— Mutta toimia heti! — virkkoi metsästäjä.
— Kenties! — vastasi tohtori, pannen painoa tälle sanalle.
— Mutta, hyvä tohtori, voitteko te hajoittaa tämän pimeyden?
— Kuka tietää, Joe!
— Jaa-a, jos sen tekisitte, niin minä sanoisin, että te olette maailman viisain mies.
Tohtori oli hetken aikaa vaiti. Hän mietiskeli. Levottomin silmin katselivat häntä toiset. Tämä jännittävä hetki oli saattanut heidät kiihkoisaan tilaan. Kotvasen kuluttua lausui Fergusson:
— Minun ajatukseni on seuraava. Meillä on vielä 90 kiloa pohjalastia, sillä hiekkasäkithän ovat vielä koskematta. Kaiketikin tuo vanki, nääntynyt ja väsynyt mies, painaa yhtä paljon kuin jompikumpi meistä. Meidän on siis vielä noin 25 kiloa heitettävä ulos, päästäksemme nousemaan pikemmin.
— Mikä on siis aikomuksesi? — kysyi Kennedy.
— Katsos, Dick; myönnäthän, että jos meidän onnistuu saada vanki gondoliin, ja jos minä heitän sen verran pohjalastia ulos kuin hän painaa, niin on pallon tasapaino entisellään. Mutta jos minä sitten tahdon äkkiä kohota ylemmäs, päästäksemme näistä neekereistä, täytyy minun käyttää tehokkaampia keinoja kuin hormi; niinmuodoin, heitettyäni ulos pohjalastia ylijäämän pois, pääsen varmasti nousemaan suurella nopeudella.
— Se on selvä se.
— Niin kyllä, mutta on siinä yksi epäkohta: voidakseni sittemmin laskeutua alemmas, pitäisi minun vähentää kaasua samassa suhteessa kuin pohjalastia on heitetty. Kaasu on kyllä kallista ainetta, mutta sitähän ei auta surkeilla, kun kysymyksessä on ihmishenki.
— Sinä olet oikeassa, Samuel; meidän täytyy panna altiiksi kaikki, pelastaaksemme hänet.
— Ryhdytään toimiin siis. Asettakaa kaikki säkit gondolin laidalle sillä tapaa, että ne saattaa heittää pois yht'aikaa.
— Ja tämä pimeys?
— Se pitää piilossa meidän valmistuksiamme ja hälvenee, kun ne ovat selvillä. Pitäkää aseet saatavilla. Kenties tarvitaan laukauksia. Ja niitähän saadaan karbiinista yksi, kahdesta pyssystä neljä, kahdesta revolverista kaksitoista, yhteensä seitsemäntoista laukausta neljänneksen minutin kuluessa. Mahdollista sekin, että tämä jyrinä on tarpeetonta. Oletteko valmiit?
— Valmiit ollaan, — vastasi Joe.
Säkit pantiin laidalle, aseet kuntoon.
— Hyvä on, — sanoi tohtori. — Pitäkää nyt tarkka vaari. Joen tulee heittää pohjalasti ja Dickin tehtävänä on nostaa vanki gondoliin, mutta ei saa tehdä mitään, ennenkuin minä annan käskyn. Joe, mene päästämään ankkuri ja nouse nopeasti gondoliin.
Joe laskeutui köyttä myöten ja palasi muutaman silmänräpäyksen perästä.Victorialeijui jälleen vapaana ilmassa, melkein yhdessä kohdin.
Sillä välin tarkasti tohtori seoksen arkun ja huomasi siinä olevan riittävissä määrin kaasua hormin tulta varten, jotenka Bunsenin pattereita ei tarvitse käyttää pitkään aikaan veden hajoittamiseksi. Hän irroitti molemmat johtolangat, huolellisesti eristetyt, otti vihdoin matkalaukustansa kaksi teräväpäisiksi vuoltua hiilenpalasta ja kiinnitti ne johtolankain päihin.
Käsittämättä mitään ja sanaakaan sanomatta katselivat toiset häntä. Valmistukset päätettyänsä, tohtori astui keskelle gondolia, otti hiilenpalaset käteensä, yhden kumpaankin, ja pani kärjet vastakkain.
Silloin syntyi räikeä ja häikäisevän kirkas valo hiilenkärkien väliin; suunnaton sähkövalo-kimppu mursi sanan täydessä merkityksessä yön pimeyden.
— Voi, tohtori!… — yritti Joe huutamaan.
— Ei sanaakaan! — virkkoi Fergusson.
Sädekimppu. — Lähetyssaarnaaja. — Siepattu valovyöhykkeesen. —Lazaristi-pappi. — Vähä toivoa. — Tohtorin huolenpito. —Kieltäymyksen elämä. — Tulivuoren yli.
Fergusson heitteli sädekimppuansa avaruudessa puoleen ja toiseen, kunnes se pysähtyi erääsen kohtaan, mistä kuului kauhistuksen huutoja. Kumppalit katsahtivat sinne kiihkein silmin.
Baobab, jonka kohdallaVictorialeijui melkein yhdessä kohdin, kasvoi keskellä aukiota. Ympärillä levittelihe sesami- ja sokeriruoko-vainioita, ja niitten välillä näkyi puolensadan verran mataloita, suippopäisiä majoja. Niitten lähellä tungeskeli taajoin joukoin neekereitä.
Parin kolmenkymmenen metrin päässä pallosta seisoi maahan lyöty pylväs. Sen juurella loikoi ihmis-olento, noin kolmenkymmenen vuoden iässä, mustatukkainen, puoleksi alastonna, laiha, verta vuotavia haavoja täynnään, pää painuksissa rinnalla. Vähäinen ala lyhempiä hivuksia päälaella osoitti tonsuuria, joka ei vielä kokonaan ollut kasvanut umpeen.
— Lähetyssaarnaaja! Pappi! — huudahti Joe.
— Voi poloista! — toisti Kennedy.
— Me pelastamme hänet, Dick, — lausui tohtori. — Me pelastamme hänet.
Sanomattakin on selvä, että kauhea hämmästys valtasi neekerit, kun näkivät ylhäältä moisen suunnattoman pyrstötähden, perässään kirkas valojuova. Heidän kirkumisiaan kuullessansa, nosti vanki päänsä. Hänen silmissään elähti toivo ja, täydelleen ymmärtämättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, hän kurotti kätensä odottamattomain pelastajainsa puoleen.
— Hän elää! Hän elää! — huudahti Fergusson. — Jumalan kiitos! Villit ovat aivan suunniltaan säikäyksestä. Me pelastamme hänet! Olettehan valmiina, ystävät?
— Olemme, Samuel, olemme.
— Joe, sammuta hormi!
Tohtorin käsky täytettiin. Vieno, tuskin huomattava tuulenhenki huojutti hiljaaVictoriatavangin kohdalla, samalla kuin pallo, kaasun tihetessä, verkalleen laski alemmas. Kymmenisen minuttia se uiskenteli kirkkaissa valoaalloissa. Fergusson käänteli säteikköänsä, työntäen väkijoukkoihin tuon tuostakin räikeän valonhulvauksen. Villit, sanomattoman kauhun vallassa, katosivat vähitellen majoihinsa, ja pian oli pylvään ympäristö aivan tyhjänään ihmisistä.
Gondoli läheni maata. Muutamat rohkeimmista villeistä, huomatessaan olevansa menettämäisillään uhrinsa, palasivat kirkuen takaisin. Kennedy sieppasi pyssynsä, mutta tohtori kielsi laukaisemasta.
Pappi oli polvillaan, hän kun ei enää jaksanut pysyä pystyssä. Hän oli irrallaan pylvään juurella, sillä villitkin olivat huomanneet tarpeettomaksi sitoa häntä kiinni. Samassa kuin gondoli laskeutui maahan, sieppasi Kennedy häntä vyötäisistä ja nosti gondoliin, ja samassa Joe heitti ulos pohjalastia. Tohtori odotti pallon nousevan tavattomalla voimalla, mutta, kohottuaan metrin maasta, se pysähtyi.
— Mikäs meitä pitelee? — huudahti hän, ja hänen äänessään helähti palanen säikäystä.
Muutamia neekereitä juoksi lähemmäs, rajusti kiljuen.
— Kas! — huusi Joe, kurottautuen laidan yli. — Yksi noita peiakkaan murjaaneja on tarttunut gondolin pohjaan.
— Dick, Dick! — huusi tohtori. — Vesiarkku!
Dick ymmärsi ystävänsä tarkoituksen. Hän nosti yhden vesiarkuista, joka painoi lähes 50 kiloa, ja heitti sen laidan yli.
Victoriakeveni täten äkkiä ja ponnahti satasen metriä ylä-ilmoihin, väkijoukon raivotessa. Heiltähän oli vanki karannut, päässyt tuonne häikäisevään valoon.
— Eläköön! — huusivat tohtorin kumppalit. Äkkiä ponnahti pallo jälleen, kohoten nyt enemmän kuin 300 metrin korkeuteen.
— Mitäs tämä merkitsee? — kysyi Kennedy, ollen vähällä mennä kumoon.
— Eipä niin mitään, — vastasi tohtori tyyneesti. — Tuo konna vaan helti meistä.
Joe kurottautui samassa ja ennätti vielä nähdä, kuinka villi, kädet haarallaan, pyöriskeli ilmassa ja vihdoin musertui maata vasten. Tohtori irroitti nyt johtolangat erilleen, ja syvä pimeys vallitsi jälleen. Kello oli 1 yöllä.
Pyörryksissä ollut Franskalainen avasi vihdoin silmänsä
— Te olette pelastettu, — sanoi tohtori hänelle.
— Pelastettu, — vastasi toinen englanninkielellä, murheellisesti myhähtäen, — pelastettu julmasta kuolemasta. Minä kiitän teitä, veljet, mutta minun päiväni ovat luetut, jopa hetkenikin; minulla ei ole enää pitkiä aikoja elettävinä.
Väsyneenä hän jälleen vaipui horroksiin.
— Hän kuolee! — huudahti Dick.
— Ei kuole, — vastasi Fergusson, kumartuen hänen ylitsensä; — viedään hänet telttaan.
He laskivat hiljaa vuoteelle tämän laihtuneen, nääntyneen olennon, täynnä naarmuja ja yhä vieläkin verta vuotavia haavoja, raudan tai tulen julmia jälkiä. Tohtori pesi haavat ja pani niitten päälle nenäliinasta nyhtämäänsä nöyhdettä, menetellen siinä taitavasti ja varmasti kuin lääkäri. Senjälkeen hän otti matka-aptekistaan vahvistavia rohtoja ja kaasi niitä muutaman tipan papin huulille.
Nuo sääliä herättävät huulet liikahtivat heikosti, ja töin tuskin tuli kuuluviin sanat: Kiitos! kiitos!
Tohtori huomasi täydellisen rauhan olevan sairaalle välttämätöntä. Hän veti kiinni teltan uutimet ja palasi palloansa hoitamaan.
Ilmapallo, joka uuden tulokkaansa tähden oli kevennetty noin 40:llä kilolla, pysyi ylä-ilmoissa ilman hormin apua. Aamun sarastaessa alkoi hiljainen ilmavirta kuljettaa sitä länsiluodetta kohti (WNW). Tuon tuostakin Fergusson kävi peräämässä sairaan tilaa.
— Säilyyköhän meille tämä taivaan lähettämä matkatoveri? — puhuiSkotlantilainen. — Onko sinulla yhtään toivoa?
— Kyllä, Dick; hyvällä huolenpidolla ja tässä puhtaassa ilmassa hän toipuu.
— Onpas se mies saanut kestää yhtä ja toista! — sanoi Joe liikutettuna. — Uskokaapas vaan, että hänen työnsä on kysynyt enemmän rohkeutta kuin meidän, hän kun on ypö yksinään uskaltanut noitten villien joukkoon!
— Se on varma se, — vastasi metsästäjä.
Tohtori ei sallinut koko päivässä häiritä kovaonnisen unta. Se oli pitkää horrostilaa, jota silloin tällöin keskeyttivät tuskan valitukset, synnyttäen levottomuutta tohtorissa.
Illan pimeässä käviVictoriaankkuriin, ja yön aikana, Joen ja Kennedyn vuoroansa hoidellessa sairasta, piti tohtori kaikkien yhteisestä turvallisuudesta huolta.
Huomis-aamuna oliVictoriakääntynyt hiukan länteen. Kaikki ennusti ihanaa, kirkasta päivää. Sairas jaksoi puhua hiukan paremmalla äänellä. Teltan uutimet vedettiin syrjään, ja nauttimalla hän nautti aamun raikasta ilmaa.
— Kuinka jaksatte? — kysyi Fergusson häneltä.
— Kenties paremmin, — vastasi toinen. — Mutta enhän vielä ole teitä, ystävät hyvät, nähnyt kuin unen horroksissa. Tuskin tiedän itsekään, mitenkä tämä kaikki on käynyt! Sanokaa ketä te olette, jotta liittäisin teidän nimenne viimeiseen rukoukseeni.
— Me olemme Englantilaisia, — vastasi tohtori. — Me olemme ilmapallolla kulkemassa Afrikan poikki, ja matkalla oli meillä onni pelastaa teidät.
— Tieteellä on sankarinsa, — virkkoi sairas.
— Mutta uskonnolla on marttyrinsä, — vastasi Skotlantilainen.
— Oletteko lähetyssaarnaaja? — kysyi tohtori.
— Olen pappi Lazaristien lähetystoimessa. Taivas lähetti teidät luokseni, ja taivas olkoon kiitetty! Minun henkeni oli jo valmis uhrattavaksi. Mutta te tulette Europasta. Kertokaa Europasta, Franskanmaasta! En ole saanut sieltä tietoja viiteen vuoteen.
— Viisikö vuotta näitten villien seassa! — huudahti Kennedy.
— He ovat pelastettavia sieluja hekin, — virkkoi nuori pappi, — tiedottomia, villejä veljiämme, jotka uskonto yksin voi opettaa ja sivistää.
Lähetyssaarnaajan toivomuksen mukaan, haasteli Fergusson hänelle kauan aikaa Franskanmaasta.
Sairas kuunteli hartaasti, kyyneleitä vuodattaen. Tuon tuostakin mies parka puristi milloin Kennedyn, milloin Joen kättä kuumeisilla käsillänsä. Tohtori tarjosi hänelle muutaman kupillisen teetä, jotka hän mielihyvällä joikin. Hän voimistui sen verran, että jaksoi hiukan kohottautua, ja myhähti, nähdessään kohoavansa niin kirkasta taivasta kohti. — Te olette uljaita matkustajia, — puheli hän, — ja teidän rohkea yrityksenne onnistuu; te näette jälleen vanhempanne, ystävänne, isänmaanne, te…
Hän ei jaksanut sen enempää, vaan oikaisihe jälleen ja makasi muutamia tunteja melkein luonnotonna Fergussoniin nojaten. Tämä ei voinut hillitä liikutustaan. Hän huomasi sairaan olevan viimeisillään. Pitääkö heidän niin pian jälleen menettää hänet, jonka he ovat pelastaneet teloitukselta? Hän sitoi uudelleen marttyrin kamalat haavat ja oli pakotettu käyttämään suurimman osan vesivarastoansa hänen polttavain jäsentensä viivoitukseksi. Hän osoitti sairasta kohtaan mitä hellintä ja taitavinta huolenpitoa, ja hänen käsivarsillansa sairas vähitellen alkoi toipua, vaikk'ei elämä enää ottanutkaan palataksensa.
Tohtori kuunteli hänen elämänsä tarinaa, jota toinen kertoi katkonnaisin sanoin.
— Puhukaa äidinkieltänne, — virkkoi tohtori, — minä ymmärrän sitä, ja teidän itsennekin on helpompi.
Lähetyssaarnaaja oli syntyisin Aradonin kylästä, Bretagnessa. Pienestä pitäin paloi hänen mielensä päästä papiksi. Tähän kieltäymysten elämään hän liitti vielä elämän täynnä vaaroja, ruveten saarnaajaksi Lazaristien lähetystoimeen. Kahdenkymmenen vuoden vanhana hän jätti isänmaansa ja nousi Afrikan epäystävälliselle rannalle. Ja siitä saakka hän oli, vastuksia voittaen, puutetta kärsien, vaeltaen ja rukoillen, ennättänyt vähitellen niitten heimojen luokse, jotka asuvat ylisen Niilin lisäjokien varsilla. Kaksi pitkää vuotta hänen uskontoansa hyljittiin, hänen hartauttansa ylenkatsottiin, hänen rakkaudentöitään käsitettiin väärin. Muuan heimo, Njambarran julmimpia, otti hänet vangiksi, ja siinä hän sai kestää mitä raainta kohtelua. Mutta yhä hän opetti, neuvoi, rukoili. Tämä heimo hävitettiin, ja jo luultiin hänenkin saaneen surmansa niissä taisteluissa, joita senpuoleiset heimot myötäänsä käyvät keskenänsä, mutta hän eli eikä kääntynyt takaisin, vaan jatkoi matkaansa, evankeliumia saarnaten. Hänen rauhallisin aikansa oli se, jolloin häntä pidettiin hulluna. Opittuansa maan kieltä, hän saarnasi edelleen. Kului vielä kaksi vuotta. Silloin hän saapui näitten raakalaisten juo, yli-inhimillisen, Jumalasta lähtevän voiman innostamana. Vuoden päivät hän oli asunut tämän Njam-Njamien sukuisen heimon, Barafrin, luona, joka on mitä raa'impia. Kuningas oli kuollut muutama päivä sitten. Tämä odottamaton kuolemantapaus pantiin hänen syyksensä, ja siksi he päättivät tehdä hänestä vikauhrin. Neljäkymmentä tuntia oli jo kestänyt hänen kidutustansa, ja — tohtori oli arvannut oikein — hänen oli määrä kuolla auringon valossa puolenpäivän aikana. Kuultuaan pyssynlaukaukset, hän oli vaistomaisesti huutanut: A moi! à moi! Hän oli luullut näkevänsä unta, kunnes oli ylhäältä kuullut rohkaisevia sanoja.
— Enkä minä sure — lisäsi hän — tätä elämää, joka pian loppuu; elämäni on Herran oma.
— Toivokaa vielä, — puheli tohtori; — olemmehan me teidän luonanne; me pelastamme teidät kuolemasta, niinkuin pelastimme teidät teloittajainnekin käsistä.
— En pyydä taivaalta niin paljoa, — vastasi pappi, kohtaloonsa tyytyen. — Kiitetty olkoon Jumala, joka ennen kuolemaani soi minulle sen riemun, että saan puristaa ystäväin kättä ja kuulla kotimaani kieltä!
Lähetyssaarnaaja hervahti jälleen. Näin kului päivä toivon ja pelvon välillä. Kennedy oli levoton, Joe pyhkäisi tuon tuostakin silmiänsä salavihkaa.
Victoriaeteni verkalleen. Tuulikin näytti säälivän sen kallista kantamusta.
Illemmalla ilmoitti Joe näkevänsä lännessä suunnattoman laajan valon. Pohjoisemmassa olisi saattanut pitää sitä revontulina. Koko taivas näytti liekehtivän. Tohtori alkoi huolellisesti tarkastella tätä ilmiötä.
— Se ei saata olla muu kuin suitsuava tulivuori, — virkkoi hän.
— Mutta tuuli kantaa meitä sen kohdalle, — arveli Kennedy.
— Mitäs sitten! Me kuljemme sen yli tarpeeksi korkealta.
Kolmen tunnin kuluttua oliVictoriakeskellä vuoriseutua. Sen asema oli 24° 15' pituutta ja 4° 42' leveyttä. Pallon edessä kuohutteli tulinen krateri parhaillaan ylös sulanutta laavaa, heitellen samalla kiviä korkealle ilmaan; hehkuvat virrat valuivat häikäisevinä koskina, — komea näky ja samalla kamala, sillä tuuli kantoi muuttumattomalla nopeudella palloa tätä tulikuumaa ilmakerrosta kohti.
Tätä vastusta ei käynyt kiertäminen; se oli voitettava. Hormi pantiin täyteen liekkiin,Victorianousi 1800 metrin korkeuteen, ja täten jäi sen ja tulivuoren välille seitsemättä sataa metriä.
Tautivuoteeltaan saattoi kuoleva pappi katsella tätä tulista krateria, jonka kidasta pauhaten purkautui tuhansittain häikäiseviä leimuja.
— Kuinka tuo on ihanaa! — virkkoi hän. — Ja kuinka Herran voima on ääretön kauheimmillaankin!
Kiehuva, liekehtivä laava verhosi vuoren kupeet todellakin tuliseen hurstiin; pallon alaosa loisti kirkkaana illan pimeässä. Kuumuutta hehkuva ilma kohosi gondoliin saakka, ja tohtori Fergussonin tuli kiire joutua pois tästä vaarallisesta paikasta.
Kello kymmenen aikana illalla kimalteli vuori pelkkänä punaisena pilkkuna taivaanrannassa, jaVictoriajatkoi rauhallisesti matkaansa entistä paljoa alemmassa ilmakerroksessa.
Joen suuttumus. — Vanhurskaan kuolema. — Kuivuus. —Maahanpanijaiset. — Kvartsijärkäleitä. — Joen haaveiluja. —Kallis-arvoinen pohjalasti. — Kultavuorien löytö. — Joen epätoivojenalku.
Valtavan juhlallinen yö laskeusi maahan. Pappi nukkui rauhallista unta.
— Hän ei heräjä enää! — virkkoi Joe. — Mies parka! Ikää tuskin kolmeakaan kymmentä!
— Hän sammuu meidän syliimme! — sanoi tohtori epätoivoisena. — Heikkoa on hengitys ja käy hetkestä hetkeen heikommaksi, enkä minä voi tehdä mitään!
— Senkin mustat konnat! — ärjäisi Joe, joka tuon tuostakin sai äkillisiä suuttumuksen puuskia. — Ja niitä tämä Herran palvelija vielä surkuttelee ja löytää anteeksiantamuksen sanoja mokomille!
— Taivas on suonut hänelle ihanan yön, Joe, kenties hänen viimeisensä. Ei hänen enää paljoa tarvitse kärsiä; hänen kuolemansa on oleva rauhalliseen uneen uupumista vaan.
Kuoleva lausui muutamia katkonnaisia sanoja. Tohtori kumartui hänen puoleensa. Hengitys alkoi käydä työlääksi; hän kaipasi raitista ilmaa. Uutimet vedettiin syrjään, ja nauttimalla hän nautti tämän läpikuultavan yön hiljaisia huhahduksia. Tähdet lähettivät hänelle tuikahtelevaa valoansa, ja kuu kietoi hänet säteittensä valkoisiin käärinliinoihin.
— Ystävät, — virkkoi sairas heikolla äänellä. — Minun hetkeni lyö. Jumala maksakoon teille minun kiitollisuuteni velan ja saattakoon teitä turvalliseen satamaan!
— Toivokaa vielä! — puheli Kennedy. — Tämähän on ohimenevää heikkoutta. Ette te kuole! Saattaako kuolla näin ihanana suviyönä!
— Kuolema tulee, — vastasi lähetyssaarnaaja; — minä tunnen sen! Antakaa minun katsoa sitä kasvoista kasvoihin! Kuolema, iankaikkisuuden alku, on vaan maallisten murheitten loppu. Nostakaa minut polvilleni, veljet!
Kennedy nosti hänet. Oli sääli nähdä, kuinka nuo heikot jäsenet notkahtelivat sairaan oman painon alla.
— Laupias Jumala! — lausui kuoleva. — Armahda minua!
Hänen olentonsa kirkastui. Kaukana tästä maasta, jonka riemuja hän ei ollut milloinkaan saanut maistaa, keskellä yötä, joka lähetti hänen tykönsä hennoimmat valonsa, matkalla taivasta kohti, jonne hän kohosi kuni ihmeen kautta… Hän näkyi jo elävän uutta elämää.
Hänen viimeinen liikkeensä oli siunaus ystäville. Hän vaipui Kennedyn syliin, ja suuret kyynelkarpalot hulvahtivat silloin Skotlantilaisen silmistä.
— Kuollut, — virkkoi tohtori, kumartuen hänen ylitsensä, — kuollut!
Ja kuni yhteisestä suostumuksesta kolme ystävää polvistuivat hiljaiseen rukoukseen.
— Huomenna, — virkkoi Fergusson vähän ajan kuluttua, — huomenna me hautaamme hänet tähän Afrikan maahan, jota hän on verellänsä kostuttanut.
Huomenissa puhalsi tuuli etelästä, kuljettaenVictoriaahiljalleen laajan vuoriseudun yli. Väliin sammuneita kratereita, vuoroin autioita notkoja; ei vedenpisaraakaan näillä karuilla kallioilla; päälletysten kasaantuneita paasia; erratisia järkäleitä, vaaleanvärisiä mergelikuoppia, — kerrassaan hedelmätöntä seutua.
Puolenpäivän tienoissa tohtori päätti vainajan hautaamista varten laskeutua erääsen notkoon, keskellä plutonisia kallioita. Ympäröivissä vuorissa oli oleva tarpeeksi suojaa, niin että hänen sopi laskea gondolinsa ihan maahan asti; puuta ei ollut ainoatakaan, mihin käydä ankkuriin.
Mutta koska hän, niinkuin hän oli Kennedylle selittänyt, oli uuden tulokkaan tähden heittänyt pohjalastiansa pois, niin ei hän voinut laskeutua muutoin kuin päästämällä vastaavan määrän kaasua pois. Hän avasi ulkopuolisen pallon venttilin. Vetyä alkoi vuotaa ulos, jaVictorialaskeusi vähitellen notkoon.
Heti kuin gondoli oli tullut maahan, sulki tohtori venttilin. Joe hyppisi alas, pidellen kumminkin toisella kädellään kiinni gondolin ulkolaidasta. Toisella kädellään hän nosti siihen kiviä oman painonsa verran, ja sitten, päästen nyt käyttämään kumpaakin kättänsä, hän keräsi pian gondoliin kiviä puolen kolmatta sataa kiloa. Silloin sopi tohtorin ja Kennedynkin astua ulos gondolista.Victoriaoli nyt tasapainossa; sen nousuvoima ei jaksanut kohottaa gondolia ylös.
Joen nostamat kivet eivät ottaneet kovin paljoa tilaakaan, ne kun olivat tavattoman raskaita, mikä hetkeksi veti tohtorin huomion puoleensa. Maa oli täynnään kvartsi- ja porfyrijärkäleitä.
— Sepä oli omituinen löytö, — virkkoi tohtori itsekseen.
Sillä välin olivat Kennedy ja Joe lähteneet jonkun matkan päähän etsimään sopivaa hautapaikkaa. Ankara oli helle tässä notkossa, umpinaisessa kuin uuni: Puolipäivän aurinko paistoi siihen koko terältänsä. Täytyi ensin raivata kiviä pois; sitten kaivettiin hauta, niin syvä, ett'eivät pedot ulottuisi raastamaan ruumista.
Kunnioittavasti laskettiin siihen marttyrin ruumis.
Multaan kätkettiin sitten hänen maalliset jäännöksensä, ja kivilohkareita kasattiin sen päälle hautakummuksi.
Tohtori seisoi mietteissään, liikahtamatta. Hän ei kuullut kumppaliensa kutsuja; hän ei lähtenyt hakemaan suojaa päivän helteeltä.
— Mitäs mietit, Samuel? — kysyi Kennedy.
— Kummallisia vastakohtia luonnossa; omituinen sattuma tämä. Tiedättekö, millaiseen maahan tämä kieltäymysten ja puutetten mies sai hautansa?
— Mitä tarkoitat, Samuel?
— Tämä pappi, joka oli tehnyt köyhyyden lupauksen, lepäjää nyt kultakerroksissa.
— Kultakerroksissako! — huudahtivat Kennedy ja Joe.
— Niin, — vastasi tohtori tyyneesti. — Nämä järkäleet, joita te poljette jaloillanne kuin mitätöntä kiveä, ovat mitä kallis-arvoisinta malmia.
— Mahdotonta! mahdotonta! — innosteli Joe.
— Ei teidän kovinkaan kauan tarvitsisi tutkistella näitä kiviä, niin jo löytäisitte kalliita kultamuruja.
Joe hyökkäsi kuin mielipuoli näitten hajallaan olevain palasten kimppuun. Kennedy oli vähällä tehdä samoin.
— Rauhoitu, hyvä Joe! — virkkoi tohtori.
— Vai rauhoitu tässä!
— Mitenkä! Tuommoinen piitynyt filosofi!…
— Hehheh, tohtori hyvä! Jopa olis sitä filosofiaa, joka kutiaan pitäis!
— Mutta mietihän toki. Mitäs me kaikella tuolla rikkaudella? Emmehän me saata ottaa sitä mukaamme.
— Emmekö saata? No nyt on kumma!
— Tuo on hiukan liian raskasta meidän gondolille! Epätiedossa olin, tokko ensinkään ilmoittaisin sinulle tästä löydöstä, sillä pelkäsin, että sinun piankin tulee paha mieli.
— Mitenkä! — sanoi Joe. — Ettäkö nämä aarteet jätettäis tähän! Onni potkaisi meitä, potkaisi ihan tuossa justiin. Ja mekö palttua kaikelle sille?
— Ole varoillasi, hyvä ystävä. Joko kultakuume on saanut sinussa vallan? Eikö tämä vainaja, jonka vast'ikään laskit maanpoveen, eikö hän todista kaiken sen turhuutta kuin maallista on?
— Totta se on kaikki tyyni, — vastasi Joe, — mutta kultaahan täss' on! Mr Kennedy, ettekös te auta mua, niin keräisimme hiukan näitä miljoneja?
— Mitäs me niillä, Joe parka? — virkkoi Skotlantilainen, jonka väkisinkin täytyi naurahtaa. — Emmehän me lähteneet tänne rikkautta perään emmekä saa sellaista mukaankaan ottaa.
— Nuo miljonat ne ovat hiukan raskasta tavaraa, — sanoi tohtori; — ei ne niinkään helposti taskuun mahdu.
— Mutta, — vastasi Joe, jouduttuaan jo kovin ahtaalle, — eikös näitä malmeja passaisi ottaa hiekan asemesta pohjalastiksi?
— Sopii kyllä; minä suostun, — sanoi Fergusson, — mutta älä kovin pahasti irvistä, kun matkalla heitämme muutamia satoja kiloja laidan yli.
— Satojako! — toisti Joe, — ja ihanko koko tämä ala on kultaa?
— On niinkin. Siinä säiliö, jossa luonto on aarteitaan tallentanut kautta vuosisatain siinä on millä rikastuttaa kokonaiset maat! Australiat ja Kaliforniat yhtyneinä tässä kaukaisessa erämaassa.
— Ja ettäkö kaikki tämä jää tänne turhanpäiten!
— Kenties. Mutta oli miten oli; tiedätkös, mitä minä teen, sinua lohduttaakseni?
— Taitaa käydä vaikeaksi, — virkkoi Joe murheellisena.
— Kuulehan. Minä otan tarkat mitat tämän seudun asemasta ja annan ne sinulle. Englantiin tultuasi ilmaiset asian ystävillesi, jos luulet, että niin suuret kullan paljoudet voivat tehdä heidät onnellisiksi.
— No niin, tohtori, oikeassapa lienette; minä tyydyn kohtalooni, sillä mikäpäs tässä muukaan neuvoksi! Täytetään nyt vaan gondoli näillä malmeilla. Mikä matkan perillä on jäljellä, niin sulaa voittoahan se on.
Ja Joe ryhtyi työhön suurella innolla. Pian hän oli saanut kerätyksi puolen tuhannen kilon verran kvartsipalasia, jotka sisälsivät runsaasti kultasuonia.
Tohtori katseli häntä hymysuin, määräten sillä välin lähetyssaarnaajan haudan asemaa. Se oli 22° 23' itäistä pituutta ja 4° 55' pohjoista leveyttä.
Heitettyään sitten viimeisen silmäyksen siihen kivikasaan, jonka alla nuori Franskalainen lepäsi, hän palasi gondoliin.
Hän olisi tahtonut pystyttää yksinkertaisen, karkeatekoisen ristin yksinäiselle kummulle Afrikan erämaassa, mutta lähiseuduilla ei kasvanut ainoatakaan puuta.
— Jumala hänen hautansa kyllä tietää, — sanoi hän.
Raskas aavistus alkoi hiipiä Fergussonin mieleen.
Hän olisi antanut suuret määrät tätä kultaa, jos olisi löytänyt hiukan vettä. Hän oli gondoliin tarttuneen neekerin tähden heittänyt pois yhden vesiarkun ja olisi nyt ottanut uutta vettä sijaan, mutta se oli mahdotonta näissä karuissa seuduissa. Tämä ajatus saattoi hänet levottomaksi. Hänen kun täytyy alinomaa pitää hormiansa käynnissä, niin saattaa piankin juomavesi käydä vähiin. Hän päätti olla laiminlyömättä pienintäkään tilaisuutta, missä saisi vesivarastonsa uudistetuksi.
Tullessaan gondolin luo, hän huomasi sen ahdetuksi kiviä täyteen. Hän astui sisään, sanaakaan sanomatta. Kennedy asettui entiselle paikallensa. Joe seurasi heitä, eikä malttanut olla heittämättä kaipauksen silmäystä notkoon jääneisin aarteisin.
Tohtori sytytti hormin; kaasutorvi lämpeni, vety alkoi virrata moniaan minutin perästä, kaasu oheni, mutta pallo ei liikahtanutkaan.
Joe huomasi sen ja kävi levottomaksi, mutta ei puhunut mitään.
— Joe! — virkkoi tohtori.
Joe ei vastannut.
— Joe, kuuletkos!
Joe teki merkin, että kyllä hän kuulee, mutta ei oikein ymmärrä.
— Tekisit minulle mielihyvän, — sanoi tohtori, — jos heittäisit jonkun verran malmeja maahan.
— Mutta, tohtori, sainhan minä luvan…
— Ottaa pohjalastia, siinä kaikki.
— Mutta…
— Tahdotkos, että me jäisimme ikipäiviksi tähän erämaahan?
Joe katseli epätoivoisena Kennedyyn, mutta Skotlantilaisen kasvoilla luki, ett'ei hän puolestaan voi mitään.
— No, Joe?
— Eihän se hormi nyt toimikaan! — arveli Joe, mies itsepäinen.
— Se on täydessä toimessa, niinkuin näet, mutta pallo ei liikahda, ennenkuin vähennät hiukan pohjalastia.
Joe raapaisi korvallistaan, otti kvartsipalasen, kaikkein pienimmän, punnitsi sitä, punnitsi uudestaan, hypitellen sitä käsissään. Se oli parin kilon painoinen. Hän heitti sen maahan.
Victoriaoli yhä paikallaan.
— No! Eik's nousta jo?
— Ei vielä, — vastasi tohtori. — Heitä enemmän!
Kennedy nauroi. Joe heitti vielä kymmenkunnan kiveä. Pallo ei liikahtanutkaan. Joe kalpeni.
— Poika rukka! — puhui tohtori. — Me kolmisin painamme, ellen erehdy, noin 180 kiloa. Sinun täytyy niinmuodoin heittää pois sama verta.
— Sata ja kahdeksankymmentä kiloa maalle maan hyviksi! — parkaisi Joe surkeasti.
— Ja vähän päällekin, jotta pääsisimme nousemaan. Rohkeasti vaan!
Poloinen Joe huokasi syvään ja ryhtyi työhön. Tuon tuostakin hän pysähtyi, kysäisten:
— Johan se vetää!
— Ei vielä, — kuului aina sama vastaus.
— No nyt se liikahti, — sanoi Joe vihdoin.
— Heitä vielä! — toisti tohtori toistamistaan.
— Mutta nouseehan se, nousee vissisti!
— Heitä vielä! — auttoi Kennedy.
Silloin sieppasi Joe epätoivoisena vielä yhden kiven ja viskasi sen ulos.
Victoriakohosi kolmisenkymmentä metriä ja oli kotvasen kuluttua, hormin avustamana, kulkenut ympärillä olevain vuorten yli.
— Nyt, Joe, — virkkoi tohtori, — nyt on sinulla vielä kyllälti rikkautta jäljellä, jos vaan saamme sen perille asti säilymään. Rikkaana miehenä elelet sitten loput ikääsi.
Joe ei vastannut mitään, vaan laskeutui hiljalleen pitkäksensä malmikasansa päälle.
— Katsos, Dick, — puhui tohtori, — tuollaista tuo metalli saa aikaan parhaimmassa pojassa, mitä auringon alla on. Tuollaisen malmin löytö — mitä kaikkia intohimoja maailmassa se on herättänytkään, mitä ahneutta, mitä rikoksia! Se on kamalaa.
Illan suussa oliVictoriakulkenut 160 kilometriä länteen. Se oli silloin noin 2200 kilometrin päässä suoraa tietä Zanzibarista.
Tuuli tyyntyy. — Erämaan kynnyksillä. — Vajaus vesivarastossa. — Yöt päiväntasaajalla. — Samuel Fergussonin levottomuus. — Pulmallinen tila. — Kennedyn ja Joen tarmokkaat vastaukset. — Vieläkin yö.
Käytyään ankkuriin yksinäiseen ja melkein kuivettuneesen puuhun,Victoriavietti yönsä täydellisessä rauhassa. Matkustajat saivat nauttia unta, jota he kipeästi kaipasivat. Viime päiväin tapaukset olivat jättäneet heihin surullisia muistoja.
Aamun tultua taivas selkeni. Tuli helteinen päivä. Pallo nousi ylä-ilmoihin. Useampain turhain yritysten jälkeen se kohtasi ilmavirran, varsin hitaan tosin, joka rupesi kuljettamaan sitä luodetta kohti.
— Emme enää kulje eteenpäin, — puheli tohtori. — Ellen erehdy, olemme suorittaneet puolet matkaamme melkein kymmenessä päivässä, mutta tällä tapaa kulkiessa menee kuukausia, ennenkuin perillä ollaan. Ja tämä on sitä harmillisempaa, kun meitä uhkaa vedenpuute.
— Sitä löydetään kyllä, — vastasi Dick; — tottahan toki kohtaamme jonkun joen tai puron tai lätäkön tässä avarassa maassa.
— Toivon minäkin.
— Eiköhän se ole tämä Joen lasti, joka meitä viivyttää?
Kennedy puhui tällä tapaa, kiusoitellakseen Joeta. Hän teki sen sitä halukkaammin, koska hän itsekin eräänä hetkenä oli tuntenut samallaisia mielihoureita kuin Joe, mutta kosk'ei hän tahtonut sitä näyttää, oli hän olevinaan hyvinkin järkevä, pysyen yhä leikillisenä.
Joe heitti häneen murheellisen katseen. Tohtori ei vastannut mitään. Hän ajatteli, salainen pelko mielessään, Saharan suunnattomia erämaita. Viikkokausiin siellä karavaanit eivät kohtaa kaivoa, missä janoansa sammuttaa. Ja niinpä hän mitä suurimmalla tarkkuudella tutkisteli vähimpiäkin alennuksia maaperässä.
Nämä aavistukset ja viimeiset tapahtumat olivat tuntuvasti muuttaneet heidän mielentilaansa. He puhuivat vähän. Sitä enemmän oli kukin vaipunut omiin mietteisinsä.
Kunnon Joe oli muuttunut ihan toisellaiseksi siitä pitäin kuin oli katseensa kääntänyt kullan pohjattomaan mereen. Ääneti ja ahnaasti hän silmäili kivikasoja gondolin pohjalla, tänään arvottomia, huomenna kalliita.
Nämä Afrikan seudut ne olivat omiansa herättämään levottomuutta. Maa muuttui yhä enemmän erämaan luontoiseksi. Ei kylää, ei pieniä majaryhmiäkään. Kasvullisuus hälveni hälvenemistään. Moniahta kitukasvi siellä täällä, niinkuin Skotlannin kanervakankailla. Maaperä alkoi olla valkoista hiekkaa ja piikiveä. Siinä ei kasvanut kuin mastiksi- ja ohdakepensaita. Ja keskellä tätä hedelmätöntä, suunnatonta alaa jyrkkiä, terävähuippuisia kukkuloita. Nämä merkit tuottivat huolehtimisen aihetta Fergussonille.
Ei näkynyt karavaani milloinkaan kulkeneen tässä autiossa seudussa. Olisihan muutoin leirin jätteinä ollut ihmisten tai elukkain vaalenneita luita. Mutta ei niitäkään. Tuntui, että loppumaton hiekka pian valtaa tämän lohduttoman tienoon.
Takaisin ei käynyt palajaminen, täytyi vaan mennä eteenpäin. Tohtori ei parempaa toivonutkaan. Hän olisi suonut myrskyn tulevan, joka veisi heidät pois koko tästä seudusta. Mutta ei hattaraakaan taivaalla!
Tämän päivän kuluessa eiVictoriankulkema matka ollut kuin puolisataa kilometriä.
Jospa toki olisi ollut vettä! Mutta sitä ei ollut jäljellä kuin 14 litraa! Fergusson pani syrjään 5 litraa, polttavan janon sammuttamiseksi tässä tukahduttavassa, 50 asteen helteessä. Yhdeksän litraa jäi sentään hormin varalta, mutta ei sekään voinut valmistaa kuin 13 kuutiometriä polttokaasua, ja hormi tarvitsi tunnissa 240 dm3. Saattoi siis vielä kulkea noin 54 tuntia. Ja tämä kaikki oli tarkkain laskujen mukaista.
— Neljäkuudetta tuntia! — sanoi hän kumppaleilleen. — Koska minä olen päättänyt olla kulussa ainoastaan päiväs-aikaan, jott'ei ainoakaan puro tai lähde tai ropakko jäisi meiltä yön pimeässä huomaamatta, niin on meillä kolme ja puoli vuorokautta, joitten kuluessa meidän täytyy löytää vettä, maksoi mitä maksoi. Olen katsonut velvollisuudekseni antaa teille, hyvät ystävät, tiedon tästä vakavasta asemasta, sillä minulla ei ole kuin yksi ainoa pieni astia juomavettä, niin että meidän täytyy tyytyä niukkoihin annoksiin.
— Määrää sinä annokset, — vastasi metsästäjä, — mutta onkohan meidän vielä syytä joutua epätoivoon? Kolme päiväähän meillä vielä on, vai kuinka?
— Niin on, rakas ystävä.
— Kolmessa päivässä keinot kyllä keksitään. Pidetään vaaria kahta huolellisemmin kuin ennen.
Illallisella jaettiin juomavettä niukoin annoksin. Grogiin pantava viinamäärä lisääntyi entistä suuremmaksi, mutta tätä juomaa oli varominen, se kun enemmän kiihottaa kuin virvoittaa.
Gondoli oli yötä suunnattomalla tasangolla, jonka korkeus ei ollut kuin 240 m yläpuolella meren pintaa. Tämä seikka herätti tohtorissa jonkun verran toivoa, hän kun muisti maantieteilijäin otaksuvan, että Afrikan sydämessä on iso vesistö. Jos tällainen järvi on olemassa, niin pitäisihän sen lähistölle saapua. Taivas se kumminkin pysyi vain yhtämittaa entisellään.
Rauhallista, lukemattomin tähdin kimaltelevaa yötä seurasi yhä yhtäläinen päivä ja yhtä ankara helle. Jo aamunkoitosta saakka oli ilma polttavan kuuma.
Päivällisen aikana, jossa oli tarjona kuivaa lihaa ja pemmikania, oliVictoriatuskin päässyt muutamia kilometrejä eteenpäin.
— Jokohan sitä ollaan puol'matkassa? — kysäisi Joe.
— Matkan pituuteen nähden kyllä, — vastasi tohtori, — mutta ei aikaan, jos tuuli laimenee, ja sehän näkyy pyrkivän tyyntymään kokonaan.
— Niin, niin, — arveli Joe, — mutta eihän tässä mitä valittamisen syytä. Hyvin täss'on selvitty tähän saakka, enkä minä suinkaan aio joutua epätoivon valtaan. Kyllä vettä löydetään; muistakaa minun sanoneeni.
Maisema alkoi aleta alenemistaan. Kultapitoisten vuorten aaltoilu kuoli tasaiseksi tantereksi; ne olivat nääntyneen luonnon viimeisiä eläyksiä. Upeitten puitten sijaan idässä ilmestyi jokunen kasvi siellä täällä; muutamat viheriät kaistaleet kävivät vielä taistelua hiekan hyökkäyksiä vastaan; suuret kalliopaadet, jotka olivat pudonneet kaukaisilta vuorenhuipuilta ja tiellään särkyneet, törröttivät teräväsärmäisinä, mutta pian nekin hienonevat hiekaksi, pölyksi tyyten.
— Tuoss'on nyt Afrika, sellaisena kuin sitä mielessäsi kuvailit, Joe.Ilmankos minä sanoin sinulle: malta aikaa!
— Ihan oikein, tohtori. Tämä se on ainakin luonnollista! Hellettä ja hiekkaa vaan. Mieletöntä olisi täältä muuta hakeakaan. Katsokaas, — sanoi hän nauraen, — min'en oikein luottanut niihin teidän metsiinne ja prerioihinne. Jopa jotakin! Reissuta niin kauaksi, näkemään samallaista maisemaa, minkä saa Englannissakin nähdä! Mutta nyt minä ensi kertaa uskon olevani Afrikassa enkä ole yhtään pahoillani, että saa sitäkin maistaa.
Illalla ilmoitti tohtori, ett'eiVictoriaollut tänä helteisenä päivänä päässyt eteenpäin kolmeakaan kymmentä kilometriä. Kuuma pimeys kietoi sen vaippaansa heti kuin aurinko oli laskenut horisontin taakse, jota tarkkana rajana reunusti suora viiva.
Huomenna, torstaina, oli toukokuun 1 päivä. Mutta päivä seuraa päivää epätoivoisen yksitoikkoisena; aamu on edellisensä kaltainen; puolipäivä lähettää yhä säteitänsä, ylenpalttisen runsaita, tyhjentymättömiä, ja yö saentaa synkässä sylissään hajauneen lämmön, jonka seuraava päivä on taas jälkeensä säätävä sitä seuraavalle. Tuulta tuskin tuntuu. Se on pikemmin henkäystä kuin puhaltamista, ja pian kaiketi tämä huhauskin kuolee pois.
Kukin tähysteli vuoroansa avaruuteen tämän loppumattonaan päivän kuluessa, mutta turhaan: ei näkynyt mitään, mikä olisi herättänyt toivoa. Maiseman äärimmäiset epätasaisuudet katosivat mailleen menevän auringon valoon. Vaakasuorat säteet kulkivat pitkinä tulisina juovina pitkin suunnatonta, tasaista tannerta.
Se oli erämaata.
Matkustajat olivat tänään kulkeneet tuskin viittäkäänkolmatta kilometriä, käytettyään, niinkuin eilenkin, runsaasti 3,5 m3 palokaasua hormia varten, ja vajaata kaksi litraa oli täytynyt käyttää polttavan janon sammuttamiseen.
Yö oli rauhaisa, liiankin rauhaisa! Tohtori ei saanut unta silmäänsä.
Odottamaton pallo. — Karavaanin jälkiä. — Kaivo.
Huomenna — taivas yhtä kirkas, ilma yhtä tyyni.Victoriakohosi 150 metrin korkeuteen, mutta töin tuskin se sittenkään liikkui länttä kohti.
— Me olemme täydellisessä erämaassa, — sanoi tohtori. — Tuossa tuo ääretön hiekkameri! Mikä outo näky! Mikä omituinen luonnon osittelu! Miksikä toisaalla kasvullisuutta ylenmäärin ja toisaalla hedelmättömyyttä aina äärimmäisiin, ja kaikki tämä samalla leveyspiirillä ja samain auringon säteitten alla!
— Tuo miksikä, rakas ystävä, — vastasi Kennedy, — se ei minun rauhaani häiritse; syihin minä kiinnyn vähemmin kuin tosiasiaan. Seonniin, ja siinä se.
— Sopiihan toki hiukan filosofioida, ystävä hyvä; siitä ei haittaa.
— Filosofioidaan vaan; aikaa meillä on kyllä. Tuuli pelkää puhaltaakaan, se nukkuu.
— Ei tätä enää kauan kestä, — virkkoi Joe; — luulenpa näkeväni pilventapaista idässä.
— Joe on oikeassa, — sanoi tohtori.
— Oikeinkohan se on pilvi, joka tuo kelpo sateen ja tuulta meille vastoin kasvoja?
— Saadaan nähdä, Dick, saadaan nähdä.
— Mutta tänäänhän onkin perjantai, — sanoi Joe, — enkä minä oikein luota siihen päivään.
— Niin, mutta tänään sinä pääset ennakkoluulostasi.
— Hyvähän se olis, tohtori. Puh! — liitti hän, pyhkien kasvojansa. — Onhan se lämmin yks hyvä asia, talvella semminkin, mutta ei se liika kesälläkään lihoita.
— Etkö pelkää kuumuuden tekevän pallolle pahaa? — kysäisi Kennedy tohtorilta.
— En. Guttaperkka, jolla tafta on kyllästetty, kestää hyvinkin kovaa kuumuutta. Olen koetellut sitä spiraliputkella sisäpuolelta välisti 70:nkin asteen lämmöllä, eikä se ole ollut tietääkseenkään.
— Pilvi! Oikea pilvi! — huusi samassa tarkkasilmäinen Joe.
Taivaanrannasta kohosi todellakin verkalleen näkyviin taaja, ikäänkuin pullistunut ryhmä. Se oli yhteenkasaantunut, muodolleen yhä muuttumaton joukko pieniä pilviä, josta tohtori päätti, että sen kohdalla on aivan tyyni.
Tämä paksu massa oli tullut näkyviin kello kahdeksan aikaan aamulla ja vasta yhdentoista seuduissa ennättänyt auringon kohdalle, kätkien sen kokonaan tiheän esirippunsa taakse. Samassa erkani pilven alimmainen laita horisontista, joka nyt loisti täydessä valossa.
— Tuo on yksinäinen pilvi, — sanoi tohtori; — siitä ei ole suuriakaan odottaminen. Katsos, Dick, sillä on aivan sama muoto kuin aamullakin.
— Niin todellakin. Ei siinä ole vettä eikä tuulta, meille asti ainakaan.
— Sitä minäkin pelkään, se kun on erinomaisen korkealla.
— Mitäpäs, jos lähtisimme hakemaan tuota pilveä, Samuel, joka ei tahdo purkautua meidän ylitsemme?
— En luule siitä hyötyä lähtevän, — vastasi tohtori; — menetämme siten vaan polttokaasua ja vettä varsinkin. Mutta nykyisessä tilassa täytyy koettaa kaikkea. Noustaan!
Tohtori työnsi täyden liekin johtoputken spiraleihin; syntyi kova kuumuus, vety oheni, ja pallo kohosi ylös.
Noin 450 metrin matkassa maasta se kohtasi paksun pilvimassan ja pujahti sen tiheään usmaan, pysytellen nyt tässä korkeudessa. Mutta tuulta ei siellä ollut vähintäkään, ja itse tämä usmakin näytti olevan kosteutta vailla: esineitten pinnalla tuskin huomasi ensinkään huurua.Victoriapääsi kenties hiukan vaan eteenpäin tässä verhossaan; siinä kaikki.
Tohtorin parhaillaan pahoitellessa tätä mitätöntä tulosta, kuului äkkiäJoen hämmästynyt huuto:
— No nyt on kumma!
— Mikä niin, Joe?
— Tohtori! Mr Kennedy! Johan täm'on vihoviimeinen ihme!
— Mutta mikä?
— Emme olekaan enää yksin! Salajuonia! Meiltä on meidän keksintö varastettu!
— Joko mies on mieltä vailla? — kysyi Kennedy.
Joe oli kuin itse kivettynyt typerrys!
— Onkohan ankara helle saanut poika parassa mielenhäiriön aikaan? — virkkoi tohtori, kääntyen häneen. — Mitä sinä puhut?
— Mutta katsokaa toki, tohtori! — sanoi Joe, osoittaen erästä kohtaa avaruudessa.
— Pyhän Patrikin kautta! — huudahti Kennedy. — Mitäs tämä merkitsee?Samuel, Samuel, tulehan katsomaan!
— Minä näen, — vastasi tohtori tyyneesti.
— Toinen pallo! Ja muita matkustajia!
Ja todellakin! Puolensadan metrin päässä leijui ilmassa toinen pallo gondoleineen ja matkustajineen. Se kulki tarkoin samaa suuntaa kuinVictoriakin.
— No niin, — virkkoi tohtori. — Ei muuta kuin annetaan sille merkki!Ota lippu, Kennedy, ja näytetään sille Englannin värit.
Näytti kuin toisessa pallossa olisi ajateltu samaa, sillä samallaisella lipulla vastattiin sieltä tervehdykseen. Ja samalla lailla käsi sitä sielläkin liehutti.
— Mitäs tämä oikeastaan merkitsee? — kysäisi Skotlantilainen.
— Mitä lienevätkään apinoita! — huusi Joe. — Ne matkii meitä.
— Se merkitsee, — virkkoi tohtori nauraen, — että sinä itse liehutat lippua, rakas Dick; toisin sanoen: me itse olemme tuossa toisessa gondolissa! Tuo pallo ei ole mikään muu kuin meidänVictoria.
— Vai niin, soo! — sanoi Joe. — Kaikella kunnioituksella, tohtori, mutta ei se minuun tällä istumalla mene.
— Nouse laidalle, Joe, ja huido käsilläsi, niin näet.
Joe totteli. Hän huomasi, kuinka toisessa gondolissa tehtiin ihan samoja liikkeitä kuin hänkin.
— Tämähän on kangastusta vain eikä mitään muuta, — puhui tohtori; — pelkkä optillinen ilmiö, joka riippuu ilmakerrosten epätasaisesta tiheydestä; siinä kaikki.
— Merkillistä! — puhui Joe, yhä edelleen huitoen käsillänsä.
— Omituista kerrassaan! — sanoi Kennedy. — Onpa hauska nähdäVictoriaa!Ja somallehan se näyttääkin, ja mikä majesteetillinen ryhti!
Mutta kuva alkoi verkalleen hälvetä. Pilvet kohosivat yhä ylemmäs, jättäenVictorian, joka ei yrittänytkään lähteä seuraamaan niitä. Tunnin kuluttua oli lonka kokonaan haihtunut.
Tuuli tuntui tyyntyvän yhä enemmän. Epätoivoissaan laskeutui tohtori jälleen lähemmäksi maata.
Pettyneinä vaipuivat matkustajat murheellisiin mietteisinsä jälleen.Helle oli kauhea.
Kello neljän paikoilla Joe ilmoitti näkevänsä jotain, mikä kohoaa suunnattoman hiekkalakeuden pinnasta. Pian huomattiin ne kahdeksi palmuksi vähän matkan päissä.
— Palmuja! — sanoi Fergusson, — mutta lienee siellä joku lähdekin, kaivo!
Hän sieppasi kaukoputken: Joen silmät eivät olleet pettäneet.
— Vihdoinkin! — toisti tohtori toistamistaan. — Vettä! vettä! Me olemme pelastetut. Hiljaa me kuljemme, mutta eteenpäin sentään, ja me saavumme lopulti sittenkin sinne.
— No niin, tohtori! — virkkoi Joe, — ja eikös passaisi sillä välin vähän ryypätä vettä? Ihan tässä tukehtuu.
— Juodaan, poikaseni, juodaan.
Ei tarvinnut ketään kahdesti käskeä. Puoli litraa meni, ja jäljelle jäi ainoastaan kaksi litraa kaikkiaan.
— Hehheh! Se naula veti! — sanoi Joe. — Kyll' oli hyvää! Ei olePerkinsin olut milloinkaan maistunut niin viehättävän makealta.
— Puutosten hyviä puolia, — vastasi tohtori.
Kello kuuden aikanaVictorialeijui palmujen kohdalla. Ne olivat kaksi laihaa, viheliäistä, kuihtunutta runkoa, lehtiä vailla, enemmän kuolleen kuin elävän näköisiä. Fergusson katseli niitä kauhistuksella.
Niitten juurella näkyi puoliksi murenneita kaivokehyksen kiviä, jotka nekin olivat auringon paisteessa ikäänkuin pölyksi palaneet. Ei ollut niissä kosteuden merkkiäkään. Fergussonin sydäntä kouristi, ja hän oli juuri ilmoittamaisillaan pelkonsa muille, kun kumppalien huudot äkkiä vetivät hänen huomionsa puoleensa.
Länttä kohti silmän kantamattomiin kuulsi pitkä jono valkoisia luita, ja luurangon jätteitä oli kaivon ympärillä: karavaani oli joskus kulkenut tänne saakka, siitähän merkkinä tuo luilla laskettu rata; heikoimmat olivat uupuneet yksi toisensa perään erämaan hiekalle; lujimmat olivat saapuneet tämän kaivatun kaivon partaalle ja kuolleet siinä kauhean kuoleman.
Kasvot kalpeina katsahtivat matkamiehet toisiinsa.
— Emme laske alas tähän, — puhui Kennedy. — Lähdetään pois tämän hirmuisen kuvan näkyvistä! Ei tässä ole veden pisaraakaan.
— Ei, Dick! Meillä pitää olla puhdas omatunto, että olemme tehneet minkä olemme voineet. Ja ykskaikkihan, missä me yön vietämme. Me kaivamme tämän kaivon ihan pohjia myöten. Siinä on aikoinaan ollut lähde; kenties sitä on osa jäljillä.
Victorialaski maahan. Joe ja Kennedy nostivat oman painonsa veron hiekkaa gondoliin ja astuivat maahan. He juoksivat kaivolle ja astuivat sen sisään lahonneita portaita myöten. Lähde näytti kuivuneen jo vuosia sitten. He kaivoivat kaivamistaan, mutta kosteutta ei ollut merkiksikään.
Tohtori näki heidän jälleen nousevan ylös hikisinä, näännyksissä, pölyisinä, mieleltänsä masentuneina, epätoivoissaan.
Tohtori ymmärsi heidän työnsä olleen turhaa. Hän oli odottanut sitä, mutta ei puhunut mitään. Hän tunsi, että tästä puolin häneltä kysytään tarmoa ja kestävyyttä kolmen miehen edestä.
Joe toi tullessaan kuivettuneen nahkaleilin. Suutuksissaan hän viskasi sen keskelle luita.
Illallisen aikana ei puhuttu sanaakaan. Vastenmieliseltä tuntui heistä ruoka.
Eivätkä he kumminkaan vielä olleet kokeneet täysin määrin janon tuskia.Tulevaisuus se vasta oli, joka heitä hirvitti.
45 asteen helle. — Tohtorin mietteitä. — Epätoivoinen etsintä. — Hormi sammuu. — 60 asteen kuumuus. — Erämaa kaikessa alastomuudessaan. — Öinen kävely. — Yksinäisyys. — Tainnoksissa. — Joen ehdotus. — Vieläkin päivä.
Victorianeilen kulkema matka oli hiukan yli 15 km, ja siihen oli käytetty viidettä kuutiometriä polttokaasua.
Lauantai-aamuna antoi tohtori lähtömerkin.
— Hormi ei jaksa toimia kuin kuusi tuntia enää, — sanoi hän. — Ellei kuuden tunnin kuluessa ole löydetty kaivoa tai lähdettä, niin Jumala yksin tietää, miten meidän käy.
— Ei ole tänäänkään tuulesta tietoa, — virkkoi Joe, mutta, nähtyään tohtorin huonosti salatun mielipahan, lisäsi: — kenties se päivemmällä sentään nousee.
Turha toivo! Ilmassa vallitsi täydellinen tyyneys, juuri noita tyventöjä, jotka tropillisilla vesillä kokonaan kahlehtivat purjelaivoja. Helle oli sietämätön. Lämpömittari näytti varjossa, teltan sisässä, 45 astetta C.
Joe ja Kennedy loikoivat vierekkäin, koettaen unohtaa tukalan tilansa elleihän uneen, niin ainakin horrokseen. Pakollinen toimettomuus tuntui kauhean tuskalliselta. Ihminen on sitä säälittävämpi silloin kuin hän ei voi työllä tai jollain aineellisella toiminnalla karkoittaa ajatuksiansa. Mutta tässä ei ollut mitään, mistä pitää huolta, ei mitään, mitä yrittää. Tässä täytyi vaan alistua olojen alle.
Janontuska alkoi käydä kamalan tuntuvaksi. Viina ei sitä suinkaan laimentanut, vaan päinvastoin lisäsi, ansaiten todellakin sen "tiikerin maidon" nimen, minkä Afrikan luonnonlapset ovat tälle juomalle antaneet. Vettä ei ollut jäljellä kuin puolen litran verran, sekin jo peräti lämmintä. Kaihoavia silmäyksiä heitteli kukin noihin kallis-arvoisiin pisaroihin, mutta ei yksikään rohjennut kostuttaa niillä huuliansa. Puolinen litraa vettä keskellä erämaata!
— Yksi ponnistus vielä! — virkkoi tohtori itsekseen kello kymmenen seuduissa aamulla. — Pitää vielä kerran yrittää päästä ilmavirtaan, joka kuljettaisi meidät täältä! Täytyy panna viimeisetkin altiiksi.
Ja toveriensa torkahdellessa hän nosti vedyn lämpötilan korkealle; pallo pullistui ja nousi auringon kohtisuorain säteitten suuntaa. Kolmestakymmenestä metristä ruveten hamaan puolentoista tuhannen metrin korkeuteen hän tapaili ilmavirtoja, mutta turhaan: lähtökohta oli muuttumatta ihan hänen alapuolellansa. Täydellinen tyyneys näkyi ulottuvan niin korkealla kuin hengittämiselle soveliasta ilmaa riitti.
Vihdoin loppui vesi. Hormi sammui polttokaasun puutteessa. Bunsenin patteri lakkasi toimimasta, ja kutistuen laskeusiVictoriamaahan, siihen kohtaan, mihin gondoli oli jäljen jättänyt.
Oli puolipäivä. Mittaus osoitti 19° 35' itäistä pituutta ja 6° 51' pohjoista leveyttä, noin 800 km Tshad järvestä ja kahdeksatta tuhatta km Afrikan länsirannasta.
Pallon kosketettua maahan, heräsivät Dick ja Joe syvästä horroksestaan.
— Pysäytäänkö? — kysäisi Skotlantilainen.
— Täytyy, — vastasi Samuel koleasti.
Toverit ymmärsivät hänet.
Pantuansa palloon oman painonsa verran hiekkaa, astuivat matkustajat maahan. Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Useampaan tuntiin ei puhuttu mitään. Joe valmisti illallisen, korppuja ja pemmikania, mutta tuskin siihen kukaan kajosikaan. Suullinen kuumaa vettä päätti tämän murheellisen aterian.
Yöllä ei valvonut kukaan eikä nukkunutkaan kukaan. Kuumuus oli tukahduttava. Vettä oli pieni pullollinen enää. Tohtori pani sen talteen, ja yhteisesti päätettiin kajota siihen vasta kaikkein suurimmassa hädässä.
— Minä tukehdun! — huusi hetken perästä Joe. — Kuumuus käy kahta kauheammaksi! Mutta — lisäsi hän, vilaistuaan lämpömittariin, — eihän kummakaan: 60 astetta!
— Hiekka polttaa, niinkuin olisi uunista otettu, — virkkoiSkotlantilainen. — Eikä pilven pilkkuakaan tulikuumalla taivaalla.Hulluksihan tässä tulee!
— Pois epätoivo! — sanoi tohtori. — Tällä leveydellä tulee tällaisten helteitten jälkeen ehdottomasti myrskyjä, ja ne ilmestyvät salaman nopeudella. Vaikka taivas on aivan kirkas, saattaa ilma kokonaan muuttua vajaan tunnin kuluessa.
— Mutta onko siihen mitään merkkiä? — kysäisi Kennedy.
— Minusta näyttää, — vastasi tohtori, — niinkuin barometri pyrkisi hiukan laskemaan.
— Taivas sen suokoon, Samuel, sillä me olemme hervahtaneet tähän kuin siipirikkoiset linnut.
— Sillä erotuksella vaan, rakas ystävä, että meillä on siivet eheinä, ja toivoakseni me niillä lennämmekin vielä.
— Tule, tuuli, tule vainenkin! — huudahti Joe, — ja vie meitä puron varrelle, kaivon partaalle, ja kas silloin ei meiltä puutu yhtään mitään. Muonaa meill' on piisalle asti, ja jos vaan vettä saatais, niin vuottelishan tässä vaikka kokonaisen kuukauden! Mutta jano se on hirmuinen asia.
Jano kyllä, mutta tuo lakkaamaton erämaan katseleminen, sekin masensi mieltä. Ei missään ylännettä, ei hietakunnasta, ei piikiveä silmän levähtää. Tämä tasaisuus käänsi mieltä ja sai aikaan pahoinvointia, joka on tunnettu erämaan-taudin nimellä. Tuo järkähtämätön taivaan sini ja keltainen, ääretön lakeus synnytti kauhistusta. Tulikuuma ilma näytti väräjävän, kohoten ikäänkuin hehkuvasta liedestä; epätoivoiseksi kävi mieli, tuota tyyntä äärettömyyttä katsellessa, eikä voinut käsittää, miksikä tuossa milloinkaan mitään muutosta tapahtuisikaan, sillä äärettömyyshän on laillansa iankaikkisuutta.
Poloiset matkustajat, vettä vailla tässä palavassa kuumuudessa, alkoivat saada harhanäkyjä; silmät laajenivat, katse tympeytyi.
Yön tultua päätti tohtori ruveta taistelemaan tätä arveluttavaa taipumusta vastaan nopealla astunnalla. Hän aikoi lähteä kävelemään muutamaksi tunniksi tätä hiekkatannerta myöten, ei etsiäkseen mitään, vaan astuakseen.
— Tulkaa, — sanoi hän tovereilleen; — se tekee hyvää teidän, uskokaa minua.
— Mahdotonta, — vastasi Kennedy, — min'en jaksa astua askeltakaan.
— Minä tässä kernaammin makailen vaan, — virkkoi Joe.
— Mutta uni tai lepo on teille turmioksi, hyvät ystävät. Teidän täytyy vastustaa tätä horrostilaa. Tulkaa.
Saamatta kumppaleitaan liikkeelle, hän läksi yksinään läpikuultavaan, tähtikirkkaasen yöhön. Ensimmäiset askelet olivat ylen raskaat; jalat olivat kuin puutuneet.
Mutta pian hän huomasi harjoituksen olevan varsin hyödyllistä. Hän astui muutamia kilometrejä länttä kohti ja tunsi mielensä virkistyvän, kun äkkiä alkoi pyörryttää. Tuntui kuin katselisi hän alas syvään kuiluun; polvet notkahtelivat; suunnaton autio hirvitti häntä; tuntui kuin hän olisi keskipisteenä äärettömän suuressa ympyrässä, siis olemattomana!Victoriaoli kokonaan kadonnut näkyvistä. Sanomaton kauhu valtasi hänet, tuon pelvottoman, uljaan matkustajan! Hän yritti palata samoja jälkiä, — mahdotonta! Hän huusi kumppaleitaan, mutta ei edes kaikukaan vastannut, ja ääni hukkui avaruuteen, niinkuin hukkuu kivi pohjattomaan kuiluun. Nääntyneenä hän laskeutui hiekalle, yksin, erämaan kamalassa hiljaisuudessa.
Puoliyön aikana hän tuli tuntoihinsa. Uskollinen Joe kannatteli häntä käsivarsillaan. Rauhatonna isäntänsä pitkällisestä viipymisestä oli Joe lähtenyt hänen peräänsä, seuraten askeleita hiekassa, ja löysi hänet tunnottomana.
— Mikä teidän on, tohtori? — kyseli hän.
— Ei mitään, poikasena, ei mitään. Hetkellistä heikkoutta vaan, siinä kaikki.
— Niinpä niinkin; mutta nouskaahan; nojatkaa minuun, niin palajammeVictorialle.
Joen taluttamana läksi tohtori takaisin.
— Olipa tuo hiukan varomatonta, tohtori, ja vähän vaarallista kanssa.Entäs, — lisäsi hän naurahtaen, —. entäs kun ois tullut rosvoja!Mutta leikit sivuun nyt, tohtori, puhukaamme vakavasti.
— Puhu; minä kuuntelen.
— Jotain tässä täytyy tehdä. Ei tämä tällainen asiain tila saata kestää enää montakaan päivää, ja ellei tuulta saada, ollaan hukassa jokainen.
Tohtori ei vastannut.
— No niin, — jatkoi Joe. — Siksipä täytyy jonkun meistä uhrautua muitten eduksi, ja sen teen luonnollisestikin minä.
— Mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä aiot?
— Mull'on tuumat tuiki selvät: otan muonaa mukaan ja lähden astumaan eteenpäin, kunnes saavun johonkin, ja johonkin kai sitä lopulti saapuu. Jos sillä välin taivas suo teille myötätuulta, niin älkää minua odotelko, vaan lähtekää. Jos minä puolestani päädyn johonkin kylään, niin kyllä minä siellä selviän moniailla arabialaisilla sanoilla, jotka te kirjoitatte minulle paperilapulle, ja sitten minä tuon teille apua tai jätän nahkani pantiksi. Mitäs sanotte pojan meiningistä?
— Mieletöntä, mutta todistaa sinun hyvää sydäntäsi, uljas Joe. Sin'et saa jättää meitä. Se on mahdotonta.
— Mutta, tohtori hyvä, jotain tässä tehdä pitää. Eihän teille siitä mitään haittaa ole, sillä, minä sanon sen vielä, minua te älkää vuotelko, ja hätätilassa minä kyllä pälkäistä pääsen.
— Ei, Joe, ei! Me emme eroa! Se olisi tuskaa entisten lisäksi. Näin piti tapahtua, niin oli kirjoitettu, ja kaiketi on niinkin kirjoitettu, että sittemmin tapahtuu toisin. Siis odottakaamme kärsivällisesti.
— Vuotellaan vaan, mutta yhden asian minä teille sanon: yhden päivän minä vuotan vielä, en enempää. Tänään on sunnuntai, tai oikeastaan maanantai, sillä kellohan on jo yksi jälkeen puoliyön. Ellei tiistaina päästä lähtemään, niin minä yritän. Se on päätetty, ja siinä pysyn.
Tohtori ei vastannut.
Pian he saapuivat gondolinsa luokse, ja tohtori laskeusi Kennedyn viereen. Tämä oli vaipunut täydelliseen äänettömyyteen, mutta unta se ei ollut.