The Project Gutenberg eBook ofViimeinen mohikaani: Kertous vuodelta 1757This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Viimeinen mohikaani: Kertous vuodelta 1757Author: James Fenimore CooperTranslator: Vihtori LehtonenRelease date: October 20, 2014 [eBook #47160]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN MOHIKAANI: KERTOUS VUODELTA 1757 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Viimeinen mohikaani: Kertous vuodelta 1757Author: James Fenimore CooperTranslator: Vihtori LehtonenRelease date: October 20, 2014 [eBook #47160]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Viimeinen mohikaani: Kertous vuodelta 1757
Author: James Fenimore CooperTranslator: Vihtori Lehtonen
Author: James Fenimore Cooper
Translator: Vihtori Lehtonen
Release date: October 20, 2014 [eBook #47160]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN MOHIKAANI: KERTOUS VUODELTA 1757 ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
James Fenimore Cooper
Suomentanut Vihtori Lehtonen
Alkuperäinen teos: The Last of the Mohicans.(Leatherstocking Tales #2)
WSOY, Porvoo, 1914
I luku.
On korvain auki, valmis sydämein:Vain ajallista koskee pahin tietos':Sano: menetinkö valtakunnan?
Shakespeare.
Pohjois-Amerikan siirtolaissodat olivat merkillisiä siitä, että vihollisjoukkojen oli ensin kestettävä synkkien salomaiden vastukset ja vaarat, ennenkuin ne pääsivät toistensa kimppuun. Avara ja läpipääsemättömältä näyttävä metsävyöhyke erotti vihamielisten ranskalaisten ja englantilaisten maakuntain alueet toisistaan. Karaistunut siirtolainen ja hänen rinnallaan taisteleva, sotilaan ammattiin kasvatettu eurooppalainen saivat usein kuukausia ponnistella virtojen koskia vastaan ja raivata tietään läpi jylhien vuorensolien voidakseen osoittaa uljuuttaan varsinaisessa sodankäynnissä. Mutta kilvoitellessaan uutterasti ja kieltäymyksin alkuasukassoturin kanssa he oppivat voittamaan nämä vaikeudet, niin että sai turhaan hakea metsistä soppea ja lymypaikkaa, missä eivät olisi käyneet miehet, jotka olivat päättäneet panna verensä alttiiksi kostonjanoaan tyydyttääkseen tai tukeakseen Euroopan kaukaisten hallitsijain kylmää ja itsekästä valtiotaitoa.
Koko tässä avarassa rajaseudussa ei luultavasti ole toista aluetta, joka voisi tarjota elävämpää kuvaa näiden aikojen hurjan sodankäynnin julmuudesta ja ankaruudesta kuin Hudson-joen lähteiden ja läheisten järvien välillä aukeneva salo.
Taistelevien sotaliikkeille luonnon suomat edut olivat niin ilmeisiä, ettei niitä kukaan voinut olla huomaamatta. Champlain-järven pitkä lahdelma ulottui Kanadan rajoilta syvälle naapurimaakunnan, New Yorkin, alueiden sisäpuolelle, siten halkaisten luonnollisena kulkuväylänä puolet siitä välimatkasta, joka ranskalaisten oli kuljettava, ennenkuin saattoivat iskeä vihollisiinsa. Se sai lähellä eteläisintä kärkeään lisävettä eräästä toisesta järvestä, jonka vesi oli niin kirkasta, että jesuiittalähetyssaarnaajat olivat katsoneet sen veden sopivimmaksi vertauskuvallisen kasteen puhdistuspesuun ja antaneet sille sen takia nimen Pyhän Sakramentin järvi. Vähemmän uskonintoiset englantilaiset olivat luulleet osoittavansa sen sekoittamattomille lähteille kylliksi kunniaa, lahjohtaessaan sille hallitsevan ruhtinaansa, hannoverilaisen huoneen toisen jäsenen nimen. Mutta molemmat olivat sen rantojen oppimattomilta omistajilta ryöstäneet luonnollisen oikeuden nimeen Horikan kuten se alkujaan kuului.
Vuorten kahlitsemana, kiemurrellen niiden välissä lukemattomine saarineen "Pyhää Järveä" riitti vielä kolmisenkymmentä Englannin peninkulmaa etelään päin. Seikkailevan matkustajan täytyi ylätasankoa, joka oli esteenä vesialueen jatkumiselle, kulkea maitse yhtä monta peninkulmaa päästäkseen Hudsonin rannoille kohtaan, mistä lähtien virtaa saattoi purjehtia aina mereen asti, vaikka tietysti kosket eli "rakoputoukset", kuten niitä paikkakunnan kielessä silloin nimitettiin, ajoittain tuottivatkin vaikeuksia.
Kun ranskalaiset rohkeasti ja suunnitelmallisesti häiritsivät vihollisiaan ja olivat uupumattomassa yritteliäisyydessään ulottaneet retkensä jopa Alleghany-vuorten kaukaisiin ja vaikeapääsyisiin soliin asti, saattoi helposti otaksua, ettei heidän sananparreksi muuttunut terävänäköisyytensä voinut olla huomaamatta sen seudun luonnollisia etuja, jota juuri olemme kuvailleet. Siitä tulikin varsinaisesti se verinen taistelutanner, jolla useimmat ottelut siirtomaiden herruudesta suoritettiin. Linnoituksia rakennettiin kohtiin, joiden katsottiin vallitsevan lähitienoita, ne kulkivat kädestä käteen, niitä hävitettiin ja rakennettiin uudestaan riippuen siitä, kuinka voitto sattui suosimaan vihollisten lippuja. Sitä mukaa kuin maamies peräytyi näiltä vaarallisilta saloilta vanhemman asutuksen turvallisempiin piireihin, nähtiin suurten sotajoukkojen, emämaassa ratkaisevaa osaa näylelleistä suurempien, uskaltautuvan näihin metsiin, mistä ne enimmäkseen palasivat vain luurankomaisina pikkuryhminä, ponnistusten menehdyttäminä tai tappion masentamina. Vaikka rauhan toimet olivatkin tuntemattomia tässä kohtalon kurittamassa seudussa, vilisi sen metsissä miehiä, sen luolat ja laaksot kajahtelivat sotaisista sävelistä ja sen vuorien kaiku kertasi monen uljaan ja pelottoman nuorukaisen naurun tai huolettoman huudahduksen, kun nämä kulkivat täällä elämänsä kirkkaassa keskipäivässä uinahtaaksen kotvan kuluttua unohduksen pitkään yöhön.
Tämä maapala tuli verisien taistelujen näyttämöksi ja täällä sattuivatnekintapaukset, joita kohta yritämme kuvailla, Englannin ja Ranskan välisen sodan kolmantena vuonna, jolloin he ratkaisevasti hävittelivät kumpikin itselleen tätä maata, jota heidän ei sallittu lopullisesti pitää hallussaan.
Etäisiin maihin lähetettyjen sotapäälliköiden typeryys ja kotoisten neuvoskuntien surkea tarmon puute olivat syösseet Suurbritannian siitä ylpeästä korkeudesta, mihin aikaisempain soturien ja valtiomiesten lahjakkuus ja toimekkuus olivat sen nostaneet. Kun sen viholliset eivät sitä enää pelänneet, olivat sen palvelijat menettämäisillään uskon itseensä ja omiin voimiinsa. Oli luonnollista, että myöskin siirtolaiset syyttöminä Englannin tyhmiin tekoihin ja vaikka he toisaalta olivat liian nöyriä pitääkseen melua sen erehdyksistä, joutuivat tämän kuolettavan lamaannuksen uhreiksi.
He olivat äskettäin nähneet oivallisen sotajoukon saapuvan maasta, jota he kunnioittivat kuin äitiä ja jonka he sokeasti uskoivat voittamattomaksi — sellaisen miehen johtamana, joka oli valittu suuresta kokeneiden soturien parvesta harvinaisten sotilaallisten kykyjensä tähden, mutta kourallinen ranskalaisia ja intiaaneja oli häpeällisesti hajoittanut tämän uljaan sotajoukon, niin että sen pelasti täydellisestä tuhosta vain erään virginialaisen nuorukaisen[1] kylmäverisyys ja neuvokkuus, nuorukaisen, jonka maine on siveellisen totuuden vastustamattomalla voimalla sittemmin levinnyt kristikunnan kaukaisimpiinkin ääriin. Avara raja-alue oli tämän odottamattoman tappion takia jäänyt puolustusta vaille, ja vielä suurempia onnettomuuksia edelsivät tuhannet kuvitellut ja otaksutut vaarat. Pelästyneet siirtolaiset luulivat kuulevansa villien ulvontaa jokaisessa oikullisessa tuulenpuuskassa, joka tohahti lännen loppumattomista metsistä. Heidän sydämettömien vihollistensa kammottava luonne lisäsi vielä rajattomasti varsinaisia kauhuja. Lukemattomat äskettäin tapahtuneet verilöylyt elivät vielä tuoreessa muistissa, eikä maakunnissa ollut ainoatakaan niin kuuroa korvaa, joka ei olisi ahnaasti kuunnellut kertomusta jostakin kaameasta öisestä murhatyöstä, jossa salojen alkuasukkaat näyttelivät hirvittävää pääosaa. Kun herkkäuskoinen matkalainen haasteli kiihtynein mielikuvituksin erämaan hurjista seikkailuista, jähmettyi veri pelkurin suonissa kauhusta ja äidit loivat tuskaisia katseita lapsiinsa, vaikka nämä olisivat uinuneet kaikessa turvassa suurimpain kaupunkien suojissa. Lyhyesti sanoen: pelko alkoi suurentavalla voimallaan tehdä tyhjäksi järjen laskelmia ja muuttaa ne, joiden olisi pitänyt muistaa olevansa miehiä, kaikista häpeällisimmän inhimillisen tunteen orjiksi. Luottavaisimmat ja urheimmatkin sydämet alkoivat pitää taistelun tulosta epäiltävänä, ja hetki hetkeltä kasvoi niiden halveksittava joukko, jotka luulivat jo näkevänsä kaikki Englannin kruunun amerikkalaiset alusmaat sen kristittyjen perivihollisten hallussa tai näiden julmien liittolaisten ryöstäminä ja hävittäminä.
Kun sentähden siihen linnaan, joka suojeli Hudsonin ja järvien välisen maakaistaleen eteläpäätä, saapui tieto, että Montcalmin oli nähty liikkuvan Champlain-järveä ylöskäsin mukanaan "niin lukuisa sotajoukko kuin lehdet puissa", otettiin moinen mahdollisuus vastaan enemmän pelon masentamalla vastahakoisuudella kuin sillä synkällä ilolla, jota oikean soturin pitäisi tuntea nähdessään vihollisen vihdoinkin iskunsa ulottuvilla. Uutisen oli tuonut muuan intiaanilähetti erään keskikesän päivän iltana ja sanansaattajalla oli myöskin ollut mukanaan kirje Munrolta, "Pyhän Järven" rannalle rakennetun varustuksen komentajalta, joka kiihkeästi pyysi pikaista ja voimakasta apua. On jo mainittu näiden kahden sotavarustuksen välimatkan olleen tuskin viittätoista peninkulmaa. Kurjaa jalkapolkua, joka alkujaan oli muodostanut niiden ainoan yhdyssiteen, oli myöhemmin levennetty vaunujenkin kuljettavaksi, joten matkan, jonka metsien poika oli kiitänyt kahdessa tunnissa, olisi jonkin sotajoukonosaston pitänyt kyetä kaikkine tarpeellisine kuormastoineen helposti suorittamaan kesäisen auringon nousun ja laskun välillä. Brittiläisen kruunun uskolliset alamaiset olivat antaneet toiselle näistä metsälinnoituksista nimen "William Henrik", ja toista he sanoivat "Edward"-linnaksi, siten osoittaakseen kunnioitusta hallitsevan ruhtinasperheen suosituille prinsseille. Äskenmainittu skotlantilainen sotavanhus komensi edellistä tukenaan rykmentti säännöllistä sotajoukkoa ja muutamia maakuntalaisia: varusväki oli todella liian heikko torjumaan Montcalmin peloittavan sotavoiman tulon linnoituksen multavallien juurelle. Mutta jälkimmäistä linnaa piti hallussaan kenraali Webb, joka oli kaikkien pohjoisiin maakuntiin sijoitettujen kuninkaan sotajoukkojen ylipäällikkö, jolla oli enemmän kuin viisituhatta miestä komennettavanaan. Tämä kenraali olisi saattanut yhdistämällä alaisensa joukot lähettää lähes kaksinkertaisen määrän sotureita ahdistelemaan yritteliästä ranskalaista, joka oli uskaltautunut niin kauas varustuksistaan, vieläpä sotavoimalla, joka oli vihollista vain hyvin vähän lukuisampi.
Mutta sekä upseeristo että miehistö näyttivät olevan halukkaampia odottamaan peloittavien vastustajiensa tuloa linnoituksissaan kuin katkaisemaan heidän etenemisensä ranskalaisten menestyksellisen esimerkin mukaisesti Du Guesne-linnan luona ja käymällä heihin käsiksi jo näiden lähetessä.
Kun mainitun sanoman aiheuttama ensimmäinen hämmästys oli hieman tyyntynyt, alkoi vallien ja kaivantojen lujittamassa leirissä, joka reunusti Hudsonin rantaa ja muodosti varsinaisen linnoituksen lisäksi ketjun ulkovarustuksia, kulkea huhu, että tuhannenviidensadan miehen suuruisen valitun joukon piti aamun koitteessa lähteä William Henrikiin, vesien välisen taipaleen pohjoispään sotavarustukseen. Huhu muuttui pian varmuudeksi, kun ylikomentajan päämajasta saapui käsky niille sotaväen osastoille, jotka hän oli tähän tehtävään valinnut, valmistautua pikaiseen lähtöön. Kaikki epätietoisuus Webbin tarkoituksesta hävisi nyt, ja tunnin, parin aikana kuului ja näkyi kaikkialla kiireisiä askeleita ja hätääntyneitä kasvoja. Sodan toimiin tottumaton juoksenteli paikasta toiseen ja viivytteli valmisteluitaan liiallisin intonsa purkauksin, kun taas kokenut sotakarhu suori sotatielle maltillisena antamatta kiireelle valtaa, vaikka hänen vakavat piirteensä ja huolestunut katseensa kyllin selvästi ilmaisivatkin, ettei hän tuntenut mitään erikoisen vahvaa ammatillista mieltymystä hänelle outoon, mutta jo ennakolta niin pelättyyn erämaasotaan. Vihdoin aurinko vaipui kultamereen kaukaisten läntisten kukkulain taa, ja sitä mukaa kuin pimeys veti verhoansa tämän yksinäisen paikan ylle, hiljeni valmistelujen melu; viimeinkin valo katosi upseerien hirsimajasta; puut loivat varjojansa yhä tummempina valleille ja karehtivalle virralle, ja pian vallitsi leirissä yhtä syvä hiljaisuus kuin sitä ympäröivässä avarassa metsässäkin.
Edellisenä iltana annettujen ohjeiden mukaisesti katkaisi sotajoukon raskaan unen kutsuva rumpujen pärinä, jonka rämeä kaiku vastasi sumuisessa aamuilmassa jokaisesta metsänaukeamasta hetkellä, jolloin päivä alkoi piirtää muutamien läheisyydessä kasvavien suurten petäjäin pörröisiä ääriviivoja lempeän, pilvettömän itäisen taivaan yhä levenevälle valopinnalle. Tuossa tuokiossa oli koko leiri jalkeilla; halvinkin sotilas nousi havuvuoteestaan katselemaan toveriensa lähtöä ja jakamaan hetken elävät sattumat. Valitun joukon yksinkertainen ryhmittely oli pian suoritettu. Kun säännölliseen, harjoitettuun väkeen kuuluvat kuninkaan palkkasoturit ylpeinä astuivat rintaman oikealle sivustalle, vaatimattomat siirtolaiset järjestyivät pitkäaikaisen tottumuksen ohjaamina nöyrästi vähäarvoiselle vasemmalle siivelle. Tiedustelijat lähtivät matkaan; vahvoja vartiostoja liikkui tarpeellisia tavaroita kuljettavien, vaivalloisesti etenevien vankkureiden edessä ja takana, ja ennenkuin auringon säteet olivat kirkastaneet aamun harmauden, soturien pääjoukko oli muodostanut marssijonon ja lähtenyt leiristä kaikilla uljas sotilaallinen ryhti, alokkaillakin, jotka kulkien kohti ensimmäistä tulikastetta koettivat tämän avulla tukehduttaa salassa kyteviä pelokkaita aavistelujaan. Ollessaan ihailevien toveriensa näkyvissä lähtijät säilyttivät saman korskean katsannon ja tarkan marssijärjestyksen, kunnes heidän kimakkain huilujensa ääni kaikotessaan heikkenemistään heikkeni ja kunnes metsä näytti lopulta nielevän tuon liikkuvan möhkäleen, joka oli hitaasti solunut sen kitaan.
Aamutuuli oli jo lakannut kuljettamasta kuuntelevain korviin yhä etenevän, näkyvistä hävinneen sotajoukon hiljeneviä soitonsäveleitä, ja myöhästyneet olivat jo kiirehtineet toveriensa jälkeen, mutta vielä näkyi merkkejä toisen joukon lähtövalmisteluista erään tavattoman suuren ja mukavan hirsimajan edustalta, missä englantilaisen kenraalin turvallisuudesta huolehtivat sotilaat käyskentelivät edestakaisin. Tähän paikkaan oli koottu puoli tusinaa hevosia, joista ainakin kaksi oli satuloitu kuljettamaan naisia, vieläpä niin ylhäisiä, että sellaisia vain harvoin tapasi näin kaukana erämaan sydämessä. Kolmannen selässä näkyi jonkun esikuntaupseerin tavaroita ja aseita, kun taas muiden saattoi niiden satulain yksinkertaisuuden ja niiden kantamien matkalaukkujen johdosta päätellä kuuluvan yhtä monelle palvelijalle, jotka ilmeisesti jo odottivat herrainsa käskyjä. Kunnioittavan välimatkan päässä tästä oudosta ryhmästä seisoskeli pienissä joukoissa uteliaita tyhjäntoimittajia, joista toiset ihailivat tulisen sotaratsun jaloa rotua ja uljasta rakennetta ja toiset töllistelivät rahvaanomaisen tylsästi ihmetellen matkavalmistuksia. Heidän joukossaan oli kuitenkin muuan mies, joka kasvonpiirteiltään ja käytökseltään erosi huomattavasti tuosta jälkimmäisestä katselijain ryhmästä, sillä hän ei näyttänyt tyhjäntoimittajalta eikä kovin typerältäkään.
Tämän henkilön olemus oli mitä suurimmassa määrässä kömpelö ja ruma, olematta erikoisemmin epämuotoinen. Hänellä oli kaikki nikamat ja jäsenet niinkuin muillakin ihmisillä, mutta niiden mittasuhteet olivat aivan päinvastaisia. Kun hän seisoi, kohosi hänen vartalonsa yli kaikkien muiden, vaikka hän taas istuessaan näytti vaipuneen tavallisiin inhimillisiin rajoihin. Tämä hänen raajojensa epäsuhtaisuus tuntui määräävän miehessä. Hänen päänsä oli suuri, hänen hartiansa kapeat, hänen käsivartensa pitkät ja riippuvat, kun taas hänen kätensä olivat pienet, milteipä hennot. Hänen reitensä ja säärensä olivat ohuet, melkein pelkkää luuta ja nahkaa, mutta tavattoman pitkät, ja hänen polvensa olisivat näyttäneet peloittavilta, ellei niiden jatkona olisi ollut vielä tukevammat peruspylväät, joilla tämä epäonnistunut inhimillinen tomumaja irvokkaasti lepäsi. Miehen mauton, ties mistä haalittu puku oli omiaan vain entistä enemmän tehostamaan hänen kömpelyyttään. Taivaansininen, lyhyt- ja leveäliepeinen sekä matalakauluksinen nuttu jätti pitkän, kapean kaulan ja vielä pitemmät ja kapeammat koivet irvihampaiden ilkeimmillekin huomautuksille alttiiksi. Hänen alaraajojensa verhona olivat keltaiset, ihomyötäiset pumpulikaatiot. jotka oli sidottu hänen polvimuhkuroihinsa leveillä, valkoisilla, pitkäaikaisen käytön runsaasti likaamilla nauhasolmuilla. Kirjavat pumpulisukat ja kengät, joista toisessa helisi hopeoitu kannus, täydensivät hänen ruumiinsa alaosien puvuston, ruumiin, jonka ainoatakaan kulmaa tai taivetta ei oltu salattu, vaan pikemminkin koetettu huolellisesti tuoda näkyviin, joko sitten omistajansa turhamielisyyden tai tyhmyyden takia. Kuvasilkistä tehtyjen himmentynein hopeahelyin kirjoiltujen likaisten liivien suunnattomasta taskusta pisti lapun alta esiin soittokone, jota tällaisessa sotaisessa ympäristössä näkijä olisi helposti erehtynyt luulemaan joksikin tuntemattomaksi, kamalaksi surma-aseeksi. Pienuudestaan huolimatta tämä outo kapine oli herättänyt useimpain leirissä oleskelevain eurooppalaisten uteliaisuuden, vaikka monet maakuntalaiset näyttivät käsittelevän sitä ei ainoastaan pelkäämättä, vaan jopa erinomaisen tottuneestikin. Leveä, juhlallinen pystylierihattu, jonka tapaisia kirkonmiehet pitivät kolmisenkymmentä vuotta sitten, oli tämän kokonaisuuden huippuna luoden jonkinlaista arvokkuutta hyvänsävyisille, mutta hieman elottomille kasvoille, jotka ilmeisesti vasta keinotekoisen avun turvin saattoivat säilyttää kunnialla johonkin korkeaan ja tavattomaan luottamustoimeen tarvittavan ylevän vakavuuden.
Yksinkertaisen rahvaan seisoskellessa etäämmällä kunnioituksesta Webbin asuntoa kohtaan, koukkuroi äsken kuvailemamme olento kopeasti palvelijain joukkoon ja lausuili vapaasti moitteitaan tai kiitoksiaan hevosten vioista ja ansioista, aina miten ne sattuivat miellyttämään tai loukkaamaan hänen arvostelevaa tarkasteluaan.
"Tämä elukka, sen melkein uskoisin, ystäväiseni, ei ole kotoista perua, vaan on varmaankin jostakin vieraasta maasta tai ehkäpä siitä pienestä saaresta sinisen veden takaa", haasteli hän äänellä, jonka lempeä ja vieno sävy ihmetytti jokaista yhtä suuressa määrin kuin hänen ruumiinsa merkilliset mittasuhteet. "Saatanpa puhella näistä asioista joutumatta silti kerskurin kirjoihin. Minä näet olen käynyt molemmissa satamissa, sekä siinä, joka on Thamesin suulla ja joka on saanut nimensä Vanhan Englannin pääkaupungista, että siinä, jota mainitaan 'Satamaksi', lisäämällä sen eteen sana 'Uusi', ja minä olen nähnyt haaksien ja prikien kokoavan laumansa niinkuin Noakin arkki karjansa aikoinaan ja lähtevän Jamaikan saarelle vaihtamaan ja harjoittamaan kauppaa nelijalkaisilla eläimillä, mutta milloinkaan ennen en ole nähnyt elukkaa, joka niin täydellisesti vastaisi raamatun kuvausta sotahevosesta: 'Se kaivaa maata kavioillansa ja on riemuinen väkevyydessänsä ja menee sota-aseita vastaan. Koska vaskitorvi hellästi soipi, luihkaa se: hui, ja haistaa taistelun jo kaukaa sekä päämiesten huudon ja riemun.' Näyttääpä melkein siltä kuin olisi Israelin hevosten rotu periytynyt aina meidän päiviimme asti, vai mitenkä, ystäväiseni?"
Kun ei mies, joka oli tähän tapaan käytellyt pyhän kirjan sanoja, saanut mitään vastausta kummalliseen puhutteluunsa, vaikka se olisi tosiaankin ansainnut jonkinlaista huomiota, koska se lausuttiin täyteläisen ja sointuvan äänen koko voimalla, hän kääntyi lähemmin tarkastelemaan vaiteliasta olentoa, jolle hän oli tietämättään jutellut, ja huomasi tutkimuksensa esineessä uuden ja entistä ihmeellisemmän ihailunaiheen. Hänen silmänsä osuivat näet siihen hiljaiseen, suoraan ja jäykkään "intiaani-juoksijaan", joka edellisenä iltana oli tuonut leiriin huolestuttavan uutisensa. Vaikka villi pysyikin aivan liikkumattomana ja vaikka hän heimolleen ominaisella välinpitämättömyydellä ei näyttänyt kiinnittävän vähintäkään huomiota hälinään ja touhuun ympärillä, kyti kuitenkin hänen näennäisen tyyneytensä alla synkkä raivo, mikä olisi epäilemättä herättänyt tarkempien silmien huomiota kuin niiden, jotka nyt tuijottelivat häneen peittelemättömän hämmästyneinä. Alkuasukas kantoi heimonsa sotakirvestä ja väkipuukkoa, mutta sittenkään hän ei näyttänyt täydelliseltä soturilta. Päinvastoin oli hänen koko olemuksessaan jotakin huolimatonta, aivan kuin hän olisi hiljattain kestänyt suuren ponnistuksen, jonka tuottamaa väsymystä hän ei vielä ollut ennättänyt kokonaan poistaa. Hänen sotamaalauksensa värit olivat juosseet yhteen rumiksi väriläikiksi hänen tuimille kasvoilleen, jotka tummina tuntuivat entistä hurjemmilta ja vastenmielisiltä aivan kuin jos taide olisi saanut aikaan tämän vaikutuksen, joka nyt oli jäänyt vain sattuman huoleksi. Vain hänen silmänsä, jotka tuikkivat kuin tuliset tähdet synkkien pilvien lomasta, loistivat alkuperäisen villeinä. Lyhyeksi aikaa hänen tutkiva, mutta varovainen katseensa jäi tarkkailemaan toisen hämmästynyttä silmäystä, ja sitten se osaksi viekkaudesta, osaksi ehkä halveksimisesta, muutti suuntaa ja jäi kuin naulittuna tuijottamaan avaruuteen.
On mahdotonta sanoa, minkä odottamattoman huomautuksen tämä lyhyt ja äänetön katseidenvaihto kahden niin eriskummallisen henkilön välillä olisi houkutellut valkoisen miehen huulilta, ellei hänen toimekas uteliaisuutensa olisi jälleen ohjautunut uusille urille. Palvelijajoukon liikehtiminen ja vienojen äänten hiljainen kaiku oli merkkinä siitä, että odotetut henkilöt olivat ratsain valmiit lähtemään matkaan. Sotahevosen yksinkertainen ihailija siirtyi silmänräpäyksessä pienen, laihan, pitkähäntäisen tammansa luo, joka siinä lähistöllä konemaisesti jyrsi leirikentän kuihtunutta ruohoa; nojaten toisella kyynärpäällään villavaippaan, joka verhosi jonkinlaista satulantapaista laitetta, hän jäi töllistelemään lähteviä varsan kaikessa rauhassa hamuillessa aamiaistaan toisella puolella.
Nuori upseeripukuinen mies johti ratsujensa luo kahta naista, jotka tamineistaan päättäen olivat varustautuneet kestämään metsämatkan vaivoja. Toinen, joka näytti nuoremmalta, vaikka tosin molemmat olivat nuoria, antoi katselijain vilahdukselta nähdä häikäisevää hipiäänsä, kauniita kultakutrejaan ja kirkkaita sinisilmiään, kun hän keikailematta salli aamutuulen puhaltaa syrjään viheriän harson, joka riippui pitkänä hänen majavannahkahatustaan. Läntisellä taivaanrannalla honkien latvoissa yhä viipyvä rusotus tuskin oli punaisempi ja hienompi kuin hänen poskillaan kukkivat ruusut; eikä ollut koittava päivä suloisempi ilmehikästä hymyä, jonka hän soi nuorukaiselle, joka auttoi häntä satulaan. Toinen, joka tuntui saavan yhtä suuren osan nuoren upseerin huomaavaisuudesta, kätki sulonsa sotilasten katseilta niin huolellisesti, että se näytti viittaavan neljän, viiden vuoden aikana hankittuun kokemukseen. Katselija saattoi kuitenkin niin paljon hänestä päätellä, että vaikka hän näytti seuralaistaan täyteläisemmältä ja kypsyneemmältä, hän oli sopusuhtainen ja viehkeä, joita ominaisuuksia hänen ratsastuspukunsa ei vähimmässäkään määrässä salannut.
Tuskin olivat nämä naiset istuutuneet satulaan, kun heidän avustajansa hypähti keveästi sotaratsunsa selkään, ja sitten he kaikki kolme kumarsivat Webbille, joka kohteliaasti oli tullut katselemaan heidän lähtöään majansa kynnykseltä, ja hevosensa käännettyään he ajoivat seurueineen käyntiä leirin pohjoista porttia kohden. Suorittaessaan tämän lyhyen matkan he eivät puhuneet sanaakaan; mutta kevyt huudahdus pääsi nuoremmalta naiselta, kun intiaanilähetti yht'äkkiä liukui hänen ohitsensa ja alkoi johtaa matkuetta aivan hänen edessään olevaa solatietä pitkin. Vaikka tämä intiaanin äkillinen ja odottamaton liike ei saanutkaan toista ratsastajatarta äännähtämään, antoi tämä hämmästyksissään harsonsa poimujen hieman aueta ja raosta näkyivät hänen sääliä, kummastusta ja sanatonta kauhua uhovat kasvonsa, kun hänen tummat silmänsä seurasivat villin notkeata astuntaa. Tämän naisen hiukset olivat kiiltävän mustat kuin korpin sulat. Hänen hipiänsä ei ollut aivan tumma, vaan sen läpi kuulti kahleita uhmaava runsas punainen veri. Ei pieninkään karheus eikä varjostuksen puute olleet pilaamassa piirteitä, jotka olivat erinomaisen säännölliset ja jalot ja harvinaisen kauniit. Hän hymyili ikäänkuin surkutellen omaa hetkellistä muistamattomuuttaan paljastaen samalla rivin hampaita, jotka olisivat saattaneet puhtaimmankin norsunluun häpeään; sitten hän veti harson jälleen paikoilleen, painoi päänsä alas ja ratsasti äänetönnä eteenpäin, kuin olisivat hänen ajatuksensa askarrelleet kaukana kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.
II luku.
Hoi, hoi, hohoo, hoi!
Shakespeare.
Kun toinen näistä suloisista olennoista, jotka olemme niin hätäisesti lukijalle esittäneet, kulki ajatuksiinsa vaipuneena, toipui toinen piankin säikähdyksestä, joka oli saanut hänet huudahtamaan, ja nauraen heikkoudelleen, hän kysyi rinnallaan ratsastavalta nuorukaiselta:
"Ovatko moiset kummitukset yleisiä näissä metsissä, vai onko tämä ilmestys erityisesti tilattu tänne meidän iloksemme? Jälkimmäisessä tapauksessa täytyy kiitollisuuden sulkea suumme, mutta edellisessä tulemme sekä Cora että minä suuresti tarvitsemaan sitä perinnäistä rohkeuden varastoa, josta olemme niin ylpeitä, hyvän aikaa ennenkuin kohtaamme peloittavan Montcalmin."
"Tuo intiaani on sotajoukkomme 'juoksija' eli sanansaattaja, ja hänen kansansa silmillä katsoen pitäisi miestä sankarina", vastasi upseeri. "Hän on vapaaehtoisesti tarjoutunut opastamaan meidät järvelle erästä hyvin vähän tunnettua polkua pitkin nopeammin ja siis myöskin miellyttävämmin kuin jos olisimme seuranneet sotajoukkojemme hitaita liikkeitä."
"Minä en pidä hänestä", sanoi neito väristen osaksi luulotellusta, osaksi todellisesta pelosta. "Tehän tunnette hänet, Duncan, muutoinhan ette olisi arvelematta antautunut hänen johdettavakseen?"
"Sanokaa mieluummin, Alice, etten olisi uskonut teitä hänen huomaansa. Minä tunnen hänet, muutoinhan en olisi häneen luottanut, kaikista vähimmin juuri tällä hetkellä. Häntä mainitaan tosin kanadalaiseksi, mutta hän on kuitenkin tehnyt palveluksia ystävillemme mohokeille, jotka, kuten tietänette, kuuluvat yhtenä jäsenenä Kuuden Kansan liittoon. Kuulemani mukaan hänet heitti joukkoomme omituinen sattuma, isänne oli tässä leikissä mukana, ja tämä villi sai kokea kovia — mutta minä olen kokonaan unohtanut sen vähäpätöisen jutun. Riittää, että hän nyt on ystävämme."
"Jos hän on ollut isäni vihollinen, pidän hänestä vieläkin vähemmän!" huudahti nyt todella säikähtynyt tyttö. "Ettekö haastelisi hieman hänen kanssaan, majuri Heyward, jotta kuulisin hänen äänensä? Niin hullua kuin se lieneekin, olen usein teille tunnustanut vetäväni johtopäätöksiä ihmisäänen sävystä."
"Ei maksa vaivaa, sillä hänen vastauksensa olisi luullakseni vain huudahdus. Vaikka hän ymmärtäneekin englanninkieltä, ei hän heimolaistensa tapaan ole sitä osaavinansa; ja kaikista vähimmin hän alentuisi nyt sitä puhumaan, koska hänen täytyy säilyttää sodan aikana arvokkuutensa. Mutta hän pysähtyy; salainen polku, jota meidän on määrä kulkea, on varmaankin lähettyvillä."
Majuri Heyward arvasi oikein. Kun he ehtivät paikalle, johon intiaani oli seisahtunut viittaamaan sotatietä reunustavaan viidakkoon, näkyi siinä kapea piilopolku, jota saattoi vain yksitellen kulkea, eikä näinkään kovin mukavasti.
"Tässä on siis tiemme", virkkoi nuori mies matalalla äänellä. "Älkää millään tavoin paljastako epäluulojänne, sillä ne manaavat esiin vaaran, jota näytätte pelkäävän."
"Cora, mitä sinä ajattelet?" kysyi itsepäinen kaunotar. "Matkustaessamme sotajoukon mukana, vaikka sen seura voisi meitä tympäistä, olemme kai sentään paremmassa turvassa?"
"Villien tapoja tuntemattomana te, Alice, erehdytte todellisen vaaran paikasta", virkkoi Heyward. "Jos vihollisemme ovat jo ennättäneet vesien väliselle taipalelle, mikä ei ole lainkaan otaksuttavaa, meidän tiedustelijamme näet ovat siellä liikkeellä, he liikehtisivät paremminkin sotajoukon ympärillä, missä nyljettäviä päänahkoja on runsaimmin. Apujoukon kulkusuunta on tunnettu, kun taas meidän tiestämme ei ole kenelläkään vielä aavistusta, koska se määrättiin vasta tunti sitten."
"Pitääkö meidän epäillä miestä vain siksi, että hänen tapansa eivät ole samanlaiset kuin meidän ja että hänen ihonsa on tumma?" kysyi Cora tyynesti.
Alice ei epäröinyt enää, vaan iskien narraganset-hevostaan[2] lujasti ratsupiiskalla hän oli ensimmäisenä työntämässä syrjään pensaiden hentoja oksia ja valmis seuraamaan sanansaattajaa pimeälle, kiemurtelevalle polulle. Nuorukainen katsahti viimeiseen puhujattareen peittelemättömän ihailevasti ja päästäen hänen viehkeämmän, mutta tuskin kauniimman matkakumppaninsa yksinään edelle, hän raivasi innokkaasti tietä naiselle, jonka nimi oli Cora. Palvelijat näyttivät saaneen ohjeensa etukäteen, sillä sensijaan, että olisivat tunkeutuneet tiheikköön, he ajoivat yhä sotajoukon kulkemaa tietä heidän terävänäköisen oppaansa aloitteesta, kuten Heyward oli ilmoittanut, koska siten nyt heidän matkueensa jäljet jäivät vähäisiksi — siltä varalta, että kanadalaisia villejä sattuisi hiiviskelemään näin kaukana varsinaisen sotaväen edessä. Moneen minuuttiin ei polun hankaluus sallinut jatkaa keskustelua, mutta vihdoin he pääsivät ulos siitä leveästä viidakkovyöhykkeestä, joka reunusti maantietä, ja kulkivat nyt metsän korkean, mutta pimeän holvikaton alla. Täällä he pääsivät esteettömämmin etenemään; ja kun opas huomasi naisten jälleen hallitsevan hevosiaan, hän syöksähti jonkinlaiseen käynnin ja juoksun väliseen hölkkään ja kulki juuri niin nopeasti, että vauhti piti nuo varmajalkaiset, omituiset ratsut kireässä, mutta silti mukavassa ravissa. Nuorukainen oli juuri kääntynyt puhuttelemaan tummasilmäistä Coraa, kun etäältä takaa kuuluva, raivatun polun paljastuneisiin puunjuuriin kapsahtelevien kavioiden kopse sai hänet seisauttamaan ratsunsa, ja kun samassa hänen matkakumppaninsakin kiristivät ohjaksiaan, pysähtyi koko seurue saadakseen selityksen tähän odottamattomaan keskeytykseen.
Vähän ajan kuluttua he näkivät varsan juosta kirmaisevan metsäkauriin lailla suorien männynrunkojen välitse, ja pian tuli esiin myös edellisessä luvussa kuvailemamme miehenkuvatus hoputtaen koniaan parhaan taitonsa mukaan tyydyttävään lönkkään, varoen ettei joutuisi sen kanssa ilmiriitaan. Tähän asti tämä henkilö ei ollut herättänyt matkustajain huomiota. Vaikka hänellä oli kyky täydessä pituudessaan maankamaralla seisten kiinnittää kulkijan katse itseensä, olivat hänen ratsastukselliset sulonsa vielä suuremmassa määrässä omiaan hämmästyttämään näkijää. Vaikka hän herkeämättä vain toisella kannuksellisella jalallaan rusikoitsikin tammansa kupeita, hän sai tämän vauhdin kehitetyksi nopeaan takajalkalaukkaan, mihin etujalat ottivat osaa vain erikoisina sangen vaikeasti havaittavina hetkinä, ne kun yleensä tyytyivät kulkemaan epätasaista hölkkää. Ehkäpä näiden eri juoksutapojen nopea muuttuminen synnytti näköhäiriön, joka tuntuvasti suurensi elukan mahdollisuuksia, se vain on varmaa, ettei Heyward, jolla kuitenkin oli tarkka silmä havaitsemaan hevosen ansioita ja vikoja, kyennyt parhaalla tahdollakaan ratkaisemaan, millä tavalla hänen sisukkaan uljas takaa-ajajansa liikkui ja eteni heidän jäljessään mutkikkaalla polulla.
Ratsastajan eleet ja liikkeet olivat yhtä hämmästyttäviä kuin ratsunkin. Jälkimmäisen hytkyvän liikehtimisen joka vaihe nosti edellisen kömpelön vartalon koholle jalustimissa, saaden tällä tavoin aikaan sääriänsä suhdattomasti pitentämällä niin äkillisiä kasvamisia ja kutistumisia koossaan, että oli mahdotonta arvata hänen oikeita mittojaan. Jos tähän lisäämme vielä sen, että seurauksena yksipuolisesta kannustamisesta tamman toinen kylki näytti kulkevan nopeammin kuin toinen ja että tuuhean hännän alituiset viuhaukset erikoisen selvästi osoittivat, kumpi kuve kulloinkin oli pahemmassa vaarassa, olemme päättäneet sekä hevosen että miehen kuvauksen.
Synkkä ilme, joka oli noussut Heywardin kauniille, avonaisille ja miehekkäille kasvoille, hälveni vähitellen, ja hänen huulensa vetäytyivät keveään hymyyn katsellessaan muukalaista. Alice ei tehnyt erittäin voimakkaita yrityksiä hilpeyttään hillitäkseen, ja Corankin tummassa, mietteliäässä katseessa kimalteli pila ja iloisuus, jota hän näytti koettavan tukahduttaa pikemmin tavan kuin luonnon käskystä.
"Etsittekö täältä ketään?" kysyi Heyward, toisen ennätettyä niin lähelle, että hänen oli hiljennettävä vauhtiaan; "toivon, ettette tuo huonoja uutisia?"
"Aivan niin", vastasi muukalainen, ahkerasti heilutellen kolmikulmaista majavannahkahattuaan saadakseen tuulenhengen metsän raskaaseen ilmaan ja jättäen kuulijansa epätietoisuuteen siitä, kumpaiseenko nuoren miehen kysymykseen hän oli vastannut. Mutta kun hän oli vilvoitellut kasvojaan ja päässyt hengähdyksestään, hän jatkoi: "Kuulin teidän ratsastavan William Henrikiin, ja kun minunkin matkani pää on sama, tuumin kumpaisenkin puolen pitävän hyvästä seurasta."
"Teillä on yksi ääni ja se ratkaisee eduksenne", virkahti Heyward; "meitä on kolme, kun te olette kysynyt vain oman itsenne mielipidettä."
"Aivan niin. Pääasia on, että kukin pääsee omasta mielipiteestään. Kun se on kerran varma, ja kun ei naisia ole mukana vaikeuttamassa päätöstä, on parasta mennä asiaan. Minä olen yrittänyt suorittaa molemmat, ja tässä minä nyt olen."
"Jos mielitte matkustaa järvelle, olette erehtynyt tiestä", sanoi Heyward tylysti; "sinne johtava suuri valtatie on ainakin puolen peninkulman päässä takananne."
"Aivan niin", lausahti muukalainen vähääkään säikähtymättä kylmästä vastaanotosta; "viivyin Edwardissa kokonaisen viikon, ja olisinhan ollut mykkä, ellen olisi kysynyt tietä, jota minun oli kulkeminen; ja jos olisin ollut mykkä, olisi samalla tullut loppu kutsumuksestani." Myhäiltyään hieman itsekseen kuin mies, joka vaatimattomuudesta pidättyy selvemmin ilmaisemasta ihastustansa sukkeluuteen, mistä hänen kuulijansa eivät ymmärtäneet rahtuakaan, hän jatkoi: "Ei ole viisasta miehen, jolla on sellainen toimi kuin minulla, asettua liian tuttavalliselle kannalle opetettaviinsa, minkä takia minä en seuraakaan sotajoukon jälkiä. Lisäksi arvelin teidän kaltaisen herrasmiehen osaavan parhaiten menetellä kaikessa, mikä kuuluu matkustamiseen, ja niinpä päätinkin liittyä kulkueeseenne, saadakseni ratsastusretken miellyttävämmäksi, kun sitä vielä on lisäämässä molemminpuolinen vuorovaikutus."
"Sangen mielivaltainen, ja lisäksi äkillinen päätös!" huudahti Heyward, joka ei tiennyt, pitikö hänen purkaa kasvava kiukkunsa vaiko nauraa toiselle päin naamaa. "Te puhuitte äsken opettamisesta ja kutsumuksesta; oletteko ehkä maakuntajoukoissa opettamassa puolustuksen ja hyökkäyksen jaloa taitoa vai mahdollisesti viivoja ja kulmia piirrellen selvittelette matematiikan salaisuuksia?"
Muukalainen katseli hetkisen kysyjää hämmästyneen näköisenä, ja tukahuttaen pienimmänkin itsetyytyväisyyden hivenen juhlallisen nöyryyden ilmeeseen hän vastasi:
"Hyökkäykseen ei toivoakseni ole tässä puhetta kumpaiseltakaan puolen; ja puolustukseen ei minun taas tarvitse ryhtyä, koska minä Jumalan kiitos en ole tehnyt mitään ilmeistä syntiä siitä lähtien kun viimeksi rukoilin hänen armoaan ja laupeuttaan. En ymmärrä teidän viittauksianne viivoista ja kulmista; ja selittämisen minä taas jätän niille, jotka ovat kutsutut ja valitut siihen pyhään toimeen. Minä en pyydä omistaa itselleni mitään muuta lahjaa kuin hiukan taitoa rukoilemisen ja kiittämisen ihanassa toimessa, mikäli se ilmenee virsien veisaamisena."
"Mies on totisesti Apollon opetuslapsi", huudahti Alice huvitettuna, "ja minä otan hänet erikoiseen suojelukseeni. Ei, heittäkää pois tuo tuima katsantonne, Heyward, ja sallikaa hänen uteliaiden korvieni tähden matkustaa seurassamme. Sitäpaitsi", lisäsi hän nopeasti hiljaa luoden silmäyksen heistä loitommalle joutuneeseen Coraan, joka hitaasti seurasi heidän vaiteliaan, yrmeännäköisen oppaansa askeleita, "hädän tullen hänestä saamme luotettavan liittolaisen."
"Luuletteko, Alice, minun tuovan rakastamani henkilöt tälle salaiselle polulle, jos epäilisin jotakin vaarallista tapahtuvaksi."
"Ei, ei, minä en ajattele sitä nyt, mutta tämä kummallinen mies huvittaa minua, ja jos tosiaankin sävelet soivat hänen sielussaan, älkäämme tylysti työntäkö häntä seurastamme." Hän viittasi pyytävästi ratsupiiskallaan polkua pitkin, ja silloin heidän katseensa yhtyivät lyhyeksi hetkeksi, jota nuorukainen koetti viivyttelemällä pidentää, sitten taipuen hänen suloisen olemuksensa vaikutuksesta hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin, ja laukkaava hevonen oli muutamin hypyin vienyt hänet jälleen Coran rinnalle.
"Olen iloinen tavattuani teidät, ystäväni", jatkoi tyttö, kehoittaen kädenviittauksin muukalaista lähtemään mukaan ja kannustaen samalla narragansetratsuaan. "Puolueelliset sukulaiset ovat koettaneet saada minut vakuutetuksi, etten ole kokonaan kelpaamaton kaksinlauluun, ja nyt voimme todella sulostuttaa matkaamme ja antautua mieliharrastukseemme. Minulle, oppimattomalle, tarjoutuu harvinainen etu saada kuulla oikean mestarin mielipiteitä ja kokemuksia taiteestaan."
"On sekä sielua että ruumista virkistävää harjoittaa virsien veisaamista soveliaissa tiloissa", vastasi laulunopettaja, noudattaen epäröimättä tytön kehoitusta jatkaa matkaa, "eikä mikään niin kohota mieltä kuin moinen pirteä yhteislaulu. Mutta neljä ääntä tarvitaan välttämättä, jotta sävel täydelleen sointuisi. Kaikista merkeistä päättäen on teillä pehmeä ja laaja sopraano; minä itse kykenen Herran erikoisesta armosta laulamaan tenorin korkeimmatkin sävelet; mutta meiltä puuttuu altto ja basso! Tuo kuninkaan upseeri, joka epäili päästää minua seuraansa, täyttäisi ehkä jälkimmäisen paikan, mikäli voin päätellä hänen äänensä sävystä tavallisessa keskustelussa."
"Älkää arvostelko liian korkeasti pettävien ja äkkinäisten ulkonaisten seikkojen mukaan", virkkoi tyttö hymyillen; "vaikka majuri Heyward saa tarvittaessa esiin äskeisiä syviä jymyääniä, hänen luonnollinen äänensä, uskokaa minua, soveltuu paremmin tenoriin kuin kuulemaanne bassoon."
"Onko hän sitten harjaantunut virsien veisaamiseen?" tiedusteli neidon teeskentelemätön matkatoveri.
Alicea nauratti, mutta hän sai sentään iloisuutensa hillityksi ja vastasi:
"Pelkäänpä hänen olevan enemmän mieltyneen maallisiin lauluihin. Sotilaan levoton elämä on hyvin vähän omiansa kasvattamaan vakavampia taipumuksia."
"Ihmiselle on annettu hänen äänensä yhtä hyvin kuin hänen muutkin kykynsä, jotta hän käyttäisi sitä oikein, eikä väärin. Ei voi kukaan sanoa nähneensä minun lyövän laimin lahjojani! Minä olen kiitollinen siitä, että vaikka minun nuoruuteni voidaankin sanoa olleen omistetun yksinomaan soitannollisille askarteluille kuten kuningas Davidin nuoruuden, ei ole ainoakaan säädyttömän säkeen tavu ikinä saastuttanut huuliani."
"Te olette siis rajoittanut harrastuksenne yksinomaan hengelliseen lauluun?"
"Aivan niin. Niinkuin Davidin psalmit voittavat kaiken muun ihmiskielellä kirjoitetun, niin voittavat maan pappien ja kirjanoppineiden niiden mukaan sovittamat virret kaiken turhan runouden. Olen onnellinen voidessani sanoa ilmaisevani yksinomaan Israelin kuninkaan omia ajatuksia ja toiveita, sillä vaikka aikojen kuluessa muutamat pienemmät muutokset saattaisivatkin käydä tarpeellisiksi, on tämä meidän käännöksemme, jota me käytämme Uuden Englannin siirtokunnissa, niin paljon kaikkia muita käännöksiä parempi, että se rikkautensa, tarkkuutensa ja hurskaan yksinkertaisuutensa takia lähenee niin paljon kuin mahdollista Jumalan innoittaman kirjoittajan suurta teosta itseään. Minä en milloinkaan, en nukkuessani enkä valvoessani, ole ilman tätä pyhää kirjaa. Tämä on kahdeskymmeneskuudes painos, julkaistu Bostonissa armon vuonna 1744, ja sen nimi on: 'Virret, hymnit ja hengelliset laulut, Vanhasta ja Uudesta Testamentista uloshaetut, uskollisesti englantilaisiksi värssyiksi käätyt, Uskovaisten julkiseksi ja yksityiseksi tarpeeksi, rakennukseksi ja lohdutukseksi, erinomattainkin Uudessa Englannissa'."
Näin ylistäessään runoilevain maanmiestensä oivallista tuotetta muukalainen oli vetänyt kirjan taskustaan ja sovitettuaan nenälleen rautasankaiset silmälasit avannut sen kaikella sillä huolella ja kunnioituksella, mikä vastasi sen pyhää tarkoitusta. Ilman enempiä aikailemisia tai kainostelemisia, ensin lausuttuaan sanan 'Standish' ja pantuaan suulleen tuon jo aikaisemmin kuvaillun tuntemattoman soittokoneen, josta hän puhalsi korkean, kimeän säveleen, minkä mukaan hän heti sovitti oman äänensä asteikkoa alemmaksi, hän alkoi sitten laulaa seuraavia sanoja täyteläisellä, pehmeällä ja sointuvalla äänellä, joka uljaasti uhmasi sekä säveltä että runoutta kuin myöskin hänen huonosti harjoitetun ratsunsa epämukavaa liikehtimistä:
"Oi kuinka on suloista, Luojalle mieluisaa, kun veljeni hän toista veljeä armastaa. Se on kuin voide pyhä, mi päästä runsahasti Aaronin partaa yhä valuvi helmaan asti."
Näiden taidokkaiden säkeiden esittämistä säesti muukalainen nostamalla ja laskemalla säännöllisesti oikeaa kättänsä; käden alhaalla ollessa viivähtivät sormet hetkisen pienen kirjan lehdillä, mutta kohottuaan sama jäsen teki niin kummallisen kiepahduksen, ettei sitä kukaan erikoisesti asiaan perehtynyt olisi ikinä voinut jäljitellä. Pitkällinen tottumus näytti tehneen tämän käsisäestyksen aivan välttämättömäksi, sillä se ei lakannut ennen kuin loppusointu, jonka runoilija oli valinnut säkeistönsä päättäjäksi, oli laulettu kaikella sillä ponnella, mikä kuuluu kaksitavuiselle sanalle.
Tuollainen odottamaton pauhina metsän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ei voinut olla saapumatta niiden korviin, jotka kulkivat lyhyen matkaa edellä. Intiaani mutisi muutamia sanoja murteellisella englanninkielellä Heywardille, joka vuorostaan puhutteli muukalaista keskeyttäen ja lopettaen hänen veisuunsa.
"Vaikka mikään vaara ei meitä uhkaakaan, pitäisi alkeellisimmankin varovaisuuden neuvoa meitä kulkemaan tämän saloseudun läpi niin hiljaa kuin mahdollista. Suonette sentähden minulle anteeksi, Alice, kun vähennän hupianne pyytämällä tätä herraa säästämään laulunsa turvallisempaan tilaisuuteen."
"Te vähennätte sitä tosiaankin", vastasi vallaton tyttö, "sillä en ole vielä koskaan kuullut sävelen ja sanojen sopimattomammin soveltuvan yhteen, josta nyt olen nauttinut; ja minä olin juuri syventynyt laveaan, oppineeseen tutkistelemukseen syistä, mitkä seikat saattoivat aiheuttaa moisen ristiriidan sointujen ja ajatuksen väillä, kun te katkaisitte mietiskelyjeni lumon bassoäänellänne, Duncan!"
"En ymmärrä lainkaan, mitä tarkoitatte bassoäänelläni", virkkoi Heyward neidon huomautuksesta loukkautuneena, "mutta sen vain tiedän, että teidän ja Coran turvallisuus on minulle paljon tärkeämpää kuin jokin täyden orkesterin esittämä Händelin kappale."
Hän vaikeni ja käänsi nopeasti kasvonsa läheiseen viidakkoon päin ja loi sitten silmänsä epäluuloisesti oppaaseen, joka yhä kulki varmoin askelin järkähtämättömän vakavana. Nuorukainen hymyili omalle pelolleen, koska hän kuvitteli joitakin kiiltäviä metsämarjoja vakoilevan villin kiiluviksi silmiksi, ja hän ratsasti edelleen jatkaen keskustelua, jonka tämä äkillinen otaksuma oli keskeyttänyt.
Majuri Heyward erehtyi vain siinä, että hän salli nuorekkaan, jalomielisen urheuden voittaa toimeliaan valppautensa. Ratsastava joukkue ei ollut vielä kauaksi ehtinyt, kun viidakon pensaiden oksat työntyivät varovasti syrjään ja ihmisen kasvot, niin hurjan villit kuin miksi alkuperäinen taide ja hillittömät intohimot voivat ne suinkin muovata, tirkistivät eteneväin matkustajain jälkeen. Riemu syttyi metsäläisen mustiksi maalatuilla kasvoille, kun hän huomasi varmalta näyttävien uhriensa suunnan näiden ratsastaessa vaarasta tietämättä yhä eteenpäin. Naisten keveät, suloiset muodot keinuivat puiden reunustamaa mutkikasta polkua pitkin ja Heywardin miehekäs vartalo seurasi niitä joka käänteessä, kunnes kulkueen päätti laulunopettajan eriskummallinen olemus, joka tuon tuostakin katosi lukemattomien, synkkinä riveinä kohoavien puunrunkojen taakse.
III luku.
Ennenkuin nää kedot aura käänsi, juoksi täällä virrat tulvien; metsän aavat huokas, äänsi niihin vetten jyly yhtyi kohisten, kosket pauhas, purot pienet soi, siimeksessä lähde ilakoi.
Bryant.
Jättäen pahaa-aavistamattoman Heywardin ja hänen luottavaiset matkatoverinsa tunkeutumaan yhä syvemmälle metsään, jonka siimeksessä väijyi petollisia asukkaita, täytyy meidän käyttää erästä kirjailijalle kuuluvaa etuoikeutta ja muuttaa tapausten näyttämö muutamia peninkulmia länteen siitä paikasta, missä heidät viimeksi näimme.
Samana päivänä viivyskeli kaksi miestä erään pienen, mutta vuolaan virran rannalla, noin tunnin matkan päässä Webbin leiristä, ikäänkuin odottaen jonkun poistuneen henkilön tuloa tai jonkin aavistamansa tapauksen sattumista. Metsän avara lehväkatos ulottui aina virran reunalle asti, jopa yli sen vedenkin, jonka tumman pinnan se varjosti vielä tummemmaksi. Auringon säteet alkoivat lakata polttamasta, ja päivän uuvuttava helle hälveni sitä mukaa kuin ruohorantaisten lähteiden ja lampareiden viileät usvat nousivat ja levisivät ympäröivään ilmaan. Mutta huokaileva hiljaisuus, joka on ominaista heinäkuisen amerikkalaisen maiseman nukuttavalle kuumuudelle, vallitsi yhä vielä tällä yksinäisellä paikalla, eikä sitä keskeyttänyt muu kuin miesten matalaääninen puhelu, unisen tikan satunnainen kopaus, kirjavan närhin epäsointuinen rääkäisy tai korviin kuuluva vuoroin voimistuva ja heikentyvä kaukaisen kosken jymeä kohina.
Nämä heikot katkonaiset äänet olivat kuitenkin kyllin tuttuja metsän miehille kääntääkseen miesten huomion puoleensa näiden paljon kiinnostavammasta keskustelunaiheesta. Kun toinen näistä toimettomista odottajista punaisine ihoineen ja eriskummallisine varusteineen kuului ilmeisesti salojen alkuasukkaihin, näytti toisen karhean, villin vaatetuksen peittämän miehen vaaleampi, vaikkakin auringonpaahtama ja vuosien kuihduttama hipiä viittaavan eurooppalaiseen syntyperään. Edellinen istui sammaltuneen hirren päässä asennossa, joka salli hänen tehostaa vakavan haastelunsa vaikutusta väittelevän intiaanin tyynin, mutta ilmehikkäin elein. Hänen ruumiissaan, joka oli melkein alaston, näkyi hirvittävä valkoisella ja mustalla maalattu kuoleman vertauskuva. Hänen lyhyeksi ajellussa päässään, johon ei ollut jätetty muuta tukkaa kuin tuo tunnettu ritarillinen töyhtö päänahan nyhtäisemiseksi, ei ollut mitään muita koristeita kuin yksi ainoa kotkansulka, joka kulki viistoon hänen päälakensa yli ja riippui vasemmalle olkapäälle. Sotakirves ja englantilaistekoinen väkipuukko törröttivät hänen vyöstään, kun taas lyhyt sotilastussari, joilla valtioviisaat valkoiset miehet aseistivat villit liittolaisensa, oli laskettu huolimattomaan asentoon hänen paljaille jänteville polvilleen. Soturin kaartuva rinta, kehittyneet raajat ja vakavat kasvot osoittivat hänen saavuttaneen ikänsä täyden voiman, eivätkä mitkään rappeutumisen oireet olleet nähtävästi vielä heikontaneet hänen miehuutensa kuntoa.
Vaatteiden paljaaksi jättämistä osista päättäen valkoisen miehen ruumis kuului henkilölle, joka oli saanut kestää kaikenlaisia vaivoja ja ponnistuksia jo varhaisimmasta nuoruudestaan asti. Hänen jäntevä vartalonsa oli pikemminkin hoikka kuin täyteläinen, mutta jokainen jänne ja lihas näytti vahvistuneen ja karaistuneen alituisissa harjoituksissa ja puuhissa. Hänellä oli yllään metsänvihreä, haalistunein keltaisin tupsuin koristettu eränuttu ja nahkainen kesälakki, josta karvat olivat kuluneet pois. Hänelläkin oli puukko simpukankuorinauhoista ommellussa vyössään, joka oli samanlainen kuin intiaanien niukkoja vaatekappaleita — mutta ei tapparaa — pitelevä vyölaite. Hänen pehmeät nahkakenkänsä olivat kirjotut alkuasukkaiden tapaan ja ainoa osa, mikä näkyi alaraajoja verhoavan metsästysnutun alta, oli kauriinnahkainen säärystinpari, jonka kiinnityshihnat olivat sivuissa ja jotka sidottiin vielä polven yläpuolelta hirven jänteillä. Kuulapussi ja ruutisarvi täydensivät hänen henkilökohtaisen varustuksensa, kun taas hyvin pitkä pyssy, jota viisaat ja taitavat valkoihoiset väittivät vaarallisimmaksi kaikista tuliaseista, nojasi erääseen läheiseen näreeseen. Tämän metsästäjän tai tiedustelijan, mikä hän sitten lie ollutkin, silmät olivat pienet, eloisat ja terävät, ja taukoamatta hän pälyili puhuessaan kaikille suunnille, ikäänkuin olisi otusta tähystänyt tai pelännyt jonkun hiiviskelevän vihollisen äkillistä hyökkäystä. Huolimatta tästä tavaksi tulleesta epäluuloisesta ilmehtimisestä ei hänen kasvoillaan näkynyt petollisuuden merkkiäkään, ja niiden omistaja oli hetkellä, jolloin hänet saatettiin lukijan tuttavuuteen, rehellinen, suora ja vakava.
"Teidän tarunnekin jo ratkaisevat asian minun edukseni, Chingachgook", sanoi hän Hudsonin ja Potomacin välillä ammoin asuneiden alkuasukkaiden kielellä, josta käännämme lukijan ymmärtämisen helpottamiseksi vapaasti otteita samalla kuitenkin koettaen säilyttää puhutun kielen sekä henkilökohtaisia että kielellisiä erikoisuuksia. "Sinun esi-isäsi tulivat laskevasta auringosta, kulkivat suuren virran[3] poikki, kävivät sotaa seudun aikaisempia asukkaita vastaan ja valtasivat maan, kun taas minun esi-isäni tulivat aamuruskon punaisesta pilvestä yli suolajärven ja noudattivat esimerkkiä, minkä sinun esi-isäsi olivat heille antaneet; ratkaiskoon siis Jumala riitamme, ja säästäkööt ystävät sanojaan!"
"Esi-isäni taistelivat alastoman punaisen miehen kanssa!" kiisti intiaani katkerasti samalla kielellä. "Eikö ole, Haukansilmä, mitään erotusta meikäläisen soturin kivipäisen nuolen ja lyijykuulan välillä, jolla te surmaatte?"
"Näyttää olevan intiaanissakin järkeä, vaikka luonto on antanut hänelle punaisen nahan!" vastasi valkoinen mies, pudistaen päätänsä ikäänkuin tämä vetoaminen hänen oikeudentuntoonsa ei olisi tapahtunut turhaan. Hetken ajan hän tunsi väittelyssä tappiolle joutuneen mielipahaa, mutta sitten rohkaistuneena hän koetti niukkoine tietoineen torjua vastustajansa todisteluja. "Minä en ole mikään oppinut mies, enkä minä välitä, vaikka tämän kuka tahansa kuulisi, mutta nähtyäni kaikenlaisten keikarien hommat hirvijahdissa ja oravanmetsästyksessä olen valmis otaksumaan, ettei pyssy heidän esi-isäinsä käsissä ollut läheskään niin vaarallinen kapine kuin valkoisesta pähkinäpuusta taivutettu kaari ja hyvä piipäinen nuoli, kun edellistä jännittää intiaanin taito ja jälkimmäisen lähettää matkaan intiaanin silmä."
"Tuon jutun olet kuullut esi-isiltäsi", virkahti toinen kylmästi, kättään heilauttaen. "Mitä sanovat teidän vanhat miehenne? Kertovatko he nuorille sotureille, että kalpeanaamat tapasivat punaiset miehet sotamaalauksessaan ja asestettuina kivikirvein ja puupyssyin?"
"Minä en ole mikään ennakkoluuloinen mies, enkä minä suinkaan halua kerskailla luonnollisista oikeuksistani, vaikka pahinkaan viholliseni, mikä minulla on maan päällä, nimittäin irokeesi, ei uskalla kieltää minun olevan väärentämättömän valko-ihoisen", vastasi tiedustelija, salaisesti tyytyväisenä tarkastellen luisevan, jäntereisen kätensä vaaleata väriä. "Niinikään olen taipuvainen myöntämään, että minun kansallani on monta tapaa, joita minä rehellisenä miehenä en voi hyväksyä. Eräs heidän omituisuutensa on kirjoittaa kirjoihin, mitä ovat tehneet ja nähneet, sen sijaan että kertoisivat siitä kylissään, jotta siellä voitaisiin sanoa raukkamaiselle kerskurille päin naamaa: 'Sinä valehtelet', ja missä urhea soturi voi kutsua toverinsa todistamaan puheittensa totuutta. Tästä huonosta tavasta johtuu, ettei mies, joka on liian tunnollinen tuhlatakseen aikaansa naisten seurassa oppiakseen noiden mustien merkkien nimet, kuule koskaan isiensä urotöistä eikä koskaan tunne ylpeytensä paisuvan yrittäessään mennä heistä edelle. Omasta kohdastani arvelen Bumppojen aina osanneen ampua, sillä minulla on luontainen kyky käsitellä pyssyä, mikä taipumus on varmaankin periytynyt polvesta polveen, kuten meidän pyhien käskyjemme mukaan kaikki hyvät ja huonot lahjat kulkevat, vaikka minä en haluaisikaan vastata muista ihmisistä tässä asiassa. Mutta jokaisella kertomuksella on kaksi puolta; kysyn sinulta siis, Chingachgook, mitä tapahtui punaisten miesten tarinain mukaan meidän esi-isiemme ensi kerran kohdatessa toisensa?"
Seurasi hetkisen hiljaisuus intiaanin istuessa äänettömänä; sitten hän aloitti tehtävänsä tärkeydestä tietoisena lyhyen puheensa arvokkaan juhlallisesti, mikä oli omiaan lisäämään sen totuuden tuntua.
"Kuuntele siis, Haukansilmä, eikä sinun korvasi ole valhetta juova. Näin ovat isäni sanoneet ja näin ovat mohikaanit tehneet." Hän epäröi lyhyen hetken ja luoden varovaisen katseen kumppaniinsa hän jatkoi äänellä, jossa väreili yhtä paljon kysymystä kuin vakuutustakin: "Eikö tämä virta tässä jalkojemme juuressa juokse suvea kohti siksi kunnes sen vesi muuttuu suolaiseksi ja siksi kunnes se kääntyy ylöspäin?"
"Ei voida kieltää teidän perimätietojenne puhuvan totta näissä molemmissa kohdissa", vastasi valkoinen mies, "sillä minä olen käynyt siellä ja nähnyt sen, vaikka minä en koskaan ole voinut selittää, miksi vesi, joka on niin makeaa varjossa, tulee niin katkeraksi auringonpaisteessa."
"Entä virta?" kysyi intiaani, odottaen vastausta tiedusteluunsa innokkaana kuin mies, joka haluaa vahvistusta yhtä paljon ihmettelemäänsä kuin kunnioittamaansakin todistukseen, "Chingachgookin esi-isät eivät siis valehdelleet?"
"Pyhä raamattukaan ei puhu sen todempia, ja se on kuitenkin totuudenmukaisin kirja koko maailmassa. Tätä ylöspäin nousevaa virtaa sanotaan luoteeksi, joka on hyvin yksinkertainen ja pian selitetty juttu. Kuusi tuntia vesi juoksee sisään ja kuusi tuntia se juoksee ulos, ja syy on tämä: kun vesi on korkeammalla meressä kuin virrassa, niin se juoksee sisään, kunnes virta nousee ja korkeimmillaan ollessa laskee veden taas juoksemaan ulos."
"Vedet metsistä ja suurista järvistä juoksevat alaspäin siksi kunnes ne ovat kuin käteni tuossa", sanoi intiaani, avaten kätensä vaakasuoraan eteensä, "ja sitten ne eivät enää juokse."
"Kukaan rehellinen mies ei kiellä sitä", myönsi tiedustelija hieman närkästyneenä, koska hän uumoili toisen itsekseen epäilevän hänen selitystään luoteen ja vuoksen salaisuuksista, "ja minä takaan sen olevan totta pienessä mitassa ja maan ollessa tasaisen. Mutta kaikki riippuu siitä, millaisessa mitassa asiat nähdään. Maa on pienessä mitassa katsoen tasainen, mutta suuressa mitassa nähtynä se on pyöreä. Tällä tavalla voivat lammikot ja patoumat, jopa suuret makeanveden järvetkin pysyä asemillaan, kuten sinä ja minä tiedämme niiden säilyvän, koska olemme sen nähneet; mutta jos levität vettä laajalle alalle kuten meressä, ja kun maa on pyöreä, niin millä ihmeellä luulet veden silloin pysyvän liikkumattomana. Yhtä hyvin voisit otaksua, että tuo virta lepää kaikessa rauhassa noiden mustien kallioiden rinteellä peninkulman päässä täältä, vaikka omat korvasi kertovat sinulle sen syöksyvän niitä alas tälläkin hetkellä!"
Vaikka olisi ollutkin tyytymätön toverinsa todisteluihin, piti intiaani liian paljon arvostaan ilmaistakseen epäilynsä. Hän kuunteli hyvin vakuutetun näköisenä ja ryhtyi sitten jatkamaan kertomustaan yhtä juhlallisesti kuin aikaisemminkin.
"Me tulimme paikasta, minne aurinko kätkeytyy yöksi yli laajojen tasankojen, missä puhvelit elävät, siksi kunnes saavuimme suurelle virralle. Siellä me tappelimme alligevien kanssa siksi, kunnes maa oli punainen heidän verestään. Suuren virran varsilta aina suolaisen järven rannalle ei kukaan uskaltanut tulla meitä vastaan. Makvat seurasivat meitä taempana. Me sanoimme maan olevan meidän omaamme siitä paikasta, missä tämän virran vesi ei enää juokse ylöspäin, erääseen jokeen kahdenkymmenen auringon matkan päässä suvea kohti. Ja maan, jonka olimme soturina vallanneet, me pidimme miesten tavoin. Me ajoimme makvat metsiin karhujen joukkoon. He saivat vain tulla maistamaan suolaa suolähteille; he eivät kiskoneet kalaa suuresta järvestä, ja me heitimme heille vain luut."
"Tämän kaiken olen minä kuullut ja minä uskon sen", vastasi valkoinen mies, huomattuaan intiaanin pysähtyneen; "mutta se tapahtui jo aikoja ennen kuin englantilainen tuli maahan."
"Mänty kasvoi silloin siinä, missä tämä kastanja nyt seisoo. Ensimmäiset kalpeanaamat, jotka tulivat luoksemme, eivät puhuneet englantia. He tulivat suuressa kanootissa silloin kun minun esi-isäni olivat haudanneet sotakirveen naapuriensa punaisten miesten kanssa. Silloin, Haukansilmä", jatkoi hän, ilmaisten syvää liikutustaan vain muuttamalla puheensa mataliin kurkkuääniin, mikä saa intiaanien äänensävyn kuulostaman joskus sointuvalta, "silloin, Haukansilmä, me olimme yksi yhtenäinen kansa ja me olimme onnellisia. Suolainen järvi antoi meille kalansa, metsä hirvensä ja ilma lintunsa. Me otimme vaimoja, jotka synnyttivät meille lapsia, me palvelimme Suurta Henkeä ja me pidimme makvat voittolaulujemme kuulumattomissa!"
"Tiedätkö mitään omasta suvustasi niiltä ajoin?" kysyi valkoinen mies. "Sinä olet intiaaniksi rehellinen ja oikeamielinen mies, ja kun minä otaksun sinun perineen heidän lahjansa, ovat isäsi varmaankin olleet urhoollisia sotureja ja viisaita miehiä neuvottelutulen ääressä!"
"Minun heimoni on kansakuntien iso-isä, mutta minä polveudun sekoittumattomasta suvusta. Päälliköiden veri, joka virtaa suonissani, loppuu minuun. Hollantilaiset laskivat rantaan ja antoivat kansalleni tulivettä; he joivat siksi kunnes taivas ja maa näyttivät lennähtäneen yhteen ja hulluuksissaan he luulivat löytäneensä Suuren Hengen. Silloin he joutuivat maaltaan. Askel askeleelta työnnettiin heitä rannoilta sisämaahan, ja minä, joka olen päällikkö ja ruhtinaallista sukua, en ole milloinkaan nähnyt auringon paistavan muualta kuin puiden lävitse, enkä ole milloinkaan käynyt isäini haudoilla!"
"Haudat tuovat juhlallisia tunteita sieluun", virkkoi tiedustelija, suuresti liikutettuna kumppaninsa tyynestä kärsimyksestä; "ja ne usein auttavat miestä hänen hyvissä aikomuksissaan, vaikka minä puolestani luulen jättäväni luuni hautaamatta vaalenemaan metsiin tahi susien raadeltaviksi. Mutta missä ovat ne rotusi jäsenet, jotka tulivat heimolaistensa luo delavarien maahan niin monta kesää sitten?"
"Missä ovat niin monen kesän kukat! — ne ovat varisseet toinen toisensa jälkeen; niin lähtivät myös kaikki heimolaiseni, kukin vuorostaan, henkien maahan. Minä seison tässä nyt kukkulan laella, mutta minunkin on laskeuminen laaksoon; ja kun Unkas on seurannut jälkiäni, ei ole enää ketään jäljellä suurten päälliköiden suvusta, sillä minun poikani on viimeinen mohikaani."
"Unkas on täällä!" lausui samanlainen vieno kurkkuääni aivan hänen vieressään, "kuka kysyy Unkasia?"
Valkoinen mies irroitti puukkonsa nahkatupesta ja tavoitti vaistomaisesti pyssyään kuullessaan tämän äkillisen keskeytyksen; mutta intiaani istui yhtä tyynenä paikallaan kääntämättä päätäänkään kuullessaan nämä odottamattomat sanat.
Seuraavassa silmänräpäyksessä nuori soturi kulki kuulumattomin askelin heidän välitseen ja istuutui vuolaan virran rannalle. Isältä ei päässyt pienintäkään hämmästyksen huudahdusta, eikä mitään kysytty eikä vastattukaan useampaan minuuttiin, koska kumpikin näytti odottavan hetkeä, jolloin voitaisiin puhua osoittamatta naisellista uteliaisuutta tai lapsellista malttamattomuutta. Valkoinen mies tuntui ottavan oppia heidän tavoistaan, sillä laskettuaan pyssyn kädestään istui hänkin yhtä äänettömänä ja varovaisena. Vihdoin Chingachgook käänsi hitaasti silmänsä poikaansa päin ja virkkoi:
"Uskaltavatko makvat jättää nahkakenkiensä jälkiä näihin metsiin?"
"Olen ollut heidän kintereillään", vastasi nuori intiaani, "ja tiedän heitä olevan yhtä monta kuin kätteni sormia, mutta he piilottelevat pelkurien tavoin."
"Ne varkaat ovat lähteneet vainuamaan päänahkoja ja ryöstösaalista!" kivahti valkoinen mies, jota mekin nimitämme Haukansilmäksi hänen toveriensa tavoin. "Tuo hääräilevä ranskalainen Montcalm lähettää urkkijansa vaikka keskelle leiriämme, kunhan hän vain saa tietää, mitä tietä kuljemme!"
"Se riittää!" vastasi isä, luoden katseensa laskevaan aurinkoon; "heidät on ajettava pensaistaan kuin metsävuohet. Haukansilmä, syökäämme nyt illallista ja osoittakaamme huomenna makvoille olevamme miehiä."
"Minä olen yhtä valmis tekemään molemmat; ahdistaakseen irokeeseja täytyy ensin päästä niiden piileskelijäin jäljille, ja syödäkseen täytyy ensin hankkia riistaa — mutta siinä paha, missä puhutaan: tuolla on pari komeimpia metsäkauriinsarvia, mitä olen tänä kesänä nähnyt, tuolla noin mäen alla pensaita liikuttelemassa! Kuule Unkas", jatkoi hän puoleksi kuiskaten ja nauraen sisäistä naurua kuin mies, joka on oppinut aina olemaan varovainen, "minä panen vetoon kolme mitallista ruutia puolta helminauhakyynärää vastaan, että minä osaan sitä silmien väliin, lähemmäksi oikeaa silmää kuin vasenta."
"Tuo ei ole mahdollista!" huudahti nuori intiaani, hypäten ripeän innostuneena jaloilleen; "koko elukkahan on kätkössä sarvien kärkiä lukuunottamatta!"
"Hän on vielä lapsi!" virkkoi valkoinen mies pudistaen päätään ja kohdistaen sanansa isälle. "Eikö hän usko, että kun metsästäjä näkee otuksesta osan, hän myös tietää, missä muu ruumis on?"
Kohottaen pyssynsä hän oli juuri näyttämäisillään taitoa, josta hän oli niin ylpeä, kun vanha soturi löi kädellään aseen syrjään ja sanoi:
"Haukansilmä! Tahdotko tapella makvojen kanssa?"
"Nämä intiaanit vaistoavat metsän salaisuudet!" sanoi tiedustelija, laskien pyssynsä ja kääntyen poispäin ilmeisesti erehdyksestään vakuutettuna. "Minun täytyy jättää kauris sinun nuolesi kohteeksi, Unkas, tai muutoin tapamme riistan vain noiden irokeesivarkaiden poskeiltavaksi."
Isän hyväksyttyä tämän ilmehikkäin kädenliikkein Unkas heittäytyi maahan ja läheni varovasti eläintä. Päästyään muutamien metrien päähän sen piilopaikasta hän sovitti nuolen kaarelle äärimmäisen hiljaa, ja sarvet heiluivat levottomasti, ikäänkuin niiden omistaja olisi haistanut vihollisen huuruisesta ilmasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului jänteen helähdys, valkoinen juova näkyi sujahtavan pensaikkoon, ja haavoittunut kauris syöksähti lymypaikastaan aivan kätkeytyneen vainoojansa jalkain juureen. Väistäen raivostuneen eläimen sarvia Unkas hypähti hieman sivulle, mutta pisti samalla puukkonsa otuksen kurkkuun, kauris loikkasi virran rannalle ja kaatui sinne, värjäten veden verellään.
"Tuo kävi oikein intiaanin sukkeluudella", ihaili metsästäjä, nauraa hytkyen sisäistä naurua erinomaisen tyytyväisenä, "ja kaunista sitä oli katsellakin! Mutta kuitenkin kantaa nuoli vain hyvin vähän matkaa ja tarvitsee puukkoa työtään täydentämään."
"Hugh!" äännähti hänen kumppaninsa kääntyen äkkiä kuin koira, joka vainuaa saalistaan.
"Kautta kunniani, niitä on siis kokonainen parvi!" riemuitsi metsästäjä, jonka silmät alkoivat hohtaa ammatin tuomasta kiihkosta; "jos ne tulevat kuulan ulottuville, kaadanpa minä niistä yhden, vaikka kaikki Kuusi Kansakuntaa hiiviskelisi täällä pamauksen kaikuvilla! Mitä sinä kuulet, Chingachgook? Minun korvilleni on metsä mykkä."
"Täälläpäin on vain yksi kauris, ja se on kuollut", vastasi intiaani samalla kumartuen siksi, kunnes hänen korvansa melkein kosketti maata. "Minä kuulen askelten ääniä!"
"Ehkä sudet ovat ajaneet kauriin etsimään suojaa ja seurailevat nyt sen jälkiä."
"Ei. Valkoisten miesten hevosia tulee!" vastasi toinen arvokkaasti ojentuen ja asettuen jälleen istumaan pölkylleen yhtä tyynenä kuin ennenkin. "Haukansilmä, he ovat veljiäsi; puhu heille."
"Sen teenkin, ja sellaisella englanninkielellä, ettei edes kuninkaan tarvitse hävetä vastatessaan samoin", virkahti metsästäjä, puhuen nyt kieltä, josta hän oli niin ylpeä; "mutta minähän en näe mitään, enkä edes kuule hiiskaustakaan ihmisistä tai eläimistä. Todella ihmeellistä, kuinka paljon paremmin intiaani ottaa selvän valkoistenkin äänistä kuin mies, jonka suonissa ei virtaa tippaakaan sekaverta — tämän hänen pahimmat vihollisensakin myöntävät, vaikka hän on elänyt niin kauan punanahkain parissa, että häntä jo vähitellen voitaisiin ruveta epäilemään! Hei, nyt risahti tuolla niinkuin kuiva oksa olisi katkennut — nyt minä kuulen pensaiden kahisevan — aivan oikein, aivan oikein, nyt kuulen myös askeleita, vaikka erehdyksissäni luulin sitä kosken kohinaksi — ja — mutta tuossahan he tulevat jo itse! Jumala varjelkoon heitä irokeeseilta!"
IV luku.
No, mene vain! Mut älä metsää jätä, ennenkuin herjan tuon ma sulle maksan.
"Kesäyön unelma".
Sanat olivat vielä metsästäjän suussa, kun joukkueen johtaja, jonka lähenevät askeleet olivat ennättäneet intiaanin valppaaseen korvaan, tuli kokonaan näkyviin. Nurmeen tallattu polku, jollaisia syntyy metsäkauriiden säännöllisestä käytöstä, kierteli läheltä pienen laakson pohjaa pitkin ja tavoitti virran juuri siinä, mihin valkoinen mies ja hänen punaiset kumppaninsa olivat asettuneet. Tätä polkua lähenivät hitaasti matkustajat, jotka olivat tuottaneet tämän harvinaisen yllätykseni salon syvyyksissä, kohti metsästäjää, joka oli astunut toveriensa etunenään heitä vastaanottamaan.
"Kuka siellä?" kysyi tiedustelija heittäen pyssyn huolettomasti vasemmalle käsivarrelleen, mutta piti oikean kätensä etusormea liipasimella, ja lievensi liikkeensä uhkaavaa luonnetta jatkamalla: "Kuka on tulossa tänne erämaan petojen ja vaarojen pariin?"
"Uskovaisia kristityitä, lakien ja kuninkaan ystäviä", vastasi etumainen ratsastaja. "Ihmisiä, jotka ovat matkustaneet auringon noususta asti tämän metsän pimennoissa ilman ruokaa ja jotka nyt ovat aivan menehtyneitä ponnistuksistaan."
"Te olette siis joutuneet eksyksiin", keskeytti metsästäjä, "ja kokeneet, kuinka avuttomalta tuntuu, kun ei tiedä, mennäkö oikealle vaiko vasemmalle?"
"Aivan niin; imeväiset lapsetkaan eivät ole niin riippuvaisia oppaistaan kuin me, joilla on aikaihmisten koko, mutta ei aikaihmisten taitoja. Tiedättekö, kuinka pitkältä tästä on sille kruunun sotilasasemalle, jota nimitetään William Henrikiksi?"
"Hohohoo!" vakooja räjähti raikuvaan nauruun tukahduttaen sen pian turvallisuudelle vaarallisena ja antoi hilpeytensä purkautua hiljemmin lähistöllä mahdollisesti hiiviskelevien vihollisten varalta. "Teillä on yhtä hyvä vainu oikeasta suunnasta kuin koiralla metsäkauriista, joka on toisella puolen Horikania. William Henrikiin, sanotte! Jos olette kuninkaan ystäviä ja jos teillä on jotakin sotaväen kanssa tekemistä, on teidän parasta seurata virtaa alas Edwardiin ja esittää asianne Webbille, joka kuhnustelee siellä, sen sijaan että tunkeutuisi soliin ja ajaisi tuon hävyttömän ranskalaisen yli Champlainin takaisin luolaansa."
Ennenkuin vieras ennätti vastata mitään tähän odottamattomaan ehdotukseen, levitti toinen ratsastaja pensaat sivulle ja ohjasi hevosensa polulle toverinsa eteen.
"Kuinka kaukana olemme siis Edward-linnasta?" kysyi uusi puhuja. "Paikasta, jonne neuvotte meitä menemään, lähdimme tänä aamuna, ja matkamme määränä on järven eteläkärki."
"Siinä tapauksessa saatte syyttää huonoa näköaistianne, sillä taipaleen poikki johtava tie on raivattu runsaasti kolmekymmentä jalkaa leveäksi, ja luulen melkein, ettei Lontooseen vievä ja kuninkaan palatsin ohi kulkeva tie ole sen parempi."
"Emme nyt rupea tässä kiistelemään teiden oivallisuudesta", virkkoi Heyward hymyillen, sillä kuten lukija on varmaankin jo arvannut, puhuja oli hän. "Tahdomme tässä vain ilmoittaa lyhyesti, että luotimme intiaani-oppaaseen, jonka piti kuljettaa meitä erästä lyhyempää, vaikkakin salaisempaa ja hankalampaa oikopolkua, ja että me olemme pettyneet hänen taidostaan! Suoraan sanoen: me emme tiedä, missä olemme."
"Intiaani eksynyt metsään!" ihmetteli vakooja pudistaen epäilevästi päätään, "vaikka aurinko polttaa puiden latvoja ja virrat ovat vettä täynnä ja vaikka sammal jokaisen pyökin rungossa kertoo hänelle, miltä suunnalta Pohjantähti paistaa seuraavana yönä! Metsät ovat täynnä kauriinpolkuja, jotka johtavat joille ja suolalähteille, ja ne paikat jokainen tuntee, eivät hanhetkaan ole vielä kokonaan lakanneet lentämästä Kanadan vesille! Kummallista, miten intiaani voi eksyä Horikanin ja virran mutkan välille! Onko hän mohokki?"
"Ei syntyperältään, vaikka hänet onkin myöhemmin otettu siihen heimoon. Minä luulen hänen kotiseutunsa olleen kaukana pohjoisessa ja hänen kuuluvan kansaan, jota te nimitätte huroneiksi."
"Hugh!" huudahtivat metsästäjän molemmat toverit, jotka keskustelun tähän kohtaan asti olivat istuneet liikkumattomina ja näennäisen välinpitämättöminä kaikesta, mitä tapahtui heidän ympärillään, mutta jotka nyt kavahtivat jaloilleen niin rivakasti ja innostuneesi että selvästi saattoi havaita yllätyksen särkeneen heidän umpimielisyytensä.
"Huroni!" kertasi itsepintainen vakooja, jälleen pudistaen päätään peittelemättömän epäluuloisesti, "ne ovat varasheittiöitä kaikki tyynni, eikä asiaa paranna se, että hänet on otettu heimon jäseneksi, sillä he ovat pelkurimaisia maankiertäjiä ja jäävät siksi. Kun te kerran olette heittäytyneet jonkun sellaisen lurjuksen huomaan, ihmettelen vain, ettei teille ole tämän pahempaa sattunut."
"Siitä ei ole suurta vaaraa, koska William Henrik on niin monen peninkulman päässä edessämme. Unhotitte sanoneeni oppaan nyt kuuluvan mohokkeihin ja hänen avustavan ystävänä varsinaista sotajoukkoamme."
"Ja minä sanon teille, että joka on mingona syntynyt, hän mingona kuoleekin", vastasi toinen painokkaasti. "Mohokki! Ei, jos rehellisyydestä puhutte, mainitkaa delavari tai mohikaani, ja kun ne tappelevat — jota he kaikki eivät enää tee annettuaan noiden ovelain makvain muuttaa itsensä naisiksi — mutta kun he nyt kerran tappelevat, niin katsokaa delavaria tai mohikaania, jos haluatte nähdä oikean soturin!"