The Project Gutenberg eBook ofViipurin pamaus: Historiallinen romaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Viipurin pamaus: Historiallinen romaaniAuthor: Santeri IvaloRelease date: June 21, 2017 [eBook #54956]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIPURIN PAMAUS: HISTORIALLINEN ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Viipurin pamaus: Historiallinen romaaniAuthor: Santeri IvaloRelease date: June 21, 2017 [eBook #54956]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Viipurin pamaus: Historiallinen romaani
Author: Santeri Ivalo
Author: Santeri Ivalo
Release date: June 21, 2017 [eBook #54956]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIPURIN PAMAUS: HISTORIALLINEN ROMAANI ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Historiallinen romaani
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1911.
I. Karsittu puu.II. Kyrönsalmen tarina.III. Laatokan rannoilla.IV. Sotako vai rauha.V. Ohoh, kultaista kotia.VI. Sigrid-rouvan kirje.VII. Yksinäinen vanhus.VIII. Isännänvaihdos Viipurin linnassa.IX. Odotuksen jännitys.X. Immen ikävä.XI. Vatikiven taistelu.XII. Kirje piispalle.XIII. Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput.XIV. Viipurin pamaus.XV. Pakosaunalla.XVI. Ruotsin apuväki.XVII. Jouluyö tuomiokirkossa.XVIII. Hattulan kirkon raunioilla.XIX. Kilpahiihto.XX. Rauha maassa.
Verkalleen selkeni ilma lumimyrskyn jälkeen. Vielä tohisi tuuli kuusten latvoissa, vielä se juoksutti kuivaa lunta pitkin piha-aukeata, mutta sen vihainen viima oli jo talttumassa ja paksupilvinen, harmaja taivas seestyi kalpeana ja ikäänkuin arkaillen järven takaa, suven kaukaiselta rannalta.
Mutta kun tuo harmaja sarastus ehti kuusten latvain ylitse valaisemaan vanhaa talonpaikkaa, niin se ikäänkuin oudoksuen viivähti myrskyn aikana muuttunutta maisemaa katsellessaan. Eiväthän olleetkaan siellä enää elantopaikat entiset, eihän kohonnutkaan enää tuvanharja eikä sen olkikatto kinosten keskeltä. Talo oli poissa ja poissa oli sen vierestä omettakin ja suippopää kota ometan kupeelta. Tietä ei näkynyt mäelle eikä saunanrantaan, piha oli autio ja eloton, — se oli kaikki kuin äänettömään kuolemaan kangistunutta. Talttuva tuuli kohisi vain hiljaa umpeen pyryttyneellä pihalla, viskaten vielä silloin tällöin tuprahtavia lumia kinoksesta törröttäväin, hiiltyneiden hirrenpäiden peitoksi.
Vähitellen valkeni kuitenkin äänetön, autio piha-aukea. Silloin kuului sen keskeltä, kaivon luota, yhtäkkiä kumea, venytetty tohahdus, jonka kaiku monistui viereisessä kuusikossa. Se oli raskas huokaus, joka tuskana kohosi rotevan miehen rinnasta.
Mies siinä näet seisoi kumarana pyryävällä pihalla, kädellään kaivon kanteen nojaten, mutta seisoi siinä nietoksessa niin liikahtamatta, ettei hänkään aluksi ollut kangistuneesta maisemasta eläväksi olennoksi erottautunut. Luminen turkki retkotti rinnalta auki ja takaraivolle oli kohonnut lammasnahkainen naapukka, jonka alta kiertyneet hiukset takkuisina valahtivat kasvoille. Mutta noilta miehen karkealuisilta kasvoilta kuvastui sanomaton hätä. Hänen suunsa ammotti auki ja hämmentynyt oli katse hänen silmissään, kun hän hievahtamatta tuijotti yhteen kohti, kaivon kupeelle, alas kinokseen.
Siinä hänen edessään makasi puolittain vielä lumen peittämänä pieni vainaja. Se oli noin kymmenvuotias poika. Melkein ylisillään se siinä makasi, hennot nyrkit piikkospaidan rinnukseen puristuneina, ja ruskeatukkainen pää retkotti hervotonna kinoksessa. Tukassa oli vielä paksusti valkoista lunta, mutta rinnan kohdalle oli lumi heleänpunaiseksi jäätynyt.
Tätä pientä vainajata katsomaan oli mies siihen kuin liikkumattomaksi jähmettynyt. Hän oli viskannut konttinsa, jousensa ja kantamuksen metsän riistaa sustensa viereen veräjälle, sitten oli hän kävellyt kierroksen aution pihan ympäri — jälistä se näkyi — ja niin oli hän pysähtynyt tähän kaivon luo. Kinoksesta pilkoittaneen vainajan oli hän kaivanut lumesta näkyviin, eikä hän nyt saanut katsettaan siitä irti. Vihdoin hän kumartui ja karkea koura laskeutui hiljaa hivelemään tuota pyöreätä, sileätä poskea… Se oli kylmä kuin jää. Ja toinen, vielä raskaampi huokaus lähti nousemaan kumartuneen miehen rinnasta, nousemaan niin vihlovana, että se tuntui täyttävän koko aution luonnon määräämättömällä kaiholla. Ja käheänä kuiskeena seurasivat sitä sanat:
— Poikani, poikani, tappoivat!
Hellästi tarttui hän tuohon hentoon ruumiiseen, nosti sen kinoksesta kaivon kannelle ja karisti lumen pois sen paljailta jaloilta. Pakoon näkyy lapsi lähteneen pyrkimään tuvasta, kun sen tuohon kaatoi armoton keihäs. Siinä se nyt makasi kaivon kannella, rauhaisa ilme pehmeillä kasvoillaan, ja sen viereen jäi yhä isäkin liikahtamatta seisomaan, yksin autiossa luonnossa.
* * * * *
Niin seisoi hän siinä vielä, kun kaksi hiestynyttä hiihtäjää laski rinnettä myöten alas metsästä ja pysähtyi hänen suksiensa viereen veräjälle. He saapuivat sanattomina, ikäänkuin jo tuntien tullessaan, minkä hävityksen he perillä kohtaisivat. Mutta tuokioksi näytti kumminkin tuo hävityksen näkö jäädyttävän jalan mäystimeen ja käden sauvan varteen ja hengitystäkin salpasi raunioista vielä nouseva, katkera kydön käry. Heidän hakevat katseensa harhailivat hetkisen melkein tylsinä yli lumipeittoisten kekäleiden, mutta pysähtyivät sitten keskipihalle, tarttuen siellä kumarana seisovaan mieheen. Ja vanhempi hiihtäjistä, pitkänhuiskea, harvapartainen ukko, nousi suksiltaan ja astui verkalleen kaivolle:
— Kiitos Maarian, sinä Manu toki elät, virkkoi hän harvakseen. —Mutta miten on laita toisten? Oletko tavannut heistä ketään?
— Olen… tässä… vastasi ontolla äänellä Manuksi puhuteltu, päätään tulijaan kääntämättä. Ukko oivalsi, että miehen kaikki aistit olivat kiintyneet siihen vainajaan, joka hänen edessään lepäsi, ja hän virkahti hiljaa:
— Katalat, tappoivat lapsesi!
— Ainoani…
Kumarassa seisonut mies oikasihe nyt yhtäkkiä suoraksi ja kääntyi vanhukseen päin. Hän loi melkein säikähtävän katseen ympärilleen, tapahtuneen hävityksen jälkiin, näyttäen nyt vasta ikäänkuin heräävän tajuamaan, mitä todella oli tapahtunut. Hänen kankeiksi jähmettyneet kasvonsa elpyivät vähitellen, ja ikäänkuin nyt vasta löytäen sanoja pakahtuneen sydämensä kauhulle tarrasi hän vanhuksen käsivarteen ja huudahti melkein kuin raivostuneena:
— Isä, mitä tämä kaikki on? Kuka poltti kotimme ja tappoi lapseni… kuka ja miksi? — Ja aivan kuin hätääntyneenä hän jatkoi: — Kaikki oli rauhallista, kun toisaamuna läksin takamaille. Mitä täällä nyt on tapahtunut?
Vanhus seurasi poikansa katsetta, joka siirtyi rauniosta toiseen, ja hän vastasi:
— Sodan jälkiä näet tässä. Vainolainen on käynyt, on jo osannutHämeen maillekin.
Vanhus lähti astumaan tuvan raunioita kohden. Mutta raskaalta tuntui hänestä nyt kahlata kotipihan poikki. Tämän talon oli hän nelisenkymmentä vuotta sitten perustanut tänne Vahvajärven korpeen, Savon ja Hämeen asutusten välimaille; miehuutensa ja voimansa vuodet oli hän raatanut täällä, raivaten korpeen ensimmäisiä halmeaukeita ja niitä vähitellen laajentaen. Täällä oli hän kasvattanut ympärilleen monilukuisen perheen, jonka toiset jäsenet jo tosin olivat vuorostaan hakeneet itselleen omia uutisasutuksia vielä kaukaisemmilta sydänmailta, mutta jonka kantajoukko kumminkin oli täällä pysynyt hänen ympärillään. Se oli ollut onnen ja rauhan koti, — tuossa olivat nyt sen kodin rauniot, siinä sen perheen pirstaleet!
Siksi oli vanhuksen nyt niin raskasta kahlata kotipihallaan. Äkkiä hän kuitenkin kiirehti askeleitaan. Hänen toverinaan saapunut toinen, nuorempi, hiihtäjä oli näet jo rientänyt raunioille tutkimaan hävityksen jälkiä, ja hän sieltä nyt huudollaan ukkoa kiirehti. Tämä nuorukainen — melkein poikaselta hän vielä näytti varreltaan niinkuin kasvoiltaankin — oli lumen alta entisen tuvan oven kohdalta keksinyt tutun kaulahuivin liepeen. Hän kaivoi siinä kinosta syvemmältä, ja jo pääsi häneltä valittava huudahdus:
— Isä on täällä tapettuna! Pää on murskattu…
Vanhus ehti siihen avuksi, ja yhdessä nostivat he hangelle vainajan, vanhuksen pojan, nuorukaisen isän. Valtoinaan valuivat vedet poikasen poskille. Siihen siirtyi mies kaivon luotakin, oman vainajansa vierestä, ja hänen silmässään vaihtui surun tuskainen ilme vähitellen vihan verestykseksi, — hänen veljensä oli tämä vainaja. Mutta ukko, joka oli tuokioksi kuin murheen murtamana kokoon vaipunut, hän nyt yhtäkkiä hytkähti ja virkkoi pelottavan aavistuksen pistämänä:
— Entä toiset, entä talon naiset! Missä on äitisi, Viljo, ja missäMarketta, tyttöraukka…?
— Ovatkohan surmanneet äidinkin? valitteli nuorukainen kehän vierustaa kopeloiden.
— Hakekaamme…!
Pitkän rupeaman teki siinä kolme miestä surullista työtä hiiltyneiden raunioiden välissä, hakien lumen alta omaistensa ruumiita. He kaivoivat pihan kinokset pitkin ja poikki, purkivat rauniot, etsivät aitovieret. He hakivat saunan, joka vainolaisilta oli rantaan jäänyt polttamatta, ja aitan, joka lymyili loitompana mäellä. He eivät puhutelleet toisiaan, tuskin sanaa työnsä ohessa vaihtoivat, eikä valitusta enää kuulunut heidän huuliltaan.
Mutta ei löytynyt jälkiäkään talon muista eläjistä. Ei perhe ollut enää suuri ollutkaan Vahvajärven uudistalossa, senjälkeen kun rutto siellä edellisenä talvena oli riehunut, vieden lapset talon kahdesta perhekunnasta, kahdelta veljekseltä, sekä siltä, joka nyt makasi hangella vainajana että siltäkin, joka verestävin silmin loi lunta siinä vieressä. Vanhemmalle veljeksistä oli rutto toki säästänyt vaimon ja pojan, Viljon, joka siinä nyt isäänsä suri. Mutta nuorempaa veljeä, Manua, oli surma vielä kovemmin kolhaissut. Se oli kaatanut häneltä yhteiseen hautaan kolme lasta äitineen, — ainoastaan yksi poika, isän silmäterä, oli jäänyt henkiin. Ja tämä nyt makasi kylmänä kaivon kannella.
Armoton oli ollut taudin koura, verinen nyt vainolaisen. Ja raskas aavistus sydämessään hoki vanhus hiljaa kinosta kaivaessaan:
— Marketta, kuopukseni, veivätkö sinut orjakseen…?
Metsätuvassa oli näet nousevan polven keskessä kasvanut vielä tyttö, Lauri-isännän nuorin lapsi, hänen ja hänen vaimovainajansa jo vanhetessa syntynyt. Tämä, kotinsa päivänpaiste, oli nyt hänkin kateessa. Häntä hakeakseen juuri ukko hankia kaivoi, sillä olisipa hän mieluummin suonut tytön löytävänsä vainajana, kuin jäänyt siihen tietoon, että hänet ovat raa'at ryöstäjät vieneet mukaansa. Hän haki metsänrinnan, purki heinäsuovankin, turhaan. Halli-koiransa tapasi hän halkopinon vierestä kirveen surmaamana, aidan luota kaivautui esiin lehmän verinen vuota, mutta ihmisistä ei löytynyt enää jälkiäkään. Ja masentunein mielin saapuivat hakijat, yksi toisensa jälestä, takaisin kaivolle, johon he istuivat lepäämään pienen vainajan viereen.
— Ryöstäneet ovat äitini, niin virkahti nuorin joukosta, Viljo, jolta häneltäkin työn varrella kyyneleet jo olivat kuivuneet ja jonka lapsenkasvot nyt ikäänkuin karkenivat ja kovettuivat.
— Se on karjalaisten tapoja, huoahti vanhus. — Miehet tapetaan, naiset viedään orjiksi.
— Karjalaisiako siis olivat ryöstäjät, kysyi nuorukainen. — Luulin heitä Venäjän väeksi.
— Karjalaisia tai venäläisiä, ehkä molempia, niitä samoja rajantakaisia ne ovat olleet, jotka viime vuosina ovat ryöstelleet Savonkin kyliä.
Tuokion hankeen tuijotettuaan lisäsi ukko:
— Onhan niiden hävitysretkistä kuulunut Savostapäin humua tänne meidänkin puolelle, ja viime vuosina on tätä kauttakin pakolaisia monta kertaa kulkenut, mutta ennen eivät ryöstäjät toki ole uskaltaneet ulontua metsätaipaleen taa. Nyt tulivat.
Lauri-ukon ja nuoren Viljon näin hiljakseen tarinoidessa oli Manu taas jäänyt seisomaan poikansa ruumiin eteen. Hänen kasvoihinsa pingoittui siinä terävä juova; suru ja viha näyttivät hänen mielessään kamppailevan. Vähitellen pääsi viha voitolle; sitä värisi jo hänen äänensä, kun hän hetken kuluttua virkkoi:
— Ihan mielinmäärinkö saivat täällä vainolaiset elämöidä? Missä olitte silloin tekin isä? Milloin ne tulivat?
Hän itse oli ollut pyyntiretkellä etäisemmillä erämailla, mistä nyt juuri oli palannut poltetulle talolle, eikä hän vielä tarkemmin tuntenut, mitä kaikkea sillävälin oli tapahtunut. Hiljaisella äänellä kertoi nyt hänelle vanhus:
— Eilenaamulla ne tulivat, päivän noustessa. Me olimme Viljon kanssa silloin jo ansoilla niinkuin ainakin. Pimeällä jo olimme metsään hiihtäneet ja rihmat koettuamme palailimme kotiin halmeen laitaa… silloin sen näimme. Vierasta väkeä pelmusi pihalla.
— Arvasitte vieraat, — ettekä hiihtäneet kohti? Manu kyseli näin kiihtyneenä, melkein nuhdellen. Mutta vanhus vastasi rauhallisesti:
— Ensi ajatukseni oli tietenkin hyökätä kohti, pelastamaan edes lapset, poikasi ja Marketan. Katselin vesakosta: suksikeihästä oli kuin metsää ahteella ja hoilaus kuului pitkin pihaa. Mutta talonväkeä ei näkynyt enää ketään.
— Ehkäpä elivät kuitenkin vielä, — oi, jospa eilisaamuun olisin ehtinyt kotiin!
— Tuossa makaisit nyt poikasi vieressä.
— Anna makaisin, kiivaili Manu. — Siinäpä mieluummin olisinkin, mutta muutamia koirankuonolaisia olisin toki ehtinyt nujertaa. Mitäpä nyt on meidänkään hengestämme enää!
Nyt terästi jo vanhuskin vähän äänensä, pojalleen vastatessaan:
— En omaa henkeäni ajatellut minäkään, enpä vielä Viljoakaan. Sysäsin jo sukseni vesakosta, vaan peräytin ne taas. Heimoani muistin. Mietin, mikä mahtoi olla vainolaisten matkan määrä, ja arvasin, että Hämeen rintamaita he nyt ovat lähteneet ryöstämään. Kun en kyennyt omaa talokuntaani pelastamaan, en henkeni hinnallakaan, niin päätin pelastaa toki Sysikorven hävitykseltä. Oikasimme alas ahon läntistä rinnettä, viemään kirkolle sanaa, ennenkuin sen vainolainen itse toisi, — jospa olisi meillekin varoitussana Savosta päin saapunut!
— Eikä vainolainen teitä havainnut?
— Havaitsi. Saunarannasta he näkivät, kun me lahden yli hiihdimme, ja arvasivat kai asiamme, koska heitä kymmenkunta miestä läksi perästä ehättämään. Se oli tiukkaa menoa. Minä olen jo vanha, ja Viljo oli sellaiseen hiihtoon liiankin nuori, mutta mepä tunsimme mäet ja matkat. Vähitellen hiljeni takaamme soinut mökä ja huuto, — puolitiestä olivat vainolaiset palanneet, kaiketi tänne toisten kanssa tupamme hiiloksella lämmittelemään. Kun Savukankaan navalta näimme itäisen taivaan punoittavan, niin silloin sen tiesimme, että nyt kotimme palaa.
Sysikorven asukkaat olivat saaneet ajoissa sanan, ja kun viholliset sen oivalsivat, eivät he sinne asti enää ryöstömatkaansa jatkaneetkaan. Mutta sanan viejän koti oli raunioina, hänen perheensä oli tuhottu. Varoituksen heimolleen vietyään oli Vahvajärven vanhus lähtenyt pojanpoikansa seuraamana lumimyrskyn läpi palaamaan poltettuun kotiinsa.
Manu oli ääneti kuunnellut tätä isänsä kertomusta. Hän tiesi nyt, mitkä vihan voimat olivat hänen onnensa tuhonneet, ja oivalsi jo senkin, ettei niitä olisi hänkään voinut siitä estää. Ja ikäänkuin talttuneena äskeisestä raivostaan, ikäänkuin avuttomana, hän nyt hiljaa virkkoi:
— Tässä siis olemme jälellä me? Ja mikä nyt eteen?
Lyhyt talvipäivä oli kulunut, iltahämärä oli käsissä. Lumipyry oli nyt kokonaan asettunut; läntisen taivaan poikki purjehti verkalleen punertava pakkaspilvi, joka vähitellen kelmeni. Luonnossa oli kaikki äänetöntä, kangistunutta, kuolemankylmää. Toivoton autiuden tunne täytti hävityksen raunioilla istuvain miesten mielet, eivätkä he pitkiin aikoihin osanneet siitä liikahtaa mihinkään ryhtyäkseen. Mutta nuori Viljo, jonka mieli oli kaihosta pakahtua, hän virkahti vihdoin kuin sitä keventääkseen:
— Miksi, ukko, miksi tulivat nuo kaukaiset miehet tänne asti meidän kotiamme hävittämään?
Vanhus hymähti katkerasti:
— Miksi? Vanhan heimovihan kirous se meidät tavotti. Näillä samoilla mailla riehui minun nuorena ollessani sama viha ja vaino, mutta silloin hämäläisten ja savolaisten välillä. Savolaiset tekivät ryöstöretkiä meidän pyyntimaillemme, polttivat ja tappoivat, ja meidän miehet kostivat. Ne kahakat saatiin toki vähitellen asettumaan ja heimosovussa päästiin elämään monta vuosikymmentä. Mutta meidän kanssamme rauhaan päästyään löysivät savolaiset pian uuden vihollisen itäisiltä rajamailtaan, karjalaisten heimon, joka asuu siellä suurten järvien takana. Kalavesistään ja pyyntimaistaan ovat he jo kauan siellä katkerasti riidelleet, ja vihdoin ruunun miehetkin sekaantuivat näihin heimokiistoihin. Torailtiin apajoista, riideltiin rajoista, ja kiistasta kasvoi sota. Ruotsin herrat rupesivat sitten rakentamaan linnaa Savoon, muka savolaisille turvaksi, mutta siitä rajantakaisten kiukku yhä yltyi. Moneen kertaan he nyt viime vuosina ovat polttaneet Juvan ja Savilahden kylät. Tottapa siellä nyt ei ollut enää mitä polttaa, koska jo työntyivät tänne.
Näin kertoi vanhus muistojaan vieressään kuuntelevalle nuorukaiselle, jonka sittenkin oli vaikea ymmärtää, miksi noiden kaukaisten kiistojen piti heidän rauhaisaan korpeensa asti tuoda hävitystä ja tuskaa. Ja siinä mielentilassa poika vielä virkkoi:
— Mutta kuulutettiinhan viime talvena kirkossa, että rauha on tehty ja ryöstö kielletty! Joko on loppunut sekin rauha?
— Eivät näy karjalaiset välittävän tehdyistä rauhoista, kun heille tulee retkille halu. Mukavampi on elää ryöstösaaliista kuin kaskimaista ja orjilla on kevyt kotitöitä teettää.
Vanhus oli tyynesti kuvannut noita kotiaan kohdanneen tuhon syitä. Mutta nyt alkoi hänen äänensä väristä, kun entisajan muistot voimakkaina tunkeusivat mieleen. Hyvin oli hän luullut nuorena miehenä tehneensä, perustaessaan kotinsa heimorauhan merkiksi siihen Savon ja Hämeen väliseen erämaahan. Tämä rauhan koti oli nyt ensimäisenä hämäläisten asumuksista joutunut sodan jalkoihin. Katsellessaan siinä pirttinsä lumirajaan asti palanutta kehää ja edessään vainajina lepääviä perheensä jäseniä, tunsi Lauri-ukko nyt syvästi, kuinka koko hänen elämäntyönsä oli kaksinkerroin tuhottu, — pikainen tuokio oli lyönyt pirstaleeksi hänen sekä itselleen että heimolleen rakentamansa onnen!
Äänettömänä hän näihin mustiin mietteihinsä vaipui. Mutta hänen poikansa, Manu, oli sivulta kuunnellut ukon tarinaa, ja samat ajatukset kuohuttivat hänen mielensä vastustamattomaksi myrskyksi. Poikansa ruumiin ääressä ääneti seisonut mies oikasihe suoraksi, kavahti isänsä eteen ja uudisti äskeiset sanansa, mutta nyt intohimoisesti, miltei rajusti:
— Entä nyt? Mikä on meillä edessä? Ukko katsahti kysyvänä poikaansa:
— Mikä edessä? Raskasta on elämä näissä oloissa, mutta elettävä se kuitenkin on. Ala alusta! — se on näillä mailla saatu monasti ennenkin tehdä!
Mutta hänen edessään seisova mies pudisti päätään:
— Ala alusta! Rakenna uusi tupa, hanki uusi karja, perusta uusi perhe, — ja elä sitten siinä uskossa, että vainolainen, joka kerran löysi tänne tien, nyt jättää meidät rauhaan!
Vanhuksen täytyi myöntää, että Manu puhui tosia. Vaino oli alkanut ja sitä kyllä jatkuukin, — oi jospa hän sitä ennen olisi turpeen alle päässyt! Hän aavisti jo, mitä uraa hänen katkeroittuneen poikansa ajatukset olivat lähteneet kulkemaan. Mutta hänen oma elämänuransa oli aina ollut toinen, eikä hän ollut suurimmankaan ahdistuksensa hetkinä siltä luopunut. Siksi hän vastasi.
— Ei ole täällä ennenkään heittäydytty epätoivoon, on alettu alusta, kuinka lie kirvellytkin sydäntä. Mietin tuossa kyllä itsekin äsken saloa hiihtäessäni, olisiko jättää tämä liian yksinäinen uudistalo ja palata elämään vanhoille Karmalan rintamaille. Mutta tänne ehtiessäni näin kotipihlajan vielä pystyssä, — sen pihlajan juurella on sukuni kohonnut, siinä sen pitää edelleenkin kasvaa, niin päätin, vaikkei minun ijälläni ole helppo käydä raunioille uutta elämistä rakentamaan.
Mutta Manu pudisteli yhä päätään ja kolkolla äänellä hän puhui:
— Minulla oli poika. Hänen rinnallaan olisin täällä raatanut vaikka kymmenen uutta tupaa pystöön, ja ilolla olisin sen tehnyt… Tappoivat lapseni, — nyt olen kuin karsittu puu, — isä, kaikki, joiden hyväksi raadoin, ovat poissa. Isä, minä en voi jäädä tänne raatamaan… sydäntäni syö sappi, sormissani tunnen kuin pedon kynnet, minun täytyy saada kostaa!
Ja hän katsoi nyt tyynesti, mutta järkähtämättä isäänsä kasvoihin. Hän oli hurjan päätöksensä tehnyt, sen vanhus jo oivalsi, ja hän tunsi kyllä sen pohjattoman tuskan, joka oli tuon päätöksen kasvattanut. Mutta itsellään hänellä vaipui pää entistään kumarammaksi, kun hän virkkoi:
— Karsittu puu — niin olen minäkin. Mutta paraneeko se kostamalla?
— En tiedä paraneeko, vastasi Manu, — mutta tänne en voi jäädä.Minun täytyy päästä hiihtämään vainolaisen jäljille.
— Kostohiihdolle — yksinkö?
— Vaikka yksin!
Isä ja poika katselivat kotvasen ääneti toisiaan; he ymmärsivät toisensa, vaikka tunsivat vastakkain olevansa. Mutta silloin kuului heidän takaansa ääni:
— Et tarvitse yksin hiihtää, Manu. Tässä on mies toveriksesi, jos tahdot.
Hämmästyneinä kääntyivät aution talon viimeiset eläjät puhuttelijaan päin. He eivät olleet siinä väitellessään huomanneet, että kaksi hiihtäjää taas oli laskenut alas metsästä ja pysähtynyt heidän taakseen veräjälle. Tuokion olivat tulijat siinä hämärikössä katselleet tapahtunutta hävitystä, kuulleet kaivolla keskustelevain synkät tarinat ja niistä heti ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Ja hiihtäjistä toinen, nuorempi mies, oli kohta valmis tarjoutumaan toveriksi kostotielle aikovalle.
— Sinäkö, Pentti, virkkoi Manu vilkastuen ja saapuvaa tervehtien. —Niin, jopa taisi tulla sinullekin kiire tänne hävityksen maille.
Äsken saapunut mies oli solakka, voimakas nuorukainen: käynti oli reipas, silmät valoisat. Hän hiihti talonpoikaisissa tamineissa, mutta verkaa oli kuitenkin hänen lyhyen turkkinsa päällinen, punaisella oli kirjailtu sitä kiinnittävä vyö ja vaskitetussa tupessa riippui siitä helapääpuukko. Tämä Pentiksi puhuteltu nyt vastasi, hiukan sanoja kielellään pyörittäen:
— Hiihdimme Hintsan kanssa katsomaan, tarvittaisiinko Vahvajärvellä miehen apua. Lauri-ukolta kirkolla kuulimme, mikä vieras täällä on käynyt. Ja jälkipä siitä näkyy!
Hän viittasi hangella lepääviin vainajiin. Mutta Manu lisäsi:
— Eikä kaikki jäljet näykään, — ei näy talon naisia!
Nuoren miehen muoto muuttui vakavaksi, kun hän kysyi:
— Ryöstetytkö ovat… Markettakin?
— Orjiksi viedyt.
— Milloin lähdemme, Manu?
Tämä nuori hiihtäjä oli metsätalon eläjäin etäinen heimolainen, vanhan Lauri-isännän kasvinveljen, Hollolan kihlakunnan entisen voudin, Henrikki Tuomaanpojan nuorin poika. Hänet oli hänen isänsä, virkaheitto voutivanhus, jonka vanhemmat lapset olivat hajaantuneet maailmalle, kasvattanut talonpojaksi, Suopellon isännäksi, ja tähän taloonsa oli Pentti Vahvajärveltä emäntää katsellut. Siksipä hän ei ollutkaan vieras tällä salolla, hän oli metsämatkoillaan usein poikennut sinne Marketan puheille, ja siellä olivat nuoret rakentaneet lemmen liiton. Se oli tuttua sekä kirkolla että salotalossa, vaikka juttu ei vielä varsin valmis ollutkaan, kun vanha Lauri-isäntä, jonka välit voudiksi ruvenneen kasvinveljensä kanssa aina olivat olleet kankeat, ei vielä ollut lemmikkityttöään luvannut sinne "herras-sukuun." Mutta nuoretpa eivät olleet peräytyneet liitostaan, sen Manukin tiesi, ja siksipä hän ei liioin kummastellut, että Pentti nyt oli salotaipaleen poikki hiihtänyt kyselemään morsiamensa kohtaloa.
— Niin, asiaa on nyt sinullakin vainolaisen jäljille, virkkoi Manu. — Tule toveriksi, jos tahtonet hiihtää sinne asti, mistä murhaajat löydetään, minä hiihdän vaikka vainolaisen omille pesille!
— En palaa kesken minäkään. Ja Marketan tuon vielä kotoisille maille. — Niin lupasi uhmaten nuori mies. Ja hiihtotoveriinsa päin kääntyen hän jatkoi: — Ja sinä Hintsa kai lähdet kolmanneksi. Nyt kerrankin miestä tarvitaan!
Tämä Pentin toveri oli päätä pitempi muita miehiä; hän oli vankin Ilvesmäen vankoista pojista, karhuntappajana kuulu, tappelijana peljätty pitkin sekä rinta- että riistamaita. Hänelle oli moinen retki juuri mieliretkiä, ja hänen arvettuneille kasvoilleen nousikin nyt leveä hymy, kun hän lyhyesti vastasi:
— Milloin lähdetään?
Silloin Manu siirrähti poikansa ruumiin vierestä, ikäänkuin lopullisesti lohkaistakseen itsensä irti siitä, mikä oli hänelle ennen ollut rakkainta, ja rutosti ryhtyäkseen uuteen elämäntehtäväänsä.
— Lähdemme heti!
Ja hän nosti lumiselta kaivonkannelta syliinsä pienen vainajan, nosti hellästi kuin nukkuvan lapsen, ja lähti häntä kantaen kahlaamaan mäellä olevaan aittaan päin.
Pihalla, kaivon luona, seisoivat toiset ääneti katsellen Manun matkaa kinosten halki. Illan hämärä oli jo muuttunut sydäntalven varhaiseksi pimeäksi; lumista luontoa valaisivat vain hallavan taivaan kalpeat tähdet. Kuin aaveelta näytti siinä tuo kinoksessa kahlaava mies, joka kantamuksineen painui varjona sakeaan, valkoiseen metsään. Mutta kaivolle istahtaneen vanhuksen leuka tärisi, hän puhui siinä kuin itsekseen:
— Ajat muuttuivat. Taas tuli vaino ja kosto. Te lähdette… enkä teitä moiti. Tunnen minäkin sen koston polton, vaikka sitä ikäni koetin sammutella. Nyt se roihuaa taas!
Hänen vieressään seisoi Pentti Heinonpoika kuunnellen vanhuksen sanoja vakavissa mietteissä hänkin. Yhtäkkiä oli hän siis näinikään joutunut vainohiihdolle, hän joka aina oli elämänsä kuvitellut rauhalliseksi raatajanelämäksi kotoisilla halmeilla. Ei hän ollut sitä ajatellut vielä tänään aamupäivälläkään lähtiessään kotoa, johon puolisokea isänsä yksin jäi tupaan. Nyt hänelle ukon sanoista selkeni, että tässä on kysymys pitkästä hiihdosta, alkavasta vainon ajasta. Mutta samalla häneen iski selvä käsitys siitä, että hänelläkin on asiaa nyt hiihtää kostamaan, vaikkapa perille asti… Nyt, kun hän kuuli vainolaisen vieneen Marketankin mennessään, vihlasi kipu hänen rintaansa ja hän tunsi, että se tyttö on juuri hänen pelastettava ja pelastettava omakseen. Ja hän siirtyi entistä vakavampana istumaan vanhuksen viereen, jossa hän virkahti:
— En tiennyt kotoa lähtiessäni isälleni sanoa, että tällä hiihdolla pitempään viivyn. Mutta näille maille nyt en kuitenkaan palaa, ennenkuin Marketta on irti ryöstäjäin käsistä.
Hän lausui sen tyynesti, arkailematta, vaikka hän muistikin, että heidän välinsä Lauri-ukon kanssa olivat olleet jäykät. Ja vanhus istui siinä ääneti. Hän oivalsi hyvin, mihin nuorukainen tähtäsi, mutta hän ei kieltänyt, ei käskenyt. Että aika oli muuttunut, sen hän tunsi omassa mielessäänkin. Tyttö oli hänen silmäteränsä; hänen kohtalonsa painoi raskaasti vanhaa sydäntä. Ja melkein mielihyvällä hän senvuoksi kuuli, kun nuorukainen tuokion kuluttua taas rohkeasti jatkoi:
— Jos saan Marketan pelastetuksi, vieläkö silloin, Lauri-setä, kiellätte häntä pääsemästä Suopeltoon emännäksi?
Se oli suoran miehen kysymys ja ansaitsi suoran vastauksen. Nyt vastasi vanhuskin reippaammalla äänellä:
— Ennen vanhaan oli tapana, että ken sodasta minkä toi, hän sai sen kysymättä omanaan pitää. Jos tyttäreni pelastat, Pentti, ja hän sinulle suostuu, niin hänet pidä.
— Tuohon käteen, vaari, huudahti nuorukainen. Nyt hän oli tehtävästään selvillä. Ja vanhus puristi hänen kättänsä, vielä virkahtaen:
— Tuo tyttöni takaisin; hän on minullekin rakas!
Viljo-poika oli sillävälin siirtynyt isänsä ruumiin luo ja Hintsa auttoi häntä kantamaan jäätyneen vainajan Manun äskeisiä jälkiä myöten tuonne metsäiselle mäelle. Tuokion kuluttua seurasivat heitä sinne keskustelijat kaivon luotakin, kahlasivat aittaan, jonka lattialle oli laskettu vierekkäin kaksi ruumista, pieni ja suuri, siitä sitten aikanaan vietäviksi vihittyyn maahan. Surevina seisoville vainajain lähimmille siinä nyt vanhus rohkaisten virkkoi:
— Rakastin rauhaa ikäni, Manu, mutta en siltä pidätä sinua kostoon lähtemästä. Se on miehen oikeus! Minä jään Viljon kanssa tänne raatamaan, asetumme tuonne saunaan, kunnes tuvan taas pystyyn saamme!
Niin hän puhui, eikä hänen äänessään enää ollut valitusta. Mutta tuota vanhuksen puhetta kuunnellessaan oli Viljo, nuorin joukosta, siirtynyt isänsä ruumiin luota ja vakavana kuin mies hän nyt kääntyi ukollensa puhumaan:
— En minä jää tänne, vaari. Onhan minullakin asiaa ryöstäjäin jäljille. Äitini on siellä, isäni tuossa… Setä, ota minut mukaasi, siinä minä hiihdän missä mies…!
Oudostellen katselivat sukulaismiehet nuorukaista. Hänen äänensäkin soi nyt ihan miehen ääneltä. Näytti kuin hän olisi miehistynyt muutamassa tunnissa kymmenen vuotta.
— Sinäkinkö, lapsi? vastasi vanhus hämmästyen.
— En ole lapsi enää…
Ukko katsahti toistamiseen nuorukaista. Hän näytti tosiaan jo varreltaankin varttuneen. Vanhus huomasi, että se sama jano, joka toisia poltteli, oli tarttunut jo häneenkin, ja hän vastasi:
— Pian karkeni hampaasi, Viljo. Hiihdä siis mukaan äitiäsi hakemaan; ehkäpä se onkin ensimäinen tehtäväsi. Minä jään tänne yksin, kuin vanha tervaskanto Vahvajärven salolle, — no, yksinpä tähän tulinkin. Käyn kaatamaan hirsiä uutta tupaa varten. Siihen työhön tekin palatkaa, kun kostonne on täytetty!
Hetkisen he vielä viipyivät männikkömäellä, kuolinaitan edustalla. Lauri-vanhus antoi siinä neuvoja lähteville, kehottaen heitä ensi töikseen hakemaan Savilahden, Juvan ja Säämingin savolaisia näiden pakopirteiltä, joihin he varmaankin olivat vainolaista väistyneet, ja niiden kanssa neuvottelemaan yhteisestä kostosta. Sitten tuli heidän kääntyä Savilahden vanhan sissipäällikön eli kupiaan, Pietari Kylliäisen puoleen, joka sittemmin oli ylennyt linnanpäälliköksi Savonlinnaan. Harvain miesten ei ollut yksin lähdettävä vainokontion pesille, mutta noiden miesten avulla voisi kostosta jotakin koitua.
Niin hän neuvoi lähteviä, itse nuoruutensa sotaisia muistoja verestäen. Kun miehet olivat lyöneet aitan ovelle lujan pönkän ja sitten rupesivat mäeltä laskeutumaan, silloin hän heidät vielä pysähdytti, virkkaen:
— Vielä on meillä työ täälläkin suoritettava.
Hän lähti toisten edellä kahlaamaan yhä ylemmäs mäelle, missä alavamman metsän ympäröimänä kohosi jylhä, mahtava kuusikko. Noista uljaista puista oli useista oksat latvaa myöten karsittu pois, rungot törröttivät alastomina patsaina kinoksesta. Se oli salolaisten karsikko. Joka kerta, kun talosta joku eläjä oli kuollut, oli hänen muistokseen tälle mäelle oksittu uusi puu entisten lisäksi. Niitä oli siellä jo toistakymmentä, ja nyt oli kaksi uutta puuta karsittava. Siksi siellä nyt pimeässä pakkasillassa kuului kirveenkalke, kajahtaen terävältä ja laajalti yli erämaan, miesten oksiessa korkeita, huurteisia kuusia. Se oli viimeistä rakkaudentyötä vainajille.
Mutta kun se oli tehty, silloin laskeusivat miehet pihalle, heittivät kontin, jousen ja viinen selkäänsä ja tarttuivat keihässauvaansa. Manu nousi ensimmäisenä suksilleen.
— Ja yön selkäänkö aijotte matkalle? virkahti vanhus, katsellessaan sitä äänetöntä lähtöä autiolta pihalta.
— Mikäpä yösija meillä on täällä sen parempi kuin salolla, rakovalkean vieressä, vastasi Manu mäystintään korjaten. — Sittenpä ollaan jo taipaleella.
— Siis hyvästi…
Ja tuokion kuluttua katseli yksinäinen ukko, kuinka neljä miestä peräkkäin nousi halmeen loivaa rinnettä itäänpäin, yönhämärää vesakkoa kohti. Etummaisena hiihti Manu varmana ja vantterana; hänen jokainen hartiavoimainen sauvansysäyksensä näytti kertovan vihaa ja kostoa. Hänen jäljessään tyrkki Pentti keveästi sompakeihäällään hankea ja nuori Viljo samosi hänen ladussaan, jäntevästi pyrkien Ilvesmäen Hintsan pitkäin suksien edestä pois. Hetkisen vilahti vielä loittonevia varjoja harvasta vesakosta; vielä niiden näkyvistäkin häivyttyä kuului suksen hiivittävää sihinää. Mutta sekin ääni vaikeni.
Taas oli kuoleman hiljaista autiolla pihalla. Yksinäinen vanhus seisoi kauan kumarana lumipeittoisten raunioiden keskellä. Oli kuin eivät jähmettyneet, vanhat jäsenet olisi enää liikkeelle lähteneetkään. Vihdoin hän toki astui askeleen rantaan päin. Mutta poltetun pirttinsä raunioiden ohitse kahlatessaan upposi hänen sauvansa syvälle kinokseen, ja sieltä alta tuntui nousevan hiljainen ääni, kuin valitus haudasta…
Yksinäinen vanhus kävi kaivamaan lunta, tutkiakseen, mikä siellä oli helähtänyt. Niin, arvasihan hän sen, sauva oli sattunut palaneen kanteleen kieliin, ne hän sieltä nyt vapisevassa kourassaan nosti. Se oli se sama kannel, jota oli soitettu silloin, kun hän ensi kerran toi uuteen tupaan nuorikkonsa, sen, jolle oli oksittu tuo vanhin kuusi karsikkomäellä.
Palaneet kielet käpristyivät kerälle. Vanhus viskasi ne kädestään hankeen ja lähti laskeutumaan saunaan päin, sitä lämmittääkseen, siinä alottaakseen yksinäisen erakkoelämänsä.
Savon uuden linnan luoteisen kivitornin laella seisoi eräänä toukokuun iltana rintavarustukseen nojautuneina kaksi miestä. Saaren korkea kallioranta ja sen jyrkänteelle rakennettu harmaakivilinna loivat jo laajan, mustan varjon virran syvään, synkkään veteen. Salmea ympäröivät matalarantaiset niemet ja pikkusaaret, joista metsä oli poltettu pois, näyttivät elottomilta ja kylmänharmailta tuossa illan kalpeassa valossa. Tummansinertävät salot ja värähtämättömät, valkoisilta välkkyvät vedet vaihtelivat etäämpänä sekä Haukiveden että Pihlajaveden puolella.
Kuin erakko korvessa seisoi Savon uusi, Pyhälle Olaville omistettu linna tämän laajan, äänettömän erämaan keskellä. Oli kevättulva Kyrönsalmessa, siellä loiskuivat laineet hiljaa linnan peruskallioita vastaan. Mutta tämän solinan keskellä olivat tornissa seisovat miehet kuulevinaan muitakin ääniä, ja niitä he hengitystään pidellen nyt tarkkasivat. Olihan kerrottu, että Kyrönsalmen haltija joskus iltasin nousee syvänteestä laineikkoon soittamaan kanneltaan ja että sen soiton helinä silloin kuuluu törmälle asti. Vartijoista toinen, nuorempi, oli nyt ollut salmesta soittoa kuulevinaan.
— En minä mitään kuule, virkkoi vanhempi, hilperokeihästä kädessään pitelevä vartija ja siirtyi taas tornin keskelle maisemia katselemaan. Se oli Pentti Heinonpoika, tuttavamme Vahvajärven salolta. Hänen nuorempi toverinsa oli Viljo, ja tämä nyt puoleksi häpeissään, mutta yhä veden yli kumartuneena, vastasi:
— En minäkään kuule enää. — Tuokion kuluttua hän taas virkkoi: — Onkohan siinä perää, että tuo vesi on noin mustaa siksi, että siellä asuu paha haltija? Miehet kertovat salmesta saaneensa joskus sysimustia kaloja.
— Voipi olla tottakin; ihmeempiäkin on kuultu, vastasi keihäsmies hiukan hajamielisenä. — Hänen mietteensä näyttivät liitelevän muualla. Ja hetken kuluttua hän pysähtyikin toverinsa viereen puhuen:
— Mutta mitä varten me oikeastaan täällä vielä näitä linnan satuja kuuntelemme? Miks'emme yhtä hyvin vierrä kotona kaskea?. Näihin aikoihin siellä kotikylästä juuri kalajärvillekin lähdetään.
Kiukussaan takoi hän keihäänvarrella kivistä permantoa. Mutta nuori mies vastasi vakavana:
— Manu ei palaa kotiin, ennenkuin on kostamassa käyty.
— Enkä minäkään… Mutta kun ei täältä päästä kostamaan! Meitä petkutetaan… Kolme kuukautta täällä on nyt odotettu, eikä siitä aijotusta Karjalan retkestä tule mitään!
Pentti puhui kärsimättömänä, suuttuneena tähän kaikkeen. Hänenkö piti ruveta tänne linnannihdiksi, hänen, jota talo odotti isännäkseen! Kostohiihdolle oli hän lähtenyt morsiantaan pelastaakseen, emännän taloonsa hakeakseen, ja nyt oli hän tarttunut tänne erämaanlinnaan kuin loukkuun. Eikä siellä mitään oltu saatu toimeen. Vainolaisten jälkiä olivat he, Vahvajärveltä lähdettyään, hiihtäneet Savon hävitettyihin kyliin. Mutta sieltä olivat jo ryöstäjät silloin poistuneet, hiihtäen saaliineen suoraan järvien yli omille mailleen. Pakopirteissä olivat he sitten tavanneet Savon miehiä, ja hyvin halukkaita olivat nämä olleetkin kostoretkelle lähtemään. Mutta ilman linnanherran lupaa eivät olleet sanoneet sille retkelle saavansa lähteä. Hämeen miehet olivat silloin, muutamain savolaisten seuraamina, hiihtäneet Olavinlinnaan asti, pyytääkseen Kylliäistä miehineen retkelle mukaan. Linnassa oli heille annettukin puolinaisia lupauksia, ja siksi ajaksi, kunnes otollinen lähdönhetki tulisi, olivat Hämeen miehet jääneet ase- ja rakennusmiehiksi linnaan, jossa aina oli apuväen puute. Mutta nyt oli talvi mennyt, mennyt oli kelirikon aikakin, nyt olivat vedet auki, ja nyt ei siitä retkestä enää puhuttukaan mitään.
Tämä se Penttiä harmitti, ja tuokion kuluttua hän taas, noita hämärtyviä salomaisemia silmäillen, kävi purkamaan vihojaan:
— Savolaiset koko vesistön varrella ovat niin syvältä sydämistyneet, että he olisivat valmiit partioretkelle lähtemään minä päivänä vain sanan saisivat. Heilläkin ovat nyt kylät raunioina eikä ole heillä viljelysmailleen asiaa. Mutta Pietari-ukko vain vitkastelee: talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä…
Mutta nureksijan nuorempi toveri ei enää kuunnellut hänen puheitaan; hän kurkisteli taas veteen ja kuunteli tarkasti. Jo siirtyi Penttikin sinne hänen viereensä, ja todella, olipa hänkin jotakin ääntä tuolta syvänteestä kuulevinaan. He katsahtivat melkein säikähtyneinä toisiinsa. Oli tietty asia, että veden haltiat harvoin hyviksi säiksi liikkuvat, ja erityisesti oli kerrottu Kyrönsalmesta kuuluvan soiton aina tietävän turmiota, kuolemaa. Milloin vain sitä soittoa oli kuultu, silloin oli pian linnanmiehille sattunut joku onnettomuus: ken oli jäihin hukkunut, ken nukkunut vartiopaikalleen ja siitä rangaistukseksi joutunut hirteen. Miehistä oli kaameata katsella tuonne syvään veteen, jonka pinnalla jo illan sumua hyppeli, ja heistä tuntuikin helpottavalta, kun tuokion kuluttua näkivät Eerikki-mestarin, linnan papin, nousevan kirkkotorniin sen kelloa iltamessuksi soittamaan. Kirkonkellojen äänihän vei haltioilta mahdin.
Miehet tekivät ristinmerkin, ja aivan oikein, hetkisen vallinnut lumous rupesi heidän mielistään hälvenemään. Jo kuului askeleitakin tornin kapeilta kiertorappusilta, ja hetken kuluttua nousi sieltä käytäväaukon täyteinen mies tornin laelle.
Se oli leveä, roteva, noin 60-vuotias sotavanhus. Hänen tukkansa oli saanut valtoinaan kasvaa ja kikkaroi nyt paksuina pyörylöinä niskassa kypärähatun alta; ruskeanharmaja kokopartakin oli miehellä pitkä ja kesytön ja hän oli sen jakanut keskeltä kahtia rinnalle, joten hän näytti vieläkin leveämmältä. Se mies oli Savonlinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen. Hän tuli tavanmukaiselle iltakierrokselleen ja kyseli vartijoilta tuttavallisesti, näkyykö mitään epäilyttävää ympäristössä.
— Ei savuakaan, vastasi Pentti.
— Ei se vainolainen savuja sytytäkään, jos se linnan ympärillä hiipii. Mutta mitä se nuorukainen sieltä laineista kurkkii, soittaako siellä haltia, vai…?
Kylliäinen oli asettunut miestensä kanssa toverilliselle, usein leikkisälle kannalle. Hän olikin vanha talonpoikainen partiopäällikkö, joka sitten oli liittynyt Eerikki Akselinpojan väkeen, kun tämä oli ruvennut perustamaan linnaa Savon erämaihin. Siellä oli hän toimeliaana ja valppaana miehenä avustanut tekeillä olevan linnan puolustamista vihollisten alituisia hyökkäyksiä vastaan, ja niin oli hän vihdoin ylennyt sen päälliköksi. Mutta vanhat, tuttavalliset suhteensa miehistöönsä oli hän yhä säilyttänyt.
— Olin kuulevinani äsken jotain ääntä, vastasi Viljo ujostellen.
— Ja sävähdit, että nyt se tulee omansa ottamaan! Elä ujostele, olen minäkin niitä ääniä joskus kuullut. Mutta ei Kyrönsalmen haltia mikään häijy haltia ole; ei se ole linnallemme taikonut muuta kun hyvää. Niin monasti kuin vihollinen onkin tänne hyökännyt, milloin viekkaudella, milloin väenpaljoudella linnamme valloittaakseen, niin aina ovat sen kynnet kilpistyneet näiltä kallioilta takaisin. Ja niin kilpistyvät vastakin, jos valveilla pysymme.
— Mutta uhrinsa se on vuosittain vaatinut, virkkoi Viljo, vielä jatkaen puhetta haltiasta. Ja Kylliäinen, istahtaen kahareisin tornissa olevalle tykille, kävi leikkisästi selittämään:
— No, eihän tuo niin kummaa olekaan, jos se joskus vähän suutahtaa. Tottapa sen lepoa häiritsee tämä kalkutus ja mökä, joka jo kohta parikymmentä vuotta on tältä ennen hiljaiselta rannalta soinut. Täällä päiväkausia kivet paukkavat ja vivut vinkuvat, niin ettei haltialle jää kuin joku iltahetki soittelua varten.
Niin vanhus veisteli. Mutta taas hän katkasi leikkisän puheensa, nousi rintavarustuksen luo katselemaan yli noiden laajojen, iltatyveneiden selkien, ja hän kysäsi yhtäkkiä Pentin puoleen kääntyen:
— Ei ole näkynyt savikuntaa palaavaksi?
— Ei ole näkynyt.
— Mikä niitä tänään viivyttää? Ihme, kumma, pianhan on yö käsissä!
Linnaan tuotiin rakennusaineet, savi, kalkki ja hiekka, läheisistä saarista ja mantereen rannoilta lautoilla, joita päivätöitä tekevät talonpojat soutivat ja joista rakennustarpeet sitten vivuttiin ylös rakennuspaikoille. Näitä lauttakuntia tuli ja meni monta päivässä. Mutta niin epävarmat ja turvattomat olivat olot vielä uuden rajalinnan seutuvilla, että aina ruodun asestettua sotaväkeä täytyi saattueena seurata lauttamiehiä; sillä eihän koskaan tiedetty, milloin niemen takana väijyvä vihollinen saattoi hyökätä työkunnan kimppuun. Ja kumminkin oltiin linnassa aina levottomia, kun lautta syystä tai toisesta viivästyi.
Katkerasti vihasivat näet rajantakaiset karjalaiset tätä linnaa, pyrkien yhäti vaikeuttamaan sen vahvistamista. Linna oli muka rakennettu heidän puolelleen rajaa, se oli riistänyt heiltä vanhat apajat ja riistamaat ja katkaissut heidän kulkuväylänsä pohjoisemmille kalavesille. Ja samaa väittivät vanhoihin rajakirjoihin vedoten venäläiset hallitusmiehet, jotka senvuoksi alinomaa usuttivat karjalaisia uuden linnan kimppuun. Tuo Haukiveden ja Pihlajaveden väliselle väylälle rakennettu linna katkasi myöskin Laatokan rantalaisten kauppatien Pohjanlahden perukkaan, ja siksi olivat karjalaiset aina Laatokan rannoilta asti hanakat uutta linnaa hätyyttämään. Monta työkuntaa olivat vihollisten partiojoukot siten jo tuhonneet, raa'asti surmaten raatajat, ja suuren kauhun olivat he ajaneet linnan työväkeen. Ja kauhuun liittyi tietysti tältäkin taholta katkera viha. Kun linnalaiset joskus saivat käsiinsä vaanivan rajantakaisen, niin he armotta häneltä pään listivät taikka leikkasivat häneltä kielen pois, jättäen hänet kuitenkin henkiin. Mutta karjalaiset maksoivat samalla mitalla.
— Kunhan ei olisi vainolainen taas hiipimässä, virkahti Kylliäinen, ajatellen niitä monia seurauksia, joita tuollainen yhteenotto taas aiheuttaisi.
— Vedet ovat taas sulat.
— Niin ovat, vastasi Pentti, iskien kiinni mieliaiheeseensa. — Ensi avovedellähän oli puhe lähteä vainolaisia itsiään hätyyttelemään. Tietysti ne täällä taas rupeavat parveilemaan, ellei niitä pidetä loitommalla.
Mutta veitikka pilkisti vanhan Pietarin silmästä, kun hän huomasi, mihin nuori hämäläinen jälleen ampasi.
— Ahaa, sinulla palaa mieli aina vain partioretkelle. Morsian on sinne ryöstetty, niinhän se oli…?
— Sinne palaa monen mieli, — ryöstetythän ovat Savonkin kylistä sekä naiset että tavarat.
— Ja siksi pitäisi päästä kostamaan, — hyvin tunnen sen taudin. Mutta malta vielä vähän, ei mennä syyhymättä saunaan. — Vanha linnanherra taputti ystävällisesti Penttiä olkapäälle. Mutta tämä ei siitä sulanut, jatkoi vain:
— Sielläpä kotonaan olisi vainolaisia saunoitettava, muuten he kyllä tulevat meitä kylvettämään.
Mutta linnanpäällikkö toisti, vielä leikkisä hymy huulillaan, vaikka äänessä jo oli vakavampi kaiku:
— Maltetaan vähän, kunnes ollaan täällä tarpeeksi varusteissa. Pian saadaan Pyhän Eerikin torni valmiiksi, sitten…
— Siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa!
Kyrönsalmen kalliosaaressa oli näihin aikoihin valmiina vasta yksi kivitorni, se salmenviereinen, josta Hämeen miehet nyt juuri pitivät vahtia. Se oli tukeva, kookas torni, jonka alakertoihin mahtuivat linnan asuinhuoneet, ruokahuoneet, varastohuoneet, — siinäpä se olikin koko varsinainen linna. Sitä ja sen ympärille rakennettuja puutaloja kiersi myöskin jo matalanlainen, kaksinkertainen muuri. Mutta saaren kaakkoinen sivusta oli sittenkin jäänyt vihollisten hyökkäyksille liian alttiiksi, varsinkin kun sen vieressä oli toinen pikkusaari, jonka yli hyökkääjä Kyrönniemeltä tullen helposti saattoi hiipiä lähelle. Tälle kulmalle oli senvuoksi ruvettu rakentamaan toista kivitornia; sitä oli tehty jo pari vuotta ja siihen juuri noita kiviä vedettiin ja rakennustarpeita lautattiin. Mutta vielä se ei ollut tarpeeksi korkea, ja molempia torneja yhdistävä, jykeäksi suunniteltu sidemuurikin oli vielä keskentekoinen, — ne työt vaativatkin kyllä vielä vuosia valmistuakseen. Siksipä olikin vanhan Pietarin puhe tällaisten töiden odottamisesta Pentin mielestä huonoa pilaa, ja siksi hän lisäsi:
— Savolaiset eivät jää sitä odottamaan. Heidän sydäntään polttaa sappi eikä heillä ole mistä kotona elää.
Kylliäinen tiesi sen todeksi, ja hänen leveiltä kasvoiltaan suli leikin hymy kokonaan pois, kun Pentti siitä muistutti. Mutta hänellä oli syynsä pidättää tuota kostonhalua leimahtamasta. Hän tiesi kokemuksesta, että jokainen kostoretki aina synnytti uusia, eikä hänellä ollut nyt liiaksi voimia eikä varoja linnassaan, lähteäkseen ärsyttämään nukkuvaa karhua. Siksi tahtoi hän malttaa ja maltattaa kärsimättömäinkin mielet.
Hän vaikeni, katsellen yhä vakavana ja huolestuneena noita liikkumattomina lepääviä selkiä, joiden takaa hän kärsimättömänä odotti näkevänsä lautan vihdoinkin soutavan. Mutta sitä ei näkynyt. Kurkiparvi vain lensi kiilan muotoisena rintamana korkealla selän yli mantereen rantaa kohden, pohjoiseenpäin pesimään sydänmaan laidattomille soille, ja teki lentäessään polven rannan kohdalla. Linnanpäällikkö ajatteli sinne päin soutanutta lauttaansa ja virkahti päätään punoen:
— Täytynee lähettää venhekunta lauttaa hakemaan, sillä oikeata viipymistä tämä ei enää ole. Ja hän laskeutui taas tornista alas. Tuokion kuluttua vartijat näkivät hänen pyylevänä astuvan saaren läntiseen kallionkärkeen. Siinä oli Kyrönsalmen ensimmäinen pieni puuvarustus, jonka linnan perustaja, Erik Akselinpoika Tott, oli siihen vastaisen linnan siemeneksi aikoinaan rakentanut, ja jonka alatse vei rantaportti venhelaiturille ja laskusillalle. Pentti katseli, kuinka ukko siellä nyt hajallasäärin rantavartijoita puhutteli, mutta hänen mielensä oli nyrpeä ja tyytymätön ja tuokion kuluttua hän kävi taas toverilleen puhumaan:
— Kylliäinen on jo vanha mies; hänestä on mukavampi tallustaa täällä linnassa kuin Karjalan rämeillä. Mutta minä en tänne jää kirkkotornin valmistumista odottamaan. Pääsemmehän me toki täältä Manun kanssa poiskin soutamaan. — Ja Viljon puoleen kääntyen hän virkkoi: — Etkä jääne tänne silloin sinäkään. Vai miten?
Viljo ei ollut taaskaan kuunnellut toverinsa puhetta. Hän oli kiintynyt katsomaan, kuinka siellä alhaalla pihalla linnan naiset liikkuivat taloustoimissaan. Kylliäisen toimekas emäntä juoksi siellä kuin sukkula kellarin ja aitan väliä, juoksi niin että avaimet vyöllä helisivät, ja hänen tyttärensä, nuori, viehkeä impi, liikkui yhtä notkeana hänen kintereillään, autellen äitiään ruokien ja juomien kantamisessa tornin alakerrassa olevaan suureen väentupaan. Iso olikin emännällä perhe illastettavana, saikin siinä helma heilua. Mutta erityisesti tuon neitosen ketteriä askeleita näytti Viljon silmä niin tarkkaavasti seuraavan, ettei hän Pentin vihanpuheitakaan joutanut kuuntelemaan.
Pentti katseli tuokion ystävänsä tarkkaavaisuutta, hymähti sitten ja virkkoi vähän lauhkeammin, mutta pistävästi:
— Vai miten? Sinä et taidakaan täältä kiirettä pitää, ehkä tartutkin sinä tänne Kyrönsalmen linnaan?
Sen jo Viljo kuuli, hytkähti, ja siirtyi hämillään pois pihanpuoleiselta reunalta, vastaten:
— Minäkö tänne, — enhän toki! Tiedäthän sen, tietysti seuraan teitä äitiäni vapauttamaan!
Pentti aikoi vielä jatkaa pilapuhettaan, vaan pysähtyi äkkiä ja jäi kuuntelemaan.
— Kautta Maarian — kuule! huudahti hän.
— Niin, ääniä kuuluu taas, myönsi Viljokin.
— Mutta ne eivät olekaan haltiain ääniä, eivät soiton luiritusta… ne tulevat tuolta Riihisaaren takaa. Kuule sitä melua, — ja kuuluuhan sieltä airojenkin loiske!
— Taitaa lautta lopultakin tulla…
Jännittyneinä vartoivat vartijat. Pian näkyikin lautta kääntyvän esiin niemen kärjestä. Ja kovasti sitä soudettiin, vaikka oli ainoastaan yksi venhe raskasta lauttaa hinaamassa, — tavallisesti niitä oli kaksi.
— Soitappa kelloa, Viljo, käski Pentti. — Tornissa olevan suuren vaskikellon soitto oli aina merkki siitä, että linnaan läheni venheitä, ystäviä tai vihollisia, ja että miesten oli oltava varuillaan. Ennen pitkää olikin jo lautan vastaanottajia liikkeellä linnan äsken niin hiljaisella pihalla ja kallioisella rantatiellä.
Mutta Pentti oli jäänyt katsomaan etäältä soutavaa savikuntaa. Mitä ihmettä, eihän se tullutkaan sieltä yksin. Sen ympärillä parveili pikkuvenheitä, useampia, ja nämä näyttivät lauttaa hätyyttelevän, — siitä se huuto ja melu!
— Soita rajummin, Viljo, komensi hän. — Nyt on lempo irti, nyt on vihollinen lautan kimpussa.
Hälyttäen soi vaskikello ja miehiä juoksi aseissa linnan arkituvasta, vasta pihalla vyösolkiaan kiinnittäen. He riensivät rantaportille, jossa Kylliäinen oudoksuen katseli selällä tapahtuvaa näytelmää. Siellä puikkelehtivat vainolaisten venheet lautan ympärillä kuin pikkulinnut haukan kimpussa. Lautalla oli tavallisuuden mukaan ruodullinen haarniskaanpuettuja linnannihtejä, ja nämä koettivat kyllä häädellä häärijöitä loitommalle, mutta he olivat nähtävästi voimattomat, kun ei heillä ollut venhettä, millä liikkua. Mutta työmiehet näkyivät soutavan tuskaisessa hädässä, kiskoen raskasta lauttaa vastavirtaan mantereen rantaa pitkin.
— Karjalainenko on taas liikkeellä? kysyi Viljo, lisäten hiljempaa:— Siellä on Manu-setäkin lautalla!
— Taas on Karjala lähtenyt kiusantekoon… vastasi Pentti. — Näes visapäitä, ihanhan linnan alle asti työkuntaa hätyyttävät.
— Missä on ruotumiesten venhe? ihmetteli Viljo, katsellen lautan aseväen avuttomuutta.
— Ovat kai vieneet senkin… Sitä se on, kun annetaan vihollisten iltikseen liikkua linnan vesillä!
Mutta rantaportilla oli jo syntynyt vilkasta toimeliaisuutta. Vanha, pyylevä linnanpäällikkö liikkui siellä nyt ketteränä kuin orava, antaen käskyjä oikealle ja vasemmalle, ja kiukustuneena hänen äänensä soi yli vesien. Ja olipa hänellä kiukkuunsa syytäkin. Eihän ollut toki pitkiin aikoihin tapahtunut, että vainolaisten venheet noinikään ihan linnan edessä härnäilivät. Siksipä siellä rantaportilla nyt venheitä laskettiin vesille ja tuokion kuluttua sieltä pamahti tykki, — ammuttu kivi lensi erästä vainolaisten venhettä kohden, hyrskähtäen sen vieressä veteen. Silloin kaikkosivat härnääjät lautan kupeelta ja soutivat nopeasti niemen taa, häipyen sen hämärään siimekseen.
Lauttaa kiskottiin tuskaisella kiireellä ylöspäin mantereen rantaa pitkin, ja pian se kääntyi sieltä viistoon virran poikki tulemaan linnan rantaporttia kohden. Kun se vihdoin laituriin laski, silloin juoksivat päivätyöläiset siitä vieläkin hölmistyneinä maihin. Mutta asemiehet kantoivat lautalta rannalle raamilla peitettyä ruumista ja toiset taluttivat sieltä kahta haavoitettua. Surullisessa äänettömyydessä lankesivat miehet koko rantaäyräällä polvilleen vainajaa ohi kannettaessa. Mutta tornin laella tarttui nuori Viljo toverinsa käsivarteen ja kuiskasi kauhunsekaisella vakavuudella:
— Sitä se soitti äsken Kyrönsalmen haltia! Mutta kun tuo surullinen saattue oli vastaan rientäneen linnanpapin johtamana ehtinyt pihaan, silloin kuhisi linnanväki uteliaana joukkona äskenpalanneiden lauttamiesten ympärillä, tiedustellen heiltä päivän tapahtumia ja udellen vihollisten vehkeitä. Linnanherra oli heti vaatinut ruodunpäällikön tilille ja aina kellotorniin asti kuulivat vartijat illan hiljaisuudessa, kuinka tämä nyt siellä kertoi lautan retkestä ja odottamattomasta hyökkäyksestä:
— Saavuimme päivällä Niittylahden rantaan, kannoimme lautalle kiviä ja hiekkaa eikä mitään epäilyttävää näkynyt. Vasta illan suussa, kun lautta jo oli melkein lastissa, lennähti nuoli lahden takaa pensaikosta, — kaatoi työmiehen ihan miesjoukon keskeltä. Luulimme vielä ampujaa yksinäiseksi salakytäksi ja me asemiehet juoksimme lahdenpohjaan muka ampujaa kurittamaan. Mutta emme olleet sinne vielä ehtineet, kun selkämme takana kuului kova huuto, — useita vainolaisvenheitä oli niemen takaa hyökännyt työkunnan kimppuun. Hiekankantajat juoksivat pakoon rantaa pitkin, ja kun me ehdittiin valkamaamme puolustamaan, silloin olivat vainolaiset jo ehtineet ryöstää toisen venheistämme, jossa olivat eväät ja aseitakin. Ja sen pitivät, sillä meillä oli vesille päästyämme ja koko paluumatkalla täysi työ häätää heitä soutajiamme hävittämästä. Hidasta ja työlästä oli se kulku yhdellä venheellä, — onnipa, että edes sillä hinnalla linnaan pääsimme!
— Oliko vainolaisia paljonkin? kuului Kylliäinen kysyvän synkällä äänellä.
— Oli tarpeeksi meille asti, ja sisua niillä ainakin oli. Kyllä ne nyt taas tänä suvena täällä vaaniskelevat. Emme ole heiltä turvassa koskaan!
Niin puhui rautapaitainen soturi. Ja Kylliäinen seisoi siinä miettiväisenä nivelien tuuheaa jakopartaansa, nähtävästi jo oivaltaen, että tämänpäiväinen tapaus oli tuova muita mukanaan. Ja ääneti hän, kun lautta oli purettu ja laituri vivuttu pystyyn ja rantaportti oli tiukasti suljettu, lähti miesjoukon seuraamana kävelemään linnaan.
Illallista syötäessä linnan suuressa, mustaksi savustuneessa arkituvassa, jonka seinille miehet aseensa ripustivat, oli tietysti vihollisjoukon ilmestyminen linnan tienoille ja sen salakavala hyökkäys tänä iltana yksinomaisena puheenaiheena. Kylliäinen, joka pitkän pöydän päässä istui ja miehilleen leivän leikkasi, kuuli sinne miesjoukosta monta moittivaa arvostelua ja paljon suunnitelmia siitä, mitä olisi vainolaisten kurittamiseksi tehtävä. Mutta hän istui siinä ääneti, tarinoihin antautumatta: hän ymmärsi hyvin miestensä kiukun ja siitä johtuvat mielihalut, mutta tunsi myöskin edesvastuunsa tätä tärkeää rajalinnaa kohtaan.
Iltavahtien vaihduttua astui Pentti toverinsa kanssa ruokahuoneeseen ja kiirehti paikalleen pöydän ääreen, Manun viereen. Silloin hän iloisena ja reippaana tyrkkäsi lauttaa soutamasta palannutta hämäläistä kylkeen ja virkkoi:
— Parahiksi tuli nyt vainolainen vieraaksemme! Nyt ei auta enää mikään, Manu, nyt täältä päästään vihdoinkin heidän puolelleen vierailemaan.
— Onko ukko taipunut? kysyi Manu vilkkaasti, ja hänenkin silmänsä syttyivät palamaan.
— Nyt on hänen pian taivuttava, usko pois, Manu!
* * * * *
Seuraavina päivinä eivät lautat lähteneet Olavinlinnasta rakennusaineita hakemaan. Työmiehet olivat pelon vallassa, eiväthän he tienneet työssä ollessaan, minkä pehkon takana väijyi pahasilmä jousimies. Eikä Kylliäinenkään niitä liikkeelle lähettänyt. Hän pani sen sijaan venekuntia saaristoon hakemaan väijyviä vihollisia. Mutta vainonmiehet olivat taas hävinneet kuin tuhka tuuleen, eikä kukaan voinut sanoa, olivatko he palanneet kotirannoilleen vai vaaniskelivatko edelleen linnaa jostakin lepikkolymystä. Epävarmuuden ja kärsimättömyyden tunne vallitsi miesten joukossa, joko he olivat vahdinpidossa tai nuottasounnissa, ja yhä selvemmäksi heistä rupesi käymään, että jotakin ratkaisevaa olisi tehtävä.
Näihin aikoihin keväillä, helluntaipaaston päätyttyä, pidettiin vuosittain linnaa vastapäätä olevalla niemellä markkinat, mihin viipurilaisten oli tapana tuoda suolaa ja rautaa ja karjalaisten reppurien rihkamataan, vaihtaakseen niitä salon savolaisille turkiksiin ja kapahaukeihin. Usein olivat nämä markkinat, joissa linnan miehetkin mielellään liikkuivat tarpeitaan ostelemassa ja tuttaviaan tapaamassa, väkivilkkaat, mutta nyt ne olivat lamassa. Vesillä oli nyt vaarallista liikkua, siksi olivat harvat viipurilaiset lähteneet Saimaan yli soutamaan, ja Laatokan laukkurit kai pelkäsivät kostoa. Pakopirteiltään saapuneet savolaiset, jotka tuskin saivat suolatarpeensa tyydytetyksi, valittelivat linnan miehille, etteivät päässeet vainolaistenkaan kylille tarpeitaan hakemaan eikä sisuaan keventämään. He uhkailivat lähteä kostoretkelle linnanherran luvatta. Eivätkä linnanmiehet heitä pidätelleet: he vuorostaan kertoivat karjalaisten viimeisestä retkestä, joka pian taas saattoi uudistua, ja he huomasivat salolaisten syvästä katkeruudesta, että nyt nämä eivät aikoneet jäädä odottamaan rajantakaisten tuloa apajoilleen.
Hämeen miehetkin kuljeskelivat siellä suuttuneiden savolaisten joukossa, ja iloisena Manu kuiskasi Pentin korvaan:
— Nyt ei jäädä enää pitkäaikaisiksi linnaan.
— Aijotko lyöttäytyä savolaisten matkueeseen?
— Luvatta livistän, jos ei lupaa saada.
Venhevalkamassa pysähtyivät he katsomaan taikojaa, joka siinä rantaäyräällä ihmisten käsiin katsoi tai loitsullaan manasi heidän tautejaan. Se oli vilkassilmäinen, liuhuparta karjalainen, joka sarvipussiaan kalisti ja kehui taitojaan. Kukaan ei velhoa hätyytellyt, vaan monet hänen arvottavikseen antautuivat. Jo viskasi Penttikin penningin arpojan kouraan ja kysyi:
— Osaatko neuvoa, missä siellä Karjalan puolessa on naisia, joita täältä on sinne orjiksi viety.
Mutta velho ei ollut hanakka linnanmiehen loukkuun lähtemään, vaan vastasi vältellen:
— En kysele, mistä ihmiset ovat, kun heihin sarveni imen tai heille tarpeitaan arvon.
Mutta hämäläinen ei hellittänyt; hän tiukkasi yhä:
— Tunnusta pois! Olet siellä tavannut orjia, jotka tätä meidän murretta puhuvat.
Velhon silmä välähti; hän tuntui asiasta tietävän enemmänkin, mutta vastasi vain:
— Orjia on siellä monessa talossa, onpa teidänkin murretta haastelevia.
Siiloin kumartui Pentti lähemmäs äijää, tipautti toisen kolikon hänen kouraansa ja tiuskasi vihaisesti:
— Missä talossa…? ellet kerro, lähetän linnanpapin kimppuusi.
Tiesipä velhokin, että papit vainosivat arpomista ja loihtimista, ja siksi hän nyt suulaammaksi suli, kuiskaten:
— Tiedusteletko kahta Hämeen naista, jotka viime talvena Karjalaan ryöstettiin?
— Niitä juuri, — heidät olet siis nähnyt. Missä, sano!
— Laatokalla, Pirtolan perevaarassa. Siinä kylässä elävät Kosoiset. — Äijä kuiskasi sen suhauttamalla, mutta niin tuttu oli tämä nimi savolaisille, että lähinnä seisovat sen kuultuaan korvansa heristivät. Kosoinen oli nimeltään se karjalaisten pelätyin päällikkö, joka aina kuin varas yöllä äkkiarvaamatta johti miehensä heidän kyliinsä.
— Kosoinenko, huudahtivat he. — Mitä hänestä? — Velho kävi sotkemaan pois asian eikä sen enempää kysyjille kertonut. Mutta Pentti ravisti häntä hänen hennoista hartioistaan ja virkkoi:
— Pirtolan, sanot… Mutta muista, jos valehtelit, niin sinut vielä tapaan!
Kun Hämeen miehet vähäistä myöhemmin, salmen yli Kyrönsaareen soudettuaan, nousivat rannasta linnaan päin, oli heidän kasvoillaan luja ja päättäväinen ilme. He olivat nyt selvillä siitä, että aika oli tullut heidän linnasta lähteä, yksinpä Hintsakin polki rautarohkeana jalkaansa kallioon ja kehui:
— Yhden kylän me kuritamme vaikka neljän miehen, — milloin soudetaan pojat?
Mutta Pentti Heinonpoika astui suoraan linnanpäällikön tupaan ja käviKylliäiselle vakavana ja juhlallisena kertomaan markkinakuulemiaan.
— Savolaisia ei pidätä enää mikään, vakuutti hän. — Ja me lähdemme heidän mukaansa. Kylliksi on jo linnassa viruttu!
Mutta hämmästyipä hän aika lailla, kun Kylliäinen hänen kiihkeään puheeseensa aivan rauhallisesti vastasi:
— Menkää!
Ja nousten selustapenkiltään leveä linnanherra tuokion kuluttua lisäsi:
— Kaikkien pyhien nimessä, pankaamme siis partioretki toimeen, niin että rajantakaisille tulee asiata kotiinsa!
— Suostutte siis? kysyi Pentti nyt vallan ällistyneenä.
Palavin silmin astui Kylliäinen Pentin eteen ja puhui:
— Etkö luule minun vanhojen sissiverieni noista ärsytyksistä kuohahtaneen! Virallisesti on kyllä vielä olevinaan rauha Ruotsin ja Novgorodin välillä, ja sitä en minä ruunun edustajana saa rikkoa…
— Mutta venäläiset rikkovat sen joka vuosi ja yhä rohkeammin, kun sen iltikseen saavat tehdä, — pisti Pentti väliin.
— Niin tekevät. Nyt ei enää riitä yksi ruotu lauttakunnan suojaksi ja jos tänään ajat häärijät tiehensä, niin parveilevat he täällä ensi viikolla taas. Niin ei voi jatkua, se on totta. Siksi: oli menneeksi!
— Kuritetaan vainolaisia siellä, missä heidät löydetään omilla kylillään, ja niin, että ainakin hetkeksi tottelevat.
Näin intoili Pentti. Mutta Kylliäinen jatkoi:
— Lähtekää siis retkelle, parikymmentä nihtiä saatte linnasta mukaanne kantaväeksi, kerätkää talonpoikia lisäksi niin paljo kuin tahdotte. Mutta minä jään tänne Olavinlinnaa vartioimaan. Sen säilyminen on kuitenkin pääasia.
Tämä sanoma levisi nopeasti linnanväen keskuudessa, ja kilpailua syntyi siellä vain siitä, kuka mukaan pääsee, sillä mieli kaikilla teki. Vanhat partiomiehet linnaväen joukosta valittiin oppaiksi ja johtajiksi. Ja markkinoilta palaaville savolaisille vietiin ilosanoma, että nyt on sulku poissa, nyt pääsevät miehet pakopirteiltään kauan toivomalleen kostomatkalle. Ja se tiedettiin, että tämä sanoma oli nopeasti leviävä pitkin erämaita ja kaukaisia kalajärviä, tiedettiin, että siellä nyt miehet miettimättä katkasevat kevätpyyntinsä, lähteäkseen tuottavammille apajoille, joille heitä ajoi sydämiin iskostunut pitkä viha.
Eikä monta viikkoa kulunut, kun jo rupesi joka taholta pitkien vesistöjen varsilta saapumaan Kyrönsalmeen savolaisten venheitä toinen toisensa perästä. Niitä tuli etelästä Savilahden poukamista, tuli pohjoisesta Säämingin suurelta salolta, tuli Juvalta ja Kyyveden erämailta asti. Tuli vanhoja, pitkiä, tanakoita, kymmenhankaisia sotavenheitä, tuli pitkiä kirkkovenheitä ja pieniä nuottavenheitä, joista nyt kelapuut ja tarpoimet joutivat pois. Keihäskasa oli joka venheen kokassa, sotakirveitä ja rautaselkäisiä jousia oli jokaisen soutoteljon alla.
Siellä kaikui pitkin salmen rantoja hilpeä tarina ja reipas laulu; nyt oli unohtunut köyhyys ja hätä. Takamaille, kalasaunoille, olivat miehet jättäneet naisensa ja lapsensa, joiden tehtäviksi nuotanveto ja ansojen kokeminen tänä suvena jäi, ja venheestä toiseen kaikui tervehdyshuuto:
— Hei, näin vuoroin vieraissa käydään!
— Lämpiävät ne tänä kesänä Karjalankin saunat!
— Ja saavat rakennustyötä Laatokan miehetkin, jotka niin usein ovat meidät panneet pirtintekoon!
Niin he uhmailivat, odotellen vielä kaukamatkaisten saapumista.
Eräänä aamuna — oli Pyhän Eerikin päivä — jo laskettiin vesille linnankin kaksi vankkaa sotavenhettä ja niihin käytiin aseita ja eväitä sälyttämään. Kymmenen miestä nousi kumpaankin soutajiksi ja perään asettuivat tarkat väylien tuntijat. Rannalla kulki Kylliäinen lähteville neuvojaan antamassa, vieläkin varottaen:
— Kesälahdella muistakaa hyvin kätkeä venheet, mutta vartioimatta älkää niitä sittenkään
— Sen varomme!
— Siis soutakaa Pyhän Eerikin suojassa!
Malttamattomina kelluivat savolaisten venheet salmella. Vastatervattuina loistivat ne punaisilta kesäpäivän kirkkaassa paisteessa ja vastalasketut peitsenkärjet niiden keuloissa kimaltelivat. Jo laskivat linnanvenheet virtaan, jonon etupäähän soutaakseen. Nuori Viljo oli, hyvästellessään linnan naisia laiturilla, myöhästynyt toiseen venheeseen kuin Pentti, ja kun nämä venheet siinä nyt rinnakkain virtaan soluivat, kumartui hän laidan yli toverinsa puoleen ja kysäsi: