Samassa annettiin lähtömerkki, ja englantilaisen rivistön alkupää komennettiin liikkeelle. Sisarukset säpsähtivät sitä ääntä, ja kun he loivat silmäyksen ympärilleen, näkivät he valkopukuisia ranskalaisia sotilaita, jotka olivat jo ottaneet haltuunsa linnoituksen portit. Siinä hetkessä näytti myös suunnaton pilvi äkkiä lehahtaneen heidän päittensä yläpuolelle, ja katsoessaan ilmaan huomasivat he seisovansa Ranskan lipun laajan liehunnan varjossa.
"Lähtekäämme", virkkoi Cora; "tämä ei ole enää sovelias paikka englantilaisen upseerin lapsille."
Alice tarttui sisarensa käsivarteen, ja yhdessä he jättivät harjoituskentän heitä ympäröivän hälisevän joukon auraamana.
Heidän kulkiessaan porttien läpi kumartelivat ranskalaiset upseerit, jotka olivat saaneet tietää heidän arvonsa, syvään ja kunnioittavasti, välttäen kuitenkin tyrkyttämästä kohteliaisuuttaan, he kun erikoisen tahdikkaasti kyllä havaitsivat sen mahdollisesti voivan tuntua vastenmieliseltä. Kun kaikki vaunut ja kuormajuhdat olivat sairaiden ja haavoitettujen hallussa, oli Cora päättänyt kestää kaikki jalkamatkan vaivat mieluummin kuin häiritä heidän mukavuuttaan. Siitä huolimatta täytyi monen raajarikkoisen ja heikon sotilaan laahata voimatonta ruumistaan rivien jäljessä, koska tässä erämaassa välttämättömät kuljetusneuvot puuttuivat. Kaikki olivat kuitenkin liikkeellä: heikot ja haavoittuneet ähkyen ja kärsien, heidän toverinsa äänettöminä ja juroina, naiset ja lapset kauhun vallassa, itsekään tietämättä miksi.
Kun tuo sekasortoinen ja pelkäävä joukko jätti linnan suojaavat vallit ja astui avoimelle kentälle, levisi koko näyttämö yht'äkkiä sen silmien eteen. Vähän matkan päässä oikealla ja hiukan taampana seisoi ranskalainen sotajoukko aseissa, Montcalm kun oli koonnut eri osastonsa heti kaartin vallattua linnoituksen. He katselivat tarkkaavasti, mutta äänettöminä voitettujen kulkuetta, lyömättä laimin ainoatakaan asiaankuuluvaa sotilaallista kunnianosoitusta ja menestyksessään vähimmälläkään tavalla solvaamatta tai ivailematta vähemmän onnekkaita vihollisiaan. Englantilaisten joukot, joita kaikkiaan oli lähes kolmetuhatta henkeä, etenivät hitaasti poikki tasangon yhteistä keskustaa kohti ja lähenivät siten vähitellen toisiaan, kaikkien suunta kun pyrki samaan päämäärään, korkeiden puiden väliin hakattuun aukeamaan, mistä Hudsonin tie painui metsään. Pitkin metsän kaartuvia rantoja näkyi musta pilvi villejä, jotka katselivat vihollistensa lähtöä ja liehuivat vähän matkan päässä niinkuin korppikotkat, ja joita vain voimakkaamman sotajoukon läheisyys esti syöksymästä saaliinsa kimppuun. Muutamat olivat keinotelleet itsensä jopa voitettujen riveihinkin, missä he kuljeskelivat juron ja tyytymättömän näköisinä, esiintyen ikäänkuin tämän ihmisvilinän tarkkaavina, vaikka toistaiseksi toimettomina katselijoina.
Heywardin johtama etujoukko oli jo saapunut metsän aukeamaan ja alkanut hitaasti kadota, kun riitelevät äänet käänsivät Coran huomion erääseen jäljelle jättäytyneeseen ryhmään. Muuan kuhnusteleva maakuntalaissotilas sai maksaa tottelemattomuutensa, kun häneltä yritettiin ryöstää juuri niitä esineitä, jotka olivat houkutelleet hänet jättämään paikkansa rivissä. Mies oli voimakas ja liian ahne luopuakseen tavaroistaan tappelutta. Kummankin puolueen jäseniä sekaantui leikkiin, toiset estämään, toiset auttamaan anastusta. Äänet kävivät lujiksi ja kiukkuisiksi, ja satakunta villiä ilmestyi kuin taikavoimalla siihen, missä niitä oli näkynyt vain tusinan verran minuutti sitten. Samassa huomasi Cora Maguan liehuvan maanmiestensä joukossa ja puhuvan kiihoittavalla ja kavalalla tavallaan. Naisten ja lasten ryhmä pysähtyi ja painui yhteen kuin parvi pelästyneitä siipiään hätäisesti räpytteleviä lintuja. Mutta intiaanin saaliinhimo oli pian tyydytetty, ja joukot lähtivät taas hitaasti liikkeelle.
Villit perääntyivät ja näyttivät sallivan vihollistensa edetä ilman sen enempiä häiriöitä. Mutta kun naisparvi läheni heitä, pistivät muutaman vaipan koreat värit erään hurjan, raa'an huronin silmiin. Hän astui vähintäkään epäröimättä ottamaan sen. Enemmän pelosta kuin kiintymyksestä vaatteeseen kääräisi nainen lapsensa himottuun peitteeseen ja painoi molempia lujemmin povelleen. Cora oli avaamaisillaan suunsa ja aikomaisillaan neuvoa naista luovuttamaan tuon mitättömän tavaran, kun villi hellitti vaipasta ja kiskaisi kirkuvan lapsen hänen sylistään. Jättäen kaiken ympärillään seisovien villien ahneisiin käsiin syöksähti äiti aivan sekaannuksissaan vaatimaan lastansa takaisin. Intiaani hymyili julmasti ja ojensi toisen kätensä ilmaistakseen suostuvansa vaihtokauppaan, samalla kun hän toisella kädellään heilutti lasta päänsä päällä, pidellen sitä jaloista, täten ikäänkuin korottaakseen lunnasten arvoa.
"Tässä — tässä — tuossa — kaikki — kaikki tyynni — mitä tahansa!" huudahteli tukahtuva nainen raastaen irti pukunsa keveämpiä osia voimattomin, vapisevin sormin; "ota kaikki, mutta anna minulle lapseni!"
Villi potkaisi halveksivasti syrjään mitättömät rääsyt ja kun hän näki vaipankin jo joutuneen muiden saaliiksi, muuttui hänen ivallisen kolkko hymynsä hurjan raivon ilmeeksi, ja hän paiskasi lapsen pään murskaksi kallioon ja heitti sen värähtelevät jätteet äidin jalkoihin. Hetkisen seisoi tämä kuin epätoivon patsaaksi kivettyneenä, tuijottaen kaameasti tuohon muodottomaan kasaan, joka vähän aikaa sitten oli kujerrellut hänen povellaan ja hymyillyt hänelle; sitten hän kohotti silmänsä ja kasvonsa taivaaseen päin, ikäänkuin huutaen Jumalan kirousta kauhutyön tekijälle. Mutta häneltä jäi tekemättä sellaisen rukouksen synti, sillä pettymyksensä hullaannuttamana ja veren näkemisen kiihoittamana upotti huroni armahtavasti kirveensä hänen aivoihinsa. Äiti tupertui maahan iskusta ja hamuili vielä kuollessaankin lastaan sen kaikkivoittavan rakkauden johtamana, joka oli saanut hänet hellimään pienokaistaan sen eläessä.
Tällä vaarallisella hetkellä nosti Magua kädet suulleen ja päästi tuhoisan, hirvittävän ulvahduksen. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit loikahtivat tämän tutun huudon kuullessaan niinkuin kilpahevoset hypähtävä lähtömerkin kajahdettua jättääkseen rajapatsaan; ja samassa nousi sellainen kirkuna ja rääkynä pitkin tasankoa ja metsän lehväkatoksia, että moista harvoin ennen lähti ihmishuulilta. Ne, jotka sen kuulivat, tunsivat sydämessään jähmettävää kauhua, joka ei ehkä ollut paljoakaan lievempi sitä musertavaa pelästystä, mitä luulisi tuntevansa viimeisen päivän tuomionpasuunain pauhatessa.
Yli kaksituhatta raivoisaa villiä ryntäsi esiin metsästä merkkihuudon kajahdettua ja kiiti onnettoman tasangon poikki vaistomaisella ketteryydellä. Me emme pysähdy laajemmin kuvailemaan niitä pöyristyttäviä kauhunäkyjä, jotka nyt seurasivat. Kuolema vaani kaikkialla ja vieläpä kaikkein kauheimmissa ja inhoittavimmissa muodoissaan. Vastustus vain kiihoitti murhaajia, jotka yhä jakelivat mielettömiä iskujaan, vaikka heidän uhrinsa olivat jo aikoja sitten päässeet heidän raivonsa ulottuvilta.
Harjaantuneet sotaväenosastot vetäytyivät nopeasti jykeviin ryhmiin, koettaen peloittaa hyökkääjiä taistelurintaman vaikuttavalla näyllä. Koe onnistuikin osaksi, vaikka kovin monet sotilaat antoivatkin villien vääntää lataamattomat pyssyt käsistään, turhaan toivoen siten tyynnyttävänsä hurjistuneita intiaaneja.
Sellaisessa sekasorrossa ei kellään ollut aikaa laskea kiitäviä hetkiä. Sisarukset olivat seisoneet kymmenisen minuuttia — heistä ne tuntuivat iankaikkisuudelta — kuin naulittuina paikoilleen, kauhun vallassa ja melkein avuttomina. Kun ensimmäinen isku putosi, olivat heidän kirkuvat seuralaisensa puristuneet heidän ympärilleen kiinteäksi ryhmäksi ja tehneet paon mahdottomaksi, ja kun nyt pelko tai surma oli hajoittanut useimmat ellei kaikki, heidän lähettyviltään, eivät he nähneet muuta tietä avoinna kuin sen, joka johti heidän vihollisensa kirveisiin. Joka puolelta kaikui kirkaisuja, voivotuksia, kehoituksia, kirouksia. Tällä hetkellä näki Alice vilahdukselta isänsä kookkaan vartalon, tämän kiiruhtaessa kentän poikki ranskalaista armeijaa kohti. Hän oli tosiaankin menossa Montcalmin luo kaikesta vaarasta välittämättä vaatimaan vitkastelevaa turvajoukkoa, jonka hän oli aikaisemmin saanut sopimukseen. Viisikymmentä kiiltävää kirvestä ja väkäkeihästä uhkasi hänen henkeään hänen sitä huomaamattakaan, mutta villit kunnioittivat raivossaankin hänen arvoaan ja tyyneyttään. Vaaralliset aseet löi vanhuksen yhä vielä voimakas käsi syrjään tai putosivat ne itsestään alas yritettyään iskua, jota ei kukaan näyttänyt uskaltavan antaa. Onneksi oli kostonhimoinen Magua etsimässä uhriaan juuri siitä ryhmästä, jonka vanhus oli äsken jättänyt.
"Isä — isä — me olemme täällä!" huusi Alice hänen kulkiessaan ohi vähän matkan päästä heitä huomaamatta. "Tule luoksemme, isä, tai muutoin meidät tapetaan!"
Huuto uudistui sanoin ja äänin, jotka olisivat sulattaneet kivisydämenkin, mutta vastausta ei tullut. Kerran näytti sentään vanhus erottaneen jotakin sentapaista, sillä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta Alice oli jo silloin kaatunut pyörtyneenä maahan ja Cora vaipunut hänen viereensä, väsymättömässä hellyydessään kumartuen hänen näennäisesti elottoman ruumiinsa yli. Munro pudisti pettyneenä päätään ja jatkoi kulkuaan asemansa osoittamaa korkeaa velvollisuutta täyttääkseen.
"Neiti", virkkoi Gamut, joka, niin avuton ja hyödytön kuin olikin, ei ollut vielä ajatellutkaan jättää turvattejaan, "täällä pitävät pahat henget ilojuhliaan, eikä tämä ole sovelias paikka kristittyjen viipyä. Nouskaamme ja paetkaamme!"
"Menkää!" sanoi Cora, joka yhä tuijotti tajuttomaan sisareensa; "pelastakaa itsenne. Minua ette voi enää auttaa."
David ymmärsi hänen päätöksensä järkähtämättömyyden siitä lyhyestä, mutta ilmehikkäästä kädenliikkeestä, jolla hän säesti sanojaan. Hän katseli hetkisen synkkiä haamuja ympärillään, ja hänen korkea vartalonsa suoristui, hänen rintansa kaareutui ja jokainen hänen kasvojensa piirre paisui ja näytti puhuvan niiden tunteiden voimaa, jotka häntä hallitsivat.
"Jos juutalainen paimenpoika saattoi lauhduttaa Saulin pahanhengen harppunsa helinällä ja pyhän laulun sanoilla, ei liene tässäkään haitaksi koetella sävelten voimaa", puheli hän.
Kohottaen sitten äänensä mahtavimmilleen hän veisasi virttään niin voimakkaasti, että se kuului yli hirvittävän melskeenkin. Moni villi ryntäsi heitä kohti aikoen ryöstää turvatonten sisarusten korut ja nylkeä heidän päänahkansa, mutta kun he näkivät tämän omituisen liikkumattoman ilmiön seisomassa järkähtämättä paikallaan, pysähtyivät he kuuntelemaan. Hämmästys muuttui pian ihailuksi, ja he siirtyivät etsimään toisia, arkamaisempia uhreja, ääneensä lausuessaan tyytyväisyytensä siihen lujuuteen, jolla valkoinen soturi lauloi kuolinlauluaan. Menestyksensä rohkaisemana ja pettämänä ponnisti David kaiken kykynsä laajentaakseen hänen nähdäkseen niin pyhää vaikutusvaltaansa. Nuo merkilliset äänet sattuivat erään kaukaisen villin korviin, joka raivoten kulki joukosta joukkoon ikäänkuin hän olisi halveksinut kajota tavallisiin teuraihin, häntä kun näytti kiidättävän halu tavata joku hänen maineelleen sopivampi uhri. Magua kirkaisi ilosta huomatessaan entisten vankiensa jälleen joutuneen valtaansa.
"Tulkaa", kähisi hän tarttuen verisillä käsillään Coran vaatteisiin; "huronin maja on yhä auki. Eikö se ole parempi kuin tämä paikka?"
"Pois!" huusi Cora peittäen silmänsä, jotta pääsisi hänen inhoittavia kasvojaan näkemästä.
Intiaani nauroi ilkamoivasti nostaessaan höyryävää kättään ja vastasi:
"Se on punainen, mutta veri tulee valkoisista suonista!"
"Hirviö! Sinun sieluasi syyttää veri, kokonainen valtameri verta. Sinun henkesi on saanut aikaan tämän näytelmän."
"Magua on suuri päällikkö!" vastasi riemuitseva villi. "TahtookoMustatukka tulla hänen heimonsa luo?"
"En milloinkaan! Lyö, jos haluat, ja täydennä kostosi!"
Ovela intiaani epäröi hetken, mutta sieppasi sitten Alicen keveän, tajuttoman ruumiin käsivarsilleen ja juoksi nopeasti tasangon poikki metsää kohti.
"Pysähdy!" kiljaisi Cora, seuraten hurjana hänen askeleitaan; "päästä lapsi! Konna! Mitä sinä teet?"
Mutta Magua oli kuuro hänen huudoilleen, tai oikeammin sanoen tiesi valtansa ja päätti käyttää sitä.
"Pysähtykää — neiti — pysähtykää", huuteli Gamut mistään välittämättömän Coran jälkeen. "Pyhä lumous on alkanut vaikuttaa, ja kohta näette koko tämän kauhistavan metelin tyyntyneen."
Huomattuaan, ettei häntä vuorostaan kuultu, seurasi uskollinen David mielettömäksi säikähtynyttä sisarta, kohotti jälleen äänensä hurskaaseen virteen ja huitoi ilmaa pitkällä käsivarrellaan hartaaksi säestykseksi. Tällä tavoin he kulkivat tasangon halki pakenevain, haavoittuneiden ja kuolleiden välitse. Julma huron oli milloin tahansa riittävänä turvana itselleen ja uhrille, jota hän kantoi, mutta Cora olisi jo usein kaatunut villien vihollistensa iskuista, ellei hänellä olisi ollut tuota jäljessään kulkevaa omituista olentoa, jossa hämmästyneet alkuasukkaat luulivat nyt asuvan hulluuden suojelevan hengen.
Magua, joka osasi väistää uhkaavimmat vaarat ja myöskin tehdä takaa-ajon turhaksi, painui metsään eräästä matalasta rotkosta, mistä hän pian löysi matkustajain äskettäin hylkäämät narraganset-ratsut odottamasta erään hänen kaltaisensa julman ja ilkeän näköisen villin vartioimina. Nostaen Alicen toisen hevosen selkään viittasi hän Coraa nousemaan toisen satulaan.
Huolimatta vangitsijansa läheisyyden tuottamasta inhosta oli Coralla jonkinlainen helpotus päästä näkemästä tasangolla riehuvaa kauhunäytelmää, eikä hän voinut olla sitä kokonaan tuntematta. Hän nousi siis ratsaille ja pyysi kohotetuin käsivarsin sisartaan niin täynnä hellyyttä ja rakkautta, ettei huronikaan voinut sitä häneltä kieltää. Laskien siis Alicen Coran hevosen satulaan hän tarttui suitsiin ja aloitti matkansa uppoutumalla yhä syvemmäs metsään. Huomattuaan, että hänet oli jätetty yksin täydellisesti halveksittuna olentona, ettei hänen katsottu edes ansaitsevan kuolemaa, huiskautti David pitkät säärensä toisen hylätyn hevosen satulaan ja riensi heidän jälkeensä niin nopeasti kuin vaikeasti kuljettava tie salli.
Pian he alkoivat nousta jotakin rinnettä, mutta kun liikunta alkoi herättää hänen sisartaan tainnostilasta, oli Coran huomio liian kiinteästi jakautunut Aliceen kohdistuvan hellän huolenpidon ja kentältä yhä kajahtelevien huutojen kuuntelemisen välille, voidakseen panna merkille suuntaa, jota he kulkivat. Mutta kun he olivat ennättäneet vuoren tasaiselle laelle ja lähenivät sen itäistä jyrkännettä, tunsi hän paikan, jonne hänet oli kerran ennenkin opastettu, vaikka se olikin tapahtunut metsästäjän ystävällisemmässä seurassa. Täällä Magua salli heidän laskeutua ratsailta, ja huolimatta vankien omasta surullisesta tilasta sai uteliaisuus, joka tuntuu olevan erottamaton pelostakin, heidät katsahtamaan alapuolellaan raivoavaa hirvittävää näytelmää.
Julma työ jatkui yhä keskeytymättä. Joka haaralla pakenivat uhrit armottomia vainoojiaan, sillä välin kun kristityn kuninkaan aseistetut joukot seisoivat paikoillaan niin tunnottomina ja niin toimettomina, ettei sitä ole koskaan voitu selittää, jättäen lähtemättömän tahran niiden päällikön muutoin niin kirkkaaseen kilpeen. Eikä kuoleman miekka lakannut viuhumasta, ennenkuin ahneus voitti kostonjanon. Vasta silloin harvenivat haavoitettujen huudot, kunnes kauhunkirkaisuja ei enää kohonnut kuuntelevien korviin, tai hukkuivat ne voitonriemuisten villien hurjaan, pitkään, läpitunkevaan ulvontaan.
XVIII luku.
Miks' sua nimittäisin?Miksi tahdot:Murhaajaks kunnialliseks; en tehnytvihasta mitään, kaikki kunniasta.
Othello.
Edellisessä luvussa pikemmin tilapäisesti mainittu kuin seikkaperäisesti kuvattu epäinhimillinen kohtaus on siirtokuntain historian lehdillä tullut kuuluisaksi hyvin ansaitulla nimellä "William Henrikin Verilöyly". Se laajensi niin suuresti tahraa, jonka muuan aikaisempi ja varsin samanlainen tapaus oli jättänyt ranskalaisen ylipäällikön maineeseen, ettei sitä kyennyt kokonaan poistamaan edes hänen varhainen, kunniakas kuolemansa. Mutta nyt alkaa sitä aika verhota, ja tuhannet ihmiset, jotka tietävät Montcalmin kaatuneen sankarina Abrahamin kentällä, ovat täydellisesti unohtaneet, kuinka paljon häneltä puuttui sitä siveellistä rohkeutta, mitä ilman ei yksikään mies voi olla todellisesti suuri. Sivumäärittäin voisi tämä kuuluisa esimerkki lähtökohtana kirjoittaen todistaa kaiken inhimillisen kunnon heikkouksia, näyttää, kuinka helposti jalot tunteet, hienostunut kohteliaisuus ja ritarillinen urheus menettävät tehonsa itsekkyyden tukahduttavan homeen turmelemina ja osoittaa maailmalle miestä, joka oli suuri kaikilta pienemmiltä luonteenominaisuuksiltaan, mutta jonka käytös muuttui moitittavaksi heti, kun oli näytettävä, kuinka paljon periaate on valtioviisautta korkeammalla. Mutta se tehtävä ei kuulu alaamme, ja kun historia, samoinkuin rakkauskin, ovat niin taipuvaisia ympäröimään sankareitaan ihanteellisen kirkkauden ilmakehällä, on hyvin luultavaa, että jälkimaailma on pitävä Ludvig de Saint-Verania vain isänmaansa urhokkaana puolustajana hänen julman toimettomuutensa Oswegon ja Horikanin rannoilla jäädessä unohduksiin. Syvästi surkutellen tätä sisarrunottaremme heikkoutta poistumme viipymättä hänen pyhitetyiltä alueiltaan oman vaatimattoman kutsumuksemme varsinaisille poluille.
Kolmas päivä linnan valloituksen jälkeen läheni loppuaan, mutta kertomuksen juoni pidättää yhä lukijaa "Pyhän Järven" rantamilla. Viimeksi nähtyinä olivat varustuksen ympäristöt täynnä melskettä ja kamppailua. Nyt hallitsivat niitä hiljaisuus ja kuolema. Verentahrimat voittajat olivat kaikonneet, ja heidän leirinsä, joka niin äskettäin kajahteli voitollisen sotajoukon hilpeästä ilonpidosta, uinui nyt äänettömänä, autiona hökkelikaupunkina. Linnoitus oli enää vain savuava rauniokasa, ja hiiltyneet hirret, räjähtäneiden kanuunain sirpaleet ja sortuneiden kiviseinäin jätteet peittivät hurjassa sekamelskassa sen multavalleja.
Hirvittävä muutos oli myös tapahtunut ilmassa. Aurinko oli kätkenyt lämpönsä paksujen sumupilvien taa, ja sadat ihmisruumiit, joita juuri oli polttanut elokuun ankara kuumuus, joutuivat nyt kaikessa muodottomuudessaan ikäänkuin ennenaikaisen marraskuun tuulien jähmetytettäviksi. Kiertelevät lumivalkeat huurut, jotka olivat purjehtineet yli kukkuloiden pohjoista kohti, palasivat nyt loppumattomana synkkänä verhona, jota lennätti eteenpäin myrskyn raivo. Lukemattomia kuvia heijasteleva Horikanin pinta oli kadonnut, ja sen sijaan ruoskivat rantoja viheriät, raivoavat aallot, ikäänkuin olisivat ne suuttuneina halunneet heittää takaisin maalle kaiken sen saastan, joka sitä rumensi. Tuo kirkas lähdejärvi säilytti sentään osan lumoavasta kauneudestaan, mutta sillä oli kuvasteltavanaan vain matalan taivaan synkeä pimeys. Kostea ja lempeä ilma, joka tavallisesti ympäröi maisemaa, verhoten sen liian jyrkkiä ja miedontaen sen liian karkeita piirteitä, oli nyt kadonnut, ja pohjatuuli puhalsi yli vesilakeuden niin koleana ja omaa valtaansa uhkuvana, ettei jäänyt mitään silmän arvattavaksi eikä mielikuvituksen luotavaksi.
Rajut luonnonvoimat olivat riistäneet tasangolta vehreyden, niin että näytti siltä kuin olisi sen tuhonnut kaikensyöjä salama. Vain siellä täällä kohosi autiuden keskeltä tummanvihreä ruohomätäs: ihmisveren höystämän maan varhaisin hedelmä. Koko maisema, joka suotuisassa valossa ja sopivassa lämmössä nähtynä oli ollut niin viehättävä, oli nyt kuin vertauskuvallinen maalaus elämästä, maalaus, missä esineet oli jäljitelty niiden karkeimmin, todenmukaisimmin värein ja ilman varjostuksen tehoa.
Yksinäiset, kuivat ruohonkorret huojuivat lentävien vihurien käsissä peloittavan selvinä, rohkeat kalliovuoret näkyivät liian tarkoin kaikessa alastomuudessaan, ja silmä etsi turhaan lepoa koettamalla puhkaista taivaan rajattoman kannen, sen kun sulki katseilta repaleisten, kiiltävien usvapilvien pimeä verho.
Tuuli puhalsi puuskittain, joskus vyöryen raskaasti pitkin maata, ikäänkuin kuiskaillakseen valituksiaan kuolleiden kylmiin korviin, pian taas yltyäkseen kimeäksi, vihlovaksi vihellykseksi, joka syöksyi metsään niin väkevästi, että ilma täyttyi sen puuskuttelemista lehdistä ja oksista. Tässä kaameassa tohinassa taistelivat muutamat nälkäiset korpit viimaa vastaan, mutta tuskin oli niiden alapuolella aukeneva metsän viheriä valtameri sivuutettu, kun ne iloisina pysähtyivät aloittamaan inhoittavaa ateriaansa, joka oli niille tarjona missä kentän kolkassa tahansa.
Sanalla sanoen: maisema oli autiuden ja hävityksen kuva, ja tuntui kuin olisi kuoleman armoton käsi yhdellä iskulla kaatanut kaikki ne, jotka olivat sen pyhyyttä loukaten astuneet sen piiriin. Mutta kielto oli nyt peruutettu, ja ensi kerran sen jälkeen kun niiden kauhutekojen suorittajat, jotka olivat osaltaan rumentaneet näköalaa, olivat poistuneet, uskalsivat elävät ihmiset lähestyä paikkaa.
Noin tunti ennen auringon laskua olisi voinut aikaisemmin mainittuna päivänä nähdä viiden miehen astuvan kentälle siitä kapeasta aukosta, mistä Hudsonin tie painui metsään, ja etenevän hävitettyä linnoitusta kohti. Alussa oli heidän kulkunsa hidasta ja varovaista, ikäänkuin olisivat he vain vastahakoisesti käyskennelleet tasangon kauhujen keskellä tai pelänneet sillä tapahtuneiden hirmukohtausten uudistuvan. Muuan notkea intiaani kulki muun joukkueen edellä niin ketterästi ja hiljaa kuin vain alkuasukas osaa kulkea nousten jokaiselle töyräälle katselemaan ympärilleen ja ilmaisten viittauksilla tovereilleen, mitä suuntaa hänen mielestään oli paras seurata. Eivätkä hänen jäljessään tulijatkaan lyöneet laimin ainoatakaan metsäsodan tuntemaa varovaisuus- ja vakoilemistoimenpidettä. Eräs heistä, hänkin intiaani, asteli hiukan sivummalla tarkastellen metsän rantaa silmin, jotka olivat kauan tottuneet lukemaan pienimmänkin merkin uhkaavasta vaarasta. Muut kolme olivat valkoihoisia, vaikkakin he olivat puvuissa, jotka niin hyvin tekotapansa kuin värinsä puolesta oli sovitettu heidän nykyisen uhkarohkean yrityksensä mukaisiksi — hehän parveilivat salojen läpi peräytyvän armeijan liepeillä.
Vaikutus, minkä heidän tiellään järven rantaan alituisesti esiintyvät kauhunäyt tekivät, oli kokonaan erilainen riippuen seurueen jäsenten luonteesta. Edellä kulkeva nuorukainen loi vakavia, nopeita silmäyksiä noihin raadeltuihin uhreihin astuessaan kepeästi poikki tasangon, peläten ilmaista tunteitaan ja kuitenkin ollen liian karaistumaton voidakseen kokonaan tukahduttaa niiden äkillisen, ankaran voiman. Hänen punainen liittolaisensa sitä vastoin ei ollut moisen heikkouden alainen. Hän eteni ohi ruumiskasojen niin järkähtämättömänä tahdoltaan ja niin tyynenä katsannoltaan, että vain pitkä ja itsepintainen harjoitus saattaa moista synnyttää. Valkoistenkin miesten mielessä heränneet tunteet olivat erilaiset, vaikka yleensä surulliset. Ensimmäinen heistä, jonka harmaat hapset ja uurtuneet piirteet yhdessä uljaan ryhdin ja käynnin kanssa osoittivat metsäläisen valepuvusta huolimatta sodan näkyihin täysin tottuneeksi mieheksi, ei hävennyt päästää äänekkäitä valitushuutoja, milloin joku tavallista hirvittävämpi kohta osui hänen silmäänsä. Hänen rinnallaan kävelevä nuorukainen värisi kauhusta, mutta yritti hillitä liikutustaan pitääkseen sitä hellempää huolta toveristaan. Vain viimeisenä kulkeva näytti ilmaisevan todelliset ajatuksensa huomiota pelkäämättä tai seurauksia kaihtamatta. Hän katseli hirvittävimpiäkin näkyjä silmin ja kasvonjuontein, jotka eivät tienneet vavistuksesta mitään, mutta hän lausuili niin voimakkaita soimauksia, että selvästi kuului, kuinka syvästi hän inhosi vihollistensa rikosta.
Lukija on näissä eri henkilöissä varmaankin heti tuntenut mohikaanit ja heidän valkoihoisen ystävänsä, tiedustelijan, sekä Munron ja Heywardin. Isä siinä tosiaankin etsi lapsiaan, seurassaan nuorukainen, joka otti niin sydämellisesti osaa näiden kohtaloihin, ja ne uljaat, uskolliset metsäläiset, jotka olivat jo osoittaneet taitoaan ja luotettavuuttaan aikaisemmin kuvatuissa järkyttävissä kohtauksissa.
Kun etumaisena kulkeva Unkas oli ehtinyt tasangon keskikohdalle, päästi hän huudon, joka toi hänen toverinsa yhtenä joukkona paikalle. Nuori soturi oli pysähtynyt tapetuista naisista kerääntyneen sekasortoisen ruumiskasan eteen. Huolimatta näyn pöyristyttävästä kaameudesta riensivät Munro ja Heyward mätänevän ryhmän luo, koettaen hellyyden pakottamina, jota ei kauheinkaan näky voinut tukahduttaa, keksiä, olisiko heidän etsimistään löydettävissä joitakin jälkiä revittyjen, kirjavien vaatekappaleiden joukossa. Isä ja rakastaja saivat hetkellistä huojennusta hakemisestaan, vaikka heidät olikin jälleen tuomittu kestämään kaikkea sitä epävarmuuden piinaa, jota oli tuskin helpompi kantaa kuin kauheintakaan totuutta. He jäivät äänettömiksi ja miettiviksi seisomaan surullisen näyn viereen, kunnes tiedustelija lähestyi heitä. Katsellen kaameata näkyä kiukustunein ilmein alkoi tuo jykevä metsän poika puhua ensi kerran kentälle astumisensa jälkeen ymmärrettävästi ja täysin äänin:
"Kostonjano on aito intiaanimainen ominaisuus, ja kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, ettei suonissani virtaa pisaraakaan sekaverta. Mutta sen minä vain sanon — tässä taivaan kasvojen edessä ja sen Herran voimaan luottaen, jonka valta niin selvästi ilmenee näissäkin ulvovissa saloissa — että jos nuo ranskalaiset vielä joskus uskaltautuvat uurteisen kuulan ulottuville, niin tekee muuan pyssy tehtävänsä niin kauan kuin pii lennättää säkeniä ja ruuti palaa! Minä jätän kirveen ja puukon niille, joilla on luontainen taipumus niiden käyttämiseen. Mitä sanot, Chingachgook", lisäsi hän delavarinkielellä, "kerskuvatko huronit tästä naisilleen, kun syvä lumi tulee?"
Vihan salama välähti mohikaanipäällikön tummilla kasvoilla. Hän irroitti puukkonsa tupesta ja kääntyi sitten tyynesti näystä, piirteet niin syvässä levossa kuin ei milloinkaan olisi tuntenut intohimojen kiihoitusta.
"Montcalm! Montcalm!" jatkoi läpeensä kiukustunut, hillittömämpi tiedustelija, "sanotaan ajan tulevan, jolloin me näemme kaikki teot, mitkä me lihassa tehneet olemme, yht'aikaa ja kaikesta maallisesta heikkoudesta puhdistetuin silmin. Voi sitä onnetonta, jonka täytyy katsella tätä kenttää, tuomion tapahtuessa hänen sielustaan! Kas — niin totta kuin olen valkoinen mies, tuossa viruu punanahka, jonka tukka ei kasva päässä sillä kohdalla, mihin luonto sen istutti! Katsopas häntä, delavari, hän voi olla muuan niitä sinun kaipaamasi kansan jäseniä, ja hänen tulee silloin saada uljaalle soturille kuuluva hautaus. Näen silmistäsi, ruhtinaiden jälkeläinen, että joku huroni saa maksaa tämän, ennenkuin syystuulet ovat puhaltaneet kentältä veren hajun!"
Chingachgook läheni raadeltua ruumista ja käännettyään sen selälleen tapasi siitä merkit, mitkä osoittivat miehen kuuluneen niihin kuuteen liittoheimoon tai liittokansaan, niinkuin niitä sanottiin, jotka, niin englantilaisten riveissä kuin taistelivatkin, olivat hänen oman kansansa verivihollisia. Potkaistuaan inhoittavaa ruumista jätti hän sen yhtä välinpitämättömänä kuin jonkin elukanraadon. Tiedustelija ymmärsi teon ja jatkoi sangen kylmäkiskoisena kulkuansa, yhä purkaen vihaansa ranskalaista ylipäällikköä kohtaan entiseen voimakkaaseen tapaansa.
"Vain ääretön viisaus ja rajaton voima rohjetkoot tuhota ihmisiä laumoittain", puheli hän, "sillä vain silloin voidaan tutkia moisen tuomion välttämättömyys; ja kuka sitten yleensä voi korvata Jumalan luotuja? Minä pidän syntinä tappaa toista kaurista ennen kuin ensimmäinen on syöty, ellei aiota ryhtyä pitkään marssiin tai väijytykseen. Kokonaan toinen on laita avonaisessa, ankarassa kamppailussa kaatuvien soturien, sillä heidän osansahan on kuolla pyssy tai kirves kädessä, aina sen mukaan, onko heidän ihonsa valkoinen vai punainen. Unkas-poikaseni, tulehan tänne ja anna kaarneiden laskeutua mingon kimppuun. Minä tiedän usein sen nähtyäni, että niillä on erikoinen mieltymys oneidan lihaan, ja onhan niinmuodoin soveliasta antaa linnun noudattaa luontaista makuaan."
"Hugh!" huudahti nuori mohikaani nousten varpailleen ja innokkaasti katsellen eteensä pelästyttäen siten äänellään ja liikkeellään korpin etsimään toista saalista.
"Mitä siellä, poikaseni?" kuiskasi tiedustelija kyyristäen kookasta vartaloaan kuin hyppyyn valmistautuva pantteri. "Toivoisinpa sen olevan jonkun vitkastelevan ranskalaisen, joka hiiviskelee täällä ryöstön aikeissa. Luulisin 'Hirventappajan' osuvan tavattomalta matkalta tänään!"
Vastaamatta loikkasi Unkas paikaltaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän näkyi raastavan pensaasta ja sitten voitonriemuisena huiskuttavan Coran vihreästä ratsastushunnusta revennyttä kaistaletta. Tämä liike, tämä näky ja huuto, joka jälleen kajahti nuoren mohikaanin huulilta, keräsi koko seuran viipymättä hänen ympärilleen.
"Lapseni!" kiljaisi Munro puhuen nopeasti ja hurjasti; "antakaa minulle lapseni!"
"Unkas tahtoo koettaa", oli lyhyt, liikuttava vastaus.
Tätä yksinkertaista, mutta merkitsevää vastausta ei isä kuitenkaan huomannut, sillä hän tempaisi harsonkaistaleen ja rutisti sen kouraansa, samalla kun hänen silmänsä harhailivat säikähtyneinä pitkin pensaita, ikäänkuin olisi hän yhtä paljon pelännyt kuin toivonut kuulevansa salaisuuksia, joita ne ehkä kätkivät.
"Tässä ei näy ruumiita", sanoi Heyward. "Myrsky ei näytä käyneen tätä tietä."
"Se on ilmeistä ja kirkkaampaa kuin taivas päämme päällä", vastasi aina yhtä rauhallinen tiedustelija. "Mutta joko hän tai ne, jotka hänet ryöstivät, ovat menneet tämän pensaan ohi, sillä minä muistan nähneeni harson, millä hän peitti kasvot, joita kaikki olisivat niin mielellään katselleet. Unkas, sinä olet oikeassa: Tummatukka on ollut tässä ja hän on pelästyneen hirvenvasikan tavoin paennut metsään, sillä eihän kukaan, joka saattoi paeta, olisi jäänyt kentälle murhattavaksi. Hakekaamme hänen jättämiään merkkejä, sillä intiaanin silmät keksivät, niin melkein luulen, mesilinnunkin jäljet ilmasta."
Nuori mohikaani lähti matkaan tämän kehoituksen kuultuaan, ja tuskin oli tiedustelija puheensa päättänyt, ennenkuin Unkas kohotti menestystä ilmaisevan huudon metsän reunasta. Saavuttuaan paikalle näkivät levottomat miehet toisen harsonkaistaleen liehuvan erään pyökin matalimmassa oksassa.
"Hiljaa, hiljaa", virkkoi tiedustelija ojentaen pitkän pyssynsä liian innokkaan Heywardin eteen. "Me tiedämme nyt tehtävämme, mutta jälkien kauneutta ei ole rikottava. Yksikin harkitsematon askel voi hankkia meille tuntien työn. Mutta jäljillä me olemme, sitä ei voi kieltää."
"Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, kunnon mies!" huudahteli Munro. "Minne he siis ovat paenneet ja missä ovat lapseni?"
"Heidän kulkemansa tie riippuu monista seikoista. Jos he ovat lähteneet yksin, ovat he aivan yhtä hyvin saattaneet liikkua ympyrässä kuin suoraan eteenpäinkin, ja silloin he lienevät kymmenkunnan peninkulman päässä meistä; mutta jos huronit tai ranskalaiset intiaanit ovat saaneet heidät käsiinsä, ovat he nyt luultavasti lähellä Kanadan rajoja. Mutta mitä se merkitsee?" jatkoi tiedustelija levollisesti, nähdessään kuuntelijainsa ankaran tuskan ja pettymyksen ilmeen; "tässä olemme nyt mohikaanit ja minä jälkien toisessa päässä, ja luottakaa siihen, me löydämme toisenkin pään, vaikka niiden väliä sitten olisi satoja peninkulmia! Maltahan, maltahan, Unkas, sinähän olet niin kärsimätön kuin joku uudisasukas, ja sinä unohdat, että kevyet jalat jättävät vain kevyitä merkkejä!"
"Hugh!" huudahti Chingachgook, joka oli sillä välin tutkinut erästä ilmeisesti ihmiskäden raivaamaa aukkoa metsän rantaa reunustavaan matalaan viidakkoon ja joka nyt seisoi suorana ja viittasi kädellään alaspäin sellaisessa asennossa ja sellainen ilme kasvoilla kuin olisi nähnyt inhoittavan käärmeen.
"Tässä on selvä miehen jalanjälki", huusi Heyward kumartuessaan tarkastamaan osoitettua kohtaa. "Hän on astunut tämän pikku lampareen reunalle, eikä merkistä voi erehtyä. He ovat vankeina."
"Parempi niin kuin jos he olisivat jääneet menehtymään metsään", vastasi tiedustelija. "Ja niinhän he polkevat leveämmät jäljetkin. Panisinpa vetoon viisikymmentä majavannahkaa yhtä useata piipalaa vastaan, että mohikaanit ja minä astumme heidän telttoihinsa kuukauden kuluessa! Painuhan alemmas, Unkas, ja koeta, mitä voit päätellä noiden pehmeiden intiaanikenkien jäljestä, sillä intiaanikenkä siinä on varmasti kyseessä, eivätkä mitkään pieksut eivätkä saappaat."
Nuori mohikaani kumartui maahan ja poistettuaan paikalta lehdet hän tutki sitä samaan tarkkaan tapaan kuin rahakauppias näinä liikevilpistelyn aikoina tutkisi jotakin epäiltävää arvopaperia. Vihdoin hän nousi polviltaan tyytyväisenä tarkastuksensa tulokseen.
"No, poika", kysyi tiedustelija, "mitä se sanoo? Osaatko saada selkoa sen kielikellon puheesta?"
"Ovela Kettu!"
"Kas! Sekö hiipivä konna jälleen? Hänen juoksenteluistaan ei tosiaankaan tule loppua, ennenkuin 'Hirventappaja' on päässyt sanomaan hänelle ystävällisen sanansa."
Heyward hyväksyi vain vastahakoisesti tämän ilmotuksen todenperäisyyden ja ilmaisi nyt pikemmin toivomuksensa kuin epäilynsä virkkaessaan:
"Intiaanikenkä on niin toisen intiaanikengän kaltainen, että tässä voi varsin hyvin olla kysymyksessä erehdyskin."
"Intiaanikenkä toisen intiaanikengän kaltainen! Yhtä hyvin voitte sanoa, että jalka on toisen jalan kaltainen, vaikka me kaikki tiedämme, että toiset ovat pitkiä ja toiset lyhyitä, muutamat leveitä ja muutamat kapeita, että muutamien on isovarvas kääntynyt sisään, toisten taas ulos. Intiaanikenkä ei ole enempää toisen intiaanikengän kaltainen kuin kirja on toisen kirjan kaltainen, vaikka ne, jotka osaavat lukea jälkimmäisiä, hyvin harvoin kykenevät ymmärtämään edellisten merkkejä. Kaikki on järjestetty parhain päin, koska siten kullakin on oma luontainen etevämmyytensä. Päästähän minuakin sitä vilkaisemaan, Unkas, sillä ei kirja eikä kenkä tule siitä pahemmaksi, vaikka niistä syntyisikin kaksi mielipidettä yhden asemesta." Tiedustelija kumartui toimeensa ja jatkoi heti: "Olet oikeassa, poika. Tässä on juuri se jälki, jonka me niin usein näimme edellisen ajomme aikana. Ja se veijari juo aina, kun vain saa siihen tilaisuuden; juova intiaani oppii aina käymään leveämmin varpaanjäljin kuin luonnollinen villi, koska sellainen löntysteleminen nyt kerran on jokaisen juomarin tapa, olkoon hänellä sitten valkoinen tai punainen nahka. Aivan sama pituus ja leveyskin, katso vain, ruhtinasten jälkeläinen. Sinähän mittasit sen jäljen useammankin kerran meidän seuratessamme niitä roistoja Glenniltä terveyslähteille."
Chingachgook totteli. Lopetettuaan lyhyen tarkastuksensa hän nousi ja lausui rauhallisena vain yhden ainoan sanan:
"Magua!"
"Niin, asia on lukossa. Tästä ovat siis menneet Tummatukka ja Magua."
"Eikä Alice?" kysyi Heyward.
"Hänestä emme ole vielä nähneet merkkiäkään", vastasi tiedustelija katsellen tarkoin puita, pensaita ja maata ympäriltään. "Mitä tämä on? Unkas, tuohan tänne tuo esine, jonka näet killuvan tuossa orjantappurapensaassa."
Kun intiaani oli noudattanut käskyä ja metsästäjä saanut saaliin, purskahti tämä hiljaiseen, mutta sydämelliseen naurunhytkytykseensä pidellessään sitä ilmassa:
"Tämähän on laulumestarin puhallusase! Nyt olemme jäljillä, joita pappikin osaisi seurata. Unkas, etsi sellaisten pieksujen merkkejä, jotka ovat kylliksi isot kantamaan kuusi jalkaa kaksi tuumaa huojuvaa ihmislihaa. Minä alan saada hiukan toiveita siitä veitikasta, koska hän on heittänyt kirkumisen ja ryhtynyt johonkin parempaan toimeen."
"Ainakin on hän ollut uskollinen tehtävälleen", virkkoi Heyward; "eivätkä Cora ja Alice ole ilman ystävää."
"Niinpä niin, ainakin pitää hän heidän lauluharrastuksistaan huolen", vastasi Haukansilmä laskien pyssynsä maahan ja nojaten siihen peittelemättömän halveksiva ilme kasvoillaan. "Osaako hän kaataa metsävuohen heidän päivällisekseen, kulkea pyökkien rungoissa kasvavan sammalen johdolla tai leikata kaulan joltakin huronilta? Ellei, on ensimmäinen matkijarastas, jonka hän tapaa, taitavampi mies heistä kahdesta. No, poika, eikö näy merkkejä sellaisista askelista?"
"Tässä on aivan kuin pieksuissa kulkeneen ihmisen jälki: voisikohan se olla ystävämme askelen painama?" kysyi Heyward.
"Pidelkää lehtiä keveästi tai muutoin hämmennätte jäljen muodon. Tämäkö? Tämä on kyllä jalan jälki mutta Tummatukan; ja pieni se on kuitenkin niin uljaan vartalon ja komean ulkomuodon omistajattaren painamaksi. Laulumestari peittäisi sen kantapäällään."
"Missä? Näyttäkää minulle lapseni jälki", huudahti Munro työntäen pensaita sivulle ja kumartuen kiihkeästi tuon melkein hävinneen jäljen yli. Vaikka askel, joka oli merkin jättänyt, olikin ollut keveä ja nopsa, oli jälki kuitenkin yhä näkyvissä. Iäkäs sotilas tutki sitä himmentyvin silmin, eikä hän noussut kyyristyneestä asennostaan, ennenkuin Heyward näki hänen kuumalla kyynelellä kostuttaneen tyttärensä jalan jälkeä. Tahtoen haihduttaa surua, joka uhkasi joka hetki särkeä ulkonaisen levollisuuden kahleet hankkimalla vanhukselle jotakin tekemistä, sanoi nuori mies tiedustelijalle:
"Kun meillä nyt ovat nämä pettämättömät merkit, niin aloittakaamme marssimme. Hetkinenkin tuntuu vangeista sellaisissa oloissa iankaikkisuudelta."
"Ei aina nopein kauris anna pisintä ajoa", vastasi Haukansilmä nostamatta silmiään niistä erilaisista merkeistä, jotka oli saatu näkyviin. "Me tiedämme, että se vaaniva huroni on mennyt tästä ohi — ja Tummatukka — ja laulumestari — mutta missä on neito, jolla on keltaiset kiharat ja siniset silmät? Vaikka hän olikin pieni kooltaan eikä läheskään niin urhea kuin sisarensa, oli hän suloinen nähdä ja viehättävä keskustelussa. Eikö hänellä ole ainoatakaan ystävää, joka hänestä huolehtisi?"
"Jumala varjelkoon häneltä koskaan puuttumasta niitä sadoittain! Emmekö mekin juuri tällä hetkellä ole häntä etsimässä? Minä ainakaan en lakkaa hakemasta ennen kuin olen hänet löytänyt."
"Siinä tapauksessa täytynee meidän kulkea eri teitä, sillä tästä hän ei ole mennyt ohi, niin keveä ja pieni kuin hänen jälkensä sitten liekin."
Heyward peräytyi ja kaikki hänen intonsa jälkien seuraamiseen näytti yht'äkkiä sammuneen. Kiinnittämättä huomiotaan tähän toisen äkilliseen mielenmuutokseen jatkoi Haukansilmä hetken mietittyään:
"Näissä saloissa ei ole muita naisia, jotka voisivat jättää tuollaisen jäljen kuin Tummatukka tai hänen sisarensa. Me tiedämme edellisen olleen tässä, mutta missä ovat jälkimmäisen merkit? Meidän tulee seurata jälkiä syvemmälle metsään, ja ellei jotakin ilmaannu, palaamme kentälle vainuamaan uutta suuntaa. Eteenpäin, Unkas, ja pidä silmällä kuivettuneita lehtiä. Minä tarkastelen pensaita, kun taas isäsi juoksee nenä maassa. Eteenpäin, ystävät! Aurinko on laskemaisillaan vuorten taakse."
"Enkö minä voi siis tehdä mitään?" kysyi Heyward tuskissaan.
"Tekö!" vastasi metsästäjä, joka punaisine ystävineen jo eteni hänen määräämässään järjestyksessä; "voitte kyllä, te voitte kulkea perässämme ja varoa sotkemasta jälkiä."
Heidän ehdittyään samota tuskin kymmentä kyynärää pysähtyivät intiaanit ja näyttivät katselevan joitakin merkkejä maassa vielä terävämmin kuin tavallisesti. Sekä poika että isä puhuivat nopeasti ja äänekkäästi, milloin tutkien heidän yhteisen ihastuksensa esinettä, milloin taas silmäillen toinen toiseensa mitä ilmeisimmän tyytyväisyyden vallassa.
"He ovat löytäneet pienen jalan!" huudahti tiedustelija rientäen eteenpäin huolimatta enää hänen osalleen joutuneesta tehtävästä. "Mitä tämä on? Tähän on suunniteltu väijytystä! Ei, kautta näiden rajaseutujen tarkimman pyssyn, tässä ovat ne yksisivuiset hevoset olleet jälleen! Nyt on koko salaisuus selvä, ja kaikki on nyt niin kirkasta kuin pohjantähti keskiyöllä. Niinpä niin, tässä he ovat nousseet ratsaille. Tähän on hevoset sidottu odottamaan, tähän näreeseen, ja tuossa juoksee leveä polku aika luikua pohjoiseen päin, kohti Kanadan rajoja."
"Mutta yhäkään ei näy mitään merkkejä Alicesta — nuoremmasta neitiMunrosta", virkkoi Duncan.
"Ellei tuo kiiltävä koru, jonka Unkas juuri nosti maasta, osoittaudu sellaiseksi. Näytähän tänne, poika, niin saamme katsoa sitä hiukan."
Heyward tunsi sen heti koristeeksi, jota Alice mielellään piti ja jonka hän rakastajain sitkeän muistin avustamana luuli verilöylypäivän onnettomana aamuna nähneensä riippumassa sen omistajattaren kauniissa kaulassa. Hän sieppasi hänelle niin kallisarvoisen esineen ja samassa kun hän vahvisti lausutun arvelun oikeaksi, katosi se ihmettelevän tiedustelijan silmistä, niin että tämä haki sitä turhaan maasta kauan sen jälkeen kun sitä jo lämpimästi painettiin Duncanin jyskyttävää sydäntä vasten.
"Puh!" murisi pettynyt Haukansilmä lakaten haravoimasta lehtiä pyssynsä perällä. "On selvä vanhuuden merkki, kun näkö alkaa heiketä. Sellainen kiiltävä ja paistava kapine, eikä sitä nyt keksi! Hyvä, hyvä, minä osaan sentään vielä katsoa pitkin mustaa pyssynpiippua ja se riittää ratkaisemaan kaikki riidat minun ja mingojen välillä. Vaikka olisin minä kuitenkin mielelläni sen leikkikalun löytänytkin, ellei muun takia, niin viedäkseni sen oikealle omistajalleen takaisin, ja siinähän ne menisivät samassa yhteen niidenkin pitkien jälkien päät, pitkien, arvelen minä tosiaankin, sillä tällä hetkellä on leveä Saint Lawrence tai ehkäpä jo Suuret Järvetkin meidän välillämme."
"Sitä enemmän on meillä syytä olla hetkeäkään viivyttelemättä lähtöämme", vastasi Heyward. "Suorikaamme matkaan."
"Nuori veri, kuuma veri, sanotaan, ovat sangen läheistä sukua. Me emme ole nyt lähdössä oravia metsästämään emmekä ahdistamaan kaurista Horikaniin, vaan meidän on oltava kulussa monta päivää ja yötä ja samottava halki salojen, joihin ihmisjalka harvoin osuu ja joissa ei mikään kirjaviisaus pelastaisi teitä pulmista. Intiaani ei milloinkaan lähde sellaiselle retkelle polttamatta piippuaan neuvottelutulensa ääressä, ja vaikka olenkin valkoinen mies, kunnioitan heidän tapojaan tässä suhteessa, koska ne minun nähdäkseni ovat järkeviä ja mainioita. Me palaamme siis takaisin ja sytytämme vanhan linnan raunioihin nuotiomme tänä iltana, niin että huomenaamulla olemme sitten reippaita ja pystyviä ryhtymään työhömme miesten eikä lörpötteleväin naisten tai intoilevien poikain tavoin."
Heyward näki tiedustelijan käytöksestä, että vastustelusta ei olisi ollut hyötyä. Munro oli jälleen vaipunut siihen turtuneeseen toimettomuuden tilaan, johon hänet olivat saattaneet hänen äskeiset musertavat onnettomuutensa ja josta hänet ilmeisesti voi herättää vain jokin uusi ja voimakas mielenliikutus. Taipuen välttämättömyyteen kävi nuori mies vanhuksen käsivarteen ja seurasi intiaaneja ja tiedustelijaa, jotka olivat jo kääntyneet palaamaan tasangolle vievää polkua pitkin.
XIX luku.
Salarino. Jos hän menettää, olen varma ettet hänen lihaansa ota: mihin se kelpais?
Shylock. Kalan syötiksi. Vaikkei se kenenkään vatsaa tyydyttäisikään, niin tyydyttää se ainakin kostoani.
Venetsian Kauppias.
Illan varjot olivat jo laskeutuneet lisäämään paikan synkkyyttä, kun joukkueemme astui William Henrikin raunioihin. Tiedustelija ja hänen toverinsa ryhtyivät heti puuhiin viettääkseen yön siellä, mutta niin totisina ja varovaisin liikkein, että selvästi huomasi, kuinka syvästi juuri sivuutetut ennen kuulumattomat hirmunäyt olivat vaikuttaneet heidänkin karaistuneisiin hermoihinsa. Muutamia hirrenpätkiä pantiin nojalleen mustunutta seinää vasten, ja kun Unkas oli peittänyt niitä hiukan risuilla, katsottiin hetkellisen mukavuuden vaatimukset täytetyiksi. Lopetettuaan työnsä viittasi nuori intiaani alkuperäiseen majaan, ja Heyward, joka ymmärsi äänettömän eleen tarkoituksen, pyyteli hellästi Munroa käymään sisään. Jättäen lapsensa kadottaneen vanhuksen yksin surujensa seuraan palasi Duncan viipymättä vapaaseen ilmaan, sillä hän oli liian kiihtynyt etsiäkseen lepoa, jota hän oli suositellut iäkkäälle ystävälleen.
Haukansilmän ja intiaanien laitellessa tulta ja nauttiessa niukaksi illallisekseen palasen kuivattua karhunlihaa lähti nuori mies katsomaan sitä hävitetyn linnoituksen vallia, joka oli Horikaniin päin. Tuuli oli tauonnut ja aallot vyöryivät jo säännöllisemmin ja hiljaisemmin kohauksin hiekkarannalle. Ikäänkuin särkyneinä hurjasta kulustaan hajoilivat pilvet eri suuntiin, raskaampien kokoontuessa mustiksi rykelmiksi taivaanrantaan ja keveämpien kiitäessä yhä vinhaa vauhtia pitkin vedenpintaa tai kierrellessä ja kaarrellessa vuorten huippuja pesiensä yläpuolella leijailevan säikäytetyn lintuparven tavoin. Tuolla ja täällä luikki vaivoin jokin punaisenhohtava tähti läpi ajelehtivan usvan levittäen kelmeätä hohdetta muutoin niin synkälle taivaalle. Ympäröivien vuorten helmaan oli jo läpitunkematon pimeys laskeutunut, ja tasanko oli kuin avara, autio ruumishuone, jossa ei pieninkään risahdus eikä hiiskaus häirinnyt sen lukuisain onnettomien asukasten unta.
Tätä näkyä, joka oli niin kaameassa sopusoinnussa kaiken tapahtuneen kanssa, katseli Duncan hievahtamatta useita minuutteja. Hänen silmänsä kulkivat vallien sisäpuolelta, missä metsän pojat istuivat loimuavan tulensa ympärillä, siihen kalpeampaan hohteeseen, joka yhä viipyi taivaalla, ja jäivät sitten pitkään ja levottomasti tarkastelemaan sitä synkkää pimeyttä, joka peloittavan tyhjyyden tapaisena tuijotti vainajain lepopaikan puolelta. Pian hän oli erottavinaan selittämättömiä ääniä kentältä, vaikkakin niin heikkoja ja lyhyitä, että niiden sekä laatu että kuuluminenkin jäivät hämäriksi. Säikähdystään häveten kääntyi nuori mies järvelle päin ja koetti kiinnittää huomionsa yksinomaisesti niihin heijastuneisiin tähtiin, jotka himmeästi tuikkivat sen keinuvasta pinnasta. Mutta hänen liian uskolliset korvansa täyttivät epäkiitollisen velvollisuutensa ikäänkuin varoittaakseen häntä jostakin väijyvästä vaarasta. Lopulta tuntuikin nopeita askeleita täysin kuuluvasti kiirehtivän pimeyteen päin. Kykenemättä kauempaa hillitsemään levottomuuttaan huusi Duncan hiljaa tiedustelijalle, pyytäen häntä nousemaan vallille hänen luokseen. Haukansilmä heitti pyssyn käsivarrelleen ja totteli, mutta niin tyynen ja rauhallisen näköisenä, että selvästi huomasi hänen suuresti luottavan heidän asemansa turvallisuuteen.
"Kuunnelkaa!" kehoitti Duncan toisen asetuttua hänen rinnalleen; "tuolta kentältä kuuluu tukahdutettua melua, joka ehkä osoittaa, ettei Montcalm ole vielä kokonaan luopunut valloituksestaan."
"Silloin ovat korvat luotettavammat kuin silmät", sanoi järkähtämätön tiedustelija, joka oli juuri pistänyt palan karhunlihaa suuhunsa ja joka sentähden puhui paksusti ja hitaasti. "Minä itse näin hänen sulkeutuneena Tyhiin kaikkine joukkoineen, sillä kun nuo ranskalaiset ovat tehneet jonkin erikoisemman tempun, ne mielellään vetäytyvät turvaan karkeloimaan ja iloitsemaan naisten kanssa menestyksensä kunniaksi."
"En tiedä. Intiaani nukkuu harvoin sodassa, ja ryöstönhalu pidättää ehkä jonkun huronin täällä hänen heimonsa lähdettyäkin. Olisi ehkä viisainta sammuttaa tuli ja asettaa vahti — kuunnelkaa! Nyt voitte erottaa melun, jota tarkoitan!"
"Intiaani ei mielellään hiiviskele hautojen lähettyvillä. Vaikka hän onkin valmis iskemään ja vaikkei hän olekaan niin kovin tarkka keinoista, tyytyy hän tavallisesti päänahkaan, paitsi milloin hänen verensä on kuumentunut ja joutunut kuohuksiin. Mutta kun puuska on kerran kauniisti mennyt, unohtaa hän vihollisensa ja antaa kuolleiden nukkua luonnollista untaan. Kuolleista puheen ollen, majuri, oletteko te sitä mieltä, että taivas on oleva yksi ja sama punanahoille ja meille valkoihoisille?"
"Epäilemättä — epäilemättä. Minä luulin kuulleeni sen jälleen! Vai olikohan se lehtien lehahdusta pyökin latvassa?"
"Minä puolestani luulen", jatkoi Haukansilmä kääntäen hetkiseksi kasvonsa Heywardin osoittamaan suuntaan, mutta aivan välinpitämättömänä ja huolettomana, "että paratiisi on laitettu ihmisten onnea silmällä pitäen ja että heidän sallitaan siellä elää omien taipumustensa ja halujensa mukaisesti. Minun nähdäkseni ei siis punanahka ole kaukana totuudesta uskoessaan siellä tapaavansa ne suurenmoiset metsästysmaat, joista hänen tarunsa kertovat, enkä minä tässä suhteessa luule olevan häpeäksi puhdasrotuiselle valkeallekaan miehelle viettää aikansa…"
"Kuuletteko sitä taas?" keskeytti Duncan.
"Niin, niin; kun ruokaa on niukalti ja kun ruokaa on paljon, tulee susi rohkeaksi", vastasi järkähtämätön metsästäjä. "Saisivatpa ne veijarit sentään pienen piston nahkaansa, jos olisi valoisaa ja sovelias aika sellaiseen urheiluun. Mutta tulevasta elämästä puheen ollen, majuri: minä olen siirtokunnissa kuullut pappien saarnailevan, että taivas on levon paikka. No, ihmisten mielipiteet eroavat melkoisesti nautinnon laadusta. Minä puolestani, ja sen sanon kaikella kunnioituksella Kaitselmuksen määräyksiä kohtaan, en pitäisi suurenakaan nautintona virua lukon takana niissä asunnoissa, joista he juttelevat, minua kun luonto vetää vaeltamaan ja metsästämään."
Duncan, joka nyt oli päässyt selville kuulemansa melun laadusta, vastasi metsästäjän mielijohteen valitsemaa puheenaihetta tarkemmin ajatellen:
"On vaikea arvata tunteita, jotka liittyvät siihen viimeiseen suureen muutokseen."
"Muutospa siitä tosiaankin tulisi miehelle, joka on viettänyt ikänsä ulkoilmassa", virkkoi yksinkertainen metsästäjä, "ja joka on niin usein haukannut eineensä Hudsonin latvavesien varsilla nukahtaakseen mylvivän Mohokin pauhuun. Mutta lohdullista on tietää palvelevansa laupiasta Herraa, vaikka me teemmekin sen kukin tapamme jälkeen ja suuret salot välillämme — mikä tuolla liikahti?"
"Eikö se ole mainitsemienne sutten tassutusta?"
Haukansilmä pudisti vitkaan päätänsä ja nyökkäsi Duncania seuraamaan häntä paikalle, mihin ei nuotion loimotus ulottunut. Tämän varovaisuustoimenpiteen suoritettuaan metsästäjä jäi hyvin tarkkaavaisena ja pitkään kuuntelemaan, toistuisiko se matala ääni, joka oli niin odottamatta häntä säikähdyttänyt. Hänen valppautensa näytti kuitenkin olevan turha, sillä tuloksettoman äänettömyyden jälkeen kuiskasi hän Duncanille:
"Meidän täytyy kutsua Unkasia. Sillä pojalla on intiaanin aistimet, ja hän kuulee senkin, mikä on meiltä salattu, sillä vaikka olenkin valkonahka, en tahdo kieltää luontoani."
Nuori mohikaani, joka keskusteli isänsä kanssa matalalla äänellä, säpsähti kuullessaan pöllön valittavan huudahduksen, hypähti jaloilleen ja katseli mustiin valleihin päin, ikäänkuin etsien paikkaa, mistä ääni oli kuulunut. Metsästäjä toisti kutsun, ja vähän ajan kuluttua näki Duncan Unkasin varovasti hiipivän pitkin vallia heidän luokseen.
Haukansilmä selitti tarkoituksensa muutamin delavarinkielisin sanoin. Heti kun Unkas ymmärsi syyn, miksi hänet oli kutsuttu, heittäytyi hän pitkäkseen nurmelle, missä hän Duncanin mielestä makasi liikkumattomana ja toimetonna. Hämmästellen nuoren soturin hievahtamatonta asentoa ja haluten ottaa selkoa tavasta, millä hän käytti kykyjään toivotun tiedon hankkimiseksi, eteni Heyward muutamia askeleita ja kumartui lähemmäs mustaa esinettä, johon hän oli silmänsä tiukasti suunnannut. Vasta silloin hän huomasi, että Unkas oli kadonnut ja että hän katseli vain jonkin vallinkohouman tummia ääriviivoja.
"Minne mohikaani hävisi?" kysyi hän metsästäjältä peräytyen ällistyksissään. "Näin hänen kaatuvan ja olisin voinut vannoa hänen jääneenkin siihen."
"Hst, puhukaa hiljemmin, sillä me emme tiedä, kenen korvat ovat auki, ja mingot ovat nopsajärkistä väkeä. Mitä taas Unkasiin tulee, niin on hän ulkona kentällä, ja makvat, jos niitä on ympärillämme, tapaavat vertaisensa."
"Te luulette siis, ettei Montcalm olekaan kutsunut pois kaikkia intiaanejaan? Hälyttäkäämme tovereitamme, niin että olemme aseissa kaiken varalta. Onhan meitä täällä viisi miestä, jotka ovat tottuneet kohtaakaan vihollista."
"Ei sanaakaan kumpaisellekaan, jos henkenne on teille kallis. Katselkaa ruhtinasten jälkeläistä, kuinka hän istuu tulen ääressä kuin suuri intiaanipäällikkö ainakin. Jos pimeässä hiiviskelee joitakin vainukoiria, eivät ne ainakaan hänen kasvoistaan näe meidän pelkäävän vaaraa."
"Mutta he voivat keksiä hänet, ja siitä saattaa koitua hänen surmansa. Hänen ruumiinsa näkyy liian selvästi tuon nuotion paisteessa, ja hänestä tulee ehkä ensimmäinen ja varmin uhri."
"Kieltämättä puhutte nyt totta", vastasi metsästäjä tuntuen tavallista levottomammalta. "Mutta mitä voimme tehdä? Yksi ainoa epäluuloinen katse voisi johtaa hyökkäykseen, ennenkuin olemme valmiit ottamaan sitä vastaan. Hän tietää minun Unkasille antamastani merkistä meidän jotakin vainuavan: minä ilmoitan hänelle meidän päässeen mingojen jäljille; hänen intiaaniluontonsa sanoo sitten kyllä, miten hänen on meneteltävä."
Metsästäjä sovitti sormet suuhunsa ja päästi hiljaisen sähisevän äänen, joka sai heti Duncanin hypähtämään syrjään, hän kun luuli kuulleensa käärmeen puhisevan. Chingachgookin pää lepäsi käden varassa, hänen istuessaan siinä omissa mietteissään, mutta heti kun hän kuuli sen eläimen äänellä annetun varoituksen, josta hän oli saanut nimensä, nousi hänen päänsä pystyyn ja hänen mustat silmänsä katsahtivat nopeasti ja terävästi joka puolelle. Paitsi tätä äkillistä ja ehkäpä tahatonta liikettä ei hänessä enää näkynyt merkkiäkään yllätyksestä tai levottomuudesta. Hänen pyssynsä virui koskemattomana ja näennäisesti huomaamattomana hänen kätensä ulottuvilla. Kirveskin, jonka hän mukavuussyistä oli irroittanut vyöstään, oli päästetty putoamaan tavallisesta asemastaan maahan, ja koko hänen ruumiinsa näytti vaipuvan kasaan, ikäänkuin olisivat hänen hermonsa ja jänteensä lauenneet lepoa nauttimaan. Taitavasti asettuen entiseen asentoonsa, vaikkakin kättä vaihtaen, jotta tuntui kuin hän olisi tehnyt liikkeen vain väsynyttä tukea muuttaakseen, jäi alkuasukas odottamaan tapausten kehitystä niin tyynenä ja vakaana, että vain intiaanisoturi kykeni moista kylmäverisyyttä osoittamaan.
Mutta Heyward huomasi, että vaikka harjaantumattomampi silmä olisi luullut mohikaanipäällikön torkkuvan, hänen sieraimensa laajenivat, hänen päänsä oli kääntynyt hieman sivulle ikäänkuin auttaakseen kuuloelimiä ja hänen nopsat, kerkeät katseensa hyppivät lakkaamatta jokaiseen esineeseen, jonka hän saattoi nähdä.
"Katsokaahan sitä oivallista miestä!" kuiskasi Haukansilmä Heywardin käsivartta puristaen; "hän tietää, että silmäys tai liikahdus voisi rikkoa suunnitelmamme ja saattaa meidät niiden paholaisenpenikkain kynsiin…"
Hänet keskeytti pyssyn leimahdus ja paukahdus. Ilmaan singahti tuiskuna kypeniä paikalta, mihin Heywardin silmät olivat yhä ihmetellen ja ihaillen kiintyneet. Toinen katsahdus ilmaisi hänelle Chingachgookin kadonneen tuon äkillisen leimahduksen aikana. Sillä välin oli metsästäjä nostanut pyssynsä tähtäysasentoon, odottaen kärsimättömästi, valmiina laukaisemaan, milloin vihollinen tulisi näkyviin. Mutta tuohon yksinäiseen ja tuloksettomaan yritykseen Chingachgookin henkeä vastaan näytti koko hyökkäys supistuneen. Kerran tai kaksi luulivat kuuntelijat erottaneensa etäistä pensasten kahinaa, ikäänkuin olisi joitakin tuntemattomia olentoja syöksynyt niiden läpi, eikä pitkältä viipynytkään, ennenkuin Haukansilmä osoitti "käpälämäkeen painelevia susia", jotka pakenivat päätä pahkaa jonkun uuden varsinaisille alueille tunkeutuvan peloittelijan tieltä. Levottoman, hengähtämättömän äänettömyyden jälkeen molskahti vesi, ja sitä seurasi samassa toinen pyssynpamahdus.
"Siellä käy Unkas!" selitti metsästäjä. "Sillä pojalla on oiva tuliluikku! Minä tunnen sen paukahduksen yhtä hyvin kuin isä tuntee lapsensa puheen, sillä minä käytin sitä pyssyä siksi kunnes sain paremman."
"Mitähän tämä merkinnee?" kysyi Duncan; "meitä pidetään silmällä, ja me olemme ilmeisesti tuhoon tuomitut."
"Tuo pirstoiksi ammuttu kekäle todistaa, ettei mitään pahaa ole tapahtunut", vastasi metsästäjä, heittäen pyssynsä jälleen käsivarrelleen ja seuraten Chingachgookia, joka juuri silloin ilmestyi takaisin valon piiriin vallitusten sisäpuolelle. "Mitä kuuluu, ruhtinasten jälkeläinen? Ovatko mingot kimpussamme oikein tosissaan, vai oliko siellä vain joku tuollainen matelija, joita ryömii sotajoukkojen kintereillä kuolleilta päänahkoja nylkemässä, jotta he sitten saisivat palata kotiinsa kerskumaan naisilleen urotöistä, joita he ovat muka tehneet kalpeanaamojen kustannuksella?"
Chingachgook istuutui jälleen varsin levollisena eikä vastannut ennen kuin oli tutkinut kekäleen, johon häntä itseään niin läheltä uhannut kuula oli osunut. Sen jälkeen hän vastasi vain kohottamalla yhden sormensa ja lausumalla englanniksi lyhyen sanan:
"Yksi."
"Sitä minäkin arvelin", virkkoi Haukansilmä istuutuessaan; "ja kun se roisto pääsi veden suojaan ennenkuin Unkas räjäytti häneen, on enemmän kuin luultavaa, että hän nyt laulaa aika valheita suuresta väijytyksestä, missä hän muka vaani kahta mohikaania ja yhtä valkoista metsästäjää — sillä upseereja voi tuskin pitää tyhjäntoimittajia parempina sellaisessa kahakassa. No, hyvä, antaa hänen vain laulaa — antaa! Onhan niitä sentään aina rehellisiäkin miehiä jokaisen kansan keskuudessa — vaikka taivas tietää niitä tuskin löytyvän makvojen joukosta — hieman tukkimaan nousukkaan suuta, jos tämä kerskuu aivan päin järjen naamaa. Lurjus lähetti lyijynsä viheltämään vallan korviesi ohitse, ruhtinasten jälkeläinen!"
Chingachgook loi tyynen ja välinpitämättömän katseen paikkaan, mihin kuula oli suhahtanut, ja jäi sitten taas entiseen asentoonsa niin levollisena, kuin ei moinen vähäpätöinen sattuma olisi voinut häntä lainkaan häiritä. Samassa hiipi Unkaskin näkyviin ja istuutui tulen ääreen yhtä huolettomana ilmeeltään kuin hänen isänsäkin.
Heyward katseli kaikkia näitä liikkeitä erinomaisen tarkkaavasti ja ihmetellen. Hänestä tuntui kuin olisi metsän pojilla ollut joitakin salaisia kertomiskeinoja, joita hän ei puolestaan kyennyt tajuamaan. Sen innostuneen ja monisanaisen esityksen sijasta, jonka joku valkoinen nuorukainen olisi varmasti antanut kuvatakseen ja ehkäpä liioitellakseen kaikkea, mitä kentän pimeydessä oli tapahtunut, näytti nuori soturi päästävän vain tekonsa puhumaan puolestaan. Ei ollut tosiaankaan hetki eikä tilaisuus intiaanin kerskua urotöistään, ja luultavaa on, että ellei Heyward olisi tiedustellut asiain kulkua, ei silloin olisi vaihdettu sanaakaan koko tapauksesta.
"Miten kävi vihollisemme, Unkas?" kysyi Duncan. "Me kuulimme pyssynne paukahduksen ja toivoimme, ettette ampunut turhaan."
Nuori päällikkö kohotti hieman metsästysnuttunsa liettä ja näytti tyynesti kamalaa hiustukkoa, jota hän kantoi voitonmerkkinä. Chingachgook hypisteli päänahkaa ja tarkasti sitä hetken hyvin huolellisesti. Sitten hän päästi sen, ja inhon kuvastuessa hänen jykeville piirteilleen tokaisi:
"Oneida!"
"Oneida!" kertasi metsästäjä, joka oli jo kadottamaisillaan tapauksen mielestään melkein yhtä välinpitämättömänä kuin hänen punaiset liittolaisensa, mutta joka nyt läheni tavattoman totisena katsomaan veristä tunnusmerkkiä, "jos oneidat ovat kintereillämme, saamme pian niitä kimppuumme joka taholta! Valkoisen miehen silmille ei ole mitään erotusta tämän nahanpalan ja jonkun toisen intiaanin ihonriekaleen välillä, ja kuitenkin selittää tämä ruhtinasten jälkeläinen sen olevan peräisin jonkun mingon kallosta, mainitseepa vielä heimonkin yhtä helposti kuin olisi päänahka kirjan lehti ja jokainen hius kirjain. Mitä oikeutta on valkoisilla kristityillä pöyhkeillä opistaan, kun villi voi ymmärtää kieltä, joka kävisi yli heidän viisaimpansakin viisauden. Mitä sanotsinä, poika; mitä kansaa se roisto oli?"
Unkas katsahti metsästäjän kasvoihin ja vastasi pehmeällä äänellään:
"Oneida."
"Oneida jälleen! Kun intiaani sanoo jonkin asian olevan niin ja niin, on se tavallisesti niin; mutta kun joku hänenlaisensa häntä kannattaa, saat luottaa siihen kuin jumalansanaan!"
"Miesparka luuli meitä erehdyksessä ranskalaisiksi",
virkkoi Heyward; "eihän hän muutoin olisi väijy 9 ystävän henkeä."
"Hänkö olisi erehdyksessä pitänyt maalattua mohikaania huronina! Yhtä helposti voisitte eksyä luulemaan Montcalmin valkonuttuisia sotapoikia Kuninkaallisen amerikkalaisen rykmentin punatakeiksi", vastasi metsästäjä. "Ei, ei, kyllä se käärme tiesi tehtävänsä, eikä siinä isoa erehdystä tapahtunutkaan, sillä delavari ja mingo rakastavat sangen vähän toisiaan, lähtekööt heidän heimonsa sitten sotimaan kenen puolesta tahansa valkoihoisten riidoissa. Tässä suhteessa, vaikka oneidat palvelevatkin samaa voideltua majesteettia, joka on minunkin kuninkaallinen herrani ja käskijäni, en olisi kovinkaan kauan miettinyt laukaistakseni 'Hirventappajan' siihen pirunsikiöön, jos hän vain olisi osunut tielleni."
"Se olisi ollut sopimustemme rikkomista, eikä se olisi sopinut arvollennekaan."
"Kun mies seurustelee paljon jonkin heimon kanssa", jatkoi Haukansilmä, "syntyy kiintymystä heidän välilleen, jos heimo on kunnon väkeä eikä mies ole roisto. On kyllä totta, että valkoisten oveluuden on onnistunut syöstä heimot suureen hämmennykseen ystävyyttä ja vihollisuutta koskevissa asioissa, niin että huronit ja oneidat, jotka puhuvat samaa tai ainakin samanlaista kieltä, nylkevät toistensa päänahkoja ja että delavaritkin ovat jakautuneet moneen osaan, toisten viipyessä suurten neuvottelutuliensa ääressä oman virtansa varsilla tai taistellessaan mingojen kanssa samalla puolella, suurimman osan siirryttyä Kanadaan luonnollisesta vihamielisyydestä makvoja kohtaan — näin on kaikki sekaisin ja kaikki järki poissa sodankäynnistä. Mutta punanahan luontoa ei muuteta yhtä nopeasti kuin valtioviisauden juonet vaihtuvat, niin että mohikaanin ja mingojen rakkaus on kutakuinkin samaa kuin valkoihoisen ja käärmeen."
"Minun on ikävä sitä kuulla, sillä minä olin luullut alueillamme asuvien intiaanien oppineen tuntemaan meidät liian oikeamielisiksi ja anteliaiksi voidakseen olla täydelleen yhtymättä meidän kiistoihimme."
"Niinpä niin, mutta minä uskon luontomme jo antavan etusijan omille riidoillemme vieraiden ihmisten kahakkain rinnalla. Minä puolestani rakastan kyllä oikeutta, ja sentähden en tahdo sanoa vihaavani mingoa. sillä se ei sopisi väriini eikä uskontooni, mutta minä toistan vieläkin, että oli kaiketi kokonaan yön syy, ettei 'Hirventappajalla' ole mitään osuutta vakoilevan oneidan kuolemassa."
Tyytyväisenä syittensä painavuuteen, millainen niiden vaikutus sitten lienee ollutkin vastaväittäjän mielipiteisiin, kääntyi rehellinen, mutta taipumaton metsänkävijä poispäin nuotiosta, ilmeisesti haluten lopettaa sananvaihdon. Heyward vetäytyi vallin suojiin, koska hän oli liian levoton ja liian vähän tottunut salojen sotatapoihin voidakseen jäädä kaikessa rauhassa odottamaan mahdollisesti tapahtuvia uusia ja yhtä kavaloita hyökkäyksiä. Niin ei ollut metsästäjän eikä mohikaanien laita. Samat terävät ja harjaantuneet aistit, joiden kyky niin usein kävi yli tavallisiksi uskottujen rajojen, olivat nyt, vaaran havaittuaan, varmentaneet heidät myös sen suuruudesta ja kestävyydestä. Ei kukaan heistä kolmesta näyttänyt hiukkaistakaan epäilevän heidän täydellistä turvallisuuttaan, mikä selvästi näkyi niistä valmistuksistakin, joihin he pian ryhtyivät neuvotellakseen vastaisista toimistaan.
Se hämmennys kansakuntien, jopa heimojenkin välillä, johon Haukansilmä viittasi, oli siihen aikaan korkeimmillaan. Vahva side, jonka yhteinen kieli ja siis myös yhteinen alkuperä muodostavat, oli katkottu monesta kohdin, ja yksi seuraus siitä oli, että delavarien ja mingojen — kuten Kuuden Kansan liittoa sanottiin — nähtiin taistelevan samoissa riveissä, jälkimmäisten metsästäessä huronien päänahkoja, vaikka näitä pidettiin heidän oman sukupuunsa juurena. Delavaritkaan eivät olleet sovussa keskenään. Vaikka rakkaus esi-isille kuuluneeseen maahan piti mohikaanien ruhtinaiden jälkeläisen ja hänen pienen joukkonsa, joka palveli Edwardissa, Englannin kuninkaan lippujen alla, tiedettiin ehdottomasti suurimman osan hänen kansaansa lähteneen sotaan Montcalmin liittolaisena. Lukija tietänee, ellei ole tästä kertomuksesta saanut sitä selville, että delavarit eli lenapit kehuivat olevansa sen väkirikkaan kansan esi-isiä, joka ennen piti hallussaan useimpia Amerikan itäisiä ja pohjoisia valtioita ja johon mohikaanienkin heimo kuului vanhana ja kunnioitettuna jäsenenä.
Tietysti täysin oivaltaen ne arat ja sotkuiset suhteet, jotka olivat aseistaneet ystävän ystävää vastaan ja saaneet luonnolliset viholliset taistelemaan toistensa rinnalla, kävivät metsästäjä ja hänen toverinsa neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin heidän oli nyt ryhtyminen liikkuessaan niin monien riitelevien ja villien heimojen joukossa. Duncan tunsi tarpeeksi intiaanien tapoja ymmärtääkseen, miksi tulta kohennettiin ja miksi soturit, Haukansilmä mukana, istuutuivat niin totisina ja juhlallisina sen kiertelevän savun sekaan.
Asettuen itse erääseen vallinkulmaan, josta hän saattoi nähdä kaiken, mitä sisällä tapahtui, samalla kun hän tarkasti valvoi jokaista ulkopuolelta uhkaavaa vaaraa, jäi hän odottamaan tapausten kehitystä kaikella sillä kärsivällisyydellä, mitä hänellä suinkin oli käytettävissään.
Lyhyen, vaikuttavan äänettömyyden jälkeen sytytti Chingachgook piipun, jonka pesä oli taitavasti niverretty jostakin seudun pehmeästä kivilajista ja jonka varsi oli puuta, ja alkoi polttaa. Vedettyään kylliksi sisäänsä tyynnyttävän yrtin tuoksua hän antoi piipun metsästäjälle. Tällä tavoin oli piippu kiertänyt miehestä mieheen kolme kertaa mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa, ennenkuin kukaan avasi suutansa. Vanhimpana ja arvokkaimpana esitti sitten ruhtinasten jälkeläinen muutamin tyynin ja juhlallisin sanoin keskustelun aiheen. Hänelle vastasi metsästäjä, ja Chingachgook puuttui jälleen puheeseen, kun toinen vastusti hänen mielipiteitään. Nuori Unkas pysyi äänettömänä ja kunnioittavana kuulijana, kunnes Haukansilmä kohteliaisuudesta kysyi hänenkin ajatustaan. Heyward ymmärsi eri puhujain eleistä ja ilmeistä, että isä ja poika puolsivat yhtä kohtaa kiistellystä kysymyksestä, valkoinen mies taas toista. Sananvaihto lämpeni vähitellen, niin että saattoi selvästi nähdä neuvottelijain henkilökohtaisten tunteidenkin jonkin verran sekaantuneen väittelyyn.
Huolimatta ystävällisen kiistan yhä kiihtyvästä luonteesta olisi muototarkinkin kristillinen kokous, lukematta pois kunnianarvoisan papistonkaan kokouksia, saanut terveellistä opetusta itsehillinnässä näiden keskusteli]ain maltista ja kohteliaisuudesta. Unkasin sanoja kuunneltiin yhtä syvällä tarkkuudella kuin hänen isänsä kypsyneemmän viisaudenkin lausumia, ja osoittamatta vähääkään pikaisuutta ei kukaan vastannut, ennenkuin hän oli muutaman hetken hiljaa miettinyt aikaisemmin esitettyjä mielipiteitä.
Mohikaanien puheita säestivät niin selvät ja luonnolliset eleet, ettei Heywardin tarvinnut paljoakaan vaivata päätään voidakseen seurata heidän todistelunsa johtolankaa. Sitävastoin oli metsästäjän tarkoitus hämärämpi, hän kun yhä ylpeillen väristään tavallaan teeskenteli sitä kylmää ja keinotekoista esiintymistä, joka on niin kuvaavaa kaikille englantilais-amerikkalaisille kansanluokille, kun ne eivät ole joutuneet kiihdyksiin. Päättäen intiaanien usein osoittelemista metsämatkan merkeistä he ilmeisesti ehdottivat ajettavaksi vihollista takaa maalla, kun taas Haukansilmän lukuisat kädenhuiskautukset Horikania kohti ilmoittivat hänen puoltavan kulkua pitkin sen pintaa.
Tämä jälkimmäinen oli ilmeisesti joutumaisillaan tappiolle ja kysymys ratkeamaisillaan vastoin hänen tahtoaan, kun hän hypähti seisaalleen ja luopuen levollisuudestaan äkkiä turvautui intiaanien esitystapaan ja kaikkiin synnynnäisen kaunopuheisuutensa keinoihin. Kohottaen toisen kätensä hän osoitti auringon rataa, toistaen liikkeen jokaiselta päivältä, mikä heiltä kuluisi tehtävän suorittamiseen. Sitten hän piirsi pitkän ja hankalan polun kallioiden ja jokien joukkoon. Nukkuvan ja kaikesta tietämättömän Munron ikä ja heikkous kuvattiin niin selvin merkein, ettei niistä voinut erehtyä. Duncan huomasi, että hänen omatkin voimansa arvioitiin sangen heikoiksi tiedustelijan avatessa kouransa ja mainitessa häntä nimellä "Avonainen Käsi" — nimi, jonka hänen anteliaisuutensa oli hankkinut hänelle kaikilta ystävällisiltä heimoilta. Sitten seurasi esitys veneen keveästä ja kauniista kulusta asetettuna jyrkäksi vastakohdaksi väsyneen, heikon miehen horjuville askelille. Hän lopetti viittaamalla oneidan päänahkaan, sillä nähtävästi todistaakseen, kuinka välttämättä heidän oli lähdettävä pian matkaan, ja siten, ettei mitään jälkiä jäisi.
Mohikaanit kuuntelivat totisina, ja heidän kasvoillaan väikkyivät puhujan lausumain ajatusten heijastukset. Vakuuttava esitys teki vähitellen vaikutuksensa, ja puheensa lopulla huomasi Haukansilmä mielipiteitään säestävän tavanmukaisten suostumushuudahdusten. Lyhyesti sanoen: Unkas ja hänen isänsä kääntyivät hänen ajatustapaansa, hyläten omat aikaisemmin puoltamansa mielipiteet niin alttiina ja vilpittöminä, että jos he olisivat olleet jonkin suuren, sivistyneen kansan edustajia, teko ehdottomasti olisi aiheuttanut heidän valtiollisen kukistumisensa hävittämällä ikiajoiksi heidän maineensa lujina ja sanassaanpysyvinä miehinä.