The Project Gutenberg eBook ofViimeinen otteluThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Viimeinen otteluAuthor: Jack LondonTranslator: Einari MerikallioRelease date: March 20, 2018 [eBook #56793]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN OTTELU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Viimeinen otteluAuthor: Jack LondonTranslator: Einari MerikallioRelease date: March 20, 2018 [eBook #56793]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Viimeinen ottelu
Author: Jack LondonTranslator: Einari Merikallio
Author: Jack London
Translator: Einari Merikallio
Release date: March 20, 2018 [eBook #56793]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN OTTELU ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Englannin kielestä suomentanut
Einari Merikallio
Helsinki Urheilijain Kustannus-O.Y. 1917.
Useita näytemattoja oli levitetty heidän eteensä lattialle — kaksi brysselmattoa, joita he aluksi olivat tiedustelleet, näytti, mihin suuntaan päätös kallistuisi, samalla kun parikymmentä puhdasväristä mallia hiveli heidän silmiään pitkittäen riitaa mieliteon ja lompakon välillä. Liikkeen johtaja osoitti heille kunnioitusta itse palvelemalla heitä — tai osoitti hän sitä oikeastaan vain Joelle, sen nuori nainen kyllä tiesi, sillä olihan hän huomannut kuinka hissipoikakin oli ollut suu auki kunnioituksesta heitä ylös saattaessaan. Eikä hän myöskään voinut olla huomaamatta, millaista kunnioitusta katujen kulmissa seisoskelevat poikaviikarit ja nuorukaisjoukot osoittivat Joelle tämän kävellessä hänen kanssaan erittäinkin hänen ja Joen asuntojen läheisyydessä kaupungin länsiosassa.
Mutta liikkeen johtajaa kutsuttiin puhelimeen, ja nuoren naisen ihanien mattojen toiveet ja kukkaron ikävät vaatimukset joutuivat syrjään vielä suuremman mieleen kohonneen epäilyksen ja levottomuuden tieltä.
"Mutta minä en voi käsittää, mitä iloa sinulle siitä voi olla, Joe", sanoi hän lempeästi, mutta äänenpaino, jolla hän nuo sanat lausui, ilmaisi äskeistä epämieluisaa keskustelua.
Silmänräpäyksen ajan nuorukaisen poikamaisia kasvoja pimensi varjo, joka samassa vaihtui helläksi hohteeksi. Hän oli vasta poika, samoinkuin toinen oli vain tyttö — kaksi nuorta olentoa elämän kynnyksellä, vuokraamassa huoneustoa ja ostamassa mattoja yhdessä.
"Kannattaako siitä nyt huolehtia?" kysyi hän. "Sehän on viimeinen kerta, aivan viimeinen."
Hän katsoi nuoreen naiseen hymyillen, mutta tämä huomasi hänen huulillaan kieltäymyksen tajuttoman kuiskauksen tapaisen huokauksen, ja tuntien vaistomaisesti tuon naiselle ominaisen halun omistaa yksin puolisonsa hän pelkäsi tuota asiata, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka niin voimakkaasti oli vallannut miehen elämän.
"Tiedäthän, että ottelu O'Neilin kanssa tuotti viimeisen osan äidin talon velasta", jatkoi Joe. "Mutta se on ollutta ja mennyttä. Nytkin saan tästä viimeisestä ottelusta Pontan kanssa sata dollaria selvää rahaa — pyöreän sataisen; siinähän on vähän niinkuin pesänmunaa meidän mökkiin."
Mutta raha ei taivuttanut naisen mieltä. "Sinä varmaankin pidät siitä, tuosta — tuosta 'urheilusta', niinkuin sinä sanot sitä. Minkätähden?"
Joe ei löytänyt sopivia sanoja. Hän ilmaisi ajatuksensa käsillään, ikäänkuin hän olisi ollut toimessa, ja ruumiillaan ja lihastensa liikkeillä, ikäänkuin hän olisi ollut kilpailussa, mutta sanoin hän ei voinut kuvailla ottelun viehätystä. Hän koetti kuitenkin, vaikka aluksi katkonaisesti ilmaista mitä hän, sitä itselleen selvittelemättä, tunsi kilpailun hurmiotilassa.
"Se vain on varmaa, Genevieve, että hyvältä tuntuu, kun on saanut miehen semmoiseen asemaan, johon on halunnutkin, kun tämä on hehkunut halusta iskeä molemmilla nyrkeillään ja kun ei päästänyt yhtään hänen iskuaan tuntumaan, kun on itse antanut iskun ja hän alkaa hoippua ja tarttuu kiinni vastustajaansa, ja kisatuomari irroittaa hänet erilleen, niin että voi käydä hänen kimppuunsa antaakseen hänelle lopullisen iskun, ja koko sali raikuu huudoista ja katsojat eivät pysy enää paikoillaan ja kun tietää olevansa parempi mies ja pelanneensa selvää peliä ja voittaneensa siksi, että oli parempi. Sen minä sanon, että…"
Hän keskeytti äkkiä, hämmästyen omaa puheliaisuuttaan ja Genevieven ihmettelevää katsetta. Hänen puhuessaan oli tämä tarkannut hänen kasvojaan, samalla kuin pelko alkoi kuvastua hänen omilla kasvoillaan. Kuvatessaan hänelle tuota jännittävintä hetkeä näki Joe ajatuksissaan horjahtelevan miehen, valot, huutavan yleisön, ja hän oli mennyttä Genevievelle, elämän virran mukana, jota tämä ei käsittänyt, virran, joka oli uhkaava ja vastustamaton ja joka teki naisen rakkauden säälittäväksi ja heikoksi. Se Joe, jonka Genevieve tunsi, eteni hänestä, himmeni, katosi. Nuo poikamaisen raikkaat kasvot olivat mennyttä, mennyttä oli silmien hellä katse ja suun suloinen kaareutuma. Hän näki nyt miehen kasvot, jännittyneet, teräksisen liikkumattomat kasvot, teräksisen suun teräshuulineen, teräksiset, laajentuneet, tuijottavat silmät, joiden loiste ja välke oli teräksen välkettä. Ne olivat miehen kasvot, ja hän oli tuntenut vain hänen pojankasvonsa. Näitä kasvoja hän ei tuntenut ollenkaan.
Mutta samalla kun hän niitä pelkäsi, tunsi hän itsensä jollain tavoin ylpeäksi Joesta. Hänen miehekkyytensä, tuo taistelevan miespuolisen olennon miehekkyys, vaikutti ehdottomasti häneen, naisolentoon, joka koko perinnäisyytensä kautta oli muodostunut sellaiseksi, että hänen täytyi etsiä puolisokseen voimakas mies ja antautua hänen voimansa turviin. Genevieve ei käsittänyt tuota Joen olemuksen voimaa, joka kasvoi naisen rakkauttakin mahtavammaksi ja valtasi miehen; ja kuitenkin osoitti suloisen ahdistuksen tunne hänen naisenrinnassaan, että Joe oli hänen tähtensä, juuri rakkauden tähden, alistunut hänen tahtoonsa, luopunut koko tuosta osasta elämäänsä, ettei hän tämän ainoan kerran jälkeen enää milloinkaan ottaisi osaa nyrkkitaisteluun.
"Rouva Silverstein ei pidä rahaotteluista", sanoi hän. "Hän toruu, kun niistä puhe tulee, ja kyllä hänkin jotakin tietää asioista."
Joe hymyili suopeasti, salaten loukkauksen, joka ei ollut aivan ensimäinenkään ja jota hän tunsi siitä, ettei Genevieve koskaan osannut antaa arvoa tälle puolelle hänen luonteessaan ja elämässään, josta hän, Joe, enimmin ylpeili. Omilla ponnistuksilla ja kovalla työllä hankittua voimaa ja taitoa hän oli tarkoittanut; sen ja vain sen hän tiesi ylpeänä voivansa laskea Genevieven jalkojen juureen sinä hetkenä, jolloin hän oli antanut itsensä hänelle semmoisena kuin hän oli. Se oli suoritetun työn ansio, miehuuden palkkio, jota suurempaa ja jalompaa ei yksikään toinen mies voisi tarjota, ja se hänen mielestään yksin oli antanut hänelle oikeuden omistaa Genevieven. Ja tämä ei ollut käsittänyt sitä silloin, yhtä vähän kuin hän sitä käsitti nytkään, ja Joe mahtoi ihmetellä, mitä muuta Genevieve saattoi hänessä nähdä, joka teki hänet kyllin arvokkaaksi hänelle.
"Rouva Silverstein on vanha jankuttaja, joka ei tiedä tästä asiasta yhtään mitään", virkkoi Joe hyvänluontoisesti. "Mitä ihmettä hän tietäisikään? Minä sanon sinulle, että se on hyvää ja terveellistäkin", — viimeisen sanansa hän lausui jälkimietteenä. "Katso minua! Minä sanon vielä, että minun täytyy elää puhdasta elämää, jos mielin olla tällaisessa kunnossa. Minä elän säännöllisemmin kuin tuo rouva tai hänen iäkäs miehensä tai kukaan muu tutuistasi — kylpyjä, hierontaa, ruumiinharjoitusta, kaikki määräajallaan, hyvä ravinto, eikä mitään porsastelua, ei väkijuomia, ei tupakkaa, ei mitään mikä minua vahingoittaisi. Niin, minä elän puhtaammin kuin sinä, Genevieve —."
"Tarkoitan totta", ehätti hän lisäämään, nähdessään toisen loukkaantuneen kasvonilmeen. "En tarkoita vettä ja saippuaa, mutta katsos tätä." Hän tarttui kädellään Genevieveä kunnioittavasti, mutta lujasti käsivarteen. "Pehmeää, sinun on kauttaaltaan pehmeää. Ei ollenkaan sellaista kuin minun. Koetteleppa tätä!"
Hän painoi Genevieven sormenpäitä kovaksi jännitettyihin käsivarsilihaksiinsa, kunnes tämä hätkähti kivusta.
"Ja kaikkialla on yhtä kovaa, aivan samanlaista kuin tämä", hän jatkoi. "Tätä minä nimitän puhtaana olemiseksi. Jokainen palanen lihaa ja verta ja lihasta on puhdasta aina luihin saakka — ja ne ovat puhtaat nekin. Ei yksistään vedellä ja saippualla pesty iho, vaan kaikki läpeensä puhdasta. Minä sanon, että oikein tuntuu, miten kaikki on puhdasta. Se tuntuu ihan luissa ja lihoissa. Kun herään aamulla ja menen työhöni, huutaa jokainen veripisara ja jokainen lihassäije, että se on puhdas. Niin katsoppas — — —"
Hän keskeytti äkkiä nolona, hämmästyen omaa harvinaista sanatulvaansa. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut noin äärettömän kiihtynyt, eikä hänellä ollut koskaan vielä ollut syytä sellaiseen kiihtymykseen. Mutta nyt oli kysymys kilpailusta, sen todellisesta arvosta, kilpailusta itsestään, korkeimmasta asiasta mitä elämässä on — tai siitä mikä oli ollut hänelle suurinta tuohon iltaan saakka, jolloin hän oli sattumalta käynyt tekemässä kauppaa Silversteinin kahvilassa ja jolloin hän äkkiä kohtasi Genevieven suunnattoman mahtavana tekijänä elämänsä tiellä, Genevieven, joka himmensi kaiken muun. Hän alkoi, vaikkakin epämääräisesti nähdä jyrkän ristiriidan naisen ja elämänuran välillä, ristiriidan, jossa miehen tehtävä maailmassa ja naisen kaipaus omistaa mies kokonaan joutuivat vastakkain. Mutta hän ei kyennyt tekemään laajakantoisia johtopäätöksiä. Hän näki vain, että toiselta puolen konkreettista lihaa ja verta oleva Genevieve ja toiselta puolen tuo suuri abstraktinen elävä kilpailu, vetivät aivan eri köyttä ja kumpikin vaati häntä itselleen. Tuo taistelu raateli häntä, ja hän ajelehti avuttomana taistelun pyörteissä.
Hänen sanansa olivat kiinnittäneet Genevieven katseen hänen kasvoihinsa, ja tätä oli miellyttänyt hänen heleä ihonsa, kirkkaat silmänsä ja hänen poskensa, jotka olivat sileät kuin neitosen. Genevieve käsitti, että Joen perustelut olivat päteviä ja ne tuntuivat hänestä sitäkin vastenmielisemmiltä. Hän kapinoi vaistomaisesti tuota kilpailemista vastaan, joka veti miestä hänen luotaan, riistäen häneltä osan hänestä. Siinä oli kilpakosija, jota hän ei käsittänyt. Eikä hän käsittänyt sitäkään, mitä houkuttelevaa se kykeni tarjoamaan. Jos se olisi ollut naiskilpailija, toinen nainen, olisi hän silmillään saanut siitä selvän käsityksen; mutta nyt hän hapuili pimeässä tavoitellen saavuttamatonta vastustajaansa, josta hänellä ei ollut todellista käsitystä. Se minkä hän tajusi todeksi toisen puheesta, teki kilpailun vain yhä kauheammaksi.
Ajatus omasta heikkoudesta juolahti äkkiä hänen mieleensä. Hän tunsi sääliä itseään kohtaan ja se suretti häntä. Hän tahtoi omistaa Joen, saada kokonaan omakseen; naisena hän ei voinut tyytyä vähempään, mutta Joe vältteli häntä, pujahtaen milloin minnekin syleilystä, johon hän koetti sulkea hänet. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja hänen huulensa värisivät; siten hän muutti tappion voitoksi ja karkoitti kaikkivaltiaan kilpailun heikkoutensa voimalla.
"Älähän nyt, Genevieve, älä itke!" rukoili nuorukainen murheellisena, mutta muuten aivan ymmällään. Hänen miehekkään käsityksensä mukaan ei tuollaiseen onnettomuuteen ollut mitään todellista syytä ja kuitenkin nähdessään hänen kyyneleensä hän unohti kaiken muun.
Genevieven kosteat silmät hymyilivät anteeksiantoa, ja vaikka Joe ei tiennytkään mitä hänen piti saada anteeksi, heltyi hän kokonaan. Hän ojensi äkkiä Genevievelle molemmat kätensä, mutta jonkinlaisella tehdyllä jäykkyydellä ja kylmyydellä hän esti tämän kädenpuristuksen; silmät sensijaan hymyilivät sitä lämpimämmin.
"Tässähän tulee herra Clausen", sanoi hän, katsoen samassa tulijaa silmillä, joissa naiselle ominaisen kyvyn vaikutuksesta ei enää näkynyt merkkiäkään kosteudesta.
"Arvelit varmaankin, etten enää tulisikaan takaisin, Joe?" kysäsi liikkeenjohtaja, jolla oli kuulaankalpea iho ja jonka karkea poskiparta oli ristiriidassa pienten, lempeitten silmien kanssa.
"No, mitäs arvelette — hm, niin, mehän puhuimme kokovillaisista", jatkoi hän reippaasti. "Tuo sievä malli tuossa miellyttää teitä varmaankin, vai kuinka? Niin niin, kyllä minä tiedän. Minä perustin talouden neljäntoista dollarin viikkopalkalla. Mutta ei mikään ole liian hyvää tuohon pieneen pesään, vai mitä? Kyllähän minä sen tiedän, eikähän eroa olekaan kuin seitsemän senttiä, ja kallein käy ajan mittaan huokeimmaksi, se on varmaa. Kuulepa mitä sanon, Joe", — hän sai äkkiä ihmisystävällisen mielijohteen ja alkoi puhua tuttavallisesti matalalla äänellä, "— näes sinulle, mutta en kenellekään muulle, minä alennan viisi senttiä. Mutta", — hänen äänensä sai juhlallisen vakuuttavan soinnun, — "mutta sinä et saa sanoa kenellekään, mitä olet maksanut."
"Ommeltuna, reunustettuna ja paikoilleen asetettuna se tulee tietysti kaikki samaan laskuun", sanoi hän, kun Joe ja Genevieve olivat neuvotelleet keskenään ja ilmoittaneet päätöksensä.
"Entä tuo pieni pesä?" kysyi hän. "Milloin levitätte siipenne ja lennätte pois? Huomenna! Niin pian? Ihanaa! Ihanaa!!"
Hän muljautteli silmiään innoissaan ja loi heihin sitten isällisen, loistavan katseen.
Joe oli vastannut aika karskeasti ja Genevieve oli punastunut hyvänlaisesti, mutta kumpikin tunsi, ettei se ollut oikein sopivaa. Eikä ainoastaan asian yksityisluontoisuuden ja pyhyyden vuoksi, vaan sen tähden, mikä olisi voinut keskiluokan mielestä olla turhaa kainoutta, mutta joka heissä oli sitä vaatimattomuutta ja vaiteliaisuutta, jota tavataan työväenluokkaan kuuluvissa henkilöissä, jotka pyrkivät puhtaaseen elämään ja hyviin tapoihin.
Herra Clausen saattoi heitä hissille isällisen hymyilevänä ja hyväntahtoisena, ja kauppa-apulaisten katseet seurasivat Joen ryhdikästä vartaloa hänen poistuessaan huoneesta.
"Entäs tänä iltana, Joe?" kysyi herra Clausen hätäisesti heidän varrotessaan hissiä. "Miltäs tuntuu? Luuletko, että voitat hänet?"
"Varmasti", vastasi Joe. "En ole koskaan ollut paremmassa kunnossa."
"Sinä jaksat siis hyvin? No hyvä, hyvä! Näetkös minä vaan ihmettelin — niin, ha haa! — kun on naimahommat ja muuta — — ajattelin ettet olisi oikein vireissä, vai kuinka? — hiukan hermostunut, näetkös. Tiedänhän, kun itsekin olen naimisissa. Mutta sinähän voit hyvin? Tietysti. On tarpeetonta kysyäkään sellaista. Ha haa! No, onnea vaan, poikaseni. Tiedän että voitat. En koskaan ole vähääkään epäillyt, johan nyt."
"Ja hyvästi neiti Pritchard", sanoi hän Genevievelle, saattaen häntä kohteliaasti hissiin. "Toivon, että käytte usein täällä. Se olisi niin hauskaa — kovin hauskaa — sen vakuutan."
"Kaikki kutsuvat sinua 'Joeksi'", sanoi Genevieve moittivasti hissiin laskeutuessaan. "Miksi he eivät sano 'herra Fleming?' Se olisi oikeus ja kohtuus."
Mutta Joe tuijotti nyrpeästi hissipoikaan eikä ollut kuulevinaan.
"Mikä sinun on, Joe?" kysyi Genevieve hellästi, tietäen hyvin, kuinka voimakkaasti hänen sanansa vaikuttivat Joeen.
"Ei mitään", sanoi hän. "Minä vain ajattelin — ja toivoin."
"Toivoit? — mitä?" Hänen äänensä oli lumoava ja hänen silmänsä olisivat saaneet heltymään kovemmankin miehen kuin Joe, vaikka ne eivät saaneetkaan tätä kohottamaan katsettaan häneen.
Vihdoin hän kuitenkin katsoi Genevieveen miettiväisenä. "Minä toivoisin, että näkisit minut edes kerrankin nyrkkeilyottelussa."
Genevieve teki kärsimättömän liikkeen ja Joen katse masentui. Genevieveä raateli vihlova tunne siitä, että Joe oli joutunut tuon kilpailijan kynsiin ja loittoni.
"Minä — minä tahtoisin", sanoi Genevieve äkkiä väkinäisesti, tavoitellen tuota myötätuntoa, joka tekee voimakkaimmatkin miehet heikoiksi ja vetää heidän päänsä naisten rinnoille.
"Tahdotko?!"
Taas Joe katsoi häntä silmiin. Hän tarkoitti sitä — Genevieve tiesi sen. Se oli kuin vetoamista hänen rakkautensa suuruuteen.
"Se olisi elämäni ylpein hetki", sanoi Joe lyhyesti.
Se, että Genevieve teki rohkean päätöksen ja lausui aivan lyhyesti: "Minä tahdon", lienee ollut rakkauden synnyttämää kaukonäköisyyttä, halua tyydyttää Joen myötätunnonkaipuuta ja halua nähdä kilpailua kasvoista kasvoihin oppiakseen tuntemaan sitä, ja ehkä se oli myös seikkailun salaperäinen torventoitotus, joka tuntui houkuttelevalta Genevieven yksitoikkoisessa elämässä.
"Sitä en olisi uskonut, muutoin en olisi kysynytkään", sanoi hän suoraan heidän astuessaan sivukäytävälle.
"Mutta eikö se voi käydä päinsä?" kysyi Genevieve levottomana, peläten päätöksensä horjuvan.
"Voin kyllä järjestää asian; mutta minä en luullut sinun tahtovan."
"En luullut sinun tahtovan", toisti hän yhä hämillään, auttaessaanGenevieveä raitiotievaunuun ja kaivaen taskustaan pilettirahaa.
Genevieve ja Joe olivat työläisaristokraatteja. Huolimatta kehnosta ja kurjasta ympäristöstään he olivat säilyneet puhtaina ja terveinä. Heillä oli omanarvontuntoa, he kunnioittivat kaikkea, mikä elämässä oli kaunista ja puhdasta, ja juuri se oli kohottanut heidät vertaistensa yläpuolelle. Tuttavia ei paljon käynyt heidän luonaan, eikä kummallakaan heillä ollut koskaan todella hyvää ystävää, jonka kanssa kaikki olisi ollut yhteistä. Heidän seurankaipuunsa oli voimakas, mutta he olivat jääneet yksinäisiksi sentähden, että he eivät voineet tyydyttää tuota vaistoa ja samalla puhtauden ja säädyllisyyden kaipuutaan.
Ei kukaan työläisnainen ollut viettänyt turvallisempaa elämää kuin Genevieve. Raakuuden ja törkeyden ympäröimänä hän oli karttanut kaikkea karkeata ja raakaa. Hän näki vain sitä, mitä hän tahtoi nähdä ja hän tahtoi aina nähdä parasta, välttäen karkeutta ja kömpelyyttä, ja sen hän teki ilman suuria ponnistuksia, vaistomaisesti. Hän oli heti alusta pitäen ollut suojattuna. Ollen ainoa lapsi, jonka piti hoitaa kivuloista äitiään, hän ei ollut ottanut osaa katuleikkeihin eikä naapurilasten ilonpitoon. Isä, pienikokoinen, lempeäluontoinen, kapearintainen ja vähäverinen konttoristi, joka viihtyi kodissaan sentähden, että hänellä oli luontainen haluttomuus sekaantua toisten ihmisten asioihin, oli ponnistanut kaikkensa tehdäkseen kodin hengen suloiseksi ja helläksi.
Jäätyään kahdentoistavuotiaana orvoksi oli Genevieve mennyt suoraan isänsä hautajaisista asumaan Silversteinin perheeseen, jonka huoneet sijaitsivat kahvilan yläpuolella. Täällä, ystävällisten vieraitten turvissa hän ansaitsi ruokansa ja vaatteensa puotipalvelijana. Koska Genevieve ei ollut juutalainen, oli hänestä erittäin suurta hyötyä Silversteineille, jotka eivät itse hoitaneet liikettä omana lepopäivänään.
Ja tuossa yksitoikkoisessa pikku myymälässä oli häneltä vierähtänyt kuusi kehitysvuotta. Hänellä ei ollut monta tuttavaa. Hän ei ollut välittänyt tyttötovereista siitä syystä, ettei ilmaantunut ainoatakaan tyttöä, josta hän oli pitänyt kylliksi. Eikä hän välittänyt kävellä nuorien naapuripoikienkaan kanssa, kuten jo viidentoistavuotiaitten tyttöjen tapana oli. "Pöyhkeäksi nukkemaiseksi tytöksi" oli naapuritytöillä tapana nimittää häntä; ja vaikka heidän vihamielisyytensä syynä olikin hänen kauneutensa ja eristäytymisensä toisista, herätti hän sittenkin heissä kunnioitusta. "Persikoita kermassa" sanoivat hänestä nuorukaiset — vaikka vain hiljaa keskenään, sillä he pelkäsivät suututtavansa toiset tytöt, samalla kuin he tunsivat pelonsekaista kunnioitusta Genevieveä kohtaan, jossa heidän mielestään oli jotakin salaperäisen kaunista ja saavuttamatonta.
Hän oli todellakin kaunis. Polveutuen pitkästä sarjasta amerikkalaisia esivanhempia hän oli noita ihmeellisiä, siellä täällä löytyviä työläisluokan kukkasia, joiden olemassaoloon ei esivanhempien perintö eikä ympäristö näytä tarjoavan selitystä. Hänen kasvojensa väri oli täydellisen kaunis, sillä veri loi hänen valkoiselle iholleen niin suloisen punan, että kuvaus "persikoita kermassa" oli aivan paikallaan. Hänet teki kaunottareksi kasvojen säännölliset piirteet, mutta vieläkin suuremmassa määrin hänen vartalonsa kauniit ääriviivat. Hän oli hiljainen, vieno, ylevän ja arvokkaan näköinen, samalla kuin hän osasi pukeutua aistikkaasti, ja kaikki, mitä hän puki ylleen, kohotti vain hänen kauneuttaan ja arvokkuuttaan. Sanalla sanoen, hän oli täysin naisellinen, lempeä, hellä ja kiehtova, rinnassa naisen palava rakkaus ja naisellinen äidinmieli. Mutta tämä puoli hänen luonnettaan oli ollut hänessä uinuvana kautta vuosien odottaen puolisoa ilmaantuvaksi.
Sitten tuli Joe eräänä kuumana lauantai-iltapäivänä Silversteinin kahvilaan vilvoittaakseen itseään jäätelösoodalla. Genevieve ei ollut huomannut hänen tuloaan, sillä hän oli puhunut parhaallaan toisen ostajan, kuusi- tai seitsenvuotiaan poikanaskalin kanssa, joka totisena selitteli, mitä hän halusi lasikaapista, joka oli täynnä ihmeellisiä makeisia ja jossa pahvikolla oli luettavana sanat: "Viisi kappaletta viidellä pennillä."
Genevieve oli kuullut sanat: "Saanko jäätelösoodaa!" ja hän oli kysynyt, katsomatta kysyjää kasvoihin: "Mitä lajia?" Eihän hänen tapansa ollutkaan kiinnittää huomiota nuorukaisiin. Heissä oli jotakin, jota hän ei käsittänyt. Tapa, jolla he häntä katselivat, kiusasi häntä, vaikka hän ei tiennyt miksi; heissä oli jotakin kummallista ja julkeata, joka ei häntä miellyttänyt. Siihen saakka mies ei ollut esiintynyt hänen mielikuvituksessaan. Ne nuorukaiset, joita hän oli nähnyt, eivät olleet vetäneet häntä puoleensa, he olivat olleet hänelle aivan merkityksettömiä. Niin, jos joku olisi häneltä kysynyt syytä miesten olemassaoloon maan päällä, olisi hän jäänyt vastausta vaille.
Tyhjentäessään jäätelömitan lasiin tuli hänen katseensa sattumalta viivähtäneeksi Joen kasvoilla ja hänet valtasi samassa suloinen mielihyväntunne. Seuraavassa silmänräpäyksessä Joekin vilkaisi häneen, jolloin neitonen loi katseensa alas ja poistui soodasäiliölle. Mutta täyttäessään lasia ei hän voinut olla katsomatta nuorukaiseen uudestaan — kuitenkin vain vilaukselta, sillä hän huomasi Joen luoneen sillä välin katseensa häneen, kohdatakseen hänen katseensa, samalla kun Joen omilla kasvoilla loisti ilmeinen mielenkiinto, joka sai Genevieven äkkiä katsomaan poispäin.
Genevieveä hämmästytti se, että mies saattoi niin miellyttää häntä. "Niin kaunis poika!" ajatteli hän itsekseen, koettaen viattomasti ja vaistomaisesti torjua sitä kiehtomis- ja vetovoimaa, joka piili tuossa kauneudessa. "Eipä hän sentään olekaan niin kaunis", arveli hän, laskiessaan lasin hänen eteensä ja ottaessaan vastaan maksuksi tarjotun hopearahan sekä katsoessaan häntä kolmannen kerran silmiin. Hänen sanavarastonsa oli rajoitettu ja hänellä oli vähän tietoja sanojen sisällyksen merkityksestä, mutta luja miehekkyyden leima nuorukaisen kasvoilla sanoi hänelle, että se sana, joka hänellä oli ollut mielessä, ei ollut sattuva.
"No, komea hän sitten ainakin on", ajatteli hän, vältellen taas hänen katsettaan luomalla omansa alas. Mutta sanottiinhan kaikkia hyvännäköisiä miehiä komeiksi, eikä hän senvuoksi pitänyt siitäkään sanasta. Olipa nyt miten tahansa, häntä oli kuitenkin miellyttävä katsella ja Genevievellä oli kiusallinen halu katsoa nuorukaista, yhä uudelleen.
Joe puolestaan ei ollut koskaan nähnyt puotipöydän takana tuon neitosen vertaista. Vaikka hän tiesikin enemmän luonnonlaeista kuin tuo neitonen ja olisi heti osannut selittää syyn naisen olemassaoloon maan päällä, ei naisella kuitenkaan ollut koskaan ollut mitään osaa hänen maailmassaan. Nainen esiintyi yhtä vähän hänen mielikuvituksessaan kuin mies Genevieven mielikuvituksessa. Mutta nyt oli nainen koskettanut hänen mielikuvitustaan, ja tuo nainen oli Genevieve. Hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että nuori neitonen voisi olla niin kaunis, eikä hän voinut kääntää silmiään hänestä. Mutta kun heidän katseensa kohtasivat, tunsi Joe kiusallista ahdistusta, ja hän olisi katsonut poispäin, ellei toinen olisi niin äkkiä luonut katsettaan alas.
Mutta kun Genevieve vihdoin kohotti häneen kiinteän katseen, tulikin nuorukaisen vuoro luoda katseensa alas ja hänen poskilleen levisi punastus. Neitonen ei joutunut läheskään niin hämilleen kuin nuorukainen, eikä päästänyt sitä lainkaan näkyviin. Sisimmässään hän tunsi levottomuutta, jommoista hän ei ollut vielä koskaan tuntenut, mutta se ei millään tavoin häirinnyt hänen ulkonaista levollisuuttaan. Joe sitä vastoin oli ilmeisesti hämillään, mutta tunsi vaikeasta asemastaan huolimatta mielihyvää.
Ei kummallakaan ollut käsitystä rakkaudesta, kumpikin tunsi vain sen, että hänellä oli suunnaton halu katsella toistaan. Kumpikin oli häiriytynyt ja saanut herättävän sysäyksen, ja he vetivät toisiaan puoleensa yhdistyvien elementtien vastustamattomalla kiihkeydellä. Joe leikki lusikallaan, peitellen neuvottomuuttaan sooda-kulauksilla, mutta viivytteli kuitenkin lähtöään, ja Genevieve puheli hiljaa, luoden katseensa alas ja vallaten hänet lumousvoimallaan.
Mutta nuorukainen ei voinut jäädä ylen pitkäksi aikaa jäätelösoodan ääreen ja toista lasia hän ei rohjennut pyytää. Niinpä hän jätti neitosen puotiinsa valveillaan uneksimaan, itsekin kulkien katua kuin unissakävijä. Genevieve uneksi koko iltapäivän ja hän tiesi olevansa rakastunut. Niin ei ollut Joen laita. Hän tiesi vain, että hänen teki mieli tavata Genevieveä uudestaan, nähdäkseen hänen kasvonsa. Hänen ajatuksensa eivät ulottuneet sen pitemmälle, eivätkä ne oikeastaan ajatuksia olleetkaan, vaan pikemminkin hämärää ja epämääräistä halua.
Tätä pakoittavaa halua hän ei kyennyt karkoittamaan. Päivän toisensa jälkeen se vaivasi häntä, kahvila ja puotipöydän takana seisova neitonen tulivat alati hänen mieleensä. Hän taisteli tuota halua vastaan. Häntä peloitti ja hävetti mennä uudelleen kahvilaan. Hän tyynnytti pelkoaan ajattelemalla, ettei hän ollut mikään hakkailija. Ei ainoastaan kerran tai kahdesti, vaan kymmeniä kertoja hän hoki tuota ajatusta, mutta siitä ei ollut apua. Niinpä hän eräänä iltana keskellä viikkoa palattuaan työstään meni puotiin. Hän koetti astua sisään huolettomasti ja ikäänkuin sattumalta, mutta koko hänen käyttäytymisensä osoitti sitä tahdonvoiman ponnistusta, joka pakotti hänen jalkansa kuljettamaan vastahakoista ruumista muassaan. Hän oli myöskin ujompi ja neuvottomampi kuin koskaan ennen. Genevieve sitä vastoin oli ulkonaisesti tavallista levollisempi, vaikka hänenkin sisimmässään vallitsi ääretön levottomuus. Joe ei saanut selvää sanaa suustaan, ilmoitti asian sopertaen, katsoi levottomana kelloa, joi jääsoodansa hirmuisella kiireellä ja meni tiehensä.
Genevieve oli vähällä puhjeta itkuun harmista. Kuinka laiha palkkio neljän päivän odotuksesta, jolloinka hän oli kuvitellut kaiken aikaa olleensa rakastunut! Olihan tuo kaunis poika, arveli hän, mutta ei hänen olisi pitänyt pitää noin hirveätä kiirettä. Mutta tuskin oli Joe ehtinyt ensimäiseen kulmaan, ennenkuin hän toivoi olevansa jälleen hänen luonaan. Hän halusi vain saada katsella Genevieveä. Hän ei ollenkaan ajatellut, että se oli rakkautta. Mitä oli rakkaus? Se oli sitä, että nuoret miehet ja naiset kävelivät yhdessä. Mutta mitä häneen tuli —. Ja silloin hänen halunsa pukeutui selvempään muotoon, ja hän huomasi, että juuri niin hänkin halusi. Hän halusi nähdä Genevieven, katsella häntä, ja se kävisi hyvin päinsä, jos tämä vain lähtisi hänen kanssaan kävelemään. Sitä se siis olikin, kun nuoret miehet ja neitoset kävelivät yhdessä, mietti Joe viikon lähetessä loppuaan. Hänellä oli ollut etäinen aavistus, että tämä kävely oli mahdollista kohteliaisuutta, joka oli valmistuksena avioliitolle. Nyt hän käsitti syvemmin sen merkityksen, halusi itsekin sitä ja päätteli siitä, että hän oli rakastunut.
Molemmat olivat nyt samaa mieltä, ja oli selvää, mihin se johtaisi; niinpä olikin Genevieven naapureilla enemmän kuin viikoksi ihmettelemistä, kun hän ja Joe lähtivät yhdessä kävelemään.
He olivat kumpikin suuria sanasaitureita, ja siksi kesti kauvan, ennenkuin he joutuivat kihloihin. Kun Joe ilmaisi ajatuksensa liikkeillään, teki Genevieve sen pidättyvällä vaikenemisellaan ja rakkautta säteilevällä katseellaan — tämän jälkimäisen hän kuitenkin olisi tukahuttanut neitseellisen kainosti, jos hän olisi tiennyt, kuinka selvästi hänen sydämensä kieli niissä ilmeni. "Rakas" ja "armaani" olivat aivan kerrassaan liian tuttavallisia puhuttelusanoja, että he olisivat voineet niitä näin alussa käyttää; ja sitäpaitsi he eivät, kuten useimmat muut rakastavat parit, liikoja käytelleet lempisanoja. Kauvan aikaa tyytyivät he vain kävelemään yhdessä iltasin tai istumaan vieretysten puiston penkillä, sanomatta kumpikaan sanaakaan tuntikauteen, katsellen vain toisiaan silmiin, joita tähtivalossa ei voinut kuitenkaan nähdä niin selvästi, että se olisi herättänyt heidän itsetajuntansa ja häirinnyt heitä.
Nuorukainen käyttäytyi yhtä ritarillisen hienotunteisesti kuin konsanaan ritari ylhäistä neitoaan kohtaan. Heidän kulkiessaan kaupungilla asettui hän aina kadun puolelle — hän oli jostakin kuullut, että se kuului asiaan, — ja kun hän kadun yli kuljettaessa joutui seinän puolelle, astui hän heti neitosen taitse ulkopuolelle. Hän kantoi neitosen paketteja ja kerran sateen uhatessa hänen sateenvarjoaan. Koska hän ei ollut kuullut, että oli tapana lähettää kukkia sydänkäpyselleen, lähetti hän Genevievelle sen sijaan hedelmiä. Hedelmistähän oli jotain hyötyä. Ne olivat hyviä syödä. Kukkia hän ei koskaan ollut tullut ajatelleeksi, ennenkuin hän eräänä päivänä huomasi Genevieven tukassa vaalean ruusun. Se veti lakkaamatta puoleensa Joen katseen. Se oli hänen tukkansa, ja sen tähden herätti tuo kukka hänen mielenkiintoaan. Edelleen herätti se hänen mielenkiintoaan siksi, että hän oli tahtonut asettaa sen siihen. Näistä syistä hän tuli lähemmin tarkastaneeksi ruusua. Hän huomasi, että se semmoisenaan teki kauniin vaikutuksen ja viehätti häntä. Hänen teeskentelemätön ihastuksensa ihastutti neitostakin, ja heidät valtasi uusi, yhteinen lemmentunne — ja sen oli aiheuttanut kukka. Hänestä tuli yht'äkkiä kukkainystävä. Sitäpaitsi tuli hän kekseliääksi kohteliaisuudessa. Hän lähetti Genevievelle orvokkivihkon. Se oli hänen omaa keksintöään. Hän ei ollut kuullut yhdenkään miehen lähettävän naiselle kukkia. Kukkia käytettiin koristeellisiin tarkoituksiin, kuten esimerkiksi hautajaistilaisuuksissa. Hän lähetti Genevievelle kukkia miltei joka päivä, ja tuo ajatus oli hänessä alkuperäinen, niin todellinen keksintö, kuin miehen päässä koskaan on syntynyt.
Hän oli arka rakkaudenosoituksissaan häntä kohtaan — yhtä arka kuin toinen oli ottaessaan niitä vastaan. Genevievessäkin vallitsi puhtaus ja hyvyys, hän oli Joelle korkein pyhimys, jota ei hevillä voinut loukata, ei edes uskollisen rakastajan liian palava rakkaus. Hän oli aivan erilainen kuin yksikään nainen, jonka Joe oli tullut tuntemaan. Hän ei ollut samanlainen kuin toiset. Joen mieleen ei koskaan juolahtanut ajatus, että Genevieve olisi samaa ainetta kuin hänen omat sisarensa tai jonkun toisen sisar. Hän oli enemmän kuin pelkkä tyttö, kuin pelkkä nainen. Hän oli — niin, hän oli Genevieve, olento, joka muodosti oman erikoisen luokkansa, ei enempää eikä vähempää kuin todellinen luomistyön ihme.
Genevieve taas puolestaan kuvitteli yhtä paljon ystävästään. Arvostellessaan tätä saattoi hän kyllä pikkuasioissa olla ankarakin, kun taas nuorukaisen arvostelu Genevievestä oli pelkkää jumaloimista ilman mitään kritiikkiä; mutta arvostellessaan Joea kokonaisuudessaan unohti hän yksityiskohtien summan, pitäen häntä ihmeolentona, joka antoi elämälle sisällön ja jonka tähden hän oli yhtä halukas kuolemaan kuin elämäänkin. Haaveillessaan Joesta kuvitteli hän useinkin mielessään tilanteita, jolloin hän, kuollen hänen edestään, vihdoin täydellisesti ilmaisisi hänelle rakkautensa, jota hän ei koskaan eläessään katsonut voivansa täysin ilmaista.
Heidän koko rakkautensa oli tulta ja kastetta. Siinä oli tuskin mitään ruumiillista, sillä se olisi tuntunut saastaiselta. Lemmensuhteensa välttämättömään fyysilliseen perustaan he eivät koskaan kiinnittäneet huomiota. Mutta he tiesivätkin sen, mikä oli fyysillisesti välitöntä, lihan välittömän halun ja hurmauksen — sormenpään kosketuksen käteen tai käsivarteen, silmänräpäyksen kestävän kädenpuristuksen, suudelman harvinaisen hyväilyn huulilla, hurmaavan hivelevän tunteen, jonka synnytti neidon kutrien kosketus nuorukaisen poskeen tai neidon käsi, joka kevyesti siirsi tukan nuorukaisen silmiltä. Kaiken tämän he tiesivät, mutta heistä tuntui, vaikka he eivät tienneet miksi, kuin noissa hyväilyissä ja suloisissa kosketuksissa olisi ollut jotakin synnillistä.
Toisinaan tunsi Genevieve ehdotonta halua kietoa kätensä nuorukaisen kaulaan, heittäytyen kokonaan rakkauden valtaan, mutta jokin kainous esti hänet siitä aina. Sellaisina hetkinä hänellä oli selvä, mutta epämieluisa tietoisuus itsessään vaanivasta, aavistamattomasta synnistä. Hän teki väärin, ehdottomasti väärin tahtoessaan hyväillä ystäväänsä noin sopimattomalla tavalla. Ei kukaan arvontuntoa omaava neito voinut ajatellakaan tehdä sellaista. Se oli epänaisellista. Ja mitähän Joe olisikaan ajatellut, jos hän olisi sen tehnyt. Ja ajatellessaan tuollaista kauheata onnettomuutta tuntui hänestä, kuin hän olisi luhistunut maahan ja menehtynyt salaisen häpeän tulisessa pätsissä.
Eikä Joeltakaan puuttunut merkillisiä mielitekoja, joista suurin lienee ollut halu loukata Genevieveä. Kun hän vihdoin monien mutkien jälkeen oli päässyt niin pitkälle, että oli kietonut kätensä hänen vyötäisilleen, valtasi hänet tuon tuostakin äkkinäinen halu puristaa häntä syleillessään musertavan kovasti, kunnes toinen huutaisi kivusta. Hänen luonteensa mukaista ei ollut loukata mitään elävää olentoa. Ei edes kilpalavalla hänen tarkoituksensa ollut loukata ainoallakaan antamallaan iskulla. Silloin hän oli ottelussa, ja ottelun päämääränä oli iskeä vastustaja mattoon ja pitää häntä siinä kymmenen sekuntia. Hän ei siis koskaan antanut iskua ainoastaan loukatakseen; loukkaus oli sivuseikka päämäärän rinnalla, ja päämäärä oli aivan toinen. Ja nyt hänen sittenkin teki mieli loukata rakastamaansa neitosta. Hän ei käsittänyt, miksi hän, sitten kun hän oli peukalollaan ja etusormellaan ympäröinyt hänen ranteensa, välttämättömästi halusi puristaa sitä, kunnes se runneltuisi. Se oli hänestä käsittämätöntä, ja hän oli näkevinään luonteessaan ääretöntä raakuutta, jota hän ei ollut koskaan aavistanutkaan.
Kun hän kerran lähti Genevieven luota, kietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen vetäen hänet äkkiä rintaansa vasten. Kivun ja hämmästyksen huudahdus, joka pääsi Genevieveltä, sai hänet tajuihinsa ja hän jäi seisomaan hämillään, väristen vielä epämääräisestä nimettömästä hyväntunteesta. Mutta neidonkin koko ruumis värisi. Kipu semmoisenaan, joka oli oleellisinta tuossa voimakkaassa syleilyssä, oli tuntunut hänestä ihanalta, ja taas hän tunsi tehneensä syntiä, vaikka hän ei ymmärtänyt sen luonnetta eikä sitä, miksi se olisi syntiä.
Tuli sitten tuo päivä, aivan heidän tuttavuutensa alussa, jolloin Silverstein sattui näkemään Joen puodissaan, katsoen tähän suuret ulkonevat silmät selällään. Sattui niinikään kohtaus, jolloin rouva Silverstein Joen mentyä yltyi sättimään kaikkia ammattinyrkkeilijöitä ja erittäinkin Joe Flemingiä. Turhaan oli Silverstein ponnistellut hillitäkseen puolisonsa kiukkua. Hänellä oli täysi syy olla raivoissaan. Hänellä oli kaikki äidin tunteet, mutta ei mitään äidin oikeuksia.
Genevieve huomasi vain kiukunpurkauksen yleensä; hän kuuli juutalaisvaimon huulilta purkautuvan herjaustulvan, mutta hän oli liian hämmästynyt tajutakseen moitteiden yksityiskohtia. Oliko Joe, hänen Joensa, Joe Fleming tuollainen ammattinyrkkeilijä? Oli kauheata, mahdotonta, luonnotonta uskoa sitä. Hänen kirkassilmäinen Joensa, jonka posket olivat kuin nuoren tytön, hän saattoi olla mitä tahansa, mutta ei ammattinyrkkeilijä. Hän ei koskaan ollut nähnyt nyrkkeilyä, mutta Joe ei ollut mitenkään sellainen, joksi hän oli kuvitellut sellaista henkilöä — ihmiseläin, jolla oli tiikerin silmät ja otsan sijalla vain viiva. Tietysti hän oli kuullut puhuttavan Joe Flemingistä — kukapa West Oaklandissa ei olisi kuullut? — mutta hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että tämä olisi sama henkilö.
Samassa kun hän alkoi tointua hämmästyksestään, kuuli hän rouvaSilversteinin hysteerisesti nauraen sanovan:
"Pitä seura tappelupukarin kanssa." Sitten Silverstein ja hänen vaimonsa riitaantuivat siitä, oliko Genevieven kosijaa sanottava "kuuluisaksi" vai "surullisen kuuluisaksi".
"Mutta se ole hyve poikka", väitti Silverstein. "Hän tiena raha ja hän säästä raha."
"Niinkö sine sano?" kiljasi rouva Silverstein. "Mitä sinä tietä? Sinä tietä liika paljo. Sinä hukka paljo raha ammattinyrkkeilijöiden pääle. Kuinkka sinä tietä? Sano se! Kuinkka sinä tietä?"
"Minä tietä, mitä minä tietä", intti Silverstein. Sellaista itsepäisyyttä ei Genevieve ollut koskaan ennen huomannut hänessä hänen vaimonsa vihoitellessa. "Hänen isä ole kuollu, hän mene teke työtä Hansenin seiliverkstadi. Hänellä ole kuus velje ja sisko, ne ole nuorempi kun hän. Hän ole pikku isä. Hän teke kovasti työtä koko aikka. Hän osta leippä ja liha ja maksa hyyry. Lauvantai-iltta hän tuo koti kymmenen taala. Hansen antta hänelle kaksitoista dollari — mitä hän teke? Hän ole pikku isä, hän tuo se hänen äitile. Hän teke työtä koko aikka, hän saa kaksikymmentä taala — mitä hän teke? Hän tuo se koti. Hänen pikku veljet ja siskot ole koulusa, kanta hyvä kostymi, syö parempi leippä ja liha; hänen äiti elä hyvin; silmäs ole riemu ja hän ole ylppe hänen hyvän poikka Joe tähden.
"Mutta hänellä ole kaunis ruumis — och, Gott, kaunis ruumis! — väkevempi kuin härkä, vikkelempi kun tiikerikissa, häne pää ole kylmempi kuin jääkaappi, hänellä ole silmät, jotka näke kaikki, vikkelesti, juuri noin. Hän vetä käten kintat poikkain kanss magasiinis. Hän mene klubin ette, hän iske kumo Spideri, vikkelesti, yks isku, juuri noin, ensi kärta. Hän voitta viis taala — mitä hän teke? Hän tuo se kotin äitile.
"Hän mene monta kärta klubin ette, hän voitta monta palkinto — kymmene dollari, viisikymment dollari, sata dollari. Mitä hän teke? Sano se! Jättäkö hän paikka Hansenilla? Tuhlako hän aikka noitten poikkain kanss? Ei ei, hän ole hyvä poikka. Hän teke työtä jokka päivä. Hän nyrkkeile jokka ilta klubin edess. Hän sano: 'Minkätähde minä maksa hyyry?' — minulle, Silversteinille, hän sano se. Mitä se teke, mitä minä sano, mutta hän osta hyvä talo hänen äitille. Koko aikka hän teke työtä Hansenill ja nyrkkeile klubin edess, että hän maksa se talo. Hän osta piano hänen siskolle, hän osta mattoja ja kuvia. Ja hän ole aina reilu mies. Hän lyö veto itsestän — se ole hyvä merkki. Kun mies lyö veto itsestä, nin silloin passa toinenkin lyödä veto —."
Tässä rouva Silverstein ilmaisi huokaillen kauhunsa uhkapeliä kohtaan, ja hänen puolisonsa, joka tunsi kaunopuheliaisuutensa loppuvan, ryhtyi vakuuttaen selittämään, että hän kannatti nyrkkeilykilpailuja. "Joe Flemingin tähden vaan", sanoi hän lopuksi. "Minä aina taka häntä voittama."
Mutta Genevieve ja Joe olivat toisiaan varten luodut, eikä mikään, ei edes tämä kauhea huomio, voinut eroittaa heitä. Turhaan Genevieve koetti haarniskoitua Joea vastaan, mutta hän taistelikin itseään eikä toista vastaan. Hän huomasi hämmästyksekseen tuhoisia seikkoja Joen puolustukseksi, tämä oli hänestä rakastettavampi kuin koskaan ennen, ja hän tunkeutui nuorukaisen elämään, tullen hänen kohtaloksensa ja halliten häntä naisen tapaan. Genevieve näki Joen ja oman tulevaisuutensa parannusten häikäisevässä valossa, ja hänen ensimäinen suutelonsa oli se, että hän sai Joen lupaamaan, ettei hän enää koskaan esiintyisi nyrkkeilylavalla.
Ja Joe, tavoitellen lemmenunelmaa ja pyrkien saavuttamaan toivomuksensa kallisarvoisen ja kuolemattoman esineen, oli, kuten miehille yleensä käy, taipunut. Muita samalla kuin hän antoi tuon lupauksen, oli hänen sielunsa sisimmässä sittenkin epämääräinen tunne, ettei hän koskaan voisi luopua mieliurheilustaan, että hänen kerran jossakin tulevaisuudessa oli palattava siihen, ja silloin hän oli äkkiä ollut näkevinään äitinsä, veljensä ja sisarensa, heidän moninaiset tarpeensa, talon, joka oli maalattava ja korjattava, puhdistusmenoineen ja veroineen, hänen ja Genevieven tulevat lapset ja oman päiväpalkkansa pienuuden purjeentekijän työpajassa. Mutta samassa hän torjui jo tuon näyn, kuten sen tapaisille aina käy, ja hän näki edessään vain Genevieven, ja hän tunsi vain, kuinka koko hänen olemuksensa äärettömästi kaipasi häntä; ja hän suostui tyynesti siihen, että Genevieve anasti määräämisvallan hänen elämäänsä ja toimiinsa.
Hän oli kaksikymmen- ja Genevieve kahdeksantoistavuotias, hän poika, toinen tyttö, ja he sopivat erinomaisesti suvunjatkajiksi, sillä he olivat ruumiiltaan ja sielultaan terveitä. Kaikkialla missä he vain kulkivat yhdessä, vieläpä sunnuntaihuvittelulla lahden takana, missä ihmiset eivät heitä tunteneet, kiintyivät katseet alinomaa heihin. Joe oli yhtä kaunis poika kuin Genevieve tyttö, neitosen viehkeyttä korvasi hyvin nuorukaisen voima ja Genevieven piirteitten ja ihon hienoutta nuorukaisen miehekkyys ja jäntevyys. Joen katse oli suora, hänen raikasvärisillä kasvoillaan oli melkein ylevä ilme ja hänen silmänsä olivat siniset ja avoimet; siksipä hän kiinnittikin itseensä monen naisen katseet, naisten, joilla oli paljoa korkeampi yhteiskunnallinen asema kuin hänellä. Mutta hän ei lainkaan huomannut noita katseita ja äidillisiä viettejä, vaikka Genevieve olikin herkkä ne näkemään ja ymmärtämään, ja Genevieven valtasi silloin aina tuskansekainen hurja riemu siitä, että Joe oli hänen ja että hän hallitsi Joea. Sensijaan Joe kyllä huomasi miesten Genevieveen kohdistuvat silmäykset ja ne oikein suututtivat häntä. Nämäkin silmäykset Genevieve huomasi ja ymmärsi paremmin kuin Joe aavistikaan.
Genevieve pisti jalkaansa Joen kevyet ja sirot kengät, nauraen yhteen ääneen Lottien kanssa, joka kumartui kääntämään housunlahkeita. Lottie oli Joen sisar ja tiesi salaisuuden. Hän se sai Joen äidin houkutelluksi lähtemään vierailulle, niin että he saivat mielin määrin toimia. He menivät keittiöön, jossa Joe odotti. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän meni Genevieveä vastaan, ja rakkaus loisti peittelemättä hänen katseestaan.
"Kohota nyt vähän liepeitä, Lottie", käski Joe. "Minulla ei ole aikaa hukata. Kas noin, jo riittää. Ei näet tarvita muuta kuin että housunlahkeet näkyvät. Päällystakki peittää muun osan. Katsokaapa nyt, miten se sopii."
"Lainasin sen Chrisiltä; hän on tavattoman innostunut urheilija — pieni, mutta — oi; niin! —" jatkoi hän auttaen Genevieveä vetämään ylleen päällystakin, joka valui hänen kantapäihinsä asti ja joka sopi hänelle, niinkuin se olisi ollut mitan mukaan tehty.
Joe pani lakin hänen päähänsä ja käänsi ylös kauluksen, joka oli tavattoman korkea, niin että se ulottui lakin reunaan asti, peittäen siten kokonaan tukan. Kun Joe pani kauluksen edestä nappiin, peittivät sen päät Genevieven posket, leuka ja suu peittyivät täydellisesti, ja tarkkaan katsoen olisi vain voinut hämärästi huomata silmät ja vielä hämärämmin nenän. Genevieven astuessa huoneen poikki tulivat housunlahkeet vain päällystakinliepeiden liikahdellessa näkyviin.
"Kas noin, siinä on vilustunut urheilija, joka pelkää vilustuvansavielä lisää", nauroi nuorukainen tarkastellessaan ylpeänä työtään."Paljonko sinulla on rahaa? Minä lyön vetoa kymmenen kuutta vastaan.Asetutko kuuden puolelle?".
"Kuka on kuuden puolella", kysyi Genevieve.
"Ponta tietysti", tiuskasi Lottie hieman ynseästi, ikäänkuin siitä olisi voinut olla hetkenkään epäilystä.
"Niin tietysti", sanoi Genevieve lempeästi, "minähän en tiedä paljon niistä asioista".
Lottie vaikeni tällä kertaa, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän oli jälleen loukkaantunut. Joe katsoi kelloansa ja sanoi, että oli aika lähteä. Lottie kietasi käsivartensa Joen kaulaan ja suudella moiskautti häntä suulle. Hän suuteli myös Genevieveä ja saattoi heitä sitten portille, veljen pitäessä kättään hänen vyötäisillään.
"Mitä tarkoittaa kymmenen kuutta vastaan?" kysyi Genevieve heidän astuntansa kaikuessa kylmässä ulkoilmassa.
"Että minä olen kymmenen puolella, se jota pidetään parempana", vastasi Joe. "Että joku katsojista lyö vetoa minun voitostani kymmenen dollaria kuutta dollaria vastaan, jonka summan joku toinen lyö vetoa siitä, että minä häviän."
"Mutta jos kaikki pitävät sinua parempana ja uskovat sinun voittavan, niin kuinka kukaan lyö vetoa sinua vastaan?"
"Sepä juuri tekeekin nyrkkeilykilpailut erikoisiksi — mielipiteiden erilaisuus", sanoi Joe nauraen. "Sitäpaitsi voi aina sattua tilaisuus antaa onnistunut isku, aivan sattumalta. Paljon onnenkauppaa", sanoi hän totisena.
Genevieve painautui häntä vasten, pitäen hänestä kiinni, ikäänkuin suojellakseen häntä, mutta Joe nauroi varmana asiastaan.
"Maltapa, niin saat nähdä. Mutta älä pelästy alussa. Ensimäiset erät ovat vähän hurjia. Se on Pontan vahva puoli. Hän on hurja mies, hän käyttää kaikenlaisia iskuja — hän on kuin hirmumyrsky — ja hän voittaa vastustajansa jo ensi erien aikana. Hän on voittanut monta itseään taitavampaa ja parempaa miestä. Minun on silloin vain kestettävä se kaikki, sillä silloin alkaa hän olla kuitti. Sitten alkaa minun vuoroni ahdistaa häntä. Katsoppas vaan! Saat nähdä, kun käyn hänen kimppuunsa, niin minä en laskekaan häntä käsistäni."
He tulivat pimeässä kadunkulmassa sijaitsevan talon kohdalle, joka ilmeisesti näytti olevan jonkun urheiluseuran huoneusto, mutta joka todellisuudessa olikin aiottu poliisijärjestyksen mukaisia ammattikilpailuja varten. Joe jättäytyi jonkun verran Genevievestä ja he astuivat erikseen eteiseen.
"Pidä aina kädet taskussa", varoitti Joe, "niin kaikki käy hyvin. Pari minuttia vain."
"Tämä tässä kuuluu seuraani", sanoi Joe ovenvartijalle, joka puheli poliisin kanssa.
Molemmat miehet tervehtivät häntä tuttavallisesti kiinnittämättä huomiota hänen seuralaiseensa.
"He eivät huomanneet mitään; ei kukaan tule huomaamaankaan", vakuutti Joe heidän astuessaan portaita toiseen kerrokseen. "Ja jos joku huomasikin jotain, niin ei hän tuntisi sinua ja hän olisi vaiti minun takiani. Käydään sisään tästä!"
Hän pyöräytti Genevieven pieneen konttorimaiseen huoneeseen jättäen hänet istumaan tomuiselle, rikkinäiselle tuolille. Hetkisen kuluttua hän palasi pitkä kylpyviitta yllään ja kangaskengät jalassa. Genevieve nojautui väristen häntä vastaan ja Joe kietoi kätensä hellästi hänen vyötäisilleen.
"Kaikki käy hyvin, Genevieve", sanoi hän rohkaisevasti. "Olen järjestänyt kaiken. Ei kukaan tule huomaamaan."
"Joe, sinun tähtesihän minä", sanoi Genevieve. "Itsestäni en välitä.Sinun tähtesihän minä olen levoton."
"Et välitä itsestäsi! Minä kun luulin sinun itsesi tähden pelkäävän!"
Hän katsoi Genevieveen ihmeissään, sillä naisen ihmeellisyys valtasi hänet yliluonnollisemmin kuin koskaan ennen, ja hän oli kuitenkin jo nähnyt paljon ihmeellisiä naisellisia ominaisuuksia Genevievessä. Hän oli hetkisen sanatonna, sitten hän sopersi:
"Tarkoitatko minua? Etkö välitä siitä, mitä ihmiset sanovat? Etkö mitään — et mistään?"
Pari kovaa nakutusta ovelle ja vielä kovempi ääni: "Alahan joutua,Joe!" palautti hänen ajatuksensa edessä oleviin tapahtumiin.
"Pian, vielä viimeinen suudelma, Genevieve", kuiskasi hän miltei pyhästi. "Tämä on viimeinen kilpailuni, ja nyt, kun sinä olet katsomassa, minä ottelen uljaammin kuin koskaan ennen."
Samassa, Joen suudelman vielä kuumottaessa huulilla, hän huomasi olevansa nuorten miesten tungoksessa, missä kukaan ei näyttänyt vähääkään välittävän hänestä. Useat olivat riisuneet takkinsa ja käärineet paidanhihansa ylös. He tulivat saliin takaoven kautta, muodostaen yhä tilapäisiä ryhmiä ja siirtyen sitten hitaasti sivukäytävää myöten eteenpäin.
Sali, joka teki latomaisen vaikutuksen, oli tupaten täynnä väkeä ja huonosti valaistu. Savun sekainen ilma teki kaiken oudonnäköiseksi Genevieve oli melkein tukehtua. Pojat kaupittelivat kimakasti huutaen ohjelmia ja soodavettä matalien miesäänten sorinan säestäminä. Genevieve kuuli, kuinka joku löi vetoa Joe Flemingin puolesta kymmenen kuutta vastaan. Ääni kuului yksitoikkoiselta hänestä, vieläpä toivottomalta, ja häntä puistatti äkkiä. Hänen Joeaan vastaan jokainen pelkäsi lyödä vetoa.
Ja häntä puistatti yhä edelleen. Hänen tunkeutuessaan tuonne miesten pesään, johon naiset eivät koskaan tulleet, sai romantillisen seikkailun ajatus hänen verensä voimakkaasti kiehahtamaan — siinä oli jotakin tuntematonta, salaperäistä, kauheaa. Ja taas häntä puistatti. Se oli ainoa kerta hänen elämässään, jolloin hän oli menetellyt tällä tavoin. Ensi kerran hän oli astumassa niiden rajojen yli, jotka hirmuvaltiaista ankarin, työväen yleinen mielipide oli asettanut. Hän pelkäsi nyt itsensä tähden, vaikka hän juuri vast'ikään oli ajatellut vain Joea.
Ennenkuin hän huomasikaan, oli hän ehtinyt salin etuosaan, ja viidellä kuudella askeleella oli hän tullut pieneen pukuhuoneeseen. Se oli niin täynnä väkeä, että oli vaikea hengittää — miehiä, joiden Genevieve päätteli ottavan minkä milläkin tavoin osaa kilpailun järjestämiseen. Täällä hän kadotti näkyvistään Joen. Mutta ennenkuin pelko varsinaisesti sai hänet valtaansa, sanoi eräs nuorukaisista töykeästi: "Seuratkaa minua", ja kun hän katsahti taakseen, huomasi hän erään toisen miehen seuraavan häntä.
He tulivat jonkinlaiselle korokkeelle, johon mahtui kolme riviä miehiä. Nyt hän näki ensimäisen kerran nelikulmaisen nyrkkeilylavan. Hän oli sen tasalla ja niin lähellä sitä, että hän olisi voinut kurottamalla koskettaa sen köysiä. Lavan hän huomasi olevan peitetyn paksuksi täytetyllä matolla. Lavan takana ja sen molemmilla sivuilla hän näki ikäänkuin usvan läpi huoneen olevan täynnä väkeä.
Pukuhuone, josta hän oli tullut, oli lavan nurkan kohdalla. Pujottautuen vaivaloisesti oppaansa jälessä miesten tuolirivien lomitse astui hän salin taustan poikki, tullen samanlaiseen pukuhuoneeseen lavan toisen nurkan kohdalla.
"Olkaa nyt hiljaa ja odottakaa tässä, kunnes tulen noutamaan teitä", neuvoi hänen oppaansa, osoittaen huoneen seinässä olevaa tähystysreikää.
Genevieve riensi tähystysreiän luo, jolloin hän näki lavan aivan edessään. Hän saattoi nähdä sen kokonaan, mutta yleisöstä vain osan. Lavaa valaisi kirkkaasti joukko katosta riippuvia patenttikaasulamppuja.
Ensimäisen rivin miesten, joiden ohi hän oli tungeksinut, hän päätteli olevan keskikaupungin sanomalehtien reporttereja, sillä heillä oli kynät ja paperia edessään. Joku heistä pureskeli kumia. Kahdella seuraavalla tuolirivillä heidän takanaan hän huomasi palosotilaita läheiseltä paloasemalta ja muutamia virkapukuisia poliiseja. Keskellä ensimäistä riviä, reportterit kummallakin puolellaan, istui nuori poliisimestari. Genevieve hämmästyi nähdessään lavan toisella puolella herra Clausenin. Siinä hän istui, hän, tuo punaposkinen ja valkohapsinen vanhus vakavana, lähellä lavan köysiaitaa. Vähän etempänä samalla eturivillä hän huomasi Silversteinin, jonka kuihtuneet kasvot hehkuivat odotusta.
Samassa kajahti joku eläköönhuuto: muutamia nuorukaisia tuli paitahihasillaan sisään kantaen vesisankkoja ja pyyhkeitä; he pujahtivat köysien välitse ja menivät huoneen poikki siihen nurkkaan, joka oli vinottain vastapäätä Genevieveä. Eräs heistä istuutui jakkaralle, nojautuen köysiä vasten. Genevieve näki, että hänen säärensä olivat paljaat, että hänellä oli kangaskengät jalassa ja paksu, ruumiinmukainen valkoinen ihonuttu yllään. Sillä välin oli toinen joukko asettunut Genevieveä lähinnä olevaan nurkkaan. Vielä kovemmat eläköönhuudot kiinnittivät hänen huomionsa siihen, ja silloin hän näki Joen istuvan jakkaralla, kylpypuku vielä yllään, lyhyet, kastanjanruskeat kiharat tuskin metrin päässä hänestä.
Mustapukuinen nuori mies, jolla oli pörröinen tukka ja luonnottoman korkea kaulus kaulassa, astui keskelle lavaa, kohotti kätensä ja lausui: "Herrat tekevät hyvin ja keskeyttävät tupakoimisen."
Hänen kehoitukseensa kuului vastaukseksi tyytymätöntä mutinaa ja vihellystä, ja Genevieve huomasi harmikseen, ettei kukaan lakannut tupakoimasta. Herra Clausen piti kehoitusta lausuttaessa palavaa tulitikkua hyppysissään ja sytytti sitten levollisesti sikarinsa. Genevieve tunsi vihaavansa häntä sillä hetkellä. Kuinka saattoi hänen Joensa kilpailla sellaisessa ilmassa? Hän voi tuskin hengittää itsekään, ja hän sai kuitenkin istua.
Kuuluttaja astui Joen luo. Tämä nousi seisomaan. Hänen kylpyviittansa valahti alas ja hän astui keskelle lavaa ilman muuta vaatetusta kuin matalat kangaskengät ja kapea valkoinen lanneverho. Genevieve loi katseensa alas. Hän istui yksinään, kenenkään näkemättä, mutta hänen kasvonsa hehkuivat häpeästä, kun hän näki sulhasensa alastoman kauneuden. Ja sittenkin hän katsoi uudelleen, rikollisesti, sen riemun tähden, jota hän tunsi katsoessaan mitä hän piti syntisenä katsoa. Sen väristyksen, jota hän tunsi ruumiissaan ja hänen olemuksensa pyrkimyksen lähestyä Joea, täytyi olla syntistä. Mutta se oli suloista syntiä eikä hän kieltänyt sitä silmiltään. Turhaan yleinen mielipide painosti häntä. Hänessä asuva pakana, perinnäissynti, koko hänen luontonsa yllytti häntä. Kaikkien esiäitien kuiskaukset tunkeutuivat hänen ytimiinsä asti ja syntymättömien lasten huudot soivat hänen korvissaan. Mutta tästä hän ei tiennyt mitään. Hän tiesi vain, että se oli syntiä ja hän kohotti ylpeänä päänsä, päättäen häikäilemättä, suuren kapinallisen kuohahduksen vallassa, tehdä syntiä äärimmäisyyteen saakka.
Hän ei ollut koskaan ajatellut vaatteitten kätkemää ruumiin muotoa. Muilla ruumiin osilla kuin käsillä ja kasvoilla ei ollut mitään merkitystä hänen sielunelämälleen. Hän oli pukusivistyksen lapsi ja hän arvosteli ruumiin muotoja puvun mukaan. Miessuku oli hänen tajunnassaan puettujen kaksijalkaisten suku, joilla oli kädet, kasvot ja tukan peittämä pää. Kun hän ajatteli Joea, niin se Joe, jonka hän näki sielussaan, oli puettu Joe, jolla oli tyttömäiset posket, siniset silmät ja kihara tukka, mutta hänellä oli vaatteet yllään. Ja tuossa hän nyt seisoi miltei alastonna, jumalaisena, häikäisevässä valossa. Hän ei ollut koskaan käsittänyt Jumalan muotoa muuten kuin udun ympäröimäksi alastomuudeksi, ja tämä mielleyhtymä oli hämmästyttävä. Hänen syntinsä tuntui hänestä ikäänkuin pyhyyden häpäisemiseltä ja jumalanpilkalta.
Hänen väreissä harjaantunut kauneusaistinsa meni yli oman kehityksensä rajojen, paljastaen hänelle tässä sekä kauneutta että ihmettä. Hän oli aina pitänyt Joen ulkomuodosta, mutta hän oli huomannut vain vaatteitten ulkonäön ja hän oli uskonut tuon miellyttävyyden johtuvan hänen siististä ja aistikkaasta pukeutumistavastaan. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että tuollaista piilisi puvun alla, se häikäisi hänen silmiään. Joen iho oli valkea kuin naisen, mutta se oli vielä paljon hienompi, eikä mikään surkastunut karvapeite häirinnyt sen hohtavaa valkoisuutta. Sen hän huomasi, mutta kaikki muu, piirteiden täydellinen kauneus, voima ja kehittynyt lihasto miellytti häntä hänen tietämättään miksi. Siinä oli jotakin puhdasta ja viehättävää. Hänen kasvonsa olivat kuin kohokuva-jalokivi ja suun avautuessa hymyyn ne saivat poikamaisen ilmeen.
Hän hymyili astuessaan yleisön eteen ja kuuluttajan laskiessa kätensä hänen olkapäälleen ja sanoessa: "Joe Fleming, West Oaklandin ylpeys."
Syntyi eläköönhuutojen ja kättentaputusten myrsky, ja Genevieve kuuli ihastuksen huudahduksia "Terve Joe!" Miesten voimakkaat äänet kaiuttivat sitä lakkaamatta.
Joe palasi nurkkaansa. Hän ei ollut koskaan näyttänyt Genevievestä niin vähän taistelijalta kuin nyt. Hänen silmänsä olivat liian lempeät, niissä ei ollut enempää kuin kasvoissakaan hituistakaan eläimellistä, kun taas ruumis näytti liian heikolta, puhumattakaan hienosta, kirkkaasta ihosta ja kasvojen poikamaisesta, hyvänsävyisestä ja älykkäästä ilmeestä. Genevievellä ei ollut asiantuntijan silmää huomaamaan rinnan laajuutta, isoja sieraimia, laajenevia keuhkoja ja hienon ihon verhoamia lihaksia — voimakätköjä, joissa piili täydellinen hävityskoneisto. Hänestä Joe oli dresdeniläisen posliiniesineen kaltainen, jonka ensimäinen kova kosketus rikkoisi ja jota sentähden piti käsitellä hellävaroin.
John Ponta, jonka yltä kaksi hänen apuriaan oli vetäen ja kiskoen riisunut valkoisen ihokkaan, astui keskelle lavaa. Kun Genevieve katsoi häneen, valtasi hänet kauhistus. Siinä oli ammattinyrkkeilijä — eläin, jonka otsa oli vain yksi ainoa viiva, ja jolla oli kiiluvat silmät tummien, tuuheitten kulmakarvojen alla, litteä nenä, paksut huulet ja äreännäköinen suu. Hänellä oli jykevä alaleuka, paksu niska, ja hänen lyhyt, suora tukkansa muistutti hänen mielestään sian selkäharjaksia. Siinä oli karkeutta ja eläimellisyyttä — villi, alkuperäinen, julma olento. Hän oli mustaihoinen ja hänen ruumiinsa oli karvan peittämä, joka rinnalla ja hartioilla oli tiheää ja takkuista kuin koiralla. Hänellä oli laaja rinta, vahvat sääret ja suuret, mutta muodottomat lihakset. Hänen lihaksensa olivat kuin paksuissa solmuissa ja hän oli läpeensä kyhmyinen ja pakurainen mies, jonka ylenmääräinen voima oli syntynyt kauneuden kustannuksella.
"John Ponta, West Bayn urheiluklubin edustaja", sanoi kuuluttaja.
Paljon heikommat eläköönhuudot tervehtivät häntä.
Salintäyttävä yleisö suosi ilmeisesti Joea.
"Iske kiinni ja syö hänet, Ponta! Syö hänet!" kuului huuto keskellä hiljaisuutta.
Se otettiin vastaan pilkallisin huudoin ja murinalla. Huomautus ei miellyttänyt nähtävästi Pontaa, sillä hän väänsi palatessaan nurkkaansa äreännäköisesti suutaan, murahtaen puoliääneen. Hänessä oli liiaksi alkuihmistä herättääkseen väkijoukon ihastusta. Se inhosi häntä vaistomaisesti. Hän oli eläin, ilman älyä ja sielukkaisuutta, aikaansaaden vain uhkaavan ja pelottavan tunnelman, samoin kuin tiikeri ja käärme, jotka sentähden sopivat paremmin pidettäviksi häkin ristikon takana kuin liikkumaan vapaina.
Hän tunsi, että yleisöllä ei ollut mieltymystä häneen. Hän oli kuin vihollistensa keskellä oleva eläin ja hän käännähteli tuijottaen heihin vihaisin katsein. Pienikokoinen Silverstein, joka riemuissaan huusi Joen nimeä, hätkähti nähdessään Pontan tuiman katseen, kipertyen kokoon ikäänkuin ankarassa kuumuudessa, ja ääni tukahtui hänen kurkkuunsa. Genevieve näki tuon äänettömän kohtauksen, ja kun Pontan katse hitaasti kiersi piirin vihollistensa joukossa kohdaten hänenkin katseensa, lyyhistyi hänkin hätkähtäen kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tuo katse sivuuttanut hänet, kohdistuen pitkäksi ajaksi Joeen. Hänestä näytti, että Ponta nosti sisuaan. Tämän tuima katse kohtasi Joen poikamaisen lempeät kasvot, jotka kuitenkin samassa kävivät totisiksi.
Ohjaaja saattoi keskelle lavaa kolmannen miehen, nuorukaisen, jolla oli miellyttävät kasvonpiirteet ja joka oli paitahihasillaan.
"Eddy Jones, joka tulee esiintymään kisatuomarina tässä ottelussa", sanoi hän.
"Terve, Eddy!" kajauttivat miehet hyvähuutojen joukkoon, jostaGenevieve huomasi, että tämäkin oli suosiossa.
Avustajat auttoivat kumpaakin miestä vetämään kintaat käsiinsä, jolloin eräs Pontan avustajista kävi tarkastamassa Joen kintaita, ennenkuin ne joutuivat hänen käsiinsä. Tuomari kutsui heidät keskelle lavaa. Avustajat seurasivat mukana, muodostaen pienen joukon; Joe ja Ponta asettuivat vastatusten, tuomari keskelle ja avustajat, pää etukumarassa, nojasivat käsin toistensa hartioihin. Kisatuomari puhui ja kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti.
Sitten joukko hajautui. Ohjaaja astui taas etualalle.
"Joe Flemingin paino on satakaksikymmentäkahdeksan", sanoi hän; "John Pontan sataneljäkymmentä [Englannin naulaa]. He nyrkkeilevät niin kauan kuin toinen käsi on vapaana ja pitävät itse huolen irtaantumisestaan. Yleisö muistakoon, että otellaan ratkaisuun saakka. Tässä huoneustossa ei suoriteta ratkaisemattomia otteluita."
Hän pujahti köysien lomitse ja hyppäsi lavalta lattialle. Nurkissa syntyi vilkasta liikettä avustajien poistuessa köysien lomitse jakkaroineen ja sankkoineen. Lavalle jäivät ainoastaan molemmat nyrkkeilijät ja kisatuomari.
Kello soi. Molemmat miehet astuivat nopein askelin keskelle lavaa. He ojensivat oikean kätensä, vilaukselta koskettaen toisiaan muodolliseksi tervehdykseksi. Samassa Ponta alkoi vimmatusti jaella iskuja oikealle ja vasemmalle, mutta Joe vältteli hypähtämällä taaksepäin. Kuin nuoli syöksyi Ponta hänen jälkeensä ja hänen päällensä.
Ottelu oli alkanut. Genevieve puristi toista kättään rintaansa vasten ja odotti. Häntä hämmästytti Pontan äkillinen ja hurja hyökkäys ja hänen antamiensa iskujen paljous. Hänestä tuntui, että Joe oli varmasti tuhon oma. Aika ajoin hän ei voinut nähdä Joen kasvoja, niitä kun pimitti sikin sokin vilahtelevat kintaat. Mutta hän kuuli kajahtavat iskut, ja joka iskun läjähtäessä hän tunsi vatsassaan kivun tunteen. Hän ei tiennyt, että se, mitä hän kuuli, oli kintaan iskua kinnasta tai olkapäätä vasten, ja ettei mitään vahinkoa tapahtunut.
Hän oivalsi äkkiä, että ottelussa oli tapahtunut käänne. Molemmat miehet pitivät toisiaan lujassa syleilyssä; iskuja ei annettu ollenkaan. Hän huomasi sen siksi, mitä Joe oli nimittänyt hänelle painiskeluksi. Ponta ponnisteli vapautuakseen, mutta Joe piti kiinni. Kisatuomari huusi: "Irti!" Joe koetti päästä pakoon, mutta Ponta sai toisen kätensä vapaaksi ja Joe ryntäsi uudelleen syliksi välttääkseen iskun. Mutta tällä kertaa Genevieve huomasi, että Joe painoi kintaansa Pontan suuta ja leukaa vasten, ja kun tuomari toistamiseen huusi: "Irti", työnsi Joe vastustajansa päätä taaksepäin ja hyppäsi vapaaksi.
Muutaman silmänräpäyksen ajan voi Genevieve esteettömästi nähdä sulhasensa. Vasen jalka vähän eteenpäin asetettuna ja polvet hiukan koukussa, oli Joe eteenpäin kumartuneena, pää vedettynä syvälle hartioitten väliin, joten ne suojelivat sitä. Kädet olivat koukussa eteenpäin nostettuina, valmiina sekä hyökkäykseen että puolustukseen. Kaikki hänen lihaksensa olivat jännitettyinä ja hänen liikkuessaan saattoi Genevieve nähdä niiden paisuvan, vääntyvän ja liikkuvan valkoisen ihon alla, ikäänkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja.
Mutta taas Ponta ryntäsi hänen kimppuunsa ja Joe sai panna kaikkensa kestääkseen. Hän kyykistyi vielä vähän enemmän, veti ruumiinsa vielä lujemmin kokoon ja suojeli itseään käsin, käsivarsin ja kyynärpäin. Iskuja tuli satamalla ja Genevievestä näytti siltä kuin Joen päivät olisivat luetut. Mutta iskut sattuivat hänen kintaisiinsa ja hartioillensa ja niiden voimasta hän horjahteli eteen- ja taaksepäin ikäänkuin myrskyn heiluttama puu, koko salin raikuessa riemuisista hurraahuudoista. Vasta sitten Genevieve käsitti tämän suosionosoituksen tarkoituksen, kun hän näki Silversteinin puoleksi seisomassa, mielettömän onnellisena ja kuuli monesta kurkusta kajahtavan huudon "hyvä, Joe!" Vasta sitten hän tajusi, että Joe selviytyisi hyvin, sensijaan että hän olisi saanut kauhean selkäsaunan. Sitten hän vapautui taas hetkiseksi kadotakseen jälleen näkyvistä Pontan hurjuuden hirmumyrskyyn.
Kello soi. Genevievestä tuntui kuin taistelu olisi kestänyt puolisen tuntia, vaikkakin hän tiesi Joen selostuksista sen kestäneen vain kolme minuuttia. Samalla kun kello soi, olivat Joen apumiehetkin juosseet nuoran alitse kiidättäen häntä omaan nurkkaansa nauttimaan hetkisen lepoa. Eräs heistä istuutui kyyrylleen hänen jalkoihinsa ja hieroi niitä kaikin voimin, pitäen niitä polviensa päällä. Joe istui tuolillaan nurkkaan nojautuneena, pää hervotonna taaksepäin ja käsivarret levällään köysien päällä helpoittaakseen siten hengitystä. Suu ammollaan hengitti hän ilmaa keuhkoihinsa kahden apumiehensä pyyheliinoilla huitoessa, samalla kuunnellen neljännen apurinsa antamia neuvoja, jotka tämä lausui matalalla äänellä hänen korvaansa, sillaikaa kun tämä siveli sienellä hänen kasvojaan, olkapäitään ja rintaansa.
Tuskin oli tämä kaikki vielä valmista (siihen oli mennyt vain muutamia sekunteja) ennenkuin kello uudelleen soi, apumiehet pujahtivat kapistuksineen köysien alitse, ja Joe ja Ponta astuivat toisiaan vastaan keskelle näyttämöä. Genevieve ei voinut uskoa, että minuutti olisi voinut olla niin lyhyt. Hetken aikaa hän oli jo vakuutettu siitä, että lepoaikaa oli lyhennetty, ja epäili jotakin, itsekään tietämättä oikein mitä.
Ponta alkoi jaella iskujaan molemmilla käsillään yhtä suurella raivolla kuin ennenkin, ja vaikka Joe kykenikin väistämään iskut, olivat ne silti niin voimakkaita, että hän lensi useita askeleita taaksepäin. Yhdellä hyppäyksellä, kuin tiikeri, oli Ponta hänen perässään. Koettaessaan vaistomaisilla liikkeillä säilyttää tasapainoansa oli Joe paljastanut itsensä ojentaessaan toista kättänsä ja kohottaessaan päätänsä olkapäitten suojasta, Ponta, joka oli seurannut varjona hänen jälessään, oli juuri antamaisillaan pelottavan iskun hänen suojattomaan leukaansa. Joe kumartui eteen ja samalla alaspäin, joten Pontan nyrkki melkein hipasi hänen takaraivoaan. Kun Joe ojentautui puolustusasennostaan, oli Pontalla valmiina vasemman käden isku, joka olisi heittänyt hänet köysiä vasten. Jälleen oli hän pienen murto-osan sekuntia Pontaa nopeampi ehtien kumartumaan alas. Pontan isku kosketti hänen olkapäätään kimmahtaen ohi tyhjään ilmaan. Samalla antoi Ponta oikealla nyrkillään suoran iskun, joka jälleen, kun Joe taas kumartui ja heti tarttui syliksi, vain hipaisi häntä.
Genevieve päästi helpoituksen huokauksen, hänen lihastensa jännitys laukesi ja hänet valtasi omituinen raukeus. Katsojat hurrasivat aivan kuin mielettömät. Silverstein nousi seisomaan, kirkui ja heilui, käyttäytyi aivan kuin mielipuoli. Vieläpä herra Clausenkin innostui huutamaan ihastustaan vierustoverinsa korvaan.
"Syli" aukaistiin, ja ottelu jatkui edelleen.
Joe väisteli ja peräytyi pyörien ympäri lavaa ja koettaen parhaansa mukaan vältellä pyörremyrskyn tavoin hänen päällensä satelevia iskuja. Harvoin kykeni hän itse antamaan iskun. Sillä Ponta oli nopea huomaamaan ja hän kykeni yhtä hyvin puolustautumaan kuin hyökkäämäänkin, kun Joella sitävastoin ei ollut mitään mahdollisuuksia toisen tavatonta tarmokkaisuutta vastaan. Hänen ainoa toivonsa oli, että Ponta itse kuluttaisi voimansa loppuun.
Genevieve alkoi ihmetellä, miksi hänen sulhasensa ei antanut yhtään iskua. Häntä suututti; mieluummin hän olisi nähnyt sulhasensa vaativan veristä kostoa tuolle pedolle, joka niin hänen kimpussaan oli raivonnut.
Hän oli tulemaisillaan kärsimättömäksi, kun Joelle yht'äkkiä sattui tilaisuus iskuun vasten Pontan suuta. Isku oli erittäin voimakas. Genevieve näki Pontan pään nytkähtävän taaksepäin ja veren punaavan hänen huuliaan.
Mutta isku ja katselijoiden hyvähuudot raivostuttivat vain Pontaa. Hän syöksyi päälle kuin metsäpeto. Hänen entinen raivonsa ei ollut mitään sen rinnalla, mikä nyt purkautui esiin. Ja toista tilaisuutta samallaiseen iskuun ei Joelle tullut. Hänellä oli täysi työ selviytyessään iskujen tulvasta, väistyen, kumartuen ja hakien suojaa ja lykkäystä syleissä. Mutta syli ei ollut pelkkää turvaa ja lykkäystä. Koko ajan täytyi huomiokyvyn olla äärimmilleen jännitettynä ja irtautumiset syleilyistä olivat vieläkin vaarallisempia. Genevieve ei malttanut olla vetämättä suutaan hieman hymyyn nähdessään, miten omituisesti Joe näissä syleilyissä painautui vastustajansa ruumiiseen kiinni, mutta syytä sellaiseen menettelyyn hän ei kuitenkaan huomannut, ennenkuin erään kerran, kun Joe ei vielä ollut kerinnyt tarrautua Pontaan kiinni, hänen vastustajansa nyrkki alhaaltapäin iskettynä melkein hipaisi Joen leukaa.
Myöhemmin erään toisen painiskelun aikana, kun Genevieven jännitys jo oli asettunut ja hän jo helpoituksen tunteella oli tullut huomaamaan sen turvan, jonka vastustajaan kietoutuminen Joelle toi, sai hän nähdä Pontan, jonka leuka kurottautui Joen olan ylitse, antavan vastustajalleen kammottavan iskun selkään munuaisten kohdalle. Katsojat vavahtivat, mutta Joe kietoi äkkiä vastustajansa käsivarret estääkseen iskun uusiintumisen.