Herrat kumarsivat taas, joskin vielä kankeammin kuin äsken. Mutta valtionhoitaja puristi heidän ja läsnäolleiden Suomen laamannien käsiä hyvästiksi, antoi sitten palvelijansa heittää hartioilleen suuret susiturkkinsa ja kiirehti ulos odottavaan matkarekeensä. Hänen lähdettyään Ruotsin herrat sanaa puhumatta vetäytyivät makuuhuoneeseensa, kaiketi vaihtamaan muutamia karvaita sanoja, ja tuohon puolihämärään asesaliin jäivät Suomen laamannit, Klaus Horn ja Henrik Bitz, kahden.
— Aina vain sama valtakysymys asioita johtamassa, virkkoi siellä tuokion kuluttua Klaus-herra hiukan katkerasti. — Ja Suomen kohtalo on aina sivuasiana siinä juonten sekavassa kuteessa!
— Vanha juttu, mutta taitavasti sen oli nyt valtionhoitaja suunnitellut, paljoa taitavammin kuin mitään suunnitelmiaan Suomen puolustamiseksi. — Näin vastasi Henrik-herra mietteissään. Hetken kuluttua hän vilkastui, ja terävä-ivainen hymy kirkasti hänen pienet linnunkasvonsa, kun hän päästi pienen, pihahtavan naurun ja jatkoi: — Mutta tällä kertaa se kangas minusta on soma! Noille hienoille ylimyksille tekee erinomaisen hyvää jäädä tänne kerran sodasta vastaamaan, jollaikaa kyllä valtionhoitajaa muut Ruotsissa kylvettävät. Mutta meidän maamme ei toki enää ole yhtä suojaton kuin ennen.
Klaus-herrakin oli hymähtänyt toverinsa huomautukselle, mutta tämän viimeiset sanat tekivät hänet totiseksi ja hän virkahti:
— Ei, mutta heikko on nyt se lohdutus. Sillä niin hävitetty ja autio on jo tämä maa, että en käsitä, miten se siitä elpyä jaksaa.
Hetken kuluttua läksivät laamannitkin valmistautumaan paluumatkalle hyödyttömältä Hämeenretkeltään. Saanireki toisensa perästä ajoi pian Hämeenlinnan pihalta alas jäälle, mikä suuntautuen näreillä viitoitettua järvitietä länttä kohti, josta vielä kaukaa kuumoitti Steen-herran korkea kuomu, mikä taas kääntyen kohti kolkkoa itää. Ennen pitkää oli tuo suuri sotaleiri linnan edustalta hävinnyt ja hirsitulet sammuilivat kinoksiin.
Kumaraniskainen sotavanhus sulki taas Hämeen vanhan linnan raudoitetut portit ja asettui yksin, tyynenä ja tanakkana, sen edustalle vartijaksi. Hän silmäili miettiväisenä pitkää kuormastojonoa, jonka häntäpää vielä näkyi mutkittelevan itäiseltä Viipurin tieltä, silmäili viimeisiä, läntiselle jäälle häipyviä rekiä, ja rauhallinen tyytyväisyyden ilme asettui hänen kasvoilleen, kun näkyvistä hävisivät viimeiset varjot tuota suurta sotajoukkoa, joka nyt monena päivänä oli melullaan täyttänyt hänen hiljaisen linnansa. Kaukaa pohjoiselta taivaanrannalta kuumotti vielä Vanajaveden selkien takaa kuin matala, musta pilventynkä: Siellä hiihti Pentti Heinonpojan pieni suksijoukko hakemaan tiettömiltä taipaleilta viimeistä vihollisjoukkoa. Mutta pian häipyi hämärään sekin pilvi.
Silloin läksi vanha vartija ilmeisellä mielihyvällä tallustamaan tuttua, lyhyttä polkuaan portin edessä, ja hän kierasi villavyön tiukemmas uumenilleen. Sillä läntisen taivaan rusko näytti ennustavan nöyrää ilmaa. Mutta sepä vanhasta vartijasta juuri olikin kodikasta. Näin hän oli tässä säässä tottunut ennenkin yksin vartioimaan, näin hänestä tämän linnan valvonnan tulikin tapahtua.
Pakkasta seurasi pyry, joka pian kiihtyi myrskyksi. Se syöksyi kuin kulo järvenselkiä pitkin, kuljetti matkassaan kuivaa lunta ja vihelsi vesakkorannoilla. Näreiköt kumarsivat sen edessä nöyräniskaisina, ja paksut petäjätkin taivuttivat väliin haluttomasti kankeita latvojaan, kun myrsky rajuinta painiaan löi.
Mutta myrskystä välittämättä hiihtivät Pentti Heinonpojan partiomiehet tohisevain petäjikköjen alitse ja näreikköjen halki, hakien edellään hiihtäneiden latuja, jotka lumipyry aukeilta mailta jo aikoja sitten oli umpeen lakaissut. Mutta sakeimmista tiheiköistä he aina tuontuostaankin löysivät ladut, joiden oikealla kupeella oli somman jälki — karjalaiset hiihtivät yhdellä sauvalla, — ja kun he tapasivat nuotionpohjan, jonka ympärillä vielä olivat vainolaisten havuvuoteet, taikka järven rannalta poltetun kylän, niin he saattoivat jäljistä huomata, ettei väistyvä vainolainen ollut montakaan päivänmatkaa heistä edellä. Ja silloin hiihtäjät aina paransivat vauhtiaan, painaltaen silmiä sokaisevasta pyrystä huolimatta suoaavikkojen halki ja järvien poikki suoraan koillista kohden. Pentti hiihti itse joukkonsa edessä, vierellään vanha, uskollinen toverinsa Hintsa, joka siinä lykki lylyään onnellisena ja ylpeänä, kun nyt sai saatella sotaväenpäälliköksi korotettua ystäväänsä, jolla oli itsensä valtionhoitajan antama valtakirja povellaan.
Päijänteen lounaisrannalla tapasivat partiomiehet pakolaisia, jotka kertoivat vainojoukon kulusta. Se oli jättänyt kulkematta etäisemmät kylät ja hävittänyt vain ne, jotka sattuivat matkan varrelle, — näkyi pitäneen kiirettä, ikäänkuin aavistaen, että kosto hiihti sen kintereillä. Mutta sitä hidasti kuitenkin kuljetettavana oleva ryöstökuormasto ja jokainen kylä, jossa päiväkausi rymyttiin, lyhensi välimatkaa sen ja takaa-ajajain välillä. Siten vainolaisten ladut kävivät joka päivä vereksemmiksi. Ja Pentti joudutti yhä joukkoaan, kuin tuskaisen malttamattomuuden polttamana.
— Eikö tämä vauhti vieläkään muka riitä? kysäsi Hintsa väliin hämmästyneenä. — Jos liiaksi ponnistellaan, uupuvat miehet kesken.
— Voi käydä niinkin. Mutta vainolainen olisi nyt pian tavattava.Pelkään, että se vielä livahtaa käsistämme.
— Ei livahda. Se ei ole enää kuin runsaan vuorokauden meistä edellä.Varmasti me tällä puolen Savonlinnan sen tapaamme.
— Se olisikin tavattava jo paljoa ennen… Pentti koetti siinä hiihtäessään itsekin järkeilevillä mietteillä jäähdyttää levottomuuttaan. Sehän oli hänen entisiltä nuoruutensa unelmain ajoilta kotoisin tuo kuviteltu huoli, joka häntä nytkin ylivoimain kannusti. Nythän hän kulki ruunun edustajana vakaviin tehtäviin, joiden tieltä noiden vanhain unelmain oli jo toisarvoisina väistyttävä. Niin hän itselleen hoki, mutta mielensä jäytävää polttoa ei hänen sillä onnistunut viihdyttää. Ja yhä useammin hän tapasi itsensä kärsimättömänä odottamasta hiihtotovereitaan, jotka eivät jaksaneet pysyä hänen kiihtyneessä vauhdissaan.
Taival katkesi kuitenkin. Pyry oli taas asettunut, ja eräänä päivänä, kirkkaalla talvipaisteella, saapui Pentin partiojoukko, eteläisestä metsästä hiihtäen, Kymijoen loivalle törmälle. Siinä oli aavikko edessä niin valkoinen että huikasi silmiä, ja vastarannan koivikko oli niin paksun härmän peitossa, että sitä tuskin erotti törmän kinoksista. Miehet huokasivat hetkisen rinteellä, jossa jokea myöten käyvä tuulenhenki suloisesti vilvoitti pitkästä hiihdosta kuumennutta ihoa. Mutta kauan he eivät siinä viipyneet. Joen jäällä näkyi tavallista sakeammin suksenjälkiä, ja malttamattomina laskivat he rinteeltä alas tutkimaan, mihin suuntaan edellä kulkeneet vainolaiset olivat lopulta kääntyneet.
Neuvotonna seisoi jo Pentti Heinonpoika keihäänsä varassa siinä jäällä tarkastellen noita ristiinkäyviä latuja ja kelkanjälkiä, kun Hintsa mäeltä liukui hänen viereensä.
— Tästä näkyvät vainolaiset hajaantuneen kahtaalle, virkkoi verkalleen tämä muuten harvapuheinen mies, joka tällä hiihdolla kuitenkin oli merkillisesti vilkastunut.
— Niin jäljet näyttävät, mikä juoni siinäkin lienee, vastasi Pentti miettiväisenä ja hiihti taas hiukan laajemmalta noita latuja tarkastamaan. — Toiset ovat painuneet joenrantaa Jyrängönkoskelle päin.
— Ja toiset nousseet pohjoiselle törmälle.
— Niin ovat nousseet, — kumpaisen jälille nyt lähdetään? kysyiPentti kuin itsekseen.
— Mutta erilaisia ovat joukot olleet. Joenvartta kulkeneet ovat vieneet reet ja ahkiot mukanaan, mutta pohjoiseen hiihtävillä ei näy kuormia olleenkaan.
Arvoitus rupesi selviämään: Viholliset olivat nähtävästi tästälähettäneet ryöstökuormastonsa suoraan suurten selkien poikkiSaimaalle, viedäkseen ne sieltä oikoisinta tietä omille mailleen.Mutta pääjoukko oli hiihtänyt pohjoiseen päin, kaiketi edelleenSavonlinnaa kohti.
Niin päätteli miesjoukko, joka oli Pentin ja Hintsan ympärille tarinoimaan ryhmittyneet. Ja joku joukosta lisäsi:
— Kiirettäpä näkyvät vainolaiset ruvenneen pitämään; siksi ovat kuormansa lähettäneet eri teille ja itse keveinä miehinä painuneet sydänmaille. Taitavatpa nyt ne ryöstökuormat joutua takaisin meille.
— Mutta heidän pääjoukollaan voi nyt olla aivan toinen lento kuin näihin asti. Kumpaisia nyt seurataan?
Vakaviksi olivat käyneet Pentin kasvot, — hän ymmärsi nyt taas niin hyvin edellään hiihtäväin sekä aikeet että laskelmat. Liikahtamatta hän siinä hetkisen harkitsi, oliko vihollinen mitenkään voinut saada vihiä heidän tulostaan… Mutta sehän oli mahdotonta, päätteli hän. Ei, sisäinen aavistus ja into vain on pannut vainomiesten johtajan noin kiirehtimään… ehkäpä levottomuus samanlainen kuin se, joka Pentin omaa rintaa riudutti…
Hän nousi taas suksilleen ja kohotti sauvansa, valmiina lähtöön.
— Eteenpäin, miehet! huusi hän.
— Siis minne päin?
— Pohjoiseen, tietysti, Savonlinnaan! Mitä me kuormista nyt, — miehet meidän on tavattava!
Siitä alkoi taas entistä huimempi hiihto, kuin rajuin kilpahiihto. Pentti painoi etukumarassa minkä suksista läksi, katsomatta kävikö latu ylä- vai alamaata. Lumi sinkoili metissä puiden oksista ja murrokset ryskivät. Pyrähti teiripari viereisestä petäjästä, metsäkanaparvi juosta piipotti säikähtyneenä ihan suksenkärkien editse, — ei ollut miehillä aikaa ojentaa jousta eikä pudottaa siivekästä riistaa rokan höysteeksi. Aurinko, joka päiväsydämen oli lumista hangikkoa kullannut, vaipui mailleen ja pimeäksi kävi sakea metsä, mutta hiihtäjiä ei nyt sekään seisottanut. Vasta sydänyön lähetessä kaatoivat he havuja vuoteekseen kinokseen ja sytyttivät nuotion; oikeaa rakovalkeaakaan eivät malttaneet rakentaa. Ja kointähden vielä kirkkaana loistaessa olivat he taasen pystyssä ja vihollisen laduilla.
Maisemat kävivät tutuiksi joukon etunenässä hiihtäville: lähenivät Sysikorven ensimäiset kylät. Mutta sitä myöten lisääntyi vain levottomuus Pentin mielessä, sillä hän ymmärsi, että vainolaisjoukko, vaikkapa välimatka myötään lyhenikin, jo oli lähellä sitä Hämeen ja Savon välistä saloa, jota kohti se ilmeisesti riensi.
Aamu valkeni harmajana yli erämaan. Päivä pilkisti juuri esille latvojen takaa, kun miesjoukko sakeasta metsästä saapui kankaalle, suon laitaan. Mutta siellä Hintsa pysähtyi, huitoi hengästyneenä Penttiä luokseen pienen mäen töyräälle ja huusi:
— Katsos tuonne, Pentti, tuonne! — Hän viittoi sauvallaan vilkkaasti pohjoiseen päin: — Katso, sieltä nousee savu Sysikorven taloista!
— Niin nousee, vastasi Pentti kumahtavalla äänellä. — Siellä on vainolainen jo perillä.
Hänen roteva toverinsa, joka lämpimissään oli lakinreuhkansa päästään nostanut, repi takkuista tukkaansa. Tuo näky kävi hänestä liian kamalaksi; kiukkua ja tuskaa äänessään hän huokaili:
— Onhan aivan kuin savu nousisi Ilvesmäen perukalta.
— Näkyy sitä jo nousevan Mustanahon rinteeltäkin, — Karmalan talotkin palavat!
— Olisipa tavattu verikoirat tältäpuolen kotikorven!
Perästä hiihtävä miesjoukko ehti vähitellen siihen mäentöyräälle katsomaan noita vaaleansinervälle taivaalle nousevia noenharmaita savuja. Kappale matalaa kangasta vain oli välissä… siellä vihollinen kyliä ryösti, eikä kostajan käsivarsi kuitenkaan ulottunut sen ilkitöitä hillitsemään!
Intohimo paloi hiihtäjäin mielissä, eikä ainoastaan johtajan, kun he taas laskivat alamäkeen vihollisen sytyttämiä kyliä kohti. Ei tarvinnut miehiä enää jouduttaa, sillä koston yty heitä kannusti. Taas rytisi metsä ja katkeili vesakko, kun kostajajoukko sen lävitse ryntäili.
Eräällä kankaalla ojensi taas Hintsa keihäänsä koilliseen päin ja virkkoi vierustoverilleen käheällä äänellä:
— Näetkös, kirkko palaa!
— Jo sen olen nähnyt. Koko taivaanrantahan punottaa, vastasi Pentti omituisen rauhallisesti. — Kumpa malttaisivat polttajat siinä nyt tarpeekseen lämmitellä!
Mutta Hintsa jatkoi, Pentin toivomuksia kuuntelematta:
— Ja tuolla Suopelto suitsuaa, — sokea isäsi on siellä.
— Siellä isävanha! Kumpa ukko arvaisi tarjota ryöstäjille tarpeeksi olutta!
Päivä oli jo ohi puolesta, kun huimasti hiihtäneille miehille vihdoin maat rupesivat aukenemaan ja he laskivat korpeen raivattujen viljelystilkkujen yli ja hiillostavain talonraunioiden ohitse kirkonkylään, jossa hätääntyneitä ihmisiä hiihteli metsänrinnassa ja hiipi kujasia pitkin. Vihollinen oli siitä jo lähtenyt. Se oli lähtenyt yhtä äkisti kuin oli tullutkin. Muutamia hetkiä se vain oli lepäillyt sytyttämäinsä talojen hohteessa ja herkutellut niiden ruuilla, — syrjäkyliin poikkeamatta oli se sitten taas jatkanut taivaltaan suoraan salolle.
Hölmistyneinä seisoivat Sysikorven eläjät talojensa raunioilla. He olivat eläneet siellä vahvassa turvassa, sillä vasta äsken oli heidän perukalleen saapunut sanoma vihollisten lähdöstä Viipurin edustalta. Siitä oli juuri kirkossakin kiitetty. Ja nyt tuli turma, tuli hiihtäen etelästä, josta ei sitä koskaan osattu varoa, tuli kuin ukkonen, joka jyrisi ja salamoi, sytytti ja hävitti, — ja poistui. Vielä enemmän oudoksuivat nuo ihmiset nyt sitä toista miesjoukkoa, joka edellisen jälkiä hiihti samalta ilmansuunnalta. Kuluipa senvuoksi hetkinen, ennenkuin siinä, laskeutuvana roviona palavan kirkon kupeella, johon hiestynyt kostojoukko pysähtyi huokasemaan, oli selvitetty, mitä kaikkea oli tapahtunut, mistä oikein oli kysymys.
Pentti Heinonpoika, jonka kylän miehet heti olivat tunteneet ja piirittäneet, hän ei jäänyt siihen pitkäksi aikaa haastattamaan lapsuudentuttaviaan. Sillaikaa kuin hänen miehensä kirkon kupeella huokasivat ja murkinoivat, hiihti hän mäen poikki tuttua polkua pitkin vanhaan kotitaloonsa, josta savu vielä metsän ylitse tuprusi. Suopellon vanhan pirtin seinät kytivät jo suistuneina. Ei näkynyt eläjiä pihamaalla, ei ketään, jolta kysyä vanhuksen kohtaloa. Pentti kierteli savuavia salvoksia, joiden alta kitkeränä kohosi omettaan poltettujen elukkain käry, — oliko sokea isäkin tupaansa poltettu? Ei. Saunatielle laskeutuessaan näki Pentti isänsä ruumiin iljangolla makaavan. Puolialastonna retkotti siinä kuihtunut äijä; päänsä oli hän langetessaan lyönyt jäätikköön, ja siihen oli hän veriinsä kepertynyt…
Pentti nosti vainajan saunan lattialle — se oli toki sentään polttamatta jäänyt — ja seisoi tuokion raunioittuneen ruumiin vieressä. Hänen tuntoaan kalvoi soimaus. Täällä oli ukko vuosikausia vuoteellaan pitkässä pimeydessä odottanut poikaansa, odottanut maailmalle lähtenyttä vielä palaavaksi kotoisille maille, niiden perijäksi ja viljelijäksi. Se odotus oli ollut hänen hauraan elämänsä virike. Viimeisiin asti oli hän tietysti kuunnellut, kuunnellut… Joku tuli vihdoin, — tuli surma. Tuli poikakin lopulta, — tuli liian myöhään!
Kyynel pyrki kiertymään karaistun soturin silmiin. Hän siirrähti silloin vainajan luota, painoi hiljaa saunanoven kiinni ja kiirehti suksilleen. Mutta hänen sydämensä oli entistä synkempi, ja hänen sisunsa kohisi entistä kuohuvammin, kun hän taas kotimäeltä kirkkoa kohden hiihti. Ja hän hiihti siltä mäeltä nyt siinä mielessä, ettei hän näille kotitiloille enää koskaan palaa. Sillä kostolle oli hän elämänsä pyhittänyt ja sitä kostoa tunsi hän riittävän koko elämänsä ajaksi.
Tuokion kuluttua samosi taas hetkisen levännyt miesjoukko hävitetystä kirkonkylästä vainolaisen vereksiä latuja myöten huurteiseen metsään. Jälelle jäivät sammumaisillaan olevain raunioiden savut, — edessä oli vihollinen, ja sitä tavatakseen ponnisti miesjoukko parhaansa lumisessa erämaassa, talvi-illan taasen hämärtyessä. Yhä vereksemmiksi kävivät jäljet, välimatka ilmeisesti yhä lyheni.
Mutta rajansa olivat miestenkin ponnistuksilla. He olivat hiihtäneet pitkät rupeamat, lyhyeen olivat he levänneet; vauhti väsähti nyt illan kuluessa vähitellen, sukset rupesivat takaltamaan syvissä kinoksissa. Vaikka yhä yltynyt levottomuus raateli Pentin mieltä, oivalsi hän kuitenkin, että miesten täytyi saada yösydän levätä, jos joukon mieli kyetä ollenkaan taivaltaan jatkamaan. Nuotio oli tehtävä, havuja hakattiin vuoteeksi…
Silmäänsä ummistamatta loikoi Pentti siinä nuotion vieressä, jossa hänen miehensä makasivat sikeään uneen vaipuneena. Levottoman ahdistuksen vatvomana laski hän hitaasti kuluvia hetkiä, epäillen, että nämä hetket olivat hänelle liian kalliit. Monasti hän jo hypähti pystyyn nukkuvain keskellä, lähteäkseen yön selkään samoamaan kahden Hintsan kanssa, yhyttääkseen vielä vihollisen ennen Vahvajärven taipaletta… Mutta silloin hän muisti, ettei hänellä ollut lupa jättää joukkoansa, joka oli hänen johdettavakseen uskottu, ei uhmata yksityisten mielihalujensa vuoksi. Talttua täytyi riehahtamaan pyrkivän mielen.
Kun hän vihdoin, joukkonsa aamuyöstä jalkeille saatuaan, taas pääsi jatkamaan mäkistä taivalta, hiihti hän alakuloisena ja lakastunein toivein, ja raskaasti tuntuivat silloin sukset luistavan. Nämä taipaleet oli hän nuorena poikana niin monasti katkaissut kevyin, ketterin mielin, hiihtäessään jousi selässä ja rihmat vyöllään mielitiettyään tervehtimään. Nyt oli mieli musta: siellä kai on sisukas vihollinen nyt yöpynyt Juuritaipaleen uutistaloon, nyt se ehkä käy majansa sytyttämään ja ilkkuu sen avuttomille eläjille. Ja Kosoinen ryöstää nyt toistamiseen sen saaliin, jonka hän kerran menetti…
Niin kuvitteli Pentti opastaessaan joukkonsa tuttuja oijusteitä louhikkomaiden poikki. Mutta taas hän ajatteli: kenties on uupunut vainolainen siellä vielä yöunessaan, kenties hän sen vielä talosta tapaa ja saa iskeä, kostaa… Silloin taas kiihtyi hänen kulkunsa, ja taas oli miesjoukon vaikea häntä seurata.
Päivä sarasti juuri itäisen metsän takaa, kun Pentti saapui Savukankaan navalle, josta hän niin monasti ennen oli katsellut erämaan majatalon lakeisesta näreikön yli nousevaa haikua. Nyt ei aamusumusta savua näkynyt, mutta eipä punoittanut taivaanrantakaan, niinkuin silloin, jolloin hän vaarinsa kanssa pakomatkalla tältä mäeltä katseli kotitalonsa paloa. Eivät ole siis vihan miehet vielä metsätupaa sytyttäneet, sillä vielä ei olisi sen hehku ehtinyt laskeutua.
Hintsakin hiihti taas siihen hänen rinnalleen, katseli ihmetellen koillista taivaanrantaa hänkin ja virkkoi:
— Ehkei ole vainolainen osannutkaan Vahvajärville?
— On se osannut, vastasi Pentti harvakseen.
— Mutta miksei ole taloa sytyttänyt? — Ehkä lämmittelee siellä vielä… Huimasti lensivät hänen suksensa alas Savukankaan navalta; hän oikasi suoraan harjujen yli järven rannalle, miesjoukon seuratessa hänen kintereillään. Kun Pentti läheni sitä lahtea, jonka yli tavallisesti talvella kuljettiin, niin hän hiljensi vauhtinsa ja kävi kumartuneena tarkastamaan vihollisjoukon latuja. Nehän eivät suuntautuneetkaan taloa kohti, eivät tottatosiaan… ne johtivat taipaleen ohitse lahdenpohjaan päin… Mitä tämä merkitsee? Eikö olekaan Kosoisen Jyri vihollisjoukon johtajana, vai eikö vainolainen yöpimeällä todellakaan osannut sydänmaan uudistaloon?
Toivon ja pelon rinnassaan kamppaillessa laski Pentti vihurina lahden yli vastaista törmää kohti jonka takana, toisen lahden poimukassa, talo oli. Hän nousi, Hintsa yhä kintereillään, törmälle ja katsoi: Polttamatta oli siinä uusi uudistalo, vanhan paikalle rakennettu. Pystyssä oli sen pihalla vielä vanha kotipihlajakin. Hieno savu nousi lakeisesta, ja juoksulaudan raosta pilkoitti pieni valoviiva. Vihollisten suksia ei näkynyt pihalla; ainoastaan pari latua johti taloon. Niitä myöten Pentin sukset lensivät, ja tuossa tuokiossa hän jo repäsi tuvanoven auki.
Liesitulen ympärillä liikkui siinä talonväki aamuaskareissaan; perhepata porisi pankolla. Pentin silmät arastelivat tuokion tervasten kirkasta valoa, eikä hän muutenkaan heti voinut itselleen selittää, ketä hän näki tuvassa ja oliko siellä mitään odottamatonta tapahtunut. Naiset olivat hänestä säikähtyneen näköiset, ja itkien pakenivat lapset tulijaa. Mutta tuvassa näytti kaikki olevan koskematonta.
— Onko täällä vierasta käynyt? kysyi Pentti ensi sanoikseen, ehtimättä hyvää päivääkään tehdä.
— On käynyt, vastasi Manu verkalleen, astui lähemmäs ja tunsi tulijat. — Äsken se lähti, — luulimme sen taas palanneen, kun teidän askeleenne kuulimme.
— Kuka kävi? Oliko se Kosoinen? — Niin kyseli Pentti hengästyneenä, vielä ovensuussa seisten, ja hänen äänensä vapisi tuntuvasti.
— Oli, sama mies, vastasi Manu, entisiä retkitovereitaan nyt peremmäs kutsuen. Hintsa kävi lieden luo lämmittelemään, mutta Pentti kyseli yhä entisiltä sijoiltaan malttamattomana ja ikäänkuin hölmistyneenä:
— Kosoinen — yksinkö hän kävi? Miksei hän miehiään tänne tuonut? Ja miksi hän tuvan polttamatta jätti?
— Sillä tuntui olevan tieto siitä, että toisia hiihti heidän perässään.
— Ne ovat sittenkin öisin nähneet meidän nuotiotulemme ja arvanneet asiamme, selitti Hintsa.
Pentin päässä myllersivät mietteet sekaisin, siinä virisi yhä uusia kysymyksiä entisten lisäksi. Kaikki mitä hän oli kuvitellut ja pelännyt, näytti nyt haihtuneen olemattomiin, eikä hän senvuoksi ymmärtänyt mitään siitä, mitä kuuli ja näki. Vihdoin iski hänen muistinsa noiden risteileväin ajatusten keskeltä siihen pääasiaan, jonka vuoksi hän koko hiihtomatkansa oli niin levotonna ponnistellut, ja hän huudahti:
— Kävi ja läksi…! Entä missä Marketta? Manu astui karsinarahille tehdyn vuoteen luo:
— Tässä. Hänet aikoi vainonmies ryöstää. Mutta kuolleeksi hän tytön luuli ja tänne jätti, — paljo ei siinä raukassa enää taida henkeä ollakaan.
Pentti astui peremmäs. Siellä pimennossa makasi Marketta vuoteellaan, kalpeana ja kankeana kuin vainaja. Silmät olivat ummessa ja huulet verettömät, mutta rinnan hiljaisesta aaltoilusta sen sentään näki, että vielä oli henki tuossa hennossa ruumiissa jälellä.
Hetkisen seisoi siinä Pentti ääneti, turtunein tuntein. Hän istahti siihen penkille, katseli omituisen levollisesti ympärilleen ja aivan tyynellä äänellä hän virkkoi:
— Niinkö säikähti tyttö vainolaista?
— Säikähti, — eihän hän ollut aivan terve muutenkaan, vastasi Manu.Ja naiset päivittelivät siinä potilaan ympärillä:
— Olisi siinä sydän kylmennyt terveeltäkin, kun tulee vennon mies ja syliinsä koppaa…
— Julmasilmäinen vainolainen työntyy yhtäkkiä kohti…
Pentti seisoi ääneti vuoteen jalkopäässä ja kuunteli, kuinka talonväki nyt vähitellen kertoi niistä tapahtumista, jotka jo tänä varhaisena, aamuhetkenä olivat sydänmaan pientä perhettä tärisyttäneet. Hänen ajatuksensa liitelivät sillävälin omia teitään, mutta tapahtumain pääjuonen hän kumminkin tajusi.
Emäntä oli juuri noussut tulta hiilokseen puhaltamaan, kun kuului hiihtäjiä saapuvan pihalle. Tavallisiksi matkamiehiksi hän niitä ensiksi luuli. Mutta ovi lennähti auki, ja asukkaiden suureksi kauhuksi, ryntäsi Kosoinen tupaan, — heti hänet tunsivat Karjalassa orjina olleet naiset. Miehet koppasivat kirveensä ja asettuivat nukkuvia lapsiaan puolustamaan, arvellen vainolaisia taas olevan koko ryöstökunnan. Mutta yksin tuli Kosoinen tupaan, eikä sen edustallakaan ollut kuin pari miestä, — pääjoukko oli hiihtänyt ohi, perästään tulevia paeten.
Nähtävästi Markettaa ryöstämään oli Kosoinen taloon poikennut. Vuoteeltaan ylisillään nousseen tytön koetti hän ensiksi saada mielisuosiolla mukaansa lähtemään… oikein lempeästi se oli Markettaa mairitellut, toisten sitä kauhulla katsellessa. Mutta tyttö oli heti vainolaisen nähtyään taintunut kangaspuiden lavitsalle, eikä hän ollut ryöstäjälle kyennyt mitään vastaamaan. Silloin oli karjalainen täydessä voimassaan kiiluvin silmin kiskaissut tytön syliinsä, kietaissut vuoteesta raanun hänen ympärilleen ja lähtenyt kantamuksineen ovelle. Mutta siinä ovella, jossa päre paloi uunin pielessä, oli hän katsonut tyttöä tarkempaan: se retkotti hervotonna hänen sylissään, kuin kuollut… samanlaisena kuin tuossa vielä maatessaan.
Synkästi oli silloin kironnut Karjalan mies, oli pudottanut kuormansa kynnykselle ja poistunut. Ja talonväki oli kuullut hänen tovereineen nousevan suksille ja kiirehtivän aitoviertä metsään päin.
— Ja tämä kaikki tapahtui nyt juuri, tänä aamuna? kyseli Pentti taas, ikäänkuin valveutuen mietteistään.
— Äsken juuri ennen sinun tuloasi, — katso, sama päre palaa vielä pihdissä, kertoi Manu. — Me nostimme pyörtyneen tytön vuoteelle ja kävimme parkuvia lapsia rauhoittamaan…
— Taisi se olla Marketan viimeinen retki, päivittelivät tuvan naiset itku kurkussa.
Kotvasen vielä seisoivat kaikki vuoteen ääressä. Pentti seisoi ääneti ja punnitsi, mikähän voima se oli mahtanut olla, joka tytön äsken, vainolaisen tullessa, noin äkkiä tainnoksiin kaatoi. Oliko se säikähdystä, kauhua… vai oliko se niiden vanhain loitsujen uusiutuvaa taikaa, joilla hänet kerran Karjalassa oli lumottu? Niidenkö vallassa Marketta tuossa vielä makasi, vai oliko hän jo vapautunut vainolaisensa tenhosta?
Silloin raotti liikahtamatta levännyt tyttö huuliaan. Niihin, niinkuin noihin palttinankarvaisiin kasvoihinkin, tuntui taas nousevan hieno elämänväre; hänen hengityksensä kävi kuuluvammaksi, ja tuokion kuluttua hän avasi silmänsä. Kysyvin, harhailevin katsein silmäili Marketta ympärilleen, näyttämättä aluksi tuntevan tuvassa olevia eikä tupaakaan. Mutta vähitellen hänessä ikäänkuin muisti heräsi, hän koetti nousta istualleen, ja silloin sattuivat hänen silmänsä Penttiin… Ne tärähtivät, niinkuin veden kalvo laineesta hetkeksi hämmentyy, mutta sitten taas kirkastuu. Ja tyyni ilme oli hänen kasvoillaan, kun hän jälleen hervotonna vaipui vuoteelleen ja siitä kuiskasi:
— Tulit, Pentti… tunsinkin tulevasi. Niin, nyt olen vapaa. Häijyt silmät eivät minua enää vaani.
Pentti tarttui tytön voimattomaan käteen ja virkkoi rohkaisevasti:
— Vapaa olet, eikä ryöstäjäsi enää palaa, siitä minä vastaan. Ja nytpä siitä kostutkin taas…
Mutta tytön katse raukesi uudelleen.
— En jaksa kostua enää… se otti liian kovalle, kuiskasi hän. —Hanki Pentti itsellesi toinen morsian…
Kapeat, verettömät huulet painuivat taas vastakkain ja niiden välistä ääni ikäänkuin katkesi ja lakastui pois. Pää valahti hervotonna vuoteenreunalta alas ja auenneesta kouransilmästä putosivat katkenneet, hienot hopeavitjat lattialle. Tuvan väki seisoi henkeään pidättäen vuoteen ympärillä, mutta se tuskin sittenkään huomasi, kuinka rinnan hiljainen aaltoilu taukosi.
Itkun nyyhkytystä rupesi hetken kuluttua kuulumaan tuvan nurkista. Silloin Pentti ymmärsi, että hän siinä katseli kuolleen kasvoja. Hän kosketti toistamiseen Marketan kättä, tunsi, että se jo oli äskeistä kankeampi, ja hänen mielensä täytti kylmä autiuden tunne. Mutta tuon rintaa tyhjentävän kaihontunteen ohella kohosi jo siinä vainajan vuoteen vieressä toinen, lämmittävämpi: se oli voiton tunne! Vuosikausia kestänyt salainen kamppailu hänen ja hänen verivihollisensa välillä tuosta tytöstä oli nyt päättynyt… Marketta oli jäänyt hänelle, vapautuneena pahansilmän siteistä. Kahle oli katkennut. Hän oli voittanut… Ei kuitenkaan vielä! Pentti muisti yhtäkkiä, että hänen päävoittonsa vielä oli saavuttamatta: Kosto oli jälellä! Se muisto herätti hänet ja ikäänkuin sysäsi hänet pois vainajan vuoteen vierestä, pakottaen ponnahtamaan pystyyn ja rientämään pihalle. Teräksenluja, päättäväinen, toimintavoimainen oli taas mies suksille noustessaan.
Hänen joukkonsa oli leiriytynyt lepäämään uudistalon törmän rinteelle. Nyt miehet taas kiirehtivät johtajaansa seuraamaan.
— Vieläkö luulet Kosoisen saavuttavasi? kysyi Manu ystäväänsä pihalle saatellessaan.
— Saavutan. Näetkös, hän pelkää. Tuvan hän jätti polttamatta, pakoon livisti… hän tuntee koston kintereillään. Pakene, karjalainen, pitkälle et pääse! Miehet, nyt on kontio kierroksessa, nyt se isketään!
Verrattain rauhallisesti, ikäänkuin vallan varmana asiastaan, hiihti Pentti halmeaukean poikki ja painui metsään, vihollisten jäljille. Päivä lämmitti lumista korpea, pannen petäjänrungot punaisilta hohtamaan ja sytyttäen hehkumaan nietosten tuhannet lumikiteet. Kirkas oli ilma, kevyttä oli hengittää, liukkaasti ja varmasti liukui sivakka koston suoraa latua.
Lähes puolen rupeamaa oli Pentti niin hiihtänyt, kun hän äkkiä näki männynrunkojen välitse edessään ladulla langenneen miehen, joka turhaan koetti keihäänsä varassa kavuta pystyyn. Hän hiihti lähemmäs… se oli Hintsa, joka siihen oli suksiltaan kaatunut ja ähkien kohottelihe veren punertamasta kinoksesta. Verta oli tihkunut vastakkaiselta suunnalta tuleville suksenladuillekin.
— Hintsa, miten sinun on käynyt? huudahti Pentti. — Miksi lähdit tänne yksin edeltä hiihtelemään?
— Se on jo suoritettu, vastasi lumeen istahtanut roteva mies iloa ja ylpeyttä helähtävällä äänelle.
— Niin mikä?
— Kostopa tietysti!
— Tapoitko Kosoisen?
Luisevakasvoinen jättiläinen päästi leveän naurun ja kertoi riemua uhkuen:
— Hiihdät tästä eteenpäin puolen neljännestä, niin kaksi miestä tapaat tiepuolessa, — toinen niistä on Kosoinen.
— Siis hiihdit perään ja tappelit?
— Pelkäsin vainonmiehen livistävän sillaikaa kuin siellä tuvassa viivyskeltiin…
— Entä itse, — sinut he repivät?
— Tuikkasi keihäällään roisto…
Sillaikaa kun siinä nuorista näreistä kiireellä kyhättiin lumireki, jolla muutamain miesten piti saattaa haavoittunut takaisin taloon, kertoi Hintsa hiipineensä ulos Juuritaipaleen tuvasta ja ehättäneensä pakenevain jäljille. Hän ei ollut tiennyt, että niitä oli kolme miestä. Tuima tappelu syntyi, kun hän miehet tapasi. Yhdeltä hän pian hengen listi, mutta Kosoisen kanssa hän sai kestää kuuman ottelun, eikä hän siitä ehyenä selvinnytkään, — mutta siihen jäi myöskin karjalaisten johtaja. Kolmas pakeni. Hintsa oli koettanut haavastaan huolimatta palailla takasinpäin, mutta veri juoksi ja voimat pettivät…
Pentti kuunteli vanhan toverinsa tarinaa, mutta sen aikana hänestä tuntui, kuin joku jänne hänessä itsessään olisi herpautunut ja lauennut. Oli yhtäkkiä tapahtunut kuin taite hänen elämässään; sen virike ja sen ponnahdin tuntui olevan poissa. Hän tunsi sisussaan suuttumusta Hintsaa kohtaan, joka näin oli estänyt hänet itsensä tyydyttämästä kostonsa jäytävän janon, mutta se ei ollut yksin sitäkään se pettymyksen tunne, joka hänet nyt valtasi. Hänestä oli joku kauan kestänyt lumous yhtäkkiä lauennut, ja hänen olemuksensa tuntui ontolta ilman sitä.
Harvakseen, melkein vitkastellen, liukui Pentti näissä mielialoissa veripilkkujen reunustamaa latua myöten eteenpäin, eikä hän kiirehtinyt suksiaan silloinkaan, kun hän läheni taistelupaikkaa, jossa lumi oli poljettu ja jossa hän jo etäältä näki kaksi ruumista hankeen suistuneina. Intohimottomasti survasi hän suksensa vannotun vihamiehensä viereen, joka siinä makasi jo maksoittuneessa veressä. Lakki oli valahtanut vainajan päästä, kasvot olivat paljaat: Niissä ei ollut enää sitä ilkkuvaa kostonjanoista hymyä, joka Putkilahden mäeltä asti oli kangastanut Pentin mielessä, hänen unissa ja valveilla ollessaan, ja häntä retkilleen kannustanut, — ei, kauhua ja talttunutta kiukkua ne kertoivat nuo ruskean tukan reunustamat, harmajankalpeat kuolleenkasvot.
Pentti irroitti verkalleen kirveen vyöltään ja kävi kaatamaan vieressä kasvavaa suurta, tuuheaa kuusta, — hän kaatoi sen temmellyspaikan yli molempain vainajain peitoksi.
— Mitä tuosta peittelet, puhuivat hänen ympärilleen kertyneet miehet. Voitoniloisina, tyydytetyn koston ilme kasvoillaan, he siinä katselivat vihollisten kaatunutta johtajaa, jonka hävitysjälkiä he matkallaan olivat saaneet seurata ja jota he olivat kuulleet niin julmaksi ja raa'aksi kuvattavan. — Olisit antanut haaskalintujen noukkia hänen silmänsä ja susien kalvaa hänen luunsa, — mitä häntä säälit!
— Enpä säälikään, mutta eipä hänestä enää ole vastusta, — jo onKosoinen kostettu! Nyt kostoa jatkamaan!
Aurinko paistoi lämpimästi punertavan petäjikön läpi, kuvastaen solakkain puitten varjot sinisinä juovina äsken poljettuun hankeen. Se paistoi jo keväisen kuumasti tuon äsken kaadetun kuusenkin lumisiin oksiin, sulattaen niistä pisaroita, jotka verkalleen valahtivat oksain alla lepäävän, vieraalle kankaalle kaatuneen vainonmiehen kasvoille.
Kyrönsalmessa oli taas kevättulva. Se kuohutti koskena keskivirran tummanruskeita vesiä ja kuljetti siellä vaahtoharjaisessa vuossaan milloin paksun törmäturpeen, milloin pienen lepikkopensaan tai suuren puunrungon, jonka se oli rinteeltä temmannut mukaansa. Virta solisi ja pärskyi taas linnankallioita huuhdellessaan, mutta sen haltia lepäsi nyt nähtävästi rauhallisena syvänteessä. Ainakaan se ei pahanenteisellä soitollaan säikytellyt sen venheen soutajia, joka eräänä raikkaana kevätaamuna myötävirtaa solui kallioseinäin kupeitse, suuntautuen linnan satamaportille.
Jo laski perämies laituriin, ja soutajat kantoivat venheestä törmälle ne vehmaat, juuri täyteen lehteen puhkeamassa olleet koivut, joita he olivat käyneet hakemassa mantereen rannalta suuren kuorman. Hetkisen he siinä viivähtivät, tervehtien rannalla olevia miehiä, ja kävivät sitten pystyttämään koivujaan kaljulle kalliosaarelle, reunustaen vanhan, harmajan rantaportin ja siitä linnaan nousevan kivikkotien keväisen viehkeään lehtipukuun. Ja karuun kalliolinnaan lemahti äkkiä lehdon tuores tuoksu.
Satamasta teki samaan aikaan toinen venhe lähtöä. Puolenkymmentä pitkämekkoista talonpoikaa seisoi sen vieressä, valmiina kolmihankaansa nousemaan, ja he keskustelivat siinä vielä ennen lähtöään linnanpäällikön kanssa, joka leveään olkaviittaan puettuna, ankaran ja varman näköisenä, seisoi portin pielessä. Hänen takanaan portilla oli rivi linnan nihtejä ja heidän välissään parvi puolikasvuisia poikia, jotka ilmeisellä ikävällä, kyyneleet silmissään, katselivat talonpoikain lähtöä.
Linnanherra oli hetkeksi pysähtynyt katselemaan koivumiesten hommia ja kääntyi nyt taas talonpoikain puoleen, jatkaen nähtävästi juurikaan keskeytynyttä keskustelua:
— Niin, vapaaehtoisesti olette te nyt tuoneet poikanne tänne takeiksi siitä, että aiotte vilpistelemättä säilyttää rauhan ja pysyä siellä vesien takana, häiritsemättä linnaa taikka sen alaista asutusta.
— Sitä vartenhan ne olemme tänne tuoneet, vastasi talonpojista vanhin. Ja tuijottaen vakavana ja kaihomielin linnanpihalle jääviin poikiin jatkoi hän: — Emmepä omaa vertamme tänne jättäisi, jos meillä olisi petos mielessä, — pakko nyt käskee. Vastaattehan te, herra, myös siitä, ettei täältäkään meidän kyliimme hyökätä?
— Sen olen luvannut ja siitä vastaan, virkkoi viittaniekka soturi. — Savolaiset eivät ole ennenkään lähteneet ryöstöretkelle muuta kuin koston pakosta, ja jos nyt ovat raunioina talonne ja kesannossa peltonne, niin oma se on vikanne: Niin olette eläneet kuin älyttömät pedot, — metsätkin olette polttaneet täältä, ette ainoastaan viljelysmaita hävittäneet. Siitä on tuleva loppu.
— Se on jo tullut.
— Hyvä. Mutta pitäkää aisoissa nuoret miehenne, kun heissä taas herää yty partioihin! Minä vastaan kyllä savolaisista.
Karjalan talonpojat lupasivat, vakava ilme kasvoissaan, vilpitön suoruus silmissään. Niin pilalle oli koko eläminen mennyt Karjalan mailla näiden alituisten ryöstöretkien kautta, että he olivat jo lopen kyllästyneet tuohon sotaiseen elintapaan. Unohtunut oli kaskenpoltto, käymättä olivat jääneet kalavedet, ja rintamaat oli kostaja hävittänyt, — nälkä ja kurjuus oli siitä ollut seurauksena. Siksi olivat he nyt pyrkineet naapurinsa kanssa sovintoon; siksi olivat he nyt Olavinlinnassa.
— Ja muistakaa, vaikka teitä taas Käkisalmen venäläiset kehottaisivat ryöstöretkelle…
— Emme lähde. Ovathan poikamme täällä…
— Poikanne ovat täällä hyvässä turvassa, niinkauan kuin siivolla pysytte. He saavat oppia työhön, oppia ihmisiksi; täältä sitten miehinä palaavat, jos naapurivälit säilyvät. Menkää rauhassa, Karjalan miehet!
Talonpojat istuutuivat teljoille, ja kolmihanka solui virtaan. Vartija sulki rantaportin, jonka sisäpuolelle pojat jäivät, ja tuokion kuluttua käveli linnanpäällikkökin tuoreen lehtikujan läpi päätorniin päin. Hän ei mennyt vielä sisään. Hän istahti hetkeksi päiväpaisteiselle törmälle katselemaan, kuinka lohi virrassa porskutti, ponnistaen ylöspäin tutuille kutupaikoilleen.
Uusi oli nyt linnanpäällikkö Olavinlinnassa, — se oli rälssimies Pentti Heinonpoika, jonka Steen Sture oli nimittänyt Kylliäis-vainajan jälkeläiseksi. Toista vuotta oli nyt kulunut siitä, kun hän pakkasessa ja pyryssä suksimiesjoukkonsa kanssa porhalsi Suomen suurten erämaiden halki Savoon, vieden apua venäläisten uhkaamaan Olavinlinnaan. Tuiki tärkeään tarpeeseen apuväki silloin oli tullutkin. Kun Pentti, hajoitettuaan Hämettä ryöstämästä palanneen karjalaisparven, vihdoin oli ehtinyt Savon uuteen linnaan, oli siellä päällikköä vaille jäänyt puolustajajoukko jo perin harvalukuiseksi käynyt ja venäläisiä parveili yhtämittaa sen ympärillä. Siellä oli ruuan puute, oli ruudin puute, oli kaiken puute. Kovin käsin oli Pentin heti täytynyt uutena linnanpäällikkönä ryhtyä hankkimaan linnaan sen välttämättömimpiä tarpeita ja samaan aikaan häätelemään ärhentävää vihollista sen kimpusta.
Kolme piiritystä oli Olavinlinnan vielä sinä kevännä kestettävä, ja se kesti ne. Kun ensi sulalla tuli Viipurista apuvaroja, silloin siirsi Pentti pian taistelun linnansa luota sitä hätyyttäneiden karjalaisten omille maille. Hän samosi siellä laajalti savolaisten talonpoikaississien ja partiohaluisten linnanmiesten seurassa, ja lopuksi tuli karjalaisille hätä. Heidän luontonsa lauhtui, he rupesivat sovintoa rakentamaan, ja kun eivät uuden linnan miehet muuten heidän rauhanrakkauteensa luottaneet, olivat vihdoin eräät karjalaiset heimovanhimmat jo viime talvena tarjonneet poikansa rauhanpantiksi, kuten oli ollut tapa entisten heimosotain aikoina. Ja nyt ensi avovedellä, jolloin he taas pelkäsivät uutta tuhoa tuhottuihin kyliinsä, olivat he todella tuoneet linnaan nuo kalliit takuunsa.
Nyt Pentti uskoi solmitun sopimuksen kestävän, vaikka se olikin tehty aivan viranomaisten ohitse, — oma veri painaa paljon. Ja ensi kerran hän nyt vuosikausiin tunsi huolista keventyneenä levähtävänsä. Hän leikki siinä päiväpaisteisella kalliolla istuessaan pörrökarvaisen karhunpennun kanssa, jota linnassa pidettiin elättinä ja joka nyt hänen ympärillään tallusteli ja mörisi. Mutta sitä tehdessään hän samalla miltei mielihaikealla ajatteli, minkälaiseksi hänen elämänsä nyt tässä linnassa oli suuntautuva. Tähän asti oli miltei joka hetki ollut levotonta, katkeamatonta toimeliaisuutta, taisteluja, ponnistuksia…
— Entäpä kun ne asettuvat? kysyi hän itseltään. — Sitten kai makaan täällä kuin talvikarhu pesässään.
Pentin katseessa oli jotakin raskasta, vanhentunutta, kun hän muistoihinsa vaipuneena silmäili vastapäistä rantaa, josta karjakot juuri palailivat lypsyltä, ja virrankeskeistä pientä Tallisaarta, jossa hevosparvi kallioiden kolossa jyrsi lyhyttä, arasti vihannoivaa kevätnurmea. Niin, hän tunsikin näinä kahtena vuotena paljo vanhentuneensa. Häneen olivat jo ulkonaisestikin tarttuneet vastuunsatuntevan päällikön ja esimiehen merkit. Partansa oli hän laskenut kasvamaan pitkäksi ja aivan samoin kuin Kylliäis-vainaja jakanut sen leualta kahtia, joten hänen kasvonsa olivat käyneet leveän ja arvokkaan näköisiksi. Niinkuin sotavanhusta häntä jo linnassa toteltiinkin. Itsekin hän tunsi jo nuoruutensa menneeksi, — se oli häneltä ikäänkuin katkennut tuolla kilpahiihdolla Sysikorven takamailla, vaikkei hän sitä itselleenkään myöntänyt.
Mutta hiljainen huoahdus kohosi hänen rinnastaan, kun hän kuuli reippaita askeleita takaansa ja, viskaten karhunpennun syrjään, kääntyi astujaa kohti, joka tullessaan kertoi:
— Nyt vihannoivat lehtikoivut Olavinlinnassa, katso, niitä kasvaa jo muurin reunallakin! Ja asesalin seiniä ja kattojakin naiset parastaikaa lehdeksillä koristavat.
— Ja tämä kaikki juhlatouhu on nyt sinun kunniaksesi, Viljo!
Tulija oli näet Viljo, — hän saapui siihen suoraan saunasta punoittavana, terveenä ja säteilevänä. Hintelä hän oli vielä kuin viisi vuotta sitten, jolloin hän ensi kerran, melkein poikasena vielä, hoiti vahtipalvelusta Savon uudessa linnassa, ja hilpeänä oli hänen luontonsa pysynyt. Orpanansa viereen istahtaen hän vastasi:
— Niinhän oli sovittu, että pidetään nyt kerran ilonpäiväkinOlavinlinnassa.
— Niin on sovittu, ja nyt juhlitaan! Onko kaikki valmiina?
— On, hirvi on paistettu, lohta keitetään ja olut on vahvaa, — saunaan sitä jo kipollisen sain.
— Ja morsianta puetaan?
— Niinpä luulen, näkemään en päässyt.
— Mutta pian pääset, — onneksesi olkoon, Viljo! Viljo oli nyt oleskellut Olavinlinnassa aina siitä asti, kun hän Viipurin piirityksen päätyttyä oli sieltä hiihtänyt tänne sanaa tuomaan. Ja hyvin oli se aika mennyt. Sillä olipa nuorukainen siellä uudistanut sen pikaisen tuttavuuden, jonka hän ensi käynnillään oli tehnyt Kylliäisen tyttären kanssa. Siitä oli taistelujen lomahetkinä kehittynyt lemmenleikki ja kihlaus. Aina näihin asti oli näet Kylliäisen leski perheineen viipynyt linnassa, hoitaen sen emännyyttä. Mutta nyt aikoi hän muuttaa pois miesvainajansa vanhalle tilalle Savilahteen — ensi avovedeksi oli se muutto suunniteltu — ja Viljon piti seurata häntä sinne. Mutta ensiksi olivat häät vietettävät, ja siksi nyt tuossa muuten ilottomassa erämaanlinnassa kerrankin ilojuhlaa valmistettiin, siksi sen harmaita kiviseiniä vihrein lehdin puettiin.
Pentti oli noussut ja taputti ystäväänsä olalle:
— Niin, tänään lyödään tapit auki — onpa siksi varoja vielä Olavinlinnassa, vaikkeivät Viipurin muonavenheet vielä olekaan saapuneet.
Ja hän huusi ylös muurareille, jotka siellä korkeilla telineillä aina vain ahersivat linnan valleja korotellen:
— Alas sieltä miehet ja juhlatamineisiin! Tänään on meillä keskiviikkoinen pyhä!
Soturit olivatkin jo juhlan kunniaksi pukeutuneet sinisiin mekkoihinsa ja kiilloittaneet leveiden hirvennahkavöittensä suuret, vaskiset soljet. Ja linnan pappi, mestari Eerikki, oli aamusta asti linnankirkossa pessyt pölyttyneitä pyhäinkuvia ja hangannut alttariastioita. Kaikki olivat juhlatouhussa. Viljo oli näet linnan väen suuressa suosiossa, ja kaikkien lemmikki oli myöskin se nuori neitonen, erämaanlinnan kukka, joka hänelle oli morsiameksi lupautunut.
— Kohta paukahtaa merkkilaukaus. Vie siitä sana sisäsuojiin, virkkoi Pentti. Hän läksi, Viljon kiirehtiessä linnaan takaisin, verkalleen nousemaan kapeita kiertoportaita siihen salmenpuoleiseen päätorniin, jossa suuri hälyytyskello oli ja jota senvuoksi oli ruvettu kellotorniksi sanomaan. Siellä hän vartijan kanssa yhdessä latasi jykeimmät tykit ja tuokion kuluttua kävi niitä peräkkäin laukasemaan. Kalliot tärähtivät ja kaukaisilta raunioilta vastasi kaiku, — sellaisella paukkeella piti sotapojan häiden alkaa!
Linnassa loppui juoksu ja hälinä, ja kun linnanpäällikkö hetken kuluttua laskeutui kellotornista alas ja puolipimeätä käytävää pitkin astui keskikerroksessa olevaan holvikirkkoon, silloin olivat siellä jo vahakynttilät sytytetyt alttarilla ja kattokruunussa ja iloinen, kirkas valo tulvahti häntä vastaan. Kirkon rosoiset seinät olivat verhotut vaaleilla kankailla, ja lattialle oli siroteltu tuoreita katajanoksia. Juhlapukuinen häärahvas oli jo koolla. Eerikki mestari oli kuluneen, mustan kauhtanansa päälle vetänyt hohtavanvalkoisen messupaidan, ja seisoi siinä asussa kirkon itäiselle seinustalle rakennetun alttarin edessä. Pentin tultua astuikin morsiuspari saattomiehineen heti sisään, polvistuen papin eteen vihkimäkatoksen alle.
Loistottomat olivat vihkiäismenot kaukaisessa erämaanlinnassa. Eipä ollut loistoon tottunut se vihittävä parikaan, jota pappi nyt priiskoitti siunatulla vedellä. Morsiankin oli nuoruutensa viettänyt tässä umpinaisessa linnassa, jonka aina, yöllä ja päivällä, täytyi olla valmis häätämään vihollisen hyökkäyksiä ja jossa taistelu oli seurannut toistansa; se levoton aika olikin painanut vakavuuden leiman hänen olemukseensa. Mutta Pentti katseli kuitenkin kadehtien ystävänsä onnea. Hänen oli vaikea estää mietteitään pääsemästä niille oman onnenkaipuunsa luvattomille retkille, joilta hän ne oli ainaiseksi karkoittanut. Siksipä hänestä tuntuikin helpommalta, kun pappi lopetti messunsa, saneli siunauksensa, "Agnus Dei", ja hän pääsi, morsiamen äitiä käsipuolesta taluttaen, johtamaan häärahvaan suureen linnantupaan, jossa pitkät, valkoisiksi höylätyt pöydät jo olivat valmiiksi katetut.
Kevätkoivuilla ja kirjavilla kankailla oli tämä linnan mustaksi savustunut, kolkko arkitupakin nyt iloiseen juhla-asuun puettu, eikä siellä tänään talikynttilöitä säästetty. Olipa peräseinämälle, jota koristivat linnan perustajan Erik Akselinpoika Tottin ja sen nykyisen lääniherran, Steen Sturen, vaakunat, niiden edustaisiin vaskijalustoihin lainattu kirkosta oikein paksut, punaiset vahakynttilät.
Jo tuntui juhla juhlalta. Pentti istahti pöydän päähän Eerikki-mestarin viereen, jonka piti nuorelle parille pitää hääpuhe, ja ensimäinen haarikka lähti kiertämään janoisten miesten pitkiä rivejä.
Mutta parahiksi olivat ne ensimäiset viisivanteet kierroksensa tehneet ja nälkäinen juhlarahvas päässyt puukkoineen ja lusikoineen pitoruokain kimppuun, kun kellotornin vartija rupesi hälytyskelloaan läppäämään. Pala pysähtyi hampaiden väliin pureskelijoilta, miehet kavahtivat pystyyn ja linnanherra kiirehti ensimäisenä ovelle. Uuden torninkin vartija kuului jo torvellaan säestävän toverinsa soittoa.
— Outoja vieraita tulossa!
— Tulikohan tästä juhlatappelu!
— Karjalaiset, katalat, taisivat taas meidät pettää!
Niin huudahtelivat miehet noustessaan rymyten ruokapöydästä ja hakiessaan naulakoista juhlapäiväksi poisriisumiaan aseita.
— Jos pettivät, ei näiden mukulain hinta ole suuri, virkkoivat he ohi viilettäessään noille oven suuhun aterioimaan asetetuille karjalaispojille, jotka nyt säikähdyksestä vavisten ja toisiinsa likemmäs painautuen kuuntelivat torvien pärinää, aavistaen, mitä se saattoi heille merkitä.
Viljokin oli noussut morsiamensa vierestä ja kiirehtinyt muiden miesten mukana ylös torniin. Mutta toisten naisten puoli-itkuisina vaikertaessa, ettei tätäkään päivää saatu sodatta viettää, istui morsian itse rauhallisena kunniapaikallaan, ikäänkuin tämä soitto, johon hän oli lapsuudestaan tottunut, olisi luonnostaan kuulunut hänen hääpitoihinsa. —
Tornin laelta katseli Pentti Heinonpoika noita kaukaa Kaupinsaaren kupeitse soutavia venheitä, joiden lähestyminen oli vartijoita huolettanut, katseli niitä pinnaltaan rauhallisena, mutta mieleltään hämmentyneenä. Oliko sittenkin vain vilppiä noiden aamulla lähteneiden karjalaisten vakuutus? Saapuvia venheitä oli kolme, ja sotavenheitä ne olivat… keihäskasat olivat keulassa ja soutomiehiä oli paljon; mutta mitä miehiä ne olivat, sitä ei vielä voinut nähdä. Pentti oli jo käskenyt täyttää tykit ja vivuta laskusilta ylös rantaportilta, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt vainolaisen aikeita.
— Miksi ne näin keskipäivällä kohti soutaisivat, sehän ei ole heidän tapojaan, puheli hän siinä kuin itsekseen, yhä selälle tähystäen.
— Luulisivatko meidän jo olevan juhlahumalassa, arveli miehistä muuan. — Karjalaiset kyllä näkivät, että täällä pitoja hankittiin.
Sotavenheet soutivat lähemmäs, ravakasti ja arkailematta soutivatkin, ja väleen lyheni välimatka. Jo saapuivat ne virran alle ja käänsivät keulansa suoraan linnaa kohti.
Viljokin oli jo ehtinyt torniin, ja hän nyt Pentille iloisesti huudahti, virralle viittoen:
— Katso, etuvenheen perässä istuu kypäräniekka mies. Katso, hän kädellään tänne viittoo, — kuin ystävä ainakin.
— Ystäviä ne ovatkin, virkkoi Pentti, laueten jännityksestään. — Ei katkaissut sota hääjuhlaasi, Viljo!
— Ovatko ne viipurilaisia?
Melkein hämillään käänsi Pentti äsken vielä niin pingoittuneet kasvonsa miehiinsä päin ja purskahti hilpeään nauruun, huudahtaen:
— Elkää hiidessä niitä venheitä upoksiin ampuko, niissä on meille sekä suolaa että viljaa ja tulirakeita lisäksi.
— Ovatko siis Viipurin muonavenheitä?
— Etkö tunne perässäistujaa vieläkään, Viljo?
— Mitä… elähän… on tottatotisesti se Knut Posse itse!
— Knut Posse!
Miehet valtasi iloinen hämmästys, ja vielä nopeammin, kuin äsken olivat kellotorniin nousseet, laskeutuivat he nyt sieltä pitkänä, jyryävänä jonona alas noita puolipimeitä kiertoportaita myöten. He kiirehtivät vesiporalle, jonka siltalaituri taas vinkuen vivuttiin alas, ja tuokion kuluttua siinä jo Pentti Heinonpoika tervehti ritaripukuista vanhusta, Viipurin kuuluisaa sankaria, vieraanaan.
— Terve taloon!
— Terve tultua Savoon, jalo Posse herra! Savon uusi linna kuului Viipurin käskynhaltijakuntaan, ja Viipurin linnanherrat olivat siis Olavinlinnankin ylimpiä päällikköjä ja vastuunalaisia siitä. Siitä syystä oli Knut Posse nyt kerran lähtenyt itse tarkastusmatkalle tuohon kaukaiseen erämaanlinnaan, jolla oli niin tärkeä valtiollinen merkitys, mutta jossa hän ei näinä kuluneina sotavuosina ollut joutanut käymäänkään. Savonlinna oli saanut hoitaa itsensä. Sen kohtalosta oli Viipurissa usein oltu huolestuneita, kun oli tunnettu, miten vihollinen alituiseen sitä ahdisti! Nytkin, kun ei sieltä koko talvikauteen ollut saapunut mitään tietoja, oli Posse jo peljännyt pahinta. Siksi oli hän nyt ensi avovedellä lähtenyt sinne miesjoukon kanssa apuvaroja tuomaan, ja ilokseen hän nyt näki huolensa turhaksi: Tukevana, lujana seisoi erämaanlinna pystyssä vartiopaikallaan.
— Mitäs te täällä äsken ammuskelitte? kyseli Posse ensi sanoikseen, törmälle noustuaan. Hän oli vilvoitellakseen nostanut kypärähatun päästään, ja ihmeekseen Pentti näki, että nuo ennen vain harmahtaneet ohimokiehkurat nyt olivat lumivalkoiset. Mutta käynti oli sotavanhuksella vielä notkea ja reipas, ja nuortealla äänellä hän puhettaan jatkoi:
— Luulimmepa ryssäin taas olevan teitä hätyyttämässä ja siksi soudimme niin hurjasti muka mekin leikkiin ehtiäksemme. Sillä tykit täällä paukkuivat.
— Se oli ilopauketta vain tällä kertaa, vastasi Pentti naureskellen. — Tulette parahiksi nyt häihin Olavinlinnaan, ja mieluisia vieraita olettekin.
— Vai siksi ovat täällä portit lehdespuvussa ja neidet vyöllisvitjoissa. Häät, — kenen, sinunko?
— Ei minun…
Pentti kertoi nyt tarkemmin, minkälaisia juhlia Olavinlinnassa tänään vietettiin, ja herkkämielisenä, sydämellisenä kuin ainakin yhtyi Knut Posse heti siihen ilojuhlaan, — sulhon hän hyvin muisti Viipurin piirityksen ajoilta. Vieraat saatettiin suoraan katettujen pöytäin ääreen ja kaksinkertaisella riemulla käytiin keskeytynyttä hääateriaa jatkamaan. Sillä suuri ilonhetki oli Olavinlinnassa aina se, kun sinne saapui vieraaksi ystävä, kertomaan ulkomaailman uutisia. Pitkän talvikauden oli tämä erämaanlinna nytkin ollut eristettynä lähimmästä naapuristaan, Viipurista, eikä siellä tiedetty mitään siitä, mitä tällävälin oli muualla tapahtunut.
Tapahtunut oli kuitenkin kuluneena talvena paljon, paljon sellaistakin, mikä Savonlinnan puolustajia läheisesti koski. Sodan jatkuneista vaiheista senvuoksi tietysti ateriapöydän ääressä ensiksi kerrottiin. Taas olivat venäläiset tehneet ryöstöretkiä Suomeen; varsinkin olivat Vienan miehet tuhonneet koko Pohjanmaan rannikkoasutuksen Torniosta Kalajokeen asti. Mutta olipa Suomen puoleltakin vastattu ja tuntuvammin kuin ennen. Niin oli Knut Posse yhdessä Viipurin jääneiden Ruotsin herrain kanssa tehnyt sotaretken Inkeriin, valloittaen venäläisten uuden Iivananlinnan, ja näillä toimenpiteillä oli vainolainen toki saatu pidetyksi kurissa. Maunu-piispa oli edelleen innolla avustanut varustustoimia. Olipa valtionhoitajakin taas käynyt Viipurissa, josta silloin rauhanneuvotteluja oli pantu alulle. Mutta viimeiset Olavinlinnaan saapuneet viestit olivat tietäneet niiden neuvottelujen rauenneen, ja suuriruhtinaan oli kerrottu taas kokoavan uutta sotajoukkoa Suomen tuhoksi.
Tämä kysymys se erämaanlinnan miesten mieliä enimmän jännitti. Kuin kaikkien puolesta kysyi Pentti yhtäkkiä Possen kertomusten lomaan:
— Onko mitään tietoja venäläisten tämänkesäisistä aikeista? Vai vieläkö rauhasta neuvotellaan?
— Rauhastako? kysyi Posse silloin kummissaan. — Ettekö siis vielä tiedä…?
— Mitä? Mehän olemme eläneet täällä umpisäkissä.
— Rauha on tehty. Johan siitä on monta kuukautta aikaa.
— Rauhako tehty?
Lusikat pysähtyivät miesten käteen ja huulille kohotettu haarikka jäi kallistamatta, — niin outo ja odottamaton oli linnan miehille tuo suuri uutinen. Eivätkä he ymmärtäneet, kuinka ei siitä ihan ensi sanoiksi oltu kerrottu. Etenkin valtasi linnan naiset sanomaton helpotuksen tunne, ja voimatta riemuaan hillitä huudahtivat he nyt ääneensä, vaikka se olikin sopimatonta näin miesten pöydässä:
— Kiitos Jumalalle, kiitos siitä sanasta!
— Taukoo siis kerrankin tämä sota?
Hetkisen vallitsi äänekäs surina tuossa suuressa huoneessa. Kaikki puhuivat ristikkäin, kysyivät, iloitsivat ja ihmettelivät, ja miehet kokoontuivat pöydän päähän, johon Posselle oli siihen papin viereen tila tehty, kuullakseen tarkemmin tuosta uskomattomasta uutisesta. Posse kertoi:
— Rauha on tehty, enpä tottatosiaan muuten minäkään olisi täällä, — miten olisin voinut Viipurista poistua! Kuuden vuoden rauha, jota sitten toivottavasti jatketaan; ristiä on suudeltu, rauhakirjat kirjoitettu, kaikki on valmista! Me saamme nyt rauhassa levätä, mutta kylläpä sitä tottatosiaan tarvitsemmekin.
Jo heti joulun jälestä, jolloin taas vihollisten uutta hyökkäystä odotettiin, oli Viipuriin äkkiarvaamatta saapunut Käkisalmesta sanantuoja, joka kehoitti Suomen herroja lähettämään rauhanneuvottelijansa Novgorodiin. Paljo ei siihen sanomaan Viipurissa aluksi luotettu, sillä rauenneita rauhankokouksia oli jo pidetty monta. Mutta kun valtuutetut nyt saapuivat Ilmenjärven rannalle, niin he huomasivat, että suuriruhtinas tällä kertaa tarkoitti totta. Paljo oli tuo pitkä sota häneltä niellyt miehiä ja varoja, mitään voittoa tuottamatta, ja nyt oli Suomi taas varusteissa, — hän peräytyi. Solmittu rauha jätti nyt rajat entiselleen, ja sopimuksentekijäin mukana palasivat Viipuriin jo monet vangeiksi joutuneetkin, kuten Maunu Frille, todistamaan rauhan palanneen. Ja taas oli Viipurikin ruvennut ikäänkuin raunioittensa alta heräämään.
Niin kertoivat nuo mieluiset vieraat. Posse kohotti haarikkansa ja joi maljan Olavinlinnalle, jota viholliset niin sitkeästi olivat koettaneet valtaansa saada, mutta joka yhtä sitkeästi oli puolensa pitänyt, tehden siten rauhansaannin mahdolliseksi. Ja Savon miehet vastasivat, siemaisten syvältä keltaisena kuohuvaa olutta:
— Kiitos Viipurin vapauttajalle! Rauhan malja! Sanomattomasti helpottava oli se tunne.
— Maassa on rauha! — Tämä sanoma oli tänä kevännä, elämää palauttavana, elämisen rohkeutta antavana, kajahtanut pitkin Suomen saloja, yhdestä hävitetystä kylästä toiseen, joihin niiden henkiin jääneet asukkaat arkaillen palailivat. Se oli kadonneita omaisiaan hakevain matkamiesten mukana levinnyt metsäisiin piilosaunoihin, tuoden lohdutusta niihin jo näivettyneisiin mieliin, jotka eivät enää olleet uskaltaneet toivoa armoa kurjuuteensa. Hitaasti tuota sanomaa uskottiin, mutta kun se vihdoin uskottiin, rupesi elinvoima orastamaan, ja jo tänä kevännä kaatuivat lehdot Etelä-Suomessa uusiksi halmeiksi ja uusia asumuksia ruvettiin siellä rakentelemaan poltettujen tilalle. Sisä-Savon kaukaisille sydänmaille, jotka kauimmin olivat kärsineet vainosodasta, ei tuo sanoma vielä ollut ehtinyt, mutta ne linnanmiehet, jotka nyt olutpöydän ääressä siitä iloitsivat, ne tiesivät, että missään muualla se sanoma ei voinut tuottaa niin suurta helpoitusta kuin näiden salojen sanomattomia kärsineen asutuksen joukossa. Ja näitä omaisiansa ajatellen nuo kovia kestäneet miehet yhä uudelleen huusivat toisilleen haarikkaansa kohottaen:
— Rauha on maassa! Taas voidaan korvessakin elää!
— Se oli paras häälahja niille, jotka korpitöihin aikovat, virkkoivat he vastavihittyä pariskuntaa onnitellen.
— Nyt kannattaa todella ajatella vastaratkoon lähtemistä, lausuiPenttikin, yhtyen ystävänsä iloon. — Mutta tänään juhlitaan.Taitaapa tullakin Savon linnaan tämän jälkeen taas arki!
Niin soi remuava riemu pitkin pitkää, keväistä päivää erämaanlinnan muuten ilottomassa tuvassa, ja oven puolella pantiin pian käymään hilpeä karkelo, jota säestivät kanteleen tänään iloisilta helähtävät kielet. Mutta kun päivä iltaa kohden painui, nousi Pentti juomapöydän äärestä, lähteäkseen tarkastamaan, miten vartijat tämän juhlahumun keskellä malttoivat torneissaan valvoa. Ja häntä seurasi tälle kierrokselle Knut Posse, joka samalla tahtoi tarkastaa linnan varoja ja varustuksia.
Äänetöntä oli kaikki linnassa ja sen muurien ulkopuolella. Rauhaa tuntui olevan luonnossakin. Liikkumattomina lepäsivät laajat vedet, kuvastaen pintaansa metsättömäin saarten kaljut kalliorannat ja itse linnan raskaat, paksut varjot.
Linnansaarta kiertäessään saapuivat soturit, vanha ja nuori, sen itäiselle alankorannalle, joka vielä oli muurittamatta, Pyhän Eerikin uuden tornin juurella. Siellä oli linnan hautuumaa, ja paljon vereksiä hautakumpuja siellä olikin. Astelijat pysähtyivät hetkeksi muita korkeamman kummun viereen, johon puuristi oli pystytetty Kylliäisen muistoksi. Sen ääressä hetkisen pää kumarassa seisottuaan virkkoi Posse:
— Pietari Niilonpoika oli varova äijä, — kuinka joutui silloin viisaskin niin vipuun, että päästi vihollisen saarelleen ja että siinä leikissä henkensä menetti?
Pentti kertoi silloin tapauksen, niinkuin se hänelle itselleen oli monasti kerrottu:
— Pakkanen oli ollut kova, niin että Kyrönsalmikin oli jäätynyt. Yöllä nousi sakea pyry ja tuuli tohisi. Venäläiset olivat vetäneet valkoiset paidat mekkojensa päälle ja kapusivat kinoksia myöten muurille, vartijain näkemättä. Vasta kun vainonmiehet rupesivat muurilta linnaan laskeutumaan, vasta silloin heidät älyttiin. Tiukka oli ollut taistelu, ennenkuin viholliset perääntyivät, — siinä sai ukko haavansa.
— Niin, sitä tietä on mennyt monta kunnon miestä näinä sotavuosina.Onpa kuin ihme, että meitä on muutamiakaan jälellä.
Näin huoahti Posse. Pentti huomasi sotavanhuksen muistojen siirtyneen taas noihin Viipurin taisteluihin, jotka he yhdessä olivat kestäneet; ja hän kävi sen vuoksi kyselemään Posselta piirityksenaikaisten yhteisten tuttavien kohtaloita. Mättäälle istahtaneena niistä nyt Posse kertoi. Kertoi, kuinka Degen-ukko yhtä yksivakaisena ja valppaana kuin aina ennenkuin vartioi Torkkelin linnaa, joskin poikansa kuoleman jälkeen entistään vielä harvapuheisempana. Steen Sturen viimeksi palatessa Viipurista oli häntä nyt vihdoinkin seurannut Ruotsiin uljas Sigrid-rouva perheineen. Kirsti-neitikin, joka Väkitornin taistelun jälkeen aina oli käynyt mustiin puettuna, oli kuitenkin nyt kulkenut Naantalin naisluostarin ohi, mihin oli uhannut pysähtyä. Mutta Steen-herran itsensä kuului siellä Ruotsissa nyt lopultakin käyneen huonosti. Vaikka hän niin kauan ja niin taitavasti oli juonitellut säilyttääkseen vallanohjat käsissään, oli hänet nyt kuitenkin erotettu valtionhoitajan toimesta. Ja hänet kuuluu lopultakin kaataneen se saamattomuutensa Suomen puolustamisessa, jota hän kaikkein vähimmin oli varonut. Ei edes Maunu-piispakaan, vaikka hän hyväsydämisyydessään oli unhottanut kaikki kärsimänsä loukkaukset ja asettunut Steen-herran puolestapuhujaksi, ollut häntä enää voinut kaatumasta auttaa. Suomen herroista olivat useimmat, senjälkeen kun Viipuriin oli saatu riittävästi vakinaista varustusväkeä, vetäytyneet kotioloihinsa. Ainoastaan Tönne Eerikinpoika rakasti yhä edelleen usein kiiltokypäräisen lipullisensa etunenässä ratsastella tuon uudestasyntyvän kaupungin katuja, sen asukkaiden ainaisena suosikkina.
Possen kertoessa virvoittivat nuo tarinat Pentin mielessä kauan sitten hautautuneita muistoja, — tuo puolentoista vuoden väliaika, jonka hän oli ollut Viipurista poissa, tuntui hänestä niin kovin pitkältä. Hänen ajatuksensa askartelivat ennen kaikkea eräässä ongelmassa, jota hän näinä välivuosina usein oli mielessään hautonut, ja hän kysäsi nyt äkkiä Posselta:
— Kansan kesken kerrotaan, että Väkitorni räjähti noitavoiman avulla. Eihän siinä ole mitään perää?
— Väkitornin räjähdytti palava terva, joka juoksi ruutisäiliöön,— näithän sen itse. Tuota tornia, jota Winholt nyt juuri uudestaan rakennuttaa, sanomme nykyisin Pyhän Andreaan torniksi. Jos meidät silloin ihme pelasti, niin oli kai se Andreas-pyhimyksen, eikä noitien ihme. — Posse nousi taas kävelyään jatkamaan ja lisäsi tuokion kuluttua: — Antakaamme kansan uskoa ihmeisiin; ehkä se siten paremmin kestää vastaisetkin kohtalonsa. Mutta mehän tiedämme, että ainoastaan miesten kunto tekee ihmeitä, — sillä voimalla olet sinäkin edelleen Olavinlinnasi säilyttävä.
— Ja Viipurissa tekee niitä ihmeitä edelleenkin Knut Posse.
Pentti huudahti sen innostuneena, vastaisia vaikeuksia ajatellen. Mutta valkotukkainen vanhus pysähtyi, ja hänen äsken uljaalta helähtävä äänensä vaipui matalammaksi, melkein surunvoittoiseksi, kun hän vastasi:
— Tekee, jos häntä siellä taas kerran tarvitaan. Mutta aika on muuttunut, Pentti. Minä olen vanha. Torkkelin linna siirtyy taas nuorempiin käsiin, ja minä siirryn pois, niinkuin kerran ennenkin.
— Poisko? Taasen?
— Niin, nyt ei minua siellä tarvita. Viipurissa on nyt sotaväkeä kyllin, on laivoja, on muonaa, ja rauha on tehty. Hätä on kaukana ja minulle on annettu muita läänejä — menen Kastelholmaan lepäämään.
— Ette ole vielä niin vanha, lausui Pentti valitellen. Mutta Posse paljasti päänsä ja virkkoi:
— Katso tukkaani, — näin se valkeni niinä päivinä, jolloin Väkitornin räjähdyksen jälkeen odotimme uutta hyökkäystä. Silloin olin minäkin ruvennut epäilemään. Niin: aika on muuttunut, muut astuvat aisoihin, itse tahdonkin levätä.
Pentti oivalsi, ettei vanhus halunnut siitä asiasta enempää puhuttavan. Ääneti astelivat he eteläistä muurinkuvetta myöten ja saapuivat sitten takaisin Vesiportin luo. Linnan suojista kajahti, kun ovia availtiin, ulos illan rauhaan iloisen karkelon ääni, johon sekaantui kanteleen pehmoinen soitto. Mutta alhaalla vesirajassakin oli pientä liikettä. Siinä oli laiturin vieressä varpelaudoilla varustettu venhe, johon Kylliäisen leski nyt jo hääpäivän iltana sälytteli tavaroitaan. Viljo morsiamineen, jotka myös olivat lähteneet pitotuvasta virvoittelemaan, seisoivat rinnakkain venheen vieressä.
— Siinäkö jo venhettänne kuormitatte, virkkoi Pentti toverilleen hiukan hämmästyneenä. — Siis jo aamulla aiotte lähteä soutamaan?
— Aamulla aikaiseen.
— Mihin sellainen kiire, Viljo?
— Nyt on töiden aika, Pentti, jos mieli päästä salolla ukonmaljaa juomaan. Kevätkala on pyydettävä, ja kaadettava on kaski. Ja taival on pitkä Savilahteen.
— Sinne siis soudatte? Poltetut ovat siellä Kylliäisen talot ja metsistyneet ovat maat?
— Talo on saatava pystyyn ja maa perkattava, — siksi juuri on kiire.
— Kova on siinä työpaikka edessä, Viljo, kova yhden miehen voimille.
— Enpä ole yksin. — Hän silmäili luottamuksella vieressään seisovaa morsiantaan. Mutta sitten käänsi hän puheen Penttiin ja virkkoi:
— Entä sinä, milloin tulet Suopellon maita perkaamaan? Siellä kuuluu sielläkin talo yhä olevan kesannossa.
Pentti tuijotti salmelle, jossa keskivirta taas kuljetti mukanaan suurta, jykeää kelohonkaa, ja vastaili verkalleen:
— Ei odota minua siellä enää kukaan, kun isäkin jo kuoli. Saavat metsistyä Suopellon maat; minä taisin takertua tänne sotatiloille.
Knut Posse oli syrjästä kuunnellut näiden nyt toisistaan eroa tekeväin toverusten ja sukulaismiesten puhetta, oli kuunnellut sitä aluksi muitten ajatustensa lomitse, mutta oli sitten käynyt tarkkaavammaksi. Ja nyt hän Pentille virkkoi:
— Täällähän on toistaiseksi paikkasi, poikani, mutta älä silti jätä perintömaitasi metsistymään. Sota vaatii miehensä, mutta kun rauha palaa, vaatii maa ne takaisin, ja maa, se on elämä! Viljo puhuu kuin mies: Ne talot, jotka ovat sodan jaloissa poltetut, ne ovat uudelleen rakennettavat, vaikka se raskaalta tuntukoonkin.
Ja astuen vastavihittyä pariskuntaa askelta lähemmäs lisäsi vanha soturi lämpöä värähtävällä äänellä:
— Olette oikeassa! Perheitä on perustettava, sodan jäljet ovat umpeen luotavat, ja siinä on liikuttava samalla uskolla ja urhoudella, kuin koskaan miekkamiehenä. Sillä elämää on jatkettava hävitetyssäkin maassa. Onni retkillenne ja töillenne!
Valkopäinen soturi, joka enimmän ikäänsä oli haarniskaa kantanut, kosketti ikäänkuin siunaten kämmenellään noita kahta edessään seisovaa nuorta ihmistä, jotka olivat lähdössä alottamaan toisenlaista, mutta yhtä sitkeää taistelua, kuin minkä hän oli kestänyt. Ja nyt Penttikin yhtäkkiä ymmärsi sen salaisen ikävän, joka varsinkin tänään oli hänen mieltään jäytänyt ja jota hän turhaan oli koettanut tukahduttaa.
Päivä oli laskenut ja sen rusko oli kohonnut verenpunaisena laajan, aution erämaan ylitse, mutta kalpeni jo vähitellen. Ja Pentistä tuntui, kuin tuosta laidattomasta erämaasta olisi noussut hienoa utua, joka taivaalta kelmensi illan verisen ruskon ja joka muistutti ohkaista savupilveä. Mutta se ei ollut sodan savua; se oli hänestä kuin vierretyn kasken valkoista haikua, joka salojen takaa tupruten kertoi rauhan työstä ja raatajan elämästä kaukaisessa korvessa. Ne laajenivat hänestä nuo utupilvet, ne näyttivät siellä karkeloivan, kuin uhkuen elämän iloa ja rohkeutta. Ja hänen rinnassaan tuntui kasvavan kaksinkertaiseksi tuo kaipuu erämaan hiljaisille halmeille.