Mutta vaikka Duncan turvautuikin tällaisiin lohdutuksen sanoihin vaimentaakseen sisarusten pelkoa, ei hän kuitenkaan ollut kyllin yksinkertainen itseään pettääkseen. Hän tiesi vallan hyvin, että intiaanipäällikön arvovalta nojautui niin vähän totunnaisiin tapoihin ja sovinnaisuuksiin, että sitä piti useammin pystyssä ruumiillinen voima kuin mikään hänen henkinen ylemmyytensä. Vaara oli siis sitä suurempi, mitä enemmän villejä oli heidän ympärillään. Heidän näennäisesti tunnustetun johtajansa jyrkimmänkin käskyn saattoi minä hetkenä tahansa rikkoa joku raaka tuittupää, jota halutti uhrata vanki tai kaksi jonkun kuolleen ystävänsä tai sukulaisensa haamulle. Vaikka hän siis ulkonaisesti esiintyi tyynenä ja lujana, syöksähti sydän hänen kurkkuunsa aina, kun joku heidän hurjista vangitsijoistaan astui tavallista lähemmäksi avuttomia sisaruksia tai kiinnitti synkän, harhailevan katseensa noihin hentoihin olentoihin, jotka olivat liian heikkoja yrittääkseen pienintäkään vastarintaa.
Hänen pelkonsa hupeni kuitenkin paljon, kun hän näki johtajan kutsuneen soturinsa ympärilleen neuvotteluun. Heidän keskustelunsa oli lyhyt, ja useimpain äänettömyydestä päättäen oli sen tuloskin yksimielinen. Harvojen puhujain lukuisista viittauksista Webbin leiriä kohti saattoi nähdä heidän pelkäävän vaaraa silta taholta. Tämä syy epäilemättä kiirehti heidän päätöstään samoin kuin heidän myöhempiäkin tekojaan.
Tämän lyhyen neuvottelun aikana sai Heyward hengittää helpommin ahdistavimmasta pelosta vapauduttuaan ja samalla ihmetellä sitä varovaista tapaa, millä huronit olivat lähestyneet saarta vihollisuuksien lakattuakin.
On jo mainittu, että saaren yläpuolen muodosti alaston kallio, jossa ei ollut muuta suojaa kuin muutamia harvoja veden tuomia tukkeja. Villit olivat valinneet tämän kohdan noustakseen maihin kannettuaan ensin veneen ohi putouksen metsän läpi tätä tarkoitusta varten. Sijoitettuaan aseensa pieneen purteen suunnilleen kaksitoista miestä oli tarttunut sen sivuihin ja antautunut sen vietäväksi virrassa, ja pari taitavinta soturia koetti ohjata alusta paikoista, joista he saattoivat nähdä vaarallisen reitin. Näin he pääsivät kuin pääsivätkin saaren kärkeen kohdasta, joka oli osoittautunut niin kohtalokkaaksi heidän uskaliaille edeltäjilleen, ja heillä oli nyt hyötyä suuremmasta lukumäärästään ja tuliaseistaan. Duncanille selvisi tämä maihinnousutapa täydelleen nähdessään heidän kantavan nyt tuon keveän kanootin kallion yläpäästä ja laskevan sen jälleen veteen lähelle ulomman luolan suuta. Heti kun tämä muutto oli suoritettu, johtaja viittoili vankeja laskeutumaan rantaan ]a astumaan veneeseen.
Kun kaikki vastustelu oli mahdotonta ja kaikki vastaansanomiset hyödyttömiä, näytti Heyward esimerkkiä kohtaloonsa alistumisesta käymällä ensimmäisenä purteen, missä hän pian istui sisarusten ja yhä hämmästelevän Davidin seurassa. Vaikka huronit eivät luonnollisesti tunteneetkaan virran pyörteiden ja kuohupaikkojen välisiä tyynivetisiä kulkuväyliä, he olivat sentään kyllin selvillä koskenlaskusta yleensä tehdäkseen suurempia virheitä. Kun veneen ohjaajaksi valittu soturi oli asettunut paikoilleen, heittäytyi koko joukko jälleen virtaan, kanootti kiiti alas vuolletta ja muutamien hetkien kuluttua olivat vangit joen eteläisellä rannalla, melkein vastapäätä sitä kohtaa, minne he edellisenä iltana olivat saapuneet.
Täällä pidettiin toinen lyhyt, mutta vakava neuvottelu, minkä kestäessä hevoset, joiden pelko oli ollut suurimpana syynä heidän onnettomuuteensa, tuotiin metsän peitosta tälle turvalliselle kokoontumispaikalle. Joukkue jakautui nyt kahtia. Tuo usein puheena ollut kookas päällikkö nousi Heywardin hevosen selkään ja ohjasi kulkunsa pääjoukon seuraamana suoraan poikki virran häviten pian metsään ja jättäen vangit kuuden villin ja näiden johtajan Ovelan Ketun huostaan. Duncan katseli kaikkia heidän toimiaan kasvavalla levottomuudella. Villien epätavallisesta lempeydestä hän oli saanut aihetta siihen mairittelevaan luuloon, että hänet oli säästetty jätettäväksi vangittuna Montcalmille. Kun hätään joutuneiden ajatukset harvoin lepäävät ja kun mielikuvitus ei ole koskaan eloisampi kuin silloin, kun sitä kiihoittaa toivo, vaikka kuinkakin heikko ja kaukainen, oli hän myöskin aavistellut käytettävän hyväksi Munron isäntunteita ja siten häntä houkuteltavan poikkeamaan velvollisuudestaan kuningasta kohtaan. Sillä vaikka ranskalaisten ylipäällikkö oli hyvässä maineessa urhoollisena ja toimeliaana miehenä, pidettiin häntä varsin taitavana valtiollisten juonien punojana, joka ei aina pitänyt lukua siveysopin tärkeimmistä säännöistä, mistä poikkeaminen oli varsin tavallista tämän ajan eurooppalaisessa valtiollisessa elämässä.
Kaikki nämä nopeat ja kekseliäät ajatusrakennelmat voittajien käytös hävitti. Ison soturin joukkue ohjasi kulkunsa kohti Horikanin eteläpäätä, eikä majurilla ja hänen tovereillaan ollut muuta odotettavana kuin jäädä villien herrojensa toivottomaan vankeuteen. Tuskaisena hän valmistui kuulemaan pahinta, ja aikoen hädän tullen turvautua kullan voimaan hän voitti vastenmielisyytensä ja pyrki keskusteluun Maguan kanssa. Kääntyen entisen oppaansa puoleen, joka nyt esiintyi sellaisena mahtipontisena käskijänä, että selvästi näki hänen johtavan matkueen vastaisia liikkeitä, virkkoi hän niin ystävällisesti ja luottavasti kuin suinkin saattoi:
"Minä tahtoisin sanoa Magualle jotakin, jota vain suuren päällikön sopii kuulla."
Intiaani loi halveksivan katseen nuoreen sotilaaseen vastatessaan:
"Puhukaa, puilla ei ole korvia!"
"Mutta punaiset huronit eivät ole kuuroja, ja keskustelu, joka sopii kansakunnan suurille miehille, päihdyttäisi nuoret soturit. Ellei Magua tahdo kuunnella, osaa kuninkaan upseeri vaietakin."
Villi lausui huolettomasti muutamia sanoja tovereilleen, jotka kömpelöllä tavallaan kunnostivat ratsuhevosia sisarusten käytettäväksi, ja siirtyi hiukan syrjään samalla varovasti viitaten Heywardia seuraamaan.
"Nyt puhukaa", virkkoi hän sitten; "jos sananne ovat sellaisia, ettäMagua viitsii niitä kuunnella."
"Ovela Kettu on osoittanut ansainneensa sen kunnioittavan nimen, jonka hänen kanadalaiset isänsä ovat hänelle antaneet", aloitti Heyward. "Minä näen hänen viisautensa ja kaiken, mitä hän on tehnyt puolestamme, ja minä olen sen muistava, kun palkitsemisen hetki on lyönyt. Niin! Kettu on todistanut, ettei hän ole ainoastaan suuri päällikkö neuvotteluissa, vaan että hän myöskin osaa pettää vihollisensa!"
"Mitä on sitten Ovela Kettu tehnyt?" kysyi intiaani kylmästi.
"Mitä! Eikö hän nähnyt, että metsät olivat täynnä väijyviä vihollisparvia ja ettei Käärmekään olisi voinut pujahtaa niiden ohi joutumatta keksityksi? Ja eikö hän sitten eksynyt polulta sokaistakseen huronien silmät? Eikö hän sanonut menevänsä takaisin heimonsa luo, joka oli kohdellut häntä huonosti ja ajanut hänet teltoistaan kuin koiran? Ja kun me näimme, mitä hän aikoi tehdä, emmekö me auttaneet häntä pitämällä väärää naamaa, jotta huronit luulisivat valkoisen miehen katsovan ystäväänsä vihollisekseen! Eikö kaikki tämä ole totta? Ja kun Ovela Kettu oli viisaudellaan sulkenut kansansa silmät ja tukkinut sen korvat, eivätkö he unohtaneet tehneensä hänelle kerran vääryyttä ja pakottaneensa häntä pakenemaan mohokkien luo? Ja eivätkö he jättäneet häntä ja vankeja virran etelärannalle, itse mennessään hulluuksissaan pohjoiseen päin? Eikö Kettu aikonut kääntyä revon tavoin entisille jäljilleen ja viedä tuolle rikkaalle harmaapäiselle skotlantilaiselle hänen tyttärensä? Niin, Magua, minä näen sen kaiken, ja minä olen jo miettinyt, miten palkita sellaista viisautta ja kuntoa. Ensiksikin on William Henrikin päällikkö antava sellaisesta palveluksesta lahjoja, jotka ovat suuren päällikön arvon mukaisia. Maguan rintaraha ei ole enää oleva tinaa, vaan taottua kultaa; hänen ruutisarvensa on oleva aina täpötäynnä; rahoja on kilisevä niin viljalti hänen kukkarossaan kuin näkyy piikiviä Horikanin rannoilla; ja metsäkauris on nuoleva hänen kättään, sillä se tietää olevan turhaa paeta pyssyä, jota hän kantaa! Mitä taas minuun tulee, en todellakaan tiedä, miten voittaisin skotlantilaisen anteliaisuuden, mutta minä — niin — minä annan…"
"Mitä antaa nuori päällikkö, joka tulee auringon maasta", kysyi huroni huomatessaan Heywardin epäröivän päättää palkintoluettelonsa jollakin, joka muodostaisi intiaanin toiveiden huipun.
"Hän panee niin paljon tulivettä vuotamaan suolaisen järven saarilta Maguan teltan eteen, että intiaanin sydän tulee keveämmäksi kuin mesilinnun höyhen ja hänen henkäyksensä suloisemmaksi kuin villin kuusaman tuoksu."
Kettu oli kuunnellut vakavana Heywardin jatkaessa hitaasti viekasta puhettaan. Kun nuori mies viittasi petokseen, jota hän otaksui intiaanin harjoittaneen omaa kansaansa kohtaan, verhoutuivat kuuntelijan kasvot mietteliään varovaiseen ilmeeseen. Kun Duncan puhui vääryydestä, jonka hän muka uskoi ajaneen huronin synnyinheimonsa mailta, välähti sellainen voimakas hillittömän julmuuden salama intiaanin silmistä, että uskalias puhuja huomasi osuneensa oikeaan kieleen. Ja kun hän oli ennättänyt kohtaan, missä hän niin taitavasti yhdisti kostonjanon voitonhimoon, oli hän ainakin saanut villin seuraamaan ajatustaan mitä syvimmällä tarkkaavaisuudella. Ovelan Ketun kysymys oli ollut tyyni ja kaikella intiaanin arvokkuudella tehty, mutta kuuntelijan tuumiskelevasta ilmeestä näkyi selvästi, että vastaus oli mitä taitavimmin osattu. Huroni mietti hetkisen ja viitaten sitten alkeellisella tavalla sidottuun haavoitettuun olkapäähänsä hän kysäisi hieman jyrkästi:
"Tekevätkö ystävät moisia merkkejä?"
"Voiko 'Pitkä Pyssy' noin lievästi satuttaa vihollista?"
"Ryömivätkö delavarit käärmeiden tavoin niiden kimppuun, joita he rakastavat, kietoutuen käppyrään iskeäkseen?"
"Olisiko 'Suuri Käärme' sallinut liikahdustensa tulla sen korviin, jonka hän olisi toivonut olevan kuuron?"
"Polttaako valkoinen päällikkö ruutinsa veljiensä kasvoihin?"
"Erehtyykö hän koskaan maalistaan, kun hän tosiaankin tahtoo tappaa?" vastasi Duncan vetäen suunsa hyvin uskottavaan halveksivaan hymyyn.
Uusi pitkä ja miettimiselle omistettu äänettömyys seurasi näitä teräviä kysymyksiä ja sattuvia vastauksia. Duncan näki intiaanin epäröivän. Täydentääkseen voittoansa hän aikoi juuri uudelleen luetella palkinnot, kun Magua teki merkitsevän eleen ja virkkoi:
"Riittää. Kettu on viisas päällikkö, ja kohta nähdään, mitä hän tekee.Menkää ja pitäkää suunne kiinni. Kun Magua puhuu, on aika vastata."
Heyward, joka huomasi puhetoverinsa silmien tarkkaan suuntautuneen muuhun joukkoon, peräytyi nopeasti, jottei uskottaisi hänen solmineen joitakin epäilyttäviä sopimuksia johtajan kanssa. Magua läheni hevosia ja oli olevinaan kovin tyytyväinen kumppaniensa ahkeruuteen ja kekseliäisyyteen. Hän viittasi sitten Heywardia auttamaan sisaruksia satulaan, sillä hän alentui harvoin käyttämään englanninkieltä, paitsi jonkin erikoisen tärkeän seikan pakottamana.
Koska Duncan ei keksinyt veruketta enempään vitkasteluun, hänen täytyi vastoin tahtoaan totella. Täyttäessään tehtäväänsä hän kuiskasi heräävistä toiveistaan vapiseville tytöille, jotka peläten kohtaavansa vangitsijainsa villejä kasvoja harvoin nostivat katseensa maasta. Ison päällikön seuralaiset olivat ottaneet Davidin tamman, joten sen omistajan oli kuten Duncaninkin pakko kävellä. Tämä jälkimmäinen ei niinkään suuresti pahoitellut sitä seikkaa, koska hän ehkä kävellen saattoi hidastuttaa matkueen vauhtia, ja hän loi yhä kaihoavia katseita Edward-linnaan päin turhaan toivoen kuulevansa siltä suunnalta ääniä, jotka ilmoittaisivat avun joutuvan.
Kun kaikki oli valmiina, antoi Magua merkin lähtöön, asettuen itse joukkueen etunenään johtamaan matkaa. Häntä lähinnä kulki David, joka vähitellen oli täydellisesti tointunut tajuamaan nykyisen tilansa samalla kun hänen haavansa vaikutukset tuntuivat yhä vähenevän. Sisarukset ratsastivat hänen jäljissään, Heyward astui näiden rinnalla, ja intiaanit parveilivat retkeläisten sivuilla ja takana vartioiden kaikkia väsymättömän valppaina.
Tällä tavalla he matkasivat häiriintymättömän hiljaisuuden vallitessa, paitsi milloin Heyward lausui muutamia rohkaisevia sanoja tytöille tai milloin David purki sielunsa tuskia surkeihin huudahduksiin, jotka oli tarkoitettu ilmaisemaan nöyrää kohtaloon alistumista. Heidän kulkunsa kävi kohti etelää ja melkein vastakkaiseen suuntaan William Henrikiin johtavasta tiestä. Vaikka siis Magua näennäisesti yhä noudattikin voittajien alkuperäistä suunnitelmaa, ei Heyward kuitenkaan voinut uskoa viekoittelevien tarjoustensa niin pian unohtuneen; ja hän tunsi intiaanipolun mutkat liian hyvin otaksuakseen sen näennäisen suunnan vievän suoraan päämäärään, mikäli nyt kavaluutta lainkaan tarvittiin. Peninkulma peninkulmalta kuljettiin kuitenkin tällä tuskallisella tavalla läpi rannattomien metsien, eikä matkasta näyttänyt tulevan loppua lainkaan. Heyward tarkkasi aurinkoa, kun se keskipäivän korkeudesta valoi säteitään läpi puiden oksien, ja odotti kärsimättömänä hetkeä, jolloin Maguan viekkaus muuttaisi heidän kulkunsa hänen toiveitaan vastaavampaan suuntaan. Joskus hän ajatteli varovaisen villin epäilevän pääsemistään rauhassa Montcalmin sotajoukon ohi ja ohjaavan matkuetta erästä tunnettua raja-asutusta kohti, missä muuan huomattava kruunun upseeri ja Kuuden Kansakunnan suosittu ystävä hoiti laajoja alueitaan asuen myös siellä. Joutuminen Sir William Johnsonin käsiin oli paljoa parempi kuin häviäminen Kanadan erämaihin, mutta edellisenkin tarkoitusperän saavuttamiseksi olisi vielä pakko matkata metsässä monta väsyttävää peninkulmaa, jokaisen askelen viedessä häntä kauemmaksi sotanäyttämöltä ja siis myöskin paikalta, mihin ei ainoastaan kunnia, vaan myös velvollisuus oli hänet kiinnittänyt.
Cora yksin muisti metsästäjän antamat ohjeet eronhetkellä, ja missä vain tilaisuutta tarjoutui, hän ojensi kätensä taivuttaakseen sivulle oksia, jotka tulivat hänen ulottuvilleen. Mutta intiaanien valppaus teki tämän merkinantotoimen sekä vaikeaksi että vaaralliseksi. Usein hän luopui aikeestaan kohdatessaan heidän tutkivat silmänsä juuri silloin, kun piti teeskennellä pelästymistä, jota hän ei tuntenut, ja panna samalla käsi suorittamaan jokin naisellinen säikähtymistä ilmaiseva ele. Kerran, ja vain kerran, hän onnistui täydellisesti, kun hän taittoi erään suuren sumakkipuun oksan ja äkillisestä mielijohteesta pudotti samassa silmänräpäyksessä hansikkaansa. Tämän mahdollisille etsijöille tarkoitetun merkin huomasi muuan hänen saattajansa, joka ojensi hansikkaan hänelle takaisin, taittoi pensaan muutkin oksat kuin tuo kaikki olisi johtunut jonkin metsänotuksen kömpelöstä liikehtimisestä viidakossa ja sitten laski kätensä kirveelleen katsoen samalla siksi merkitsevästi tyttöön, että hän kerrassaan lopetti heidän tiensä salavihkaisen viitoittamisen.
Kun molemmissa intiaanijoukoissa hevoset painoivat kavioittensa jälkiä maahan, tämä keskeytys hävitti kaikki muutkin mahdolliset toiveet saada avustajat ohjatuksi merkitsemällä kulkusuunta oikealle tielle.
Heyward olisi usein halunnut tehdä vastaväitteitä, jos Maguan synkkä vaiteliaisuus olisi häntä siihen vähääkään rohkaissut. Mutta koko tänä aikana villi käänsi harvoin katseensa seuraajiinsa, eikä koskaan puhunut. Ainoana oppaanaan aurinko tai sellaiset salaiset merkit, jotka vain terävänäköinen alkuasukas tuntee, hän kulki läpi honkasalojen, poikki pienten hedelmällisten laaksojen, yli purojen ja aaltoilevien kumpujen vaistomaisen varmasti ja melkein yhtä suoraan kuin lintu. Hän ei tuntunut koskaan epäröivän. Hänen nopeuttaan ja varmuuttaan ei näyttänyt erikoisemmin haittaavan, näkikö hän polkua edessään. Väsymys ei näyttänyt häneen lainkaan pystyvän. Milloin tahansa menehtyneet matkustajat nostivat silmänsä kuivuneista lehdistä, joiden yli he kulkivat, huomasivat he hänen mustan ruumiinsa ailahtelevan puunrunkojen lomitse, hänen päänsä olevan muuttumattomasti samassa eteenpäin tähtäävässä asennossa, ja hänen hiustukkoonsa kiinnitetyn keveän sulan liehuvan ilmavirrassa, jonka vain oman liikkeen nopeus oli synnyttänyt.
Mutta kaikella tällä kiireellä ja hellittämättömällä ponnistuksella oli päämääränsä. Kuljettuaan poikki matalan laakson, jonka läpi soliseva puro polveili, hän nousi äkkiä eräälle niin jyrkälle ja vaikeapääsyiselle kummulle, että sisarusten oli pakko laskeutua satulasta voidakseen seurata. Saavuttuaan huipulle he näkivät olevansa tasaisella tanterella, jossa kasvoi harvassa puita, ja erään tuollaisen puun juurelle oli Magua oikaissut mustan ruhonsa, hänkin mielellään etsien lepoa, jota koko matkue niin kipeästi kaipasi.
XI luku.
Kirous heimolleni, jos sen suon anteeks'!
Shylock.
Intiaani oli tähän toivottuun tarkoitukseen valinnut tuollaisen jyrkän, pyramidia muistuttavan mäen, jotka ovat suuresti keinotekoisten multavallien näköisiä ja joita tapaa verraten usein Amerikan laaksoissa. Tämä kumpu oli korkea ja äkkijyrkkä, sen huippu tasainen kuten tavallisesti, mutta etenkin yksi sivu erikoisen säännötön. Levähdyspaikkana ei sillä ollut muuta näkyvää etua kuin korkeus ja muoto, jotka tekivät sen puolustamisen helpoksi ja jokaisen yllätyksen melkein mahdottomaksi. Koska Heyward ei enää odottanut apua, jonka tulon aika ja välimatka nyt jo tekivät mahdottomaksi, katseli hän leiripaikan pieniä omituisuuksia aivan välinpitämättömänä, omistautuen kokonaan heikkoja matkatovereitaan hoivaamaan ja lohduttamaan. Narragansethevosten sallittiin pureksia siellä täällä kummun laella kasvavien puiden ja pensaiden lehtiä, ja vangit levittivät loput ruokavaransa erään pyökin varjoon, joka ojensi vaakasuorat oksansa ikäänkuin kunniakatokseksi heidän ylleen.
Nopeasta matkaamisesta huolimatta oli muuan intiaani kuitenkin ehtinyt kaataa emästään eksyneen metsävuohenvasikan nuolellaan, ja sitten hän oli kärsivällisesti kantanut otuksen parhaat osat hartioillaan pysähdyspaikkaan asti. Turvautumatta lainkaan keittotaitoon hän oli heti sinne päästyään ruvennut tovereineen ahmimaan sellaisenaan tätä helposti sulavaa ravintoa. Magua yksin istui syrjässä ottamatta osaa raakalaismaiseen ateriaan ja oli ilmeisesti vaipunut mitä syvimpiin ajatuksiin.
Tämä intiaanin epätavallinen pidättyminen ruoasta, vaikka hänellä oli hyvä tilaisuus sammuttaa nälkä, herätti vihdoin Heywardin huomiota. Nuori mies uskoi mielellään huronin miettivän parhaita keinoja liittolaistensa valppauden pettämiseksi. Aikoen avustaa hänen suunnitelmiaan jollakin omalla keksinnöllään ja vahvistaa kiusausta hän lähti pyökin juurelta ja kävellä tepasteli omia aikojaan paikalle, mihin Kettu oli istuutunut.
"Eikö aurinko ole jo kyllin kauan paistanut Maguan kasvoihin, jotta hänen ei enää tarvitsisi pelätä mitään vaaraa kanadalaisten taholta?" kysyi hän lainkaan epäilemättä heidän välillään vallitsevaa hyvää ymmärtämystä, "ja eikö William Henrikin päällikkö näkisi mieluummin tyttäriään ennen kuin toinen yö on ehkä kovetuttanut hänen sydämensä heidän menettämisestään, ettei hän enää annakaan palkintoa yhtä auliisti?"
"Rakastavatko kalpeanaamat lapsiaan vähemmän aamulla kuin illalla?" intiaani kysyi kylmästi.
"Eivät suinkaan", ehätti Heyward haluten kaikin mokomin korjata erehdyksensä, jos hän oli sellaisen tehnyt; "valkoinen mies saattaa, ja hän tekeekin usein niin, unohtaa isiensä hautapaikat; hän lakkaa joskus muistamasta niitä, joita hänen tulisi rakastaa ja joita hän on luvannut suojella; mutta vanhemman rakkaus lapseensa ei voi koskaan kuolla."
"Onko sitten valkohapsisen päällikön sydän pehmeä ja ajatteleeko hän lapsia, jotka hänen naisensa hänelle antoi? Hän on kova sotureilleen ja hänen silmänsä ovat kiveä!"
"Hän on ankara laiskoille ja pahoille, mutta hyväntapaisille ja ansiokkaille hän on sekä oikeamielinen että lempeä päällikkö. Minä olen nähnyt monia helliä ja rakastavia vanhempia, mutta en vielä milloinkaan isää, jonka sydän olisi pehmeämpi kuin hänen lapsiaan kohtaan. Te olette nähnyt Harmaapään soturiensa etunenässä, Magua; mutta minä olen nähnyt hänen silmiensä uivan kyynelissä, hänen puhuessaan lapsista, jotka nyt ovat vallassanne!"
Heyward pysähtyi, sillä hän ei tiennyt miten tulkita sitä omituista ilmettä, joka välähti tarkkaavasti kuuntelevan intiaanin mustilla kasvoilla. Aluksi näytti siltä kuin olisi luvatun palkinnon muisto hänen mielessään kasvanut voimakkaammaksi, hänen kuunnellessaan kuvausta isän hellistä tunteista, jotka tekivät sen saamisen yhä varmemmaksi; mutta Duncanin jatkaessa puhettaan muuttui tuo ilon ilme niin hurjaksi, ilkeäksi ja kiihkeäksi, että saattoi hyvällä syyllä pelätä sen johtuvan jostakin kaameammasta intohimosta kuin ahneudesta.
"Menkää", sanoi huroni, joka silmänräpäyksessä tukahdutti levottomuutta herättävän katseensa kuolonkaltaiseksi tyyneydeksi, "menkää mustatukkaisen tyttären luo ja sanokaa, että Magua odottaa puhuakseen hänen kanssaan. Isä on muistava, mitä tytär lupaa."
Duncan, joka arveli tämän puheen ilmaisevan halua saada lisävakuutuksia siitä, ettei tarjottua palkintoa pidätettäisi, palasi hitaasti ja vastahakoisesti paikalle, missä sisarukset nyt lepäilivät väsyneinä, ilmoittaakseen Coralle Maguan tahdon.
"Te ymmärrätte intiaanin toiveiden laadun", jatkoi hän, ohjatessaan tyttöä sinne päin, missä häntä odotettiin, "ja teidän ei tule kitsastella luvatessanne ruutia ja villavaippoja. Väkevät juomat eniten miellyttävät hänenlaisiaan; myöskään ei pahentaisi asiaa luvata jotakin omasta takaa ja koettaa viehättää häntä, johon hyvin kykenette. Muistakaa, Cora, että teidän mielenmaltistanne ja kekseliäisyydestänne osaksi riippuu oma henkenne yhtä paljon kuin Alicenkin."
"Ja teidän, Heyward?"
"Minun henkeni ei paljoa merkitse; se on jo myyty kuninkaalleni ja se on saalis, jonka jokainen vihollinen voi ryöstää, jos hänellä vain on siihen tarpeeksi voimaa. Minulla ei ole isää ja vain harvat ystävät valittavat kohtaloa, johon minä olen ehdoin tahdoin syöksynyt nuorisolle ominaisen sammumattoman maineen ja kunnian janon ajamana. Mutta vaiti! Me lähestymme intiaania. Magua, neiti, jota tahdoitte puhutella, on tässä."
Intiaani nousi hitaasti istualtaan ja seisoi melkein minuutin äänettömänä ja hievahtamattomana. Sitten hän viittasi kädellään Heywardia poistumaan, sanoen kylmästi:
"Kun huroni puhuu naisille, hänen heimonsa sulkee korvansa."
Kun Duncan yhä viivytteli ikäänkuin aikoen olla käskyä noudattamatta, virkkoi Cora tyynesti hymyillen:
"Te kuulette, Heyward, ja hienotunteisuuskin jo käskee teitä vetäytymään syrjään. Menkää Alicen luo ja lohduttakaa häntä heräävillä toiveillamme."
Hän odotti siksi kunnes Heyward oli poistunut ja kääntyi sitten intiaanin puoleen sisällyttäen sukupuolensa arvokkuuden ääneensä ja esiintymiseensä:
"Mitä Ketulla oli sanomista Munron tyttärelle?"
"Kuunnelkaa", vastasi intiaani laskien kätensä raskaasti tytön käsivarrelle ikäänkuin haluten erikoisesti kiinnittää hänen huomiotaan sanoihinsa, liike, jonka Cora päättävästi ja rauhallisesti torjui vapauttaen käsivartensa intiaanin pitelystä: "Magua on syntynyt päälliköksi ja soturiksi järvien punaisten huronien luona; hän oli nähnyt kahdenkymmenen kesän auringon juoksuttavan kahdenkymmenen talven lumet jokiin, ennenkuin hän näki kalpeanaaman; ja hän oli onnellinen! Sitten hänen kanadalaiset isänsä tulivat metsiin ja opettivat hänet juomaan tulivettä, ja hänestä tuli roisto. Huronit ajoivat hänet hänen isiensä haudoilta, aivan kuin olisivat vainonneet metsästettyä puhvelia. Hän juoksi järvien rantoja alas ja seurasi niiden laskua aina kanuunoiden kaupunkiin[7] asti. Siellä hän pyydysteli ja kalasteli, kunnes ihmiset ajoivat hänet jälleen läpi metsien hänen vihollistensa syliin. Päällikkö, joka oli huronina syntynyt, joutui lopulta soturiksi mohokkien joukkoon."
"Jotakin tuontapaista olen kyllä kuullut", virkkoi Cora huomatessaan hänen vaikenevan tukahduttaakseen intohimoja, jotka alkoivat palaa liian roihuavin liekein hänen muistellessaan muka kärsimäänsä vääryyttä.
"Oliko Ketun vika, ettei hänen päänsä ollut kivestä? Kuka antoi hänelle tulivettä? Kuka teki hänestä roiston? Kalpeanaamat, kansa, jolla on sama väri kuin teillä?"
"Ja tuleeko minun vastata ajattelemattomista ja tunnottomista miehistä, joiden hipiä on samanlainen kuin minun?" kysyi Cora tyynesti kiihtyneeltä villiltä.
"Ei; Magua on mies, eikä hullu; sellaiset ihmiset kuin te eivät avaa koskaan huuliansa polttavalle virralle: Suuri Henki on antanut teille viisautta!"
"Mitä minuun kuuluu teidän onnettomuutenne ja hairahduksenne?"
"Kuunnelkaa", toisti intiaani, joka jälleen sai entisen levollisuutensa ja vakavuutensa; "kun Ketun englantilaiset ja ranskalaiset isät kaivoivat kirveen maasta, hän löi mohokkien sotapaaluun ja meni taistelemaan omaa kansaansa vastaan. Kalpeanaamat ovat karkoittaneet punanahat heidän metsästysmailtaan, ja kun nämä nyt tappelevat, johtaa heitä valkoinen mies. Horikanin vanha päällikkö, teidän isänne, oli meidän sotavoimamme suuri käskijä. Hän sanoi mohokeille: tee tuo ja tee tämä, ja häntä toteltiin. Hän antoi lain, että jos intiaani nieli tulivettä ja tuli hänen soturiensa kangastelttoihin, ei sitä unohdettaisi. Magua aukaisi hulluuksissaan suunsa ja palava neste vei hänet Munron majalle. Mitä teki silloin Harmaapää? Sanokoon sen hänen tyttärensä."
"Hän ei unohtanut sanojaan ja teki oikeutta rankaisemalla rikollista", vastasi pelkäämätön tyttö.
"Oikeutta!" kertasi intiaani luoden mitä julmimman, raivokkaimman syrjäsilmäyksen Coran järkähtämättömiin kasvoihin, "onko siinä oikeutta, että ensin tehdään itse pahaa ja sitten rangaistaan muita? Magua ei ollut oma itsensä; tulivesi toimi ja puhui hänen puolestaan. Mutta Munro ei sitä uskonut. Huronipäällikkö sidottiin kaikkien kalpeanaamaisten soturien nähden ja häntä ruoskittiin kuin koiraa."
Cora pysyi äänettömänä, sillä hän ei tiennyt, miten hyvittää intiaania sopivasti isänsä varomattoman ja ankaran tuomion johdosta.
"Katsokaa!" jatkoi Magua vetäen syrjään ohuen pumpulikankaan, joka sangen epätäydellisesti peitti hänen maalatun rintansa, "tässä on puukkojen ja kuulien synnyttämiä arpia — niistä voi soturi ylpeillä kansansa edessä; mutta Harmaapää on jättänyt huronipäällikön selkään merkkejä, joita hänen täytyy piilotella naisten tavoin valkoisilta miehiltä saadun värjätyn vaatteen alle."
"Minä olin luullut", virkkoi Cora, "intiaanisoturia kestäväksi, enkä minä uskonut hänen henkensä tuntevan eikä tietävän kipua, mitä hänen ruumiinsa kärsi."
"Kun chippevat sitoivat Maguan paaluun ja löivät tämän haavan", vastasi toinen pistäen sormensa syvään arpeen, "nauroi huroni heitä päin kasvoja ja sanoi heille vain naisten niin kepeästi iskevän! Hänen henkensä oli silloin pilvissä! Mutta kun hän kärsi Munron lyöntejä, oli hänen henkensä koivun alla. Huronin henki ei ole koskaan humalassa; se muistaa aina!"
"Mutta sen voi kai lepyttää. Jos isäni on tehnyt teille vääryyttä, näyttäkää, että intiaani voi antaa anteeksi loukkauksen ja viekää hänelle tytär takaisin. Te olette kuullut majuri Heywardilta…"
Magua pudisti päätään kieltäen toistamasta tarjouksia, joita hän niin suuresti halveksi.
"Mitä sitten tahdotte?" jatkoi Cora tuskallisen äänettömyyden jälkeen, samalla kun hän alkoi väkisinkin tulla vakuuttuneeksi siitä, että ovela villi oli julmasti pettänyt tuota liian kuumaveristä ja jaloa Duncania.
"Sitä, mistä huroni pitää — hyvää hyvästä, pahaa pahasta!"
"Te tahdotte siis kostaa Munron tekemän loukkauksen hänen avuttomille tyttärilleen. Eikö olisi miehekkäämpää astua hänen kasvojensa eteen ja vaatia soturin hyvitystä?"
"Kalpeanaamojen aseet ovat pitkiä ja heidän puukkonsa teräviä!" vastasi villi ilkeästi nauraen. "Miksi menisi Kettu Harmaapään pyssysoturien sekaan, kun hän kerran pitää hänen henkeänsä kädessään?"
"Ilmoittakaa tarkoituksenne, Magua", virkkoi Cora taistellen sisimmässään voidakseen puhua lujasti ja tyynesti. "Aiotteko viedä meidät vankeina metsiin vai suunnitteletteko jotakin vielä pahempaa? Emmekö voi millään tavoin korvata kärsimäänne vääryyttä ja hellyttää sydäntänne? Päästäkää ainakin heikko sisareni menemään ja vuodattakaa kaikki vihanne minuun. Hankkikaa rikkautta hänen vapauttamisellaan ja tyydyttäkää kostonne vain yhdellä uhrilla. Molempien tytärtensä menettäminen veisi iäkkään isän hautaan, ja mistä sitten Kettu saisi palkintonsa?"
"Kuunnelkaa!" virkkoi intiaani jälleen. "Vaaleasilmäinen saa mennä takaisin Horikanin rannalle ja kertoa vanhalle päällikölle, mitä on tapahtunut, jos mustatukkainen nainen vannoo isiensä Suuren Hengen kautta, ettei hän puhu valhetta."
"Mitä minun sitten pitää luvata?" kysyi Cora, joka yhä salaisesti hallitsi tuota julmaa villiä koko olemuksensa maltillisuuden ja naisellisen arvokkuuden voimalla.
"Kun Magua jätti kansansa, annettiin hänen vaimonsa toiselle päällikölle; hän on nyt saanut ystäviä huronien joukosta ja hän haluaisi mennä takaisin heimonsa haudoille suuren järven rannalle. Seuratkoon englantilaisen päällikön tytär häntä ja eläköön hänen teltassaan ikuisesti."
Vaikka moinen ehdotus inhoitti Coraa, hän salasi kuitenkin voimakkaan vastenmielisyytensä ja saattoi vastata maltillisesti ja heikkoutta osoittamatta:
"Ja mitä huvia olisi Magualla jakaa majansa naisen kanssa, jota hän ei rakasta, joka kuuluu toiseen kansaan ja toiseen väriin kuin hän itse? Parempihan olisi ottaa Munron kulta ja ostaa jonkun huronineidon sydän lahjoilla."
Intiaani ei vastannut minuuttiin, vaan katsoi sellaisin polttavin, himoitsevin silmin Coraa, että tämä loi häveten silmänsä alas tuntiessaan ensi kerran kohdanneensa katseen, jota ei kunniallinen nainen voi sietää. Coran sydämen pamppaillessa Maguan ääni vastasi ilkeään sävyyn:
"Hän tietäisi lyöntien kirvellessä selässä, mistä löytäisi naisen, joka saisi myös tuntea niiden kivun. Munron tytär kantaisi hänelle vettä, kuokkisi hänen peltonsa ja keittäisi hänen riistansa. Harmaapään ruumis nukkuisi hänen kanuunainsa keskellä, mutta hänen sydämensä olisi aina Ovelan Ketun puukon ulottuvilla."
"Hirviö! Hyvin sinä ansaitsetkin petollisen nimesi!" huudahti Cora voittamattoman tyttärellisen suuttumuksen vallassa. "Vain paholainen voisi miettiä moista kostoa! Mutta sinä luulet valtaasi liian suureksi! Sinä olet näkevä että tosiaankin pidät Munron sydäntä käsissäsi, ja että se uhmaa sinun ilkeintäkin julmuuttasi."
Intiaanin vastaus tähän rohkeaan taisteluhaasteeseen oli kaamea hymy, joka ilmaisi hänen järkähtämättömän päätöksensä. Hän viittasi samalla tyttöä poistumaan ikäänkuin lopettaakseen keskustelun iki-ajoiksi. Coran, joka jo katui kiivastumistaan, oli pakko totella, sillä Magua lähti heti paikalla ja lähestyi aterioivia tovereitaan. Heyward riensi kiihtyneen tytön luo kysymään keskustelun tulosta, jota hän oli niin jännittyneenä seurannut vähän matkan päästä. Mutta koska Cora ei tahtonut herättää Alicessa levottomuutta, vältti hän suoraa vastausta, osoitti vain kasvonilmein neuvottelun täydelleen menneen myttyyn ja seurasi tuskaisin katsein voittajainsa pienimpiäkin liikkeitä. Sisarensa yhä uudistuneihin kiihkeihin kyselyihin, mikä heidän osakseen oli tuleva, hän vastasi vain osoittamalla tummaa miesryhmää ja kuiski peittelemättömän kauhun vallassa Alicea rintaansa vasten painaen:
"Katso tuonne ja lue kohtalomme heidän kasvoistaan: kohta saamme sen tietää!"
Coran käyttäytyminen ja hänen katkonaiset huudahduksensa puhuivat selvempää kieltä kuin sanat ja käänsivät pian hänen seuralaistensa huomion paikkaan, minne tyttö itse tarkkasi niin hellittämättömästi, että vain arvalla ratkaistavan asian tavaton tärkeys saattoi yhtä paljon kiinnostaa.
Ehdittyään loikoilevain villien luo, jotka ahmittuaan vatsansa täyteen raakaa lihaa makasivat maassa eläimellisen velttoina, Magua alkoi puhua heille arvokkaasti niinkuin oikea intiaanipäällikkö ainakin. Jo hänen lausumansa ensi tavut saivat kuuntelijat nousemaan kunnioittavan tarkkaavaiseen asentoon. Kun huroni käytti äidinkieltään, voivat vangit, vaikka varovaiset villit olivatkin jättäneet heidät kirveidensä heittomatkan päähän, arvata vain hänen puheensa pääsisällön niistä ilmehikkäistä eleistä, joilla intiaani aina säestää sanojaan.
Alussa näyttivät Maguan sekä liikkeet että puhe tyyniltä ja maltillisilta. Kun hänen oli onnistunut täydelleen herättää kumppaniensa huomio, ajatteli Heyward, huomatessaan hänen usein viittaavan suurille järville päin, hänen puhuvan heidän isiensä maasta ja heidän kaukaisesta heimostaan. Usein puhkesivat kuuntelijat osoittamaan suosiotaan, ja kun he päästivät tuon merkillisen "hugh!"-huutonsa, katsahtivat he toisiinsa selvästi puhujaa ihaillen. Kettu oli liian taitava jättääkseen tätä etua käyttämättä. Hän puhui nyt siitä pitkästä, vaivalloisesta tiestä, jota kulkien he olivat jättäneet avarat alueensa ja onnelliset kylänsä, tullakseen taistelemaan kanadalaisten isiensä vihollisia vastaan. Hän luetteli partiojoukon soturit, heidän erilaiset ansionsa, heidän lukuisat tekonsa kansakunnan hyväksi, heidän haavansa ja heidän ottamiensa päänahkojen määrän. Milloin hän vain viittasi johonkin läsnäolevaan — eikä ovela intiaani jättänyt ketään mainitsematta — loistivat imarrellun miehen mustat piirteet tyytyväisyydestä, eikä hän epäröinyt tukea sanojen todenperäisyyttä kiittävin ja vakuuttavin elein. Sitten puhujan ääni laski ja siitä katosi tyystin sen äänekäs, riemullinen sävy, millä hän oli esittänyt heidän menestystään ja heidän voittojaan. Hän kuvaili Glennin putousta ja kalliosaaren valloittamatonta asemaa luolineen ja lukuisine vuolteineen ja pyörteineen; hän mainitsi "Pitkän Pyssyn" nimen ja vaikeni siksi, kunnes metsä heidän alapuolellaan oli palauttanut viimeisenkin kaiun siitä pitkästä ja väkevästä ulvahduksesta, jolla tämä vihattu nimi oli otettu vastaan. Hän viittasi nuoreen upseerivankiin ja kuvaili suositun soturin kuolemaa, jonka hänen kätensä oli syössyt syvään kuiluun. Hän ei ainoastaan maininnut toisen soturin kohtaloa, joka taivaan ja maan välillä heiluessaan oli tarjonnut kauhistavan näyn koko joukolle, vaan hän esitti itse erään pienen puun oksista riippumalla havainnollisesti uudelleen hänen asemansa kamaluuden, hänen päättäväisyytensä ja hänen kuolemansa; ja lopuksi hän johti lyhyesti mieliin tavan, millä kukin heidän ystävistään oli saanut surmansa, unohtamatta koskaan viitata heidän urhoollisuuteensa ja heidän tunnustetuimpiin avuihinsa. Kun tämä sattuneiden tapausten kertominen oli päättynyt, muuttui hänen äänensä sävy jälleen ja tuli valittavaksi, omituisen sointuvaksi mataline kurkkuäännähdyksineen. Hän puhui nyt kaatuneiden vaimoista ja lapsista, heidän hylätystä tilastaan, heidän sekä ruumiillisesta että henkisestä kurjuudestaan, heidän kaukaisesta asuinpaikastaan ja lopuksi heidän kostamattomista kärsimyksistään. Sitten hän äkkiä korotti äänensä ja kysyi kauhistuttavan tarmon puuskassa:
"Ovatko huronit koiria sietääkseen tätä kaikkea. Kuka on sanova Menovguan vaimolle, että kalat ovat ottaneet hänen päänahkansa ja ettei hänen kansansa ole häntä kostanut? Kuka on rohkeneva puhtain käsin kohdata Vassavattimien äitiä, tuota pilkkaavaa naista. Mitä on vastattava vanhoille miehille, kun he kysyvät päänahkoja, eikä meillä ole valkoisen miehen hiuskarvaakaan heille annettavana? Naiset tulevat osoittamaan meitä sormellaan. Huronien nimeä häpäisee musta tahra, ja se on peitettävä vereen!"
Hänen äänensä ei enää kuulunut siinä raivon myrskyssä, joka nyt puhkesi ilmoille, ikäänkuin metsässä ei olisi ollut vain pieni soturijoukko, vaan heidän koko kansansa. Äskeisen puheen aikana saattoivat ne, joihin kaikista eniten koski hänen menestyksensä, liiankin selvästi lukea kiihoittajan saavuttaman suosion häntä kuuntelevain miesten kasvoista. He olivat vastanneet hänen suruunsa ja mielipahaansa myötätunnolla ja kaipauksella, hänen vakuutteluihinsa myönteisin elein ja hänen pöyhkeilyihinsä villien korskealla riemulla. Kun hän puhui urhoollisuudesta, olivat heidän katseensa lujat ja kehuttua tunnetta täynnä; kun hän viittasi heidän kärsimiinsä vaurioihin, salamoivat heidän silmänsä raivoa; kun hän mainitsi naisten ivan, painoivat he päänsä alas häpeissään; mutta kun hän osoitti heille koston keinot, satutti hän kieleen, joka aina on valmis väräjämään intiaanin povessa. Pieni viittaus siihen, että kosto oli heidän käsissään, sai koko joukon yhtenä miehenä hypähtämään pystyyn ja ilmaisten raivoaan mitä kaameimmin kirkuen hyökkäämään vankien kimppuun paljastetuin puukoin ja kohotetuin kirvein. Heyward heittäytyi sisarusten ja etumaisena syöksyvän väliin, johon hän tarrautui epätoivon antamin voimin saaden hetkiseksi hänen väkivaltaisuutensa hillityksi. Tämä odottamaton vastarinta antoi Magualle aikaa rientää paikalle ja kiivain puhein ja painokkain elein vetää jälleen joukon huomion puoleensa. Valituin lausein, joita hän kyllä osasi käyttää, hän sai toverinsa luopumaan äskeisestä aikeestaan kehoittaen heitä pidentämään uhrien kärsimyksiä. Hänen ehdotustaan tervehdittiin mieltymyshuudoin ja sitä alettiin toteuttaa ajatuksen nopeudella. Kaksi väkevää soturia syöksyi Heywardin kimppuun kolmannen pitäessä huolta heikommasta laulumestarista. Mutta ei kumpainenkaan vanki sortunut ilman epätoivoista, vaikka tuloksetonta kamppailua. Davidkin heitti vastustajansa kerran maahan, eikä Heywardistakaan suoriuduttu ennenkuin hänen kumppaninsa häviö salli intiaanien yhteisvoimin käydä leikkiin. Sitten hänet sidottiin ja kiinnitettiin puuhun, jonka oksilta rippuen Magua oli kuvaannollisesti esittänyt putoavan huronin kuolemaa. Kun nuori sotilas tuli tajuihinsa, näki hän tuskallisen varmasti, että samanlainen kohtalo odotti koko seuruetta. Hänen oikealle puolelleen oli Cora sidottu samalla tavoin kuin hänkin; tyttö oli kalpea ja kiihtynyt, mutta hänen silmänsä katselivat pelottomina vihollisten toimia. Hänen vasemmalla puolellaan Alicea tukivat tytön heikkojen jäsenten puolesta männyn oksat estäen hänen hentoa ruumistaan kaatumasta. Hän oli ristinyt kätensä ja nostanut ne kuin rukoillakseen, mutta katsomatta taivaaseen ja pyytämättä apua voimalta, joka yksin enää voi heidät pelastaa, hän käänsi huomaamattaan lapsellisen avuttomat silmänsä Duncanin kasvoihin. David oli ensin vastustellut, mutta olosuhteiden outous pakotti hänet piankin vaikenemaan ja miettimään tämän hämmästyttävän tapauksen oikeata tarkoitusta.
Huronien kosto oli nyt saanut uuden sävyn, ja he valmistautuivat sitä suorittamaan vuosisataisen harjaantumuksen kehittämin raakalaistempuin. Jotkut hakivat oksia ja risuja roviota rakentaakseen, muuan halkoi tervastikkuja, jotka sytytettyinä aiottiin pistää vankien lihaan; ja toiset taas taivuttivat kahden nuoren puun latvoja maahan, ajatellen niihin sitoa Heywardin käsivarsista riippumaan ja antaa sitten runkojen ponnahtaa pystyyn. Mutta Maguan kosto etsi syvempää ja ilkeämpää tyydytystä.
Joukkion yksinkertaisten julmurien valmistellessa tulevien uhrien omien silmien edessä näitä tunnettuja ja tavallisia kidutusvälineitä hän lähestyi Coraa ja ilmoitti mitä julmimmin kasvojenelein, mikä kohtalo häntä nyt odotti.
"No!" puhui tämä, "mitä sanoo nyt Munron tytär? Hänen päänsä on liian hyvä painumaan tyynylle Ketun teltassa; onko hänestä mieluisampaa kieriskellä täällä susien leikkikaluna?"
"Mitä tuo peto tarkoittaa?" kysyi Heyward äärimmäisen hämmästyksen vallassa.
"Ei mitään!" oli luja vastaus. "Hän on villi, raaka ja tietämätön villi, eikä hän tiedä mitä tekee. Kunpa voisimme viimeisessä hengenvedossammekin rukoilla hänelle katumusta ja anteeksiantoa!"
"Anteeksiantoa!" kertasi julma huroni, joka raivoissaan erehtyi sanojen tarkoituksesta; "intiaanin muisti on pitempi kuin kalpeanaamain käsivarsi, ja hänen armonsa lyhyempi kuin heidän oikeutensa! Puhu: lähetänkö minä keltaiset hiukset isällesi vai seuraatko sinä Maguaa suurten järvien rannoille kantamaan hänelle vettä ja ruokkimaan häntä leivällä?"
Cora käski päännyökkäyksin hänen mennä tiehensä, sillä hänet oli vallannut voittamaton inho.
"Jätä minut", sanoi hän niin juhlallisesti, että se hetkeksi hillitsi intiaanin raakuutta, "sinä sekoitat katkeruutta rukouksiini: sinä seisot minun ja minun Jumalani välillä!"
Villi oli kuitenkin pian unohtanut hetkellisen hämmästyksensä ja jatkoi ilkamoivan ivallisesti Alicea osoittaen:
"Katso! lapsi itkee! Hän on liian nuori kuollakseen! Lähetä hänet Munron luo kampaamaan hänen harmaita hiuksiaan ja puhaltamaan eloa vanhan miehen sydämeen."
Cora ei voinut olla vilkaisematta nuoreen sisareensa, jonka silmissä hän näki anovan, luonnollista rakkautta elämään kuvastavan katseen.
"Mitä hän sanoo, rakkain Cora?" kysyi Alicen vapiseva ääni. "Puhuuko hän minun lähettämisestäni isäni luo?"
Pitkään katseli vanhempi sisar nuorempaansa voimakkaiden, ristiriitaisten tunteiden vaihdellessa hänen kasvoillaan. Vihdoin hän puhui, vaikkakin hänen äänensä oli kadottanut sointuvan, täyteläisen tyyneytensä ja muuttunut melkein äidillisen helläksi.
"Alice", sanoi hän; "huroni tarjoaa meille molemmille hengen, niin, jopa enemmänkin: hän suostuu antamaan Duncanin, meidän verrattoman Duncanimme, samoin kuin sinutkin, takaisin ystävillemme … isällemme … murtuneelle, lapsettomalle isällemme, jos minä vain murran kapinallisen, uppiniskaisen ylpeyteni ja alistun…"
Hänen äänensä tukahtui, ja ristien kätensä hän katsahti ylös ikäänkuin kuolontuskissaan etsien neuvoa rajattomalta viisaudelta.
"Jatka", huudahti Alice; "mihin sinun tulisi alistua, rakkain Cora? Oi, olisipa tarjous tehty minulle, jotta minä voisin pelastaa sinut, ilahduttaa vanhaa isäämme, vapauttaa Duncanin, kuinka riemumielin kuolisinkaan silloin!"
"Kuolisit!" kertasi Cora tyynemmällä ja lujemmalla äänellä, "se olisi helppoa! Mutta toinen vaihtoehto ei liene helpompi. Hän tahtoisi, että minä", jatkoi hän alentaen äänensä, syvästi tuntiessaan ehdotuksen koko häpeällisyyden, "seuraisin häntä erämaahan, että minä menisin hänen kanssaan huronien asuinpaikoille, että minä jäisin sinne: lyhyesti, että minä rupeaisin hänen vaimokseen! Puhu siis, Alice, hellyyteni lapsi, rakkauteni sisar! Ja te myöskin, majuri Heyward, auttakaa heikkoa järkeäni neuvoillanne. Onko elämä ostettava sellaisella uhrautumisella? Tahdotko, Alice, ottaa sen minun kädestäni siihen hintaan? Jate, Duncan, ohjatkaa minua; käskekää minua molemmat, sillä minä olen kokonaan teidän."
"Minäkö tahtoisin moista!" huudahti suuttunut ja hämmästynyt nuorukainen. "Cora! Cora! Te teette pilaa hädästämme. Älkää enää mainitkokaan sitä inhoittavaa ehtoa; sen pelkkä ajatteleminenkin on pahempi kuin tuhannen kuolemaa."
"Tiesin kyllä, ettäteidänvastauksenne tulisi olemaan sellainen!" virkkoi Cora punastunein poskin ja tummien silmiensä yhä vielä voimakkaasti ilmentäessä naisellisia tunteita. "Mutta mitä sanoo Aliceni? Hänen tähtensä alistun kohtalooni vähääkään nurisematta."
Vaikka sekä Heyward että Cora kuuntelivat tuskallisen jännittyneinä ja äärimmäisen tarkkaavaisina, eivät he saaneet hiiskaustakaan vastaukseksi. Alicen hento, tunteellinen olemus näytti lysähtäneen kokoon sellaisesta ehdotuksesta. Hänen käsivartensa olivat vaipuneet velttoina hänen eteensä sormien liikahdellessa suonenvedontapaisesti; pää oli nyykähtänyt rinnalle ja koko hänen ruumiinsa oli siinä puussa riippuessaan kuin hänen sukupuolensa loukatun häveliäisyyden ihana vertauskuva, hievahtamaton, mutta kuitenkin täysissä tajuissaan oleva. Hetkisen kuluttua alkoi hänen päänsä kuitenkin hitaasti elehtiä ilmaisten syvää, järkähtämätöntä inhoa ja hylkäämistä, ja tyttö kuiskasi:
"Ei, ei, ei; parempi on meidän kuolla, kuten olemme eläneetkin, yhdessä!"
"Kuolkaa sitten!" karjaisi Magua kiristellen hampaitaan hillittömässä raivossa, nähdessään odottamatta moista lujuutta henkilössä, jota hän oli pitänyt seurueen heikoimpana, ja sinkautti kirveensä voimakkaasti turvatonta puhujaa kohti. Kirves lensi ilman halki aivan Heywardin editse, katkaisi muutamia Alicen liehuvia kiharoita ja jäi väräjämään puuhun hänen päänsä yläpuolelle. Tämä näky sai Duncanin epätoivoisen raivon valtaan. Kooten kaiken tarmonsa yhteen ainoaan ponnistukseen hän katkaisi siteensä ja ryntäsi erästä toista villiä kohti, joka hurjasti ulvoen valmistautui tarkemmin tähtäämään heittääkseen uudestaan. He syöksähtivät yhteen, tarrautuivat toisiinsa ja kaatuivat molemmat maahan. Vastustajan alaston ruumis ei tarjonnut Heywardille lujaa otetta, ja tämä kiemurtelikin irti hänen pitelystään, kiepahti hänen päälleen, ja laskien toisen polvensa hänen rinnalleen painoi häntä alas raskaasti kuin jättiläinen. Duncan näki jo veitsen välähtävän ilmassa, kun viheltävä ääni suhahti hänen ohitseen ja sitä säesti pikemminkin kuin seurasi pyssyn pamaus. Hän tunsi rintansa vapautuvan taakasta, joka sitä oli rusentanut, hän näki vastustajansa hurjan kasvojenilmeen muuttuvan elottoman hämmennyksen tuijotukseksi, ja intiaani putosi kuolleena kuivuneille lehdille hänen viereensä.
XII luku.
Narri. Tulen, tulen, herra, pian tulen, herra, taaskin uudelleen.
Loppiaisaatto.
Huronit seisoivat säikähdyksestä älyttöminä, kun kuolema näin äkkiä oli korjannut yhden heidän joukostaan. Mutta kun he ennättivät tajuta laukauksen tuhoisan tarkkuuden, koska se näet oli uskaltanut kaataa vihollisen, vaikka ystävänkin henki oli samalla niin suuressa vaarassa, puhkesi nimi "Pitkä Pyssy" yht'aikaa kaikkien huulilta, ja sitä seurasi hurja ja valittava ulvonta. Siihen vastasi väkevä kiljaus pienestä viidakosta, minne varomattomat intiaanit olivat jättäneet aseensa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Haukansilmä, joka liiallisessa innossaan jätti lataamatta äsken löytämänsä vanhan pyssynsä, heitä kohti heiluttaen asettaan nuijana ja huitoen suurin, voimakkain viuhauksin. Vaikka metsästäjä ryntäsikin urheasti ja nopsasti, loikkasi hänen ohitseen kuitenkin muuan kepeä, jäntevä mies, joka uskomattoman ketterästi ja rohkeasti hyökkäsi aivan huronien keskelle ja pysähtyi siellä Coran eteen peloittavan uhkaavasti kirvestään pyöritellen ja näytellen välähtelevää puukkoaan. Vikkelämmin kuin ajatus sujahti muuan kuoleman vertauskuvalla koristettu olento heidän silmiensä editse ja jäi kauhistuttavana seisomaan aikaisemmin tulleen rinnalle. Villit kiduttajat peräytyivät näiden sotaisten hyökkääjäin tieltä ja nähtyään heidän tulevan nopeasti peräkkäin päästivät kaikille tutun, omituisen hämmästystä ilmaisevan huudon, jota säestivät tunnetut ja pelätyt nimet "Nopea Hirvi" ja "Suuri Käärme".
Mutta huronien varovainen ja ovela johtaja ei häkeltynyt. Luotuaan terävän yleiskatsauksen sivuilleen hän ymmärsi heti ensi silmäyksellä, miten hyökkäys oli tapahtunut, ja rohkaisten seuralaisiaan sekä huudoillaan eikä esimerkeillään hän veti pitkän ja vaarallisen puukkonsa tupesta ja ryntäsi hurjasti kiljahtaen odottavan Chingachgookin kimppuun. Se oli alkumerkki yleiseen kahakkaan. Kumpaisellakaan puolueella ei ollut tuliaseita, ja niinpä oli taistelu suoritettava mitä raaimmin: käsi kättä vastaan, hyökkäysasein ilman erikoisia puolustusvälineitä.
Unkas vastasi karjahdukseen ja juosten kohti erästä vihollista halkaisi häneltä kallon yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä kirveeniskulla. Heyward kiskaisi Maguan tapparan puusta ja ryntäsi rajusti telineeseen. Kun taistelevia oli nyt yhtä monta, sai kukin vastustajakseen miehen vihollisjoukosta. Hyökkäykset ja iskut vaihtelivat pyörremyrskyn raivolla ja salaman nopeudella. Haukansilmä tavoitti pian toisen vihollisen nuijansa ulottuville ja yhdellä peloittavan pyssynsä huimauksella löi vastustajansa käsistä keveät ja saamattomat aseet ja nujersi hänet maahan saman tien. Heyward, joka oli kiihkoissaan odottanut oikeaan käsikähmään pääsemistä, lennätti valtaamansa kirveen kohti vihollistaan. Se tapasi hänen valitsemaansa intiaania otsaan ja pysäytti tämän hetkiseksi vauhdistaan. Tämän pienen menestyksensä rohkaisemana jatkoi hillitön nuorukainen juoksuaan ja syöksyi vihollisen kimppuun paljain käsin. Silmänräpäys riitti kuitenkin osoittamaan hänelle menettelynsä äkkipikaisuuden, sillä hän sai heti kohta käyttää kaiken rohkeutensa ja ketteryytensä väistellessään huronin epätoivoisia puukonpistoja. Kun hän ei enää kyennyt torjumaan vikkelää ja valpasta vihollista, kietaisi hän käsivartensa tämän ympärille ja saikin puserretuksi toisen yläraajat kylkiin rautaisella otteellaan, joka ajan mittaan oli kuitenkin liian väsyttävä hänelle itselleen. Tässä äärimmäisessä hädässä hän kuuli äänen huutavan aivan korvansa juuressa:
"Tehkää loppu roistoista! Ei armoa kirotuille mingoille!"
Seuraavassa hetkessä putosi Haukansilmän pyssynperä intiaanin paljaaseen päähän, tämän lihakset tuntuivat iskusta ikäänkuin laukeavan, ja hän vaipui velttona ja liikkumattomana Duncanin sylistä maahan.
Kun Unkas oli halkaissut ensimmäisen vastustajansa kallon, käännähti hän nälkäisen leijonan tavoin etsimään toista. Viides huroni, ainoa, joka ei ollut ottanut osaa alkukahakkaan, oli seisonut hetkisen toimettomana, mutta kun hän näki kaikkien ympärillään riehuvan murhaavassa kamppailussa, katsoi hän parhaaksi jatkaa keskeytynyttä kostotyötä. Nostaen voimakkaan riemuhuudon hän ryntäsi turvatonta Coraa kohti ja viskasi terävän kirveen kuin lähestymisensä kauhistavaksi edeltäjäksi. Tappara nirhaisi tytön olkapäätä, mutta leikkasi samalla poikki häntä puuhun sitovat vitsat ja päästi hänet vapaaksi pakenemaan. Hän väisti villin otteen ja omasta pelastuksestaan huolimatta heittäytyi Alicen rinnoille ja yritti vapisevin, avuttomin sormin raastaa auki sisarta puristavia siteitä. Vain ilmeinen peto saattoi olla heltymättä tuollaisesta parhaalle ja puhtaimmalle rakkaudelle uhrautuvasta jalomielisyydestä, mutta huronin povi ei tuntenut nyt sääliä. Tarttuen Coran hartioille valuvaan uhkeaan tukkaan raastoi villi hänet epätoivoisesta pitelystään ja survaisi hänet raakamaisesti polvilleen. Intiaani kouraisi liehuvia kiharoita ja nostaen ne suoraan ylös hän kuljetti riemuitsevan ivallisesti nauraen puukkoaan uhrinsa ihanan pään ympäri. Mutta tämä hetken julma nautinto kävi hänelle kohtalokkaaksi. Juuri silloin huomasi näet Unkas tämän tapauksen. Hän hypähti ja näytti hetkisen kiitävän ilmassa ja putoavan kuin pallo vihollisen rintaan lennättäen tämän suinpäin monen kyynärän päähän paikalta. Ponnistuksen rajuus heitti nuoren mohikaaninkin hänen viereensä. He hypähtivät molemmat jaloilleen, taistelivat ja vuotivat verta kumpikin. Mutta ottelu oli pian ratkaistu: Heywardin kirves ja Haukansilmän pyssy humahtivat yht'aikaa huronin päähän, ja samalla hetkellä Unkas työnsi puukkonsa hänen sydämeensä.
Kahakka oli nyt kokonaan loppunut, lukuunottamatta "Ovelan Ketun" ja "Suuren Käärmeen" pitkällistä kamppailua, Ja hyvinpä todistivat nämä julmat soturit ansainneensa merkitsevät nimet, jotka heille oli annettu aikaisemmissa sodissa suoritetuista urotöistä! Heidän päästyään lähelle toisiaan meni aikaa molempien vältellessä nopeita ja voimakkaita puukonpistoja, joilla kumpikin koetti ottaa vastustajansa hengiltä. Äkkiä he syöksyivät yhteen, joutuivat käsikähmään ja kaatuivat maahan, kiemurtelevain käärmeiden tavoin takertuen toisiinsa notkein ja vikkelin ottein. Sillä hetkellä, jolloin voittajat olivat joutuneet toimettomiksi, näkyi harjaantuneiden ja raivokkaiden ottelijoiden taistelupaikalta vain paksu tomu- ja lehtipilvi, joka vyöryi pienen tasangon keskeltä kohti sen laitoja kuin pyörretuulen kuljettamana. Erilaisten tunteiden, pojanrakkauden, ystävyyden, kiitollisuuden vaikutuksesta kiiruhtivat Heyward ja hänen toverinsa yhtenä miehenä paikalle ja pysähtyivät kieriskeleväin ylle syntyneen tomuverhon ympärille. Turhaan kierteli Unkas ketterästi pilveä saadakseen iskeä puukon isänsä vihollisen sydämeen, turhaan tähtäsi Haukansilmän uhkaava pyssy Duncanin yrittäessä tarttua huronin raajoihin käsin, jotka tuntuivat menettäneen kaiken tarmonsa. Pölyyn ja vereen peittyneinä näyttivät taistelevain hurjasti liikehtivät ruumiit sulaneen yhteen. Mohikaanin luurankomainen ilmestys ja huronin mustat muodot vilahtelivat heidän silmissään niin nopein ja päätähuimaavin pyörähdyksin, etteivät edellisen ystävät tienneet, mihin tai milloin antaa auttavia iskuja. Nopein välähdyksin näkyivät silloin tällöin Maguan tuliset ja kiiltävät lohlkäärmesilmät pölypilven keskeltä ja kuolemankalpeana hän jo luki kohtalonsa vihollisten liikkeistä, mutta ennenkuin mikään kostava käsi oli tavoittanut hänen kuolemalle vihittyä päätään, olivat siinä samassa jo tiellä Chingachgookin tuimat kasvot. Tällä tavoin oli ottelun näyttämö siirtynyt pienen tasanteen keskeltä sen reunalle. Mohikaani sai siinä tilaisuuden voimakkaaseen puukonpistoon. Magua hellitti äkkiä otteensa ja kaatui taaksepäin liikkumattomana ja näennäisesti hengettömänä. Hänen vastustajansa hypähti pystyyn ja päästi suustaan metsän lehväkatokseen kiirivän äänekkään riemuhuudon.
"Hyvin isketty delavarin puolesta! Voitto mohikaaneille!" kiljaisi Haukansilmä vielä kerran kohottaen pitkän ja tuhoisan pyssynsä tukin; "puhdasrotuisen valkoisen miehen lopettajaisisku ei kuitenkaan himmennä hänen kunniaansa eikä ryöstä häneltä hänen oikeuttaan päänahkaan!"
Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin tuo vaarallinen ase oli putoamassa, vierähti ovela huroni ketterästi uhkaavan iskun alta yli jyrkänteen reunan ja pudoten polvilleen ponkaisi yhdellä hyppäyksellä keskelle matalaa viidakkoa, joka reunusti mäkeä. Delavarit, jotka olivat luulleet vihollistaan kuolleeksi, ilmaisivat hämmästyksensä tavallisella huudahduksellaan ja riensivät hänen peräänsä kiljuen ja kiitäen kuin koirat, jotka olivat nähneet kauriin aivan edessään, kunnes metsästäjän omituisen kimakka äännähdys muutti heidän aikeensa ja kutsui heidät takaisin kukkulan laelle.
"Se oli aivan tuon valehtelevan, petollisen konnan tapaista!" huusi julmistunut metsästäjä, jonka ennakkoluulot suuresti himmensivät hänen luontaista oikeudentuntoaan kaikissa mingoja koskevissa seikoissa. "Kunniallinen delavari olisi rehellisessä taistelussa voitettuna maannut hiljaa alallansa ja ottanut iskun pääkuoreensa, mutta nämä roistomaiset makvat tarrautuvat elämään kuin villikissat. Antakaa hänen mennä, antakaa hänen mennä; hän on vain yksinäinen mies, ilman pyssyä tai jousta monen pitkän peninkulman päässä ranskalaisista ystävistään, ja kuin kalkkarokäärme, joka on menettänyt myrkkyhampaansa, ei voi enää tehdä vahinkoa ennenkuin hän kuten mekin, on jättänyt mokkasinien jäljet laajalle alalle hiekkatasankoa. Katsohan, Unkas", lisäsi hän delavarinkielellä, "isäsi nyhtää jo päänahkoja. On ehkä viisainta tehdä kierros ja tunnustella kentälle jääneitä maankiertäjiä tai muutoin voi toinenkin niistä pujahtaa metsään kirkuen kuin siipeen satutettu närhi." Näin puhuen kierteli tuo rehellinen, vaikkakin leppymätön metsästäjä kaikkien kaatuneiden luona, joiden tunnottomaan rintaan hän pisti pitkän puukkonsa yhtä tyynesti kuin ne olisivat olleet eläintenraatoja. Hänen edelleen oli kuitenkin ennättänyt vanhempi mohikaani, joka oli jo kiskaissut voitonmerkit kuolleiden vastustelemattomista päistä.
Mutta Unkas vastoin tapojaan ja luontonsa kieltäen kiiruhti vaistomaisen herkkyyden johtamana Heywardin seurassa auttamaan tyttöjä, ja vapautettuaan nopeasti Alicen laski hänet Coran syliin. Me emme yritä kuvailla sitä inhimillisten kohtaloiden kaikkivaltiasta ohjaajaa kohtaan uhovaa syvää kiitollisuutta, joka hehkui sisarusten povessa, kun he näkivät näin odottamatta pelastuneensa elämälle ja toisilleen. Heidän kiitoshuokauksensa olivat hartaat ja äänettömät, sillä heidän lempeiden sielujensa uhri paloi kirkkaimmin ja puhtaimmin heidän sydäntensä salaisella alttarilla, ja heidän vironneet maalliset tunteensa purkautuivat pitkiin ja helliin, vaikka sanattomiin hyväilyihin. Kohottuaan polvistuneesta asennostaan, mihin hän oli vaipunut Coran viereen, heittäytyi Alice sisarensa helmaan ja mainitsi nyyhkyttäen heidän vanhan isänsä nimen hänen vienojen kyyhkyssilmiensä säteillessä herännyttä toivoa.
"Me olemme pelastuneet! Me olemme pelastuneet!" kuiski hän; "me saamme palata rakkaan, rakkaan isämme syliin, eikä hänen sydämensä enää murru surusta. Ja sinäkin Cora-sisar, joka olet ollut minulle kuin äiti, sinäkin olet pelastunut. Ja Duncan", lisäsi hän kääntyen katsomaan nuorukaiseen kuvailematon viattomuuden ja puhtauden hymy huulillaan, "meidän oma urhea ja jalo Duncanimmekin on pelastunut aivan vahingoittumattomana."
Näihin tulisiin ja hajanaisiin sanoihin Cora vastasi vain puristamalla nuorta puhujaa sydäntänsä vasten, Alicen nojatessa häneen riutuvan hellyyden valtaamana. Miehekäs Heyward ei hävennyt vuodattaa kyyneleitä tämän liikuttavan tunteenpurkauksen nähdessään; ja taistelutelmeestä vielä kuuma ja verentahrima Unkas seisoi tosin tyynenä ja näennäisesti kylmänä katselijana, mutta hänen silmänsä olivat jo kadottaneet hurjan kiihkonsa ja säteilivät osanottoa, joka kohotti hänet paljon hänen kansansa yleisen tason yläpuolelle ja sai hänet ehkä kulkemaan vuosisatoja edellä sen tavoista.
Näiden tilanteeseen sopivien vuodatusten aikana Haukansilmä, jonka valpas epäluulo oli vakuuttautunut siitä, etteivät tätä taivaallista näkyä huronit enää kyenneet häiritsemään, läheni Davidia ja vapautti hänet siteistä, joita hän oli tähän hetkeen asti mitä esikuvallisimmalla kärsivällisyydellä kestänyt.
"Kas niin", huudahti metsästäjä heitettyään viimeisenkin vitsaksen taakseen, "olette jälleen jäsentenne herra, vaikka ette näytäkään käyttävän niitä juuri paljoa viisaammin kuin ne on alkuaan tehtykään. Ellette paheksu miehen neuvoa, joka tosin ei ole teitä vanhempi, mutta joka melkein koko ikänsä metsässä eläneenä voi kerskua kokeneensa enemmän kuin mitä hänen iästään päättäen luulisi, annan teille auliisti sen neuvon, että kauppaisitte tuon pienen liivienne taskusta törröttävän pämpätyskojeen ensimmäiselle vastaanne osuvalle hupsulle ja ostaisitte rahoilla kelpo aseen, esimerkiksi vaikka vain ratsumiehen pistoolin. Ahkeruudella ja huolellisuudella voisitte vielä päästä johonkin päämäärään, sillä luullakseni silmänne osaavat teille tässä tilaisuudessa selvääkin selvemmästi todistaa, että haaskavaris on parempi lintu kuin matkijarastas. Toinen ainakin korjaa ihmisten näkyvistä yhtä ja toista rumaa ja epämiellyttävää, mutta toisella ei ole muuta virkaa kuin saada aikaan häiriöitä metsässä pettämällä kaikkien korvat, jotka sitä kuuntelevat."
"Aseet ja torvet kuuluvat taisteluun, mutta kiitoslaulu voittoon!" vastasi vapautettu David. "Ystävä", lisäsi hän ojentaen laihan, hennon kätensä lempeästi Haukansilmälle samalla kun hänen silmänsä kimmelsivät ja kostuivat, "minä kiitän sinua siitä, että hiukset yhä kasvavat päässäni, mihin ne ensinnä Luoja juurrutti, sillä vaikka muiden ihmisten tukka voikin olla kiiltävämpi ja kiharaisempi, olen minä aina havainnut hiukseni erinomaisen hyvin soveltuvan päälakeen, jota ne suojaavat. Etten minä äsken ottanut osaa tappeluun, ei riippunut niin paljon haluttomuudestani kuin noiden pakanoiden kahleista. Urhoolliseksi ja taitavaksi olet sinä osoittautunut ottelussa, ja minä kiitän sinua nyt, ennenkuin ryhdyn täyttämään muita tärkeämpiä tehtäviä, sillä sinä olet totisesti ansainnut kristityn kiitoksen."
"Koko juttu on aivan vähäpätöinen, ja sellaista tulette näkemään usein, jos viivytte kauan parissamme", vastasi metsästäjä, joka oli tuntuvasti leppynyt laulumiehelle tämän vilpittömän kiitollisuudenilmaisun jälkeen. "Minä olen saanut takaisin vanhan toverini, 'Hirventappajan", jatkoi hän sitten, lyöden kädellään pyssynsä tukkiin, "ja se on jo sinänsä voitto. Nämä irokeesit ovat ovelaa väkeä, mutta he pettivät itsensä jättäessään tuliaseensa kauas ulottuviltaan; ja jos Unkas ja hänen isänsä olisivat säilyttäneet vain tavallisen intiaanimalttinsa, olisimme lähettäneet noihin roistoihin kolme kuulaa yhden asemesta, ja se olisi tehnyt selvää koko roskajoukosta, yhtä hyvin tuosta loikkivasta lurjuksesta kuin hänen kumppaneistaankin. Mutta kaikki oli edeltäpäin niin määrätty ja parhain päin määrätty."
"Sinä puhut hyvin", virkkoi David; "ja sinä tapasit kristinuskon oikean hengen. Ken on määrätty pelastumaan, hän pelastuu, ja kenen kohtaloksi on säädetty hukkuminen, hän hukkuu. Tämä on totinen oppimme, ja sangen lohduttava se on ja virvoittava oikealle uskovaiselle."
Metsästäjä, joka tällä välin oli istuutunut tarkastelemaan pyssynsä tilaa niin sanoaksemme isällisellä huolella, katsahti nyt toiseen lainkaan yrittämättäkään salata paheksumistaan ja katkaisi jyrkästi enemmät puheet.
"Oppi tai ei", laukaisi karski metsänkävijä, "joka tapauksessa se on lurjusten uskoa ja koituu rehellisen miehen kiroukseksi. Minä uskon kyllä, että tuo huroni kaatui käteni iskusta, koska näin sen omin silmin; mutta ellen sitä myös omin silmin näe, ei mikään saa minua uskomaan, että hän tapasi siinä palkintonsa tai että tuo Chingachgook tuolla tuomitaan viimeisenä päivänä."
"Sinä et löydä mistään todisteita tuollaista rohkeata oppia puolustaaksesi, eikä sitä tue mikään kirkollisen liittomme päätös", huusi David, joka oli pahasti takertunut turhantarkkoihin saivarteluihin, joita oli hänen aikanaan ja etenkin hänen maakunnassaan keksitty peittämään taivaallisen ilmoituksen yksinkertaista kauneutta koetettaessa tunkeutua jumalallisen luonnon vapisuttavaan salaisuuteen asettamalla omahyväisyys uskon sijaan, mistä oli seurauksena, että moisiin ihmisten kyhäämiin opinkappaleihin nojaavat joutuivat vain epäilyihin ja ensimmäinen myrsky oli sen pyyhkäisevä sijaltansa. "Minä pyydän sinua esittämään ne todistusvoimaiset kohdat, joille sinä rakennat tuon säälimättömän väitöksesi" (muiden opinjärjestelmien puolustajain tapaan ei Davidkaan aina ollut tarkka sanojensa valinnassa). "Mainitse luku ja värssy sekä mistä pyhästä kirjasta olet löytänyt lauseita tueksesi?"
"Kirjasta?" kertasi Haukansilmä huonosti salaten syvän halveksumisensa; "pidätkö minua parkuvana paitaressuna, joka roikkuu jonkun vanhan akan hameessa, pidätkö tätä hyvää pyssyä tässä polvellani hanhensulkana, tätä häränsarvea mustetolppona ja tätä nahkapussia ruudukkaana nenäliinana, jossa minä muka kuljetan päivällistäni? Kirjasta! Mitä on sellaisella miehellä kuin minulla, salojen soturilla, vaikka minä olenkin puhdasta valkoista rotua, mitä on minulla tekemistä kirjojen kanssa? Minä olen lukenut vain yhtä ainoata kirjaa, ja siihen kirjoitetut sanat ovat liian yksinkertaisia ja liian selviä tarvitakseen pitkiä selittelyjä, vaikka minä voinkin ylpeillä käyneeni omaa kouluani neljäkymmentä pitkää ja vaivalloista vuotta."
"Mikä onkaan sen kirjan nimi?" kysyi David, joka ymmärsi väärin toisen tarkoituksen.
"Se kirja on aina avoinna edessänne", vastasi metsästäjä; "eikä sen omistaja ole itara käyttääkseen sitä. Minä olen kuullut ihmisistä, jotka lukevat kirjoja tullakseen vakuutetuiksi Jumalan olemassaolosta. Sitä minä en ymmärrä muulla tavalla kuin että siirtokuntien ihmiset siinä määrin vääristelevät hänen tekonsa, että se, mikä on selvää saloilla ja metsissä, tulee epäilyksenalaiseksi kauppiasten ja pappien keskuudessa. Jos tuollainen epäilijä sattuisi lähettyvilleni ja hän seuraisi minua auringonnoususta toiseen auringonnousuun läpi metsän sokkeloiden, huomaisi hän pian olevansa tyhmyri ja että hänen suurin tyhmyytensä on siinä, että hän pyrkii kohoamaan Hänen tasalleen, jonka vertaiseksi hän ei kuitenkaan koskaan voi tulla ei hyvyydessä eikä voimassa."
Heti kun David huomasi väittelevänsä vastustajan kanssa, joka sai uskonsa luonnon ilmestyksistä ja vältti kaiken opinkappaleiden saivartelua, luopui hän halukkaasti ottelusta, mistä hän ei luullut niittävänsä hyötyä yhtä vähän kuin arvonantoakaan. Metsästäjän vielä puhuessa oli hänkin istuutunut ja vetäen esiin aina valmiin pikkukirjansa ja rautasankaiset silmälasinsa valmistautui hän suorittamaan velvollisuutta, minkä vain odottamaton hyökkäys hänen oikea-oppisuutensa kimppuun oli saanut pitkäksi aikaa lyömään laimin. Hän oli tosiaan kuin mikäkin läntisen manteren mestarilaulaja — paljoa myöhäisempi kuin runsaslahjaiset runoniekat, jotka muinoin lauloivat paronien ja ruhtinaiden maallista ylistystä, mutta joka tapauksessa oman aikansa ja maansa hengen mukainen mestarilaulaja; ja nyt hän oli varustautunut harjoittamaan taitoansa äskeisen voiton kunniaksi tai oikeammin kiitokseksi siitä. Hän odotti kärsivällisesti siksi kunnes Haukansilmä herkesi puhumasta, sitten hän kohotti silmänsä ja äänensä yht'aikaa ja sanoi:
"Minä kehoitan teitä, hyvät ystävät, yhtymään kanssani ylistämään tätä eriskummallista pelastumista raakalaisten ja uskottomien käsistä sillä virvoittavalla ja juhlallisella sävelellä, jota mainitaan nimellä 'Northampton'."
Hän ilmoitti sitten sivun ja värssyn, mistä hänen valitsemansa säkeet olivat löydettävissä, ja asetti soittokoneen huulilleen yhtä arvokkaasti ja vakavasti, kuin olisi ollut kirkossa. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut avustusta, sillä sisarukset olivat vielä hellien tunteenpurkaustensa vallassa, joihin olemme jo viitanneet. Mutta säikähtymättä lainkaan seurakuntansa vähälukuisuutta, siihen kun itse asiassa kuului vain murjottava metsästäjä, hän korotti äänensä, aloitti ja lopetti hurskaan laulun minkäänlaisitta häiriöittä tai keskeytyksittä.
Haukansilmä kuunteli tyynesti ladatessaan pyssyään ja korjaillessaan sen piitä, mutta sävelet, joilta nyt puuttui ympäristön ja myötätunnosta johtuvan liikutuksen ulkonainen tuki, eivät kyenneet herättämään hänen uinuvia tunteitaan. Ei ole milloinkaan mestarilaulaja, tai millä sopivammalla nimellä Davidia mainitsisimmekaan, ponnistellut taitoaan välinpitämättömämmän kuulijakunnan edessä, vaikka hänen esiintymistapansa erikoisuudesta ja vilpittömyydestä voimme päätellä, ettei kukaan maallinen laulaja ole milloinkaan kohottanut säveliä, jotka olisivat nousseet niin lähelle sitä valtaistuinta, mille kaikki kunnia ja ylistys kuuluu. Metsästäjä pudisti päätään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja, joiden joukosta saattoi vain erottaa "kurkun" ja "irokeesin", hän lähti keräilemään huroneilta vallattua asevarastoa ja tarkastamaan sen tilaa. Tässä toimessa auttoi häntä Chingachgook, joka muiden joukosta löysi omansa ja poikansa pyssyn. Myöskin Heyward ja David varustettiin tuliluikuilla, eikä ruutia ja kuuliakaan puuttunut näiltä nyt toimintakykyisiltä pyssyiltä.
Kun metsän pojat olivat suorittaneet valintansa ja jakaneet voittosaaliin, ilmoitti tiedustelija hetken tulleen lähteä matkaan. Samaan aikaan oli Gamutinkin laulu lopussa, ja sisarukset jaksoivat jo hallita tunteensa. Duncanin ja nuoremman mohikaanin avustamina laskeutuivat tytöt kummun jyrkkää rinnettä, jota he olivat nousseet aivan kokonaan erilaisten olosuhteiden vallitessa ja jonka laesta oli ollut vähällä tulla heidän surmansa näyttämö. Alhaalla he tapasivat narragansetratsut pureksimassa pensaiden lehtiä, ja noustuaan satulaan he seurasivat opasta, joka usein mitä vaarallisimmissa tilanteissa oli osoittautunut heidän ystäväkseen. Matkaa ei kuitenkaan kestänyt pitkälti. Haukansilmä poikkesi huronien seuraamalta salapolulta, kääntyi oikealle, tunkeutui viidakkoon, kulki yli solisevan puron ja pysähtyi erääseen kapeaan laaksoon muutamien vesijalavain varjoon. He olivat vain muutamien sylien päässä tuon kamalan kummun juurelta, ja hevosia olisi tarvittu oikeastaan vain matalan puron poikki mentäessä.
Metsästäjä ja intiaanit näyttivät hyvin tuntevan syrjäisen sopen, missä he nyt olivat, sillä laskettuaan pyssynsä nojaamaan puita vasten alkoivat he luoda syrjään kuivia lehtiä, ja kun he olivat päässet siniseen saveen asti, pulpahti sieltä solisten kirkas, kimmeltävä vesisuoni. Valkoinen mies katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin esinettä, jota ei kuitenkaan löytynyt niin pian kuin hän toivoi.
"Nuo huolimattomat lurjukset, mohokit ja heidän tuskarora- ja onondaga-veljensä ovat olleet täällä janoansa sammuttamassa", murisi hän, "ja ne senkin kiertolaiset ovat viskanneet leilin menemään! Tee sitten vielä hyvää moisille kiittämättömille koirille! Tässä on Herra laskenut kätensä keskelle ulvovaa erämaata ja on heidän parhaakseen nostanut maan uumenista lähteen, joka saattaisi häpeään kaikkien siirtokuntien parhaan rohdosvaraston; ja katso! Konnat ovat sotkeneet saven ja lianneet paikan ikäänkuin he olisivat järjettömiä elukoita eivätkä ihmisiä."
Sanaakaan sanomatta ojensi Unkas hänelle kaivatun leilin, jota näkemästä yltyvä pahantuulisuus oli estänyt Haukansilmää tähän asti, vaikka se kauniisti riippui jalavan oksalla. Täytettyään sen vedellä hän vetäytyi muutamia askeleita syrjään, missä maa oli lujempaa ja kuivempaa, ja istuutui sangen tyynesti. Juotuaan pitkän ja ilmeisesti miellyttävän siemauksen alkoi hän hyvin huolellisesti tarkastella huronien jättämiä ruuantähteitä, joita hän oli kantanut repussa käsivarrellaan.
"Kiitoksia, poika!" jatkoi hän ojentaen tyhjän astian Unkasille; "nytpä ryhdymme katselemaan, millaisia paloja nämä hiiviskelevät huronit pistelevät poskeensa väijytysretkillä ollessaan. Kas vain! Hirtehiset tuntevat kyllä parhaat kohdat kauriista, ja luulisipa melkein niiden osaavan leikata ja paistaa hirvenreittä yhtä hyvin kuin paras kokki koko maassa! Mutta kaikki on raakaa, sillä irokeesit ovat raakalaisia itsekin. Unkas, otahan tulusrautani ja sytytä tuli; palanen mureata lihaa ojentaa meille luonnon auttavan käden pitkien ponnistusten jälkeen."
Huomatessaan oppaiden ryhtyneen aivan tosissaan puuhaamaan ateriaa auttoi Heyward tytöt satulasta ja asettui heidän vierelleen maahan, koska ei hänkään ollut haluton nauttimaan parin hetken virkistävää lepoa veristen tapausten jälkeen, joissa hän oli juuri ollut osallisena. Paistohommien parhaillaan jatkuessa sai uteliaisuus hänet tiedustelemaan seikkoja, jotka olivat aiheuttaneet heidän odottamattoman ja parhaaseen aikaan sattuneen pelastumisensa.
"Mistä johtui, että me näimme teidät taas niin pian, jalo ystäväni", kysyi hän, "ja ilman Edwardin varusväen apua?"