Talonpoikain vaatimukset — —? Houkutuskeinoja kunnianhimoisia unelmia kantavalle hallitsijalle.
Venäjä oli suuri, — ja Nikolai II istui Tsarskoje Selossa kuunnellen ministeriensä esityksiä.
Keisarinna? — —
Liikkumattomin kasvoin hän istui huoneessaan korkean, valoisan ikkunan ääressä ja ompeli kultalangalla kirjavalle silkkikankaalle. Vaivalloinen kirjailu loi ihmeellisiä kuvia: ristejä ja kruunuja, rauhanlippuja piteleviä karitsoja, liljoja, jotka valkeina ja hohtavina kiemurtelivat raskaalla kankaalla ja päärmeissä avasivat tuoksuttomat verhiönsä.
Messupukuja, alttarivaatteita, pyhäinkuvia…
Puitteiden tavoin sulkivat tuon yksitoikkoisen työn kuviot sisäänsäAleksandra Feodorovnan elämän.
Kuukausi kuukaudelta kehys kävi ahtaammaksi.
Kaksi keskusta, joihin kaikki keskittyi: lapset — ja kirkko.
Kaikki muut asiat olivat sivuseikkoja, rasittava köynnös, joka oli kitkettävä pois, koska se johti ajatukset pois siitä Yhdestä, Korkeimmasta…
Tehdä omassa itsessään työtä, tulla hyväksi!
Politiikan jyskytykset, jotka kolkuttivat linnan seinille, häipyivät häneltä kuulumattomiin.
Keisari oli vieraantunut puhumasta politiikasta perheensä keskuudessa. Hänen pakottava päänsä kaipasi rauhaa, tunsi väsyneensä Besobrasovin teräväjärkiseen politiikkaan, Vladimir Aleksandrovitshin liukkaaseen, salaista uhkaa kätkevään silkoisuuteen.
Hän kaipasi kevyttä keskustelua, Aleksandra Feodorovnan lempeätä, sulosointuista ääntä, suuriruhtinatarten naurua, joka kirkkaana ja räiskyvänä kajahteli vanhoissa huoneissa. — Vapaana poliittisista huolista hän yhä vain etsi kansansa parasta sisäisestä yhteiskuntapolitiikasta, työväenvakuutuksen luomisesta ja räikeimpien yhteiskunnallisten epäkohtien poistamisesta. —
Yhä vielä hän astui Sergei Juljevitshin jälkiä eikä voinut olla näkemättä vaikutuksia hyödyllisestä yhteistyöstä tuon paljon soimatun miehen kanssa. Kaiken lisäksi täytyi uuden rahaministeriön taistella yhä suurempia vaikeuksia vastaan, ja Pleske ilmoitti rautatiejaoston ja koulutoimiosaston erottamisen rahaministeriön yhteydestä olevan aivan lähimpinä aikoina odotettavissa. Ministeripula ja Witten takaisinkutsuminen näytti välttämättömältä. —
Aleksandra Feodorovnakin oli oppinut antamaan arvoa Sergei Juljevitshin työkyvylle. Hän luotti Witteen pitämättä hänestä, ja oli hetkiä, joina hän tunsi alkavansa katua, että tuolloin oli niin jyrkästi torjunut hänen esityksensä, ja olisi suhtautunut suopeasti uuteen lähestymiseen Witten taholta.
Hän tunsi hämärästi, että politiikan langat olivat luisuneet hänen käsistään, että suurivaikutuksisia, ratkaisevia suunnitelmia punoutui keisaria ympäröivien henkilöiden aivoissa ja että keisari työntyi toimivan henkilön asemasta yhä syrjemmälle, toimettomaksi katselijaksi.
Hän ponnisteli turhaan, saadakseen takaisin menettämänsä, tunkeutuakseen päivänpolitiikan polttaviin kysymyksiin. Ympäristön puheiden mukaan ei ollut mitään ristiriitaisuuksia, ei mitään vastakkaisten mielipiteiden yhteentörmäyksiä.
Aasian kysymys?
Naurettavaa kinastelua Witten ja Plehwen kesken. Ei kukaan pitänyt sitä vakavana. Keisari oli ratkaissut asian säilyttämällä maailmanrauhan siten, että armeija pantiin osittain liikekannalle.
Oliko se totta?
Aleksandra Feodorovna kävi taistelua tuulimyllyjä vastaan. Taistelua, joka lopullisesta toivottomuudestaan huolimatta olisi antanut jonkinlaisia menestyksen toiveita nuorelle, murtumattomalle voimalle.
Mutta hänen voimansa ei enää ollut nuori ja murtumaton. Ja se ratkaisi asian. Hän oli uupunut tuloksettomassa, hävettävässä taistelussa omaa ruumistaan, omaa sieluaan vastaan.
Hän ei toivonut enää mitään, ei enää halunnut mitään siitä lähtien, kun lääkärit olivat selittäneet, että hänen oli turha enää toivoa perillistä.
Jotakin oli hänessä särkynyt, ja hänen tarmonsa oli lamaantunut.
Herra von Witte oli arvannut hänen kykynsä liian suureksi luullessaan hänen voivan tehokkaasti vaikuttaa asiain kulkuun.
Hän yksin… oliko hän niin heikko?
Hän taivutti väsyneesti päätään, ja hänen huulillaan oli alakuloinen hymy, kun hän taas ryhtyi kirjailutyöhönsä.
* * * * *
Illalla, kun rouva Vyrubova bridge-pelin jälkeen oli jäänyt yksin hänen luokseen siniseen salonkiin, alkoi keisarinna äkkiä puhua Serbian tapauksista [Serbian kuningasparin murhasta] — Eikö Balkanin levottomuuksia voinut niitäkin pitää ajan merkkeinä?
Vyrubova torjui säikähtyneenä sellaisen otaksuman. — Kuningatar Draga… tunnettiinhan hänen elämänsä surkea esihistoria. Teko itsessään, niin kaamealta ja pelottavalta kuin se saattoi tuntuakin, ei aiheisiinsa nähden ollut niinkään käsittämätön.
"Kuningattaren loppu sovittaa paljon", sanoi Aleksandra Feodorovna. "Hänen hyveensä ja paheensa voivat etäämpää katsovalle esiintyä vääristyneinä ja suurentuneina…"
Hän keskeytti ja vaipui ajatuksiinsa. Vyrubova luuli arvanneensa, minkätähden Venäjän hovissa tämän kuningattaren kuoleman johdosta, jota Aleksandra Feodorovna hänen eläessään ei milloinkaan ollut kunnioittanut henkilökohtaisella vastaanotolla, oli määrätty julkinen suruaika.
Venäjälläkin kansa oli tyytymätön, täälläkin saattoi minä yönä tahansa ilmestyä palatsisalaliitto.
Mutta Aleksandra Feodorovna ei ajatellut sitä. Suunnattoman paljoa korkeammalla oli Venäjän keisarinnan kohtalo kuin pohjalta nousseen hallitsijattaren. Yhteistä niillä oli vain naisen onnettoman kohtalon yleinen inhimillinen traagillisuus. Ja… eikö kuningatar Dragan uskoteltu raskaudentila ja tuon omituisen petoksen seikkailunomaiset alkuvaiheet tuntuneet jonkinlaiselta rinnakkaiskuvalta?
Aleksandra Feodorovna punastui ja työnsi kortteja, jotka vielä olivat levällään pelipöydällä, konemaisella kädenliikkeellä pitkin kiillotettua pöytälevyä.
Ruhtinatarten tragiikka, jotka ovat myöneet naisenoikeutensa valtiolle!
Katkera hymähdys värähti hänen huulillaan.
Rouva Vyrubova näki sen ja koetti hädissään johtaa keskustelua muihin, kevyihin asioihin.
* * * * *
Kolmeen päivään Besobrasov ei ollut tullut lupaamalleen kohtaukselle temppelin luo. Ei sanaakaan, riviäkään selitykseksi…
Annushkalle alkoi paljastua peli, jonka avulla tuo mies oli saanut hänet itseensä sidotuksi.
Oli hetkiä, jolloin hän koetti torjua mielestään Besobrasovin, alkoi vihata häntä heikomman voimattomalla vihalla.
Hän hengähti helpotuksesta, kun Aleksandra Feodorovna, väsymystä syyttäen, päästi hänet luotaan tavallista aikaisemmin. Tultuaan huoneeseensa hän vaipui goottilaiselle leposohvalle ja pyyhkäisi kädellään kosteita silmäripsiään.
Mitä tämä kaikki oli? — Hupsuksi täällä tuli… hupsuksi! Hän työnsi ikkunan auki ja katseli sankkaan pimeyteen, jonka läpi muutamat valaistut palatsinikkunat loistivat.
Keisarikin oli menossa perikatoaan kohti. Kaikki… kaikki!
Puhjeten hermostuneeseen voihkinaan hän painoi vaalean päänsä muinaisranskalaisen kamiinan kylmää marmoria vasten, jonka venetsialaiset lasit hiljalleen kilahtivat.
Myöhemmin kuin tavallisesti tuli keisari tänä iltana Aleksandra Feodorovnan luo, jutellakseen tapansa mukaan hänen kanssaan neljännestuntisen ennen levolle menoa.
Hän oli hilpeä ja puhelias. Besobrasovin läsnäolo vaikutti taikamaisen elähdyttävästi, se johti mielikuvituksen vapaille, rajoittamattomille urille ja voi saada kerrassaan unohtamaan nykyisen tilanteen surkeuden.
Kuinka erilainen mies kuin pääministeri!
Keisari teki tämän vertailun miltei vastenmielisesti.
Witte, tuo epämieluinen muistuttaja, oli uudessa asemassaan rasittavampi kuin koskaan ennen, ja rahaministeristössä näytti välttämättömästi syntyvän pula.
Mutta sota oli kaikista onnettomuusennustuksista huolimatta taas kerran onnellisesti vältetty.
Oliko siis ollut turmiollista luottaa valtioneuvos Besobrasoviin?
Aleksandra Feodorovnan miettivä katse oli kiintynyt pelipöydällä olevien vahakynttilöiden punertaviin, lepattaviin liekkeihin.
Kuka tuo Besobrasov oli? Mistä hän tuli? —
Pyhän Liigan johtajana ja järjestäjänä hän — kaikesta huolimatta — ei ollut suinkaan hyödytön. Mutta poliitikkona…?
Hänen mieleensä muistui se iltapäivä, jona Vyrubova ensi kerran oli maininnut ratsumestarin nimen, ja hänestä tuntui, että se ei ollut mikään sattuma, vaan että tässä oli tarkoin harkittu suunnitelma takana.
Hän huokasi… Olisi ollut turhaa varoittaa Nikolaita. Turhaa, kuten kaikki. —
Väsynein elein hän risti kätensä ja nosti ne leukansa alle.
Keisari katseli häntä.
"Näytät rasittuneelta, Aleksandra…"
"Rasittuneelta? En ole rasittunut."
Äkkiä hän kohotti päätään.
"Onko Besobrasov koskaan puhunut sinulle rouva Vyrubovasta?"
"Ei koskaan, Aleksandra."
Hän ei näyttänyt kiinnittävän erikoisempaa huomiota puolisonsa kysymykseen. Hellän säälivästi hän silitti hänen tukkaansa ja alkoi taas puhua Besobrasovista.
Kukaan muu kuin hän ei ollut oikein tuntenut poliittista tilannetta, havainnut, mitä talonpojille tarvittiin, jotta kansan keskuudessa olevat kapinalliset ainekset olisi saatu vaikenemaan.
"Käynee välttämättömäksi tyhjentää muutamia seutuja…"
"Hirveä menettely!" huomautti keisarinna.
Keisari kohautti olkapäitään.
"Täytyykö heidän joutua perikatoon maan-nälän näännyttäminä?… He saavat nähdä, että hallituksen taholta on tehty kaikki, mikä suinkin on mahdollista…"
"Mikä suinkin on mahdollista… niinpä kyllä!"
Se kuulosti raskaalta ja surulliselta. Sellainen hän saattoi olla, kun jotkut tummat soinnut oli saatu hänen sielussaan kajahtelemaan.
Keisari tunsi olevansa alakuloinen ja kylmennyt.
Besobrasovin hohtavat haaveet olivat menettäneet lämpönsä.Jokapäiväisyyden yksitoikkoinen huurre peitti taas kaikki.
Hän toivotti keisarinnalle hyvää yötä, meni vielä kerran työhuoneeseensa ja silmäili siellä levällään olevan Itä-Aasian karttaa.
Mutta ne loistavat näyt, jotka ilmestyivät hänen eteensä Besobrasovin läsnäollessa, olivat haihtuneet.
Aseet kalskahtelivat, vaarat vaanivat hänen ympärillään.
Hän soitti, käski tuoda ranskalaista samppanjaa — ja töhersi kirjoituspöydän ääressä muutaman sanan paperille.
Huomenna hän lähtisi Hatsinaan…
Hatsinassa hallitsi äitikeisarinna ja piti hovia, joka oli henkevämpi ja huvittavampi kuin Tsarskoje Selon ikävystyttävä yksitoikkoisuus.
Besobrasovin äkillisestä noususta saakka hän huomasi ympärillään tungeksittavan ja itseään ahdisteltavan tiedusteluilla ja kysymyksillä, ja hänen palatsinsa suojassa, joka oli suuriruhtinaan puolueen kokoontumispaikkana, kuhisi huhuja ja arveluja keisarin kannasta polttaviin valtiollisiin päivänkysymyksiin nähden.
Maria Feodorovna pysyi odottavalla kannalla. Omapäisen toiminnan huono loppu oli opettanut hänet varovaiseksi. Nyt hän istui odottaen vaatimuksia, jotka aika oli tuova esiin.
Vielä ei aika ollut kypsynyt. Niin kauan kuin Witte oli peräsimessä…
Hänen otsansa rypistyi niin pian kuin hänen ajatuksensa koskettivat tuota nimeä. Nyt, kun asiain kulku oli osoittanut eräiden ihmeen mieluisien ennustusten käyneen toteen, alkoi hänelle hämärästi selvitä tuon miehen esittämä onneton osa. Itsevaltais-puhdasoppisen hallitustavan yleisen edun nimessä hän vannotti keisaria erottamaan tuon "pakanan". — Mutta Nikolai ei ollut mikään toiminnan mies. Ratkaisu saattoi synnyttää uusia ristiriitoja, joita sillä hetkellä vallitsevissa olosuhteissa täytyi välttää. Ratkaisu olisi ollut samaa kuin Pobjedonostsevin, Plehwen ja tuhansien muiden suunnan noudattaminen ja julkinen tunnustus Aleksanteri III:n järjestelmälle. Hän kehoitti Maria Feodorovnaa luottamaan tulevaisuuteen eikä aavistanut, että tulevaisuus niin pian oli näyttävä hänen sanansa tosiksi. —
Witten julkinen vastustaja ministerineuvostossa oli Vjaczeslaw Konstantinovitsh Plehwe, jonka eräät entisen rahaministerin taitavat vastustajat olivat saaneet sijoitetuksi sisäministeriöön.
Sergei Juljevitsh ei häntä pelännyt. Hän pelkäsi vain yhtä: keisarin horjuvaisuutta, keisarin, jolla oli tapana yhtyä viimeksi puhuneen mielipiteeseen ja joka oli tottunut työntämään yksityisen monivuotiset ansiot taka-alalle.
Siihen tietoisuuteen, että oli uhrannut voimansa tämän hallitsijan palveluksessa, sekoittui hitunen mielikarvautta.
Olihan mahdollista, että voimat toisinaan olivat väsähtäneet, että ne olivat tehneet huonon palveluksen itsevaltaiselle hallitukselle kieltäytyessään tunnustamasta oikeauskoisuuden vaatimuksia ja osoittaessaan vapaamielisiä ajan virtauksia kohtaan myöntyväisyyttä, jonka seurausten täytyi muodostua onnettomiksi.
Mahdollista kyllä…! Mutta tahto oli ollut hyvä ja usko kyllin rehellinen voidakseen vastustaa keisarin epäluuloisuutta tiettyyn määrään saakka.
Mutta Nikolain sielu oli kuin hiekkainen kesantomaa, jossa kaikenlaiset siemenet itivät, — ja rehottava rikkaruoho tukahdutti järjen pyrkimykset.
Sergei Juljevitsh oli menettänyt työilonsa.
Pahantuulisena ja ärtyisenä hän suoritti kiireelliset tehtävänsä, ponnistaen umpimielisenä kaiken tarmonsa torjuakseen ja väistääkseen Plehwen juonia.
Hän koetti pelastaa sen, mikä pelastettavissa oli, ja tunsi kuitenkin, kuinka tapausten paino musersi hänen kätensä heikon työn siruiksi.
Taaskin pääsi Besobrasov keikauttamaan itsensä maailmankohtalojen ohjaajaksi.
Hänen Itä-Aasian matkansa tarkoituksena oli ollut tutustuminen Korean metsiin ja keinottelijain hankkiminen, jotka olivat halukkaat sijoittamaan petollisilla keinoilla keräämiään rahoja tuohon suurisuuntaisimpaan kaikista liikeyrityksistä. — Erään jo unohtuneen toimiluvan nojalla aloitettiin metsien kaataminen, maahan kutsuttiin venäläisten työntekijäin turvaksi kasakoita, jotka panivat käytäntöön pelätyn nagaikkahallinnon.
Japanissa alkoi murina, joka paisui ja herätti, Englannin salaisesti vahvistamana, vastakaiun koko sivistyneessä Europassa.
Kaikkialla ilmassa oli sähköä.
Nikolai Aleksandrovitsh, maailmanrauhan julistaja, ei tahtonut sotaa.
Vielä tammikuun 14 p:nä 1904 hän vakuutti kokoontuneelle diplomaattikunnalle vilpitöntä rauhanrakkauttaan.
Uskottiinko hänen sanojaan?
Witte oli kyllin typerä niitä uskomaan. Ministerineuvostossa hän alati kiihkeästi vastusti sotaa, teroittaen mieliin noita epämukavia sanoja, jotka hänen vastustajansa olivat vääristäneet kerrassaan naurettaviksi: "Meidän täytyy pitää lupauksemme."
Plehwe väitti häntä vastaan. — Uteliaasti kuunteleva Venäjä-äiti kuuli sanasodan, jota jännittynein mielin seurattiin.
Witte selitti, että Mandshurian sotilaallinen miehittäminen oli tarkoituksetonta ja ettei Port Arthurilla toistaiseksi ollut mitään arvoa Venäjälle.
Plehwe vastasi: "Sen, joka on astunut portaiden ensimäiselle askelmalle, täytyy nousta edelleen, ellei halua näyttää pelkurilta."
Witte: "Koko Itä-Aasian riitakysymysten sotku olisi annettava diplomaattien käsiin, jotka saisivat pulmallisimmatkin asiat meluttomasti selvitetyiksi."
Plehwe: "Pistimiensä, ei valtiomiestaitonsa avulla Venäjä on tullut siksi, mitä se on." — —
Puheet seurasivat toisiaan kuin miekanterällä liikkuen sen ainoan keskeyttämättä, joka sen olisi voinut tehdä.
Sergei Juljevitsh tunsi valtansa päättyneen.
Unohdetut olivat Li-Hung-Tshangin varoitukset, hukkaan oli mennyt kokonaisen vuosikymmenen uskollinen ja uuttera työ.
Kaikkea järkeä ivaava sota oli tuleva ja antava ensimäisen iskun jättiläispatsaan musertamiseksi… Se oli yllättävä Venäjän niin valmistumattomana, kuin sen rauhaarakastavan hallitsija tahto oli määrännyt…
* * * * *
Rahaministerin otsa oli rypyssä, hänen tiukasti suljettua suutaan ympäröivät huolten uurtamat vaot.
Hitain askelin hän astui pitkin rantakatua Nevajoen äärellä, jonka sinertävänhohtoinen, lumipeitteinen pinta häipyi lukemattomien kaasulyhtyjen muodostamien helminauhojen keskelle.
Tuuli tempoili hänen viittaansa, ajoi häntä pitkin Shpalernajakatua, poliittisten rikoksentekijäin tutkintovankilan ohi.
Erään uuden talon neljännessä kerroksessa oli valoa, luoden ulos sinertävään hämärään pitkän valonsäteen, joka jäänpinnassa levisi ohueksi hopeajuovaksi.
Talo oli Sergei Juljevitshille tuttu. Ikkuna niinikään. Se oli Rolanovin, jumalanetsijän, asunto, jonne kerääntyi jumaluusopillisen korkeakoulun professoreita, synoodin virkamiehiä, pappeja, munkkeja ja — anarkisteja, koettaakseen rauhallisten keskustelujen teitä rakentaa siltaa vanhan ja uuden Venäjän välisen kuilun yli. Vakavia miehiä, jotka pyrkivät pyhää päämäärää kohti…
"Pakana" Sergei Juljevitsh oli pysähtynyt talon ulko-ovelle. Hän oli ottanut hatun päästään ja tunsi tuulen tuivertavan harvennutta tukkaansa.
Venäläinen kirkko oli alkanut laskeutua maalliseen seuraan, sivistyksen ja maallikkojen pariin. Pyrki sovitteluihin…
Tiesikö se sitä, että se oli oivaltanut uuden ajan vaarat ja tahtoi katsoa niitä suoraan silmiin?
Pääministerin lujasti yhteenpuristetuilla huulilla karehti halveksiva hymy.
Yhteisymmärrys oikeauskoisten ja anarkistien välillä? — Unohtivatko anarkistit, että oikeauskoisuus merkitsi yksinvaltaa? Ettei Pobjedonostsev milloinkaan kohottaisi kättään nykyistä hallitusjärjestelmää vastaan, niin suuresti kuin hän kiivailikin tämän järjestelmän heikkoa edustajaa vastaan?
Sergei Juljevitsh seisoi avopäin ja tuijotti rauhalliseen valojuovaan.
Sovittamaton ristiriita vallitsi Venäjän uuden uskonnon, joka katkaisi oikeauskoisuuden kahleet, ja tsaarivallan periaatteiden välillä. Sanan uskomisen sijaan se asetti ilmeen, perinnäisten kaavojen sijaan pyhän elämyksen.
Mutta tässä elämyksessä, joka tuli Jumalalta ihmisille, ei ollut enää mitään sijaa tsaarin persoonalle. — Yksinäinen mies tunsi vilunväreitä. Hänen mieleensä tuli merkillinen ajatusyhtymä…
Keisarinna!… Eikö se ollut Aleksandra Feodorovnan sielunelämän ristiriita, että hänen uskonnollisuutensa kulki omia teitään? Kasvatti kukkia, joiden täytyi jäykistyä hovin jäisessä ilmapiirissä? Että hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kyllin itsenäisiä voidakseen odottaa ihmettä?
Sergei Juljevitsh pudisti päätään. — Nevalta henki viileä, rauhoittava tuuli, joka märän vaatteen tavoin laskeutui kuumalle otsalle.
Äskeisten hetkien mietteet näyttivät eriskummaisilta, näkyvää todellisuutta pilkkaavilta kiemuroilta.
Aleksandra Feodorovna?…
Hän kohautti olkapäitään, pyyhkäisi kädellään hiussuortuvat otsaltaan ja jatkoi nopein askelin matkaansa.
* * * * *
Sota, jota Besobrasov ja Aleksejev olivat tahtoneet ja jonka useimmat taantumukselliset eivät tahtoneet nähdä jäävän sikseen, tuli sitten, kun aika oli kypsynyt ja yhä kiihtyvän ukonjyrinän täytyi päästä purkaantumaan.
Se ei tullut kenellekään yllätyksenä paitsi keisarille, joka viimeiseen hetkeen saakka julisti yleisen hymyilyn esineeksi joutunutta rauhanrakkauttaan ja joutui ihmeisiinsä, nähdessään tapahtumien keräytyvän hänestä välittämättä ja ilman hänen myötävaikutustaan.
Venäjän armeijan varustukset olivat huonot, muonitus puutteellinen, upseerien elämäntavat ylelliset ja siveettömät.
Sittenkin sai sodan alussa saavutettu menestys arvelemaan, etteivät pietarilaiset kerskujat olleet niinkään väärässä…
Kävi, kuten käy jokaisessa sodassa.
Kansallisen innostuksen äkillinen leimahtaminen rakensi siltoja kansan ja keisarin sydämien välille. — Nikolai Aleksandrovitsh alkoi olla kansanomainen.
Jos hän olisi ollut kyllin viisas tällä hetkellä astuakseen ratkaisevan askelen, — antaakseen vapaaehtoisesti hallitusmuodon — silloin olisi vastaisilta ristiriidoilta katkaistu niiden tehoisin kärki.
Hän ei sitä tehnyt. —
Hän odotti, kunnes kansallisen innostuksen ensimäinen kipinä oli sammunut ja kumouspuolueet olivat saaneet lisää alaa…
Tähän aikaan tapahtui ihme, joka uudelleen lupasi AleksandraFeodorovnan kaipuulle toteumista. —
Oikeauskoiset puolueet ihailivat hiljan pyhimykseksi julistettua Serafinia, ja keisari kuunteli lapsellisessa uskossaan halukkaasti mystillisiä ennustuksia, jotka lupasivat hänelle perillisen…
Tehtiin toivioretki pyhimyksen haudalle. Kaikessa hiljaisuudessa…Vähälukuisin seuruein, joka jätettiin läheiseen maalaiskaupunkiin…
Maantie, joka keltaisenharmaana nauhana johti pyhimyksen haudalta loivakukkulaisen seudun läpi, oli epätasainen kuten yleensä Venäjän ajotiet, ja sen varrella näkyi huonosti kynnettyjä kesantoja, joiden heikko lumipeite suli auringon kuumottaessa.
Seudun yllä lepäsi omituinen surumielisyys. Mökit, jotka näyttivät turvattomilta lapsilta, kyyröttivät alastomien happomarjapensas-aitojen takana. Tyttöjen pitkäveteiset laulut kaikuivat uneliaina kaihoisassa ilmassa. —
Aleksandra Feodorovna piti käsiään ristissä. Hänen huulensa mutisivat… rukoilivat.
Taivaan lasimainen kirkkaus teki hänen raskasmieliset silmänsä loistaviksi, hipiänsä kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Hänen hymynsä oli haltioituneen hymyä. —
Kirkko, jossa Sarovin pyhän Serafinin jäännöksiä säilytettiin, hohti valkoisena muutamalta kukkulalta puunlatvojen lomitse. Kirkon sisällä loistavien kynttilöiden valon kirkastamina kuvastuivat ikkunoihin maalatut pyhimykset hitaasti lähestyvään hämärään. Vihitty lähde solisi puiden alla. — Kuiskailevia ihmisiä tungeskeli vaunujen ympärillä. — Kun Aleksandra Feodorovna läheni laahaavin askelin kirkon ovea, väistyivät he kuiskutellen syrjään.
Ei kukaan puhunut. Yksikään ei seurannut häntä. —
Ainoastaan se nuori pappi, joka luki messua erään sivualttarin vieressä, hiveli epäpyhillä katseilla solakkaa, uupunutta olentoa.
Pappi oli pitkä ja laiha, poskipäät olivat leveät kuten yleensä slaaveilla, ja vahva, keskeltä jakautunut tukka aaltoili korkealle, kaunismuotoiselle otsalle tuuheisiin kulmakarvoihin asti.
Keisarinna ei pannut häneen huomiota. Mutta hänen kumartuessaan suutelemaan pyhänjäännöksiä tuntui miehen katse vetävän häntä puoleensa kuin magneettisella voimalla. Hän katsahti pappiin, hätkähti ja käänsi päänsä pois. Hänen huulensa vääristyivät ilmaisten inhoa ja torjumista, mutta vain sekunniksi. Sitten hän rukoili jälleen. Rukoili ihmettä. —
Hänen polviansa särki, kun täytyi niin kauan olla polvillaan kiviportailla, ja suonenvetoisesti yhteen painettuja kämmeniä kivisti.
— Ihme! Ihme! —
"Sarovin pyhä Serafin — —"
Lakkaamatta mutisivat keisarinnan huulet. —
Nuori pappi seisoi pyhimyksen kuvan alla, jonka kehä oli jalokivillä koristettu, ja hänen hehkuvissa silmissään oli levotonta vilkuilemista. Hän oli kotoisin Etelä-Venäjältä, oli vaeltanut paljon maailmalla päästen täysin selville pyhän elämyksen eroottisesta mystiikasta ja vuosikausia kuulunut pahamaineiseen Hlysty-lahkoon. [Hlysty oli nimenä eräällä irstailevalla itsensäkiduttaja-lahkolla 17-vuosisadalta. Sen tunnuslauseena oli: "Synti voidaan kuolettaa vain synnillä."] Hän ei uskonut siihen ihmeeseen, jota nuo mutisevat huulet rukoilivat.
Mutta rukoilijatar oli kaunis — jopa keisarinna — —
Tästä koituisi pyhän Serafinin haudalle erinomaista mainetta. Pappi myhäili — —
Yhdeksän päivää rukoili Aleksandra Feodorovna. Noustessaan polviltaan hän oli niin uupunut, että tuskin pysyi pystyssä. Kuin unissakävijä hän silmäili ympärilleen. Ja silloin hänen katseensa osui papin merkillisiin silmiin.
Toisenlaiset olivat nuo silmät kuin isä Joannin. Niistä uhkui lupauksia, joita oli rukoiltu, ja haluja, jotka kammottivat. Sittenkin Aleksandra Feodorovna sieti, että nuori pappi luki hänelle siunauksen. Mutta hänen huulensa värisivät kuin hän olisi joutua koskettamaan jotakin saastaista.
"Sarovin pyhä Serafin!" — —
Keisarikin rukoili. Rauhallisina ja hieman suruisina hänen kasvonsa häämöittivät pyhän savun lävitse. Niin yksinkertaisen uskovaisena kuin tavallinen venäläinen hän luotti ihmeeseen. —
Yhdeksäntenä päivänä oli keisarinna mennyt tainnoksiin. Hänet kannettiin kirkosta ulos. Paasto ja rukoileminen oli kuluttanut hänen voimansa. — Hartaudenharjoitus oli nyt päättynyt. —
Aleksandra Feodorovna hymyili nähdessään keisarin huolestuneet kasvot, jotka olivat kumarruksissa hänen ylitseen. Mieleen muistui entisiä oloja — niinpä heidän ensimäinen retkensä Kremliin, jolloin hänet taintuneena kannettiin vaunuista.
Hänen vaatteisiinsa oli jäänyt pyhän savun tuoksua. Hän oli rukoillut, oli alentanut itsensä puolisonsa vuoksi. Ja nyt hänessä oli jotakin morsiamen tapaista. —
Mitä merkitsivät papin kummalliset silmät? Pois mielestä sellaiset rumuudet! Värisytti vielä, kun hän ojensi molemmat kätensä keisarille. Olihan heillä yhteinen rakkaus! —
* * * * *
Seuraavassa elokuussa syntyi Venäjän valtakunnalle kruununperillinen.
Ihme oli siis toteutunut. Sarovin pyhän Serafinin maine oli nyt taattu.Oikeauskoinen kirkko kohotti päätään voitosta riemuiten.
Mutta kansa ei enää ollut sama lapsekas, ihmeitä kaipaava kuin kymmenen vuotta takaperin. Se alkoi kehitellä omaa uskonnollista elämystään ja punoa tätä yhteen ajan vaatimusten kanssa.
Perintöruhtinaan syntymä herätti yleistä riemua, sillä tämän tapauksen johdosta odotettiin perustuslakia, ja keisarille muistutettiin perustuslain asiaa kuin lupausta, joka oltiin valmiit, tarpeen tullen, saamaan toteutetuksi vaikka väkivallalla.
Mutta keisari menetteli kuten oli heikon luonteensa mukaan menetellyt hallituskautensa alusta saakka: horjui ja epäröi. —
Asianhaarat pakottivat hänet kyllä antamaan lokakuun 17 p:n manifestin, jota Witte lisäksi valaisi huonosti laaditussa selityskirjassa.
Tämä manifesti oli laadultaan yksinomaan maallinen eikä, siis pystynyt kumoamaan sitä valaa, jonka tsaari oli vannonut, kun hänet kruunattiin ja voideltiin. Siitä puuttui uskonnollinen puoli. Ylimmäinen pappi Nikolai Aleksandrovitsh epäsi kirkkonsa uskovaisilta sen, mitä keisari kansalleen myönsi.
Taantumuspuolue riemuitsi. Alettiin syyttää kansaa kiittämättömäksi, kun sen ilonilmaukset olivat niin pian vaienneet. Etsittiin uusia keinoja, millä revittäisiin rikki kumouspuolueiden tiheäsilmäinen verkko ja kaksin verroin ankarammin tukahdutettaisiin kapinan monikielinen liekki.
Mutta keisaria eksytettiin väärennetyillä sähkösanomilla venäläisten voitoista ja naurettavilla kuiskutuksilla, joilla tahdottiin estää häntä pääsemästä selville kansan oikeasta mielialasta.
Joulukuun viimeisenä päivänä toimitti taantumuksellinen valtiollinen klubi "Venäläinen yhdistys" keisarille lähetystön kautta kirjelmän, jossa pontevasti vastustettiin kaikkia muutoksia yksinvaltaiseen hallitusmuotoon. Siihen keisari vastasi seuraavin sanoin:
"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni rehellisestä ja aitovenäläisestä mielialastanne. Lausumiinne sanoihin en tahdo tehdä mitään muutosta eikä minulla ole niihin mitään lisättävää."
Voiko kansaa syyttää, jos se pitikin hallitsijaansa kuurona ja sokeana, mitä sen tarpeisiin tulee?
Katkera suuttumus levisi yhä laajemmalle. Syytettiin suuriruhtinaita, joiden petokset ja vehkeilyt taistelussa keltaisia vastaan olivat vieneet sadat tuhannet surman suuhun. Syytettiin Pobjedonostsevia, joka kaikkien murhayritysten uhallakin näytti saavuttavan patriarkan iän ja uudestavuodesta lähtien sai rinnassaan pitää Andreaan ritarikunnan korua merkkinä keisarin suurimmasta suosiosta. Kirottiin Plehwen varjoa — hän oli kesällä saanut väkivaltaisen kuoleman — ja epäiltiin hänen lempeämpää seuraajaansa Svriatopolk-Mirskiä, vaikka tämä esiintyi vapaamielisenä.
Witte, kansan ja keisarin ainoa välimies, oli mykistetty. Siinä toivossa, että keisari kuitenkin tahtoi hänet pitää, hän oli jättänyt erohakemuksensa. Perustellut sitä luottamuksen puutteella. Oli toivonut, että suora lausunto hallitsijalle voisi selvitellä vastapuolueen sotkuisia juonia.
Mutta tässä luottamuksessaan Nikolain kannatukseen hän pettyi. Hänen eropyyntöönsä suostuttiin armollisesti. —
Kun kansalla ei ollut muita keinoja saada ääntään keisarin kuuluville, päätti se mennä hänen puheilleen ja esittää hänelle miljoonien toiveet.
Gapon niminen pappi, jolla oli samanlainen parta kuin Kristuksella ja syvälle painuneet, intohimoa ja nautinnonhalua hehkuvat silmät, oli parooni Freedericksin kautta saanut keisarille jätetyksi anomuksen, että muuan Pietarin työväen lähetystö hänen johdollaan pääsisi majesteetin puheille.
Avuttomasti hymyillen oli keisari tähän pyyntöön suostunut.
Pari päivää aikaisemmin oli sisäministeri toimittanut hänen luettavakseen ruhtinas Trubetskoin kirjeen, jossa tämä otti vastatakseen kunnallishallitusten keisarille lähettämästä kirjelmästä. Siinä puhuttiin anarkiasta ja kumouksesta, ja eräät sanontatavat tuntuivat melkein varoituksilta, joille Port Arthurin joutuminen vihollisille antoi merkillisesti uhkaavan taustan. —
Keisari meni tapaamaan Aleksandra Feodorovnaa.
Tämä oli juuri tullut kappelista ja kohta rientänyt perintöruhtinaan makuusuojaan.
Lapsen syntymällä ei ollut keisarinnan mielentilaan sitä vaikutusta kuin oli toivottu. Lyhyttä riemunpuuskaa oli seurannut kylmä harkinta.
Valtaistuimen perijä oli kyllä saatu, mutta valtakunta horjui. OlikohanSarovin pyhä Serafin kyllin voimakas ohjaamaan kansojen kohtaloita?
Ääneti ja suruisena istui keisarinna pikku Aleksein vuoteen ääressä.
Tulisiko tuosta se väkevä, jota valtakunta tarvitsi? Se mahtava, jostaElisabet oli puhunut?
Hän hytisteli ja silmäili punaisiin liekkeihin, jotka nuoleksivat tulisijan marmoria. Äidit eivät kykene lapsiaan suojelemaan. He voivat vain rukoilla — rukoilla — —
Silloin astui keisari huoneeseen. Hänen ryhdistään arvasi keisarinna hänen olevan väsyksissä ja tarvitsevan lohdutusta ja hymyä. Ja Aleksandra Feodorovna pakottikin itsensä menemään iloisen näköisenä häntä vastaan.
Keisari heittäytyi raskaasti nojatuoliin istumaan.
"He eivät ole tyytyväisiä. Vaativat vaatimistaan. Mitä olisi tehtävä, että saisi heidän suunsa tukkoon?"
Tässä hän käytti samoja sanoja, jotka yliprokuraattori oli joku päivä takaperin lausunut ministerineuvoston istunnossa Tsarskoje Selossa.
Aleksandra Feodorovna tuijotti lattiaan.
"Lisää myönnytyksiä", sanoi hän hitaasti.
"Jos myönnän lisää, jäisi keisarin vallasta vain varjo jäljelle.Emmehän saa vapaaehtoisesti luopua oikeuksistamme, Aleksandra."
Huoaten katsahti keisarinna uinuvaan lapseen.
"Otatko heidät vastaan?"
"Otan — olen luvannut."
Keisarinna kohotti päätään ja kysyi kiireesti, samalla kun pelon ilme liukui hänen hienojen, hermostuneiden kasvojensa yli:
"Ja aiotko selitellä heille perusteitasi?"
"Aion puhua heille niinkuin isä puhuu lapsilleen. Tahdon sanoa heille, että olisi syntistä nurista Jumalan säätämää hallitusjärjestelmää vastaan. Että Jumalan käsi kostaisi joka rikkomuksen hänen lakiansa vastaan —"
"Mutta eiväthän he usko Jumalaan!"
Keisarinna kohautti hartioitaan ja tuijotti lohduttomana tyhjyyteen.
"Entä Witte?" kysyi hän viimein.
Keisarin otsa meni ryppyyn.
"Mahdollisesti hän tajuaa ajan vaatimukset paremmin kuin me kaikki muut. Mutta hän on epäuskoinen kettu, joka on tottunut kulkemaan omia polkujaan."
Omiako polkujaan? Eikö päinvastoin hänen tiensä ollut juuri se, joka vei alas kansanjoukkojen leveään virtaan? Se tie, jota keisari oli estetty kulkemasta?
Aleksandra Feodorovna suoristautui tuolillaan. Hänen sormensa vavahtelivat.
Keisarin täytyi jäädä yksin, niinkuin Jumala ja pyhä kirkko olivat tahtoneet. Mutta yksinäiset ovat voimattomia.
Lähetystöön, jonka piti tulla Talvipalatsin edustalle, kuului noin sata tuhatta lakossa olevaa työläistä, joita nälkä ja äärimmäinen kurjuus pakotti tähän viimeiseen epätoivoiseen yritykseen. Heidän johtajansa, pappi Gapon, oli luopio, entinen kumousmies ja poliisiurkkija, eikä kukaan varmasti tiennyt, kenen asioita hän oikeastaan ajoi.
Aika oli onnettomasti valittu. Loppiaisena oli eräiden kaartinupseerien "varomattomuuden" vuoksi ammuttu muutamia shrapnelleja keisarilliseen paviljonkiin, eikä kiihtymys sen johdosta ollut vieläkään asettunut hovipiireissä. Ja lisäksi oli epäluulo lakkoilevia työmieslaumoja kohtaan saanut yllykettä kaduilla sattuneista pikku kahakoista.
Tsaarin kansa, joka mieli astua hänen eteensä lausumaan miljoonien toivomuksia, sai sellaisen vastaanoton kuin rikollisparvi.
Suuriruhtinas Wladimir oli ennakolta aavistanut mellakoita ja mielenosoituksia ja ryhtynyt, laajoihin toimenpiteisiin. Kasarmeissa oli koolla viisikymmentätuhatta miestä sotaväkeä; toisia joukkoja oli ministeriöissä ja yleisissä rakennuksissa, ja monien talojen pihoilla oli myös sotaväkeä valmiina hyökkäämään millä hetkellä hyvänsä.
Mutta hallitsijansa lupaukseen luottava kansa ei välittänyt vaarasta.
Kantaen tsaarin ja pyhimysten kuvia keskellään ja laulaen hurskaita virsiä aaltoili sadan tuhannen työläisen lauma kulkueeksi järjestyneenä Talvipalatsia kohti. Troitski-torilla oli heitä vastassa tsaarin pataljoonia. Kasakkain piiskat haihduttivat heti vapauden haaveet, ja keisarillisen vartion luodit vinkuivat keisarin alamaisten seassa.
Lumi värjäytyi punaiseksi Troitski-torilla. Kansanjoukko hajaantui, pakeni, haki suojaa sitä tsaaria vastaan, jolta oli tultu apua anomaan. Tukahdutettu vimmanhuuto kiristi työläisten kurkkuja.
Eräästä Talvipalatsin akkunasta tarkasteli Wladimir Aleksandrovitsh kylmäverisesti näitä hävityksen merkkejä. Valta sille, joka osasi valtaa käyttää! Julma voitonriemu kiilui hänen kylmissä silmissään. Parrakkaan suun ympärillä leikki hymy.
Mutta keisari oli paennut Tsarskoje Seloon, oli siellä polvillaan kappelissa ja rukoili — — Rukoili kaikkea hyvää alamaisilleen, onnettomalle, harhaan johdetulle kansalle, sill'aikaa kun hänen pääkaupunkiosa kaduilla virui pari tuhatta ruumista.
Se anomus, jonka lakkolaiset olivat aikoneet jättää herralleen ja keisarilleen, kuului seuraavasti:
"— — Me olemme kurjia ja solvattuja orjia, joita mielivalta sortaa. Kun kärsivällisyyden raja oli saavutettu, lakkasimme työstä. Meillä ei ole ihmisoikeuksia; Sinun virkamiestesi kautta olemme orjiksi joutuneet. Virkasääty on rosvoja ja valtion rahojen varkaita. Kansalta on riistetty kaikki mahdollisuus lausua julki toiveensa ja vaatimuksensa ja ottaa osaa verojen ja valtionmenojen määräämiseen. Kaikki tämä on ristiriidassa inhimillisen ja jumalallisen oikeuden kanssa. Mieluummin kuolemme kuin enää elämme sellaisissa oloissa.
Keisari, auta kansaasi! Hävitä väliseinä Itsesi ja kansan väliltä! Hallitkoon kansa yhdessä Sinun kanssasi. Meidän suustamme ei puhu julkeus, vaan halu pelastua sietämättömästä olotilasta. Kansanedustus on välttämätön; kansan itsensä on päästävä hallituksesta osalliseksi. Tämä on tärkein pyyntömme; mutta meillä on muutakin pyydettävää. — —
Käske täyttämään pyyntömme; silloin teet Venäjän onnelliseksi, mutta muussa tapauksessa sorrumme. Meillä on vain kaksi tietä: vapaus ja onni tai hauta. Mielellämme uhraamme henkemme Venäjän hyväksi." —
Tämä anomuskirjelmä tuhottiin, sen riekaleet hajoitettiin kaikkiin ilmansuuntiin. Eikä keisari saanut sitä nähdäkseenkään.
Sill aikaa kun hän Tsarskoje Selossa haki turvaa Trepovin vartiojoukon suojaamana, vei kuolettavasti haavoittunut kansa vaatimuksensa takaisin koteihinsa sydän täynnä jäytävää katkeruutta Romanoveja vastaan.
Gapon, pettynyt ja hyljeksien kohdeltu, osoitti Pietarin työväestölle avoimen kirjeen.
"Veljet! Eilispäivästä asti ei meillä ole enää keisaria. Viattomien veri erottaa hänet kansasta. Alkakoon nyt kansannousu vapauden puolesta!"
Pessimistit, jotka olivat ennustaneet työväestön tekevän uuden retken Tsarskoje Seloon, saivat huomata erehtyneensä. Kellään ei ollut halua panna henkeään toistamiseen alttiiksi kasakkain kivääreille.
Keisari oli väärin arvostellut ajan vaatimuksia. Nämä tallaisivat hänet kyllä allensa. — Mietittiin ja odotettiin. —
* * * * *
Tsarskoje Selossa sataa lunta. Pari tarhurin apulaisiksi puettua miestä on lunta luomassa. Ne ovat Trepovin väkeä. Ohrana-miehiä, joiden tehtävänä on vainuta rikollisia hankkeita tsaarin pyhää persoonaa vastaan, siepata kiinni murhanyrittäjät, joiden ehkä onnistuisi läpäistä palkattujen vartijain viisinkertainen muuri. —
Talven lohduton apeus. Puisto äänetönnä, lumen vallassa, kuolleena. Ei lasten naurua, ei honottavia muistutuksia englannin kielellä.
Pikku suuriruhtinatarten on pakko pysyä kotosalla. Eräs englantilaisista lapsentytöistä on erotettu ja vakoojaksi epäiltynä toimitettu maasta pois.
Keisarinna kuuluu yöt päivät itse vartioivan pikku perintöruhtinaan unta. —
Vasiliostrovin kaupunginosassa taistellaan yhä vielä katusulkujen turvissa. Sevastopolissa panevat mellakoivat merisotilaat toimeen murhapolttoja. Venäjän Puolassa riehuu kapinahenki sortovaltaa vastaan. Ja sotanäyttämöllä etenee keltainen vihollinen voitollisesti.
Puuttuu mies. Se ainoa, joka oli kyennyt kokoomaan kaikki ristiriitaiset langat jäntevään, häikäilemättömään kouraansa. — Besobrasov!
Viisaasti harkiten hän oli liittynyt suuriruhtinaiden puolueeseen, kun hänen etunsa niin vaati. Mutta hänen liittolaisensa eivät pysyneet uskollisina.
Kun vihdoin ei enää voitu ylläpitää yhä toistettua juttua venäläisten sotavoitoista, oli Sergei Aleksandrovitsh ottanut paljastaakseen keisarille koko asian. Näyttänyt, millä korteilla Besobrasov pelasi.
Valtioneuvosto sai oppia, ettei ollut siihen saakka osannut, arvioida, kuinka armottoman tylyksi tuo heikkotahtoinen hallitsija voi joskus yltyä.
Besobrasov syöstiin heti. Turhaan hän koki tarrautua rouva vonVyrubovaan. Hän oli liian varhain riisunut naamionsa, niin ettäAnnushkassa oli nyt vain pettyneen naisen vihaa.
Hän katosi, upposi — tullen joskus näkyviin kumouksellisten miesten ja irstaiden naikkosten parissa, joille hänen sopi tehdä joitakin palveluksia ilmoittamalla hovin salaisuuksia. Pyörre oli tarttunut häneen ja veti häntä yhä syvemmälle. —
Mutta keisari tunsi apein mielin, että hänen jälkeensä oli jäänyt aukko, kävi entistä umpimielisemmäksi ja alkoi vihata ihmisiä. Hän jätti Aleksanterinpalatsin viralliset huoneet ja vetäytyi sen sisäosiin. —
* * * * *
Pietariin oli puhelin- ja lennätinyhteys katkaistu. Junia ei sinne myöskään enää kulkenut. Ainoastaan suuriruhtinasten autot rutistivat maanteiden lunta. —
Tsarskoje Selossa pidettiin perheneuvottelu. Kun Wladimir hartaasti kehoitti tsaaria pakenemaan ulkomaille, sai hän välttelevän vastauksen. Avuttomina ja rehellisinä tuijottivat keisarin suuret silmät.
Mitä häneltä tahdottiin? Tämä kapina — oliko se muuta kuin eräiden mellastajain toimeenpanemia rettelöltä?
Tsarskoje Selo oli kyllä turvallinen paikka. Vartijoita oli lisätty kaksin verroin. Verinen Trepov oli nimitetty kenraalikuvernööriksi ja annettu hänelle rajaton toimivalta. Tarvittiinko vielä jotakin kapinoitsijain masentamiseksi?
"Hän pelkää, että hänet pakotetaan luopumaan kruunusta", kuiskasiSergei Aleksandrovitsh. "Hän on ulkokullattu."
"Narri!"
"No no, ei sentään niin narrimainen!"
Suuriruhtinas nauroi. Hän ajatteli, kuinka innokkaasti Maria Feodorovna Hatshinasta käsin seurasi kumouksellisten kaikkia puuhia. Luuliko hän ehkä oman aikansa jo olevan tulossa? —
Seuraavana aamuna lähti Leuchtenbergin herttua Tsarskoje Seloon esittääkseen keisarille kahden kesken totuudenmukaisen kertomuksen siitä, mitä Pietarissa oikeastaan oli tapahtunut.
Nikolai otti hänet vastaan työhuoneessaan ja jutteli tyynesti ja kylmäkiskoisesti, ikäänkuin olisi puhe kumouksellisten ainesten vähäpätöisestä kepposesta. Kun herttua ilmeisesti korostetussa tarkoituksessa mainitsi hänelle uhrien todellisen luvun, kalpeni keisari, puristi huulensa yhteen ja alkoi levottomasti kävellä edestakaisin. Sitten oli keskustelu hyvin harvasanaista.
Illalla käskettiin Trepovin saapua Tsarskoje Seloon.
Hän tuli sen näköisenä kuin ainakin monipuuhainen diktaattori. Keisari teki kysymyksiä, joihin oli hankala vastata, mutta Trepov piti kuitenkin viisaimpana pysyä totuudessa.
Tässä ei ollut puhe vain kapinasta — ei, vaan oikein vallankumouksesta!Vielä oli keinoja sen hillitsemiseksi.
"Verisiäkö?" tutki keisari.
Kenraalikuvernööri kohautti leveitä hartioitaan.
"Tehokkaita, luullakseni. Taistelussa ei kukaan välitä siitä, haavoittuuko vastustaja kuolettavasti."
Keisari oli hetken aikaa vaiti.
"Pitäisi kuitenkin löytää jokin mahdollisuus käyttää vain lievimpiä keinoja", sanoi hän sitten.
"Minun täytyy huomauttaa teidän keisarilliselle majesteetillenne, että sillä, joka on vastuussa, täytyy joka tapauksessa myös olla keinot."
Trepovin äänessä oli tuima, kimeä kaiku, joka ilmaisi hänen ärtyneen.
Keisari teki epäröivän kädenliikkeen ja koetti sovitella.
"Onhan itsestään selvää, että teidän mielestänne on yhtä tärkeätä kuin minunkin välttää kaikkea tarpeetonta verenvuodatusta."
Sitten keisari ehdotti, että Pietarissa levitettäisiin julistuksia, joissa työväkeä kehoitettaisiin jälleen ryhtymään työhön. Pidätetyt päästettäisiin taas vapaiksi, mikäli suinkin olisi mahdollista.
Trepov teki puolestaan myönnytyksiä ja pohti asiaa. Kun hän sitten parin tunnin päästä poistui, oli sanoja paljonkin vaihdettu, mutta niiden käydöllinen merkitys oli nollan arvoinen.
Keisarin epämääräiset ja epäröivät ohjeet olivat sellaisia, että niitä sopi kiertää. Ja yksinvallan päämäärä pyhitti kaikki keinot.
Tsarskoje Selossa pidetyt perheneuvottelut olivat täynnä kiusallisia kohtauksia, jolloin keisarin epäröimisestä johtui ikäviä hankauksia. Wladimir Aleksandrovitshin vaikutus oli heikennyt. Tuntui melkein siltä kuin keisari yrittäisi vapautua itsevaltiuden ajatuksesta ja tottua kuvittelemaan perustuslaillista hallitustapaa. —
Samanlaista tuskailua oli myös keisarinnan puolella. Hän ei aavistanut "Punaisen sunnuntain" murhenäytelmän kaikkea laajuutta, mutta hän oli kyllin herkkä tunteakseen kärsimystä keisarin hermostuksesta ja tämäntalvisen olon pahaenteisestä synkkyydestä.
Hän tiesi, että oli tulossa seurauksiltaan tärkeitä päätöksiä ja että Trepov, jonka valtava häränniska oli hänelle yhtä vastenmielinen kuin hänen raskaiden käsiensä kömpelöt liikkeet, usein, liiankin usein kävi keisari työhuoneessa. —
Palatsissa vilisi kätkettyjä, äkkiä esille pujahtavia poliisimiehiä, jotka olivat enimmäkseen siviilipukuisia toimien palatsipalvelijain tehtävissä.
Välittämättä siitä, mitä Aleksandra Feodorovna tahtoi ja vakuutteli, oli Trepov myös järjestänyt, että keisarinnan hovi- ja palveluskuntaa pidettiin erityisesti silmällä. Kun oli tunnettua, että vallankumouksellisten joukkoon kuului myös ylimpien piirien naisia, ei tätä raakaa toimenpidettä vastaan ollut turvaa. Ei siis enää saanut lausua ainoaakaan sanaa niin, ettei se joutuisi epäluuloisten urkkijain korviin. Missään ei ollut suojaa. —
Keisarinna oli taas perin harvasanainen julkisesti esiintyessään. Illalla bridge-pelissä hän oli hajamielinen ja levoton. Hänen hermostuneisuutensa alkoi tarttua seuranaisiinkin.
Ruhtinatar Obolenskajalla oli ajoittain hermokohtauksia, kreivitär Mengdenillä kivisti päätä, ja rouva Vyrubova murehti särkynyttä ihannettaan — Besobravin häviötä. —
Kun keisari tuli Aleksandra Feodorovnan huoneisiin, tapasi hän siellä vain alakuloisuutta ja ikävää. Hän viipyi tunnontarkasti neljännestunnin ja poistui sitten helpotuksesta huokaisten takaisin työhuoneeseensa.
Aleksandra Feodorovna tunsi, että heidän välilleen aukeni vähitellen kuilu. Yksinäisinä, unettomina öinä valtasi hänet tuska kuin kuuma, herpaiseva aalto. Outo, tähän asti tuntematon pelko. Ikäänkuin katon valkoinen rappaus alkaisi irtautua ja uhkaisi romahtaa parkettilattialle. Tai oliko tämä tuska vain hänen oman, sairaaloisesti kiihtyneen sielunsa synnyttämä?
Eikö hän ollut onnellinen?
Sarovin pyhä Serafin oli saanut toimeen ihmetyön, ja keisarillinen prinssi uinui rauhallisesti pitsipeitteensä alla. Venäjän perillinen ja toivo!
Nauroiko siellä joku?
Kah, itsehän hän vain nauroi.
Kiireesti hän nousi istualle, jäykkänä kuin patsas leveän vuoteen patjojen keskellä.
Itsekö hän oli nauranut?
Hänen kasvonsa olivat vääristyneet, ja tuontuostakin kulki vavahdus hänen ruumiinsa lävitse. Hän aikoi tarttua soittokelloon, mutta malttoi mielensä ja painoi molemmat kätensä lujasti otsaa vasten, joka tuntui nihkeältä ja kylmältä.
Mutta nauru, tuo kaamea nauru, ei ottanut tauotakseen. Sysäyksittäin se tuli ja taas häipyi.
Hän oli varmaankin sairas! Ei, eihän toki! Eikö hän ollut vain nähnyt unta? Alekseista?
Jokin ääni oli häntä sanonut Venäjän perilliseksi. Ja silloin oli tullut nauru. Hän itse ei nauranut; siis joku vieras? Mutta kuka täällä oli?
Hän pyyhki otsaltaan hikeä ja koki vapautua kauhuntunteesta.
Eikö käytävästä oven takaa kuulunut hiipiviä askelia?
Nyt hän ei enää kestänyt, vaan soitti sittenkin. Unisen kamarineidin takaa häämöittivät etuhuoneen pimeydestä vieraat kasvot. Siellä oli vartija!
Hän tunsi naurunpuuskan jälleen tulevan, ja sitten, hän avuttomana antautui kamarineidin sovitettavaksi jälleen makaamaan vuoteessa tehden kysymyksiä puoleksi tukahtuneella äänellä.
Kamarineiti katseli häntä hämmästyneenä.
Palatsissa oli kaikki ollut rauhallista. Kukaan ei ollut kuullut mitään outoa. Kenties oli Vasiliostrovin puolelta ammuttu muutama laukaus.
"Ammuttu?"
"Kapinalliset eivät vielä kuulu kokonaan rauhoittuneen."
"Hyvä on, Hauksbee! Saatte mennä nukkumaan. Nyt olen ihan rauhallinen." —
Keisarinna odotti, kunnes kamarineidin askeleita ei enää kuulunut käytävästä. Sitten hän hypähti vuoteesta lattialle ja lukitsi etuhuoneeseen vievän, oven, vääntäen avainta kerran — ja toisenkin!
Nyt hän oli turvassa. Vartijoiltaankin.
Hän hymyili, otti eräältä pikku pöydältä kijeviläisen legendakirjan ja alkoi lukea. Tarinoita jumalanmies Joannin kamppailuista sisällään riehuvaa eläintä vastaan. —
Rouva Vyrubova oli lukenut niitä hiljaisella, valittavalla äänellä ja kuitenkin sortunut pedon kynsiin!
Turhaa oli kaikki! Hän työnsi kirjan takaisin ja mietiskeli kädet ristissä, liikahtamatta.
Laukauksia ja kapinoitsijoita? Ah, taas tuli sama tuska! Täytyy tyyntyä — ehdottomasti tyyntyä! —
Olihan Pietarista paettu tänne Tsarskoje Seloon. Nyt oli oikeus tuntea itsensä turvalliseksi. Päiväkausia, ehkä viikkojakin! —
Mutta sitten — —?
Täytyihän Ludvig XVI:nkin lähteä Versaillesista, kun pariisilaisten mieli teki hänet siihen pakottaa.
Mutta bourbonien aikakausi oli ollut huoleton. Silloin ei ollut Trepovia, ei ohranaa, ei viisin kerroin vahvistettua rengasta hampaisiin asti aseistettuja ulaaneja ja preobrashenskilaisia.
Hän kurotti päätään etuhuonetta kohti ja kuunteli. Kaikkialla hiljaisuus, mutta jos hän avaisi oven, pujahtaisi heti outo hahmo esille, ja joukko vartijoita rientäisi kilisten hänen avukseen. Kuin muurina he suojelisivat häntä salaperäisiä vihollisia vastaan, jotka vaanivat jossakin pimeydessä.
Vihollisiako?
Hän ravisti päätään ja painoi käsiään otsaansa vasten.
Tämmöinen järjestelmä! "Eläimiä kultaisen ristikon takana." — Mutta ristikko alkoi horjua. Eikö ollut mitään pelastusta?
Kalpean punertavana koitti aamu. Vartijain sijaan tuli toisia. Vanhojen puiden latvoista tipahteli pisaria.
Kun ruhtinatar Obolenskaja aamulla saapui keisarinnan luo, hämmästyi hän tämän ilmettä. Nenän juurelta kulki kaksi syvää ryppyä alaspäin, ja suun ympärillä oli väkinäinen hymy kuin huonosti naamioon piirretty.
Aleksandra Feodorovna oli saanut oppia, että paikkansa pitäminen merkitsi toimintaa. Kurssin epävakaisuus oli käynyt itsevaltiuden aatteelle kohtalokkaaksi. Nyt oli välttämätöntä riisua naamio ja esiintyä myös omasta puolesta avoimesti. —
Keisari pudisti päätään epäilevästi.
"Diplomatiassa on avoin peli vaarallista, Aleksandra."
Hämmästyneenä katsahti häneen keisarinna.
"Tarvitaanko diplomaatteja sinun ja kansasi välillä?"
Vastaus oli välttelevä. Mutta hän sai jälleen huomata, miksi tuon miehen oli mahdotonta omasta aloitteestaan mihinkään ryhtyä. Huoahtaen hän päätti jättää asian sikseen.
Hän tunsi olevansa erilainen kuin ne naiset, jotka olivat kyenneet häikäilemättömän tarmokkaasti toteuttamaan valtiollisia tarkoituksia. Hänellä ei ollut edes sellaista ripeyttä ja viehkeyttä kuin Maria Antoinettella. Hidas ja mietiskelevä oli hänen tapansa ajatella ja toimia. Hänen mieltään rasittivat uskonnolliset ajatukset. Kuusi lapsensynnytystä oli kuluttanut hänen ruumiillista tarmoaan jättäen hänen luonteeseensa uupunutta mukautumishalua.
Mutta toisinaan oli hetkiä, jotka näyttivät rajulta leimahdukselta. Ne haihtuivat kuitenkin pian, ja vain väsymys jäi jäljelle.
* * * * *
Mellakat oli masennettu molemmissa pääkaupungeissa. Trepovin jyrkät toimenpiteet tukahuttivat rikkaruohon, mikäli eivät saaneet sitä kokonaan kitketyksi.
Pietari oli levollinen kuin hurjasti riehunut soturi, joka sadat haavat saaneena on jäänyt henkitoreissa tien viereen virumaan.
Moskova oli myös lakannut kapinoimasta. Sergei Aleksandrovitshin rankaisutoimet olivat vielä rautaisemmat kuin Pietarin kenraalikuvernöörin eikä vähemmän veriset. Yhtenä vihatuimmista oli hänen nimensä kumouksellisten mustassa kirjassa.
Mitä apua oli siitä, että suuriruhtinatar ihan nääntyi hurskauden harjoituksissa, jakeli almuja ja — mystillinen kiilto yltiökiihkoisissa silmissään — odotti tuhatvuotisen valtakunnan tuloa?
Aleksandra Feodorovna kohautti väsyneesti hartioitaan. Vieraaksi oli Elisabet käynyt — kuten kaikki muutkin. Missään ei ollut tietä, ei missään siltaa. Suottahan autettiin satoja, kun miljoonain oli nälkä.
Ruhtinatar Obolenskaja ravisti päätään, kun keisarinna puhui kansanjoukkojen hädänalaisuudesta.
"Ei kukaan näe nälkää, teidän majesteettinne. Hallitus keventää talonpoikain kohtaloa niin paljon kuin suinkin voi. Kymmenen vuotta sitten ei kukaan olisi nurissut. Mutta nyt oli kumouksellinen kiihoitustyö valanut myrkkyhän —."
Hän puhui pontevasti ja vakuuttavasti. Hänen hienoissa, hieman jo rappeutuneissa kasvoissaan näkyi kiivastuksen merkkejä, jotka tekivät Aleksandra Feodorovnan araksi. —
Missä oli totuus ja selvyys?
Ah, keisarille ei sopinut viaksi lukea, että hänen oli mahdotonta löytää oikeata tietä jättäytyen kuin palloksi, jota heiteltiin tämän aikakauden vihamielisten äärimmäisyyksien välillä edestakaisin.
Oliko hänessä viimeaikaisista tapahtumista todella herännyt aie antaa, kansalle hallitusmuoto? Sitä ei Aleksandra Feodorovna tiennyt.
Alituisen ja perin tarkan silmälläpidon vuoksi olivat kahdenkeskiset puhelut käyneet harvinaisiksi. Jos niitä joskus sattui, silloin keisari oli vaitelias ja vältti vastaamasta suoriin kysymyksiin. Tsarskoje Selossa ei kukaan saanut päivän tapauksista niin vähän kuulla kuin keisarinna. Hänelle tehtiin vääryyttä juuri sillä, että säästettiin. Mille suunnalle nyt kääntyisi sisäpolitiikka?
Ruhtinas Sviatopolk-Mirski, vapaamielinen ministeri, ei ollut saanut mitään toimeen yhä vaativiin kansanjoukkoihin nähden. Oliko siis tulossa uusi käänne taantumukseen päin?
Pobjedonostsev oli tosin sairaana. Työväestön yksimielinen nousu vastarintaan oli lamauttanut hänet. Ne harvat päivät, jotka hänellä vielä oli elettävänään, hän käytti laatiakseen testamentin, jonka oli määrä verisesti kostaa kumouksellisille.
Hänen kuolemansa ei aiheuttaisi mitään muutosta. Viisaasti harkiten hän oli jo valinnut seuraajansa. Ja hänen aatteensa elivät murtumattomin voimin. Vielä vallitsivat suuriruhtinaat tsaarin mieltä ja vastustivat sitä ajatusta, että kutsuttaisiin koolle entisaikain kaltainen edustajakunta. Keisari oli näet aikonut näin menetellä, ja sanomalehdistö saisi selittää tämän olevan ensi askelena perustuslaillisuuteen. Mutta hän mukaantui ympäristönsä vaikutukseen ja luopui aikeestaan.
Helmikuun keskivaiheilla oli vallankumouksellinen komitea kirjeessään lausunut keisarille kuolemantuomion.
Trepov kutsuttiin Tsarskoje Seloon tutkimaan tätä asiaa ja kidutti vartijoita ja palvelijoita lukemattomilla kuulusteluilla, joista ei kuitenkaan ollut mitään tulosta. Myöskin keisarinnan hovinaisia ja palvelijoita tutkittiin.
"Eivätkö ne vartijat, joita tänne on hankittu yllin kyllin, voi suojella edes keisarin ovea?" kysyi Aleksandra Feodorovna katkerasti.
Trepov suoristautui täyteen mittaansa.
"Ei keisari eikä" — hän viivytteli hetkisen — "eikä suuriruhtinas-kruununperijä ole turvassa, ellei meille anneta keinoja lopullisesti masentaa kumousliikettä."
Keisarinna kävi kalpeaksi.
"Keinoja on mielestäni riittävästi."
Kenraalikuvernööri nauroi.
"Iivana julmalla oli toisenlaisia —"
"Ah!" huudahti keisarinna ja tavoitti käsillä ohimoitaan.
Miksi hänen oli pakko katsella tuon hirveän miehen naurua?
Trepov kumarsi.
"Teidän keisarillinen majesteettinne saa olla huoleti. Minä kyllä teen kumouksesta lopun."
Hänen raaka katseensa leimusi voitonvarmana. Keisarinna peräytyi askeleen verran. Eikö ollut omituista, että kaikkeen tähän kauheuteen sisältyi kuitenkin jotakin rauhoittavaa?
"Ei keisari eikä suuriruhtinas-kruununperijä —"
Oliko Trepov tahallaan näin sovittanut sanansa? Alekseiko? Sydän tuntui taukoovan sykkimästä, sitten jyskytti entistä kiivaammin. —
"Teidän keisarillinen majesteettinne voi pahoin'."
Ruhtinatar painoi kosteaa, vahvasti tuoksuvaa liinaa Aleksandra Feodorovnan otsalle. Keisarinna kokosi voimansa. Saiko nyt näyttää heikkoutta, kun vihollinen oli ovella? Kiireesti hän nousi seisaalle.
"Teidän keisarillinen majesteettinne on rasittunut."
"Älkää välittäkö, ruhtinatar! Se ei merkitse mitään — ei mitään."
Aleksein makuusuojassa hän löi otsansa vuoteen reunaa vasten. Pikku poika kirkaisi, nauroi ja tavoitti kömpelöillä sormillaan äitinsä hiuksia. Täydessä hyvinvoinnissa venytteli itseään pyöreä, ruusunpunainen lapsenruumis patjojen välissä.
Venäjän perillinen ja toivo! Sittenkin kaiken uhalla!
Trepov tekisi kumouksesta lopun, jotta Venäjän perillinen jäisi eloon. Äskeisen yön hermostunut nauru tuntui taas tulevan. Jäseniä kiristi suonenvedon kaltainen jännitys. Lapsi rupeisi arvatenkin itkemään. —
Keisarinna poistui vaivaloisesti viereiseen huoneeseen, vaipui siellä nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttäen nauraa. —
Uhkauskirjeitä tuli oikein satamalla. Kaikille suuriruhtinaille, Trepoville ja Pobjedonostseville toimitettiin kirjallisesti heidän kuolemantuomionsa.
Ei enää naurettu. Alettiin kirota tätä sotaa, joka oli vahvistanut kansan valtaa ja riisti hallitukselta armeijainsa turvan. Suunniteltiin keinoja, kuinka kansaa rauhoitettaisiin ja houkuteltaisiin odottamaan.
Sergei Aleksandrovitsh, joka oli ohjannut Punaiselle ristille tarkoitetun kultavirran omaan taskuunsa ja hyvällä syyllä pelkäsi ensimäisenä saavansa tuntea kumousmiesten kostoa, kieltäytyi lähtemästä puolisonsa kera ajelemaan.
Lempeästi hymyillen loi Elisabet häneen hurskaan katseensa.
"Eikö kohtalomme ole Jumalan kädessä?"
Suuriruhtinas naurahti ylenkatseellisesti ja ravisti käsivarreltaan puolisonsa laihan käden. Mutta salaperäinen kauhu riehui hänen sielussaan.
Surullisena hiipi suuriruhtinatar huoneisiinsa takaisin. Hän itki ja rukoili. Kukaan ei voinut häntä auttaa. Puoliso hylkäsi hänet, ylenkatsoi, vietti epäpyhää elämää ja puhui sellaista, mikä oli Jumalan herjausta.
Ja kuitenkin — eikö Sergei ollut kuin mahtava puu, joka rehevällä voimallaan kohosi kaikkia pensaita ylemmäksi? Joka uhkaavasti tavoitti oksillaan juurten kimpussa hyöriviä itikoita?
Naisen avuton heikkous ihaili miehen raakaa voimaa.
Helmikuun 17 p:nä joutui Sergei eräällä ajelumatkallaan heitetyn pommin uhriksi. Murhaaja saatiin kiinni ja tunnusti tekonsa, mutta ei suostunut ilmoittamaan nimeään.
Heti onnettomuudesta kuultuaan kiirehti suuriruhtinatar palatsista jalkaisin, ilman saattajaa, polvistui raadellun ruumiin ääreen ja seurasi paareja Kremliin.
Keisarille tuotiin tämä kauhunviesti juuri silloin, kun hän oli pyytänyt Itä-Aasian sotanäyttämöltä palannutta kenraali Gripenbergiä esittämään kertomuksensa asiain tilasta.
Hän kalpeni, purskahti itkemään ja mutisi: "Miksi tämä kauhea rikos?"
Päästäen Gripenbergin menemään keisari lähti heti tapaamaan keisarinnaa, joka lepäsi kauhistuksesta hervottomana. Ruhtinatar Obolenskaja oli kyynelet silmissä kumartuneena hallitsijattarensa puoleen, ja rouva Vyrubova seisoi kädet ristissä ja pää painuneena lepovuoteen vieressä.
Keisarin tullessa huoneeseen Aleksandra Feodorovna loi häneen katseensa; hienot piirteet olivat kuin kivettyneet, pelästys oli ne tehnyt miltei tuntemattomiksi.
Ruhtinatar teki selkoa, kuinka keisarinna joutui näin surkeaan tilaan. Kun hänen majesteetilleen oli ilmoitettu, mikä onnettomuus oli sattunut, oli hänet vallannut kouristuksen kaltainen raju nyyhkytys, joka oli päättynyt tainnostilaan. Lakkaamatta hän oli itsekseen toistanut perintöruhtinaan nimeä.
Keisari nyökkäsi. Kiihtymys oli hälvennyt hänen piirteistään, ja sijalle oli tullut suunnaton raukeus. Vyrubovan jäykistyneitä kasvoja oli hänen perin vastenmielistä katsella. Ja siksi hän, vähän aikaa neuvoteltuaan tohtori Botkinin kanssa, poistui jälleen palatakseen työhuoneeseensa.
Täällä oli pöydällä levällään itäaasialaisen sotanäyttämön kartta.Hartioitaan kohauttaen hän kääri sen kokoon. —
Tsarskoje Selossa pantiin toimeen sotaoikeus, joka helpotti kenraalikuvernöörin verisiä toimenpiteitä. Mitään edustajakokousta ei kutsuttu; kaikkien suuriruhtinasten pietarilaisia palatseja suojeltiin kaksin verroin lisätyillä vartiojoukoilla.
Keisari, josta alkoi tuntua, että kaiken pahan juurena olivat aasialaisen sodan selkkaukset, puolusti perheneuvottelussa avoimesti rauhan asiaa. Ja hänen esityksiinsä pantiin huomiota.
Ulkomaiden rahamiespiirit, jotka pelkäsivät menettävänsä pääomiaan, olivat muokanneet maaperää sovinnolliselle mielialalle. Englanti uskoi jo kyllin heikentäneensä venäläisten vaikutusvaltaa, niin ettei tarvinnut tältä suunnalta pelätä kilpailua siirtomaissa, ja puuhasi yksissä tuumin ranskalaisten rahamiesten kanssa. Sill'aikaa kun nämä herättivät Venäjällä taipuvaisuutta rauhanneuvotteluihin, tarjoutui Englannin diplomatia vaikuttamaan Japaniin, jotta tämä supistaisi vaatimuksiaan niin pieniksi kuin suinkin.