Ilma muuttuu. — Kennedyn kuume. — Tohtorin rohdot. — Maamatka. —Imengen jokilaakso. — Eubehon vuori. — 1800 metrin korkeudessa. —Päivä lepoa.
Yö kului levollisesti, mutta lauantai-aamuna Kennedy, herättyänsä, valitti väsymystä ja vilunpuistutuksia. Ilma muuttui. Taivas peittyi paksuihin pilviin ja näytti hankkivan uutta vedenpaisumusta. Alakuloista seutua tämä Zungomeron maa: siellä sataa myötäänsä, paitsi kenties parin viikon aikana tammikuun keskivaiheilla.
Ankara sade yllättikin pian matkamiehet. Heidän allansa muodostui silmänräpäyksessä vuolaita vuorivirtoja, "nullah" nimisiä, kerrassaan turmellen tiet, jotka muutoinkin ovat vaikeat kulkea, niitten varsilla kun kasvaa okaisia pensaita ja jättiläismäisiä lianeja. Tuntui aivan selvästi rikkivedyn höyryjä, joista kapteeni Burton puhuu muistelmissaan.
— Hän sanoo, — alkoi tohtori, — ja oikeassa hän on, että luulisi täällä olevan raadon joka pensaan takana.
— Ilkeätä seutua kerrassaan, — vahvisti Joe, — ja näyttääpä siltä kuin mr Kennedy ei olisi oikein ramussaan täällä vietetyn yön perästä.
— Enkä olekaan, — vastasi metsästäjä; — minussa on kova kuume.
— Eikä kummakaan, ystävä Dick. Me olemme joutuneet seutuun, joka on epäterveellisimpiä koko Afrikassa, mutta emmepä aio täällä viipyäkään. Matkaan!
Vikkelä Joe irroitti ankkurin ja nousi taas nuoratikkoja myöten gondoliin. Tohtori ohensi kaasua, jaVictorialäksi liikkeelle, navakan tuulen kiidättämänä.
Moniaita majoja näkyi tässä ruttoperäisessä usmassa. Seudun ulkonäkö muuttui. Afrikassa sattuu usein, että pienet, terveydelle vahingolliset alat ovat rajakkain erittäin terveellisten seutujen kanssa.
Kennedy oli ilmeisesti sairas, ja kuume runteli hänen lujaa ruumistansa.
— Ei tässä sentään olisi tilaisuutta ruveta sairastamaan, — virkkoi hän, kietoutuen vaippaansa ja asettuen telttaan.
— Malttia hiukkanen vaan, ystävä Dick, — vastasi tohtori Fergusson, — heti kohta olet terve.
— Tervekö! Kuules, Samuel! Jos sinulla on matka-aptekissasi jotain rohtoa, joka nostaa minut jälleen pystyyn, niin määrää heti paikalla. Minä nielaisen ne silmät ummessa.
— On minulla parempaakin, Dick. Saat sellaista kuumelääkettä, joka ei maksa mitään.
— Millaista se sitten on?
— Varsin yksinkertaista. Noustaan vaan ylemmäs näitä pilviä, ulommas tätä ruttoperäistä ilmaa. Maltahan kymmenen minuttia vaan, kunnes kaasu on ohennut.
Ei kulunut kymmentäkään minuttia, niin olivat matkailijat päässeet kosteasta vyöhykkeestä.
— Hetkisen kuluttua tunnet, mitä puhdas ilma ja päivänpaiste saa aikaan.
— Sepä rohtoa se, — virkkoi Joe. — Ihmeellistä!
— Ei ensinkään! Varsin luonnollista.
— Niinpä niinkin. Sitä en epäile.
— Minä lähetän Dickin raittiisen ilmastoon. Niinhän Europassa aina tehdään.
— Mutta tämä pallohan on oikea paratiisi, — virkkoi Kennedy, ollen jo koko joukon parempi.
— Sitä kohti se ainakin vie, — vastasi Joe vakavasti.
Omituista oli nähdä tällä haavaa paksuja pilviparvia gondolin alapuolella; niitä vyöryi toistensa päälle ja kasaantui mahtavissa valonvaihteissa, heiastellen auringon säteitä.Victorianousi 1200 metrin korkeuteen. Lämpömittari oli hiukan laskenut. Maata ei näkynyt enää. Noin sadan kilometrin päässä kohotteli Rubehon vuori kimaltelevaa huippuansa. Siinä oli Ugogon maan raj'a, 36° 20' itäistä pituutta. Tuuli puhalsi 35 km nopeudella tunnissa, mutta matkustajat eivät tätä nopeutta tunteneet, eivät edes mitään nykäystäkään. Oli kuin eivät liikkuisikaan.
Kolmen tunnin perästä oli tohtorin ennustus käynyt toteen. Kennedy ei tuntenut enää vilunväreitä ja murkinoitsi hyvällä ruokahalulla.
— Kinini ei ole tämän rinnalla mitään, — virkkoi hän mielissään.
— Jaa-a, — vakuutti Joe, — tänne minä muutan kuin muutankin vanhoilla päivilläni.
Kello kymmenen tienoissa aamulla ilma kirkastui. Pilvet hajaantuivat; maa tuli näkyviin.Victorialaski hiljalleen alas. Tohtori Fergusson koetti päästä sellaiseen ilmavirtaan, joka kulkisi koilliseen, ja sellaisen hän kohtasikin 180 m päässä maasta. Seutu kävi epätasaiseksi, jopa vuoriseksikin. Zungomeron maa alkoi kadota itään viimeisine kokospuineen, joita tällä leveyspiirillä kasvaa.
Vähän ajan perästä alkoi vuorenselänteitä näkyä yhä tarkempina piirteineen. Muutamia huippuja kohosi siellä täällä. Täytyi yhtämittaa varoa teräviä suippoja, joita näkyi kohoilevan odottamatta.
— Ihan ollaan keskellä tyrskyjä, — sanoi Kennedy.
— Ole rauhassa, Dick; emme me niihin kolahda.
— Verratonta reissaamista kerrassaan, — arveli Joe. Ja merkillisen ovelasti tohtori ohjailikin palloansa.
— Jos meidän pitäisi matkustaa maitse tämän alavan seudun kautta, — sanoi hän, — niin saisimme kahlata epäterveellisessä rämeikössä. Siitä pitäin kuin Zanzibarista läksimme, olisivat jo puolet vetojuhdista nääntyneet. Me olisimme pelkkiä haahmoja vaan, epätoivoa rinta täynnä. Me olisimme alituisissa rettelöissä oppaitten ja kantajain kanssa, heidän rajattoman raa'an kohtelunsa alaisia. Päiväs-aikaan kostea, sietämätön, tukeuttava ilma; öisin usein tavaton kylmyys ja eräänlaiset kärpäset, jotka pistävät paksuimmankin kankaan läpi niin kipeästi, että on hulluksi tulla! Puhumattakaan sitten metsänpedoista ja hurjista raakalaisheimoista!
— Ei maksa yrittää, ei sitä vartenkaan! — arveli Joe vilpittömästi.
— Min'en liioittele, — vastasi tohtori Fergusson, — sillä kun lukee näihin seutuihin uskaltaneitten matkustajain kertomuksia, niin kyyneliä kiertyy silmään.
Kello yhdentoista paikoilla kuljettiin Imengen jokilaakson ylitse.Hajanaiset heimot näillä ylängöillä ne turhaan uhkailivat aseillansaVictoriaa. Se saapui vihdoin viimeisille pengerryksille tällä puolenRubehon vuorta.
Matkustajat saivat tarkan selon tämän maan orografillisesta rakenteesta. Näitten kolmen vuorenhaaran välillä, joista Dutumi muodostaa ensimmäisen pengerryksen, kulkee pohjoisesta etelään laajoja laaksoja. Selänteet ovat muodostuneet pyöreäpäisistä suipoista, ja niitten välillä on paateroita ja röykkiöitä tuhkatiheässä. Jyrkimmät rinteet viettävät Zanzibariin päin; läntiset rinteet ovat vain kaltevia ylänköjä. Notkot ovat mustaa ja hedelmällistä multaa, jossa rehottaa upea kasvullisuus. Useampia jokia juoksee itäänkäsin, laskien Kinganin järveen, jonka rannoilla kasvaa suunnattoman pitkiä sykomoreja, tamarindeja, kurpitseja ja palmuja.
— Huomio! — lausui tohtori Fergusson. — Me lähenemme Rubehon vuorta, jonka nimi merkitsee: "Tuulten kulku". Paras on kulkea sen teräväin särmäin yli jotenkin korkealta. Jos karttani on tarkka, täytyy meidän kohota yli 1500 metrin.
— Tuleeko meidän useinkin nousta niin korkealle?
— Harvoin. Afrikassa vuoristot ovat matalampia kuin Europassa ja Aasiassa. MuttaVictoriaosaa kaikissa tapauksissa päästä niitten ylitse.
Vähän ajan perästä kaasu oheni lämmön vaikutuksesta, ja pallo alkoi huomattavasti nousta. Vedyn laajenemisesta ei ollut mitään vaaraa, sillä nythän se täytti vasta kolme neljännestä pallon avaraa sisustaa. Barometri laski lähes 20 cm; se tiesi noin 1800 jalkaa nousua.
— Vieläkö sitä kauankin tätä vauhtia mennään? — kysäisi Joe.
— Maan ilmakehä on 13000 m paksu. Suurella pallolla pääsisi hyvinkin korkealle. Niin tekivät Brioschi ja Gay-Lussac, mutta heiltäpä alkoikin verta tirskua suusta sekä korvista. Hengitys kävi vaikeaksi. Muutamia vuosia jälkeenpäin kaksi pelvotonta Franskalaista, Barrai ja Bixio, rohkenivat hekin yläkerroksiin, mutta pallo heiltä halkesi…
— Ja putosivat maahan? — kysäisi Kennedy kerkeästi.
— Tietysti, mutta putosivat, niinkuin tiedemiehet putoavat: ehjinä aivan!
— Niin no, hyvät herrat, — virkkoi Joe, — teillä on valta tehdä samallainen keikaus, mutta mitä minuun, moukkamieheen, tulee, niin minä mieluummin pysyisin siinä kultaisessa keskivälissä: en liian korkealla, vaan en aivan alhaallakaan. Ei saa olla kovin kunnianhimoinen.
Parintuhannen metrin korkeudessa on ilman tiheys jo huomattavasti vähentynyt; ääni kulkee työläästi, ja puhe kuuluu epäselvemmin. Esineet näkyvät himmeästi. Silmä näkee vaan suuria epämääräisiä ryhmiä; ihmisiä ja eläimiä ei erota enää ensinkään; tiet ovat rihmasia, järvet ropakoita.
Tohtori ja hänen seuralaisensa tunsivat olevansa abnormisessa tilassa. Kiivas ilmavirta kiidätti heitä karujen vuorten yli, joitten huipuilla laajat lumijoukot hämmästyttivät silmää; niitten röyhyinen muoto todisti luomisen ensi päiväin aikuista vetten työtä.
Aurinko heloitti zenitissä; sen säteet lankesivat kohtisuoraan näille autioille vuorenhuipuille. Tohtori teki tarkan piirroksen tästä vuoristosta, jossa on neljä melkein suoraa seljännettä, niistä pohjoisin pisin.
Kotvasen kuluttuaVictorialaskeusi alas Rubehon vuoren vastakkaisen rinteen kohdalla. Siinä kasvoi metsää, joitten puut olivat erittäin tummanvehreitä. Tohtori päästi pallon lähemmäs maata, ankkurit heitettiin ulos, ja yksi niistä tarttui pian tuuhean sykomorin oksiin.
Joe laskeusi kiireesti puuhun ja kiinnitti ankkurin. Tohtori jätti horminsa toimimaan, ylläpitääkseen pallossa jonkun verran nousuvoimaa, joka kannatti sitä ilmassa. Tuuli oli äkkiä tyyntynyt melkein kokonaan.
— Otas nyt, ystävä Dick, kaksi pyssyä, — virkkoi Fergusson, — toinen itsellesi ja toinen Joelle, ja koettakaas saada meille päivälliseksi muutamia viipaleita antilopin paistia.
— Metsälle! — huudahti Kennedy.
Hän astui nuoraportaita myöten alas. Joe oli heilautellut itseään oksalta oksalle ja seisoi nyt maassa häntä odottamassa, jäseniään oikoen. Gondoli oli nyt kevennyt kahden miehen painolla, ja siksipä saattoi tohtori sammuttaa horminsa kokonaan.
— Älkää vaan lentäkö tiehenne, tohtori! — huusi Joe.
— Ole huoleti, poikaseni; minä olen tanakasti kiinni. Järjestelen täällä sill'aikaa muistiinpanojani. Pitäköön teitä metsä miehinään, ja olkaa varovaisia. Sitä paitsi pidän minä täältä seutua silmällä, ja jos hiukankin epäiltävää huomaan, niin laukaisen karbiinin. Se on oleva teille palajamisen merkkinä.
— Selvä on, — vastasi metsästäjä.
Gummipuu-metsä. — Sininen antilopi. — Palajamisen merkki. —Odottamaton hyökkäys. — Karjenje. — Yö ylä-ilmoissa. — Mabunguru. —Jihue-la-Mkoa. — Vesivarasto. — Tulo Kazehiin.
Karu, päivän polttama seutu, maaperä kuumuudesta halkeillutta savea, näytti erämaalta. Siellä täällä näkyi karavaanien jälkiä sekä ihmisten ja eläinten vaalenneita luita, puoleksi kalutuita ja sekaisin samassa tomussa.
Astuttuaan puolisen tuntia, Dick ja Joe joutuivat gummipuu-metsään. Siellä he liikkuivat, tarkasti tähystellen, sormi liipaisimella: ties mitä tässä saattaakaan kohdata. Olematta varsinainen metsämies, oli Joe kumminkin varsin ovela tuliluikun käyttämisessä.
— Tuntuu varsin hauskalta astua maan pinnalla, mr Kennedy, vaikk'ei tässä kovin mukava olekaan kävellä, — virkkoi hän, kompastellen kvartsikiviin, joita oli tuhkatiheässä.
Kennedy viittasi kumppaliaan olemaan ääneti ja pysähtymään. Tässä täytyi tulla toimeen ilman koiria, ja niin näppärä kuin Joe olikaan, puuttui häneltä kumminkin lintu- ja jäniskoiran vaisto.
Eräässä joen uomassa, jossa vielä juoksi jonkun verran vettä, oli kymmenkunta antilopeja janoaan sammuttamassa. Somat elukat, vaaraa vainuten, näyttivät käyvän levottomiksi. Jok'ainoan härppäyksen perästä kaunis pää kohosi kiireesti, ketterin sieraimin haistellen ilmaa tuulen alta.
Kennedy kiersi muutamain tiheitten pensaitten taakse, Joen pysyessä liikahtamatta. Päästyään pyssynkantaman päähän, hän laukaisi. Parvi katosi samassa silmänräpäyksessä, mutta koiras, saatuaan luodin lavan alle, kaatui hengetönnä maahan. Kennedy kiiruhti saaliinsa luo.
Se oli komea eläin, siniharmaa, vatsa ja koipien sisäpuoli lumivalkoiset.
— Kelpo laukaus! — huudahti metsästäjä. — Tämä on varsin harvinaista antilopi-lajia. Toivoakseni saan siitä taljan valmistelluksi niin, että sen saattaa täyttää.
— Ettäkö vainenkin?
— Tietysti. Katsos nyt tuota komeata karvaa.
— Mutta tohtoripa ei huoli tuommoisesta liikalastista.
— Sin'olet oikeassa, Joe. Mutta on se sentään harmillista, kun täytyy kokonaan hyljätä näin kaunis elukka!
— Kokonaanko! Ei maar, mr Dick. Me otamme siitä kaikki ravitsevaiset hyvät puolet, mitä siinä on, ja, jos sallitte, niin leikkaan ja viiltelen tässä yhtä hyvin kuin arvoisain teurastajain oltermanni Lontoossa konsanaankin.
— Tee niin, ystäväni. Ja tiedäthän, ett'en minä, niinkuin metsästäjä ainakin, ole huonompi saalista nylkemään kuin kaatamaankaan.
— Siitä olen varma, mr Dick, ja rakentakaas nyt, älkää pahaks panko, kolmen kiven kiuas; kuivia puita tässä on yltäkyllin. Minä pyydän sitten vain saada käyttää teidän kuumia hiiliänne.
— Sitä ei tarvitse kauan odottaa, — vastasi Kennedy.
Hän ryhtyi heti laittamaan kiuastansa, ja muutaman minutin perästä valkea siinä jo palaa leimusi.
Joe oli leikellyt antilopista kymmenkunnan kylkiviipaletta ja mehukkaimpia paloja lanteista, ja pian ne olivat muuttuneet maukkaiksi halstaripaisteiksi.
— Tästä tulee ystävä Samuel hyvilleen, — virkkoi metsästäjä.
— Tiedättekös, mr Kennedy, mitä minä tässä mietin?
— Työtäsi kaiketi, biffejäsi.
— Kaikkea muuta. Minä ajattelen, että minkähän näköisiä me ollaan, jos emme palloa enää paikoillaan tapaakaan!
— Oli sekin ajatus! Tohtoriko jättäisi meidät muka?
— Eikä. Mutta jos ankkuri olisi pettänyt?
— Mahdotonta. Mutta mikäpäs häntä sittenkään estäisi laskemasta alas?Hänhän hallitsee niin täydelleen palloansa.
— Entäs jos tuuli kantais hänet pois, eikä hän pääsisikään meidän luoksemme?
— Lakkaa nyt jo kuvittelemasta; ei tuo ole ensinkään hauskaa.
— Niin, niin, mister; kaikki, mikä maailmassa tapahtuu, on luonnollista. Ja koska tapahtua saattaa mitä hyvänsä, niin sopiihan ajatellakin, että mitä hyvänsä…
Samassa kajahti laukaus.
— Kuulitteko? — virkkoi Joe.
— Se on minun karbiinini. Minä tunnen paukauksesta.
— Meille merkki!
— Meitä uhkaa joku vaara!
— Meitä taikka häntä, — arveli Joe.
— Matkaan!
Metsästäjät sieppasivat kiiruimman kaupassa saaliinsa ja läksivät takaisin, oppainaan Kennedyn tänne tullessa karsimat oksat. Rikeiköltä he eivät voineet nähdä palloa. Kaukana siitä eivät kaiketikaan olleet.
Kuului toinen laukaus,
— Kiire on, — virkkoi Joe.
— Niin, ja taas laukaus.
— Tuo on niinkuin puolustautumista.
— Joutuun!
He juoksivat, minkä suinkin jaksoivat. Ennätettyään metsän laitaan, he näkivät ensinnäkinVictorianolevan paikoillaan. Tohtori istui gondolissa.
— Mitäs tämä on? — kysäisi Kennedy.
— Hyvä Jumala! — huudahti Joe.
— Mitä niin?
— Tuolla alhaalla on koko joukko neekereitä piirittämässä palloa.
Ja todellakin: jonkun matkan päässä näkyi pari kolmekymmentä olentoa, jotka tunkeilivat sykomorin juurella, viuhtoen käsillään, kiljuen ja kepparoiden. Muutamat olivat parhaillaan kiipeämässä puun latvaan. Ilmeinen vaara uhkasi.
— Tohtori on hukassa! — huudahti Joe.
— Nyt, Joe, nyt kysytään mielenmalttia ja tarkkaa silmää. Neljä noita mustia pahuksia me ainakin korjaamme. Eteenpäin!
Kilometrin verran he juoksivat tulista vauhtia. Silloin kuului gondolista jälleen laukaus. Se sattui yhteen pakanaan, joka oli kiipeämässä ankkuriköyttä myöten ylös. Hengetön ruumis alkoi retkahdella alas oksalta oksalle, kunnes parinkymmenen jalan päässä maasta jäi riippumaan, kädet ja jalat ilmassa.
— Mutta! — huudahti Joe pysähtyen, — mikäs hitto sitä pitelee kiinni, tuota konnaa?
— Vähät siitä, — vastasi Kennedy; — juostaan, juostaan!
— Kuulkaas nyt! — huusi Joe, räjähtäen nauramaan. — Hännästään, hännästään se riippuu! Apinoitahan ne on, senkin marakatit.
— Hyvä, ett'eivät ole ihmisiä, — vastasi Kennedy, syösten keskelle kirkuvia eläimiä.
Siinä oli joukko kynokefaloita, varsin kauheita ja petomaisia apinoita, koirankuonon kaltaisine päineen hirveät nähdäkin. Pari laukausta teki tehtävänsä, ja tämä kirkuva parvi hajosi, muutamia kumppaleitansa vailla.
Kennedy nousi heti nuoraportaille; Joe kiipesi puuhun ja irroitti ankkurin. Gondoli laskeutui hänen kohdalleen, ja hänen oli helppo astua siihen. Hetkisen kuluttuaVictoriakohosi jälleen ja läksi kohtalaisen tuulen viemänä kulkemaan itää kohti.
— Sepä oli piiritys se! — virkkoi Joe.
— Me luulimme jo maan-asukasten käyneen sinun kimppuusi, — sanoi Dick tohtorille.
— Kaikeksi onneksi ne olivat vain apinoita, — vastasi tämä.
— Kaukaa ei erotus ollut kovinkaan suuri, rakas ystävä.
— Eikä läheltäkään, — arveli Joe.
— Oli miten oli, — sanoi Fergusson, — tästä apinain hyökkäyksestä olisi saattanut olla varsin arveluttavia seurauksia. Jos ankkuri niiden alituisista kiskomisista olisi hellittänyt, niin ties minne tuuli olisi minut vienytkään.
— Mitäs minä sanoin, mr Kennedy?
— Oikeassa olit, Joe, mutta se ei estänyt sinua kumminkaan valmistamasta antilopin biffiä, joitten näky kiihotti minussa heti ruokahalua.
— Ei ihme, — sanoi tohtori, — sillä antilopin liha on herkkua.
— Sopii koettaa, tohtori; pöytä on katettu.
— Totta maarian, — virkkoi Dick, — noissa viipaleissa on metsänriistan tuore tuoksu, jota ei ole halveksiminen.
— Jaa-a! Antilbpin lihaa minä aina tahtoisin syödä päiväini loppuun asti, — puhui Joe, suu täynnä ruokaa, — varsinkin, kun palan paineeksi saa härpätä lasillisen grogia.
Joella oli pian valmiina tuo juoma, ja mielihyvällä sitä nautittiin.
— Tähän asti kaikki hyvin, — virkkoi Joe.
— Vallan hyvin, — vahvisti Dick.
— No niin, mr Kennedy, vieläkö kadutte sitä, että läksitte mukaan?
— Olisinpa mielinyt nähdä sen, joka olisi ruvennut minua estelemään! — vastasi metsämies, kasvot tuikeina.
Nyt oli kello neljä iltapäivällä.Victoriaoli kohdannut nopeamman ilmavirran. Maa yleni vähitellen, ja pian osoitti barometri oltavan 450 m ylempänä merenpintaa. Tohtorin täytyi ylläpitää jotenkin voimakasta kaasun ohenemista, jonka vuoksi hormi oli yhtämittaa käynnissä.
Kello seitsemän tienoissaVictorialiiteli Kanjemen jokilaakson kohdalla. Tohtori tunsi tämän tuoksi 20 kilometrin laajuiseksi uutismaaksi. Tuollahan sen monet kylät baobabien ja melonipuitten suojassa. Siellä asuu yksi Ugogon maan sulttaneja. Sivistys siellä kenties ei ole kokonaan takapajulla, sillä harvoin siellä enää myöskennellään oman perheen jäseniä. Ihmiset ja elukat siellä kumminkin vielä elävät yhdessä pyöreissä, heinäruon näköisissä majoissa.
Kanjemen perästä alkoi maa olla autiota, louhikkoista, mutta tunnin kuluttua tuli taas näkyviin hedelmällinen alanko, jossa jälleen rehevä kasvullisuus vallitsi. Oltiin lähellä Mdaburua. Tuuli tyyntyi sitä mukaa kuin ilta joutui, ja ilma näytti uupuvan uneen. Tohtori haeskeli ilmavirtoja ylempää sekä alempaa, mutta turhaan. Nähdessään luonnon olevan näin tyyneen, hän päätti olla yötä ylhäällä ilmassa ja kohosi varmemmaksi vakuudeksi 300 metrin korkeuteen.Victoriaoli asemillaan.
Tuli yö, hiljainen, tähtikirkas.
Dick ja Joe oikaisivat itsensä rauhallisille sijoilleen ja vaipuivat sikeään uneen. Tohtori oli vartiossa, johon puoliyön aikana astui Skotlantilainen.
— Herätä minut, — sanoi tohtori, — jos huomaat vähintäkin outoa.Ennen kaikkea pidä silmällä barometriä. Siinä meillä ojennusnuora.
Yö oli kylmä. Erotus päivän ja yön lämpötilassa oli 15° C. Pimeän tultua aloittivat yöllisen konserttinsa eläimet, jotka jano tai nälkä oli ajanut tyyssijoilta. Sammakot kurnuttivat sopraanoansa; sitä säesti shakaalien ulvonta, jalopeurain basson kannatellessa tämän elävän orkestrin akkordeja.
Käytyään aamuvartioon, tohtori Fergusson katsoi kompassia ja huomasi tuulen suunnan muuttuneen yöllä.Victoriaoli siirtynyt parin tunnin kuluessa puoli sataa kilometriä koillista kohti, kulkien nyt Mabungurun kohdalla. Tämä on louhista seutua, täynnään kiiltopintaisia syeniti-lohkareita ja jyrkkärinteisiä kallioita; kaikkialla suippomaisia massoja; siellä täällä suuret joukot puhvelien ja norsujen valkoisia luita. Puita oli vähän; mutta idässä näkyi tiheitä metsiä ja niitten helmassa muutamia kyliä.
Kello seitsemän aikaan tuli näkyviin pyöreä, lähes parin kolmen kilometrin laaja vuori, muodoltaan kuin suunnaton kilpikonna.
— Hyvällä ollaankin tiellä, — sanoi tohtori Fergusson. — Kas tuossa Jihue-la-Mkoa, johon pysähdymme vähäksi aikaa. Minun pitää täydentää vesivarastoa hormin syöttämistä varten. Koetetaanpa tarttua kiinni johonkin.
— Vähän on puita täällä, — huomautti Skotlantilainen.
— Koetetaan kumminkin. Joe, heitä ankkurit.
Pallo vähensi nousuvoimaansa ja läheni verkalleen maata; ankkurit laahasivat, kunnes yhden haarukka tarttui kallion halkeamaan, jaVictoriapysähtyi.
Kartat osoittivat Jihue-la-Mkoan läntisellä puolella suuria lampia. Joe laskeutui maahan yksinänsä, mukanaan noin 50 litraa vetävä tynnyri, ja palasi vajaan tunnin kuluttua. Muuta merkillistä hän ei ollut nähnyt, kuin suunnattomia norsun-hautoja. Vähällä hän oli itsekin joutua yhteen sellaiseen, jossa näkyi puoleksi kaluttu luuranko.
Hän toi mukanaan eräänlaisia mispeleitä. Tohtori tunsi ne "mbenbu" puun hedelmiksi, joita kasvaa viljalti näissä tienoin, ja joita apinat syövät ahnaasti. Fergusson oli jo jonkinmoisella mallittomuudella odotellut Joeta, sillä vähäinenkin viipyminen näissä vieraita vierovassa maassa pelotti häntä.
Vesitynnyri saatiin helposti gondoliin, tämä kun oli melkein maan tasalla. Joe irroitti ankkurin ja heilahti ketterästi gondoliin. Hormin liekki suurennettiin, jaVictoriakohosi ylös.
Nyt oltiin parin sadan kilometrin päässä Kazehista, joka on tärkeä asutus Keski-Afrikassa. Ilmavirta kun kävi kaakosta, toivoivat he ennättävänsä sinne päiväs-aikaan. Kuljettiinkin 25 kilometrin vauhdilla tunnissa. Pallon hoito alkoi nyt tulla varsin vaikeaksi. Kovin korkealle ei käynyt kohoaminen, ohentamatta kaasua suurissa määrin: maa oli täällä itsekin jo noin 900 m ylempänä merenpintaa. Tohtori koetti, mikäli mahdollista, olla lisäämättä kaasun ohennusta ja pysyttelihe taitavasti erään varsin jyrkän rinteen kohdalla. Ja niin kiidettiin Tembo ja Tura-Wells nimisten kyläin ylitse. Viimeksi mainittu kuuluu Unjamvezin maahan, rehevään seutuun, jossa puut kasvavat tavattoman pitkiksi, muun muassa kaktus-kasvitkin suunnattoman kookkaiksi.
Kello kahden tienoissa, kauniilla säällä, polttavan auringon alla liihoitteliVictoriaKazehin kaupungin kohdalla, 650 km päässä merenrannasta.
— Me läksimme Zanzibarista kello 9 aamulla, — sanoi tohtori, katsellen muistiinpanojansa, — ja kahdessa päivässä olemme, poiketen puoleen ja toiseen, ennättäneet yli 900 km. Kapteenit Burton ja Speke viipyivät samalla matkalla puolen viidettä kuukautta!
Kazeh. — Meluisat markkinat. —Victorianilmauminen. — Wangangat. — Kuun pojat. — Tohtorin kävelyretki. — Väestö. — Kuninkaallinen tembe. — Sulttanin vaimot. — Kuninkaallinen päihtymys. — Joeta kumarretaan. — Mitenkä kuussa tanssitaan. — Käännös. — Kaksi kuuta taivaalla. — Jumalien suuruuden epävarmuus.
Kazeh, tärkeä paikka Keski-Afrikassa, ei ole mikään kaupunki. Sielläpäin ei kaupunkeja sanan täydessä merkityksessä olekaan. Kazeh ei sekään ole kuin suuri joukko laajoja painanteita. Siellä sijaitsee majoja, orjain mökkejä, ja niitten välissä pieniä pihoja ja huolellisesti viljeltyjä puistoja. Ihastuttavassa rehevyydessä siellä kasvaa sipuleja, batateja, munaomenia, kurpitseja, champignoneja.
Unjamvezy on nimenomaa Kuun maata, Afrikan hedelmällinen ja ihana yrttitarha. Sen keskellä on Unjanembe, herttainen seutu, jossa työtöntä elämää viettävät muutamat Omani perheet, Arabialaisia puhtainta rotua.
He ovat pitkin aikoja käyneet kauppaa Afrikan sisäosissa ja Arabiassa gummilla, norsunluulla, kattunoilla ja orjilla. Heidän karavaaninsa ovat kulkeneet ristiin rastiin näissä päiväntasaajan seuduissa, tuoden vieläkin merenrannoilta ylellisyys- ja korutavaroita näille rikkaille kauppiaille, jotka vaimojensa ja orjiensa keskuudessa viettävät tässä ihanassa maassa peräti rauhallista, huoletonta elämää, myötäänsä pitkällään, naurellen, poltellen tai maaten.
Näitten painanteiden ympärillä on monilukuisia maan-asukasten majoja, laajoja kauppatoreja, hamppu- ja daturavainioita, upeita puita, viileitä siimeistöjä, — siinä Kazeh.
Siellä on karavaanien yleinen yhtymäkohta. Sinne niitä tulee etelästä, kuljettaen orjia ja norsunluuta; samoin lännestä, kuormissaan pumpulia ja lasitavaroita maan-asukkaille Suurten Järvien rannoilla.
Toreilla vallitsee alituinen häärinä, sanomaton melu ja pauhu: kantajain huutoja, rumpujen pärinää, pillien papatusta, muulien mölinää, aasien hirnuntaa, naisten lauluja, lasten kirkunaa, jemadarin, karavaanin päällysmiehen, kepin-iskuja, jotka lyövät tahtia tässä paimen-symfoniassa.
Siellä levittelekse hujan hajan, jopa miellyttävässäkin epäjärjestyksessä räikeänvärisiä kankaita, lasihelmiä, norsunluita, sarvikuonon hampaita, haikalan hampaita, mettä, tupakkaa, pumpulia; siellä käydään peräti kummallista kauppaa, jossa kukin esine saa hintaa sitä myöten, mitenkä se ostajan mielihalua kiihottaa.
Äkkiä koko tämä liike ja hälinä taukosi.Victorianäkyi yläilmoissa. Majesteetillisesti se siellä leijui, laskeutuen yhä alemmas, alati pysyen pystysuorassa suunnassa. Miehet, naiset, lapset, orjat, kauppiaat, Arabialaiset ja Neekerit, — kaikki katosivat tembeihin (kartanoihin) ja mökkeihin.
— Rakas ystävä Samuel! — virkkoi Kennedy, — jos me yhä edelleen saamme aikaan tällaista, niin tuskin meiltä tulee solmituksi kauppaliittoja tämän väen kanssa.
— Ja tässähän, — arveli Joe, — tässähän olis kaupat hyvin selvät. Laskis maahan, ottais kaikkein kalliimpia tavaroita ja antais palttua kauppamiehille. Yks kaks olis rikas mies.
— No niin! — sanoi tohtori. — Tuo väki tuolla säikähti ensi hätään, mutta joko taikausko tai uteliaisuus tuo heidät kyllä takaisin.
— Luuletteko niin, tohtori?
— Saadaanpa nähdä. Mutta varovaisinta on, ett'emme tule heitä liian lähelle.Victoriallaei ole panssaria yllään, eikä se niinmuodoin ole turvassa luodeilta eikä nuolilta.
— Aiotko kumminkin, hyvä ystävä, ryhtyä keskusteluihin näittenAfrikalaisten kanssa?
— Jos käy laatuun, niin miks'ei? — vastasi tohtori. — Kazehissa oleskelee varmaankin arabialaisia kauppiaita, jotka eivät ole pelkkiä villejä, kaikkea sivistystä vailla. Burton ja Speke muistaakseni ylistävät tämän kaupungin asukasten vieraanvaraisuutta. Sopisihan yrittää.
Laskeuttuaan vähitellen yhä lähemmäs maata, kiinnittiVictoriaankkurinsa puun latvaan lähellä toria.
Sillä hetkellä tuli koko väestö näkyviin piilopaikoistansa; varovasti väjyileviä päitä pisti esiin kaikilta puolin. Useampia "wagangoja", joiksi paikkakunnan velhoja sanotaan, astui rohkeasti esiin. He kantoivat erityisinä tunnusmerkkeinä suippopäisiä simpukoita, joista heidät oli helppo tuntea. Vyöllä oli heillä pieniä kurpitsipulloja, täynnä rasvaa ja kaikenlaisia taikakaluja, — kaikki tuo epäsiistiä, niinkuin opinmiehillä konsanaankin.
Vähitellen kerääntyi joukkoa heidän kummallekin puolelleen, vaimot ja lapset piirittivät heidät, rummut pärisivät kuin henkensä edestä, ja kädet kurottautuivat taivasta kohti.
— Siten on heillä tapana pyytää hartaasti, — sanoi tohtori Fergusson.— Ellen erehdy, on meillä varsin tärkeä tehtävä suoritettavana.
— Ottakaa te se suoritettavaksenne tohtori, — virkkoi Joe.
— Pianpa taitavat, poikaseni, tehdä sinustakin jumalan.
— Olkoon menneeksi, tohtori; suitsutuksesta minä tykkään hyvin paljon.
Samassa yksi velhoista, joku "Mjanga", viittasi kädellään, ja koko melu vaikeni heti kohta. Hän lausui muutamia sanoja matkamiehille, mutta aivan oudolla kielellä.
Tohtori Fergusson, ymmärtämättä hänen puhettaan, heitti hänelle umpimähkään muutamia arabialaisia sanoja, ja heti hänelle vastattiin samalla kielellä.
Puhuja puhkesi nyt kukitettuun, korvaa hivelevään sanatulvaan. Tohtori sai pian selvän, ettäVictoriaapidetään suorastaan taivaan kuuna omassa personassaan ja luullaan tämän suloisen jumalattaren suvainneen lähestyä kaupunkia kolmen poikansa kanssa, eikä ole moista kunniata tämä auringon lempimä maa ikipäivinä unohtava.
Tohtori vastasi suurella arvokkaisuudella, että Kuulla on tapana kerran tuhannessa vuodessa tehdä valtakunnassansa kiertomatka, tuntien itsessänsä tarpeen lähemmältä näyttäytyä kumartajillensa, ja pyysi, ett'eivät he pelkäisi väärinkäyttävänsä Kuun jumalaista läsnäoloa, vaan rohkeasti ilmoittaisivat tarpeensa ja toivomuksensa hänelle.
Velho puolestansa julisti, että sulttani, "Mvani", joka oli sairastanut monta ajast'aikaa, oli rukoillut taivasta avukseen ja kehoittaa nyt Kuun poikia saapumaan luoksensa.
Tohtori ilmoitti nämä kutsut kumppaleilleen.
— Ja sinä lähdet tuon neekerikuninkaan luokse? — kysyi metsästäjä.
— Tietysti. Nuo ihmiset näkyvät olevan sävyisällä tuulella, ilma on tyyni, ei tuulen henkäystäkään;Victoriallaei ole vähintäkään vaaraa.
— Mutta mitäs sinä aiot tehdä?
— Ole huoleti, Dick; otan mukaani hiukan rohtoja. Niillä kyllä selviän.
Kääntyen sitten väkijoukon puoleen, hän lausui:
— Kuu on, säälien Unjamvezin lasten rakastettua ruhtinasta, uskonut meille hänen parantamisensa. Valmistautukoon vastaan-ottamaan meitä!
Huudot, laulut, ilon-osoitukset kajahtivat entistä äänekkäämpinä, ja koko tämä suunnaton muurahaispesä mustia päitä läksi liikkeelle.
— Hyvät ystävät, — puhui tohtori seuralaisilleen, — meidän on oltava varoillamme. Mahdollista on, että meidän täytyy lähteä matkaan hyvin äkisti. Dick jääköön gondoliin ja pitäköön hormin avulla nousuvoimaa pallossa tarpeeksi korkealla. Ankkuri on lujasti kiinni; siltä puolen ei mitään pelkäämistä. Minä astun maahan. Joe seuratkoon minua, mutta jääköön nuoraportaitten juurelle.
— Mitenkä? Yksinäsikö lähdet tuon murjaanin luokse? — kysäisiKennedy.
— Mitenkä, tohtori? — huudahti Joe. — Ettekö ota minua mukaan perille asti?
— En; minä lähden yksin. Nämä ihmiset luulevat suuren jumalattaren, Kuun, tulleen terveisille heidän luoksensa; minulla on taikausko suojanani. Älkää siis olko yhtään huolissanne, vaan pysykää kumpikin paikallanne, niinkuin olen määrännyt.
— Koskas niin tahdot… — virkkoi metsästäjä.
— Pidä huolta kaasun ohennuksesta.
— Pidän kyllä.
Yhä kovemmin huusivat mustat. He vaativat innokkaasti taivahisten apua.
— Kas, kas! — virkkoi Joe. — Minun mielestäni he ovat hiukan vaativia armasta Kuutaan ja hänen poikiansa kohtaan.
Tohtori otti mukaansa matka-aptekkinsa ja astui maahan, Joe edellään. Viimeksi mainittu, ankaran ja vakavan näköisenä, niinkuin asianmukaista oli, istahti nuoraportaitten juureen, jalat ristissä allaan, oikein arabialaiseen tapaan, ja yksi osa väkijoukosta asettui kunnioittavaan piiriin hänen ympärillensä.
Sillä välin astui tohtori Fergusson, soittimien raikuessa ja uskonnollisten tanssijain seuraamana, verkalleen "kuninkaallista tembeä" kohti, joka oli jotenkin kaukana kaupungista. Kello oli lähes kolme, ja aurinko paistoi täydeltä terältä: eihän se saattanut olla vähemmällä tällaisessa tilaisuudessa.
Arvokkaasti astui tohtori. "Wangangat" kulkivat hänen ympärillään, pidätellen väkeä tunkeumasta liian lähelle.
Kolme neljännestuntia kuljettuansa siimekkäitä polkuja myöten, keskellä tropillisen kasvullisuuden upeata rehevyyttä, tämä kiihkoisa joukko saapui sulttanin palatsille, joka oli neliömäinen rakennus, nimeltä Ititenja, ja sijaitsi mäen rinteellä. Rakennuksesta ulkoni jokin verandan tapainen, olkikattoinen ja pylväitten nojassa, joissa pyrki näkymään jonkinlaisia leikkaustenkin yrityksiä. Punertavat savijuovat koristivat seiniä, koettaen kuvata ihmisiä ja käärmeitä, jälkimmäiset tietysti näköisempiä kuin edelliset. Tämän asunnon katto ei ollut välittömästi kiinni seinissä, vaan päästi tuulen puhaltelemaan vapaasti sisään. Ikkunoita ei ollut; oli yksi oven pahainen vaan.
Tohtorin ottivat vastaan suurilla kunnian-osoituksilla henkivartijat ja suosikit, Vanjamvezin kaunista rotua, Keski-Afrikan kansain puhdasta tyypiä, lujaa, tervettä väkeä. Hivukset valuivat olkapäille useammissa pienissä palmikoissa; posket oli kirjattu mustilla tai sinisillä piirteillä ohimoilta suuhun saakka. Inhottavasti levitetyissä korvissa riippui puisia kiekkoja ja gummisia laattoja. Puvut olivat heillä räikeänvärisistä kankaista. Sotamiehillä oli aseina keihäitä, jousia, euforbian mehussa myrkytettyjä väkänuolia, hukareita, pitkiä sahalaitaisia sapeleita ja pieniä tapparoita.
Tohtori astui palatsiin. Sulttanin sairaudesta huolimatta, vallitsi siellä oikein pakanallinen pauhu. Hän huomasi portin kamanassa jäniksen häntiä ja zebran harjoja, ripustettuja taikakaluiksi. Joukko hänen majesteetinsa vaimoja otti hänet vastaan, ja sulosointuisia säveleitä heläytteli "upatu" niminen, kymbalin tapainen soitin, vaskikattila pohjana, ja kovasti kumahteli "kilindo", muuan puoltatoista metriä korkea, puun runkoon koverrettu rumpu, jota kaksi taiteilijaa kolhi nyrkeillään olkansa takaa.
Suurin osa näitä vaimoja olivat kauniita naisia. Naurellen he polttivat tupakkaa ja merileviä pitkissä, mustissa piipuissa. He näyttivät solakkaruumiisilta pitkissä, aistikkaissa puvuissaan, vyötäisillään kurpitsin syistä kudotut lyhyet hameet. Kuusi heistä olivat yhtä iloiset kuin muutkin, vaikka seisoivatkin syrjässä, määrättyinä julman veriuhrin esineiksi. Sulttanin kuoltua heidät haudataan eläviltä hänen viereensä, apulaisiksi hänelle iäisen yksinäisyyden pitkinä päivinä.
Tohtori Fergusson katsahti pikaisesti kaikkeen tähän ja astui aivan kuninkaan vuoteen ääreen. Siinä virui noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, kaikenlaisista mässäyksistä kerrassaan murtunut mies, aivan toivottomassa tilassa. Hänen tautinsa, jota oli kestänyt vuosikausia, ei ollut muuta kuin kestävää päihtymystä. Tämä kuninkaallinen juoppo oli melkein tajutonna, eikä kaiken maailmankaan ammoniakit olisi enää saaneet häntä pystyyn.
Suosikit ja vaimot olivat tämän juhlallisen vierailun aikana kumarruksissa polvillaan. Muutamilla pisaroilla väkevää elvytintä sai tohtori tämän nääntyneen ruumiin hetkeksi toipumaan. Suittani, jossa ei useampaan hetkeen ollut näkynyt elon merkkiäkään, liikahti hiukan, ja tämä elpymisen oire nostatti uusia riemuhuutoja lääkärin kunniaksi.
Mutta tämä oli jo saanut tarpeekseen. Hän käski nopealla kädenliikkeellä kunnioittajansa peräytymään ja läksi palatsista ulos, suunnaten kulkunsaVictoriaakohti. Kello oli silloin kuusi illalla.
Joe oli sillä välin tyyneesti odotellut isäntäänsä nuoraportaitten juurella. Väkijoukko osoitti hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ja sen hän otti vastaan, niinkuin oikean Kuun pojan tulee ja sopii. Taivahiseksi olennoksi oli hän sentään varsin kelpo miehen näköinen, ei yhtään ylpeä, jopa ystävällinenkin nuoria afrikattaria kohtaan, jotka eivät väsyneet häntä katselemasta. Sitä paitsi hän haasteli heille varsin miellyttävästi.
— Kumartakaa minua vaan, arvoisat neidet, kumartakaa vaan; minua on koko kelpo poika, vaikk'olenkin jumalattaren lapsia.
Hänelle kannettiin sovintouhreja, joita tavallisesti säilytetään "mzimu" nimisissä epäjumalan temppeleissä. Nämä uhrit olivat ohran tähkiä ja pombe nimistä juomaa. Joe katsoi velvollisuudeksensa maistaa tätä väkevän oluen tapaista nestettä, mutta vaikka hänen kulkkunsa oli kyllä karaistu viinillä ja whiskylla, niin tätä se ei ottanut sietääkseen. Hän irvisti surkeasti, mutta läsnäolijat käsittivät sen viehättäväksi hymyksi.
Ja senjälkeen nuoret immet yhdistivät äänensä pitkäveteiseen veisuusen ja alkoivat vakavaluontoisen tanssin hänen ympärinsä.
— Jassoo! Herrasväki tanssii kans! No niin; en minä aio velkaa jäädä.Minäpäs näytän, miten siellä meidän puolella tanssitaan.
Ja hän aloitti huiman karkelon. Hän kieppui ja kyyristihe ja kuplistihe, hyppi milloin jaloillaan, milloin polvillaan, milloin käsillään, teki huimia heittoja, heilahti käsittämättömiin asentoihin ja irvisti aivan armottomasti, antaakseen näille kansakunnille edes häämeän aavistuksen siitä, mihin viisiin se jumalien tanssi siellä kuussa käy.
Mutta Afrikalaiset, herkkiä matkimaan kuin apinat, rupesivat heti jäljittelemään hänen liikkeitään ja hyppyjään ja temppujaan. Eivät unohtaneet yhtään käden ojennusta, eivät yhtään jalan harppausta. Ja niin siitä syntyi semmoinen sekamelu ja pauhu ja temmellys, että sitä on mahdoton suunnilleenkaan kuvata. Ilon ollessa ylimmillään, huomasi Joe tohtorin.
Tämä astui kiivaasti, ympärillään kirkuva, räyhäävä joukko. Velhot ja päälliköt näyttivät olevan vimmoissaan. He ympäröivät tohtoria, ahdistaen ja uhkaillen häntä.
Kummallinen muutos! Mitä lienee tapahtunutkaan! Olikohan sulttani pahaksi onneksi heittänyt henkensä taivaasta pudonneen lääkärinsä käsissä?
Kennedy näki asemastaan vaaran, mutta ei voinut käsittää syytä siihen. Kaasu oli vahvasti ohennettuna; köysi oli kireellään ja pallo valmiina matkaan milloin hyvänsä.
Tohtori saapui nuoraportaitten luo. Taikauskoinen pelko pidätti vielä remuavaa joukkoa ryhtymästä väkivaltaisuuksiin häntä kohtaan. Hän kapusi kiireesti ylös, Joe vikkelänä perässä.
— Jok'ainoa silmänräpäys on kallis, — virkkoi tohtori. — Älä koetakaan irroittaa ankkuria. Me lyömme köyden poikki. Joudu!
— Mutta mitäs tämä merkitsee? — kysyi Joe, nousten gondoliin.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi Kennedy, karhini kädessä.
— Katsokaa! — vastasi tohtori, viitaten taivaanrantaan.
— Mitäs siellä?.
— Mitäkö? Kuu!
Ja todellakin: kuu nousi siellä mahtavana, tulipunaisena pallona tummasta sinestä. Se oli todellakin kuu! Kuu ja —Victoria!
Joko on olemassa kaksi kuuta tahi ovat muukalaiset valhettelijoita, pettureita, vääriä jumalia!
Näihin mietteisin oli joukko luonnollisestikin tullut. Siitä äkkinäinen käänne asioissa.
Joelta pääsi väkistenkin leveä nauru. Kazehin väestö, nähdessään saaliinsa olevan karkaamaisillaan tiehensä, alkoi huutaa ja kirkua. Jouset ja musketit kohosivat palloa kohti.
Mutta äkkiä yksi velhoista viittasi. Aseet hervahtivat. Hän kiipesi puuhun, aikoen tarttua ankkuriköyteen kiinni ja vetää koko vehkeen maahan.
Joe sieppasi kirveen.
— Joko mä? — kysyi hän.
— Malta! — vastasi tohtori.
— Mutta tuo neekeri?
— Kukaties meidän onnistuu pelastaa ankkuri, ja sitä minä tahtoisin.Katkaista ennättää aina.
Puuhun noustuansa, alkoi velho katkoa oksia, ja siten pääsi ankkuri irralleen; pallo ponnahti äkkiä ylös ja velho jäi ankkurin haarain väliin, ja niinpä hän, ratsain tämän uuden-aikaisen orhiin seljässä, läksi ylä-ilmoihin.
Väkijoukko hämmästyi sanomattomasti, nähdessään yhden wagangoistaan pyrähtäneen avaruuteen.
— Eläköön! — huusi Joe, kun pallo suurella voimalla kiiti ylös.
— Hyvin hän pysyy, — virkkoi Kennedy; — pieni huvimatka ei tee hänelle haittaa.
— Joko ma päästän sen alas yhdellä iskulla? — kysäisi Joe.
— Hyi sinua! — vastasi tohtori. — Lasketaan hänet hiljalleen maahan. Ja luulenpa, että miehen taikavoima, tällaisen seikkailun perästä, nousee aivan suunnattomiin hänen aikalaistensa silmissä.
— Jumalan ne siitä kerrassaan tekaisee! — arveli Joe.
Victoriaoli noussut 300 metrin korkeuteen. Neekeri piteli kauhealla voimalla köydestä kiinni. Hän ei puhunut mitään; silmät vaan tuijottivat miehen päässä, pyöreinä kauhusta ja hämmästyksestä. Hiljainen länsituuli kuljetti palloa kaupungin ylitse. Puolen tunnin perästä huomasi tohtori oltavan erämaan kohdalla. Silloin hän laimensi liekkiä, ja pallo laski lähelle maata. Viiden, kuuden metrin päässä neekeri hyppäsi alas, putosi seisovilleen ja läksi juoksemaan Kazehiin päin.Victoriakohosi kevenneenä jälleen ylä-ilmoihin.
Hirmumyrskyn oireita. — Kuun maa. — Afrikan mantereen tulevaisuus.— Viimeisten päiväin kone. — Maisema auringon laskun aikaan. —Kasvi- ja eläinkunta. — Hirmumyrsky. — Tulivyöhyke. — Tähtitaivas.
— Sellaista se on, — virkkoi Joe, — kun luvatta ottaa ollakseen Kuun poikia! Tuo kiertolainen tuolla oli saattaa meidät koko pahaan piehkmään. Eihän vaan liene, tohtori hyvä, se teidän lääkäritaitonne joutunut jollain viisiä häpeään?
— Niin vainenkin, — jatkoi metsästäjä, — millainen mies se Kazehin suittani oli?
— Vanha, puolikuollut juoppo, — vastasi tohtori. — Vahinko ei ole suuri, vaikka mies kuoleekin. Mutta sen opin tästä nyt saimme, että kunnia on maailmassa hyvin huojuvaa laatua, ja ett'ei sen makuun ole kovinkaan pyrkiminen.
— Sitä hullumpaa! — arveli Joe. — Minusta se oli hyvinkin lystiä. Muut mua kumartavat! Ja minä olen muitten epäjumalana ihan mieltäni myöten! Mutta minkäs sille tekee! Kuu nousi ja kovin nousikin punaisena, ja se tietää sitä, että se oli äissään.
Näitten ja samanlaisten puhelujen aikana, jolloin Joe tutkiskeli tätä öisen taivaan valoa ihan uudelta kannalta, alkoi pohjoiselle taivaalle kokoontua paksuja pilviä, raskaita, pahaenteisiä. Navakka tuuli kiidättiVictoriaapohjoiskoillista kohti 150 metrin korkeudessa maasta. Yläpuolella oli ilma kirkas, mutta tuntui raskaalta.
Pallon asema oli kello kahdeksan maissa illalla 32° 40' itäistä pituutta ja 4° 17' eteläistä leveyttä. Lähestyvän myrskyn vaikutuksen alaiset ilmavirrat kuljettivat sitä 65 kilometrin vauhdilla tunnissa. Heidän allansa kiiti Mfuton aaltomaisia, hedelmällisiä tasankoja. Ihmeteltävä näky.
— Olemme keskellä Kuun maita, — sanoi tohtori Fergusson, — ja tämän nimensä nämä seudut saivat jo muinaisuudessa, siitä syystä kaiketikin, että täällä on kaikkina aikoina kumarrettu kuuta. Tämä on todellakin verratonta seutua, ja sen rehevämpää kasvullisuutta tuskin tapaa missään.
— Jos tätä tällaista olisi Lontoon ympäristöillä, — virkkoi Joe, — niin ei se olisi luonnollista, vaikka vallan hauskaa silti. Miksikähän noin paljon hyvää lienee annettukaan näille raakalaisille?
— Ja kukapas osaa sanoa, — vastasi tohtori, — ett'ei tämä maa vielä joskus ole sivistyksen keskustana? Tulevaisuuden kansat kenties siirtyvät tänne silloin kuin Europpa ei enää kykene elättämään asukkaitansa.
— Luuletko niin? — kysyi Kennedy.
— Luulen kyllä, ystävä hyvä. Katsele tapausten kulkua; ota lukuun kansain perättäiset vaellukset, niin tulet samaan päätökseen kuin minä. Aasia oli maailman ensimmäinen ravitsija, eikö niin? Pitkän ajan, kukaties neljäntuhannen vuoden, kuluessa se tekee työtä, höystyy, tuottaa, ja sitten, kun kiviä vain enää kantavat ne kedot, joissa Homeron kultaiset vainiot lainehtivat, silloin lapset hylkäävät emonsa lakastuneen, kuihtuneen sylin. Sinä näet heidän rientävän Europpaan, nuoreen, voimalliseen maahan, joka ruokkii heitä parisen tuhatta vuotta. Mutta senkin hedelmällisyys alkaa kuihtua, sen tuotantovoimat vähenevät päivästä päivään; nuo uudet ruttotaudit, jotka vuonna vuotuisaan rasittavat maanhedelmää, katovuodet, riittämätön kasvuvoima, — kaikki tämä tietää heikkenevää elinkykyä, lähestyvää nääntymistä. Nytkin jo näkee kansain rientävän Amerikan uhkuville rinnoille, kuni kuivumattomille lähteille, jotka eivät vielä olekaan kuivuneet. Mutta vuoroansa vanhenee tämä uusikin mannermaa. Sen neitseelliset metsät on teollisuuden kirves kaatava maahan; sen maaperä laihtuu, sillä ylen määrin siltä on vaadittu, ja ylen määrin se on tuottanutkin; siellä, missä pelto antoi vuodessa kaksi satoa, siellä siitä suurilla ponnistuksilla enää tuskin yhdenkään saa. Silloin on Afrika uusille ihmisroduille aukaiseva aarteensa, joita vuosisatain kuluessa on sen syliin kasaantunut. Nämä muukalaisille niin epäterveelliset ilmastot puhdistuvat ojituksen ja viljelyksen vaikutuksesta: sen hajallaan olevat vesistöt yhtyvät laajoiksi kulkuväyliksi. Ja tästä maasta, jonka ylitse me nyt kiidämme, joka on hedelmällisempää, rikkaampaa, elinvoimaisempaa kuin muut, on tuleva joku suuri valtakunta, jossa tehdään keksintöjä, vielä ihmeellisempiä kuin höyry ja sähkö.
— Jaa-a! — arveli Joe, — sitä olis hauska nähdä!
— Nousit liian varhain, poikaseni.
— Sitä paitsi, — virkkoi Kennedy, — kyllä vainenkin se on oleva ikävä aikakausi, jolloin teollisuus on kiskonut kaikki omaksi edukseen! Ihmiskunta keksii keksimistään koneita, kunnes koneet tuhoavat sen itsensä. Olen aina mielessäni kuvaillut, että maailman loppu tapahtuu sinä päivänä, jolloin suunnattoman suuri kattila, kuumennettuna kolmen miljardin atmosferin painolle, räjäyttää rikki koko maanpallon!
— Ja siihen minä lisään, — sanoi Joe, — ett'ei Amerikkalaiset suinkaan ole viimeisiä moisen masinan teossa!
— Saattaa olla, — vastasi tohtori. — Nehän ovat suuria kattilamestareita. Mutta jättäkäämme jo tällaiset keskustelut ja tyytykäämme ihailemaan tätä Kuun maata, koska meidän on suotu katsella sitä.
Aurinko heitti nyt viimeisiä säteitään kasaantuneitten pilvien alta, kultaan pukien pienimmätkin kohokohdat maanpinnalla: jättiläismäiset puut, korkeat pensaat, sammalet maan tasalla, — kaikki sai osansa tästä valovuosta; aaltomainen maanpinta kohosi siellä täällä pieniksi suippopäisiksi kukkuloiksi; taivaanranta oli aivan vuoreton; rikeiköt, läpitunkemattomat pensastot, okaiset dshunglit muodostivat loppumattoman pitkiä aitoja, jakaen maan moniin kylän-alueisin: suunnattomat euforbiat olivat asettuneet niitten ympärille luonnollisiksi valleiksi.
Kotvasen kuluttua tuli näkyviin Malagazari, suurin Tanganajika järveen laskeva virta, käärmeillen laajain, vihantain ketojen poikki ja vastaan-ottaen monilukuisia puroja, joita oli syntynyt tulvain aikana, tai joita läksi saviperäiseen maahan kaivetuista lammikoista. Yläpuolelta katsottuina ne näyttivät koskiverkolta, joka oli levinnyt yli koko läntisen osan seutua.
Kyttyräselkäisiä eläimiä käveli sakeilla nurmikoilla, välisti kokonaan kadoten pitkään ruohoon. Raikastuoksuiset metsät näyttivät jättiläismäisiltä kukkavihkoilta, mutta näihin kukkavihkoihin kätkeytyi jalopeuroja, leopardeja, hyenoja, tiikereitä suojaan päivän viimeisiltä helteiltä. Välisti huojutteli viidakko latvojaan: norsu kulki siellä, ja paukahdellen puut katkeilivat sen hampaitten nykiminä.
— Mikä metsästysmaa! — huudahti Kennedy innoissaan; — työnnä kuula metsään ihan umpimähkään: aina se arvoisensa otuksen löytää. Eikö sopisi hiukan yrittää?
— Ei sovi, ystäväni Dick; yö lähenee, pelottava yö; rajumyrskyn se tuo mukanaan. Rajumyrskyt ovat hirvittäviä näissä seuduin, missä maaperä on kuin suunnaton sähköpatteri.
— Se on aivan totta, tohtori, — virkkoi Joe. — Helle on ihan tukauttava, tuulta ei ensinkään; sen tuntee, että jotain on tulossa.
— Ilma on sähköä täynnä, — vastasi tohtori. — Jok'ainoa elävä on herkkä tällaiselle säälle, joka käy elementtien taistelun edellä, ja minun täytyy tunnustaa, ett'en ole tätä milloinkaan tuntenut niin suurissa määrin kuin nyt.
— No niin, — sanoi metsästäjä; — eikös siinä tapauksessa olisi paras laskeutua maahan?
— Päinvastoin, Dick; minun mielestäni on edullisempi kohota korkeammalle. Pelkään vaan, ett'ei nämä risteilevät ilmavirrat veisi minua syrjään.
— Aiotko siis poiketa siitä suunnasta, joka meillä on ollut rannasta saakka?
— Jos suinkin kävisi mahdolliseksi, — vastasi Fergusson, — niin siirtyisin pohjoisemmaksi seitsemän, kahdeksan astetta; koettaisin päästä sille leveydelle, jossa otaksutaan Niilin lähteiden olevan. Kenties saamme nähdä jälkiä kapteeni Speken retkikunnasta tai vaikkapa Heuglinin karavaanistakin. Jos laskuni pitävät ryhtiä, on meidän asemamme nyt 32° 40' itäistä pituutta, ja mieleni tekisi nousta päiväntasaajan toiselle puolelle.
— Katsos! — huudahti Kennedy, keskeyttäen ystäväänsä, — katsos noita virtahepoja, jotka kömpivät lammista; mikä paljous tuoretta lihaa! Ja katsos noita krokodiilejä, jotka kohisten haukkovat ilmaa!
— Tukehtuuhan ne! — virkkoi Joe. — Kyllä tämä sittenkin on nättiä kulkua… Palttua annetaan vaan moisille inhottaville maan matelijoille! Tohtori! Mr Kennedy! Katsokaas tuota laumaa, joka kulkee yhdessä mykkyrässä! On niitä ainakin kaksi sataa. Ne on susia, ne!
— Ei, Joe, vaan kesyttömiä koiria, kuuluisata rotua. Ne eivät pelkää käydä jalopeurankaan kimppuun. Tuommoinen lauma on kauheinta, mitä matkustaja saattaa kohdata, sillä silloin hän on silmänräpäyksessä palasina.
— Jassoo! No sitten ei vainkaan Joe lähde niille koppaa kuonoon sitomaan, — arveli Joe. — Mutta jos niillä kerran on semmoinen tapa ja maneeri, niin ei siitä pidä pahaakaan tykätä.
Luonto hiljeni hiljenemistään myrskyn lähestyessä. Tuntui kuin olisi ilma saennut eikä enää jaksaisi ääntä kantaa; näytti kuin se olisi vanulla vuorattu ja pehmeillä tapeteilla verhottu sali, joka on menettänyt kaiken kaikuvaisuutensa. Pikkulinnut lymysivät tuuheisin puihin. Suuren mullistuksen oireita kaikki.
Kello yhdeksän aikaan illalla oliVictorialiikkumatta Msenen kohdalla, joka oli laaja kylä, vaikka sitä pimeässä tuskin erottikaan. Välisti joku eksynyt säde sattui synkkään veteen, luoden näkyviin säännöllisesti kaivetuita kanavia. Metsän rinteessä saattoi ilmetä tummia ja liikkumattomia palmuja, tamarindeja, sykomoreja ja suunnattomia euforbioita.
— Ihan tässä tukehtuu, — virkkoi Skotlantilainen, koettaen saada keuhkojensa täydeltä tätä kuumuuden ohentamaa ilmaa. — Emmehän me enää liikukaan. Eikö laskeuta maahan?
— Entäs myrsky? — sanoi tohtori jotenkin levotonna.
— Jos pelkäät joutuvamme tuuliajolle, niin tokkohan tässä muu on edessä?
— Kenties ei myrsky tän'yönä vielä puhkeakaan. Pilvet ovat hyvin korkealla.
— Siinäpä juuri syy, mikä tekee laskeutumisen arveluttavaksi. Meidän pitäisi nousta hyvin korkealle, niin ett'ei maata näykään, ja olla koko yö epätiedossa, liikutaanko ja minne päin.
— Päätä, hyvä ystävä, mitä teet; meillä on kiire käsissä.
— Että sen tuulenkin nyt piti tyyntyä! — arveli Joe. — Se ois vienyt meidät kauas myrskyn käsistä.
— Niin kyllä, hyvät ystävät, sillä pilvissä meillä suurin vaara. Niissä on vastakkaisia virtoja, jotka saattavat temmata meidät pyörteisinsä, ja salamoita, jotka saattaisivat sytyttää pallon. Toiselta puolen, jos heitettäisi ankkuri johonkin puunlatvaan, saattaisi tuulenpuuska paiskata meidät maahan.
— Mitäs me siis teemme?
— Täytyy pidättääVictoriaamaan ja taivaan uhkaamain vaarain keskivaiheilla. Meillä on vettä tarpeeksi hormin syöttämistä varten, ja pohjalasti on vielä koskematta. Tarpeen tullessa minä ryhdyn niihin.
— Valvotaan yhdessä, — virkkoi metsämies.
— Ei, hyvät ystävät; kattakaa ruokatavarat ja käykää maata; minä herätän teidät, jos tarvis vaatii.
— Mutta, tohtori, eiköhän olisi parasta, kun te itse kävisitte levolle, kosk'ei tässä vielä mitään vaaraa ole?
— Ei; kiitos vaan, poikaseni. Parempi on, että minä olen valveilla. Me olemme nyt yhdessä kohdin, ja ellei ilmassa mitään muutosta tule, niin olemme huomenna aivan samalla paikalla.
— Hyvää yötä sitten, tohtori.
— Hyvää yötä, jos hyväksi hyvennee.
Kennedy ja Joe kietoutuivat peitteisinsä. Tohtori jäi yksinään valvomaan avaruudessa.
Pilvijoukot ne sillä välin laskeusivat huomaamatta alemmas. Alkoi lyödä yhä pimeämmäksi. Musta kupu painui maanpallon ylitse, ikäänkuin runnellakseen sen kokonansa. Äkkiä välähti pimeydestä räikeä salama, viiltäen ilmojen kautta, eikä ennättänyt se vielä sammua, niin täräytti kauhea pamaus taivaan avaruudet.
— Ylös! — huusi Fergusson.
Toiset heräsivät tähän kauheaan jyrinään ja olivat valmiita.
— Laskeutuuko pallo?
— Ei; se ei kestäisi siellä. Meidän täytyy kohota, ennenkuin pilvet tihenevät vedeksi ja tuuli pääsee valloilleen.
Ja hän pani horminsa toimimaan voimakkaasti.
Myrskyjen synty tropillisissa seuduissa on yhtä rajua kuin niitten voimakin. Toinen salama repäisi taivaan ja sitä seurasi välittömästi parikymmentä samallaista. Taivas oli kirjavanaan sähköliekeistä, jotka välähtelivät paksujen sadepisarain alla.
— Myöhästyimme, — virkkoi tohtori. — Nyt meidän täytyy kulkea tulivyöhykkeen läpi pallolla, joka on täynnä syttyvää ainetta.
— Maahan! maahan! — toisti jälleen Kennedy.
— Salaman iskun mahdollisuus on oleva melkein yhtä suuri, ja maassa piankin puitten oksat repisivät pallon rikki.
— Jo noustaan, tohtori!
— Nopeammin, vielä nopeammin! Ekvatoriaalimyrskyjen aikana ei näissä tienoin Afrikaa ole harvinaista lukea 20-30 salamaa minutissa. Taivas on sanan täydessä merkityksessä ylt'yleensä tulessa, ja jyrinää kuuluu myötäänsä.
Tuuli alkoi pauhata kauhealla raivolla tässä kuumentuneessa ilmassa. Se kieputti hehkuvia pilviä. Olisi tehnyt mieli sanoa, että suunnattomasta ventilistä puhaltaa ilmaa tähän tulipaloon.
Tohtori Fergusson piti hormiansa täydessä voimassa. Kaasu oheni, ja pallo kohosi. Polvillaan keskellä gondolia piteli Kennedy kiinni teltan liepeistä. Pallo pyöri ja kieppui niin, että matkustajat tunsivat päätänsä pyörryttävän, joka hetki peljäten pahinta. Pallon verhoon ilmaantui syviä kuoppia, joihin tuuli hyökkäili vimmatulla voimalla, painaen palloa niin, että tafta vonkui sen kynsissä. Kovan pauhinan perästä alkoi rankka raesade piestäVictoriaa.Tämä nousi vaan nousemistaan, tulisten salamain myötäänsä nuoleskellessa sen pintaa; se oli täydessä tulessa.
— Jumala armahtakoon meitä! — lausui tohtori Fergusson. — Me olemme nyt Hänen kädessänsä. Hän yksin voi auttaa meitä. Olkaamme valmiit kohtaamaan mitä hyvänsä, tulipalonkin. Kenties putoaminen ei ole oleva huimaa.
Tohtorin ääntä kumppalit tuskin kuulivatkaan, mutta he näkivät hänen tyynen olentonsa salamain valossa. Hän tarkasteli Pyhän Elian fosforoivia tulia pallon verkossa. Tämä huojui ja heittelihe, mutta nousi yhä korkeammalle. Neljännestunnin kuluttua se oli noussut raivoavan pilvivyöhykkeen yläpuolelle; sähkö-ilmiöt löivät nyt leikkejänsä alapuolella, niinkuin suunnaton ilotulitus-kruunu, joka oli sidottu gondoliin.
Siinä yksi suurenmoisimpia näkyjä, mitä luonto saattaa ihmiselle tarjota. Alhaalla myrsky, ylhäällä taivas tähtikirkas, tyyni, äänetön, kylmä, ja kuu heittämässä levollisia säteitänsä noihin vimmastuneisin pilviin.
Tohtori Fergusson katsoi barometriinsä: se osoitti 3600 m korkeutta.Kello oli nyt yksitoista illalla.
— Jumalan kiitos! — sanoi hän; — nyt ei vaaraa enää ensinkään. Nyt vaan koetamme pysytellä yhtä korkealla.
— Se oli kamalaa, — virkkoi Kennedy.
— Niin, niin, — arveli Joe; — mutta olihan siitä vaihetustakin matkan varrella, enkä minä yhtään kadu, että sain nähdä myrskyn korkeammalta kannalta. Se oli somaa!