Ei jäsenkään värähtänyt eikä henkäyskään kulkenut tavallista kiivaammin eikä äänekkäämmin, ennenkuin tämän lopullisen tuomion viimeiset tavut olivat lähteneet Tamenundin huulilta. Mutta silloin räjähti kauhea kostonkiljaus yht'aikaa koko heimon suusta — peloittava ilmaus heidän säälimättömistä aikeistaan. Näiden pitkien, hurjien huutojen keskellä julisti muuan päällikkö korkealla äänellä, että vanki oli tuomittu kestämään tulikidutuksen kaamean rangaistuksen. Kehä syöksyi hajalleen, ja riemuitseva ulvonta sekaantui valmistelujen hälinään ja hyörinään. Heyward taisteli mielipuolen tavoin vartijoittensa kanssa. Haukansilmän levottomat silmät alkoivat pälyillä sivuille erikoisen vakavina, ja Cora heittäytyi jälleen patriarkan jalkoihin vielä kerran rukoilemaan armoa.
Näiden jännittävien hetkien kuluessa oli Unkas yksinään säilyttänyt arvokkaan tyyneytensä. Hän katseli valmisteluja lujin silmin, ja kun kiduttajat tulivat käymään häneen käsiksi, kohtasi hän heidät uljaan ja ylpeän näköisenä. Muuan heistä, jos mahdollista vielä julmempi ja villimpi kuin toverinsa, tarttui nuoren soturin metsästysmekkoon ja tempaisi sen yhdellä kahmauksella hänen yltään. Sitten hän hyökkäsi mielettömästä ilosta kiljuen viemään vastustelematonta vankiaan paalulle. Mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin villi näytti olevan vierain kaikille inhimillisille tunteille, pysähtyi hän aikeestaan yhtä äkillisesti kuin olisi jokin yliluonnollinen voima tullut Unkasin avuksi. Delavarin silmät näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, hänen suunsa aukeni ja koko hänen ruumiinsa jähmettyi rajattomasta hämmästyksestä. Kohottaen kätensä hitaasti ja tasaisesti osoitti hän sormellaan vangin rintaa. Hänen toverinsa tunkeutuivat kummissaan hänen ympärilleen ja jokaisen silmä tuijotti hänen esimerkkiään noudattaen siihen pieneen kilpikonnan kuvaan, joka oli heleällä sinivärillä kauniisti tatuoitu uhrin rintaan.
Lyhyen hetken nautti Unkas voitostaan kohtaukselle tyynesti hymyillen. Siten hän pyyhkäisi miehet ympäriltään väkevällä, ylpeällä kädenliikkeellä, astui kansan eteen ylevänä kuin kuningas ja alkoi puhua äänellä, jonka kaiku voitti väkijoukon ihastuksenhuminan.
"Lenni lenapien miehet!" huudahti hän, "minun rotuni kannattaa maata! Teidän heikko heimonne seisoo minun kirveliäni! Mikä delavarin sytyttämä tuli voisi polttaa isieni lasta", jatkoi hän osoittaen ylpeänä yksinkertaista vaakunaa ihossaan; "veri, joka tulee sellaisesta lähteestä, sammuttaisi liekkinne! Minun rotuni on kansojen iso-isä!"
"Kuka sinä olet?" kysyi Tamenund kohoten seisaalleen enemmän kuulemansa äänen hämmästyttävän soinnun kuin vangin puheesta ymmärtämänsä ajatuksen pakottamana.
"Unkas, Chingachgookin poika", vastasi vanki vaatimattomasti, kääntyi kansasta ja kumarsi päätään kunnioittaakseen toisen arvoa ja ikää; "suuren Unamisin, Kilpikonnan, poika."
"Tamenundin hetki on lähellä!" huudahti vanhus; "päivä on vihdoinkin muuttunut yöksi! Minä kiitän Manitoa, että on mies tullut tänne täyttämään paikkani neuvottelunuotion ääressä. Unkas, Unkasin poika, on löytynyt! Kuolevan kotkan silmät saakoot katsella nousevaa aurinkoa!"
Nuorukainen astui kepeästi, mutta ylpeästi korokkeelle, niin että koko tuo kiihtynyt, kummasteleva väkijoukko näki hänet. Tamenund piti häntä kauan käsivartensa ulottuvilla ja luki jokaisen kauniin viivan hänen kasvoistaan väsymättömänä kuin mies, joka muistelee onnensa päiviä.
"Onko Tamenund poika?" huudahti vihdoin hurmaantunut profeetta. "Olenko minä unena nähnyt niin monien lumien putoavan — olenko minä nukkuessani nähnyt kansani hajaantuneena kuin hiekan aalloissa — olenko minä uneksinut Englannin miehistä, joita oli enemmän kuin lehtiä puissa! Tamenundin nuoli ei enää pelottaisi hirvenvasikkaa; hänen käsivartensa on kuivettunut kuin kuolleen tammen oksa; etana voittaisi hänet kilpajuoksussa; ja kuitenkin seisoo nyt Unkas sellaisena hänen edessään kuin heidän lähtiessään taistelemaan kalpeanaamoja vastaan! Unkas, heimonsa pantteri, lenapien vanhin poika, mohikaanien ruhtinaista viisain! Sanokaa minulle, delavarit, onko Tamenund nukkunut sata talvea?"
Näitä sanoja seuraava tyyni ja syvä hiljaisuus osoitti riittävästi sitä pelokasta kunnioitusta, millä kansa kuunteli patriarkan sanoja. Kukaan ei uskaltanut vastata, vaikka kaikki odottivat hengähtämättä, mitä tuleman piti. Unkas katseli kuitenkin häntä kasvoihin lemmikkilapsen hellyydellä ja kunnioituksella ja kävi oman korkean, tunnustetun arvonsa nojalla vastaamaan.
"Neljä hänen rotunsa soturia on elänyt ja kuollut siitä, kun Tamenundin ystävä johti kansaansa taisteluun. Kilpikonnan veri on ollut monessa päällikössä, mutta kaikki ovat he palanneet siihen maahan, josta tulleetkin olivat, paitsi Chingachgook ja hänen poikansa."
"Se on totta — se on totta", vastasi vanhus, kun äkillisen muistamisen salama iski murskaksi kaikki hänen viehättävät kuvitelmansa ja sai hänet taas tajuamaan kansansa todellisen historian. "Viisaat miehemme ovat usein sanoneet, että kaksi soturia, jotka olivat muuttumatonta rotua, viipyi Englannin miesten kukkuloilla. Miksi ovat heidän sijansa delavarien neuvottelunuotion ympärillä olleet niin kauan tyhjinä?"
Nämä sanat saivat nuorukaisen kohottamaan päänsä, jota hän oli yhä pitänyt kunnioittavasti kumarassa, ja korottaen äänensä, niin että koko väkijoukko sen kuuli, puhui hän seuraavasti, ikäänkuin kerta kaikkiaan selittääkseen sukunsa käytöksen:
"Kerran me nukuimme siellä missä kuulimme suolaisen järven puhuvan vihassaan. Silloin me olimme maan valtiaita ja ruhtinaita. Mutta kun kalpeanaama näkyi jokaisella purolla, seurasimme me hirveä takaisin kansamme virralle. Delavarit olivat poissa. Vain muutamia sotureita kaikista heistä oli jäänyt juomaan virrasta, jota he rakastivat. Silloin sanoivat minun isäni: 'Täällä me metsästämme. Virran vedet juoksevat suolaiseen järveen. Jos menemme laskevaa aurinkoa kohti, tapaamme jokia, jotka laskevat suuriin makeisiin järviin; siellä kuolisi mohikaani niin kuin merenkalat kuolevat kirkkaissa lähteissä. Kun Manito on valmis ja sanoo 'Tulkaa', seuraamme me virtaa merelle asti ja otamme omamme takaisin.' Sellainen on, delavarit, Kilpikonnan lasten usko. Meidän silmämme katselevat mistä se tulee, mutta emme tiedä, mihin se menee. se riittää."
Lenapit kuuntelivat hänen sanojaan kaikella sillä kunnioituksella, minkä taikausko synnyttää, ja heistä oli salaista viehätystä siinä kuvarikkaassa kielessäkin, jolla nuori ruhtinas selitti aatteitaan. Unkas puolestaan tarkkasi lyhyen puheensa vaikutusta älykkäin silmin ja lievensi vähitellen sitä käskevää, voimakasta ilmettä, joka hänellä oli kasvoillaan ja ryhdissään, huomattuaan kuulijainsa tyytyväisyyden. Kun hän sitten antoi katseensa liitää yli Tamenundin korkean istuimen ympärille kerääntyneen äänettömän väentungoksen, keksi hän vasta kytketyn Haukansilmän. Hän lähti kiireesti paikaltaan, raivasi tien ystävänsä luo, leikkasi hänen hihnansa poikki yhdellä puukkonsa nopealla ja kiivastuneella vedolla ja viittasi väkijoukkoa väistymään syrjään. Intiaanit tottelivat äänettöminä ja sulkivat sitten jälleen kehänsä sellaiseksi kuin se oli ollut ennen hänen ilmestymistään heidän keskelleen.
Unkas otti metsästäjää kädestä ja vei hänet patriarkan jalkojen juureen.
"Isä", sanoi hän, "katso tätä kalpeanaamaa; hän on rehellinen mies ja delavarien ystävä."
"Onko hän Minkvonin poika?"
"Ei, mutta hän on soturi, jonka Englannin miehet tuntevat ja jota makvat pelkäävät."
"Minkä nimen on hän teoillaan ansainnut?"
"Me sanomme häntä Haukansilmäksi", vastasi Unkas käyttäen delavarinkielistä muotoa, "sillä hänen näkönsä ei petä koskaan. Mingot tuntevat hänet paremmin siitä, että hän tuottaa surman heidän sotureilleen. He sanovat häntä 'Pitkäksi Pyssyksi'."
"Pitkäksi Pyssyksi!" huudahti Tamenund aukaisten silmänsä ja katsahtaen metsästäjään tuikeasti. "Poikani ei tehnyt hyvin sanoessaan häntä ystäväkseen."
"Ystäväkseni sanon sitä, joka ystäväkseni osoittautuu", vastasi nuori päällikkö hyvin tyynesti ja lujasti. "Jos Unkas on tervetullut delavarien joukkoon, niin on Haukansilmä ystäväinsä keskellä."
"Kalpeanaama on tappanut nuoria miehiäni; hänen nimensä on suuri iskujen tähden, joilla hän on rangaissut lenapeja."
"Jos mingo on kuiskannut jotakin sellaista delavarin korvaan, on hän vain osoittanut olevansa laulava lintu", puuttui nyt puheeseen metsästäjä, joka luuli hetken tulleen puolustautua niin loukkaavilta syytöksiltä ja joka käytti keskustelukumppaninsa kieltä, maustaen kuitenkin intiaanilauseitaan omilla erikoisilla sananparsillaan. "Että minä olen makvoja surmannut, sitä ei minunlaiseni mies kiellä heidän neuvottelunuotioittensa ääressäkään, mutta että minä tieten tahtoen olisin satuttanut käteni delavariin, on vastoin kaikkia periaatteitani, jotka ovat ystävällisiä heille ja kaikelle, mikä heidän kansaansa kuuluu."
Matala mielihyvän hyminä kävi soturien joukossa, ja he vaihtoivat katseita keskenään, ikäänkuin alkaisivat vasta nyt tajuta erehdyksensä.
"Missä on huroni?" kysyi Tamenund. "Onko hän tukkinut minun korvani?"
Magua, jonka tunteita tällä Unkasin voitonriemun hetkellä on helpompi kuvitella kuin sanoin esittää, vastasi kutsuun astumalla rohkeasti patriarkan eteen.
"Oikeamielinen Tamenund", virkkoi hän, "ei ole pitävä sitä, mitä huroni on hänelle lainannut."
"Sano minulle, veljeni poika", vastasi tietäjä väistäen Ovelan Ketun mustia kasvoja ja kääntyen mieluummin katselemaan Unkasin jaloja piirteitä, "onko vieraalla voittajan oikeus sinuun?"
"Ei suinkaan. Pantteri voi joutua naisten virittämiin ansoihin, mutta hän on väkevä ja osaa hypätä niiden läpi."
"Entä Pitkään Pyssyyn?"
"Hän nauraa mingoille. Mene, huroni, kysymään naisiltasi karhun väriä."
"Ja muukalaiseen ja valkoiseen neitoon, jotka tulivat yhdessä leiriini?"
"Heidän tulee saada kulkea avonaista polkua."
"Ja naiseen, jonka huroni jätti soturieni luo?"
Unkas ei vastannut.
"Ja naiseen, jonka Mingo toi leiriini?" kertasi Tamenund totisena.
"Hän on minun", huusi Magua heristäen voitonriemuisena nyrkkiäänUnkasille. "Mohikaani, sinä tiedät, että hän on minun."
"Poikani on vaiti", virkkoi Tamenund koettaen lukea murheellisen nuorukaisen sivulle käännettyjen kasvojen ilmettä.
"Niin on asia", kuului hiljainen vastaus.
Seurasi lyhyt, juhlallinen äänettömyys, jonka aikana saattoi helposti huomata, kuinka vastenmielistä väkijoukon oli tunnustaa mingon vaatimuksen oikeus. Vihdoin lausui tietäjä, jonka päätöksestä kaikki riippui, lujalla äänellä:
"Huroni, mene."
"Niinkuin hän tulikin, oikeamielinen Tamenund", kysyi viekas Magua, "vaiko kätensä täynnä delavarien rehellisyyttä? Ovelan Ketun maja on tyhjä. Tee hänet vahvaksi antamalla hänelle omansa."
Vanhus mietti hetken itsekseen ja kallistaen päänsä toisen kunnianarvoisan kumppaninsa puoleen kysyi:
"Ovatko korvani auki?"
"Ovat."
"Onko tämä mingo päällikkö?"
"Kansansa ensimmäinen."
"Tyttö, mitä sinä tahdot? Suuri soturi ottaa sinut vaimokseen. Mene!Sukusi ei ole loppuva."
"Tuhat kertaa parempi sen loppua, kuin minun joutua sellaiseen alennukseen!" huudahti kauhistunut Cora.
"Huroni, hänen sielunsa on hänen isänsä teltoissa. Vastahakoinen tyttö tekee majan onnettomaksi."
"Hän puhuu kansansa kielellä", vastasi Magua, katsellen uhriaan katkeran ivallisesti. "Hän on kauppiaiden sukua, ja hän haluaa myydä kirkkaat kasvonsa mahdollisimman kalliista. Lausukoon Tamenund sanansa."
"Ota simpukankuorivyö ja meidän ystävyytemme."
"Magua ei ota täältä mitään muuta kuin mitä hän tänne toi."
"Sitten lähde omasi kanssa. Suuri Manito kieltää delavaria tekemästä vääryyttä."
Magua kävi esiin ja tarttui vankiaan tiukasti käsivarresta. Delavarit väistyivät äänettöminä, ja Cora valmistautui alistumaan vastustelematta kohtaloonsa, huomatessaan kaikki puolustuspuheet hyödyttömiksi.
"Seis, seis!" huusi Duncan kiiruhtaen paikalle; "huroni, ole armelias! Hänen lunnaansa tulevat tekemään sinut rikkaammaksi kuin kenenkään kansasi jäsenen tiedetään ikinä olleen."
"Magua on punanahka; hän ei kaipaa kalpeanaamojen koruja."
"Kultaa, hopeaa, ruutia, lyijyä — kaikkea, mitä soturi tarvitsee, on oleva majassasi, kaikkea, mikä sopii heimon suurimmalle päällikölle."
"Ovela Kettu on hyvin väkevä", huusi Magua, ankarasti pudistaen kättä, joka piteli vastustelematonta Coraa; "hän on saanut kostonsa!"
"Kohtaloiden kaikkivaltias ohjaaja!" huudahti Heyward väännellen käsiään tuskissaan, "voitko tällaista kärsiä! Sinulta, oikeamielinen Tamenund, rukoilen armoa."
"Delavari on puhunut", vastasi tietäjä sulkien silmänsä ja vajoten taaksepäin istuimelleen. Hän oli yhtä väsynyt henkisistä kuin ruumiillisistakin ponnisteluistaan. "Miehet eivät puhu kahdesti."
"Ymmärrän, ettei päällikkö tuhlaa aikaansa peruuttamalla, mitä on kerran sanonut, ja se on oikein ja kohtuullista", virkkoi Haukansilmä viitaten Duncania vaikenemaan. "Mutta viisasta on myös jokaisen soturin miettiä ensin tarkasti, ennenkuin iskee kirveen vankinsa päähän. Huroni, minä en rakasta sinua, enkä minä voi sanoa kenenkään mingon saaneen minulta erikoisia suosionosoituksia. Ja hyvällä syyllä on otaksuttavissa, että ellei tämä sota pian lopu, on usea soturisi kohtaava minut vielä metsissä. Nyt jätän ratkaistavaksesi, pidätkö sinä parempana viedä leiriisi tuollaisen vangin kuin tuon neidin, vai minut, joka olen mies ja jonka sinun kansasi varsin mielellään näkisi paljain käsin."
"Tahtooko Pitkä Pyssy antaa henkensä naisen edestä?" kysyi Magua seisahtuen, sillä hän oli jo alkanut poistua paikalta uhreineen.
"Ei, ei, niin paljoa en ole sanonut", vastasi Haukansilmä peräytyen soveliaan varovasti huomatessaan, kuinka innostuneena Magua kuuli hänen ehdotuksensa. "Se olisi epäsuhtainen vaihtokauppa, vaikkapa kysymyksessä olisikin ikänsä ja kykynsä kukoistuksessa olevan soturin luovuttaminen rajamaiden parhaan naisen sijasta. Mutta minä suostun menemään talvileiriin jo nyt — ainakin kuusi viikkoa ennen lehtien lähtöä — ehdolla, että päästät neidin vapaaksi."
Magua pudisti päätään ja viittasi kärsimättömänä väkijoukkoa tekemään tietä.
"No hyvä", jatkoi Haukansilmä sen näköisenä, kuin ei hän olisi vielä puoliksikaan selvillä päätöksestään, "minä heitän sitten 'Hirventappajan' myös vaakaan. Uskokaa kokeneen metsästäjän sanaa: sillä pyssyllä ei ole vertaistaan näiden maakuntien välillä."
Magua ei suvainnut nytkään vastata, vaan yritteli yhä hajoittaa väentungosta.
"Ehkäpä", lisäsi tiedustelija kadottaen teeskennellyn tyyneytensä täsmälleen sitä mukaa kuin toinen tuntui suostumattomalta vaihtoon, "ehkäpä sovittaisi se mielipiteittemme pienet eroavaisuudet, jos minä sitoutuisin opettamaan nuorille miehillesi oikeata aseen käyttöä."
Kettu käski ankarana delavareja, jotka yhä seisoivat puhkaisemattomana kehänä hänen ympärillään toivoessaan hänen taipuvan ystävälliseen ehdotukseen, antamaan tietä, katseillaan uhaten muutoin uudelleen vedota heidän "profeettansa" järkähtämättömään oikeudentuntoon.
"Mikä on määrätty, sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua", jatkoi Haukansilmä katsahtaen murheellisena ja nöyryytettynä Unkasiin. "Tuo konna tietää etunsa ja aikoo sitä käyttää! Jumala siunatkoon sinua, poika, sinulla on ystäviä luonnollisten sukulaistesi joukossa, ja minä toivon heidän osoittautuvan yhtä uskollisiksi kuin muuan, jonka sinä olet löytänyt puhdasrotuisten valkoisten miesten parista. Mitä minuun tulee, niin ennemmin tai myöhemmin pitää minun kuolla, ja onnellista on sen vuoksi, että on vain muutamia ihmisiä ottamassa osaa kuolinvalitukseeni. Kaiken kaikkiaan on hyvin luultavaa, että ne roistot tulevat nylkemään päänahkani, niin ettei päivä tai pari tee suurta erotusta ajan iankaikkisessa laskukirjassa. Jumala siunatkoon sinua!" lisäsi tuo karkea metsänkävijä kääntäen päänsä sivulle ja sitten äkkiä muuttaen sen suuntaa, luodakseen kaihoavan katseen nuorukaiseen. "Minä rakastin sekä sinua että isääsi, Unkas, vaikka meidän nahkamme eivät olekaan aivan samaa väriä ja vaikka taipumuksemme menevätkin hieman eri tahoille. Kerro vanhalle päällikölle, etten minä kadottanut häntä näkyvistäni pahimmassakaan hädässä, ja mitä sinuun tulee, niin ajattele minua joskus, kun olet päässyt onnellisille jäljille; ja luota siihen, poika, että olkoonpa sitten olemassa yksi taivas tai kaksi, niin on toisessa maailmassa sentään aina polku, jolla rehelliset miehet voivat tavata toisensa jälleen. Sinä löydät pyssyn samasta paikasta, mihin sen kätkimme; ota se ja kanna sitä minun muistokseni. Ja kuule, poika, kun nyt sinun luonnolliset periaatteesi eivät kerran kiellä sinua kostamasta, niin käytä sitä hieman vapaammin mingoihin nähden; se ehkä vähentäisi suruasi minut menetettyäsi ja huojentaisi sydäntäsi. Huroni, minä suostun tarjoukseesi. Päästä neiti, minä olen vamkisi!"
Hillitty, mutta selvään kuuluva suosionhumina nousi väkijoukosta tämän jalomielisen ehdotuksen herättämänä, koska julminkin, raainkin delavarisoturi ilmaisi ihastustaan aiotun uhrautumisen miehekkyydestä. Magua pysähtyi jälleen, ja yhden jännittävän hetken ajan saattoi sanoa hänen epäröineen, mutta sitten hän loi silmänsä Coraan kasvoillaan ilme, jossa omituisella tavalla yhtyivät kostonhimo ja ihailu, ja hänen päätöksensä vakiintui ikipäiviksi.
Hän osoitti halveksumistaan tarjousta kohtaan viskaamalla päätään taaksepäin ja sanoi lujalla, järkähtämättömällä äänellä:
"Ovela Kettu on suuri päällikkö; hänellä on vain yksi mieli. Tule", jatkoi hän laskien kätensä liian tuttavallisesti vankinsa olkapäälle pakottaakseen häntä käymään eteenpäin. "Huroni ei ole lörpöttelijä; lähtekäämme."
Neito peräytyi ylevän, naisellisen loukkautuneena, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät ja hänen tulinen verensä läikähti suuttumuksesta auringon välkähdyksen tavoin hänen ohimoilleen asti.
"Minä olen vankinne, ja kun aika on tullut, olen minä valmis seuraamaan teitä, vaikka sitten kuolemaani. Mutta väkivaltaa ei tarvitse käyttää", puhui hän kylmästi ja jatkoi sitten Haukansilmään kääntyen: "Jalomielinen metsästäjä! Minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin. Teidän tarjouksenne on turha, enkä minä olisi voinut sitä hyväksyäkään; mutta te voitte kuitenkin tehdä minulle palveluksen, vieläpä suuremman kuin äskeisellä jalolla aikomuksellanne. Katsokaa tuota riutuvaa, menehtynyttä lasta! Älkää hylätkö häntä, ennenkuin olette vienyt hänet sivistyneitten ihmisten asunnoille. Minä en tahdo sanoa", puheli hän puristaen metsästäjän kovaa kättä, "että hänen isänsä on teitä palkitseva — sillä sellaiset miehet kuin te ovat ihmisten palkintojen yläpuolella — mutta kiittävä hän on teitä ja siunaava. Ja uskokaa minua, hurskaan vanhuksen siunaus merkitsee jotakin taivaan silmissä. Tahtoisinpa minäkin kuulla siunauksen hänen huuliltaan tällä kauhistuttavalla hetkellä!" Hänen äänensä tukehtui, ja hän vaikeni vähäksi aikaa; sitten hän astui askelen lähemmäksi Duncania, joka tuki hänen tajutonta sisartaan, ja jatkoi hillitymmällä sävyllä, jossa hänen tunteensa ja hänen sukupuolensa kainous kamppailivat hirvittävällä tavalla: "Minun ei tarvitse kehoittaa teitä pitämään hellää huolta aarteesta, jonka te tulette kerran omistamaan. Te rakastatte häntä, Heyward, se peittäisi tuhat virhettä, jos niitä hänellä olisi. Hän on niin lempeä, hellä, suloinen, hyvä kuin kuolevainen ihminen suinkin voi olla. Hänen luonteessaan ja koko hänen olemuksessaan ei ole pienintäkään vikaa, josta ylpeinkään teistä kaikista voisi loukkaantua. Hän on kaunis — oi, niin voittamattoman kaunis!" lisäsi hän laskien oman kauniin, hohtavan kätensä alakuloisen hellästi Alicen vielä hohtavammalle alabasterinvalkealle otsalle ja suorien hänen kulmilleen valahtaneita kultaisia kiharoita, "ja kuitenkin on hänen sielunsa yhtä puhdas ja tahraton kuin hänen hipiänsä! Minä voisin sanoa paljon — enemmänkin ehkä kuin kylmempi järki hyväksyisi; mutta minä säästän teitä ja itseäni…" Hänen äänensä kävi kuulumattomaksi, ja hänen kasvonsa kumartuivat aivan sisareen kiinni. Suudeltuaan häntä pitkään ja palavasti kohousi hän kasvot kalmankalpeina, mutta ainoankaan kyynelen kimaltelematta kuumeisissa silmissään, kääntyi poispäin ja lisäsi villille kaikella entisellä ylpeydellään: "Nyt, mies, seuraan sinua, jos tahdot."
"Niin, mene!" huusi Duncan laskien Alicen erään intiaanitytön syliin, "mene, Magua, mene. Näillä delavareilla on lakinsa, jotka kieltävät heitä pidättämästä sinua, mutta minulla — minulla ei ole sellaisia esteitä. Mene, ilkeä, juonitteleva hirviö — miksi viivyttelet?"
Olisi vaikeata kuvailla sitä ilmettä, joka nousi Maguan kasvoille, kun hän kuunteli tätä kostonuhkausta. Siinä oli ensin julmaa, ilmeistä riemun väreilyä, kunnes sen pian peitti kylmä viekkaus.
"Metsät ovat auki", tyytyi hän vastaamaan. "'Avonainen Käsi' voi tulla."
"Seis!" huusi Haukansilmä tarttuen Duncania käsivarteen ja väkisin estäen häntä lähtemästä. "Te ette tunne konnan oveluutta. Hän johtaisi teidät salaväijytykseen ja kuolemaan…"
"Huroni", keskeytti Unkas, joka kansansa vaiteliaita tapoja noudattaen oli vain tarkasti ja totisena seurannut tapausten kehitystä puheeseen puuttumatta, "huroni, delavarien oikeus tulee Manitolta. Katso aurinkoa. Se on nyt tuon kuusen yläoksilla. Polkusi on lyhyt ja avonainen. Kun se on noussut puiden yläpuolelle, on miehiä jäljilläsi."
"Minä kuulen variksen vaakkuvan!" huudahti Magua ivallisesti nauraen. "Menkää!" jatkoi hän heristellen nyrkkiään väkijoukolle, joka hitaasti antoi hänelle tietä. "Missä ovat delavarien hameet? Lähettäkööt he nuolensa ja pyssynsä wyandoteille, niin saavat metsänriistaa syödäkseen ja maissia viljelläkseen. Koirat, kaniinit, varkaat — minä syljen teihin!"
Hänen lähtöilkuntaansa kuunneltiin haudankaltaisen, pahaaennustavan äänettömyyden vallitessa, ja nämä purevat sanat huulillaan kulki voitonriemuinen Magua kenenkään häiritsemättä metsään vastustelemattoman vankinsa seuraamana ja intiaanien vieraanvaraisuuden loukkaamattomien lakien suojelemana.
XXXI luku.
Fluellen. Lyöd kuoljaks pojat ja trossin! Se on järjestäs sotareklamentei vasta: se on simmost riivatun kanaljantyöt, ymmärrättäk te, ku ikänäs olla voi.
Kuningas Henrik Viides.
Niin kauan kuin delavarien vihollinen ja tämän uhri olivat näkyvissä, pysyi väkijoukko liikkumattomana, ikäänkuin olisi sen loihtinut paikalleen jokin huroneille ystävällinen voima, mutta heti kun Magua oli kadonnut metsän peittoon, alkoi se riehua ja liikehtiä hurjan, väkevän intohimon vallassa. Unkas viipyi korkeammalla paikallaan katsellen Coraa aina siihen asti, kunnes hänen pukunsa värit sekaantuivat metsän lehviin; silloin hän astui alas, kulki vaieten läpi tungoksen ja hävisi majaan, josta hän oli niin hiljan ilmestynyt. Muutamat vakavammat ja tarkkaavaisemmat soturit, jotka olivat nähneet nuoren päällikön silmistä välähdelleet vihan salamat hänen käydessään ohi, seurasivat häntä paikkaan, jonka hän oli valinnut mietiskelyilleen. Senjälkeen toimitettiin Tamenund ja Alice suojaan, ja naisia ja lapsia käskettiin hajaantumaan. Seuraavan tähdellisen tunnin aikana oli leiri kuin rauhattomana suriseva mehiläispesä, jonka asukkaat vain odottivat johtajansa ilmestymistä ja esimerkkiä lähteäkseen jollekin kaukaiselle ja tärkeälle lentoretkelle.
Muuan nuori soturi tuli vihdoin Unkasin majasta, asteli jonkinlaista ponnekasta marssia erästä kalliotasanteen halkeamassa kasvavaa vaivaismäntyä kohti, kuori sen rungosta kaarnan ja palasi sitten sanaakaan sanomatta sinne, mistä oli tullutkin. Häntä seurasi pian toinen, joka katkoi puun oksat, niin että se jäi siihen törröttämään alastomana ja raastettuna. Kolmas maalasi paalun tummanpunaisin viiruin. Kaikkia näitä osoituksia kansan johtajan vihamielisistä aikomuksista katselivat miehet synkän, pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa. Vihdoin astui esiin mohikaani itse, kaikki vaatetus riisuttuna lukuun ottamatta vyötä ja pitkiä säärystimiä, ja toinen puoli jaloja kasvoja uhkaavan mustan väripilven peitossa.
Unkas käveli hitaasti ja arvokkaasti paalulle, jota hän heti alkoi kiertää tahdikkain, jonkinlaista vanhaa tanssia muistuttavin askelin, samalla korottaen äänensä hurjaan, säännöttömään sotalauluun. Sen sävelet kulkivat ihmisäänen äärimmäisillä rajoilla: joskus ne olivat valittavia ja surullisia, kilpaillen lintujen viserryksen kanssa, joskus ne taas saivat äkillisin hämmästyttävin laskuin kuulijat vapisemaan niiden syvyyttä ja voimaa. Sanoja ei ollut pitkältä, mutta niitä toistettiin usein ja ne siirtyivät jonkinlaisesta jumaluudelle kohdistetusta rukouksesta ja ylistyksestä soturin aikeiden selittämiseen, kunnes ne päättyivät, kuten olivat alkaneetkin, myöntämällä hänen kohtalonsa kokonaan riippuvan Suuren Hengen tahdosta. Jos olisi mahdollista kääntää sitä sisältörikasta ja sointuvaa kieltä, jota hän puhui, kuuluisi laulu suunnilleen seuraavasti:
"Manito! Manito! Manito!Sä olet suuri ja hyvä ja viisas:Manito! Manito!Sä olet hurskas.
Taivaalla, pilvissä, oi! mä näänmonta pilkkua — mustaa ja punaista:taivaalla, oi! mä näänmonta pilveä.
Metsissä, ilmassa, oi! mä kuulenhuudon ja ulvonnan ja parkuäänet:metsissä, oi! mä kuulenkorkean huudon!
Manito! Manito! Manito!Mä heikko oon — Sä väkevä; mä hidas —Manito! Manito!Auta minua!"
Jokaisen säkeistön lopussa — mikäli voimme laulun eri osista tätä nimeä käyttää — hän pysähtyi venyttämään juuri esittämäänsä ääntä voimakkaammin kuin tavallista, ilmaisten sillä edellisten sanojen erikoista tunnetta. Ensimmäisen säkeistön loppu oli niin muodoin juhlallinen ja pyrki osoittamaan syvää kunnioitusta; toinen joikaus oli kuvaileva ja samalla peloittava, ja kolmantena oli tuo tunnettu, kauhistava sotahuuto, joka raikui nuoren sankarin huulilta kaikkien taistelun hirvittävien äänien yhtymänä. Viimeinen oli ensimmäisen tavoin nöyrä ja rukoileva. Kolme eri kertaa hän toisti tämän laulun, ja yhtä usein hän kiersi tanssien paalun.
Ensimmäisen kierroksen loputtua seurasi muuan arvokas ja kunnioitettu lenapipäällikkö hänen esimerkkiään laulaen kuitenkin omia sanojaan samanlaisella sävelellä. Soturi toisensa jälkeen yhtyi tanssiin, siksi kunnes kaikki mainioimmat ja etevimmät miehet liikkuivat sen tahdissa. Näky muuttui hurjaksi ja peloittavaksi, kun päälliköiden julmat, uhkaavat kasvot tulivat kahta kauheammiksi niiden hirvittävien kiljausten voimasta, joihin he yhdistivät matalat kurkkuäänensä. Silloin iski Unkas kirveensä syvälle paaluun ja päästi karjahduksen, jota saattoi sanoa hänen erikoiseksi taisteluhuudokseen. Tämä teko ilmoitti, että hän oli suostunut rupeamaan ylipäälliköksi aiotulle retkelle.
Se oli merkki, joka herätti kaikki kansan uinuvat intohimot. Satakunta nuorukaista, joita tähän asti oli pidättänyt heidän ikäänsä kuuluva arkuus, syöksyi nyt yhtenä mielettömänä joukkona muka vihollista esittävän vertauskuvan kimppuun ja raastoi sen säpäleiksi pala palalta, kunnes rungosta ei ollut enää muuta jäljellä kuin juuret maassa. Tässä kiihkeässä metelissä suoritettiin kaikkein hillittömimpiä sodan tekoja puun sirpaleita kohtaan yhtä suurella näennäisellä raivolla kuin jos ne olisivat olleet heidän julmuutensa eläviä uhreja. Toisilta nyljettiin muka päänahka; muutamiin iskettiin terävä, värisevä kirves, ja toisia puhkottiin surmaavalla puukolla. Lyhyesti sanoen: kiihkon ja hurjan innostuksen merkit olivat niin voimakkaat ja ilmeiset, että tulevaa retkeä pidettiin yleisesti koko kansan yhteisenä asiana.
Iskettyään puuta oli Unkas heti poistunut piiristä ja luonut silmänsä aurinkoon, joka oli juuri saapumaisillaan kohtaan, missä aselepo Maguan kanssa oli päättyvä. Tämän ilmoittivat pian tapahtuneeksi merkitsevä kädenliike ja sitä vastaava huuto, ja koko kiihtynyt joukko jätti valesotansa osoittaen iloaan kimakoin kirkauksin ja alkoi varustautua todellisuuden vaarallisempiin yrityksiin.
Leirin koko näkö muuttui silmänräpäyksessä. Ne soturit, jotka oli jo maalattu ja aseistettu, seisoivat niin äänettöminä ja liikkumattomina kuin eivät lainkaan kykenisi kiivaammin tunteitaan ilmaisemaan. Toiselta puolen tulivat naiset ulos majoista, juohottaen riemu- ja valituslauluja, jotka olivat niin kummallisesti toisiinsa sekaantuneita, että olisi ollut vaikeata sanoa, kumpainen mieliala oli vallitsevana. Mutta kukaan ei kuitenkaan ollut toimettomana. Toiset kantoivat kallisarvoisimpia esineitään, toiset lapsiaan, muutamat taas vanhuksiaan ja sairaitaan metsään, joka vehmaana, kirkkaanviheriänä mattona levisi vuoren juurella. Sinne vetäytyi Tamenundkin tyynenä ja rauhallisena, keskusteltuaan ensin hiukan aikaa liikuttavasti Unkasin kanssa, josta tietäjän oli yhtä vaikeata erota kuin isän kauan kadoksissa olleesta ja hiljattain löydetystä lapsestaan. Sillä välin hankki Duncan Alicenkin varmaan turvapaikkaan ja etsi sitten käsiinsä metsästäjän, koko käytöksellään osoittaen, kuinka palavasti hänkin halusi lähenevään taisteluun.
Mutta Haukansilmä oli liian tottunut alkuasukkaiden sotalauluun ja varusteluihin kiinnittääkseen sen suurempaa huomiota par'aikaa tapahtuvaan kohtaukseen. Hän loi vain silloin tällöin katseen niiden soturien lukuun ja kelpoisuuteen, jotka toinen toisensa jälkeen ilmaisivat olevansa valmiit seuraamaan Unkasia otteluun. Tässä suhteessa saattoi hän pian olla tyytyväinen, sillä kuten jo aikaisemmin on nähty, käsitti nuoren päällikön sotavoima ennen pitkää jokaisen taistelukuntoisen miehen koko kansasta. Kun tämä tärkein kohta oli selvinnyt hänen mielihyvikseen, lähetti hän erään intiaanipojan hakemaan 'Hirventappajaa' ja Unkasin pyssyä sieltä, mihin he olivat ne kätkeneet delavarien leiriin tullessaan: kaksinkerroin taitava temppu, koska se suojeli aseita heidän omalta kohtaloltaan, jos heidät otettaisiin vangiksi, ja koska se taas heidän edukseen sai heidät näyttämään vieraiden keskuudessa enemmän loukatuilta avunanojilta kuin kaikilla puolustus- ja hyökkäysvälineillä varustetuilta sotureilta. Valitessaan toisen noutamaan kuuluisaa, arvokasta pyssyään ei metsästäjä ollut suinkaan luopunut tavallisesta varovaisuudestaan. Hän tiesi, ettei Magua ollut saapunut leiriin ilman saattoväkeä ja hän tiesi myös huronivakoojain pitävän silmällä uusien vihollistensa liikkeitä metsänrannan koko pituudelta. Sentähden olisi yrityksen suorittaminen voinut käydä hänelle itselleen tuhoisaksi, jonkun soturin olisi tuskin käynyt paremmin, mutta nuori poika saattoi ehkä joutua vaaraan vasta sitten, kun hänen tehtävänsä laatu oli selvinnyt. Heywardin tullessa hänen luokseen odotteli tiedustelija parhaillaan rauhallisena kokeensa päätöstä.
Poika, joka oli saanut tarkat ohjeet ja jolta ei puuttunut riittävää oveluutta, meni vaaroja uhmaten metsään rinta ylpeydestä ja kunnianhimosta paisuneena. Hän ohjasi suuntansa vähän matkan päähän paikasta, mihin pyssyt oli piilotettu. Mutta heti kun pensaiden oksat soivat hänelle suojaa, nähtiin hänen tumman ruumiinsa käärmeenä sujahtelevan toivottua aarretta kohti. Hänen yrityksensä onnistuikin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän jälleen näkyviin, juosten nopeaan kuin nuoli, kummassakin kädessään voittosaalis, kapean aukeaman poikki, joka reunusti kylän asemapaikaksi valittua ylätasankoa. Hän oli jo ehtinyt rinteen juurelle ja kiiti uskomattoman ketterästi sen sivua ylös, kun metsästä kuuluva laukaus osoitti, kuinka täsmällisen oikein tiedustelija oli arvostellut aseman. Poika vastasi siihen heikolla halveksivalla huudolla, mutta samassa lähetettiin toinen kuula hänen jälkeensä toisesta väijytyspaikasta. Seuraavassa hetkessä kohosi hän tasanteelle, heilutti riemuiten pyssyjään ja riensi ylpeänä kuin voittanut sankari kohti kuuluisaa metsästäjää, joka oli kunnioittanut häntä niin suurenmoisella tehtävällä.
Huolimatta vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla Haukansilmä oli seurannut lähettinsä retkeä, tunsi hän kuitenkin 'Hirventappajan' nähdessään sellaista iloa, ettei hänen ajatuksissaan ollut hetkiseksi lainkaan tilaa muille asioille. Vasta tarkasteltuaan tuliluikkuaan ymmärtävin silmin, avattuaan ja suljettuaan sankkipannun ainakin kymmenen tai viisitoista kertaa ja tehtyään muita yhtä tärkeitä kokeita lukolla kääntyi hän poikaan päin ja kysyi osaaottavasti, oliko hän haavoittunut. Miehenalku katseli häntä ylpeänä kasvoihin, mutta ei vastannut sanaakaan.
"Ahaa! Näenpä, poikaseni, että konnat ovat nirhaisseet käsivarttasi!" jatkoi metsästäjä tarttuen sisukkaan kärsijän jäseneen, johon toinen kuulista oli kyntänyt syvän haavan; "mutta hiukkanen survottua lepänkuorta parantaa sen kuin taikomalla. Sillä välin sidon sen oikein mahtavasti tällä helmivyöllä! Sinä olet aloittanut soturin toimet aikaisin, urhea poikaseni, ja sinä tulet epäilemättä viemään aika joukon kunniallisia arpia hautaasi. Tunnen monta nuorta miestä, jotka ovat jo nylkeneet päänahkojakin, mutta jotka eivät voi näyttää sellaista merkkiä kuin tämä. Mene!" lisäsi hän käsivarren sidottuaan, "sinusta vääntyy vielä aikaa voittaen päällikkö!"
Poika lähti ylpeämpänä vuotavasta verestään kuin turhamaisinkaan hovimies tulipunaisesta tähtinauhastaan, ja kävellessään ikäistensä keskellä hän oli yleisen ihailun ja kateuden esineenä.
Mutta niin monien vakavain ja tärkeiden tehtäväin hetkellä ei tämä yksinäinen nuorekkaan urhouden teko saanut osakseen sitä huomiota ja ylistystä, mikä sille olisi rauhallisemmissa oloissa kuulunut. Se oli kuitenkin ilmaissut delavareille vihollisten aseman ja aikeet. Senpätähden määrättiinkin parvi uljaita miehiä, jotka paremmin sopivat tehtävään kuin heikko, vaikka rohkea poika, karkoittamaan vakoilijat. Asia oli pian suoritettu, sillä useimmat huronit peräytyivät heti, huomattuaan joutuneensa keksityiksi. Delavarit ajoivat heitä takaa riittävän matkan päähän leiristä ja pysähtyivät sitten odottamaan lähempiä ohjeita, koska pelkäsivät muutoin suistuvansa salaväijytykseen. Kun molemmat puolueet pysyttelivät visusti piilossa, oli metsä jälleen niin hiljainen ja äänetön kuin leppeä kesäaamu ja syvä yksinäisyys suinkin voivat sen tehdä.
Tyyni, mutta sisäisesti kiihtynyt Unkas kutsui nyt päälliköt luokseen ja jakoi voimansa. Hän esitteli näille Haukansilmän usein koetelluksi, mutta aina luottamusta ansainneeksi soturiksi. Kun hän näki ystävänsä saaneen suosiollisen vastaanoton, uskoi hän tämän komentoon kaksikymmentä miestä, jotka hänen laillaan olivat toimeliaita, taitavia ja päättäväisiä. Hän selitti sitten delavareille Heywardin arvoaseman englantilaisissa joukoissa ja tarjosi sitten hänelle samanlaista luottamustointa. Mutta Duncan kieltäytyi tehtävästä ja pyysi saada palvella vapaaehtoisena metsästäjän rinnalla. Tämän järjestelyn jälkeen osoitti nuori mohikaani kullekin intiaanipäällikölle hänen vastuunalaisen paikkansa, ja kun aika joutui, antoi hän käskyn lähteä matkaan. Häntä totteli ilomielin, vaikka äänettöminä, yli kaksisataa miestä.
Heidän menoaan metsään ei koetettu pienimmälläkään tavalla estää, eivätkä he kohdanneet ainoatakaan elävää olentoa, joka olisi voinut joko nostaa hälytystä tai antaa heille tarpeellisia tietoja, ennenkuin tulivat omien tiedustelijainsa lymypaikoille. Siinä käskettiin pysähtymään ja päälliköt kutsuttiin "kuiskaavaan neuvotteluun".
Tässä kokouksessa esitettiin erilaisia toimintasuunnitelmia, mutta mikään niistä ei vastannut heidän tulisen johtajansa toiveita. Jos Unkas olisi seurannut oman kiihkeytensä yllykkeitä, olisi hän hetkeäkään viipymättä vienyt miehensä hurjaan rynnäkköön ja pannut riidan ratkeamaan äkillisellä onnenkaupalla, mutta sellainen menettely olisi sotinut kaikkia hänen heimolaistensa perittyjä tapoja ja katsantokantoja vastaan. Hänen oli siis pakko taipua varovaisuuteen, jota hän nykyisessä mielentilassaan inhosi, ja kuunnella neuvoja, jotka saivat hänen kiihkeän sydämensä raivoamaan, kun hän katkerana muisteli Coran vaaraa ja Maguan julkeutta.
Kun oli näin mihinkään tulokseen pääsemättä keskusteltu useita minuutteja, nähtiin erään yksinäisen olennon lähenevän vihollisten puolelta niin kiireesti, että häntä saattoi luulla rauhan sanomia tuovaksi lähettilääksi. Mutta kun muukalainen oli ehtinyt noin sadan kyynärän päähän piilopaikasta, jonka turviin delavarien neuvosto oli kokoontunut, alkoi hän epäröidä eikä tuntunut tietävän, mihin suuntaan kulkea, niin että hän lopulta kokonaan pysähtyi. Kaikkien silmät tähtäsivät Unkasiin, ikäänkuin pyytäen ohjeita, miten nyt oli meneteltävä.
"Haukansilmä", virkkoi nuori päällikkö matalalla äänellä, "hän ei saa enää koskaan puhua huroneille."
"Hänen hetkensä on tullut", vastasi suorasukainen metsästäjä pistäen pyssynsä pitkän piipun lehtien lomitse ja ryhtyen tyynellä, kohtalokkaalla tavallaan tähtäämään. Mutta vetämättä liipasimesta laski hän suun jälleen alas ja antautui tavallisen hilpeydenpuuskansa valtaan. "Minä luulin sitä veijaria mingoksi, niin totta kuin olen kurja syntinen!" puheli hän. "Mutta kun silmäni nousi hänen kylkiluitaan pitkin etsiäkseen paikkaa, mistä voisi lähettää kuulan sisään — niin osaatko ajatella, Unkas — näin laulumestarin puhaltimen; loppujen lopuksi hän onkin se mies, jota Gamutiksi sanotaan ja jonka kuolema ei hyödytä ketään, mutta jonka elämä, jos hänen kielensä kelpaa muuhunkin kuin laulamiseen, saattaa olla meidän tarkoituksillemme avuksi. Elleivät sävelet ole kokonaan mahtiaan menettäneet, pääsen minä pian sen kunnon miehen kanssa keskusteluun äänellä, joka hänen mielestään on varmastikin 'Hirventappajan' puheita paljoa miellyttävämpi.
Näin sanoen laski Haukansilmä pyssyn kädestään ja ryömittyään pensaiden läpi Davidin kuuluville yritti päästää ilmoille samoja säveleitä, jotka olivat kerran johdattaneet hänet niin turvallisesti ja loistavasti läpi huronien leirin. Gamutin herkkiä kuuloelimiä ei ollut helppo pettää — ja totta puhuen olisikin ollut kenenkään muun kuin Haukansilmän vaikeata synnyttää sellaista kärinää! — ja kun hän oli kerran ennen kuullut saman äänen, tiesi hän nyt, mistä se lähti. Miesparka näytti päässeen suuresta pulasta, sillä seuraten laulun suuntaa — tehtävä, joka ei hänelle ollut paljoakaan miellyttävämpi kuin kokonaisen tykistöpatterin kimppuun hyökkääminen — keksi hän pian piiloutuneen metsästäjän.
"Minä ihmettelen, mitä huronit tästä ajattelevat!" puheli tiedustelija nauraen, ottaessaan kumppaniaan käsivarresta ja ohjaten häntä taammas joukkonsa luo. "Jos ne konnat väijyvät kuulomatkan päässä, uskovat he täällä olevan kaksi hassahtanutta yhden asemesta! Mutta täällä olemme hyvässä turvassa", lisäsi hän Unkasia ja tämän seuralaisia osoittaen. "No, lasketelkaapas nyt meille tarina mingojen vehkeistä selvällä englanninkielellä, ilman äänen nousuja ja laskuja."
David katseli julmia, villinnäköisiä päälliköitä ympärillään mykän hämmästyksen vallassa, mutta kun häntä rauhoitti muutamien tuttujen kasvojen näkeminen, kykeni hän pian kokoamaan ajatuksensa ja vastaamaan ymmärrettävästi.
"Pakanat ovat jalkeilla valtavin joukoin, ja minä pelkään heidän hautovan pahaa. Viimeisen tunnin kuluessa on heidän asuinsijoillaan ollut sellainen ulvonta, ja jumalaton meteli ja sellainen äänten sekoitus, että sitä olisi häpeä mainitakin ja että minä sen takia lähdin pakenemaan delavarien luo rauhaa saadakseni."
"Korvanne eivät olisi paljoa vaihdosta hyötyneet, jos olisitte ollut jaloiltanne nopsempi", vastasi metsästäjä kuivanleikkisästi. "Mutta olkoon sen asian laita miten tahansa; missä ovat huronit?"
"He ovat piiloutuneet metsään tämän paikan ja heidän kylänsä välille niin monilukuisina, että teidän olisi varovaisinta heti kääntyä takaisin."
Unkas loi ylpeän silmäyksen pitkin puuriviä, jonka takana hänen oma joukkonsa oli kätkössä, ja lausui vain nimen:
"Magua?"
"On heidän mukanaan. Hän toi leiriin sen neidon, joka oli ollut delavarien kylässä, ja jätettyään hänet luolaan, asettui hän raivoavan suden kaltaisena villiensä etunenään. En tiedä, mikä oli saanut hänet niin suunniltaan!"
"Hän jätti neidon, sanotte, luolaan!" keskeytti Heyward; "onpa hyvä, että tiedämme, missä se on! Eikö voitaisi heti ryhtyä joihinkin toimiin hänen vapauttamisekseen?"
Unkas katsahti totisena tiedustelijaan, ennenkuin kysyi:
"Mitä sanoo Haukansilmä?"
"Anna minulle kaksikymmentä pyssyäni, niin kierrän oikealle pitkin virran rantaa, sivuutan majavain pesän ja tapaan vanhan päällikön ja everstin. Sitten kuulet sotahuudon siltä suunnalta; tällä tuulella voi sen hyvin lähettää peninkulman päähän. Sitten ahdistat sinä, Unkas, heitä edestä, ja kun he tulevat tuliluikkujemme ulottuville, saatamme heidät sellaiseen kiipeliin, että — siitä panen vanhan rajamaalaisen hyvän nimen pantiksi — heidän rivinsä taipuu kuin saarnijousi. Sen jälkeen voimme valloittaa heidän kylänsä ja pelastaa neidin luolasta sekä sitten päättää tilimme heimon kanssa joko valkoisen miehen taistelutapaan hyökkäyksellä ja voitolla tai sitten intiaanien tottumuksia noudattaen juonilla ja salaväijytyksillä. Tässä suunnitelmassa ei ehkä ilmene kovin suurta oppia, majuri, mutta rohkeudella ja kärsivällisyydellä voimme sen toteuttaa."
"Suunnitelma on hyvä", huudahti Duncan, joka huomasi Coran vapauttamisen olevan metsästäjän ensimmäisenä huolena; "minä pidän siitä paljon. Ryhtykäämme heti sitä toteuttamaan."
Lyhyessä neuvottelussa pohdittiin suunnitelmaa lähemmin ja selitettiin sitä yksityiskohtaisemmin eri partiojoukoille; merkkihuudoista sovittiin, ja niin erosivat päälliköt lähteäkseen kukin määrätylle paikalleen.
XXXII luku.
Raivoo rutto, kiihtyy ruumistulet, ellei kuningas viivykkeittä poista täältä mustasilmäneittä.
Popen Iliaadi.
Sinä aikana, jolloin Unkas edellä kuvattuun tapaan jakoi voimiansa, oli metsä yhtä hiljainen ja, ellemme ota lukuun niitä, jotka olivat äsken neuvotteluun kokoontuneet, näennäisesti yhtä tyhjä ihmisistä kuin lähtiessään kaikkivaltiaan luojansa kädestä. Silmä saattoi seurata joka suuntaan puiden varjoisia, pitkiä välimaita keksimättä ainoatakaan olentoa, joka ei olisi todellisesti kuulunut rauhalliseen, uinuvaan maisemaan. Joskus kuului lintu lentää lepattelevan pyökkien oksilla, ja tuolloin tällöin pudotti orava pähkinän, vetäen joukkion hämmästyneet katseet hetkiseksi puoleensa; mutta heti kun nämä tilapäiset keskeytykset olivat lakanneet, suhisi tuuli yksin heidän päittensä yläpuolella pitkin metsän viheriää, lainehtivaa pintaa, joka vain virtojen ja järvien katkaisemana levisi niin avarain alueitten yli. Siinä salossa, joka oli delavarien ja heidän vihollistensa kylän välillä, ei ihmisjalka tuntunut koskaan kulkeneen, niin syvään ja hengähtämättömään hiljaisuuteen se oli vajonnut. Mutta Haukansilmä, joka nyt oli saanut osalleen johtavan aseman seikkailussa, tunsi liian hyvin niiden luonteen, joiden kanssa hänen piti kohta taistella, luottaakseen tähän petolliseen rauhaan.
Nähdessään pienen joukkonsa kokoontuneen ympärilleen heitti metsästäjä 'Hirventappajan' käsivartensa koukkuun, teki äänettömän merkin kehoittaakseen toisia seuraamaan ja johti heitä hyvän matkaa taaksepäin eräälle pienelle purolle, jonka yli he olivat äsken edetessään menneet. Siihen hän pysähtyi ja odotettuaan, kunnes kaikki hänen totiset ja tarkkaavaiset soturinsa olivat ennättäneet hänen luokseen, kysyi hän delavarinkielellä:
"Tietääkö kukaan nuorista miehistäni, minne tämä vesi vie meidät?"
Muuan delavari ojensi toisen kätensä kaksi sormea haralleen ja osoittaen niiden yhtyvän juuressa vastasi:
"Ennenkuin aurinko on kulkenut oman leveytensä, yhtyy pieni vesi isoon veteen." Sitten hän lisäsi tarkoittamaansa suuntaan viitaten: "Ne kaksi ovat kylliksi majaville."
"Sitä minä ajattelinkin", virkkoi metsästäjä, nostaen silmänsä kohti puunlatvojen väliin jäänyttä aukeamaa, "kun näin, mihin päin se juoksee ja mihin päin vuoret kulkevat. Miehet, me etenemme sen rantojen suojassa, kunnes vainuamme huroneja."
Hänen toverinsa päästivät tavallisen lyhyen suostumuksenhuutonsa, mutta kun he huomasivat johtajansa aikovan astua itse eellimmäisenä, teki pari heistä merkkejä, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti. Haukansilmä, joka ymmärsi heidän puhuvat silmäyksensä, käännähti ja näki, että laulumestari oli seurannut hänen joukkoaan tänne asti.
"Tiedättekö, ystäväni", kysyi metsästäjä vakavana ja hiukan ylpeänäkin omain ansioittensa tietoisuudesta, "että tämä on mitä uhkarohkeinta tehtävää suorittamaan valittu ja sellaisen miehen komentoon asetettu soturiparvi, joka ei suinkaan halua jättää sitä toimettomaksi, vaikka jonkun muun sopisikin se paremmin sanoa? Jo viiden minuutin tai ainakin kolmenkymmenen minuutin kuluttu astumme jonkun huronin ruumiille, elävälle tai kuolleelle."
"Vaikkei minulle olekaan selvin sanoin esitetty aikomuksianne", vastasi David, jonka kasvot peitti heikko puna ja jonka muutoin niin rauhalliset ja ilmeettömät silmät nyt hehkuivat outoa tulta, "ovat miehenne olleet mielestäni kuin Jaakobin lapset, jotka kävivät ulos sotaan sikemiläisiä vastaan, koska nämä jumalattomuudessaan tahtoivat avioon saattaa naista siitä kansasta, joka oli löytänyt armon Herran edessä. Nyt olen minä kulkenut pitkät matkat ja kokenut niin hyvät kuin pahatkin neidon kanssa, jota etsitte; ja vaikka en olekaan taistelujen mies ja vaikka en olekaan kupeitani vyöttänyt enkä miekkaani teroittanut, tahtoisin kuitenkin mielelläni iskeä iskun hänen puolestaan."
Metsästäjä epäröi, ikäänkuin punniten itsekseen niin kummallisen joukonlisän mahdollisuuksia, ennenkuin vastasi:
"Te ette osaa käytellä minkäänlaista asetta. Teillä ei ole edes pyssyä, ja uskokaa minua, minkä mingot saavat, sen he kyllä runsaasti maksavat."
"Vaikka en olekaan mikään kerskaileva Goljatti", vastasi David vetäen lingon kirjavan ja kummallisen pukunsa peitosta, "en ole kuitenkaan unohtanut juutalaisen paimenpojan esimerkkiä. Tämän vanhanaikaisen sota-aseen käyttöä harjoittelin nuoruudessani uutterasti, ja toivottavasti ei taitoni ole minua vielä kokonaan jättänyt."
"Aivan niin!" virkkoi Haukansilmä katsellen kylmin ja masentavin silmin kauriinnahkaista hihnaa ja sen kivipussia, "kyllähän tuo kapine kelpaisi nuolien, jopa puukkojenkin joukkoon, mutta ranskalaiset ovat varustaneet nämä mingot hyvillä rihlapyssyillä. Mutta teidän lahjanne näkyy olevan käydä vahingoittumatta tulen läpi, ja kun teitä on tähän asti onni suosinut — majuri, olette jättänyt hanan ylös; yksi ainoakin liian aikainen laukaus olisi samaa kuin kahdenkymmenen päänahan menettäminen ilman vähintäkään hyötyä — niin saatte seurata mukana, lauluniekka; me ehkä voimme käyttää teitä, kun tulee aika kirkua."
"Minä kiitän teitä, ystäväni", vastasi David kuninkaallisen kaimansa tavoin valiten itselleen puron kivien joukosta sopivia heittoesineitä; "vaikka minulla ei olekaan erikoisia taipumuksia tappamiseen, olisi mieleni käynyt kuitenkin kovin murheelliseksi, jos olisitte lähettänyt minut pois."
"Mutta muistakaa", lisäsi metsästäjä taputtaen merkitsevästi päätään siltä kohdalta, missä Gamutin kallossa oli yhä vielä haava, "me olemme tulleet tappelemaan emmekä lauluja lurittelemaan. Siihen asti kunnes yleinen sotahuuto kajahtaa, puhuu vain pyssy."
David nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä varoituksen, ja sitten antoi Haukansilmä lähtömerkin, ensin tutkivasti katsahdettuaan seuralaisiinsa.
Heidän matkansa kulki noin peninkulman verran pitkin puron uomaa. Vaikka äkkijyrkät rantatörmät ja niitä reunustava tiheä viidakko suojelivatkin heitä suuremmalta näkymisen vaaralta, ei kuitenkaan lyöty laimin ainoatakaan intiaanihyökkäyksissä tavallista varokeinoa. Kummallakin sivulla ryömi pikemmin kuin käveli soturi, joka tuon tuostakin vilkaisi metsään, ja melkein joka minuutti pysähtyi parvi kuuntelemaan vihollisääniä niin herkin elimin, että moinen olisi tuntunut käsittämättömältä alkuperäisestä luonnontilasta etääntyneestä miehestä. Heidän marssiaan ei kuitenkaan mikään häirinnyt, ja he saapuivat paikalle, missä pienempi virta laski suurempaan, ilman että heidän etenemistään tunnuttiin lainkaan huomatun. Siinä Haukansilmä jälleen pysähtyi tutkiakseen metsän merkkejä.
"Me saammekin ilmeisesti soveliaan taistelupäivän", lausui hän englanniksi Heywardiin kääntyen ja nostaen katseensa pilviin, joita alkoi levein kasautumin vyöryä poikki taivaan; "kirkas aurinko ja kimalteleva piippu eivät ole hyvän tähtäyksen ystäviä. Kaikki suosii meitä, sillä heillä on tuuli vastassaan, niin että se paiskaa heille päin naamaa heidän pamauksensa ja savunsa, mikä ei itsessään ole niinkään pieni asia; me taas saamme ensin ampua ja kuitenkin nähdä selvästi. Mutta tähänpä suojamme loppuukin. Majavat ovat eläneet satoja vuosia tämän virran varrella, ja kaiken sen jälkeen, mitä ne ovat tarvinneet ruuakseen ja suluikseen, on täällä, kuten näette, paljon kuorittuja kantoja, mutta vähän eläviä puita."
Haukansilmä kuvasi tosiaankin näillä harvoilla sanoilla varsin hyvin näyn, joka nyt avautui heidän eteensä. Puro vaihteli leveydeltään, niin että se joskus kohisi kapeissa kallionhalkeamissa, joskus taas levittäytyi laajalti yli alavan maan, missä se muodosti lammikoiden tapaisia vesipintoja. Joka paikassa sen rannoilla näkyi kuolleiden puiden mätäneviä jätteitä kaikissa rappeutumisen eri asteissa, alkaen niistä, jotka huokailivat horjuvain runkojensa painosta, ja päätyen niihin, joilta oli hiljan ryöstetty se karkea puku, mihin niin salaperäisesti sisältyy niiden elämisen mahdollisuus. Muutamia pitkiä, kaatuneita, sammalpeitteisiä hirsiä virui niiden joukossa, ikäänkuin muistoina jostakin aikaisemmasta, kauan sitten kuolleesta sukupolvesta.
Kaikkia näitä pikkuseikkoja tarkkasi metsästäjä niin huolellisesti ja kiinnostuneesti, etteivät ne kaiketi koskaan ennen olleet saaneet sellaista huomiota osakseen. Hän tiesi huronien leirin olevan puolen peninkulman päässä virtaa ylöspäin, ja levottomana peläten piileskelevää vaaraa oli hän hämmästyksissään, kun ei keksinyt vihollisista pienintäkään jälkeä. Kerran pari oli hän jo antamaisillaan käskyn rynnäkköön koettaakseen vallata kylän yllättämällä, mutta hänen kokemuksensa selitti hänelle pian niin hyödyttömän yrityksen vaarallisuuden. Sitten hän kuunteli hartaasti ja tuskallisen epätietoisena taistelun oireita siltä taholta, minne Unkas oli jäänyt; mutta ei kuulunut muuta kuin tuulen tohina, joka alkoi myrskyä uhaten puuskauksittain huoahdella metsän syvyyksissä. Vihdoin, antaen pikemmin vallan oudolle malttamattomuudelleen kuin totellen kokemuksensa neuvoa, päätti hän johtaa asiat johonkin ratkaisevaan tulokseen paljastamalla joukkonsa ja kulkemalla varovasti, vaikka varmasti virtaa ylös.
Huomioitaan tehdessään oli Haukansilmä seisonut erään pensaan suojassa, samalla kun hänen kumppaninsa olivat jääneet siihen syvänteeseen, jonka läpi pienempi virta laski toiseen; mutta kuultuaan hänen matalan, vaikka silti selvän merkkinsä hiipi koko joukko törmää ylös mustien kummitusten kaltaisina ja asettui äänettömänä johtajansa ympärille. Viitaten suuntaan, jonne tahtoi kuljettavan, lähti Haukansilmä matkaan, soturiparven rientäessä seuraamaan häntä perättäisessä jonossa ja astuessa niin tarkoin hänen jälkiinsä, että Heywardia ja Davidia lukuun ottamatta näytti kuin olisi siitä taivaltanut vain yksi mies.
Tuskin oli joukko kuitenkaan jättänyt suojansa, kun kymmenkunnan pyssyn yhteislaukaus kajahti heidän takanaan ja muuan delavari, loikaten korkealle ilmaan kuin haavoittunut kauris, putosi hengettömänä pitkin pituuttaan maahan.
"Ah! Jotakin tuontapaista minä pelkäsin!" huudahti metsästäjä englanniksi, samassa lisäten nopeana kuin ajatus toisella äidinkielellään: "Suojaan, miehet, ja ampukaa!"
Koko parvi hajaantui siinä silmänräpäyksessä, ja ennenkuin Heyward oli ennättänyt tointua hämmästyksestään, huomasi hän jääneensä seisomaan yksin Davidin kanssa. Onneksi olivat huronit jo peräytyneet, niin että hän oli pelastunut heidän tuleltaan. Mutta sellainen asiain tila ei ilmeisesti voinut kestää kauan, sillä metsästäjä näytti miehilleen esimerkkiä ahdistamalla peräytyvää vihollista laukoen pyssyään ja hypähtäen puulta puulle sitä mukaa kuin huronit hitaasti väistyivät.
Hyökkäyksen näytti suorittaneen hyvin pieni huronijoukko, joka kuitenkin yhä kasvoi ystäviinsä päin vetäytyessään, niin että vastatuli oli melkein, ellei jo täsmälleen, yhtä vilkas kuin eteneväin delavarien. Heyward syöksyi taistelevain joukkoon ja noudattaen kumppaniensa välttämätöntä varovaisuutta pamautteli ahkerasti pyssyään. Ottelu muuttui nyt kiivaaksi ja paikalliseksi. Vain harvat kärsivät vaurioita, koska molemmat puolueet pysyttelivät niin tarkoin kuin mahdollista puiden suojassa, paljastamatta ruumistaan muulloin kuin tähdätessään. Mutta asema kävi yhä uhkaavammaksi Haukansilmälle ja hänen joukolleen. Terävänäköinen metsästäjä huomasi kyllä vaaran, mutta ei tiennyt keinoa sen välttämiseksi. Hän älysi olevan tuhoisampaa peräytyä kuin pysyä paikoillaan, koska hän näki vihollisen lähettävän väkeä hänen sivuilleen, mikä teki piilossa pysyttelemisen niin vaikeaksi delavareille, että heidän tulensa taukosi melkein kokonaan. Tällä hetkellä, kun he luulivat koko vihollisheimon vähitellen heidät kiertävän, kuulivat he metsän lehväkatoksissa kaikuvaa ottelevain kirkunaa ja pyssyjen räiskinää siltä suunnalta, minne Unkas oli asettunut: laaksosta, joka tavallaan oli Haukansilmän ja hänen parvensa taistelutannerta alempana.
Tämän hyökkäyksen vaikutukset tuntuivat silmänräpäyksessä metsästäjän ja hänen ystäviensä suureksi avuksi. Näytti siltä kuin olisi hänen rynnäkkönsä arvattu ja sen tähden mennyt myttyyn, mutta samalla tuntui kuin olisi vihollinen vuorostaan erehtynyt sen tarkoituksesta ja voimasta ja siitä syystä jättänyt liian pienen parven torjumaan nuoren mohikaanin hurjaa hyökkäystä. Tämä seikka kävi kahdellakin tavalla selville, ensiksi siitä nopeudesta, millä taistelu vyöryi kylää kohti ja toiseksi heidän vastustajainsa äkillisestä vähenemisestä, he kun kiiruhtivat tukemaan päärintamaansa ja, kuten nyt osoittautui, tärkeintä puolustuspaikkaansa.
Innostaen miehiään äänellään ja esimerkillään käski Haukansilmä ryntäämään vihollisen kimppuun. Hyökkäys rajoittui tässä yksinkertaisessa sodankäynnissä vain syöksymiseen suojasta suojaan yhä lähemmäs vastustajaa, ja tämä temppu suoritettiin kerkeästi ja menestyksellisesti. Huronit pakotettiin väistymään, ja taistelun näyttämö siirtyi pian siltä avonaisemmalta maalta, missä kamppailu oli alkanut, paikalle, missä ahdistetut saivat turvaa viidakosta. Täällä muuttui taistelu sitkeäksi, kiivaaksi ja tulokseltaan epätietoiseksi, sillä delavarit, vaikkei kukaan heistä suorastaan kaatunut, alkoivat vuotaa runsaasti verta, heidät kun oli pakotettu varsin epäedulliseen asemaan.
Tällä tukalalla hetkellä osasi Haukansilmä puikahtaa saman puun taakse, joka oli Heywardinkin suojana; useimmat hänen miehistään olivat kuulomatkan päässä hiukan oikealla paukuttelemassa nopeita vaikka hyödyttömiä yhteislaukauksia piiloutuneeseen viholliseen.
"Te olette nuori mies, majuri", sanoi metsästäjä laskien 'Hirventappajan' perän maahan ja nojaten piippuun hiukan väsyneenä innokkaasta hyörinästään, "ja teidän tehtäväksenne jonakin päivänä voi osua sotajoukkojen johtaminen näitä mingo-roistoja vastaan. Tässä te nyt voitte nähdä intiaanitaistelun periaatteet. Niihin kuuluu pääasiallisesti nopsa käsi, terävä silmä ja hyvä suoja. No, jos teillä nyt olisi tässä komppania kuninkaallisia amerikkalaisia, niin millä tavoin panisitte sen toimimaan?"
"Pistin tekisi ehkä selvää jälkeä?"
"Kas vain, tuossa teidän puheessanne vallitsee kokonaan valkoisen miehen järki, mutta näissä erämaissa täytyy miehen aina kysyä itseltään, kuinka monta henkeä hän voi säästää. Ei", jatkoi metsästäjä mietteliäästi päätään pudistaen, "hevonen on ennemmin tai myöhemmin — häpeä on sitä sanoa — ratkaiseva nämä kahakat. Elukat ovat parempia kuin miehet, ja hevoseen me lopultakin tulemme. Heitäpäs nyt kengitetty kavio punanahan pieksun jäljille, ja kun hänen pyssynsä on kerran tyhjä, ei hän ennätä enää pysähtyä sitä uudelleen lataamaan."
"Tätä asiaa sopisi ehkä paremmin pohtia jossakin toisessa tilaisuudessa", vastasi Heyward. "Joko pian hyökkäämme?"
"Minä en voi pitää sitä miehen ominaisuuksille sopimattomana, jos hän hengähtäessään antautuukin hyödyllisiin mietiskelyihin", kuului tiedustelijan vastaus. "Mitä taas rynnäkköön tulee, niin ei minua se keino paljoakaan miellytä, koska pari päänahkaa olisi varmastikin pakko uhrata siinä pelissä. Ja kuitenkin", lisäsi hän kumartaen päätään sivulle paremmin kuullakseen kaukaisen taistelun melskeen, "jos me mielimme olla Unkasille joksikin hyödyksi, täytyy meidän pian suoriutua näistä omista konnistamme!"
Sitten hän käännähti nopsasti ja päättävästi ympäri ja huusi intiaaneilleen näiden omalla kielellä. Hänen sanoihinsa vastattiin kiljahduksella, ja merkin saatuaan teki jokainen soturi kerkeän kiertoliikkeen sen puun ympäri, jonka takana hän seisoi. Nähdessään niin monien mustien haamujen väikähtävän silmiensä edessä samalla hetkellä houkuttuivat huronit päästämään kiireellisen ja siis tuloksettoman yhteislaukauksen. Pysähtymättä vetämään henkeä syöksyivät delavarit pitkin loikkauksin metsään saaliinsa kimppuun hyökkääväin pantterien kaltaisina. Haukansilmä juoksi heidän etunenässään, heiluttaen peloittavaa pyssyään ja innostaen seuralaisiaan esimerkillään. Muutamat vanhemmat ja viekkaammat huronit, joita heidän laukaustensa tuhlaamiseksi keksitty salajuoni ei ollut pettänyt, ampuivat nyt läheltä kuolettavan tuiskauksen ja todistivat metsästäjän pelon oikeaksi kaatamalla kolme etumaisinta soturia.
Mutta tämä isku ei kyennyt hillitsemään raivoisaa hyökkäystä. Delavarit ryntäsivät vihollistensa suojapaikkoihin luontaisella hurjuudellaan ja lakaisivat tieltään kaiken vastustuksen hirvittävällä voimallaan.
Käsirysy kesti vain hetkisen, sillä ahdistetut peräytyivät nopeasti, kunnes saapuivat tiheikön vastakkaiselle reunalle, missä he tarrautuivat suojiinsa yhtä itsepintaisesti kuin ajetut otukset. Tässä merkitsevässä silmänräpäyksessä, kun taistelun menestys oli jälleen muuttumassa epäiltäväksi, kuului pyssyn pamaus huronien takaa ja kuula tuli viheltäen metsänaukeamalla sijaitsevista majavain pesistä, seuranaan julma, peloittava sotahuuto.
"Siellä puhuu mohikaanien vanha päällikkö!" ilostui Haukansilmä vastaten huutoon omalla jyrisevällä äänellään. "Nyt ahdistamme niitä edestä ja takaa!"
Tämä kaikki vaikutti huroneihin silmänräpäyksessä. Menetettyään rohkeutensa sellaiselta suunnalta tulevasta hyökkäyksestä, ettei heille jäänyt enää suojassa pysyttelemisen mahdollisuutta, kohottivat heidän soturinsa yhteisen pettymyksen kirkunan, hajaantuivat samassa ja juoksivat poikki aukeaman mistään muusta kuin paosta välittämättä. Ja moni kaatui siinä yrityksessä vainoavain delavarien kuulista ja iskuista.
Emme pysähdy sen laveammin kuvailemaan metsästäjän ja Chingachgookin kohtaamista tai Duncanin ja Munron liikuttavampaa keskustelua. Muutamat lyhyet, kiireiset sanat riittivät selittämään asiain tilan kummallekin joukolle, ja Haukansilmä esitti sitten mohikaanien ruhtinaan miehilleen, jättäen ylipäällikkyyden hänen käsiinsä. Chingachgook suostui tarjottuun kunniatoimeen, johon hänen syntyperänsä ja kokemuksensa tekivät hänet oikeutetuksi, sillä totisella arvokkuudella, joka aina antaa tehoa intiaanisoturin käskyille. Seuraten metsästäjän jälkiä johti hän joukkonsa takaisin tiheikön läpi, ja hänen soturinsa nylkivät kulkiessaan kaatuneilta huroneilta päänahat ja piilottivat omien kuolleittensa ruumiit, kunnes he näin tehden saapuivat paikalle, missä edellinen katsoi sopivaksi pysähtyä.
Soturit, jotka äskeisessä ottelussa olivat kestäneet niin ankaroita ponnisteluja, sijoitettiin nyt pienelle tasanteelle, jossa siellä täällä kohosi tarpeeksi puita heidän suojakseen. Maa vietti melkoisen jyrkästi alaspäin heidän edestään, ja heidän silmäinsä alla avautui useiden peninkulmien pituinen kapea, synkkä, metsääkasvava laakso. Tässä tiheässä, varjoisassa metsässä taisteli Unkas yhä huronien päävoiman kanssa.
Mohikaani ja hänen ystävänsä etenivät jyrkänteen reunalle ja kuuntelivat harjaantunein korvin taistelun melskettä. Muutamia lintuja liihoitteli laakson lehvämeren yllä, pelästyneinä paettuaan salaisista pesistään, ja siellä ja täällä ilmaisi puiden joukosta kohoava kirkas savupilvi, joka näytti jo sulavan ympäröivään ilmaan, paikkaa, missä kamppailu oli ollut kiivain ja pitkällisin.
"Taistelu urkenee rinnettä ylös", virkkoi Duncan, viitaten suuntaan, mistä kuului uudelleen tuliaseiden räiskettä. "Me olemme liian keskellä heidän rintamaansa voidaksemme iskeä tehoisasti."
"He kääntyvät vielä laakson pohjaan, missä suoja on tihein ja turvallisin", väitti metsästäjä, "ja niin jäämme kauniisti heidän kylkipuolelleen. Menkää, ruhtinas; teillä on tuskin aikaa kohottaa sotahuuto ja johtaa nuoret miehenne kahakkaan. Minä teen tehtäväni tässä rytäkässä soturien kanssa, jotka ovat samaa väriä kuin minäkin. Te tunnette minut, mohikaani: ei ainoakaan huroni, niin paljon kuin heitä liekin, pääse tämän kummun yli selkäämme 'Hirventappajan' saamatta siitä vihiä."
Intiaanipäällikkö viivähti vielä hetkisen tarkatakseen taistelun kulkua, joka nyt vyöryi nopeasti rinnettä ylös varmana merkkinä siitä, että delavarit olivat voitolla, eikä hän poistunut paikalta, ennenkuin häntä muistuttivat ystävien ja vihollisten läheisyydestä edellisten kuulat, joita alkoi harvakseltaan töksähdellä maahan kuivien lehtien sekaan niinkuin myrskyä ennustavia rakeita. Haukansilmä ja hänen kolme toveriansa peräytyivät muutaman askelen suojaan ja odottivat ottelun tulosta niin rauhallisina, että vain pitkällinen tottumus sai heidät siten käyttäytymään sellaisissa oloissa.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin pyssyjen pamahdukset alkoivat menettää metsän kaikupohjan ja kumahdella siihen tapaan kuin vapaassa ilmassa laukaistut tuliluikut. Sitten ilmestyi soturi siellä toinen täällä metsän liepeille, mutta aukeamalle saavuttuaan koetti hän koota uutta rohkeutta ikäänkuin olisi siinä paikka, missä oli viimeistä vastarintaa yritettävä. Näihin liittyi pian toisia, kunnes pitkä rivi mustia haamuja näkyi epätoivon vimmalla pysyttelevän lymyssään. Heyward alkoi tulla malttamattomaksi ja vilkui levottomana Chingachgookiin päin. Päällikkö istui kallionkielellä vain tyynet kasvot näkyvissä tarkastellen ottelua yhtä rauhallisin silmin kuin olisi hän siinä pelkkänä toimettomana katselijana.
"Aika on tullut delavarin iskeä!" hätäili Duncan.
"Ei vielä", vastasi metsästäjä; "kun hän vainuaa ystävänsä, antaa hän heidän tietää olevansa täällä. Katsokaa, katsokaa: lurjukset kokoontuvat tuohon männikköön kuin kimpuksi kerääntyvät mehiläiset lentonsa jälkeen. Nainenkin osaisi lähettää kuulan tuollaisen mustanahkain rykelmän keskelle!"
Samassa kajahti sotahuuto, ja kymmenisen huronia kaatui Chingachgookin ja hänen joukkonsa yhteislaukauksesta. Sitä seuraavaan kiljaukseen vastasi yksi ainoa taisteluhuuto metsästä, ja heti vapisutti ilmaa ulvonta, joka kaikui kuin olisi tuhat kurkkua liittynyt yhteiseen ponnistukseen. Huronit horjahtivat ja heittivät keskustansa suojattomaksi, niin että Unkas ryntäsi metsästä sadan soturin etupäässä heidän jättämästään aukosta.
Heiluttaen käsiään oikealle ja vasemmalle osoitti nuori päällikkö vihollista seuralaisilleen, jotka heti hajaantuivat ajamaan sitä takaa. Taistelu jakautui nyt eri haaroille, kun huronien murretun rintaman molemmat siivet etsivät jälleen suojaa metsästä voitokkaiden lenapien soturien ahdistaessa heitä tuimasti. Minuutin kuluttua kaikkosi melske jo eri tahoille ja hälveni hälvenemistään metsän kaikuviin lehväkatoksiin.
Pieni ryhmä huroneja ei ollut kuitenkaan huolinut etsiä suojaa, vaan peräytyi hätyytetyn jalopeuran tavoin hitaasti ja uhkaavasti ylös rinnettä, mistä Chingachgook ja hänen joukkonsa oli juuri lähtenyt yhtyäkseen lähemmin taistelun melskeeseen. Maguan saattoi tuntea tässä parvessa peloittavan hurjista kasvoistaan ja siitä ylpeän käskevästä ryhdistä, joka hänellä yhä oli.
Innoissaan järjestäessään takaa-ajoa oli Unkas jättäytynyt melkein yksin, mutta heti kun hänen silmänsä osuivat Kettuun, unohti hän kaiken muun. Kohottaen taisteluhuutonsa, joka liitti hänen seuraansa kuusi tai seitsemän soturia, hyökkäsi hän erilaisista voimasuhteista välittämättä vihollisensa kimppuun. Kettu, joka piti hänen liikkeitään silmällä, pysähtyi iloissaan odottamaan häntä. Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä, kun hän luuli nuoren äkkipikaisen ahdistajansa malttamattomuuksissaan joutuneen hänen armoilleen, kuului uusi sotahuuto ja Pitkän Pyssyn nähtiin ryntäävän avuksi kaikkine valkoihoisine seuralaisineen. Huroni pyörähti viipymättä ympäri ja alkoi nopeasti peräytyä rinnettä ylös.
Siinä ei ollut aikaa tervehdyksiin eikä onnitteluihin, sillä Unkas, vaikka ei tiennytkään ystäviensä läheisyydestä, jatkoi takaa-ajoaan tuulen nopeudella. Turhaa huusi Haukansilmä hänelle varoituksiaan salaväijytyksistä: nuori mohikaani uhmasi vihollistensa vaarallista tulta ja pakotti heidät pakenemaan yhtä lentämällä kuin hän itsekin loikkasi eteenpäin. Oli onni, että kilpajuoksu kesti vain lyhyen ajan ja että valkoiset miehet olivat hyvin edullisessa asemassa, muutoin olisi delavari pian ehättänyt kaikista tovereistaan edelle ja joutunut rohkeutensa uhriksi. Mutta ennenkuin sellainen onnettomuus oli tapahtunut, ennättivät sekä ajetut että ahdistajat wyandotien kylään, iskumatkan päähän toisistaan.
Asuntojensa läheisyyden innostamina ja pakoon väsyneinä pysähtyivät nyt huronit ja taistelivat neuvottelumajansa ympärillä epätoivon vimmalla. Hyökkäys ja sen seuraukset olivat kuin myrskypyörteen tuhoava kulku. Unkasin kirves, Haukansilmän pyssyntukki ja Munronkin yhä jäntevä käsivarsi olivat täydessä toimessa tämän kiitävän hetken, ja pian virui tantereella aika joukot heidän vihollisiaan. Mutta niin rohkea ja vaaraa uhmaileva kuin Magua olikin, vältti hän sentään kaikki hänen henkeään vastaan tehdyt hyökkäykset, ikäänkuin olisi häntä suojellut se satumainen voima, joka piti huolta vanhan runouden lemmikkisankarien kohtaloista. Kohottaen ulvonnan, joka puhui voimakkaammin vihasta ja raivosta kuin kokonaiset kirjat, ryntäsi ovela päällikkö, nähtyään toveriensa kaatuneen, vain kahden eloonjääneen ystävänsä seuraamana paikalta, jättäen delavarit nylkemään kuolleilta verisiä voitonmerkkejään. Mutta Unkas, joka oli turhaan etsinyt Maguaa tappelun tiimellyksessä, hyökkäsi ajamaan häntä takaa, Haukansilmä, Heyward ja David kintereillään. Kaikki mitä metsästäjä kykeni tekemään, oli pitää pyssynsä suuta jonkin verran ystävänsä edellä, mutta se suorittikin kaikki oikean tenhokilven tehtävät. Kerran näytti Magua aikovan ryhtyä uuteen ja viimeiseen vastarintaan tappioittensa kostamiseksi, mutta luopuen aikomuksestaan heti, kun oli sen ilmaissutkin, syöksähti hän viidakkoon, jonka läpi viholliset häntä seurasivat, ja katosi äkkiä luolaan, jonka lukija jo tuntee. Haukansilmä, joka oli vain Unkasin takia ollut ampumatta, kohotti voittohuudon ja julisti korkealla äänellä, että he olivat nyt saaliistaan varmat. Takaa-ajajat ryntäsivät pitkään ja kapeaan käytävään ja näkivät vielä vilahdukselta pakenevat huronit. Heidän kulkuaan luolan luonnonmuodostamain kujien ja maanalaisten huoneiden läpi ilmaisivat satojen naisten ja lasten huuto ja kirkuna. Himmeässä, epäselvässä valaistuksessa oli tämä paikka kuin Manalan synkkä alanko, jossa kadotettujen haamuja ja hurjia paholaisia pakeni joukoittain.
Mutta Unkas piti yhä Maguaa silmällä, ikäänkuin olisi elämällä ollut hänelle vain yksi tarkoitusperä. Heyward ja metsästäjä kiiruhtivat hänen jäljessään, yhteisen, vaikka ehkä jonkin verran heikomman tunteen innostamina. Mutta heidän tiensä kävi yhä hankalammaksi näissä pimeissä, synkissä käytävissä, ja juoksevat viholliset siinsivät silmään yhä epäselvemmin ja harvemmin; kerran he jo luulivat eksyneensä jäljiltä, kun valkean hameen nähtiin häilähtävän erään ilmeisesti vuoren harjalle johtavan käytävän toisessa päässä.
"Se on Cora!" huudahti Heyward äänellä, jossa kauhu ja ilo yhtyivät hurjalla tavalla.