Taas oli tuokion loma.
Winholt viittasi Posselle, kuinka venheet tervoineen pian paloivat, — kohta oli niidenkin apu ohi. Yksi venhe oli jo puhki palanut, ja siitä läksi palavaa tervaa valumaan maahan. Sitä juoksi paksuna, hehkuvana virtana pitkin muurin kuvetta, juoksi verkkasena jokena vyöryneiden kivien ja suistuneiden tykkien lomitse Väkitornin viettävästä portista sisään ja alas kellariin päin. Possekin katseli tuota käryävää virtaa, ensin välinpitämättömästi, mutta sitten nytkähtäen, kauhistuen… vihdoin riemastuen! Jos tuo tulinen virta juoksee kellariin asti, niin siellä se tapaa hänen ruutimyllynsä, sen hän tiesi, — tulirakeita oli kellarissa vielä mahtava varasto…!
— Venhe juoksee kuiviin, jatkoi Winholt.
— Niin juoksee, juoksee… sopersi Posse melkein vavisten, mutta karkaisi samalla äänensä karjuvaksi ja huusi niin, että hänen komentonsa kaikui korkeana yli savumeren:
— Nyt takaisin, Viipurin miehet. Takaisin aukolta ja tornin luota, tännepäin…!
Sieltä saapui nyt savun alla kykkineitä miehiä kuin merestä esille mustin naamoin, kysyvin katsein. Penttikin rupesi utelemaan, mihinkä se nyt tuli kiire, mutta samalla hän tuuskahti pitkälleen eikä kotvaan aikaan älynnyt mitään.
Väkitorni oli räjähtänyt.
Sen pamaus oli tyrmistyttänyt taistelijat muurin molemmilla puolin.
Paksu, läpitunkematon pölypilvi peitti koko näköalan, kun Pentti vihdoin silmiään raotteli ja nousi ryntäilleen. Soraa lenteli laajalti ilmassa, putoavia kiviä iski vielä paukahdellen oikealle ja vasemmalle. Ja senkin jälkeen oli taistelupaikka vielä kauan katkeamattoman huumauksen vallassa. Pentti nousi pystyyn ja peräytyi muutamia askeleita. Mutta kun hän nyt verkalleen laskeutuvan pölyn seasta silmillään haki muuria torneineen, niin oli tyhjä, autereisena lepattava ilma hänen edessään. Koko Väkitorni oli poissa ja poissa siis myöskin nuo sadat hyökkääjät, poissa valkoinen ritari lippuineen ja poissa nuori Evert. Sorasade oli sammuttanut palavat tervavenheet, ja hetken perästä esiintyi näköala niin omituisen väljänä ja kirkkaana, että ilmassa vielä lentelevät valkoiset pölyhiukkasetkin tuntuivat siinä kimaltelevan. Vähitellen jalkeilleen tointuvat soturit eivät heti älynneet, mikä sen muutoksen oli vaikuttanut; he eivät huomanneet, että päiväkin oli huumauksen aikana päässyt pilkistämään pilven raosta, kirkastaen säteillään savun ja sorapölyn sekottaman ilman.
Winholt oli ensimäisenä asemasta selvillä. Kiiruhtaen hajaantuneita miehiään kokoamaan, — virkkoi hän Posselle surumielisesti:
— Nyt on tie leveä ja tasainen vihollisten hyökätä.
— Saamme siis taistella aukealla maalla. — Possen katse oli rauhallinen; hän oli päättänyt taistella tällä paikalla loppuun asti. Levollisena hän lähetti siitä sanan niihin muurinsarviin, jotka vielä olivat viipurilaisten hallussa.
Mutta viholliset eivät hyökänneet. Tuhansia seisoi heitä valmiina pitkin muuria ja valloittamissaan torneissa, ja nyt, savun haihduttua, näkyi entistä selvemmin, kuinka lukematon joukko heitä oli. Mutta he seisoivat siellä ylhäällä liikahtamatta, yhteen kohtaan tuijottaen ja hakien turvaa toisistaan, — heidät oli ilmeisesti vallannut vavistus ja kammo. He viittoivat käsillään kaupunkiin päin, ja äkkiä kohosi heidän joukostaan kumea parkaisu, joka yhä vahvistuvana kaikuna vieri muureilta vallihautain takaa tulossa oleviin joukkoihin ja tyrehdyttävänä aaltona jatkui pitkin heidän pitkää rintamaansa.
— Risti!
Se ainoa sana oli ikäänkuin taika. Jokaisen katse kohosi ylöspäin taivasta kohti, ja heti silloin miehet kuin tuon sanan taittamina ryntäsivät kauhistuneina, suinpäin, niitä tikapuitaan kohti, jotka vielä olivat pystyssä vallihaudan puolella. He pakenivat sokeina, päättöminä, koettaen kiivetä toinen toisensa yli, tyrkkien toinen toistaan edestään alas kuiluun, kamalan, hillittömän pakokauhun vallassa. Vaikkeivät tikapuiden astuimet kestäneet tunkevien miesten painoa ja moni putosi hervottomana alas tantereelle, ei mikään voinut hillitä uusien pakolaisten syöksymistä. Sinne he häipyivät hämmästyneinä katseleväin viipurilaisten edestä. Niiden, jotka olivat ehein jäsenin alas päässeet, näkivät puolustajat juoksevan kuin henkensä hinnalla pakoon kenttää pitkin, sysäten ontuvia edestään, polkien vitkastelevia jalkoihinsa, aina vain kauhulla taakseen viittoen.
Suut ammollaan viipurilaiset sitä menoa katsoivat. Vihdoin kuului heidänkin joukostaan äännähdys, mutta hiljainen, talttunut ja harras:
— Risti on taivaalla! Pyhä Andreas suojelee Viipuria!
Nyt viipurilaiset miehetkin kääntyivät katsomaan sinne, mihin pakenevat vainolaiset kauhulla viittasivat. Ja todellakin! Se loisti kuin taivaalta tuo päivän kirkastama kultainen vinoristi. Päivän pyhimyksen ristilippu oli jo aamulla nostettu mäellä olevan raatihuoneen korkeimpaan viiritankoon, mutta nyt vasta siihen sattuivat tähän asti pilven takana piilleen auringon säteet. Siitä sen häikäisevä hohde!
Sumuisenkylmälle taivaalle olivat tuulen tauottua hopeareunaiset pilvet pysähtyneet ja niitä vasten kimmelsi Pyhän Andreaan risti, syysauringon säteiden siihen taittuessa, kuin kirkas tuli. Ja sen kahden puolen loistivat saman päiväkullan heloittamina, kuin kaksi vartijaa, Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput, matalimpina, mutta selväpiirteisinä nekin.
Äänettömällä ihastuksella jäivät miehet tuota outoa näkyä katsomaan. Se oli kuin taivaallinen ilmestys ahdistetun kaupungin yllä. Nyt miehet oivalsivat, mikä oli ajanut pakosalle pamauksen säikyttämät viholliset. Sen ihmeen eteen lankesivat polvilleen haavoittuneita keräämässä kulkeneet munkit, ja näistä köysi voisista veljeksistä yksi puhkesi rukoukseen koko sotajoukon edessä:
— Pyhä Andreas, pelastathan meidät! Kevennä ahdistuksemme, karkoita vainoojamme, me olemme jo kyllin kärsineet!
— Teille, korkeat suojeluspyhät, kunnia ja kiitos!
Munkit rukoilivat, ja hartaissa mielissään ottivat siihen osaa myöskin nuo seitsentuntisessa, yhtämittaisessa taistelussa uupuneet sotilaat. Tuska ja hätä eivät olleet murtaneet heitä, niin rajattomia kuin heidän ponnistuksensa olivat olleetkin. Mutta nyt tämä mielenliikutus heidät mursi; jännitys laukesi syvään, nöyrään hartauteen. Knut Possekin seisoi paikallaan, kädet miekankahvaan ristittyinä, seisoi siinä taivaalle kohotetuin katsein, soranpeittämänä, hikisenä, mutta säteilevin otsin.
Taas oli Hartwig Winholt ensiksi toipunut tuosta voimakkaasta tunnelmasta. Hän oli nähnyt vihollisten väistyvän ja muurien tyhjenevän, ja kiireellä oli hän koonnut kerkkeimmät palkkasoturinsa. Niiden etunenässä hän nyt juoksi rakkaan Väkitorninsa vielä pölyäväin raunioiden yli ja vihollisten täyttämän vallihaudan poikki pakenevia takaa-ajamaan. Ja niin suuri oli peljästys ja kauhu pakenevain venäläisten taholla, että Winholtin vähäinen väki heistä nyt näytti tuhatlukuiselta sotajoukolta, jota he, vaikka todellisuudessa olivat moninverroin lukuisammat, eivät yrittäneetkään vastustaa. He pakenivat telttojensa turviin, uskaltamatta enää kääntää katsettaan kaupungin yllä hohtavaa ihmeristiä kohti, ja jättäen tuhannet pakokauhussa rammoittuneet ja ruhjoutuneet toverinsa avuttomina vaikertamaan ja kuolemaan Viipurin muurien juurelle.
Päivä kääntyi iltaan. Muurinaukolla seisoi Knut Posse vastaanottamassa takaa-ajajia, jotka varovasti kyllä eivät aivan pitkälle vallihaudalta loitonneet. Muurin kupeelta ja vallihaudalta nousi väkevä, sisälmyksiä ellottava veren haju, joka kuin ilkeä humala huumasi aistit. Mutta sitä ei Posse huomannut. Hän katseli vihollisten tuhantisten laumain pakoa, ja miltei lapsellisen liikutettu kiitollisuus loisti hänen silmistään, kun hän kädestä puristaen tervehti Winholtia.
— Se laskeutui tuo laine kuin meren tyrsky Aaronin sauvan koskettamana, virkkoi hän. — Sitä et uskonut.
— En. Mutta tuskin Pyhä Andreas joka päivä on meillä apuna, — laine voi nousta uudestaan.
Ei meidän joukkomme liian suuri ollutkaan, mutta tämän päivän jälkeen se on liian pieni. Poissa on Frille, ja tuonnäköiset ovat muurit…!
Niin valitteli kylmä käytännön mies. Mutta Possen silmissä välähti melkein kiivastus, kun hän Hartwigille vastasi:
— Nytkö epäilet, vaikka näet edessäsi Pyhimysten armon!
— Enhän epäilekään, mutta mistä päästä aletaan nyt?
— Muuri korjataan. Taistelua jatketaan. Ilolla työhön taas!Jumalanäiti on puolellamme!
Winholt katseli noita laajalle levinneitä soraläjiä ja täyttynyttä vallihautaa. Siinä oli edessä ylivoimainen työ, mutta hän ei enää epäillyt. Hän oli nähnyt ihmeen. Äsken, kun kaikki näytti menneeltä, oli hän katsellut Possea, joka varmana seisoi paikallaan, ja silloin hän oli melkein odottanut jotakin ihmettä. Ja ihme oli tullut, ei tosin höyhenpussin tai heiluvain ohjasten, vaan pyhän Andreaan ristin muodossa. Nyt hän ei enää epäillyt, vaan vastasi:
— Niin, ilolla työhön ja heti! Minä olen valmis ja mieheni ovat myös, — heidänkin uskonsa on nyt taittumaton.
Katanpään kirkon kellot kutsuivat iltapäivämessuun, ja tuntui kuin ne olisivat tänään iloisesti puhutelleet tuota paljo kärsinyttä Viipurin väestöä. Kellareista, luostarikomeroista ja puoleksi suistuneista pirteistä riensivät nyt nääntymäisillään olleet naiset ja vanhukset messuun. Kirkossa ja kirkon eteisessä syleilivät toisiaan ylhäiset ja alhaiset, ystävät ja vihamiehet, rajattomalla helpoituksen tunteella, ja he lankesivat vierviereensä polvilleen kirkon kiviselle permannolle. Eivät lähteneet nyt latinalaiset lauseet vanhan kirkkoherran messutessa pelkästään huulilta, niinkuin tavallisesti, vaan syvältä sydämestä nyt pulppusi kansan kielellä kaikkien ymmärrettävä kiitos korkeuteen, koko palvovan kirkkorahvaan siihen hartaudella yhtyessä. Ja taistelun tuoksinasta kuorilavitsalle ehtineiden teinipoikain helakankirkas virsi löysi jokaisesta rinnasta yhtä kirkkaan vastakaiun, joka kauan soi hädästä ja häviöstä pelastettujen määrätöntä auvoa.
Mutta sillävälin kuin päivän laskiessa messun säveleet kauan soivat Viipurin kirkosta, oli sen ruhjoutuneiden muurien kupeella taas virinnyt uusi toimeliaisuus. Hartwig Winholtin johdolla ahersivat siellä taas hetkisen levänneet ja palan haukanneet miehet soraläjissä. He kuokkivat ja kaivoivat, ääneti ja ahkerina kuin muurahaiset keollaan. Muuri oli saatava niin auttavaan puolustuskuntoon, kuin vielä mahdollista oli, venäläisten seuraavan hyökkäyksen varalle, sillä kukaan ei epäillyt, että se hyökkäys oli ennen pitkää tapahtuva, äskeisen tappion kostamiseksi.
Väkitornista muodostuneen soramäen kupeella kuokki suurin miesjoukko. Ne väänsivät vyöryneitä kiviä ja kaivoivat pölyävää multaa, paljastaakseen esille tornin jalustan, johon Winholt aikoi hirsistä ja kivistä rakentaa tilapäävallin. Siinä joukossa Penttikin yhdessä Viljon ja Hintsan kanssa levitteli mahtavaa kivirauniota sillä paikalla, jossa olivat päivän taistelleet. Hartwig Winholt kulki siitä ohi, ja hän oli näkevinään, että tuo ennen niin reipas Pentti nyt liikkui kuin unessa, konemaisesti kiviä väännellen.
— Sinähän olit vahdissa yöllä, virkkoi hän Pentille, — mene jo nukkumaan, mies!
— Kaivan tässä ensiksi vähän… vastasi Pentti, olematta itsekään oikein selvillä, miksi hän siinä niin itsepäisesti puski.
— Aikaa on kaivaa vielä huomennakin. Eivät ryssät nyt pariin päivään hyökkää, sellaisen kyydin saatuaan. — Ja viitaten vallihautaan ja sen viereiselle kentälle, jonka peittivät kaatuneiden vihollisten ruumiit, lisäsi Winholt: — Ja kun taas kerran hyökkäävät, niin samanlaisen löylyn annamme heille silloinkin, eikö niin, miehet!
— Pyhän Andreaan ja kaikkien pyhien avulla, lisäsi munkki, joka siinä sorasta kaivautuvia ruumiita haudattaviksi kokosi.
— Niin. Nehän ne meitä ovat auttaneet, totesi Winholt jatkaessaan matkaa työpaikalle.
Päivä oli laskenut, ja vain hämärinä häämöittivät enää pyhimysliputkin raatihuoneen katolta vaalennutta taivasta vasten, josta taas kävi hienoa pakkaslunta satelemaan. Kylmäksi puristui ilta, yksi ja toinen uupunut raataja jätti jo kuokkansa. Mutta Pentti kuokki edelleen soraläjää väsymyksestä melkein nääntyneenä.
Keskellä kuokkain kilkettä ja uupuneiden miesten hiljaista juttelua kuuli Pentti hetken kuluttua muurin eteläistä kuvetta lähenevän Knut Possen syvän, kauas antavan äänen. Posse asteli, kirkosta palatessaan, Klaus Henrikinpojan ja Tönne Eerikinpojan seurassa korjaustöiden alottamista tarkastamaan. He kuuluivat pysähtyvän Raatihuoneentornin raunioiden eteen, joista munkit korjasivat pois vainajia, vilusta väriseväin naisten nyyhkyttäessä ympärillä.
— Nuo vaimot hakevat poikiaan, kaatuneita teinejä, kuului Knut-herra lausuvan tovereilleen. — Niitä onkin tässä rauniossa monta. — Kas tuossakin!
Kuului sydäntä vihlovaa valitusta ja hetkeä myöhemmin kiiruhti Väkitornin raunioiden ohi ryysypukuinen nainen, kantaen sylissään kalpeana retkottavaa, hentoa ruumista.
Herrat astuivat hänen jälessään äänettöminä, Väkitornin raunioita lähestyen. Terässääryksinen jalka kuului kilahtavan johonkin raunioista esiinpistävään esineeseen. Posse kumartui sitä tarkastamaan.
— Se on pata, virkkoi hän ihmeissään.
— Tiurin velhon pata näyttää olevan, vastasi Tönne Eerikinpoika. — Ja kas tuossa, siinähän on itse velho vieressä; kivi on hänen päänsä murskannut.
Kotvasen seisoi Knut Posse ääneti noita-ystävänsä ruumiin ylitse kumartuneena, — siinä se nyt taikoja makasi, pussi vielä selässään. Mutta Klaus-herra murahti:
— Mitä olikaan velholla täällä tekemistä, tulisimman taistelun rintamassa?
— Sitä me emme tiedä, vastasi Posse harvakseen. Hän jää meille arvoitukseksi puheineen ja tekoineen. — Minulle hän tänä aamuna iloisesti ja varmasti huusi: "Illalla tiedät tarinasi", — mistä hän sen tiesi? Ja tiesikö hän silloin omankin tarinansa, — ukkoparka!
Hetken vain seisoi Posse siinä Pataukon ruumiin ylitse kumartuneena. Mutta sotilaat, jotka raunioilla ahersivat ja jotka eivät vieläkään täysin ymmärtäneet Väkitornin räjähdyksen oikeaa syytä eivätkä myös, miten se oli vaikuttanut kaupungin ihmeelliseen pelastukseen, he nykäsivät toisiaan kyljestä, kun näkivät Possen seisovan velhovainajan vieressä, puhuen sanoja, joiden merkitystä he eivät ymmärtäneet. Nuo tapaukset ovat jossakin yhteydessä keskenään, niin päättelivät nämä Pentin työtoverit, ja he virkkoivat hiljaisella äänellä toisilleen:
— Suotta ei Tiurin velho keittänyt padassaan käärmeen päitä ja havukan kynsiä.
— Eikä suotta Possekaan joka aamu hänen kanssaan sillankorvassa neuvoa pitänyt, — tiesivät he, minkä liemen keittivät!
— Ryssät lensivät ilmaan kuin akanat, eikä se ollut mikään sattuma.
— Ei. Mutta siihen sortui nyt apuri itsekin.
— Vaan Possepa pelasti Viipurin!
Pentti kuokki yhä edelleen, innokkaasti etsien jotakin. Kuin unen läpi kuuli hän noita vieressään kuiskivain miesten tarinoita, ja niistä alkoi hänenkin mielessään herätä himmeitä mielikuvia salaperäisten voimain vaikutuksesta. Olihan hän tosin itse ollut mukana näkemässä kaikki, mutta hänkään ei kaikkea ymmärtänyt. Kaiken aikaa, kun hän oli rauniota kaivellut, oli häntä kiinnittänyt halu saada selko siitä, oliko valkoinen ritari todella suistunut Väkitornin raunioihin… oliko Possen taikavoima sittenkin ollut suurempi kuin tuon peljätyn ratsupäällikön, johon ei lyijy eikä rauta pystynyt? Oliko ehkä juuri siinä syy Viipurin pelastukseen?
Pentti oikaisihe hetkeksi pystyyn, pyyhkien hikeä kuumalta otsaltaan. Siinä puolihämärässä, raunioiden juurella, johon Knut Posse oli pysähtynyt, huomasi hän nyt myös sukulaisensa, Degen-voudin ja hänen seurassaan nuoren Kirsti-neiden, jotka hiljaa liikkuivat ruumiskasalta toiselle. Silloin Pentti ikäänkuin heräsi. Hän oivalsi heti, ketä nuo hänen surevat tuttavansa etsivät, ja samalla hänelle selveni omakin etsimisensä todellinen, ensimäinen syy. Hakijat seisahtuivat hänen kohdalleen soramäen juurelle. Vouti vanhuksen vakavat kasvot olivat tavallista kalpeammat, ja tuontuostaan hän pyyhkäsi kyyneleen silmäkulmastaan, — hän haki ainoata poikaansa, jonka hän tiesi kaatuneen. Mutta neitosen silmät olivat kuivat; niissä paloi vain omituinen, epäilevä, rauhaton, kysyvä ilme, joka ikäänkuin näytti vastausta vaativan.
Pentti laskeusi kivirauniolta alemmas, viittasi tytön luokseen ja virkkoi:
— Haetaan tästä… näillä kohdilla hänen pitäisi olla.
Linnanvouti kutsui muutamia miehiä avuksi kaivamaan osotetusta kohdasta. Pentti tovereineen oli jo kaivanut kuopan jokseenkin syväksi; siirrettiin vielä sivulle joku kivenlohkare, tarvittiin vielä joku kuokanisku, — ja lopultakin vilahti sorasta Evert Degenin sininen asemiesmekko. Koko miesjoukko yhtyi kaivamaan sitä irti ja nosti vihdoin esille nuoren vainajan.
Hän ei noussut sieltä yksin. Hänen kouransa olivat kiinni viereensä kaatuneessa vihollisessa; se oli loistavapukuinen, pitkä uros, jonka päässä vielä oli leuvan alta sidottu, valkotöyhtöinen ritarihattu… Miekka oli pudonnut Evertin kädestä; se löydettiin syvempää sorasta, ja sen vierestä löytyi se lippu, jota liehuttaen valkoinen ritari oli miehiään torniin kutsunut. Taistelijat olivat heittäneet aseensa pois ja sulin käsin toisiinsa tarranneet…
Ääneti seisoi pieni seurue tuokion tuon löytönsä ympärillä. Mutta neitosen silmistä suli vähitellen tuo rauhaton, pälyvä ilme, kun hän polvistuneena katseli kaatunutta sulhoaan. Ja kun hän siitä nosti päänsä ja verkalleen kohosi ylös, oli hänen katseensa taas kirkas, melkeinpä uljas, ja hän virkkoi Degen-vanhukselle vaaleana, mutta vavahtamattomalla äänellä:
— Hän siis uskalsi sen minkä lupasikin!
Lumia sateli soran alta kaivettujen vainajain päälle. Illan pimetessä se lumisade sakenemistaan sakeni, peittäen vähitellen alleen Viipurin särkyneet muurit ja kaatuneiden vihollisten täyttämät vallihaudat. Lumet putoilivat pehmoisina ja ääneti, ikäänkuin hellävaroen kattaen hävityksen jäljet; putoilivat hiljaa, tasoittaen talvisen verhonsa alle äsken vielä intohimojen tärisyttävän luonnon, joka nyt, ikäänkuin vähitellen rauhoittuen, jäi siihen lepäämään valkoisena, kankeana ja kylmänä.
Viipurista länteen kulkevaa vanhaa valtatietä taivalsi kolme miestä. Kaksi heistä hiihti paksussa kinoksessa, kolmas ajoi ratsun selässä, alituiseen koettaen hakea hevoselleen kovempaa keskitien paikkaa. Mutta sitä ei löytynyt. Hevonen kahlasi syvässä lumessa ja pääsi ainoastaan käyden etenemään. Ja uutta lunta tuprusi yhtämittaa, tuprusi hiljaa ja kuin hävittämällä valkoiseen metsään, mutta sakeasti, kinosta kohottaen.
Konttiselkäiset hiihtäjät odottivat verkalleen joutuvaa ratsumiestä. Kun tämä vihdoin heidän kohdalleen ehti, virkkoi nuorempi, matalampi suksimies:
— Taisi tulla sinulle erehdys, Pentti, kun hevosen otit. Raskasta on ratsun astua näissä kinoksissa.
— Niin tuli, Viljo. Kovin hitaasti edistyy taival, jos vain ei tie parane. — Ratsumies, katseli synkkänä eteensä umpeen tuiskunutta tieaukeata. — Luulin hevosella pikemmin ennättäväni; vastahan nyt on joulukuu puolivälissä eikä Viipurin luona ollut näin paljo lunta.
— On sitä jo lunta metsissä, vaikkei siellä aavemmilla mailla näin upottanut, vastasi toinen hiihtäjistä, romuluinen, leveäharteinen mies, — Ilvesmäen Hintsa.
— Mutta eikö täällä valtatiellä ole ketään kulkenut? tuskaili Pentti.
— Ei näy uskaltaneen kukaan liikkeelle, sen jälkeen kuin ryssät ovat ryöstämässä käyneet.
Tyytymätön ilme kasvoillaan ratsasti Pentti Heinonpoika edelleen. Ei voinut kiirehtiä kahlaavaa hevosta, ei parannut upottava tie. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut lentävän siivillä rientää viemään perille sen viestin, jota hän oli kuljettamassa. Tuskallista! Ja matka oli malttamattoman miehen edessä niin pitkä, — Turkuun asti!
Pentti oli näet viemässä piispalle viestiä Viipurin pelastumisesta. Hän tiesi, että Maunu-piispa niinkuin koko Turunmaa jännityksellä ja huolella odotti tietoja piiritetyn kaupungin kohtalosta ja että hänen tuomansa uutinen tulisi poistamaan raskaan painajaisen ihmisten mielistä; ennen kaikkea se oli piispavanhusta sydäntä myöten ilahduttava. Puoleentoista kuukauteen ei ollut Viipurista mitään viestiä päässyt länteen päin lähtemään. Posse oli nytkin "pamauksen" jälkeen vielä viivyttänyt viestiä siitä, kunnes airueella olisi täysi varmuus kerrottavanaan.
Viime päiviin asti oli näet vihollisia parveillut Viipurin muurien ympärillä, eivätkä piiritetyt tienneet, mikä näillä oli mielessään. Antinpäivän hyökkäyksen ja pyhän ristin ihmeen jälkeen eivät venäläiset tosin olleet uudistaneet väkirynnäkköä, mutta heidän tykkinsä, heidän telttansa ja heidän tuhantiset joukkonsa olivat edelleen viipyneet kaupungin edustaisella kedolla. Ja heidän ratsumiehensä olivat alituisesti kierrelleet Viipurin varustuksia ja vakoilleet vallien korjaamistöitä. Tosin näytti viipurilaisista jo kohta Andreaan päivän jälkeen siltä, kuin osa piiritysjoukosta olisi poistunut Papulan notkosta. Ryssät keräsivät öisin päällikköjensä ruumiit Viipurin muurin alta ja Possen vakoojat näkivät pitkien saattueiden kuljettavan niitä etelään päin, jonne tie nyt oli lujaksi poljettu. Mutta venäläisten pitkän leiririvin edustalla paloivat sittenkin vielä yötä päivää heidän hirsitulensa lumisella maalla, ja niiden ympärillä kykkivät viluiset miehet. Viipurilaiset eivät voineet tietää, mitä sotajuonta he ehkä taas valmistelivat.
Siksi korjuutti Winholt lakkaamatta Viipurin muureja, siksi valvoivat sen harvenneet vartijat väsähtämättä sortuneilla valleilla. Posse oli alituiseen jalkeilla. Hän odotti hyökkäystä. Mutta päivät menivät, — sitä ei tullut.
Vihdoin eräänä joulukuun yönä huomasivat itämuurin vartijat, että vihollisten hirsitulet paloivat omituisen matalasti ja sammuivat yksi toisensa perästä. Vakoojat hiipivät aamuyöstä kentälle ja toivat sieltä sanoman, että viholliset olivat poistuneet leiristään. Päivän valjettua palasivat toiset, kertoen, että he jo rientomarssissa samosivat Kivennavan autioksipoltettuja kyläpaikkoja kohti. Teltat olivat tyhjät, nuotiot kylmät.
Silloin ajoi Posse itse aatelisherrain seuraamana tarkastamaan vihollisten leiririvejä, jotka olivat täyttäneet penikulman laajuisen alueen Viipurin edustalla. Paeten oli leiristä lähdetty, kiirehditty oli kotitaipaleelle. Sinne olivat piirittäjät lähtiessään heittäneet heittokoneensa ja piirityskojeensa, siinä olivat hangessa nuokin suuret, mustakitaiset tulikirnut, joilla he olivat niin monasti Viipurille hätää näyttäneet; ne olivat kai liian raskaat nietosten läpi kuljetettaviksi. Niitä vedätti sieltä nyt Posse Viipurin väestön äänekkäästi hoilatessa kaupungin valleille, surmaksi vihollisille, jos he vielä toiste tulevat.
Ja vielä kerran olivat ne tulikirnut soineet, mutta nyt riemulaukauksina, tuskasta keventyneiden ilohuutojen säestyksellä, Viipurin muureilta.
Mutta tältä retkeltä linnaan palattuaan oli Knut Posse kutsuttanut Pentti Heinonpojan luokseen ja sanonut: — Nyt on aika viedä viesti piispalle. Sinä Pentti olet ennenkin airueena Turussa kulkenut, näytäppäs nyt nopeuttasi! — Olivatpa säteilleet vanhan soturin silmät, kun hän taas piirsi puumerkkinsä Horn-laamannin laatiman kirjeen alle. Ja kun hän käski Pentin varustautua aamuksi matkalle, niin ilomielellä tämä siihen luottamustoimeen suostui.
Samaan aikaan oli Posse päättänyt lähettää saman iloviestin myöskin Kylliäiselle Savonlinnaan. Viipurissa näet tiedettiin, että venäläiset olivat tänä syksynä koettaneet saada sitäkin haltuunsa, mutta miten siellä erämaan linnassa nyt oli laita, sitä ei tunnettu. Kylliäisellä saattoivat vielä olla hetket kuumat; häntä oli rohkaistava. Tälle retkelle oli Pentti suositellut heimolaistaan Viljoa, jonka hän tiesi sinne ikävöivän; Hintsan hän laittoi sinne Viljon toveriksi. Näin olivat he nyt kolmisin matkalle joutuneet, yhdessä kulkeakseen alkutaipaleen, kunnes Savoon meneväin miesten suunta oli poikkeava pohjoiseen. Savon airueet olivat lähteneet suksilla, heidän taipaleellaan kun ei ollut teistä tietoa, mutta Pentti oli luullut nopeammin joutuvansa Turkuun ratsullaan, jonka hän suurella vaivalla oli rehunpuuteaikojenkin läpi saanut hengissä pidetyksi. Tämä toivo oli hänelle nyt turmioksi kääntynyt.
Huolestuneena Pentti näki, kuinka valkoinen vaahto valui hänen laihan ratsunsa lautasilta, ja hän oli jo aikoja tähystellyt ummessa olevan tien varrelta ihmisasuntoa, missä saisi vaihdetuksi hevosen hiihtimiin. Mutta turhaan hänen katseensa harhaili jokaisessa tienmutkassa aukeavan maiseman yli.
— Eikö täällä ole taloista merkkiäkään jälellä? puheli hän kärsimättömänä tovereilleen. — Olihan täällä ennen vankat kylät.
— Ne on kai vainolainen polttanut, arveli Viljo.
— Ja asukkaatko tappanut?
— Taikka ovat he paenneet.
Kuolemanautio oli luonto. Metsä oli niin sakean lumen peitossa, että se paikoitellen näytti miltei yhtenäiseltä, läpitunkemattomalta kinokselta, eikä kertaakaan katkaissut suksenlatukaan tienaukkoa. Väliin tosin valkeni metsästä päiviä, missä aidanseipäitä tai suovapuita pistihe esiin lumesta, todistaen vanhaa viljelysmaata. Mutta rakennusta ei ollut yhtään pystyssä, ja ainoastaan arvaamalla saattoivat matkamiehet päätellä jossakin aidankupeella näkyviä lumikumpuja tuvan tai riihenkiukaan raunioiksi.
Mutta Pentti koetti yhä lohduttautua:
— Jahka ehditään vähän edemmäs vainolaisten käymäpaikoilta, niin tullaan kai tästä kerran ihmisten ilmoillekin. Ovat kai he ainakin kirkoillaan käyneet.
— Taitavat olla tuhkana kirkotkin, arveli Hintsa, koettaen ohjaksista taluttamalla auttaa uupuvaa hevosta.
Tämä oli jo likomärkä. Pentti nousi selästä ja koetti tallata tietä, mutta siten edistyi matka vielä verkkaisemmin. Ilta rupesi olemaan käsissä.
— Pitäneekö palata Viipuriin, puhui Pentti aina vain synkempänä.Mutta hän lisäsi samassa: — Ei, ennen vaikka tähän näännyn…!
Hintsa hiihteli etäämpänä tieltä, tarkastaen muutaman järven rannalla olleen kylän raunioita. Se oli niin aukea ja lumipeitteinen sekin, kuin hyljätty kalmisto ikään. Joku kallistunut kaivonvipu näkyi vain lumen alta ja sen vierestä kasa hiiltyneitä hirsiä. Mutta alempaa järven rannalta, törmän katveesta, keksi hänen hakeva silmänsä vihdoin matalan mökin räystään. Hän hiihti lähemmäs; siihen oli toki polttamatta jäänyt yksinäinen pirtti, jossa saattoi yönsä viettää ja hevosta lepuuttaa. Sinne hän hankien halki opasti toverinsa, ja sinne Penttikin hitaasti talutti huuruavan ratsunsa.
Pimeä jo tapasi, kun he perille ehtivät. Mökin aukinaisesta ovesta oli lunta sisään kinostanut. Mutta halkopino oli tuvan seinämällä, ja pian valaisi roihuava valkea aution pirtin. Siinä olivat esineet huiskin haiskin kuin kiireisen paon jäliltä. Orsilta olivat leipävaikkanat ja päreet pudotetut alas, kehto oli kumossa, pata oli puolillaan jäätynyttä keittoa ja raanu roikkui rahilta lattialle, ikäänkuin siihen pudonneena hätäisesti poistuvan kädestä. Jo kauan aikaa sitten näkyivät eläjät talonsa jättäneen, sillä lintujen jälkiä oli perhepöydällä ja räppänän kohdalla oli jäätynyt lammikko.
Hyväpä siinä sittenkin oli lämmittävän pystyvalkean ääressä sekä matkamiesten että hevosen levätä. Pentti kävi tutkimassa tuvan vieressä olevaa omettaakin, hakeakseen sieltä heinätukon hevoselleen. Hän kopeloi pimeässä soimessa, ja hänen kätensä kosketti jotakin sileää ja kylmää, — kuin vainajan kasvoja. Pentti hätkähti ja haki tuvasta päresoihdun.
Sen valossa nähtiin, että siinä lehmänsoimessa todellakin makasi jäätynyt naisen ruumis, kytkyt vielä kädessään. Vainajan niskassa oli suuri, kuiville juossut kirveenhaava.
Kauhulla katselivat sitä matkamiehet tyhjän navetan kynnykseltä. He saattoivat varsin hyvin kuvitella, kuinka se kaikki oli tapahtunut: Ryöstäjä oli saapunut kylään ja tänne kylänlaitaan oli kuultu sen melua tai nähty sen nuotioita. Silloin oli mökin väki kiireellä hankkiutunut pakosalle, kantanut nähtävästi venheeseen lapsensa ja eväitä minkä ennätti. Mutta paetessaan oli kai emäntä muistanut, että lehmä jäi navettaan vainolaisen saaliiksi. Hän oli vielä viime hetkessä palannut laskemaan elukan irti… mutta silloin olikin jo vainolainen mökkiin ehtinyt, emäntä sai soimessa surmansa ja lehmäkin meni ryöstäjille. Miten lie toisten pakoonpyrkijäin käynyt…
Aamun valjettua etsivät matkamiehet suksia autiosta talosta, mutta niitä ei löytynyt. Lienevätkö nekin vainolaiselle kelvanneet, vai lieneekö jo joku muu kulkija ne tarpeekseen hakenut, — entistä vaivaloista kulkuaan täytyi Pentin vain lähteä jatkamaan. Yöllä oli lumisade tauonnut, päivä valkeni puolikirkkaana, mutta se valaisi aina vain äänetöntä, autiota erämaanluontoa.
Taas sivuuttivat matkamiehet poltettuja kyliä, taas rupesi jo aamustapäivin sekä hevonen että mies kahlatessaan hiostumaan. Mutta erään talonraunion kohdalla pysähtyi Pentti melkein hämmästyneenä:
— Onpahan siinä vihdoinkin elävä olento, virkkoi hän.
— On tottatosiaan siinä koira kaivamassa, mitä kaivaneekin, vastasiViljo, kääntäen suksensa tiepuoleen. — Annas kun katson.
Hän hiihti koiran luo. Se kalvoi luuta kinoksesta, ihmisen sääriluuta näkyi ahnaasti jyrsivän. Vieraan nähtyään se näytti hampaitaan ja pakeni muristen metsään. Mutta Hintsa lähti viilettämään koiran perästä, virkkoen:
— Jos on koira hengissä, niin on kai silloin ihminenkin ääressä!
Ja niin olikin. Vainion yli vesakkoon ehdittyään näki hän hiihtävän jousimiehen, joka matalana kuin myyrä huimaa vauhtia painoi oksain alitse pakoon metsän sydämeen. Hintsa huusi häntä pysähtymään, mutta mies vain pakeni kuin surmaansa, — luuli kai vainolaisen kintereillään olevan.
Siitä syntyi kipakka kilpahiihto tiheässä ryteikkömetsässä. Hintsa oli voimiltaan vankempi; hän vihdoin ehätti pakenevan, joka sen nähtyään nousi suksiltaan ja asettui palavin silmin tappeluasentoon. Hintsa koetti häntä rauhoitellen puhutella, ei aikonut häneltä henkeä viedä, suksia vain kysyi ja ihmisiä, joiden hoitoon voisi hevosen heittää. Mutta mies ei näyttänyt mitään ymmärtävän. Hän ei kuunnellutkaan eikä vastannut halaistua sanaa, läähätti vain ja luimisteli synkästi verestävin silmin, seisten kirves koholla syvässä lumessa. Ja koira haukkua räkätti hänen jalkojensa välistä hampaat irvissä…
Jo ehti Viljokin siihen yhtymäpaikalle, ja vihdoin kahluutti Penttikin, ymmärrettyään, että oli todella ihminen tavattu, siihen hevosensa. He koettivat yhdessä ystävinä puhutella metsämiestä, mutta tämän kuihtuneilla kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, hänen silmistään vain kuvastui kauhu ja hätä. Vihdoin Viljo otti kontistaan leipäpalan ja tarjosi sitä tuijottavalle miehelle. Tämä tempasi leivän, purasi sitä kerran ja näytti kuin humaltuvan sen mausta… Hän puri, ahmi, nieli! Ja sen syönnin varrella hänen silmistään vähitellen laukesi tuo epäilevä, hätääntynyt ilme, hän rupesi tointumaan ja sitä myöten myös uskomaan, etteivät matkamiehet olleetkaan verenjanoisia vainolaisia.
— Rihmoillasiko hiihtelet täällä? kysyi nyt Pentti rauhallisesti.
— Niin, vastasi mies, vieläkin sentään epävarmana.
— Teillä on siis pakosauna täällä lähellä? Mutta taas kävi mies tuppisuuksi. Hän tietysti vielä epäili näitä outoja miehiä eikä tahtonut piilopaikkaansa ilmaista. Matkamiehet käänsivät silloin puheen toisaalle. Kyselivät saaliinsatoa ja toimeentuloa täällä metsässä. Ei ollut otuksia metsässä, vastaili mies; riistakin oli tänä talvena huvennut hävitystä ja ruttoa pakoon. Petäjänkuoren ja vehkan varassa oli eletty. Niin jousimies siinä rauhallisesti tarinoitaessa vähitellen jälleen suli, ja Pentti saattoi ruveta hänelle asiataan ajamaan:
— Tarvitsen sukset, en pääse hevosella kulkemaan umpiteitä. Jos hankit minulle sivakat, mies, niin saat hevoseni pitää kesään asti ja sillä ajaa hirsiä uuteen pirttiisi. No?
Mutta sitä puhetta ei jousimies näyttänyt taas ollenkaan ymmärtävän.Pentti vakuutti:
— Usko pois, vihollinen on Viipurista karkoitettu, te voitte taas palata kyläpaikoillenne.
Pariin kertaan saivat matkamiehet kertoa Viipurin pelastuksesta ja vihollisten lähdöstä, ennenkuin jousimies otti sen uskoakseen. Mutta kun hän sen vihdoin uskoi, niin hän ihmeellisesti elpyi ja lämpeni. Ja nousten taas suksilleen kertoi hän nyt omasta ehdostaan kohtaloitaan.
Syksykesällä olivat vainolaisen ratsujoukot ruvenneet retkeilemään näissä Viipurin länsipuolisissa pitäjissä. Ryöstivät ja polttivat, kaiken syötävän keräsivät, karjan ajoivat matkassaan, ihmiset tappoivat missä vain tapasivat. Ja yhden matkueen käytyä tuli vielä toinen ja kolmas. Metsiin olivat silloin asukkaat paenneet mikäli vain kerkesivät. Sinne olivat he suosaariin kyhänneet piilopirttejään ja koettaneet petäjänkuoren ja metsänriistan avulla pysyä hengissä. Mutta huonoa se oli ollut, varsinkin sittenkun pakkaset alkoivat ja tuli rutto… Poltettujen kylien paikoille oli harvoin uskallettu palata, vaikka siellä vielä kuopissa olisi ollut vähän nauriita elannon avuksi ja jollakin halmeella säilynyt puimaton aumakin… kyliä täytyi välttää niinkuin valtateitäkin, ettei vainolainen jälille pääsisi.
— Nyt uskallat nauriisi hakea, lohdutti Pentti. — Ja mulle siis suksesi annat?
— On saunallamme toki suksia.
— Vaan onko heiniä hevoselle?
— Suon laidassa on suova, — eipähän niitä olematon karjamme tarvinne!
Mies läksi vihdoin opastamaan matkalaisia piilopirtilleen, josta Pentin piti saada nuo kaipaamansa hiihtimet. Hintsa jäi notkoon hevosta pitelemään, kunnes metsäläiset sen sieltä tulisivat hakemaan korjuuseen. Mutta Viljo ja Pentti hiihtivät jousimiehen mukana syvemmäs salolle.
Kappaleen matkaa samottuaan sakeaa metsää, jossa risukot ja murrokset kulkua hidastivat, näkivät he muutaman mäenrinteen kuusikossa matalan, pyöreistä hirsistä kiireellä kyhätyn majan, ja sitä kohti Viljo suon yli oikasi.
— Ei sinne! huusi jousimies melkein hätääntyneenä. Mutta Viljo oli jo ovella ja silmäili sisään. — Onko se autio? huusi hän oppaalle.
— Siinä ovat kaikki kuolleet ruttoon… Kamala olikin sen sisusta, kun silmä vihdoin pimeästä saunasta rupesi esineitä erottamaan. Lavitsalla ja lattialla makasi puolialastomia, mustuneita ruumiita, muodottomiksi pöhöttyneitä, ihossa visvaankuivuneet paiseet. Lauteelta retkotti alas pienen lapsen pää, ja raukan luuta myöten kuihtuneissa kasvoissa oli niin tuskainen ilme, että Viljoa puistatti.
Ei ollut kukaan toisista pakopirteistä tullut kuolleita kuoppaamaankaan. Karttanut oli päinvastoin jokainen tätä kuoleman majaa, tietäen, että sieltä läksi rutto, ja että ken sen kerran sai, hän oli perheineen surman oma. Yksin metsän pedotkin lienevät tuota majaa väistäneet, koska eivät olleet käyneet sinne aterioimaan, — Tapio suojelee karjansa, väitti jousimies.
Kauhulla sulki Viljo oven ja kiirehti suksilleen. Mutta vielä hiihtäessäänkin tuo näkö häntä kiusasi ja hän kysyi oppaalta:
— Milloin kävi siellä surma?
— Jo sulan aikana, — taikka kukapa sen niin tarkoin tietää, milloin heistä kukin kuoli.
— Ja aivanko avutta kuolivat?
— Mikä heitä auttamaan, — se on Jumalan tauti!
Edelleen hiihtivät miehet, syvemmäs saloon, hiihtivät vielä toisen suon poikki alavalle männikkökankaalle. Siinä oli notkossa toinen maja, äskeistä vielä matalampi, mutta sen lakeisesta tuprusi toki ikäänkuin arkaillen petäjänoksain alle ohkaista savua. Se oli jousimiehen pakosauna. Sen edustalla pilkkoi puita mies, jolla oli suuri villahuivi kasvojensa ympäri käärittynä. Pentti katsoi miestä, — hänen silmänsä olivat ihan pullistumaisillaan ulos muodottomaksi pöhöttyneestä päästä; ne murjottivat sieltä huivin alta kananmunan kokoisina pahkuroina. Sen oli pakkanen tehnyt, kertoi jousimies. Halonpilkkooja itse ei päätään kääntänyt, hän ei näyttänyt enää mitään ymmärtävän.
Saunasta lemahti oven auetessa imelänkostea, ilkeä katku. Märistä hirsistä kyhätty seinä ja laipio valuttivat näet alituiseen vettä likaisille pahnoille, joita oli maanpohjaiselle lattialle levitetty, ja hirsien välisistä kuuraisista raoista huurusi pakkanen sisään. Pahnoilla makasi lapsia, joiden savenharmaat jäsenet olivat laihat kuin puikot; mutta vatsat olivat luonnottoman pulleiksi pöhöttyneet ja silmistä hehkui kuumeinen, kaipaava katse, — se oli nälkää, jäytävää, kiduttavaa nälkää!
Vieraat pysähtyivät pakopirtin ovelle, välittämättä astua sisään. Liedellä paloi tuli, tulen päällä riippui hahlaimesta pata, josta nousi keskenkuivuneen petäjänjauhon äitelä höyry. Uuninkupeeseen kädellään nojaava, turkkireuhkaan puettu nainen hämmensi hierimellä nokista pataa, tuleen tylsästi tuijottaen. Mutta kun hän siitä silmänsä nosti ja näki vieraat ovella, niin hän säikähtyneenä hypähti, kiljasi ja juoksi hierin kädessään pahnoilla makaavain lastensa eteen, ikäänkuin naarassusi pentujaan puolustamaan. Ja hänen suuret, valkoiset hampaansa irvistivätkin kuin ärtyneen pedon kidasta.
— Eivät ole vieraat vainolaisia, selitti hiihdosta palannut metsämies. — Viipurin miehiä ovat, sieltä on ryssä jo ajettu pois.
Naisen kasvoista laukesi pingoitus, ja taas niissä kuvastui tylsä välinpitämättömyys. Selvästi hän ei näyttänyt tajuavan, mitä mies kertoi vainolaisten lähdöstä ja maassa taas vallitsevasta rauhasta. Hän näkyi vaipuneen siihen yhteen ainoaan ajatukseensa, joka hänen mielensä oli täyttänyt; tuokion kuluttua läheni hän ahnaasti tutkimaan miehensä konttia, jota hän pohjaa myöten kopeloi. Ja tavattuaan sen tyhjänä hän ärtyisästi äyskäsi:
— Taaskaan… et mitään otusta tuonut, et lintuakaan…!
Mies vastasi alakuloisena ja ikäänkuin syytettynä:
— Luntakin on satanut lankoihin… Eikä otuksia ole…!
Kuului valittavaa vikinää pahnoilta, pettyneen toivon vaikerrusta. Lapset saivat silloin Viljon kontista kyrsäpalan kukin. Yksi tyttö oli maannut koko ajan liikahtamatta, ikäänkuin tajutonna… nyt hänkin virkosi, ojenteli laihaa käsivarttaan, nousi istumaan, ahmi ahnaasti leipää. Kun pala oli loppunut, vaipui hän autuas hymy kasvoillaan pahnoille takaisin. Mutta tuokion kuluttua näkyivät suonenvedon kouristukset häntä täristävän… leipä oli kai ollut liian voimakasta hänen pitkän nälän heikontamalle ruumiilleen. Vieraat silmäilivät sitä säikähtäen. Vihdoin vavistukset loppuivat, lapsi makasi taas liikahtamatta… mutta Viljo ei uskaltanut astua katsomaan, vieläkö raukka hengitti, hänestä vain näytti, että se siinä kuolleena makasi.
Pentti sai sukset, ja vieraat hankkiutuivat kiireellä lähtemään tältä viheliäisyyden majalta, jatkaakseen pahasti viivästynyttä matkaansa. Pakopirtin ainoa terve mies läksi heidän mukaansa. Hänessä oli virinnyt toivo, toivo vielä päästä palaamaan entisille elonsa maille, ja se toivo häntä ihmeellisesti virkisti, kun hän nyt polki hankeen tietä tuodakseen sitä myöten hevosen mökilleen.
— Mutta mihin sen täällä asetatte talvipakkasessa? kysyi Pentti hämillään.
Mies viittasi matalaa majaansa:
— Saunaan, tietysti.
Sinne yksille, ahtaille tiloille, potevain lasten viereen…! Ja miksei, sielläpähän se osaltaan lämmittää hataraa saunaa, — ajatteli Pentti poistuessaan.
Viimein lähestyivät miehet sitä vesakkoa, johon Hintsa oli jäänyt hevosta pitelemään. Mutta mikä omituinen ryske sieltäpäin kuului: Tanner tömisi, aivankuin hevosen levottomana teutaroidessa, ja mies päästeli aina sekaan karkeita kirouksia. Hiihtäjät kiirehtivät lähemmäs, — siellä oli susilauma Hintsan ja hevosen kimpussa. Silmät kiiluvina kiertelivät siinä nälkäiset, pörrökarvaiset pedot poljetulla hangella, pyrkien milloin miltäkin kolkalta iskeytymään ratsun tai miehen kurkkuun. Niitä oli siinä kymmenkunta punakitaista hurrilaista! Hintsa hosui hurjasti kirveellään joka taholle, hyppäsi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle hevosta sitä suojelemaan, huiskasi liian lähelle pyrkivää petoa päähän ja karjasi sekaan. Pelästynyt hevonen, jonka Hintsa oli koivuun sitonut, potki takajaloillaan, häätäen sekin kavioillaan susia luotaan.
Metsämiehen jousi kaatoi nyt yhden hukan kinokseen, ja toinen pökertyi samaan aikaan Hintsan kirveeniskusta. Toiset hyökkäsivät siitä välittämättä yhä kohti, mutta havaitsivat samassa vesakosta saapuvat hiihtäjät. Silloin ne päästivät pitkän, haikean ulinan, lähtiessään viheriöiltä kiiluvin silmin kuin kerät vyörymään saaliinsa luota, ja loikkasivat harjun taa, josta niiden venytetty valitushuuto vielä kauan kuului.
Hintsa pyyhki karvalakillaan likomäräksi hiostunutta tukkaansa ja huohotteli kuin pajan palje.
— Sinulle taisi tulla lämmin, virkkoi Viljo leikkisästi, toverinsa luo ehdittyään.
— Se otti kerrankin kovalle, myönsi Hintsa läähättäen.
— Kovemmalleko kuin tuonaan Viipurin Väkitornin aukolla, josta lakasit ryssiä kahta puolta?
— Se oli leikkityötä tähän verraten, — parahiksi ehditte perille!
Mutta pitkää lepoa ei Hintsa kuitenkaan tarvinnut. Pentti heitti hyvästit ratsulleen, jota jousimies läksi saunalleen taluttamaan, ja pian taivalsi taas kolme miestä Viipurista länteen vievää valtatietä myöten, mutta nyt kaikki keveästi liukuvilla suksilla.
Ei näkynyt vieläkään elävän jälkeä tieaukealla. Koko maakunta oli niin autio ja kuollut, kuin ei siellä elämää eikä liikettä olisi koskaan ollutkaan. Poltettujen kyläin asukkaat lymyilivät pakopirteissään syvissä metsissä, tietämättä mitään vihollisten poistumisesta.
Mutta entistä nopeammin katkesi nyt taival hiihtäjiltä. Pian olivat he sen merkkikiven luona, josta he tiesivät vanhan kauppatien vievän merenrannalta Lappeen kylien kautta Savoon. Siinä tienhaarassa oli heidän erottava, Pentin jatkaakseen yksin matkaansa valtatietä länteen päin, Viljon ja Hintsan poiketakseen pohjoisille metsämaille ja sitten Saimaan selkien poikki kauas yksinäiseen Olavinlinnaan. Näillä hiihtäjillä ei ollut paljon toivoa tavata ihmisasuntoa hävitetyssä maakunnassa, mutta Pentti tiesi ainakin Kymijoella ihmisiä löytävänsä, sillä siellähän piti vielä jotain sotaväkeäkin olla koolla.
— Viekää terveiset Savonlinnan miehille, virkkoi viimemainittu tovereilleen. — Ja sitten kotipuoleen, kun sinne joudutte.
— Jos joudumme! Ja milloin palaat sinne sinä? kysyi Viljo. — Vai jäätkö pitkiksikin ajoiksi Turkuun?
— En tiedä jäänkö sinne vai palaanko Viipuriin. Siellä ehkä edelleenkin miehiä tarvitaan.
— Jos tarvitaan, niin siellä tavataan, virkkoi Viljo, kääntyen päättävästi korpeen päin.
Sukset sihisivät eri tahoille autiossa metsässä. Hiihtäjät lisäsivät vauhtia, lisäsivät sitä lämpimikseen, sillä pakkanen kiristyi taas vihaisemmaksi, mutta myöskin mieltensä halusta. Vietävinään olevat viestit heitä kannustivat, ja heissä itsessään paloi jo ikävä päästä tästä kolkon hävityksen maailmasta ihmisten ilmoille.
Turun piispanlinnan holvikattoisessa kirjastohuoneessa työskentelivät harmaanhämäränä joulukuunpäivänä piispa Maunu Särkilahti ja hänen sihteerinsä, maisteri Paavali Scheel. Piispan edessä pöydällä oli pieni pino ohkaisia, nahkakantisia kirjoja, joita hän järjesteli eri kasoihin. Se oli ensimäinen Suomea varten painettu kirja, Turun hiippakunnan pappien messuopas, Missale Aboense. Tämä kirja oli jo Konrad-piispan aikana painettu Lyypekissä ja oli sitä silloin jo jaettu, mikäli oli riittänyt, papeille ympäri maan. Nyt oli äsken saapunut Saksasta tätä nuoren kirjapainotaidon kallista tuotetta uusi lähetys, ja Maunu-piispa puuhaili nyt sen levittämistä seurakuntiin.
Mutta surukseen oli hän huomannut tarpeelliseksi lähettää "missalen" mukana ankaran paimenkirjeen papistolleen. Hän oli näet tarkastusmatkoillaan kokenut, ettei monessakaan Suomen maakirkossa tämän jumalanpalvelusohjeen määräyksiä seurattu, vaan lojui tuo kallis aarre pappiloissa jonkinlaisena koristuksena, lukematta ja käyttämättä. Ja mielihaikealla täytyi Maunu-piispan myöntää tietävänsä senkin, mistä tuo johtui: Suomen papit eivät olleet ainoastaan harjaantumattomat präntättyä lukemaan, vaan oli sen pahempi heillä useimmilla latinankielen taitokin kaikista koulupänttäyksistä huolimatta siksi hatara, etteivät he tuota heille lähetettyä kirjaa täysin ymmärtäneetkään. Maunu-piispa nyt kiertokirjeessään kehoitti heitä ponnistuksiin, verestääkseen koulunaikaiset latinanmuistonsa; hän vaati heitä ehdottomasti perehtymään kirjan ohjeisiin ja rangaistuksen uhalla noudattamaan niitä toiminnassaan.
Piispan sihteeri kirjoitteli nyt tammipöydän toisella sivustalla neuvoja ja ohjeita siitä, miten "missalen" määräykset olisivat oikein ymmärrettävät. Hanhensulka sipitti yksitoikkoisesti, miltei väsyneesti, kirjuri ei näyttänyt tänään olevan erittäin innostunut työhönsä. Piispa huomasi sen.
— Teroititko heille erityisesti sitä, että joka sunnuntai on messun jälkeen saarna edelleen suomeksi pidettävä, kysyi hän kirjoitusmiestä hetken sivulta tarkastettuaan.
— Jo se on sanottu, — mutta mitä se hyödyttää, vastasi Paavali väsähtäneesti.
— Mitäkö hyödyttää! Siinähän juuri on ohjeittemme henki ja ydin, muuten on kirjain kuollut. Kaikista muistutuksistamme huolimatta he vain paapattavat ulkomuistilla latinalaiset messunsa, kuin niistä pikimmiten päästäkseen…
Kirjuri nosti päänsä pergamentin luota. Hänen kasvonsa olivat entistä soikeammat, ja hänen silmissään oli surumielinen ilme.
— En tarkoittanut sitä, isä. Tulin vain ajatelleeksi: Me laittelemme täällä kirkkomme paimenille tarkkapiirteisiä ohjeita ja neuvomme roomalaisen rituaalin yksityiskohtaisia menoja. Mutta kuka takaa, että kun kirjeemme saapuvat asianomaisiin pitäjiin, nämä eivät jo ole autioiksi hävitetyt, kuka takaa senkään, ettei silloin jo Suomen seurakunnille ruveta antamaan toisenlaisia kirkko-ohjeita toisaalta…
Piispa käännähti nyt nuhtelevalla ilmeellä raskasmieliseen kirjuriinsa päin:
— Toisaaltako, virkkoi hän. — Ei, Paavali, emme saa menettää luottamustamme. Meidän on toimittava hiippakuntamme hyväksi kaikesta huolimatta, lujasti uskoen, ettei Jumala anna kirkkonsa joutua häpeään eikä uskovaistensa kaatua perikatoon.
— Niin, niin, isä. Toisinaan tuntuu vain niin toivottomalta…
Paavali kirjoitti edelleen; sulka sipitti yksitoikkoisesti ja laahustamalla. Kirjoittajan oli nyt käännettävä paksu pergamenttilehti, mutta se kävi kankeasti, — hän huoahti. Vasen käsi oli näet maisterilla mustassa, pallonmuotoisessa siteessä, ja siksi sujuivat hänen likkeensä niin vaivaloisesti, kun hänen sillä oli koetettava työtään avustaa. Vihdoin sai hän lehden käännetyksi ja painautui taas siihen kirjaimia piirtämään.
Piispa oli nojatuolistaan osanotolla seurannut hänen puuhaansa, ja samalla oli äskeinen nuhteleva ilme tasoittunut pois hänen leveäluisilta kasvoiltaan. Hetken kuluttua hän virkahti kirjurilleen:
— Koskeeko käteesi vielä, Paavali?
— Ei käteen, enemmänkin sydämeen, vastasi maisteri surunvoittoisesti.
Piispa katseli nuorta ystäväänsä hetkisen lempeästi, hiukan säälien, mutta samalla oli pieni, harmiton hymykin hänen huulillaan. Paavali-maisterille oli tapahtunut vahinko, paha vahinko, vaikkei piispa sitä kuitenkaan niin perin vaaralliseksi arvostellut. Kun he viime elokuun lopulla olivat laivallaan palanneet Viipurista ja saapuneet Kuusiston linnan edustalle, oli maisteri, iloisena matkan onnistumisesta, noussut laivan keulaan laukaisemaan siinä olevaa pikkutykkiä, merkiksi linnan väelle piispan paluusta. Mutta lombardi, jota ei oltu taipaleella tarvittu, oli päässyt ruostumaan ja panos räjähti sytytysreiästä, silpoen sytyttäjältä käden. Peukalo ja etusormi puuttuivat nyt Paavalin vasemmasta kädestä. Haava oli kyllä, kauan kiusaa tehtyään, vähitellen parantunut, mutta tuo vahinko ei ollut sillä autettu. Se uhkasi katkaista nuorelta kanungilta koko hänen papillisen uransa. Sillä kielsihän kanooninen laki kirkkoa käyttämästä palveluksessaan ja varsinkin korkeammissa hengellisissä viroissa raajarikkoutunutta miestä. Siitä johtui nuoren maisterin masentunut mieli. Paavali Scheelin kunnianhimoinen tarkoitus oli ollut pyrkiä korkealle hierarkisia portaita myöten, ja hän oli jo hyvällä alulla: pitikö sen kauniin uran nyt siihen katketa?
Tämä henkilökohtainen vastoinkäyminen se oli muiden yleisten ikävyyksien ja koko maassa vallitsevan huolen ohessa noin matalaksi masentanut nuoren maisterin muuten toivorikkaan mielen. Ilottoman syyspäivän harmaja tunnelma tuli nyt vielä alakuloisuutta lisäämään. Tuokion kuluttua lisäsi Paavali varsin katkerasti piispa-ystävälleen:
— Kelvannen tästä ehkä vielä urkujen polkijaksi tuomiokirkkoon, sillä myöhää lienee minun nyt siirtyä pois koko kirkolliselta uralta. Isäni kuuluu kyllä aikoinaan tuumineen lähettää minut johonkin ritarihoviin sotilaaksi oppimaan, ja taisipa hän erehtyä, kun ei aikomustaan täyttänyt. Sillä nyt enää minusta tuskin on miekkamieheksikään, vaikka sellaisiakin nähtävästi pian Turussa tarvitaan. Sotilaskin tarvitsee toki kätensä!
Piispan sileiksiajetuille kasvoille levisi nyt yltyleensä tuo hyvänsävyinen hymy, ja hän virkkoi lohduttavasti nuorelle ystävälleen:
— Elä sure, Paavali, kyllä Hemming-herra Roomassa tämän asian järjestää. Olenhan pyytänyt pyhältä isältä sinulle poikkeuslupaa, ja tohtori Gaddillahan on siihen varoja käytettävänään.
— On kyllä, mutta…
— Kun on varoja, niin niillä on näihin aikoihin helppo korvata kaksi sormea, vaikkapa koko kädenkin, sitä todistavat kaikki tiedot nykyisestä Roomasta. Asu sinä vain rauhallisena edelleen pappilassasi ja hoida virkasi minun vastuullani!
Taas oli hiljaista kirjastohuoneessa, jossa kirjurin sulka edelleen tasaisesti rapisi. Vanhan piispan ajatukset siirtyivät jälleen niihin huolettaviin, vakaviin kysymyksiin, joiden ympärillä ne nykyisin alituiseen, yöt päivät, askaroivat. Kotvasen kuluttua muisti hän taas yhden seikan ja kävi siitä sihteerilleen tarinoimaan:
— Miten olikaan, löysitkö sitten joenpuoleisissa kellareissa kyllin varman piilopaikan tuomiokirkon kalleuksille… nimittäin jos tarve tulisi mitä kätkeä.
Nyt vilkastui alakuloisena istunut maisterikin ja ponnahti suoraksi istumaan.
— Löysin, isä. Kommunin jokirakennuksen alla on mainio kätkökellari, vieläpä sellainen, jota ei talon nykyisistä asukkaista kukaan tunnekaan. Se lienee vanha lymypaikka entisiltä sota-ajoilta.
— Hyvä, — oletko sinne jo jotakin vienyt?
— En muuta kuin ne kaksitoista hopea-apostolia, joiden kätkemisestä jo sovittiin. Mutta ehkäpä jo tänä iltana siirrän sinne pyhäinjäännöksetkin ja alttarikoristeet?
Piispa teki torjuvan liikkeen kädellään.
— Ei hätäillä, Paavali. Väestöä älkäämme ennenaikojaan säikyttäkö. Nyt on meillä pian Tuomaanmessu käsissä, sitten joulu, — toivioretkeläiset tahtovat nähdä kirkon oikeassa asussaan ja rukoilla pyhäinjäännösten ääressä. — Hetkisen vaiti oltuaan piispa vielä huoaten lisäsi: — Täytyyhän meidän toki toivoa, että joku sanoma saapuu Turkuun, ennenkuin viholliset hyökkäävät… jos nyt vihollinen tänne asti ollenkaan pääsee…
Maisteri, joka jo oli laskenut syrjään kynänsä, kuivasi verkalleen hiekalla kirjoitustaan. Sitten pisti hän tapansa mukaan loukkautuneen kätensä kauhtanansa liitoksen peittoon, katsoi kotvasen piispaa silmiin ja virkkoi melkein hämmästyneenä:
— Vieläkö uskallat toivoa, isä?
— En lakkaa rukoilemasta Viipurimme puolesta, enkä siis toivomastakaan.
— Lujapa on uskosi. Ja kumminkin tiedät totuuden: Viipuri ei voi ajanmittaan kestää, vaan sen täytyy antautua…
— Siellä on urheata väkeä, monta viikkoahan se on puolensa pitänyt, vastasi piispa, joskin hiukan epävarmalla äänellä.
— Siitäpä sen juuri näemme, vihollinen on itsepäinen. Sen voima on moninkertainen, se tahtoo Viipurin haltuunsa ja Turun myös… piiritys vie pakostakin antautumiseen. Kohta pariin kuukauteen emme ole saaneet sieltä mitään tietoja; kun tiedot kerran tulevat, tulevat ne varmaankin vihollisten mukana. Maa on silloin auki. Mikäpä pysäyttäisi enää arojen hurjia laumoja?
— Niin, mikä? Me emme sitä tiedä, mutta meidän täytyy sittenkin toivoa. — Piispa siirsi syrjään järjestämänsä kirjakasat ja vaipui nojatuoliinsa. Hän oli nyt masentuneen näköinen hänkin. Toivoton ilme pyrki samentamaan hänenkin katseensa, sillä täytyihän hänen myöntää nuoren ystävänsä todistelut sitoviksi. Mutta ikäänkuin viitaten johonkin mahdollisuuteen, johon hän ei kuitenkaan itsekään paljo uskonut, jatkoi hän vielä: — Onhan Kymijoellakin vähän varustusväkeä, joka ehkä voi tuota vyöryä edes viivyttää.
Mutta Paavali vastasi purevasti:
— On, muutamia kymmeniä huoveja siellä on ja joku satakunta talonpoikaa, jos ovat siellä enää nekään!
— Niin, heikko on kyllä sekin toivo…
Piispa oli tosin koettanut taivuttaa Turunlinnan päällikköä Didrik Hannunpoikaa kokoamaan ja järjestämään voimakkaamman varustusväen vihollisen tielle ja lähtemään itse sen johtajaksi Kymijoelle. Mutta Didrik oli ollut toimeton, niinkuin ainakin ja niinkuin viime aikoina kaikki muutkin Turussa.
Siellä oli näet viimeisinä viikkoina ruvennut vallitsemaan eräänlainen tylsynyt, toivoton mieliala, joka oli lamauttanut kaiken yritteliäisyydenkin. Odotettiin vain viestiä Viipurista, viestiä sen kaatumisesta ja vihollislaumain lähenemisestä, — toimetonna odotettiin. Syksyllä, kun oli puuhattu Viipuriin väkeä ja muonaa, oli mielissä vielä ollut kimmoavaisuutta ja miehissä pontta. Piispan uhrautuva esimerkki oli muihinkin elähdyttävästi vaikuttanut. Mutta senjälkeen kun Turkuun olivat saapuneet tiedot piiritysjoukon suuruudesta ja taistelevain voimain epäsuhtaudesta, oli toivoton, välinpitämätön mieliala ylemmistä piireistä vähitellen levinnyt alempiin, — usko voittoon oli katkennut.
Tuon toivottomuuden ja kasvavan pelon ohessa oli porvarien ja käsityöläisten kesken itänyt suuttumustakin niitä johtavia piirejä kohtaan, jotka niin huonosti olivat maan puolustuksesta pitäneet huolta. Heidän Viipurissa taistelevat poikansa tai veljensä olivat jätetyt sinne avutta vihollisten teloitettaviksi, ja nyt ei Turunkaan puolustamiseksi tehty mitään… Tämän väestössä vallitsevan mielialan Paavali Scheel tunsi. Hän tiesi, että Didrik Hannunpojalle, kun tämä joskus ihmeeksi linnastaan liikkui kaupungilla, jo oli väkijoukosta singautettu pilkkasanoja, ja hän pelkäsi, että tuo kiukku helposti voisi kohdistua piispaakin vastaan, jonka huolena puolustustoimet enimmäkseen olivat olleet. Sillä niin etäälle kuin Ruotsin hallitusmiehiin ei monikaan osannut suuttumustaan suunnata.
— Olisinpa melkein suonut, että vihollinen olisi tänne ehtinyt sulan veden aikana, virkkoi maisteri, nousten jäykistynein jäsenin pöydän äärestä, jossa hän kauan oli istunut.
— Miksi niin? kysyi piispa ihmeissään.
— Silloin olisi ainakin osa väestöstä voinut aluksillaan pelastua saaristoon. Ja sinäkin, isä, olisit voinut nousta laivaan…
Mutta piispa keskeytti melkein ankarasti nuoren ystävänsä:
— Älä ajattele minua. Mikä olisi yhden ihmisen kohtalo sen tuhon rinnalla, minkä vihollisten saapuminen koko kaupungillemme tuottaisi. Meidän täytyy vielä ajatella sen pelastamista. Onhan kaupungissa miehistä väkeä; varustakaamme se aseilla!
— Se on myöhää nyt, vastasi Paavali synkästi. — Kukin vetäytyy nyt kuoreensa, ajattelee vain omaa kohtaloaan. Eikä ole enää varojakaan; kenellä vielä jotakin olisi, hän ne hiljaisuudessa kätkee…
— Niin, ei ole varoja enää minullakaan. Kaikki omani olen käyttänyt puolustustoimiin, isoksi osaksi kirkonkin varat, jonka minulle Jumalanäiti anteeksi antakoon…
Piispan sihteeri oli puhellessaan pukeutunut turkisviittaansa, ja teki lähtöä piispalasta. Hänen oli tapana näin iltapuoleen kävellä pyhän Gertrudin kilttaan juomaan oluthaarikan ja kuulemaan kaupungin uutisia. Säätä katsellakseen pysähtyi hän vielä tuokioksi kirjaston pienen ikkunan eteen, silmäillen miettiväisenä siinä edustalla olevia Napaturun mataloita muurinsärmiä. Nuo vanhat, lumenpeittoiset varustukset, jotka aikoinaan olivat Turun maanpuoleiseksi suojaksi rakennetut, eivät voisi päivääkään pidättää vihollista, vaikkapa vielä olisi aseväkeäkin niitä puolustamassa, päätteli hän. Nyt ei ole tykkejä, ei väkeä; Turkua ei voida puolustaa senkään vertaa kuin Viipuria, vaan se on tuomittu heti joutumaan maan puolelta hyökkäävän vihollisen jalkoihin!
Piispakin oli pysähtynyt kirjurinsa viereen ikkunan luo. Hänen katseensa suuntautuivat joen puolelle, lumisten peltojen yli, ja hän virkahti huoahtaen:
— Niin, jäässä on Aurajoki, jäässä pian merikin, talvi sulkee meidät tänne.
— Ja tänne me hukumme kuin umpisolaan. Vuodet kuluvat; pian ei meitä muisteta olleeksikaan, kenties ei Turkuakaan, kenties ei Suomea ollenkaan!
Mutta piispa oikaisihe taas suoraksi:
— Ei, toivoa elä jätä, Paavali, silloin menee kaikki!
— Jospa sen voisi säilyttää. Mutta koetan vielä sinun avullasi, isä,Hyvästi huomiseen.
Nuori maisteri laskeusi piispankerroksesta alas ja käveli vahdin ohi, joka siinä hääteli portilta pois kerjäläisiä, — tapansa mukaan ne taas sangen vaativina ja suurisuisina siinä almuja porasivat. Mutta samassa näki hän linnanhuovin täyttä ravia ajavan tuomiokirkon kupeitse piispalaan päin. Paavali Scheel pysähtyi odottamaan ratsumiestä, uteliaana kuulemaan, mitä uutisia nyt mahtoi linnasta piispalaan saapua. Nämä kaksi mahtavaa vallankeskustaa Turun vastakkaisilla laidoilla eivät näet näihin aikoihin olleet juuri missään vuorovaikutuksessa keskenään. Niiden välit olivat monesta syystä käyneet kankeiksi ja epäystävällisiksi.
Ratsumies laskeutui piispan sihteerin edessä satulasta ja kertoi tuovansa linnasta piispalle tärkeitä viestiä. Yhdessä he sitte läksivät astumaan piispan luo.
Kirjastoon saavuttuaan, jossa piispa vielä raskaissa mietteissään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan ääressä, saneli linnanpalvelija kuin ulkolukua:
— Linnanherra Hannu Didrikinpoika tervehtii hänen korkea-arvoisuuttaan Suomen piispaa ja käskee ilmoittaa, että valtionhoitaja, jalosukuinen herra Steen Sture juuri on saapunut Turun linnaan. Ja pyytää hän sen johdosta piispaa saapumaan linnaan valtionhoitajaa tapaamaan.
Ällistyneinä jäivät huovin eteen ääneti seisomaan kirkon miehet, sekä vanha että nuori. Tätä viestiä he eivät ollenkaan ymmärtäneet, eivätpä uskoneet oikein kuulleensa airueen ulkolukua. Sillä eihän ollut kenelläkään Turussa ollut mitään tietoa siitä, että Ruotsin valtionhoitaja nyt talvimyrskyillä oli aikonutkaan purjehtia Tukholmasta meren yli Suomeen. Koko syyskauden häntä kyllä oli jännityksellä ja kärsimättömästi odotettu; pyytämällä olivat niin piispa kuin muutkin Turun herrat monasti häntä pyytäneet tulemaan sotaväkineen Viipurin avuksi. Häntä oli kiirehditty, rukoiltu…
Ja monta kertaa oli Steen Sture luvannutkin tulla… oli ollut lähdössä, kerrottiin, jopa laivassakin. Mutta aina oli se lähtö jäänyt aikomukseen; syksy oli mennyt, eikä apujoukkoja Ruotsista tullut. Viimeksi oli Tukholmasta saapunut Turkuun sama masentava viesti, mikä Viipuriinkin, että näet sotaväessä riehuu rutto, ei voida lähteä. Tämä uutinen se juuri oli niin syvälle masentanut mielet Suomessa. Syksy oli muuttunut talveksi, Viipuria pidettiin jo menetettynä, — nyt ei kukaan enää odottanut apua valtionhoitajalta, johon kaikki luottamus oli lopussa. Ja nyt tulee tämä tyhmännäköinen huovi siihen rupattamaan, että muka valtionhoitaja on Turun linnassa…
— Sanotko herra Steen Sture? uteli vasta hetken kuluttua piispa, joka arveli airueen jotenkin asiansa sekoittaneen. — Sanotko että hän on täällä Turussa?
— Niin käskettiin sanoa…
— Onko siis laivoja saapunut linnan alle? — Ei laivoja; reellä he ajoivat linnaan.
— He… ketkä? Onko linnaan saapunut Ruotsista sotaväkeä?
— Sotaväkeäkö, — ei. Heitä on vain kymmenkunta herraa, viidellä reellä ajoivat.
— Mistä?
— Rantatietä kuuluvat ajaneen etelästä päin… Outoja olivat nuo uutiset piispalle ja hänen kirjurilleen. He katselivat airutta, katselivat toisiaan… he eivät ymmärtäneet, mitä varten valtionhoitaja nyt on saapunut ilman mitään sotaväkeä mukanaan, eivät tienneet, odottaako tästä uutisesta hyvää vaiko huonoa käännettä. Mutta Paavali-maisteri haki arkihuoneesta piispan väljät turkit ja virkkoi:
— Tietysti lähdet, isä, linnaan. Maan kohtalohan on kysymyksessä.
— Tietysti, käske valjastaa hevonen. Ja sinä tulet mukaan. Tuki on aina hyvä vanhalle miehelle.
Piispan leveässä saanireessä ajoivat hengenmiehet hetken kuluttua Kirkkokadun kapeita kujanteitä pitkin torille ja siitä sillan yli Anningaisten puolelle, — Aurajoki oli kyllä jo jäässä, mutta sitä ei vielä hevosella ajettu. Torilla ja sillan korvassa seisoskeli porvareita vilkkaasti keskustellen. He olivat nähtävästi huomanneet outojen herrojen ajavan etelästäpäin sillan yli linnaan, olivat ehkä tunteneet valtionhoitajan ja koettivat kai harkita, mitähän tämä odottamaton vierailu merkinnee. Uteliaina he nyt kurkistelivat, ajoiko siinä todella itse piispakin linnaan, ja he supattivat vilkkaasti keskenään, sillä tämä oli melkein yhtä outo tapaus.
Harvoinpa olikin piispa kulkenut sitä tietä, joka vei Puolalanmäen ja jokiaittojen välisten peltojen pientareiden lomitse sekä Tallimäen alaista joenäyrästä myöten linnan veräjälle. Melkein oudoksuen katseli senvuoksi Maunu Särkilahti nyt noita maisemia, joiden ohi hän aisakellon kilistessä ajeli siinä pakastuvassa, raittiissa talvi-ilmassa, joka suloisesti virkisti hänen väsyneitä veriään. Vallan uljaalta täältä katsoen näytti tuo joen vastapäisellä, korkealla rannalla oleva Pyhän Olavin valkoinen luostari, ja sakeassa oli sen alapuolella, vesirajassa, porvarien harmaita tavara-aittoja, joiden edustalle heidän laivojaan oli jäätynyt. Ja kun ajajat, sivuutettuaan linnan pienen hautuumaan sekä siinä olevan rukoushuoneen, saapuivat Turunlinnaan suurelle, mantereenpuoleiselle etupihalle, jossa olivat pitkät talousrakennukset, leipomo- ja panimohuoneet, pajat ja saunat, niin olipa se piispalle melkein kuin uutta maailmaa. Niiden korkeiden vallien välissä, jotka olivat kahden puolen linnansalmea, oli lumi vähissä ja piispan reki rasasi siinä vingahdellen puista laskusiltaa myöten tuon kaksitornisen linnan pihalle, jonka pohjoisen siipirakennuksen eteen se pysähtyi. Siinä olivat näet Kaarlo Knuutinpojan rakennuttamat juhlahuoneet sekä linnanpäällikön asunto.
Siellä vastaanotti Didriki Hannunpoika kuninkaansalissa harvinaisen vieraansa. Piispa tervehti niitä hienoja herroja, Steen Sturen seurueeseen kuuluvia ylimyksiä, jotka jo salissa olivat häntä odottamassa. Linnanherra mainitsi esitellessään komeita nimiä: Steen Turenpoika Bjelke, Erik Trolle, Svante Sture, enimmäkseen nuoria miehiä. Itse valtionhoitaja ei ollut vielä saapuvilla, hän kuului kovin vilustuneen matkalla ja oli nyt ruoan jälkeen käynyt lepäämään.
Tervehdittyään noita samettipukuisia herroja, joiden kaatiot olivat kapeat kuin reisille valetut ja joiden pitkien, leveiden hihojen suissa pienet kulkuset kilisivät, mutta joilla tämän komeuden vastakohtana samalla oli koipisaappaat jaloissaan pitkäkärkisten kenkiensä tilalla ja villahuivit kaulaansa käärittyinä, virkkoi Maunu-piispa puheen aluksi:
— Herrat ovat näen mä tulleet Suomeen joulua viettämään. Terve tuloa!
Hän ei tarkoittanut ääntään pisteliääksi, mutta ivaa lienevät Ruotsin herrat siinä sentään löytäneet, koska he hiukan irvistellen hymähtivät. Ja nuori, uljasryhtinen Svante Sture, joka oli valtionhoitajan orpana, mutta näkyi olevan tälle hiukan karsas, vastasi kuin leikkipuhetta jatkaen:
— Teidän korkea-arvoisuutenne ei nähtävästi arvele meillä olevan kovin vakavia, sotaisia aikomuksia. Kenties ei retkikuntamme olekaan sen näköinen.
— Niin, en näe matkassanne sitä, jota sotaan etupäässä tarvittaisiin ja jota kesästä asti olemme Ruotsista odottaneet, — sotaväkeä.
— Ei, sitä on meillä täällä kyllä vähänlaisesti mukanamme, vastasi Svante-herra. — Kiitämmepä suojeluspyhiämme, että itse olemme tänne hengissä ehtineet.
— Olette siis taistelleet myrskyn kourissa?
— Kovat kamppailut olemme kestäneet.
Ja vakaviksi käyneinä kertoivat nyt herrat, useat heistä vieläkin käheinä vilustuksesta, tulevansa suoraan merihädästä, johon heidän väkeään paljon oli hukkunut. Kuin pelastavan onnen viskaamina olivat he vihdoin päässeet maihin kauas Uudenmaan rannikolle, Porkkalan niemeen, josta he nyt kiireen kautta olivat vain muutamain palvelijainsa seuraamina ajaneet Turkuun.
— Kiitämme Jumalanäitiä siitä armosta, virkkoi piispa, hänkin nyt varsin vakavana. — Mutta miksi tulitte tänne? Miksi ette ajaneet suoraan Viipuriin, vaikkapa vähälläkin väellä?
— Viipuriin, vastasivat herrat kysyvinä. — Onko se enää meikäläisten käsissä?
— Niin, siitäpä on kysymys. Sitä me täällä joka hetki pelolla ja tuskalla ajattelemme; siksi juuri olemme teitä niin hartaasti odottaneet. — Piispan ääni oli käynyt juhlalliseksi, ja se oli melkein ankara, kun hän jatkoi: — Ja siksi juuri onkin meidän sydäntä kaiveleva, vakava kysymyksemme: Miksi ette tulleet ennen, miksi ette tulleet Ruotsin koko sotaväki mukananne torjumaan sitä vaaraa, joka uhkaa tätä maata ja koko valtakuntaa?
— Niin, miksi?
Mieliala kuninkaansalissa oli yhtäkkiä käynyt kankeaksi. Ruotsin herrat katsoivat toisiaan. Vastauksen antaminen piispan syyttävään kysymykseen ei ollut heille niinkään helppoa; he eivät ehkä voineet taikka tahtoneet puhua kaikkea, mitä Ruotsissakin ajateltiin Steen Sturen vitkastelusta. Mutta he kertoivat kuitenkin suurenlaisen laivaston jo marraskuun loppupuolella kulkutaudin asetuttua, purjehtineen Tukholmasta, — he olivat siinä lähteneet hyvässä aikomuksessa joutua vielä riittävällä väellä Viipurin avuksi. Mutta monet vastukset heitä taas matkalla viivyttivät. Tukholman saaristoväylällä oli vastatuuli, joka pidätti heitä siellä viikon, toista. Vihdoin pääsivät he kuitenkin avomerelle; mutta siellä yhytti laivaston myrsky, joka sen hajoitti ja runteli. Miten eri laivojen lienee käynyt, siitä ei Ruotsin herroilla ollut tietoa, mutta he arvelivat niistä suurimman osan kuitenkin päässeen takaisin Ruotsin rannikolle. Toiset laivat olivat pyrkineet Ahvenanmaan suojaan, ja ainakin olivat muonalaivat pelastuneet sinne. Erästä laivastonosaa ajeli syysmyrsky monta päivää aavalla merellä, ja siitä pelastui pari, kolme laivaa vihdoin Uudenmaan rannalle, — päällikkölaiva oli, onnellista kyllä, niiden joukossa.