"Selittäkää tarkemmin", pyysi Duncan.
"Se on pitkä ja surullinen tarina, eikä minun tee kovin mieleni sitä muistella, sillä ei käy kieltäminen, että kaiken pahan alkuna ovat olleet valkoihoiset miehet. Ja lopputuloksena oli, että veli kohotti kirveen veljeä vastaan ja että mingo ja delavari kulkevat samaa polkua."
"Te luulette siis, että Cora oleskelee juuri tuon kansan jonkin ryhmän luona?"
Metsästäjä nyökäytti päätään myöntävästi, vaikka hän näyttikin välttävän enempää keskustelua aineesta, joka tuntui häntä vaivaavan. Malttamaton Duncan teki nyt erinäisiä kiireellisiä ja epätoivoisia ehdotuksia sisarusten vapauttamiseksi, ja Munrokin näytti karistavan päältään turtuneen välinpitämättömyytensä kuunnellakseen nuoren miehen hurjia suunnitelmia myötätuntoisena ja ihastuneena, josta hänen harmaiden hapsiensa ja kunnioitettavan ikänsä olisi luullut häntä estävän. Mutta annettuaan rakastajan kiihkon hiukan asettua, osasi metsästäjä vakuuttaa hänet siitä, kuinka järjetöntä heidän oli ryhtyä äkkipikaisiin tekoihin asiassa, joka vaati heidän tyynimmän harkintansa ja äärimmäisimmän sitkeytensä.
"Parasta ehkä on", jatkoi hän, "että tämä mies menee kylään kuten tavallista ja viipyy majoissa antaakseen neideille tietoa meidän tulostamme, siksi kunnes me kutsumme hänet, jollakin merkillä tänne metsään neuvottelemaan. Te kai kykenette erottamaan variksen vaakunan yöleilakan hyrinästä, ystäväni?"
"Se on miellyttävä lintu", vastasi David, "ja sen laulu on vienoa ja surullista, vaikka tahti joskus onkin liian kiirehtivä ja epätasainen."
"Hän puhuu yökehrääjästä", virkkoi metsästäjä; "no hyvä, koska kerran pidätte sen äänestä, niin olkoon se merkkimme. Muistakaa siis, että kun kuulette yökehrääjän hyrinää kolme kertaa peräkkäin, on teidän lähestyttävä pensaikkoa, missä lintu muka…"
"Seis", keskeytti Heyward, "minä lähden hänen mukaansa."
"Te!" huudahti hämmästynyt Haukansilmä; "oletteko kyllästynyt näkemään auringon nousevan ja laskevan?"
"David on elävä esimerkki siitä, että huronit osaavat olla sääliväisiä."
"Niinpä kyllä, mutta David käyttelee kurkkuaan niin, ettei kukaan täysijärkinen ihminen voisi sillä tavalla lahjojaan turmella."
"Minäkin osaan näytellä hullua, ilveilijää, sankaria, lyhyesti: mitä tahansa, auttaakseni häntä, jota rakastan. Älkää enää tuhlatko vastaväitteitänne: päätökseni on järkähtämätön."
Haukansilmä katseli hetkisen nuorta miestä sanattoman hämmästyksen vallassa. Mutta Duncan, joka toisen taitoon ja ansioihin nähden oli tähän asti melkein tinkimättä seurannut hänen ohjaustaan, esiintyi nyt käskijänä tavalla, jota ei ollut helppo vastustaa. Hän heilautti kättään torjuakseen kaikki varoittelut ja jatkoi sitten säyseämmin:
"Onhan teillä keinoja saada minut valepukuun; muuttakaa minut, maalatkaa minut, jos haluatte, lyhyesti: tehkää minut miksi tahdotte — vaikka ilvehtijäksi!"
"Ei ole minunlaiseni miehen asiana sanoa, että kun joku kerran on saanut muotonsa niin mahtavasta kädestä kuin Kaitselmuksen, niin ei hänen enää tarvitse sitä muutella", murisi tyytymätön metsästäjä. "Kun te lähetätte partiojoukkonne sotaan, niin on teistä järkevää ainakin sopia joistakin merkeistä ja leiripaikoista, jotta teidän puolellanne taistelevat tietäisivät, milloin ja mistä he voivat toivoa ystävän tapaavansa."
"Kuulkaa", keskeytti Duncan, "te olette kuullut tältä vankien uskolliselta seuralaiselta, että intiaanit ovat kahta heimoa, elleivät kokonaan kahta eri kansakuntaa. Toisen luona, jota te luulette delavarien haaraksi, oleskelee se neiti, jota te sanotte 'Tummatukaksi'; toinen ja nuorempi sisaruksista on taas varmasti meidän ilmeisten vihollistemme huronien käsissä. Nuoruuteni ja arvoni vaativat minua nyt yrittämään jotakin näiden viimeksimainittujen keskuudessa. Sillä aikaa kuin te siis toimitte ystävienne kanssa toisen sisaren vapauttamiseksi, pelastan minä toisen tai kuolen."
Nuoren sotilaan kiihtynyt innostus hehkui hänen silmistään ja koko hänen olemuksensa huokui sen kohottavaa voimaa. Haukansilmä, vaikka hän tunsikin liian hyvin intiaanien oveluuden ollakseen huomaamatta yrityksen vaarallisuutta, ei kuitenkaan tiennyt, miten järkähdyttää tätä äkillistä päätöstä.
Ehkäpä oli ehdotuksessa jotakin, joka vastasi hänen omaa karaistua luonnettaan ja häneen kokemuksen ohella kasvanutta salaista uhkarohkeiden seikkailujen janoa, niin että lopulta vaarat ja hurjat yritykset olivat johonkin määrin käyneet hänen elämänsä välttämättömiksi virkistäjiksi. Vastustamatta enää Duncanin suunnitelmaa hän äkkiä tuli toisiin ajatuksiin ja ryhtyi itse sen suorittamista avustamaan.
"Olkoon menneeksi", hän virkkoi hyväntahtoisesti hymyillen; "vesipaikalle pyrkivää kaurista tulee kiiruhtaa vastaan, eikä sitä seurata. Chingachgookilla on yhtä useata eri väriä kuin silläkin tykistöupseerin rouvalla, joka muuttaa luonnon paperinpalasille, tekee vuoret aivan kuin homehtuneiksi heinäru'oiksi ja laskee sinisen taivaan käden ulottuville. Päällikkö osaa niitä myöskin käyttää. Istukaahan tuohon hirrelle, ja henkeni pantiksi, että hän tekee teistä pian sangen luonnollisen ilvehtijän täydelliseksi tyytyväisyydeksenne."
Duncan totteli, ja mohikaani, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut keskustelua, kävi ripeästi työhön. Koska hänellä oli pitkällinen tottumus rotunsa kaikissa kätevämmissä taidoissa, piirsi hän taitavasti ja kerkeästi maalattavaansa ne mielikuvitukselliset viivat, joita alkuasukkaat tavallisesti pitävät rauhallisen ja hilpeän luonnonlaadun tunnusmerkkeinä. Huolellisesti vältettiin jokaista kuviota, jota olisi voitu selittää salaiseen sodanhaluun viittaavaksi, kun taas toiselta puolen erikoisesti tehostettiin ystävyyttä osoittavia piirteitä.
Lyhyesti: Chingachgook uhrasi kokonaan soturin näön hulluttelijan naamioitukselle. Sellaiset ilmiöt eivät olleet outoja intiaanien keskuudessa; ja kun Duncan oli jo pukunsa puolesta riittävässä määrin alkuperäisestään muutettu, saattoi tosiaankin hyvällä syyllä uskoa hänen ranskankielen taitonsa avulla käyvän ticonderogalaisesta ilveilijästä, joka kierteli ystävällisten liittolaisheimojen luona.
Kun hänen maalauksensa arveltiin riittävän, antoi metsästäjä hänelle monta hyvää neuvoa, sopi hänen kanssaan merkkihuudoista ja määräsi paikan, missä heidän piti tavata, jos sattuisivat onnistumaan yrityksissään. Munron ja hänen nuoren ystävänsä hyvästely oli surullisempi, vaikka edellinen alistuikin eroon niin välinpitämättömästi, ettei hänen lämmin ja vilpitön luonteensa olisi moista koskaan sallinut hänen ollessaan terveemmässä mielentilassa. Metsästäjä vei Heywardin syrjään ja ilmoitti hänelle aikovansa toimittaa vanhuksen johonkin turvalliseen leiripaikkaan Chingachgookin huomaan, kun taas hän ja Unkas tulisivat jatkamaan etsiskelyjään sen kansan parissa, jota heillä oli syytä luulla delavareiksi. Uudistettuaan sitten neuvonsa ja varoituksensa hän jatkoi niin juhlallisesti ja sydämellisesti, että Duncan tuli hyvin liikutetuksi.
"Ja nyt Jumala teitä siunatkoon! Te olette osoittanut rohkeutta, josta minä pidän, sillä se on nuoruuden ja eritotenkin lämpimän veren ja ylvään sydämen lahja. Mutta uskokaa miehen varoitusta, joka kyllä tietää kaiken todeksi, mitä hän sanoo. Te tulette tarvitsemaan pontevinta miehuuttanne ja terävämpää älyä, kuin on kirjoista kasattavissa, ennenkuin voitatte mingon oveluudessa tai rohkeudessa. Jumala teitä siunatkoon! Jos huronit ryöstävät päänahkanne, luottakaa silloin miehen lupaukseen, jolla on kaksi uljasta soturia apunaan: he saavat maksaa voittonsa niin monella hengellä kuin on hiusta päässänne. Minä toistan, nuori herra, siunatkoon Kaitselmus yritystänne, joka tapahtuu kokonaan hyvässä tarkoituksessa, ja muistakaa, että niiden konnien viekkauden tyhjäksi tekemiseksi on luvallista käyttää keinoja, jotka eivät muutoin niin kovin sopisikaan valkoisen miehen luonteeseen."
Duncan pudisti lämpimästi kunnianarvoisan, vaatimattoman liittolaisensa kättä, jätti iäkkään ystävänsä hänen hoitoonsa ja kiiteltyään tätä hyvistä toivotuksista pyysi Davidia lähtemään matkaan. Haukansilmä katseli kauan rohkean ja seikkailunhaluisen nuorukaisen jälkeen peittelemättömän ihailevasti, pudisti sitten epäillen päätään, kääntyi ympäri ja johti oman seurue-osastonsa metsän kätköön.
Duncanin ja Davidin kulkema tie kävi suoraan poikki majavain aukeaman ja pitkin niiden altaan reunaa.
Kun Duncan huomasi jääneensä yksin miehen kanssa, jonka äly ei ollut terävimpiä ja josta saattoi olla perin vähän apua uhkaavissa tilanteissa, alkoi hän tuntea sen tehtävän vaikeudet, mihin oli ryhtynyt. Hämärä lisäsi kolkon, villin, kauas hänen joka puolelleen levenevän salon synkkyyttä, ja niiden pienten majojen hiljaisuudessakin, joiden hän tiesi olevan niin runsaasti asuttuja, oli ikäänkuin jotakin peloittavaa. Kun hän katseli niiden älykkäiden haltiain ihmeellisiä rakennuksia ja kummallisia varokeinoja, iski häneen ajatus, että yksinpä tämän avaran erämaan elukoillakin oli melkein hänen omaan järkeensä verrattava vaisto, eikä hän voinut olla levottomana muistelematta sitä epätasaista taistelua, mihin oli niin päätä pahkaa heittäytynyt. Sitten hänen eteensä nousi Alicen hehkuva kuva, hänen hätänsä, hänen nykyinen vaaransa, ja heti oli hänen asemansa uhkarohkeus unohtunut. Rohkaisten Davidia hän riensi eteenpäin nuoruuden ja toimintahalun kepein, voimakkain askelin.
Tehtyään melkein puoliympyrän kiertääkseen altaan he poikkesivat virrasta syrjään ja alkoivat nousta loivan ylänteen huipulle laaksossa, missä he kulkivat. Puolen tunnin kuluttua he saapuivat erään toisen metsänaukeaman reunaan, joka kaikista merkeistä päättäen oli myöskin majavain aikaansaama ja jonka nuo älykkäät eläimet olivat jostakin pakottavasta syystä hylänneet, siirtyäkseen siihen suotuisampaan paikkaan, missä nyt oleskelivat. Sangen luonnollinen tunne sai Duncanin hetkiseksi epäröimään, ennenkuin urkeni pensaiden peittämän polun suojasta; oli kuin olisi hän pysähtynyt kokoomaan voimiaan ryhtyäkseen uhkarohkeaan yrityksensä, jossa hän salaisesti tajusi niitä tarvittavan viimeistä hiventä myöten. Hän käytti levähdystä tutkiakseen paikkaa niin paljon kuin hänen lyhyet ja kiireiset silmäyksensä sallivat.
Metsänaukeamaa vastapäätä ja lähellä kohtaa, missä puro syöksyi muutamien kallioiden yli vielä korkeammalta tasanteelta, näkyi noin viisi-, kuusikymmentä majaa, jotka oli hät'hätää kyhätty hirsistä, risuista ja mullasta sekaisin. Niiden sijoituksessa ei vallinnut vähintäkään järjestystä ja niitä rakennettaessa tuntui hyvin vähän huolehditun siisteydestä tai kauneudesta. Ne olivat tosiaankin näissä kahdessa suhteessa niin paljon Duncanin äskettäin näkemän kylän asuntoja huonompia, että hän alkoi odottaa uutta, eikä suinkaan ensimmäistä pienempää yllätystä. Tämä odotus ei pettänytkään vähimmässäkään määrässä, kun hän illan hämärässä valossa näki kahden-, kolmenkymmenen olennon vuorotellen kohoavan majojen edustalla kasvavan korkean, paksun ruohon peitosta ja sitten taas häipyvän silmistä kuin olisivat ne maahan vajonneet. Näistä äkillisistä, epäselvistä vilahduksista päättäen tuntuivat nämä merkilliset ilmiöt pikemminkin olevan mustia, huiskahtelevia haamuja tai muita yliluonnollisia olentoja kuin tavallisista, jokapäiväisistä aineista, lihasta ja verestä, rakennettuja ihmisiä. Joku laiha, alaston olento näkyi lyhyen hetken huitovan käsiään hurjasti ilmassa, ja sitten oli sen täyttämä paikka tyhjä, kunnes se jälleen yht'äkkiä ilmestyi uuteen, kaukaisempaan paikkaan tai kunnes sitä seurasi toinen, yhtä salaperäisesti elehtivä kummitus. Huomattuaan toverinsa viivyttelevän seurasi David hänen katseensa suuntaa ja ikäänkuin kutsui Heywardin tajuihinsa lausumalla:
"Täällä on paljon hedelmällistä maata viljelemättömänä, ja minä saatan sanoa, saastuttamatta itseäni oman kiitokseni synnillisellä hapatuksella, että minun lyhyen oleskeluni aikana näissä pakanain asunnoissa on moni hyvä siemen tullut sirotetuksi tien oheen."
"Nämä heimot rakastavat enemmän metsästystä kuin todellisen työn taitoja", vastasi hajamielinen Duncan, joka yhä tarkasteli ihmettelynsä esineitä.
"On pikemmin iloksi kuin työksi sielulle korottaa äänensä ylistykseen, mutta surullisella tavalla käyttävät nämä pojat väärin lahjojansa. Olen harvoin tavannut heidän ikätovereitaan, joille luonto olisi niin tuhlaten jakanut kykyjä virrenveisaamiseen, mutta totisesti, totisesti, kukaan ei lyö niitä enemmän laimin. Kolme yötä olen nyt ollut täällä ja kolme kertaa olen kerännyt ne rasavillit harjoittelemaan pyhiä lauluja, mutta joka kerta ovat he vastanneet ponnistuksiini sellaisella kirkunalla ja ulvonnalla, että sieluni on jähmettynyt kauhusta!"
"Kenestä te puhutte?"
"Noista lapsista tuolla, jotka tuhlaavat kalliin nuoruutensa ajan moisissa turhanpäiväisissä kujeissa. Kurituksen terveellistä nuhdetta ei paljon tunneta tämän omaan onneensa heitetyn kansan keskuudessa. Maassa, missä koivuja on niin runsaasti, ei nähdä koskaan vitsaa, eikä niin muodoin olekaan mikään ihme, että Kaitselmuksen siunatuimmat lahjat hukataan tuollaiseen rääyntään."
David sulki korvansa, kun siinä samassa lapsilauman kimeä ulvonta kajahti läpi metsän, ja Duncan, jonka huuli vetäytyi halveksivaan hymyyn, ikäänkuin hän olisi tahtonut pilkata omaa taikauskoisuuttaan, virkkoi lujasti:
"Jatkakaamme matkaa."
Ottamatta pois suojia korvistaan totteli laulumestari käskyä, ja niin he kulkivat yhdessä kohti asuntoja, joita David väliin tapasi sanoa "filistealaisten majoiksi".
XXIII luku.
Vaikka vainkin riistan vaatii etu ajon, kiistan; vaikka nuoli singahtaapi, kun jo hirvi kauas saapi; kenen, missä, milloin huoli, ritahan jos kettu kuoli?
Järven Neito.
Vain harvoin lähettävät alkuasukkaat varovaisempien valkeaihoisten tavoin aseistettuja miehiä vartioimaan leiriänsä. Saaden tarkan tiedon vaaran lähenemisestä sen vielä ollessa kaukana oleilee intiaani tavallisesti kaikessa rauhassa, turvautuen perinpohjin tuntemiinsa metsän merkkeihin ja niihin pitkiin, hankaloihin polkuihin, mitkä erottavat hänet niistä, joita hänen on enin syytä pelätä. Mutta vihollinen, jonka erikoisen suotuisain asianhaarain vallitessa on onnistunut pettää vakoilijain valppaus, tapaa harvoin vahtisotureja lähempänä kotoa hälytystä nostamassa. Tämän yleisen tavan lisäksi tajuavat Ranskalle ystävälliset heimot liiankin hyvin äskettäin isketyn iskun merkityksen pelätäkseen mitään äkillistä vaaraa Britannian kruunulle uskollisten vihamielisten kansojen puolelta. Kun siis Duncan ja David ilmestyivät lasten keskeen, jotka leikkivät edellä kerrottuun tapaan, ei heidän lähenemisensä ollut herättänyt pienintäkään ennakkohälytystä. Mutta heti kun heidät huomattiin, kohotti koko lapsilauma kuin yhteisestä sopimuksesta kimakan varoitushuudon ja vajosi sitten kuin noiduttuna tulijain näkyvistä. Ryömiväin poikain alastomat, keltaisenruskeat ruumiit sulivat tänä myöhäisenä hetkenä niin täydellisesti kuivuneeseen ruohoon, että ensi alussa tuntui kuin olisi maa heidät tosiaankin niellyt; mutta kun hämmästys salli Duncanin kiinnittää katseensa tarkkaavammin kentälle, näki hän joka puolella mustia, pälyileviä, pyöriviä silmiä.
Nuori sotilas ei tästä yllättävästä alkutarkastuksesta saanut suinkaan rohkaisua kestämään sitä tutkistelua, joka epäilemättä oli tuleva hänen osakseen kokeneempien miesten puolelta, ja kerran hän olikin jo vähällä kääntyä takaisin. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä näyttää epäröivältä. Lasten huuto oli houkutellut kymmenisen soturia lähimmän majan ovelle, missä he seisoivat mustana, villinä ryhmänä, vakavasti odotellen heidän joukkoonsa niin odottamatta ilmestyneiden miesten tuloa.
David, joka oli johonkin määrin perehtynyt kylän oloihin, astui edellä juuri siihen majaan niin varmana, etteivät pienet esteet olisi ilmeisesti häntä lainkaan häirinneet. Se oli kylän arvokkain rakennus, niin karkeasti kuin se olikin kyhätty tuohesta ja puunoksista, koska se oli kota, missä heimo piti neuvottelujaan ja julkisia kokouksiaan tilapäisesti englantilaisten maakuntain rajoilla oleskellessaan. Duncanista tuntui vaikealta näyttää tarpeellisen huolettomalta kulkiessaan aivan sen kynnykselle kerääntyneiden mustien, voimakkaiden villien ohi, mutta tietoisena siitä, että hänen henkensä riippui hänen kylmäverisyydestään, luotti hän toverinsa varovaisuuteen ja seurasi hänen kintereillään, koettaen matkalla koota ajatuksiaan kaikkien mahdollisten tilaisuuksien varalle. Hänen verensä oli jähmettyä kauhusta, kun hän huomasi olevansa niin lähellä julmia, armottomia vihollisiaan, mutta hän kykeni sentään niin paljon hillitsemään tunteitaan, että sai astutuksi keskelle majaa ulkonaisesti ilmaisematta pienintäkään heikkoutta. Levollisen Gamutin esimerkkiä seuraten hän kahmaisi kimpun hyvänhajuisia lehviä hökkelin erään nurkan täyttävästä kasasta ja istuutui äänettömänä.
Tuntemattoman tulijan kuljettua heidän ohitseen peräytyivät tarkkaavaiset soturit ovelta, asettuivat kehäksi hänen ympärilleen ja näyttivät kärsivällisesti odottavan hetkeä, jolloin muukalaisen arvokkuus salli hänen puhua. Suurin osa seisoi veltoissa, huolettomissa asennoissa nojallaan hataraa rakennusta tukevia pylväitä vasten, kun taas kolme, neljä vanhinta ja etevintä päällikköä istuutui maahan hieman edemmäs.
Loimuava tulisoihtu paloi majassa ja heitti punaista hohdettaan kasvoista kasvoihin, miehestä mieheen, huojuen sinne tänne viiman painamana. Duncan käytti sen valoa lukeakseen isäntiensä piirteistä vastaanottonsa mahdollisen luonteen. Mutta hänen terävänäköisyytensä auttoi häntä vähän tämän kansan kylmänlevollista teeskentelytaitoa vastaan. Etualalla istuvat päälliköt loivat tuskin katsettakaan hänen puoleensa, tuijottaen vain maahan sen näköisinä kuin olisivat muka tunteet kunnioitusta, vaikka ilmettä saattoi yhtä hyvin selittää epäluuloksi. Varjoon jättäytyneet miehet olivat hieman avonaisempia. Duncan huomasi pian heidän tutkivat, vaikka salaiset silmäyksensä, jotka tosiaankin tarkastelivat hänen ruumiinsa ja pukunsa tuuma tuumalta, jättämättä ainoatakaan kasvojen värähdystä, ainoatakaan elettä, ainoatakaan maalauksen viivaa tai edes ainoatakaan vaatekappaletta näkemättä ja selittämättä.
Vihdoin astui eräs soturi, jonka tukkaan oli jo alkanut ilmaantua harmaita pälviä, mutta jonka jäntevät jäsenet ja luja astunta todistivat hänellä vielä olevan kykyä täyden miehen tehtäviä suorittamaan, varjoisasta sopesta, minne hän oli luultavasti asettunut saadakseen itse näkymättömänä tehdä huomioitaan, ja ryhtyi puhumaan. Hän käytti wyandotien eli huronien[12] kieltä, eikä Heyward siis ymmärtänyt hänen sanojaan, vaikka ne tuntuivatkin niitä säestävistä eleistä päättäen ilmaisevan pikemmin ystävällisyyttä kuin vihaa. Duncan pudisti päätään ja osoitti viittauksin, ettei kyennyt vastaamaan.
"Eikö kukaan veljistäni puhu ranskaa tai englantia?" kysyi hän edellisellä kielellä antaessaan katseensa siirtyä kasvoista kasvoihin toivoen näkevänsä myöntävän nyökkäyksen.
Mutta vaikka useampikin oli käännähtänyt tavoittaakseen hänen sanojensa ajatuksen, ei kukaan vastannut.
"Minun olisi surullista uskoa", jatkoi Duncan, puhuen hitaasti ja käyttäen yksinkertaisinta ranskaa mitä osasi, "ettei kukaan tämän viisaan ja urhoollisen kansan jäsenistä ymmärrä kieltä, jota 'Suuri Hallitsija' käyttää lapsilleen puhuessaan. Hänen sydämensä tulisi raskaaksi, jos hänen täytyisi huomata, että hänen punaiset soturinsa kunnioittaisivat häntä niin vähän!"
Seurasi pitkä ja juhlallinen äänettömyys, jonka kestäessä ei jäsenenkään värähdys eikä silmänkään liikahdus ilmaissut huomautuksen tekemää vaikutusta. Duncan, joka tiesi äänettömyyden hyveeksi isäntiensä keskuudessa, oli mielissään tästä tavasta, koska hän siten sai aikaa järjestää ajatuksensa. Vihdoin sama soturi, joka oli ennenkin häntä puhutellut, vastasi Kanadan murteellaan terävästi kysyen:
"Kun Suuri Isämme puhuu kansalleen, tapahtuuko se huronin kielellä?"
"Hän ei tunne eroa lastensa välillä, olkoon heidän nahkansa väri sitten punainen, musta tai valkoinen", selitti Duncan vältellen, "vaikka hän pitääkin eniten urhoollisista huroneistaan."
"Miten hän aikoo puhua", kysyi ovela päällikkö, "kun juoksijat lukevat hänelle päänahat, jotka viisi yötä sitten kasvoivat Englannin miesten päälaella?"
"He olivat hänen vihollisiaan", virkkoi Duncan tahtomattaankin väristen, "ja hän on varmaankin sanova: 'hyvä on, huronini ovat erinomaisen urhoollisia.'"
"Kanadalainen isämme ei ajattele niin. Katsomatta eteenpäin intiaanejaan palkitakseen on hän kääntänyt silmänsä taaksepäin. Hän näkee kuolleet Englannin miehet, mutta ei huroneja. Mitä se merkitsee?"
"Hänenlaisellaan suurella päälliköllä on enemmän ajatuksia kuin kieliä. Hän katsahtaa taakseen nähdäkseen, ettei vihollisia kulje hänen jäljissään."
"Surmatun soturin vene ei kulje enää Horikanin aalloilla", vastasi villi synkästi. "Hänen korvansa ovat avoinna delavareille, jotka eivät ole ystäviämme, ja he täyttävät ne valheilla."
"Se ei ole mahdollista. Katsokaa: hän on käskenyt minua, joka olen parantamisen taitoa tunteva mies, menemään hänen lastensa, punaisten huronien luo, jotka asuvat suurten järvien rannoilla, kysymään, onko heistä kukaan sairas!"
Uusi äänettömyys seurasi tätä Duncanin toimen ilmoitusta. Jokainen silmä tähysteli häntä yht'aikaa ikäänkuin tutkiakseen selityksen vilpittömyyttä tai valheellisuutta niin terävästi ja läpitunkevasti, että tarkastelun esine ei voinut olla vapisematta sen tulosta ajatellessaan. Hänet vapautti kuitenkin pulasta äskeinen puhuja.
"Maalaavatko Kanadan viisaat miehet nahkansa?" jatkoi huroni kylmästi. "Me olemme kuulleet heidän ylpeilevän siitä, että heidän naamansa ovat kalpeat."
"Kun intiaanipäällikkö tulee valkoisten isiensä joukkoon", vastasi Duncan hyvin varmasti, "heittää hän yltään puhvelinnahkaiset vaatteensa pukeutuakseen hänelle tarjottuun paitaan. Veljeni ovat antaneet minulle värejä, ja minä olen niitä käyttänyt."
Matala suosionhyminä ilmoitti, että heimolle lausuttu kohteliaisuus oli löytänyt otollisen maaperän. vanhempi päällikkö viittasi hyväksyvästi, ja hänelle vastasivat useimmat hänen toverinsa ojentamalla kätensä eteenpäin ja päästämällä lyhyen ihastuksenhuudon. Duncan alkoi hengittää vapaammin, uskoen pahimman tutkistelun nyt kestetyksi, ja kun hän oli ennakolta valmistanut mutkattoman, todennäköisen jutun tukemaan luuloteltua ammattiansa, kasvoivat hänen toiveensa lopullisesta menestyksestä.
Lyhyen äänettömyyden jälkeen, ikäänkuin järjestääkseen ajatuksiaan ja vastatakseen sopivasti heidän vieraansa juuri tekemään ilmoitukseen, nousi eräs toinen soturi ja valmistautui puhumaan. Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, kuului matala, mutta kammottava huuto metsästä, ja sitä seurasi heti voimakas, kimeä ulvonta, jota yhä jatkui, kunnes se tuntui suden hellittämättömältä, valittavimmalta ulinalta. Tämä äkillinen, hirvittävä keskeytys sai Duncanin kavahtamaan istualtaan, hän kun ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin kaamean kirkunan vaikutusta.
Samassa riensivät kaikki soturit yhtenä joukkona majasta, ja ilma oli täynnä voimakkaita huutoja, jotka melkein tukahduttivat yhä metsän lehväkatoksista kaikuvan peloittavan ulvonnan. Kykenemättä enää itseään hillitsemään jätti nuorukainen paikkansa ja seisoi pian keskellä sekasortoista joukkoa, johon oli sulloutunut melkein kaikki, mitä leirin rajojen sisällä oli kynnelle kykenevää. Miehet, vaimot ja lapset, vanhukset, raajarikot, voimakkaat ja vireät, kaikki olivat jalkeilla; muutamat huusivat hurjasti, toiset paukuttivat käsiään ikäänkuin mielettömän riemun vallassa ja kaikki ilmaisivat villiä iloaan jostakin odottamattomasta tapauksesta. Vaikka häntä meteli alussa huumasikin, kykeni Heyward pian keksimään siihen selityksen ennen pitkää seuraavasta näytelmästä.
Taivaalla oli vielä tarpeeksi valoa näyttämään puunlatvojen väliin syntyneet kirkkaammat aukot, joiden kautta eri polut lähtivät kylän raivatulta alueelta painumaan salojen syvyyksiin. Erään sellaisen aukon kohdalla työntyi rivi sotureja metsästä ja läheni hitaasti asuntoja. Etumaisena kulkeva kantoi lyhyttä riukua, johon oli ripustettu, kuten myöhemmin kävi selville, useita ihmisen päänahkoja. Duncanin kuulemat säikähdyttävät huudot olivat noita valkeaihoisten varsin kuvaavasti nimittämiä "kuolonkirkaisuja", ja jokaisella huudon toistamisella oli tarkoituksena ilmoittaa heimolle yhden vihollisen surma. Näin pitkälle johti Heywardin kokemus häntä selityksen etsinnässä. Kun hän nyt tiesi keskeytyksen johtuneen onnellisen partiojoukkueen odottamattomasta paluusta, hävisivät kaikki epämiellyttävät tunteet siihen sisäisen tyytyväisyyden tajuntaan, että tämä tapaus oli hankkinut hänelle varsin tervetullutta huojennusta ja työntänyt hänet taka-alalle yleisestä huomiosta.
Ennätettyään muutamien satojen jalkojen päähän majoista pysähtyivät saapuvat soturit. Heidän valittava ja kauhistava ulvontansa, jonka oli määrä samalla kertaa kuvata surmattujen kuolonkiljahduksia ja voittajain riemua, oli nyt kokonaan tauonnut. Eräs heistä huusi ääneensä sanoja, mitkä eivät suinkaan olleet kauhistavia, vaikka eivät myöskään sen tajuttavampia niille, joiden korville ne olivat tarkoitetut, kuin heidän ilmeikäs ulvontansakaan. Olisi vaikeata antaa edes jonkinlaistakaan käsitystä siitä hurjasta innostuksesta, jolla täten ilmoitetut uutiset otettiin vastaan. Koko leiristä sukeutui käden käänteessä mitä melskeisimmän touhun ja vilinän näyttämö. Soturit vetivät puukkonsa ja järjestyivät niitä heilutellen kahteen riviin, jotka muodostivat kujan partiojoukkueesta majoihin asti. Naiset kävivät käsiksi nuijiin, kirveisiin tai mihin muuhun hyökkäysaseeseen tahansa, mikä ensiksi osui heidän saatavilleen, ja syöksyivät kiihkoissaan suorittamaan osaansa siinä julmassa leikissä, joka nyt läheni. Lapsetkaan eivät halunneet olla pelkkinä katselijoina, vaan pienet pojatkin, jotka tuskin kykenivät surmaesineitä liikuttamaan, väänsivät tapparat isiensä vyöltä ja työntyivät riveihin, taitavasti jäljitellen vanhempiensa villejä eleitä.
Valtavia risukasoja kyhjötti siellä täällä kentällä, ja muuan toimellinen akka sytytteli niitä yhden toisensa jälkeen valaisemaan tulevaa näytelmää. Kun liekki loimahti ilmaan, voitti sen hohde laskevan päivän valon ja sai esineet näyttämään samalla kertaa sekä selvemmiltä että kaameammilta. Koko kenttä muodosti voimakkaan taulun, jonka puitteina olivat tummat, korkeat honkarivit. Äsken saapuneet soturit olivat taulun kaukaisimpina henkilöinä. Hiukan heistä eteenpäin seisoi kaksi miestä, jotka oli nähtävästi valittu muiden joukosta toimimaan päänäyttelijöinä tulevassa kohtauksessa. Valo ei ollut kylliksi voimakas saadakseen heidän piirteensä esiintymään selvinä, vaikka helposti huomasikin aivan erilaisten tunteiden heitä kumpaakin vallitsevan. Toisen seisoessa suorana ja lujana, valmiina kestämään kohtalonsa sankarin tavoin, oli toinen laskenut päänsä riipuksiin ikäänkuin kauhun lyömänä tai häpeän masentamana. Uljas Duncan tunsi voimakasta ihailua ja sääliä edellistä kohtaan, vaikka hänellä ei ollutkaan vähintäkään tilaisuutta osoittaa jalomielisiä ajatuksiaan. Hän tarkkasi kuitenkin miehen pienimpiäkin liikkeitä innokkain silmin, ja seuratessaan katseillaan hänen ihmeellisen sopusuhtaisen ja jäntevän ruumiinsa kauniita ääriviivoja hän koetti vakuuttautua siitä, että jos vain tarmo sellaisen päättäväisyyden avustamana voi viedä miehen vahingoitta niin ankaran koetuksen läpi, saattoi tuo nuori vanki hänen edessään toivoa suoriutuvansa menestyksellä siitä uhkaavasta kujanjuoksusta, joka häntä odotti. Huomaamatta hilautui nuori mies lähemmäksi huronien mustia rivejä ja osasi tuskin hengittää, niin jännittyneenä hän seurasi näytelmän kulkua. Samalla kajahti merkkihuuto, ja sitä ennen vallinneen hetkellisen rauhan keskeytti uusi kirkuva ulvontapuuska, joka oli edellisiä paljoa voimakkaampi. Masentuneempi uhreista pysyi yhä liikkumattomana paikallaan, mutta toinen hypähti huudon kuultuaan juoksuun ketteränä ja nopeana kuin hirvi. Ryntäämättä vihamielisten rivien välitse, kuten oli odotettu, hän oli kyllä juoksemaisillaan vaaralliseen kujaan, mutta ennen kuin hänelle oli ennätetty antaa ainoatakaan iskua, hän äkkiä käännähtikin ympäri, loikkasi erään lapsiparven päitten ylitse ja pääsi niin peloittavan rintaman ulommaiselle, turvallisemmalle puolelle. Tähän temppuun vastasivat sadat äänet julmin sadatteluin, ja koko kiihoittunut joukko hajosi järjestyksestään ja syöksähti pitkin kenttää mitä hurjimmassa sekasorrossa.
Kymmenkunta loimuavaa risukasaa loi nyt kaameata valoaan kentälle, joka oli kuin mikäkin saastainen kummitustanner, mihin ilkeät paholaiset olivat tulleet suorittamaan jumalattomia menojaan. Taustalle jääneet ihmiset olivat kuin yliluonnollisia olentoja, jotka lehahtivat ohi silmän ja halkoivat ilmaa mielettömin ja käsittämättömin liikkein, kun taas lähempänä valoa riehuvain villit intohimot kuvastuivat peloittavan selvästi heidän kiihtyneitten kasvojensa salamoista.
On helposti ymmärrettävissä, ettei pakolaiselle suotu hetkenkään hengähdysaikaa sellaisen verenhimoisen vihollisjoukon keskellä. Yhden ainoan silmänräpäyksen kestäessä näytti aivan siltä kuin pääsisi hän metsään, mutta hänen vangitsijainsa koko parvi syöksyi hänen edelleen ja ajoi hänet takaisin armottomien vainoojain sekaan. Hätyytetyn hirven tavoin hän kääntyi ympäri, ammahti nuolen nopeudella kiemurtelevan liekkipilarin läpi, sivuutti koko joukkion vahingoittumatta ja ilmestyi näkyviin kentän vastakkaisella laidalla. Mutta sielläkin ehättivät muutamat vanhemmat ja ovelammat huronit häntä vastaan ja pakottivat hänet takaisin. Jälleen hän syöksähti pahimpaan tungokseen ikäänkuin etsien turvaa sen vilinästä, ja sitten seurasi hetkiä, joiden kestäessä Duncan luuli tuon ketterän, urhean nuoren muukalaisen joutuneen tuhon omaksi.
Saattoi erottaa vain mustan ihmisrykelmän, joka leiskui ja vilisi kuvailemattomassa sekamelskassa. Käsivarsia, välkkyviä veitsiä, hirvittäviä nuijia näkyi sen yläpuolella, mutta iskuja johti ilmeisesti sattuma. Kaameata vaikutusta lisäsivät vielä naisten kimakat kiljahdukset ja soturien hurja ulvonta. Silloin tällöin näki Duncan vilahdukselta kepeän ruumiin halkovan ilmaa epätoivoisin loikkauksin, ja hän toivoi pikemminkin kuin uskoi vangin vielä hallitsevan hämmästyttävää juoksukykyään. Äkkiä vyörähti joukkio takaisin ja läheni paikkaa, missä hän seisoi. Raskas jälkijoukko painoi etumaisina kulkevia naisia ja lapsia ja kaatoi ne maahan. Muukalainen näkyi jälleen melskeen keskeltä. Ihmisvoima ei voinut kuitenkaan kauempaa kestää niin ankaraa kamppausta. Tämän tuntui vankikin ymmärtävän. Käyttäen hyväkseen silmänräpäykseksi syntynyttä aukkoa hän syöksähti soturien välitse ja teki vielä hurjan ja mikäli Duncanista näytti viimeisen yrityksen päästä metsään. Ikäänkuin käsittäen, ettei mikään vaara uhannut nuoren sotilaan puolelta, kosketti pakolainen melkein häntä vauhdissaan. Muuan iso, väkevä huroni, joka oli tähän asti säästänyt voimiaan, kimmahti viipymättä hänen kintereilleen ja uhkasi kohotetuin käsin tuhoisaa iskua. Duncan pisti jalkansa eteen, ja este heitti innokkaan villin sykkyrässä maahan monta jalkaa tavoitellun uhrinsa edelle. Ajatus ei ole niin nopsa kuin liike, jolla jälkimmäinen käytti tätä etua hyväkseen; hän kääntyi ympäri, suhahti lentävän tähden tavoin jälleen Duncanin silmien editse, ja seuraavassa hetkessä, kun tämä oli ennättänyt tointua hämmästyksestään ja katsahtaa ympärilleen vankia etsien, näki hän hänet rauhallisesti nojaamassa pientä maalattua patsasta vasten, joka kohosi arvokkaimman majan ovella.
Peläten, että osa, mikä hänellä oli ollut vangin paossa, voisi käydä hänelle itselleen vaaralliseksi, lähti Duncan viipymättä paikalta. Hän seurasi väentungosta, joka läheni majoja synkkänä ja yrmeänä niinkuin aina joukot, kun ne ovat pettyneet julmissa toiveissaan. Uteliaisuus, tai ehkäpä jokin parempikin tunne sai hänet hilautumaan muukalaista lähemmäs. Hän tapasi tämän seisomasta toinen käsivarsi kierrettynä suojelevan patsaan ympäri ja hengittämästä tiheään ja voimakkaasti ankarain ponnistelujen jälkeen, vaikkei hän muutoin pienimmälläkään merkillä ilmaissut kärsivänsä kipua tai tuskaa. Ikivanhan pyhän tavan mukaan oli hän nyt koskematon siksi, kunnes heimo oli kokouksessaan keskustellut ja päättänyt hänen kohtalostaan. Ei ollut kumminkaan vaikeata ennustaa lopullista tulosta, mikäli saattoi tehdä johtopäätöksiä sen ihmisjoukon tunteiden nojalla, joka tungeksi paikalla.
Huronien sanavarastossa ei ollut ainoatakaan sadattelua eikä soimausta, jota toiveissaan pettyneet naiset eivät olisi syytäneet onnen suosiman muukalaisen niskaan. He ivailivat hänen pakenemisyrityksiään ja huutelivat hänelle katkerin pilkkalausein, että hänen jalkansa olivat paremmat kuin hänen kätensä ja että hän ansaitsi siivet, koska hän ei osannut käyttää nuolta eikä puukkoa. Kaikkeen tähän ei vanki vastannut sanaakaan, tyytyihän vain kuvastamaan asennossaan ja ilmeessään arvokkuuteen omituisella tavalla yhtynyttä halveksimista. Yhtä paljon tämän tyyneyden kuin vangin hyvän onnen ärsyttäminä saivat he kurkuistaan enää vain käsittämätöntä ulinaa, joka pian muuttui kimeäksi, läpitunkevaksi kirkunaksi. Siinä samassa tunkeutui sama toimelias akka, joka oli ryhtynyt tarpeelliseen varokeinoon sytyttäessään risukasat, joukon läpi ja raivasi itselleen paikan vangin eteen. Tämän velhovaimon likainen, kuihtunut olemus oli kyllä varsin hyvin saattanut hankkia hänelle maineen, että hän oli muka tavallisia kuolevaisia ovelampi. Heittäen taakseen kevyen pukunsa hän ojensi pitkän, nahkakuivan käsivartensa pilkallisesti eteenpäin ja alkoi huutaa, käyttäen lenapien kieltä, jota hänen pistopuheittensa kohde paremmin ymmärsi:
"Katsopas sinä, delavari!" kiljui hän näpäytellen sormiaan aivan toisen silmien edessä, "sinun kansasi on akkojen sukua, ja kuokka sopii paremmin teidän kätenne kuin pyssy. Huronitytöt tekevät sinulle hameen, Ja me saamme etsiä sinulle miehen."
Villi naurunremahdus seurasi tätä hyökkäystä, ja sen kestäessä erottautui nuorempain naisten pehmeä, sointuva hihitys omituisesti heidän vanhemman ja ilkeämmän toverinsa särkyneestä äänestä. Mutta muukalainen oli kaikkien heidän pilkkaamisponnistustensa yläpuolella. Hänen päänsä ei värähtänytkään, eikä hän osoittanut vähimmälläkään tavalla tietävänsä, että edes ketään oli lähelläkään, paitsi milloin hänen ylväs katseensa etsi synkkää soturijoukkoa, joka seisoi taampana, kohtauksen äänettömänä, jurona katselijana.
Vangin kylmäverisyydestä raivostuneena akka nosti kädet puuskaan, heittäytyi uhmailevaan asentoon ja puhkesi uuteen ivasanojen tulvaan, jota ei koko meidän taitomme kykenisi saamaan paperille. Hän vaivasi kuitenkin suotta keuhkojaan, sillä vaikka hänellä oli kansansa keskuudessa aivan erikoisen haukkumataiturin maine, sai hän kiihdyttää itsensä sellaiseen vimmaan, että kirjaimellisesti vaahto valui hänen suupielistään, ilman että ainoakaan lihas värähti muukalaisen liikkumattomissa kasvoissa. Tämän välinpitämättömyyden vaikutus alkoi ulottua muihinkin katselijoihin, ja muuan nuorukainen, joka oli juuri pääsemässä poikaiästä miehuuden kuntoon, yritti auttaa raivoavaa torakurkkua heiluttelemalla kirvestään uhrin edessä ja lisäämällä tyhjän kerskailunsa akan ivaan. Silloin käänsi vanki kasvonsa valoon päin ja katsahti alas nulikkaan niin ylimielisesti, ettei siihen sisältynyt edes halveksumista. Seuraavassa hetkessä painui hän takaisin tyyneen, taapäin nojaavaan asentoonsa patsasta vasten. Mutta asennon muutos oli sallinut Duncanin vaihtaa katseita Unkasin lujain ja läpitunkevain silmäin kanssa.
Hämmästyksestä hengähtämättömänä ja syvästi suruissaan ystävänsä uhkaavasta asemasta säpsähti Heyward tämän katseen kohdatessaan ja pelkäsi vavisten, ettei sen tarkoitus vain jollakin tuntemattomalla tavalla jouduttaisi vangin kohtaloa. Ei ollut kuitenkaan mitään välitöntä syytä sellaiseen pelkoon. Samassa raivautui muuan soturi vimmastuneen joukon läpi. Työntäen naiset ja lapset syrjään ankaralla viittauksella otti hän Unkasia käsivarresta ja johti häntä kohti neuvottelumajan ovea. Sinne seurasivat häntä kaikki päälliköt ja useimmat arvokkaammat soturit, ja heidän joukossaan kulkeutui tuskallisesti jännittynyt Heywardkin rakennukseen herättämättä vaarallista huomiota.
Muutamia minuutteja kului majaan tulleiden sijoittuessa kunkin arvoa ja vaikutusvaltaa heimon keskuudessa vastaavalla tavalla. Edellisessä kuulustelussa käytettyä järjestystä noudatettiin kutakuinkin tarkalleen, vanhimpien ja korkeampien päälliköiden vallatessa tilavan huoneen permantoalan roihuavan soihdun valossa, nuorempain ja alhaisempain soturien taas jättäytyessä taustalle, niin että heistä näkyi vain synkkä kehä mustia, teräväpiirteisiä kasvoja. Aivan majan keskellä, suoraan kattoaukon alla, josta pari tähteä pääsi tuikuttamaan sisään, seisoi Unkas tyynenä, suorana ja vaiteliaana, hänen ylhäinen ja uljas käyttäytymisensä ei ollut vaikuttamatta hänen vangitsijoihinsakaan, jotka usein katsahtivat häneen, tosin osoittamatta vähintäkään halua luopua järkähtämättömästä päätöksestään, mutta kuitenkin peittelemättä ilmaisten ihastuksensa muukalaisen vankeudesta. Kokonaan toisin oli miehen laita, jonka Duncan oli nähnyt astuvan esiin ystävänsä kanssa ennen tuota epätoivoista kilpajuoksua ja joka takaa-ajoon yhtymättä oli koko melskeisen sekasorron aikana seisonut kuin nöyrästi kumartuneena, häpeää ja masentumusta ilmaisevana kuvapatsaana. Vaikkei ainoakaan käsi ollut ojentunut häntä tervehtimään ja vaikkei vielä ainoakaan silmä ollut alentunut seuraamaan hänen liikkeitään, oli hänkin tullut majaan ikäänkuin sellaisen vastustamattoman voiman vetämänä, jonka päätöksiin hän nähtävästi alistui ilman taistelua. Heyward käytti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta vilkaistakseen hänen kasvoihinsa, salaisesti peläten tapaavansa jonkun toisen tutun piirteet. mutta mies osoittautuikin olevansa hänelle kokonaan vieras, ja mikä selittämättömintä, lisäksi sellainen, jolla oli kaikki huronisoturin tuntomerkit. Menemättä heimolaistensa joukkoon istuutui hän kuitenkin erilleen muista yksinäiseksi olennoksi suuren parven keskuuteen, ja hänen ruumiinsa vajosi kumaraiseen, alakuloiseen asentoon niin kuin olisi hän halunnut ottaa niin vähän tilaa kuin mahdollista. Kun kukin oli asettunut paikalleen ja äänetön hiljaisuus vallannut majan, alkoi harmaahapsinen päällikkö, joka jo on esitetty lukijalle, puhua lenni lenapien kielellä.
"Delavari", lausui hän, "vaikka sinä oletkin akkojen kansaa, olet sinä kuitenkin näyttänyt olevasi mies. Minä tahtoisin antaa sinulle ruokaa, mutta joka syö huronin kanssa, tulee hänen ystäväkseen. Lepää rauhassa aamuaurinkoon asti, sillä silloin puhutaan sinulle meidän viimeinen sanamme."
"Seitsemän yötä ja yhtä monta kesäistä päivää olen paastonnut huronien jälkiä seuratessani", vastasi Unkas levollisesti; "lenapien lapset osaavat kulkea oikeita polkuja pysähtymättä syömään."
"Kaksi nuorta miestäni on etsimässä toveriasi", jatkoi toinen, aivan kuin ei olisi vankinsa kerskailua kuullutkaan; "kun he ovat tulleet takaisin, silloin sanovat viisaat miehemme sinulle 'elä' tai 'kuole'."
"Eikö huronilla ole korvia?" huudahti Unkas halveksivasti; "kaksi kertaa on delavari teidän vankinanne ollessaan kuullut pyssyn, jonka hän tuntee. Nuoret miehenne eivät palaa koskaan!"
Lyhyt, uhkaava äänettömyys seurasi tätä rohkeata vakuutusta. Duncan, joka ymmärsi mohikaanin tarkoittaneen metsästäjän tuhoisaa pyssyä, kumartui innoissaan eteenpäin nähdäkseen vaikutuksen, minkä se tekisi voittajiin; mutta päällikkö tyytyi vain yksinkertaisesti vastaamaan:
"Jos lenapit ovat niin taitavia, niin miksi on yksi heidän urheimpia sotureitaan täällä?"
"Hän seurasi pakenevaa pelkuria ja joutui ansaan. Viekkaan majavankin voi vangita."
Näin vastatessaan osoitti hän sormellaan yksinäistä huronia alentumatta kuitenkaan suomaan muuta huomiota niin arvottomalle olennolle. Lausutut sanat ja puhujan liike tekivät voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin. Jokainen silmä kiersi synkkänä tämän yksinkertaisen eleen ilmaisemaan henkilöön päin, ja matala, uhkaava murina kävi läpi joukon. Turmiota ennustavat äänet kuuluivat ulko-ovelle asti, ja kun naiset ja lapsetkin tungeskelivat yhteen ryhmään, ei jäänyt pienintäkään aukkoa olkapään ja olkapään väliin, jota eivät nyt täyttäneet kiihkeästi odottavain, uteliaiden ihmiskasvojen mustat piirteet.
Sillä välin puhelivat iäkkäämmät päälliköt keskustassa lyhyin, katkonaisin lausein. Ei sanaakaan sanottu, joka ei olisi ilmaissut puhujan mielipidettä sen mutkattomimmassa, pontevimmassa muodossa. Jälleen syntyi pitkä ja syvän juhlallinen äänettömyys. Kaikki läsnäolijat tiesivät sen vakavana ennustavan jotakin tärkeätä ja merkitsevää tuomiota. Ulommaisimpaan kasvoriviin joutuneet nousivat varpailleen paremmin nähdäkseen, ja syytettykin unohti hetkeksi häpeänsä syvemmän tunteen tieltä ja kohotti masentuneet kasvonsa luodakseen tuskaisan, hämmentyneen silmäyksen päälliköiden mustaan ryhmään. Äänettömyyden katkaisi vihdoin tuo niin usein mainittu vanha soturi. Hän nousi ja kulkien ohi liikkumattoman Unkasin jäi arvokkaaseen asentoon rikollisen eteen. Samassa tunkeutui ylempänä esitelty kuihtunut akka piirin sisään jonkinlaista hidasta, sivuttain kiertävää tanssia kulkien, soihtua pidellen ja mumisten käsittämättömiä sanoja, jotka olivat varmaankin olevinaan loitsulukuja. Vaikka hänen ilmestymisensä paikalle oli suoraa häiritsemistä, ei kukaan ollut siitä tietävinäänkään.
Akka lähestyi Unkasia ja piti palavaa kekälettä sellaisessa asennossa, että se heitti punaisen valonsa koko hänen ruumiilleen ja paljasti hänen kasvojensa pienimmänkin liikkeen. Mutta mohikaanin ryhti pysyi entiseen tapaansa lujana ja ylpeänä, ja hänen silmänsä ei suinkaan alentunut kohtaamaan hänen tutkivaa katsettansa, vaan tuijotti hievahtamatta kaukaisuuteen, ikäänkuin se olisi voinut tunkeutua kaikkien esteiden läpi ja nähnyt tulevat asiat. Tyytyväisenä tarkastukseensa jätti akka hänet hiljaa suosiotaan ilmaisten ja lähti toimittamaan samaa ahdistavaa koetta rikolliselle maanmiehelleen.
Nuori huroni oli täydessä sotamaalauksessa, ja hänen pukunsa peitti hyvin pienen osan hänen kauniisti muodostuneesta ruumiistaan. Valo paljasti jokaisen jäsenen ja nivelen selvästi näkyväksi, ja Duncan käänsi kauhistuneena kasvonsa pois huomattuaan niiden vääntelehtivän hillittömän tuskan vallassa. Akka oli aloittamaisillaan matalan, valittavan ulvonnan tämän surullisen ja häpeällisen näyn havaitessaan, kun päällikkö ojensi kätensä ja työnsi hänet hiljaa syrjään.
"Taipuva ruoko!" virkkoi hän puhutellen nuorta rikollista nimeltään ja tämän omalla kielellä, "vaikka Suuri Henki onkin tehnyt sinut miellyttäväksi silmille, olisi ollut parempi, ettet olisi syntynytkään. Sinun kielesi on äänekäs kylässä, mutta taistelussa se on vaiti. Ei kukaan minun nuorista miehistäni iskenyt kirvestään niin väkevästi sotapaaluun — ei kukaan heistä niin heikosti englantilaisiin. Viholliset tuntevat selkäsi muodon, mutta he eivät ole koskaan nähnet silmiesi väriä. Kolme kertaa ovat he kutsuneet sinua tulemaan, ja yhtä usein unohdit sinä vastata. Sinun nimeäsi ei koskaan enää mainita heimosi keskuudessa — se on jo unohdettu."
Päällikön hitaasti lausuessa näitä sanoja ja pysähtyessä vaikuttavasti jokaisen uuden lauseen välillä kohotti rikollinen kasvonsa kunnioituksesta toisen arvoa ja korkeata ikää kohtaan. Häpeä, kauhu ja ylpeys taistelivat niiden piirteissä. Hänen silmänsä, jota sisäinen tuska veti kasaan, vilkui miehiin, joiden henkäys oli hänen maineensa, ja viimeinen tunne pääsi hetkiseksi voitolle. Hän nousi jaloilleen, paljasti rintansa ja katsoi lujasti sitä terävää, välkkyvää puukkoa, jota hänen armahtamaton tuomarinsa jo piti koholla. Kun ase tunkeutui hitaasti hänen sydämeensä, hymyilikin hän ikäänkuin iloissaan siitä, ettei kuolema ollutkaan niin peloittava kuin hän oli odottanut, ja kaatui sitten raskaasti suulleen jäykkänä, liikahtamattomana seisovan Unkasin jalkojen juureen.
Akka päästi kovan, valittavan ulvonnan ja paiskasi soihdun maahan, niin että kaikki hautautui pimeään. Koko katselijain värisevä joukko hiipi majasta pelästyneiden haamujen tavoin, ja Duncan luuli itsensä ja intiaanien tuomion uhriksi joutuneen yhä vielä sätkähtelevän ruumiin jääneen sen ainoiksi asukkaiksi.
XXIV luku.
Lausui näin, ja miehet toimekkaina hajaantuu ja tottelee kuin aina.
Popen Iliadi.
Lyhyt hetki riitti kuitenkin vakuuttamaan nuorukaiselle, että hän oli erehtynyt. Ankarasti puristaen laskeutui käsi hänen käsivarrelleen ja Unkasin matala ääni mumisi hänen korvaansa:
"Huronit ovat koiria. Pelkurin veren näkeminen ei voi koskaan saada soturia vapisemaan. 'Harmaapää' ja vanha päällikkö ovat turvassa, eikä Haukansilmän pyssy nuku. Menkää — Unkas ja 'Avonainen Käsi' ovat nyt toisilleen vieraita. Se riittää."
Heyward olisi mielellään kuunnellut enemmän, mutta ystävän lempeä työntö pakotti hänet painumaan ovelle ja muistutti hänelle vaaraa, mikä saattoi uhata, jos heidän keksittäisiin puhelleen keskenään. Hitaasti ja vastahakoisesti hän taipui siis välttämättömyyteen, lähti paikalta ja sekaantui siinä lähistöllä yhä häälyvään tungokseen. Kentän riutuvat nuotiot loivat himmeätä, epäselvää valoa niihin synkkiin haamuihin, jotka äänettöminä käyskentelivät edes takaisin, ja tuolloin tällöin osui tavallista kirkkaampi loimahdus majaan ja paljasti Unkasin, joka yhä seisoi suorassa asennossaan huronin ruumiin ääressä.
Ryhmä sotureita astui kuitenkin pian rakennukseen ja kantoi sieltä kuolleen soturin tunnottomat jätteet läheiseen metsään. Kun tämä järisyttävä näytelmä oli siis saanut tällaisen lopun, kuljeskeli Duncan majojen keskellä, kenenkään kysymättä tai näkemättä, koettaen löytää jotakin jälkeä hänestä, jonka takia hän oli nykyiseen vaaralliseen asemaansa antautunut. Heimoa tällä hetkellä vallitsevan mielialan kestäessä olisi hänen ollut varsin helppo paeta ja yhtyä tovereihinsa, jos sellainen tuuma olisi hänen päähänsä pälkähtänyt. Mutta Alicea koskevan lakkaamattoman huolen lisänä kahlitsi osaltaan Unkasin kohtaloon liittyvä tuoreempi, vaikka ehkä heikompi mielenkiinto hänet paikalle. Hän vaelteli siis yhä hökkeliltä hökkelille, vilkaisi jokaiseen, mutta sai vain lisää pettymyksiä, kunnes hän oli täten kiertänyt koko kylän. Luopuen etsiskelystä, joka osoittautui niin hedelmättömäksi, palasi hän neuvottelumajalle, päätettyään tavata Davidia, kysyä häneltä asian oikeata laitaa ja tehdä siten lopun epäilyksistään.
Saavuttuaan rakennukselle, jota näyttiin käyttävän sekä käräjätupana että mestauspaikkana, huomasi nuori mies äskeisen kiihkon jo lauenneen. Soturit olivat jälleen kerääntyneet ryhmään ja polttelivat nyt rauhassa piippujaan, keskustellen vakavina heidän äskeisen Horikanin eteläkärkeen suunnatun retkensä päätapauksista. Vaikka Duncanin paluu olikin epäilemättä omiansa muistuttamaan heitä hänen ammatistaan ja hänen käyntiinsä liittyvistä omituisista asianhaaroista, ei se kuitenkaan herättänyt mitään näkyväistä huomiota. Sikäli oli siis tuo äskeinen kamala näytelmä osoittautunut hyödylliseksi hänen aikeilleen, eikä hän tarvinnut muita kehoittajia kuin omat tunteensa tullakseen vakuuttuneeksi siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli käyttää hyväkseen niin odottamatonta etua.
Näyttämättä hetkeäkään epäröivän astui hän majaan ja istuutui niin vakavana ja juhlallisena, että hänen käytöksensä sopi mainiosti hänen isäntiensä tapoihin. Nopea, mutta tutkiva katsaus riitti ilmaisemaan hänelle, että vaikka Unkas yhä olikin siinä, mihin hän oli hänet jättänyt, ei David ollut vielä palannut. Edellistä ei vartioitu sen ankarammin kuin että muuan nuori huroni istui lähellä ja piti häntä tarkoin silmällä; lisäksi nojasi aseistettu soturi kapean oviaukon toisen tuen muodostavaan pylvääseen. Muutoin näytti vanki olevan vapaa; hän vain ei ottanut vähintäkään osaa keskusteluun. Hän näyttikin paljoa enemmän kauniisti muovaillulta kuvapatsaalta kuin tuntevalta ja tahtovalta elävältä ihmiseltä.
Heyward oli liian äsken nähnyt peloittavan esimerkin sen kansan nopeasta rankaisemistavasta, jonka käsiin hän oli joutunut, ryhtyäkseen tungettelevalla rohkeudella etsimään vaaraa. Hän olisi paljoa mieluummin ollut vaiti ja omissa mietteissään kuin puhunut, koska hänen oikean olemuksensa keksiminen varmasti tulisi käymään väistämättömän tuhoisaksi. Onnettomuudeksi tälle varovaiselle päätökselle tuntuivat hänen isäntänsä joutuneen toisiin ajatuksiin. Hän ei ollut kauan istunut tahallisesti varjoon vetäytyneellä paikallaan, kun jo toinen niistä vanhemmista sotureista, jotka puhuivat ranskaa, lausui hänelle:
"Kanadalainen isäni ei unohda lapsiaan", virkkoi Päällikkö; "ja minä kiitän häntä siitä. Paha henki asuu erään nuoren mieheni vaimossa. Voiko taitava muukalainen peloittaa sen pois?"
Heywardilla oli jonkinlaista aavistusta intiaanien keskuudessa harjoitetusta, moisiin otaksuttuihin henkien vaivaamista koskeviin tapauksiin liittyvästä puoskaroimisesta. Hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että tilaisuutta saattoi mahdollisesti käyttää hänen omiin tarkoituksiinsa. Olisikin sentähden ollut vaikeata juuri sillä hetkellä esittää häntä paremmin tyydyttävää ehdotusta. Mutta muistaen, että oli tarpeellista säilyttää hänen kuviteltuun ammattiinsa kuuluva arvokkuus, hillitsi hän tunteensa ja vastasi soveliaan salaperäisesti:
"Henkiäkin on erilaisia: toiset tottelevat viisauden voimaa, kun taas toiset ovat liian väkeviä."
"Veljeni on suuri lääkemies", jatkoi viekas villi, "ehkä hän koettaa?"
Myöntävä viittaus oli vastauksena. Huroni tyytyi vakuutukseen, tarttui uudelleen piippuunsa ja odotti soveliasta hetkeä liikkeelle lähtöön. Malttamaton Heyward kirosi itsekseen villien kylmiä tapoja, jotka vaativat sellaisia uhreja ulkonaiselle sovinnaisuudelle, mutta hänen oli pakko koettaa olla yhtä levollinen kuin päällikkö, joka sattuikin olemaan sairaan vaimon läheinen sukulainen. Minuutit venyivät, ja puoskariseikkailijasta tuntui jo tuntikin kuluneen, ennenkuin huroni laski pupun kädestään, veti viittansa rinnalleen ja näytti aikovan lähteä käymään potilaan majalle. Mutta juuri silloin pimitti kookkaan soturin ruumis oviaukon, tulija astui sanaakaan sanomatta läpi tarkkaavan ryhmän ja istuutui saman matalan risukimpun toiseen päähän, jolle Duncankin oli asettunut. Jälkimmäinen loi jännittynee katseen naapuriinsa ja tunsi koko ruumiinsa värisevän voittamattomasta kauhusta, kun hän huomasi joutuneensa niin läheisiin tekemisiin Maguan kanssa.
Tämän viekkaan ja pelätyn päällikön äkillinen palaaminen sai huronin lykkäämään lähtönsä toistaiseksi. Useat piiput, jotka olivat jo ennättäneet sammua, sytytettiin uudelleen, kun taas tulokas sanaakaan lausumatta veti tapparan vyöltään, täytti sen päähän kaiverretun kolon ja alkoi imeä sisäänsä tupakan höyryjä ontelon varren läpi niin välinpitämättömän näköisenä, ettei mitenkään olisi voinut uskoa hänen viipyneen kahta raskasta päivää pitkällä ja rasittavalla metsästysretkellä. Kymmenisen minuuttia, jotka Duncanista tuntuivat yhtä monelta iankaikkisuudelta, oli ehkä kulunut tällä tavoin; ja soturit ympäröi jo kokonaan valkoinen savupilvi ennen kuin kukaan heistä avasi suunsa.
"Tervetuloa!" lausui vihdoinkin yksi. "Onko veljeni tavannut hirviä?"
"Nuoret miehet huojuvat taakkainsa alla", vastasi Magua. "Lähteköön'Taipuva Ruoko' metsästyspolulle; siellä hän on heidät tapaava."
Syvä, kolkko hiljaisuus seurasi tuon kielletyn nimen mainitsemista. Kaikki piiput valahtivat polttajain huulilta, ikäänkuin olisivat he vetäneet sisäänsä jotakin saastaista. Savu leijaili heidän päittensä yllä pienin pyörtein, nousi kiehkuraisena pylväänä nopeasti majan kattoaukkoa kohti ja jätti paikan allaan vapaaksi verhoavista pilvistään ja jokaiset mustat kasvot selvästi näkyviksi. Useimman soturin silmät tuijottivat maahan, vaikkakin muutamat nuoremmat ja heikkotarmoisemmat seurueen jäsenet päästivät hurjat, liekehtivät katseensa kääntymään erästä valkohapsista villiä kohti, joka istui heimon kahden kunnioitetuimman päällikön välissä. Tämän intiaanin ilmeessä ja puvussa ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi selittänyt moisen huomion. Edellinen oli ilmeisesti masentuneempi kuin mikä on tavallista alkuasukkaiden ylpeään ryhtiin nähden, ja jälkimmäinen oli sellainen kuin kansan tavalliset miehet yleensä. Kuten useimpain hänen ympärillään istujain oli hänenkin katseensa enemmän kuin minuutin ajan ollut maahan naulattuna, mutta kun hän lopulla rohkeni heittää pikaisen silmäyksen sivulleen, huomasi hän joutuneensa yleisen huomion esineeksi. Silloin hän nousi seisomaan ja korotti äänensä raskaan hiljaisuuden keskellä.
"Se oli valhe", puhui hän, "minulla ei ollut poikaa. Hän, jota sillä nimellä mainittiin, on unohdettu, hänen verensä oli kalpeata eikä se tullut huronin suonista. Suuri Henki on sanonut, että Wiss-entushin suvun pitää sammuman; onnellinen se mies, joka tietää rotunsa pahennuksen kuolevan kanssaan. Olen puhunut."
Puhuja, äskettäin surmatun nuoren pelkurimaisen intiaanin isä, katseli ympärilleen, ikäänkuin lukeakseen lujuutensa ylistyksen kuulijainsa silmistä. Mutta hänen kansansa jurottavat olivat asettaneet heikon vanhuksen liian ankaralle koetukselle. Hänen katsantonsa ilme puhui hänen ylpeätä kuvakieltään vastaan, ja hänen ryppyisten kasvojensa jokainen lihas vääntelehti sisäisestä tuskasta. Seisottuaan hetken nauttimassa katkerasta voitostaan kääntyi hän pois, ikäänkuin kärsien ihmisten näkemisestä, verhosi kasvonsa vaippaansa ja lähti intiaanin kuulumattomin askelin majasta etsimään oman asuntonsa kätköstä sen olennon myötätuntoa, joka hänen laillaan oli vanha, hylätty ja lapseton.
Intiaanit, jotka uskovat luonteen hyvien ja huonojen ominaisuuksien periytyväisyyteen, antoivat hänen mennä rauhassa. Sitten veti muuan päällikkö niin hienostuneesti ja harkiten, että sitä sopisi kenen tahansa hyödykseen jäljitellä sivistyneemmässä yhteiskunnassa, nuorten miesten huomion pois heidän äsken näkemästään heikkoudesta, kääntymällä kohteliaasti Maguan, uusimman tulokkaan puoleen, ja lausumalla iloisin äänin:
"Delavarit ovat kierrelleet kylääni kuin karhut hunaja-astiaa. Mutta kuka tapasi koskaan huronin nukkumasta?"
Ukkosen jyrähdystä valmisteleva pilvi ei ole synkempi kuin Maguan otsa hänen huudahtaessaan:
"Järvienkö delavarit?"
"Eivät. Vaan ne, jotka käyvät akkojen hameissa oman virtansa varsilla.Yksi heistä juoksi heimon läpi."
"Ottivatko nuoret mieheni hänen päänahkansa?"
"Hänen jalkansa olivat hyvät, vaikka hänen kätensä sopivatkin paremmin kuokkaa kuin kirvestä pitelemään", vastasi toinen, viitaten hievahtamattomaan Unkasiin.
Osoittamatta naisellista uteliaisuutta ja kiihkoa iloittaa silmiänsä sellaisesta kansasta saadun vangin näkemisellä, jota hänen tiedettiin niin painavista syistä vihaavan, poltteli Magua edelleen kaikessa rauhassa, kasvoillaan sama mietteliäs ilme, jonka taa hän tavallisesti verhoutui, milloin ei hänen oveluuttaan tai kaunopuheisuuttaan suoranaisesti tarvittu. Vaikka hän olikin salaisesti hämmästyksissään vanhan isän puheessa ilmenneistä seikoista, ei hän kuitenkaan ryhtynyt kyselemään mitään, vaan jätti tiedustelunsa johonkin toiseen sopivampaan hetkeen. Vasta melkoisen väliajan kuluttua hän kopautti tuhat piipustaan, pani kirveen jälleen paikoilleen, kiristi vyötään, nousi seisaalleen ja loi ensimmäisen katseen vankiin päin, joka seisoi hiukan hänen takanaan. Tarkkaavainen, vaikka näennäisesti ajatuksiinsa vaipunut Unkas huomasi liikkeen ja käännähti nopeasti valoa kohti. Heidän katseensa yhtyivät. Lähes minuutin seisoivat nämä molemmat rohkeat, lannistumattomat miehet tuijottaen toinen toistaan lujasti silmiin, eikä kumpikaan päästänyt katsettaan hiukkaakaan laskemaan kohtaamansa uhmailevan katseen edessä. Unkasin vartalo kohosi ja hänen sieraimensa avartuivat kuin ahdistetun tiikerin, mutta niin jäykkä ja hievahtamaton oli sentään hänen asentonsa, että mielikuvitus olisi helposti voinut muuttaa hänet kauniiksi, virheettömäksi hänen heimonsa sodanjumalaa esittäväksi patsaaksi. Maguan väriseväin kasvojen piirteet olivat taipuisemmat, hänen uhitteleva ilmeensä väistyi vähitellen hurjistuneen riemun tieltä, ja vedettyään henkeä povensa pohjasta saakka lausui hän ääneensä tuon pelätyn nimen:
"Nopea Hirvi!"
Kaikki soturit hypähtivät jaloilleen nämä tunnetut sanat kuullessaan, ja nyt seurasi lyhyt hetki, jonka kestäessä hämmästys oli kokonaan voittanut heidän järkähtämättömän tyyneytensä. Vihattu ja kuitenkin kunnioitettu nimi toistettiin kuin yhdestä suusta, niin että se kuului majan ulkopuolellekin. Naiset ja lapset, jotka yhä viipyivät oviaukon lähettyvillä, kertasivat sanat kaikuna ja päästivät sitten kimakan, valittavan ulvonnan. Se ei ollut vielä tauonnut, kun kiihtymys miesten kesken oli täydellisesti asettunut. Jokainen läsnäolija istuutui jälleen, ikäänkuin malttamattomuuttaan häveten. Mutta useita minuutteja kului, ennenkuin heidän ilmehikkäät silmänsä lakkasivat kyräilemästä vankia, koska he olivat uteliaita tähystelemään soturia, joka oli niin usein osoittanut urhoollisuuttaan heidän kansansa parhaiden ja uljainten kustannuksella. Unkas nautti voitostaan, mutta tyytyi ilmaisemaan riemuaan vain tyynellä hymyllä — halveksinnan merkki, joka käsitetään kaikkina aikoina ja kaikissa maissa.
Magua huomasi tuon ylenkatseellisen ilmeen, nosti kätensä, pui nyrkkiä vangille, niin että hänen tärisevän kalvoimensa renkaaseen kiinnitetyt keveät hopeahelyt kilisivät, ja huusi kostonjanoa kiehuen englanniksi: "Mohikaani, sinä kuolet!"
"Parantavat vedet eivät enää koskaan herätä surmatuita huroneja eloon", vastasi Unkas delavarien sointuvalla kielellä; "kohiseva virta huuhtelee heidän luitansa; heidän miehensä ovat akkoja; heidän naisensa tarhapöllöjä. Menkää! Kutsukaa kasaan huronikoirat, jotta he saavat nähdä soturin! Sieraimeni kärsivät; ne haistavat pelkurin verta."
Viimeinen viittaus iski syvään, ja loukkaus kirveli. Monet huronit ymmärsivät vangin käyttämää vierasta kieltä, ja niihin kuului Maguakin. Tämä ovela villi huomasi etunsa ja käytti sitä viipymättä. Heittäen kevyen nahkanutun hartioiltaan ojensi hän käsivartensa ja alkoi syytää vaarallista ja viekasta kaunopuhetulvaansa. Vaikka hänen vaikutusvaltaansa heimon keskuudessa olivatkin horjuttaneet hänen tilapäinen ja vastustamaton heikkoutensa sekä hänen aikaisemmin tapahtunut kansansa hylkääminen, ei hänen rohkeuttaan ja hänen puhujamainettaan sentään käynyt kieltäminen. Hän ei puhunut koskaan ilman kuulijoita ja harvoin oli hän kääntämättä niitä oman mielipiteensä puolelle. Tässä tilaisuudessa kiihoitti hänen luontaisia kykyjään vielä hänen kostonjanonsa.
Hän kertoi uudelleen Glennin saareen tehdyn hyökkäyksen vaiheet, toveriensa kuoleman ja heidän pelätyimpien vihollistensa paon. Sitten hän kuvaili sen vuoren luontoa ja asemaa, minne hän oli vienyt heidän käsiinsä joutuneet vangit. Omista aikeistaan neitejä kohtaan ja rauenneesta kidutusyrityksestään hän ei maininnut sanaakaan, vaan hyppäsi nopeasti "Pitkän Pyssyn" yllätykseen ja sen tuhoisaan päättymiseen. Siinä hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin muka vainajia kunnioittaakseen, mutta itse asiassa pannakseen merkille kertomuksensa alun tekemän vaikutuksen. Tavallisuuden mukaan oli jokainen silmä naulattuna hänen kasvoihinsa, ja jokainen tumma haamu näytti hengittävältä patsaalta, niin hievahtamaton oli kaikkien asento ja niin kiihkeä kaikkien tarkkaavaisuus.
Silloin Magua alensi äänensä, joka oli tähän asti ollut kirkas, väkevä ja korkea, ja alkoi puhua kaatuneiden ansioista. Ei ainoakaan ominaisuus, jonka saattoi otaksua herättävän intiaanin myötätuntoa, jäänyt häneltä huomaamatta. Yhden ei tietty milloinkaan lähteneen saaliitta metsälle, toinen taas oli ollut väsymätön seuraamaan vihollisten jälkiä. Tämä oli ollut urhoollinen, tuo taas jalomielinen. Lyhyesti: hän hoiteli sillä tavalla viittailujaan, että hän niin harvoista suvuista syntyneessä heimossa saattoi aina toivoa osuvansa kieleen, joka värähti milloin minkin soturin rinnassa.
"Ovatko minun nuorten miesteni luut huronien hautauspaikassa?" päätti hän. "Te tiedätte, ettei niin ole asian laita. Heidän henkensä ovat lentäneet kohti laskevaa aurinkoa ja ovat jo kulkemassa yli suurten vesien tullakseen autuaille metsästysmaille. Mutta he lähtivät ilman ruokaa, ilman pyssyjä tai puukkoja, ilman nahkakenkiä, yhtä alastomina ja köyhinä kuin he olivat syntyessään. Onko niin oleva? Täytyykö heidän sielujensa astua vanhurskaiden maahan nälkäisten irokeesien tai pelkurimaisten delavarien tavoin, vai saavatko he tavata ystäviään aseet käsissä ja täysissä pukeissa. Mitä luulevatkaan isämme wyandotien heimoista tulleen? He katsovat varmaankin lapsiaan mustalla silmällä ja sanovat: Menkää! Joku chippewa on tullut tänne huronien nimen varjossa. Veljet, me emme saa unohtaa vainajia, sillä punanahka ei milloinkaan lakkaa muistamasta. Me sälytämme tämän mohikaanin selkään niin paljon tavaraa, että hän horjuu meidän antimiemme painosta, ja lähetämme hänet nuorten miestemme jälkeen. He huutavat meitä apuun, vaikkeivät meidän korvamme ole auki, ja he sanovat: Älkää unohtako meitä! Kun he näkevät tämän mohikaanin hengen ponnistelevan heidän perässään taakkoineen, saavat he tietää, millainen oli meidän mielemme. Ja sitten he astuvat autuuteen, ja meidän lapsemme tulevat sanomaan: 'Niin tekivät isämme ystävilleen, meidän täytyy tehdä heille samoin.' Mitä on Englannin mies? Me olemme monta kaataneet, mutta maa on yhä kalpea. Tahran huronin nimestä peittää vain veri, joka tulee intiaanin suonista. Tämän delavarin on siis kuoltava."
Moisen puheen vaikutuksesta saattoi tuskin erehtyä, kun ottaa huomioon, että se lausuttiin huroniesiintyjän ytimekkäällä kielellä ja ilmehikkäällä tavalla. Magua oli niin taitavasti yhdistänyt kuulijainsa luonnollisen myötätunnon heidän uskonnollisiin taikaluuloihinsa, että heidän mielensä, joita tapa oli jo ennakolta opettanut uhraamaan vihollisen maanmiestensä haamuille, kadotti pienimmänkin ihmisyyden jätteen kostonjanon huumauksessa. Muuan hurjan ja julman näköinen soturi oli etenkin herättänyt huomiota sillä tarkkaavaisuudella, jolla hän oli kuunnellut puhujan sanoja. Hänen ilmeensä oli vaihdellut jokaisen uuden tunteen mukaan kunnes se jäi osoittamaan vain kuolettavaa vihaa. Maguan herettyä puhumasta nousi hän ylös ja päästi helvetillisen ulvahduksen, ja samassa näkyi hänen kiilloitettu pieni kirveensä välkkyvän soihdun valossa, hänen heiluttaessaan sitä päänsä päällä. Liike ja huuto seurasivat toisiaan liian nopeasti, jotta siinä sanat olisivat kerinneet estämään hänen veristä aikomustaan. Oli kuin olisi kirkas valonvälähdys ammahtanut hänen kädestään, ja siihen samassa silmänräpäyksessä osunut musta, voimakas viiva. Edellinen oli lentävä kirves ja jälkimmäinen Maguan käsi, jolla tämä ehätti muuttamaan sen suuntaa. Päällikön kerkeä ja varma ele ei ollut kokonaan hyödytön. Terävä ase leikkasi poikki sotasulan Unkasin hiustupsusta ja suhahti läpi majan hataran seinän kuin olisi sen lingonnut jokin kauhistava heittokoje.
Duncan näki uhkaavan liikkeen ja hypähti jaloilleen, sydämensä kohahtaessa kurkkuun, mutta kuitenkin uhkuessa mitä jalointa päättäväisyyttä käydä ystävän avuksi. Vilkaisu riitti hänelle kertomaan heiton epäonnistuneen, ja kauhistus muuttui ihailuksi. Unkas seisoi alallaan liikkumattomana, katsoen vihollistaan silmiin sen näköisenä, kuin eivät mitkään mielenliikutukset häneen pystyisi. Marmori ei olisi voinut olla kylmempi, tyynempi tai lujempi kuin ne kasvot, joiden ylpeällä ilmeellä hän uhmaili tätä äkillistä kostonhimoista hyökkäystä. Sitten hän hymyili, ikäänkuin surkutellen taidon puutetta, joka oli osoittautunut hänelle niin onnekkaaksi, ja mumisi muutamia halveksivia sanoja omalla kielellään.
"Ei!" virkkoi Magua saatuaan selville, ettei vanki ollut vahingoittunut. "Auringon pitää valaista hänen häpeäänsä, naisten pitää nähdä hänen lihansa värisevän, tai muutoin on kostomme vain lasten leikkiä. Menkää! Viekää hänet sellaiseen paikkaan, missä on hiljaista; me saamme nähdä, voiko delavari nukkua yöllä ja kuolla aamulla."
Nuoret miehet, joiden tehtävänä oli vangin vartioiminen, kietaisivat heti kasvissäienuoransa hänen ranteisiinsa ja johtivat hänet ulos majasta, syvän ja tuhoaennustavan hiljaisuuden vallitessa. Unkasin ehdittyä oviaukolle tuntui hänen luja käyntinsä alkavan epäröidä. Siinä hän kääntyikin ympäri, ja hänen silmäillessään lakaisten ja ylpeästi vihollistensa kehää keksi Duncan katseen, jonka ilmeen hän ilokseen saattoi selittää siten, ettei nuori soturi ollut vielä kaikkea toivoa kadottanut.
Magua oli tyytyväinen menestykseensä tai oli hän liian ankarasti omain salaisten tuumiensa vallassa jatkaakseen tiedustelujaan. Viittaansa pudistaen ja poimutellen sen rinnalleen lähti hänkin paikalta ryhtymättä sen pitempiin puheisiin asiasta, joka ehkä olisi voinut käydä tuhoisaksi aivan hänen vieressään istuvalle henkilölle, huolimatta kiihtyvästä vihastaan, luontaisesta rohkeudestaan ja levottomuudestaan Unkasin suhteen tunsi Heyward suurta huojennusta niin vaarallisen ja niin ovelan vihollisen poistumisesta. Puheen herättämä kiihtymys talttui vähitellen. Soturit istuutuivat jälleen paikoilleen ja savupilvet täyttivät jälleen majan. Lähes puoleen tuntiin ei vaihdettu sanaakaan ja tuskin luotiin edes katsettakaan sivulle, vakava ja mietteliäs äänettömyys kun tavallisesti seurasi jokaista kiihkeätä ja melskeistä kohtausta näiden olentojen keskuudessa, jotka olivat niin rajuja ja kuitenkin samalla niin hillittyjä.
Kun se päällikkö, joka oli pyytänyt Duncanin apua, oli lopettanut piipullisensa, teki hän vihdoinkin totta aiotusta lähdöstään. Sormen viittaus oli merkki otaksutulle lääkemiehelle, että tämän piti seurata perässä; ja savupilven läpi kuljettuaan oli Duncan useammasta kuin yhdestä syystä iloinen saadessaan jälleen hengittää viileän ja virkistävän kesäillan puhdasta ilmaa.
Kulkematta majojen välitse, joissa Heyward oli jo toimittanut tuloksetonta etsintäänsä, kääntyi hänen oppaansa sivulle ja astui suoraan erään läheisen vuoren juurta kohti, joka kohosi aivan tilapäisen kylän takana. Tiheä viidakko ympäröi vuorta, niin että oli pakko käydä ahdasta, kiemurtelevaa polkua. Pojat olivat alkaneet uudelleen leikkiä kentällä. He esittivät parhaillaan jonkinlaista ajoa paalulle. Saadakseen telmeensä lähenemään mahdollisimman paljon todellisuutta oli rohkein heidän joukostaan pistänyt pari kekälettä niihin muutamiin risukasoihin, jotka olivat tähän asti jääneet palamatta. Erään tällaisen nuotion loimotus valaisi päällikön ja Duncanin tietä ja lisäsi yhä kolkon maiseman kaameutta. Vähän matkan päässä eräästä alastomasta kalliosta ja suoraan sitä vastapäätä astuivat he nurmikkoaholle, jonka poikki he aikoivat kulkea. Juuri silloin lisättiin uusia risuja nuotioon, ja voimakas valo tunkihe tähän kaukaiseenkin paikkaan asti. lankesi vuoren valkealle rinteelle ja heijastui siitä alas erääseen mustaan, salaperäiseen olentoon, joka yht'äkkiä kohosi heidän tielleen.
Intiaani pysähtyi, ikäänkuin epätietoisena, kulkeako eteenpäin, ja päästi kumppaninsa sivulleen. Suuri musta möhkäle, joka ensi näkemältä näytti pysyvän paikoillaan, alkoi nyt liikehtiä tavalla, joka oli Duncanille kokonaan käsittämätön. Jälleen leimahti tuli ja sen bohde lankesi selvemmin outoon olentoon. Silloin Duncankin tunsi sen karhuksi sen alituisesta sivuttaisesta huojumisesta, joka piti sen yläruumiin herkeämättömässä liikkeessä, samalla kun eläin itse näytti istuvan. Vaikka se murisikin kovaa ja äkeästi ja vaikka sen hehkuvat silmät joskus näkyivät, ei se osoittanut muita vihollisuuden merkkejä. Huroni ainakin näytti olevan varma siitä, että tämän kummallisen häiritsijän tarkoitukset olivat rauhallisia, sillä katseltuaan sitä hetkisen tarkkaavasti, jatkoi hän levollisena matkaansa.
Duncan, joka tiesi intiaanien usein kesyttävän karhua, seurasi kumppaninsa esimerkkiä, uskoen heimon suosikin ravintoa etsiessään osuneen viidakkoon. He pääsivätkin sen ohi ilman enempiä seikkailuja. Vaikka hänen olikin pakko melkein hipaista hirviötä, kulki nyt huroni, joka ensin oli niin varovaisesti koettanut päästä tuosta omituisesta olennosta selville, rauhallisesti eteenpäin, tuhlaamatta hetkeäkään enempiin tutkimuksiin, mutta Heyward ei voinut olla katsomatta taakseen tullakseen vakuutetuksi, ettei hyökkäystä ollut pelättävissä siltä taholta. Hänen levottomuuttaan ei suinkaan vähentänyt se seikka, että hän huomasi pedon kupsivan pitkin polkua heidän perässään. Hän olisi halunnut mainita asiasta, mutta samassa työnsi intiaani erään kaarnaoven syrjään ja astui vuoren uumeniin johtavaan luolaan.
Aikoen käyttää hyväkseen niin oivallista pelastumistilaisuutta astui Duncan hänen jäljessään luolaan ja veti ilomielin kepeätä ovea kiinni, kun hän samassa tunsikin pedon kiskaisevan sen hänen kädestään, pörröisen ruhon siinä tuokiossa pimittäessä myös aukon. Heidän edessään oli nyt suora, pitkä, kallionkuilun pohjassa kulkeva käytävä, mistä oli mahdoton peräytyä eläintä kohtaamatta. Taipuen sentähden välttämättömyyteen astui nuori mies eteenpäin, pysytellen niin lähellä opastaan kuin suinkin. Karhu mörisi usein hänen kintereillään ja kerran, pari se nosti suunnattomat käpälänsä hänen hartioilleen, ikäänkuin aikoen estää häntä tunkeutumasta syvemmälle luolaan.
Kuinka kauan Heywardin hermot olisivat kestäneet tätä kummallista asemaa, sitä olisi ollut vaikeata ratkaista, mutta onneksi hän pääsi pian pulasta. Valonpilkettä oli koko ajan näkynyt heidän edessään, ja nyt he saapuivat paikalle, mistä se oli lähtenyt.
Kallion avara ontelo oli karkeasti sommiteltu vastaamaan useampia eri huoneita. Eri osastot oli yksinkertaisesti, mutta kätevästi kyhätty kivistä, oksista ja puunkuoresta. Kattoon kaiverretut aukot päästivät valoa sisään päivisin, ja yöllä tekivät nuotiot ja soihdut auringon virkaa. Tänne olivat huronit keränneet enimmät arvoesineensä, etenkin ne, jotka erikoisesti olivat heimon yhteisomaisuutta, ja tänne oli myöskin tuotu, kuten nyt kävi selville, sairas vaimo, koska jonkin yliluonnollisen voiman häntä luultiin vaivaavan ja koska uskottiin häntä riivaavan hengen pystyvän tekemään hyökkäyksiään heikommin kiviseinien kuin majojen lehväpäällystysten läpi. Huone, johon Duncan ja hänen oppaansa ensiksi astuivat, olikin kokonaan luovutettu hänen käytettäväkseen. Jälkimmäinen läheni hänen vuodettaan, jonka ympärillä oli parvi naisia, ja niiden keskellä huomasi Heyward hämmästyksekseen myös kaivatun ystävänsä Davidin.