeet eivät olleet voineet nostaa vähintäkään punaa. Presbyteri kumarsi syvään ja poistui.
Hetkisen kuluttua tästä keskustelusta piispan tila oli niin arveluttava, että täytyi uudestaan lähettää noutamaan lääkäriä. Kylmä, jota Petros tunsi säärissään ja käsivarsissaan, levisi leviämistään hänen jäseniinsä. Lääkäri käytti turhaan lämmittäviä juomia ja voimakasta hierontaa. Palatsissa asuvat papit kokoontuivat esimiehensä ympärille ja osoittivat hänelle kaikkea mahdollista huolenpitoa. Innokkain kaikista oli Eufeemios. Lääkäri vakuutti, ettei mitään vaaraa ollut tarjona. Sairas uskoi sen myös ja olisi uskonut sen, vaikka koko maailma olisi vakuuttanut toisin, sillä häntahtoielää ja piti mahdottomana, että hän kuolisinyt, kun hän oli päässyt onnellisesti ajamiensa tuumien perille ja oli valmis tarttumaan Rooman käyräsauvaan, joka hänen kädessään oli muuttuva maailman valtikaksi.
Hän ei aavistanut, että ne viholliset ainekset, jotka vähitellen sekaantuivat hänen suoniensa vereen, eivät olleet muuta kuin muutamia pisaroita samaa nestettä, jolla hän oli nukuttanut oman isänsä Simoonin, jota sanottiin pylväspyhimykseksi, kuolemankaltaiseen horrostilaan, mistä hän sitte tulistetun raudan avulla auttoi hänet henkiin takaisin.
Eufeemios oli osoittautunut kirkon kuuliaiseksi pojaksi. Kuuliaisuus olisi ollut epätäydellinen eikä miksikään hyödyksi, jos hänen tarkoituksensa olisi ollut herättää Petros kuolleista, kuten tämä herätti Simoonin.
Kesken kaikkea huolenpitoa, jota osoitettiin piispan persoonalle, ilmoitettiin, että Roomasta oli saapunut lähetystö, joka pyysi päästä hänen puheilleen. Tämä ilmoitus vaikutti Petrokseen ihmeellisesti; hänen kasvonsa vilkastuivat, hän tunsi verensä virtaavan suonissaan lämpimänä kuin ennenkin. Hän käski siirtää itsensä lukukamarista vastaanotto-huoneeseen ja määräsi papit, joiden piti olla hänen ympärillään, sekä sääsi kuinka lähetystö oli vastaanotettava, kun se oli tullut piispanpalatsiin.
Tunti sen jälkeen palatsin ovet aukenivat lähetystölle, jossa oli pappeja, ylhäisiä maallikoita, näiden joukossa yksi senaattori, kaikki loistavissa virkapuvuissa.
Pitkän tervehdys- ja onnittelupuheen perästä lähetystön puheenjohtaja antoi Petrokselle seurakunnan kutsumus kirjeen, jossa pyydettiin häntä ottamaan vastaan se virka, johon seurakunnan piispanvaalissa ilmaisema tahto oli hänet kutsunut.
Petros vastasi puheeseen muutamin sanoin, joiden lausuminen vaati häneltä suuria ponnistuksia. Hänen tilansa teki välttämättömäksi lyhentää juhlamenoja. Lähetystö vetäytyi takaisin, sittenkun sen jäsenet oli kutsuttu seuraavaksi päiväksi piispan pöytään.
Vieraiden mentyä piispa käski taas muuttaa itsensä lukukamariin, johonEufeemios hänen käskystään jäi hänen luokseen.
Lamppu paloi synkässä huoneessa, ja sade ruoski sen ainoata ikkunaa.
Eufeemios heittäytyi polvilleen Petroksen eteen, onnitteli häntä, että oli saavuttanut sen korkean paikan, johon hänen suuret ominaisuutensa hänet oikeuttivat, paikan, jonka haltijaa syystä saattoi pitää Kristuksen seuraajana, vaan surkutteli samalla itseänsä, virkaveljiänsä ja Ateenan seurakuntaa, jotka nyt olivat peruuttamattomasti tuomitut kadottamaan rakastetun isän.
Näytti melkein siltä kuin Eufeemioksen silmissä olisi ollut kyyneleitä. Hän tarttui Petroksen käteen ja suuteli sitä, vaan häntä pöyristytti ja hän vaaleni, kun huomasi sitä kuolonkylmyyttä, joka kohtasi hänen huuliaan.
Petros ei vastannut hänelle. Jokainen sana olisi ollut hänelle vaivaksi, ja nyt hänen sielunsa oli vaipunut ajattelemaan sitä valtaa, joka oli pantu hänen käteensä, valtaa jonka maailmaa pakottavasta suuruudesta ei kellään muulla kuin hänellä ollut aavistusta.
Hänellä itsellään oli siitä enemmän kuin aavistus. Hän tunsi tämän vallan. Hän näki keinot ja päämäärän selvinä silmissään.
Petros tarkasteli ajatuksessaan sitä elämänrataa, jonka hän omin voiminsa oli raivannut, niistä päivistä lähtien, jolloin hänen nimensä oli Simmias ja hän oli halveksittu, oppimaton orja pakanallisessa talossa, tähän hetkeen saakka, jolloin hän kaikessa kunnianhimossaan ei olisi tahtonut vaihtaa paikkaa roomalaisen maailman itsevaltiaankaan kanssa.
Tämä silmäys elämään, jonka oli suunnittanut yksi ainoa valtaava ajatus ja joka järkähtämättä oli raivannut tiensä pelottavien esteiden ylitse saavuttaaksensa omaa kerran määrättyä päämääräänsä, oli kyllä omiaan täyttämään hänet ylpeydellä; vaan mitä tämä tunne, joka kohdistui loppuvaiseen, pian katoavaan olentoon, olikaan huimaavan tulevaisuudenaatteen rinnalla: hän ajatteli valtaa, jonka hän oli kehittävä kukalle, järjestelmää minkä hän oli luova vielä järjestymättömistä alkuaineista, valtaa, järjestelmää, joka oli elävä häntä itseään kauemmin ja, rakennettuna ihmissuvun holhonalaisuuden ikuisille perustuksille, ulottava valtikkansa yli kaikkien aikojen.
Tässä katselussa oli demoonillinen hurmaus, joka hetkeksi saattoi kääntää Petroksen huomion niistä uhkaavista oireista, joita tuntui hänen ruumiillisessa majassaan. Vaan nämä esiytyivät viimein niin selvinä ja voimakkaina, että alkoivat ahdistaa hänen tietoisuuttaan, riistivät sen irti innostuttavista tulevaisuuden kuvista ja kiinnittivät sen läsnäolevaan todellisuuteen. Petros tunsi kuinka kamala kalmankylmyys levisi leviämistään hänen ruumiissaan. Hänen säärensä ja käsivartensa olivat hervottomat ja tunnottomat. Hän kääntyi Eufeemioksen puoleen ja käski häntä sanoilla, joille hänen ponnistuksensa eivät voineet antaa kuin kuiskauksen voiman, tuomaan kuvastimen. Mustatukkainen presbyteri kiirehti täyttämään käskyä.
Läheisen lampun valossa Petros katseli muotoaan kuvastimessa ja vavahti taaksepäin kuin aaveen nähtyään. Hänen kasvojensa iho vivahti siniselle, ja niiden piirteet olivat niin veltot, että hän tuskin saattoi tuntea itseään. Äkkiä nousi ajatus kuolemasta hänen sieluunsa ja pani ne hermot, jotka eivät vielä olleet puutuneet, vapisemaan kauhusta. Hän koetti tukeuttaa tätä ajatusta. Kuollanyt, jolloin hänen elämänsä oikeastaan piti alkaa, sehän olisi jotakin käsittämätöntä, olisi julmaa kohtalon pilaa, järjetöntä jumalallisen järjen leikkiä, siis mahdottomuus.
Petros kutsutti lääkärin, joka oleskeli palatsissa. Kun tämä Hippokrateen ja Galenuksen määräysten mukaan alkoi uudestaan tutkia sairaan tilaa, tarkasti Petroksen silmä tuskallisesti hänen kasvojaan, päästäkseen selville hänen oikeasta ajatuksestaan sairauden luontoon ja päättymiseen nähden.
Eskulaapi oli vaiti, vaan näytti hämmästyneeltä ja huolestuneelta. Hän ei ollut kirjoissaan lukenut mistään tämänkaltaisesta tapauksesta. Vaan hän ei enää hetkeksikään epäillyt, ettei sairas nopeasti lähestynyt loppuaan.
Petros luki kaiken tämän hänen kasvoistaan, ja kuoleman tuska palasi taistellakseen tahdon kanssa, joka vaati elämään, ja epäilyksen kanssa, joka väitti mahdottomaksi kuolla sellaisella hetkellä.
Tällä hetkellä Clemens astui lukuhuoneeseen. Hän seisahtui ja näytti vaivoin tuntevan Petrosta. Vaan päästyään selville siitä, että tuo kuolemankaltainen haamu oli hänen kasvatusisänsä, hän heittäytyi hänen jalkoihinsa, syleili hänen polviaan ja puhkesi haikeihin valitushuutoihin.
Lääkäri ja Eufeemios kiirehtivät poistamaan onnettoman nuorukaisen, jonka käytös nähtävästi enensi Petroksen levottomuutta. Sen jälkeen sairas riisuttiin ja pantiin vuoteelle. Hän koetti antaa tiedoksi, ettei hän sitä tahtonut, vaan hänen kielensä oli halvattuna ja hänen leukapielensä lyijynraskaat ja liikkumattomat. Palatsissa asuvat papit saivat tunnin kuluttua Eufeemiokselta tiedon, että piispan tila oli sangen arveluttava. He kokoutuivat hänen vuoteensa ympärille ja ryhtyivät, kun lääkäri oli ilmoittanut että piispan kuolema oli lähellä, niihin juhlallisiin menoihin, joita tavallisesti toimitettiin kuolevan luona. Vahakynttilöitä sytytettiin, läsnä olevat polvistuivat, ja Eufeemios alkoi hartaalla äänellä lukea tavallisia kuolinrukouksia. Petros näki ja kuuli vielä, mitä hänen ympärillään toimitettiin, vaan hän voi ainoastaan katseellaan ilmaista sitä harmia, jonka koko menettely hänessä herätti. Kun hänen käsivartensa pantiin ristiin rinnalle, niin hän koetti, vaikka turhaan, vetää niitä takaisin. Vaan kun hän viimein tunsi, kuinka jääkylmyys tunkeutui hänen rintaansa ja läheni hänen sydäntään, niin hänen tietoisuutensa, niin kauan kun se vielä oli vaikuttamassa, supistui yhteen tunteeseen: että kuolema välttämättömänä lähestyi ja ettei tahto kyennyt sitä pidättämään. Kohtalon leikki, järjetön tai ei, oli todellisuus. Se oli hervaissut hänen jalkansa, vietyään sen Pietarin istuimelle, hervaissut hänen kätensä, koottuaan siihen maailman ohjakset.
Vielä muutama silmänräpäys itsetietoista elämää, jonka aikana kuvitusvoima loihti esiin pylväsmies Simoonin ja erään pullon kuvat — sen pullon jolla pylväsmies oli vajotettu kuolemankaltaiseen horrostilaan; — vielä yksi ajatus, katkera ja hirmuinen, jonka juuri tämä kuvittelunleikki herätti, ajatus kilpailijain juonista, myrkyistä ja horrosjuomista — ja viimeinen elon merkki oli kadonnut. Petros makasi ruumiina, jäsenet jäykkinä ja silmät sammuneina. Lääkäri pani kätensä hänen sydämelleen ja ilmoitti että hän oli kuollut.
Eufeemios kumartui vainajan ylitse ja sulki hänen silmänsä.
Kahden päivän perästä juhlallinen ruumissaatto asteli verkalleen pääkirkolle, jonka hautaholviin homoiuusialainen piispa laskettiin. Jos joku seuraavana yönä olisi avauttanut lyijyisen kirstun, johon hän oli pantu, ja työntänyt tulisen raudan hänen lihaansa, niin maailma olisi ehkä nähnyt uuden ylösnousemuksen kuolleista.
Patriarkka Eudoksos ja se kilpailija, joka Petroksen kuoleman kautta oli päässyt Rooman piispanistuimelle, julistivat hänet yksimielisesti pyhimykseksi. Hurskasten uskovaisten palvelemana ja heidän esirukoilijanaan hän on merkitty pyhimysten joukkoon nimelläAteenan pyhä Petros.
Eufeemios tuli hänen seuraajakseen Ateenan piispanistuimelle ja on mainittava yhtenä niistä isistä, jotka suurissa kirkonkokouksissa innokkaimmin ja tehokkaimmin olivat osallisina niiden uskonkappaleiden kehittämisessä, jotka yhä vielä pidetään ainoina oikeina.
Eufeemioksen täytyi eläessään nähdä se aika, jolloin homoiuusialaisuus keisarillisen julistuksen kautta alennettiin arvossa vääräuskolaiseksi ja jumalattomaksi opiksi. Eufeemios ei voinut pelastaa homoiuusialaisuutta, vaan pelasti itsensä kääntymällä homouusialaisuuteen, jonka jälkeen — tämä olkoon myös mainittu — hän yhtyi uusien uskonveljiensä ponnistuksiin, he kun ryhtyivät tulella ja miekalla hävittämään hänen entisen erehdyksensä puolustajia.
Kryysanteuksen onneton poika oli Eufeemioksen hurskaan innon uhrien joukossa. Clemens raukka oli mielipuoli ja homoiuusialaisuus oli hänessä piintyneenä päähänpistona. Häntä ei voitu kääntää; hänen täytyi kuolla.
Teodooros oli Italiasta lähtenyt Afrikkaan. Luopumalla pappispuvustaan ja ottamalla toisen nimen hänen onnistui välttää vainoa, vaan hän olisi täysin ansainnut tulla "kirkon ja tunnustuksen yhteyden" tunnustajain uhriksi, sillä hän eli ja vaikutti siunauksekkaasti Kristuksen hengessä aina vanhuuteensa asti ja on yhtenä renkaana siinä protestanttien sarjassa, joka aikojen läpi jatkuu siihen tapaukseen asti, jota sanotaan uskonpuhdistukseksi ja joka etuvartio-otteluna alusti tulevaisuuden suurta taistelua Kristuksen seurakunnan ja pappiskirkon välillä.
Muutamia vuosia Kryysanteuksen kuoleman jälkeen vyöryivät kansainvaelluksen aallot jo roomalaisen valtakunnan ylitse, ja barbarien joukot seisoivat Ateenan ja Rooman porttien edustalla. Keskiajan tuhatvuotinen yö laskeusi maailmaan. Uusi päivä on tullut. Antiikkisuus ja kristinusko sulautuvat toisiinsa. Niiden totuudet yhtyvät sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, ja se asia, jonka edestä viimeinen Ateenalainen taisteli epätoivoisen taistelun — valtiollisen, uskonnollisen ja tieteellisen vapauden asia — taistelee yhä vielä, mutta ei enää epätoivoisena vaan voitosta varmana.
[1] Sillä nimellä roomalaiset pelaajat kutsuivat alhaisinta heittoa noppapelissä.
[2] Paimenrunoudessa tavattavia paimentyttöjen nimiä.
[3] Teokritos.
[4] Stoalainen filosofia vaati ankaria hyveitä, taisteli kaikkia veltostuttavia tunteita vastaan ja opetti halveksimaan kipuja sekä säilyttämään mielen rohkeutta kaikissa elämän vaiheissa.
[5] "Uskon, koska se on vasten järkeä", — lausunto, jota sanotaan kirkkoisä Tertullianuksen lausumaksi, vaikk'ei sitä tosin sananmukaisesti siinä muodossa ole löydetty hänen kirjoituksistansa.
[6] Sapphoo.
[7] Kristillinen kirkko on kertomuksemme aikoina jakaantuneena pääasiallisesti kahteen puolueeseen, jotka vainoovat toinen toistansa. Ne ovat Homouusialaiset ja Homoiuusialaiset. Romaaninkirjoittajan syy ei ole, että näitä puolueita lukijan silmissä erottaa vaan pikkuinen i, vaan näin ollen on anteeksi annettavaa sanansaivertelemista, jos hän pyytää lukijan ottamaan huomioonsa tämän erotuksen, joka muuten helposti luiskahtaa silmistä, ettei puolueita, heille molemmille harmiksi, sekoitettaisi keskenänsä. Olisin tosin voinut edellisiä kutsuaoikeauskoisiksi, johon nimeen heillä on voittajan oikeus, ja nimittää jälkimäisiä Puoli-Areiolaisiksi. Vaan voiton alttari on kaikeksi onneksi revitty maahan, eikä kenenkään ole velvollisuus uhrata sen raunioille.
[8] Kertomus löytyy Pluutarkoksen kirjoituksissa.
[9] Tacitus.
[10] Pluutarkos.
[11] Katso nuoremman Fichten teoksia!
[12] Eräässä jälkimaailmalle säilyneessä teoksessa.
[13] Roomalaiset määräsivät vuosilukunsa ilmoittamalla ketkä olivat kunakin vuonna konsuleina. Suom.
[14] Kreikan kielessä seuraavan kaavalauseen sanojen alkukirjaimet: "Jesus Kristus Jumalan Poika Vapahtaja" muodostavat kala sanan (Ichthys).
[15] Rakkaus voittaa kaikki; mekin totelkaamme rakkautta.
[16] Orja, jonka toimena oli temmata pois ihokarvat.
[17] "Crucifixus est Dei filius; non pudet, quia pudendum est. Et mortuus est Dei filius; prorsus credibile est, quia ineptum est. Et sepultus resurrexit; certum est, quia impossibile est."
[18] Noin kello 5, roomalaisen laskun mukaan, joka siihen aikaan monien muiden roomalaistapojen keralla oli tullut käytäntöön Kreikassa.
[19] Kaiku.
[20]Gojimolivat kaikki paitsi Juutalaiset.
[21] Javan, raamatussa Helleenein kantaisä.
[22] Helvettiin.
[23] Platoonista.
[24] Prooteus oli Kreikkalaisten jumalaistarussa merijumala, joka voi muuttaa itsensä mihin muotoon tahansa. Suom.
[25] Roomalaisissa amfiteatteri-näytännöissä oli tapana, että miekkailija, joka oli joutunut allekynsin, rukoili etusormi pystyssä armoa katselevalta kansalta. Jos katsojat vaativat hänet säästettäväksi, niin he pitivät peukalot käsiin puserrettuina; vastakkaisessa tapauksessa ojennettuina.
[26] Seileenos oli Kreikkalaisten jumaluustarustossa viininjumalan kasvatusisä ja seuralainen, jota tavallisesti kuvattiin isomahaiseksi, kaljupääksi, juopuneeksi vanhukseksi.
[27] Roomalaiset mässääjät käyttivät sitä keinoa, voidakseen uudestaan jatkaa juominkia.
[28] Homeeros.
[29] Sellaisia ihmetöitä kuin tässä kerrottu tietää historia valitettavasti liiankin monta. Kirkkoisä Augustinus lausui mielipahansa siitä, että papisto hänen aikanaan liian ahkerasti osotti taitoaan herättää kuolleita, ja kehotti heitä siitä luopumaan, koska sellaisten ihmetöiden tarkoitus, oikean opin totuuden todistaminen vääräuskolaisuutta ja pakanuutta vastaan, oli jo saavutettu.
[30] Niinpä Ovidius sanoo, että ihminen on "kaikkea ohjaavien jumalien kuva", "jumalallisesta siemenestä syntynyt olento."
[31] Hymenaios = häälaulu olennoituna.
End of Project Gutenberg's Viimeinen ateenalainen, by Viktor Rydberg